Antti Rönkä; Jalat ilmassa

Gummerus 2019, 224s.

Nojaan oikealla tennarinpohjalla seinään, kohtaan ihmisten katseita. Miksi toi nyrpisti noin? Miksi toi hymähti? Ei voi olla normaalia uhrata aikaa tässä mittakaavassa muiden ajatuksille. Vai ajattelevatko muut, mitä minä ajattelen heistä? Siinä tapauksessa olemme tuhon partaalla. Olemme muutenkin tuhon partaalla.



Koulun käytävillä haisee pelko. Sydän hakkaa askelten tahdissa, oh well, siinä on luokkani, siellä he ovat, kiusaajat. Yritän luimia paikoilleni näkymättömänä mutta en voi olla vilkaisematta heidän suuntaansa. Nuo ilmeet; täynnä pilkkaa, ylenkatsetta, inhoa, vihaa. Koulun käytävillä haisee häpeä. Eikä sitä katkua karkoiteta parfyymillä, se seuraa uskollisesti aikuisikään, sen leima on painettu otsaan, tatuoitu sieluun.

Kirjailija Antti Rönkän esikoisteos harhautti mieleni muistoihin tarjoten lujaa vertaistukea tähän päivään. Noinhan minäkin ajattelen ja koen. Noin ahtaalle häpeä ajaa tahraten tämän päivän kauneuden. Epävarmuus omasta itsestä, koska totta helvetissä se, että ihmisarvoni on herkässä murrosiässä riistetty, ei voi olla vaikuttamatta minäkuvaan.


Naputtelen Bob Dylanin tahtiin, tuijotan ovea, toivon että Matias tai Tino tulisivat tänne. Sanoisin niille haistakaa vittu. Olisi pitänyt sanoa se äsken kassalla. Mutta kun en sanonut. Enkä sanoisi, vaikka he tulisivat tänne. Tiedän sen helvetin hyvin. Ja koska en voi sanoa sitä, minun pitää sekakäyttää. Tämä on minun tapani sanoa kaikille haistakaa vittu. Tämä on minun tapani näyttää: minä en piittaa. Minua ei voi satuttaa koska teen sen itse. Lyökää potkikaa haukkukaa tehkää saatana ihan mitä tahansa mutta minua se ei koske koska minä satutan itseäni vielä pahemmin.



Mutta nyt Aaro on aloittamassa yliopistossa täysin uuden elämän täysin uusissa piireissä. Uutta Aaroa pitäisi markkinoida mahdollisimman mielenkiintoisesti, pitäisi tutustua, ystävystyä, tuntea kuuluvansa porukkaan. Miten vaikeaa se menneisyyden takia onkaan! Nuori mies kamppailee aina vain jatkuvan huonommuuden tunteen kanssa. Ja kun hän rakastuu, ovi omaan sisimpään tuntuu lukkiutuneen. Kuinka uskaltaa luottaa koska elämä ei ole siihen aihetta antanut.


Luettuani jäätävän vahvan Jalat ilmassa romaanin, minun oli suorastaan syöksyttävä koneelle. Ehkä kohta vuoden kestänyt bloggauskammoni alkaa helittää, kiitos näin hurjan teoksen! Omakohtainen ja alastoman avoin tarina nostaa pintaan valtavan tunnemyrskyn. Raadolliset murhatrillerit kalpenevat oivaltavan taidokkaan tekstin rinnalla. Me kiusatut emme ole yksin. Käymme läpi pelottavan samankaltaisia ajatusvääristymiä. Mutta meillä on, aina sitä kuitenkin on, toivoa.

Nöyrin kiitokseni mahtavasta lukuelämyksestä!



Juuri tämä on vaikeinta ihmisten kanssa olemisessa, tämä ristiriita että samalla haluaa olla tekemisissä ja samalla ei halua. Haluaa, koska se on ainut keino selvitä hengissä, ainut keino nujertaa yksinäisyys, joka syövyttää hitaasti sisältä. Ja ei halua, koska jokainen ihmiskontakti on riski. Jokainen sosiaalinen tilanne antaa toiselle mahdollisuuden sanoa: "Ole hyvä ja poistu. Kukaan ei halua nähdä sua. Kuole."

Erin Kelly; Älä jää pimeään

He Said / She Said 2017, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2019, 486s

"Juuri tuota minä pelkäsin. Että joudumme sotkeutumaan valheiden vyyhteen. Valhe vaatii aina toisen ja sitten kolmannen valheen. Se on jo alkanut. Jos ei ole alusta asti rehellinen, on kusessa."



Jos kirjan kannessa kaksi suosikkikirjailijaani kehuvat näin vuolaasti brittiläisen Erin Kellyn romaania, ei kyseessä voi olla mitään keskinkertaista. Eikä olekaan. Jo aiheena täydellisten auringonpimennysten metsästäminen huokuu tuoreutta, festareiden kiertäminen luonnonilmiön perässä nuoruuden villiä huumaa. Kullattuja, tanssivia vartaloita, telttahikeä ja tahmaista rakkautta.

Ensimmäiseksi huomion kiinnittää Lauran pitkät, valkaistut hiukset, ne joihin myös Kit aikoinaan hurahti (Kit väittää, että se oli rakkautta ensisilmäyksellä, mutta minusta rakastumiseen meni kaksitoistatuntia. Meitä ei haittaa, että olemme eri mieltä.) Nyt parin ensimmäisestä yhteisestä auringonpimennyskokemuksesta on jo viisitoista vuotta ja Laurasta paistaa esiin raskausvatsa. Seuraavina katseenvangitsijoina toimivat ahdistuksen lasittamat silmät.


Kun ahdistun, hulluus vie voiton järkiperäisestä puolestani. Järkevä minäni jää seisomaan kaukaiselle rannalle ja katsoo kauhuissaan, kun seilaan itse aikaansaamillani myrskyaalloilla.



Nuo viisitoista pitkää vuotta ovat heittäneet lähtemättömän varjon pariskunnan elämään. Ne ovat olleet pelon vuosia. Sillä aikanaan Laura joutui todistamaan raakaa raiskausta, silloin oli vain hänen sanansa miehen sanaa vastaan. Myöhemmin raiskattu nainen, kurvikas ja impulsiivinen Beth ilmestyy parin oven taakse. Hitaasti mutta varmasti Lauran epäilykset alkavat heräillä. Bethissä on jotain nyrjällään, ehkäpä koko tapahtumaketjussa?


Brittiläisen kirjailijan Erin Kellyn Älä jää pimeään edustaa juuri sellaista kihelmöivän mystistä, aavituksen hulluttelevaa psykologista trilleriä, jollaiseen en voi olla rakastumatta. Vaikkei romaani yhtä pureva olekaan, kuin esimerkiksi Gillian Flynnin, löytyy kirjasta sopivan tummia elementtejä. Ja se raikkaus, jolla Kelly kirjoittaa! Vaikka lukutahtini on ollutkin ala-arvoisen hidasta, tämän romaanin ahmin lähes entisellä nopeudella. Olihan minun saatava tietää mitä oikein tapahtui hetkellä, jolloin aurinko joutui kokonaan kuun peittoon...



Opin kauan sitten, että kun alkaa miettiä jonkin teon yksityiskohtia - vaikka vain haaveilisi, miten sen voisi tehdä - on jo ylittänyt jonkin rajan. Tämä on kuitenkin eri asia. Tällä kertaa olen toiminut mitään miettimättä. 


***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin


Kirjasähkökäyrä
Luetut.net
Kirjoihin kadonnut
Kulttuuri kukoistaa

Daniel Cole; Marionetti

Hangman 2018, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2018,431s. 

"Mitä luulet - tappoiko nämä tämänkertaiset se sama tyyppi, joka vetelee naruista. Se niin sanottu Azazel?" Baxter kysyi.
"En minä tiedä."
"Voi jumalauta. Mitä täällä oikein tapahtuu?"
Rouche hymähti apeana ja ojensi kätensä kuistin katon alta yltyvään lumimyrskyyn.
"... Taivas putoaa."



On SYÖTTEJÄ. On NUKKEJA. Nämä sanat viilletty syvälle uhrien rintakehään. Mutta kuka lopulta on uhri? Millainen voima saa ihmisen esimerkiksi ompelemaan itsensä ruumiiseen ja ajamaan päin poliisilaitoksen seinää?

Ensin löydetään Brooklyn Bridgen kaapeleissa roikkuva syötti, seuraavaksi tapahtuu lontoolaisessa vankilassa, jossa itsemurhan tekee nukke. Maailmanlaajuisesta ilmiöstäkö tässä on kyse?


Niukat tiedot, joita paikalle päässeiden poliisien oli ollut pakko antaa avoimella kanavalla, kuulostivat hyytäviltä:
"... ruumiita joka puolella..."
"... ripustettu seinille..."
"... kaikki kuolleita..."



Jos Räsynukke antoikin viitettä brittikirjailija Daniel Colen kyvyistä säikytellä lukijansa järjiltään, vastaa Marionetti tähän viiltävällä vimmalla. Jälleen leikitellään jännityksen ja kauhun rajamailla; mennään syvimpään pimeyteen, jossa lepattavat uhkaavasti mustat siivet. Jossa ihmiset muuttuvat tahdottomiksi leluiksi.

Muistamme tietysti räväkän Emily Baxterin edellisestä teoksesta. Nyt FBI- ja CIA-agentit pyytävät hänen apuaan New Yorkista käsin. Juuri Baxter onnistui nappaamaan Räsynuken "valmistajan", juuri hän voisi auttaa kopiomurhalta vaikuttavassa rikoksessa. Mutta niin Baxter, kuin hänen parinsa Rouche ja Curtis saavat pian huomata kyseessä olevan paljon suuremman ilmiön. Päähenkilömme itsekään eivät ole siloposkisen puhtoisia, vaan jokainen pihtailee salaisuuksiaan lisäten vain toinen toistensa vainoharhoja.


Sairaan nukkemestarin jäljillä liikkuessa huomaa toisinaan pidättävänsä henkeä. Marionetti ei ole perinteinen jännäri, vaikka aineksia toki siihenkin suuntaan löytyy. Tämä teos kaivautuu psykologisesti lukijan alitajuisiin pelkoihin jättäen valtavan nälän tunteen. Vaikka loppuratkaisu tuntui aavistuksen verran venytetyltä, en voi muuta kuin anoa lisää Colea kiitos ja pian!




"Joskus se, mikä melkein tappaa meidät, koituukin meille pelastukseksi."


***


Kirjan lukenut ainakin Luetut.net.

Clare Mackintosh; Anna minun olla

Let Me Lie 2018, suom. Päivi Pouttu-Deliére 2018 ja Gummerus 2018, 438s.

Onnellisen perheen leikkiminen. Todellisten tunteidemme piilottaminen.
Kuinka helposti elämä muuttuu. Kuinka helposti onni haihtuu.


Meitä entisen poliisin, nykyisen kirjailija Clare Mackintoshin faneja hemmotellaan oikein kunnolla. Kirjailija on maailmalla kuuma nimi, ja hänen teoksiaan suomennetaan kiitettävään tahtiin. Oma lukutahtini puolestaan on lokakuisen huurteen peitossa, täysin kirjoista riippumattomista syistä. Sillä Anna minun olla tarjoaa ehkä tähän mennessä parasta Mackintoshia.

Ensin itsemurhan tekee Annan isä, vuotta myöhemmin äiti. Nuoreksi äidiksi itsekin päätynyt Anna ei voi ymmärtää vanhempiensa mielenliikkeitä - kaikenhan piti olla hyvin! Niin yhteisen firman, kuin pitkään kestäneen avioliitonkin. Äiti kyllä näki, hän tiesi millaisen tuskan oman käden kautta tapahtunut kuolema tyttäressä aiheutti. Ja silti meni itse perässä. Silti särki Annan uudelleen.

Elämänsä sirpaleita kokoileva Anna saa järkytyksekseen hilpeäkantisen kortin juuri vanhempiensa kuoleman muistopäivänä. Itsemurhako? Mieti vähän. Mietitty on, romahdukseen saakka ja silti itsemurhissa ei tunnu olevan mitään järkeä. Jos niissä nyt koskaan on.

Mutta ehkä vanhemmat eivät tappaneetkaan itseään. Ehkä heidät murhattiin.


Tosiseikka: joulun aikaan kuolee enemmän ihmisiä kuin muulloin.
He paleltuvat. Sairaalassa on liian vähän henkilökuntaa. Yksinäisyys saa heidät tarttumaan pilleripurkkiin, veitseen tai köyteen.
Tai he saavat nyrkistä.



Eläkkeelläkin töitä painava entinen poliisi Murray ryhtyy selvittämään tapausta. Annan vetoavan katseen edessä hän on voimaton; myös Murray tahtoo tietää mitä kummaa perheessä oikein tapahtui. Toisaalta miehellä on oma kipupisteensä, koko avioliiton ajan persoonallisuushäiriöstä kärsinyt Sarah. Sarah, jonka Murray on liian usein löytänyt kotoa pää uunissa tai ranteet avoinna.


Ihmiset lokeroivat mielellään toisiaan, Murray oli päätellyt. Joko joku oli sairas tai sitten kunnossa. Hullu tai tervejärkinen. Sarahin ongelma oli se, että hän kipusi lokerosta ulos ja taas takaisin, eivätkä ihmiset oikein osanneet suhtautua siihen.



Anna minun olla vaikuttaa puoliväliin saakka jopa pliisulta trilleriltä "helpon" juonensa takia. Mutta ystävät hyvät, lupaan että kun yllätyksiä aletaan tarjoilemaan, niitä tarjoillaan avokätisesti. Viimeiset sata sivua luin yhdeltä istumalta ja teoksen päätyttyä täyteläinen lukupaketti tyydytti. Kirjailijalla on sittenkin kynä ehkä terävämpi kuin koskaan. Lisäpisteitä antaisin myös aina tärkeästä aiheesta; itsemurhista. Voisiko aiheesta tämän vetävämmin kirjoittaa?



Jos itsekseen puhuminen oli ensimmäinen hulluuden merkki, mistä kuvitteellisten keskustelujen käyminen kertoi?



***


Teoksen ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Mai Laakso.

Camilla Grebe; Lemmikki

Husdjuret 2017, suomSari Kumpulainen ja Gummerus 2018, 507s. 

Ombergissa kummittelivat kuolleet, jotka eivät suostu jättämään minua rauhaan.
Ja nyt joukkoon on liittynyt kasvoton nainen.



Ruotsalaisen Camilla Greben esikoisteos Kun jää pettää alta kutitteli lukuhermoja psykologisen trillerin muodossa. Nyt tämä taidokkaasti tunnelmia ja ihmiskohtaloita muovaa kirjailija painaa kengänjälkensä dekkarimaailmaan. Ja sehän toimii, hurjaa kuinka hyvin se toimiikaan!

Periaatteessa tarina on tuttu. Pieni tuppukylä, jossa asustaa enää työttömiä ja vanhuksia, jossa ei ikinä tapahdu mitään - mitä nyt Ormberg on saanut paikallisen väestön "riemuksi" maahanmuuttokeskuksen - joutuu yllättäen myllerrykseen. Tai joutui, jo vuosia sitten, kun teinityttö löysi kiviröykkiöiltä pienen lapsen pääkallon. Paikalta, jossa legendan mukaan asuu kummitusvauva. 

Nyt tyttö on kasvanut naiseksi, hän on poliisina työskentelevä Malin. Nuori nainen palaa hampaat irvessä kotiseuduilleen, tännehän hänen ei pitänyt enää ikinä päätyä, mutta murhatutkinta on murhatutkinta. Tukholma ja siellä odottava Max saavat odottaa, sillä viimein Malinille avautuu mahdollisuus selvittää, mitä kamalaa pienelle tytölle muinoin tapahtui.


Tietenkin haluan päästä pois näiltä kulmilta, koska kukaan järkevä ihminen ei jää tänne asumaan. Ormbergissä viihtyvät vain hullut sekä syntyperäiset kyläläiset - jotkut ovat kumpaakin.



Lemmikki kertoo myös omasta miestään pelottavan salaisuuden kantajan, teini-poika Jaken elämästä. Kuinka yksi pieni paljetti, erään päiväkirjan löytyminen voivatkaan muuttaa koko elämän. Pelkoon voi jäädä asumaan tai siitä voi murtautua ulos.


Ensinnäkin: tahtovatko naiset joskus miehiltä jotain, vai täytyykö vain miesten saada?
Toiseksi: onko minustakin kasvamassa ihminen, joka on valmis tekemään mitä tahansa saadakseen? Kundi, jota tyttöjen pitää varoa. Menetänkö vanhempana itsehillintäni? Sitäkö miehuus on?
Siinä tapauksessa en halua tulla mieheksi.



Grebe kuljettaa lukijansa varmoin ottein kohti pimeää, pitäen kuitenkin koko ajan kädestä kiinni. Kuin muistinsa menettänyt profiloija Hanne, joka yrittää mielessään sitoa sekavia langanpäitä järjelliseksi kuvaksi, sitä kohden minäkin hapuilin, loistavasti harhautettuna.


Lemmikin loppuratkaisu takaa sen, ettei teosta ihan heti unohdeta. Antakaa mennä ja rakastukaa!



Olen kertoja, olen kertomus.
Olen kamera, olen talot.
Olen yhtä aikaa objekti ja subjekti, sillä seuraan tapahtumia mahtamatta niille mitään.



***


Teoksen on lukenut ainakin Leena Lumi.

Jussi Adler-Olsen; Selfiet

Selfies 2016, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2018, 535s.

Tee ristinmerkki, jos haluat estää tien pahuudelta, pinnat huusivat. Varjele itseäsi väistämättömiltä kuiluilta, jos osaat, mutta pidä kiirettä, sillä aikaa ei ole paljon.


Mitä olisikaan kesä ilman tanskalaisen dekkarikuninkaan, Jussi Adler-Olsenin uusinta? Jäätävä rikostarina viilentää mukavasti näillä helteillä, varsinkin kun romaanissa kaivaudutaan syvemmälle kuin koskaan. Myönnän, etten aiemmin ole oikein tykästynyt Osasto Q:n "aivoihin", eli synkeän ärtyisään Roseen. Selfiet -teoksen myötä pääsemme kurkistamaan naisen sisimpään. Rose elää elämäänsä ulospäin niin "coolina", mutta häntä piinaavat iljettävät muistot. Jopa siinä määrin, että nainen menee psykoosiin.


Hän huokaisi. Oli yllättävän vaikea ajatella, että se nainen, jonka he luulivat tunteneensa niin hyvin, olikin kaikki ne vuodet joutunut elämään eräänlaisessa kaikenkattavassa, syvässä mielenliikutuksessa, jonka kanssa oli pärjännyt vain kovien lauseiden ja sanojen avulla.



Voi, Rose, ajattelen yhdessä Carlin kanssa. Miten epäreilua elämä onkaan! Ja nyt kun Rose on poissa kuvioista, äheltävät Carl, Assad ja Gordon keskenään vanhempien murhatapauksien parissa. Samaan aikaan kaupunkia piinaa kauniiden naisten yliajaja. Murha-aseena autot tuntuvat olevan nyt kova sana, mutta teoksessa aihetta käsitellään täysin eri näkökulmasta, kuin vaikkapa Kingin Mersumiehessä. Murhaajan motiivi puistattaa vielä viimeisenkin sivun jälkeen.



Tästä eteenpäin hän ajattelisi vain itseään ja tyydyttäisi vain omat tarpeensa. Hän ei enää ollut se kiltti tyttö, joka ei koskaan valehdellut eikä tehnyt mitään sääntöjenvastaista. Hän ei enää ollut se, joka uskoi kuolevansa ja oli jo alkanut miettiä hautapaikkaansa. Tästä eteenpäin hän eläisi täysillä eikä alistuisi.



Edellisestä teoksesta totesin näin; Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. 

Selfiet näyttää jälleen kirjailijan pimeän puolen, ja kohoaa yhdeksi sarjan ehdottomista suosikeistani.



***


Kirjasta lisää Luetut.net ja Hemulin kirjahylly.

Jenny Offill; Syvien pohdintojen jaosto

Dept. of Speculation 2014, suom.Marianna Kurtto ja Gummerus 2018, 237s.

Stoalaisilta lainattu ajatuskoe: jos olet kyllästynyt kaikkeen minkä omistat, kuvittele menettäneesi sen.



Pyytäessäni arvostelukappaletta yhdysvaltalaisen kirjailijan, Jenny Offillin läpimurtoteoksesta (kiitos kustantajalle!), en osannut odottaa oikein mitään. Ennakkoluulottomasti (minä?) päätin vain antaa valtaisasti kehutun romaanin viedä. Syvien pohdintojen jaoston lukeekin yhdeltä istumalta. Mutta se jättää aivoihin, tunteisiin poltinmerkkinsä, se kuiskuttelee jatkuvasti alitajunnassa ja saa lukijan tarttumaan kirjaan yhä uudelleen. Mitä sillä ja sillä sivulla sanottiinkaan...?

Romaanin luettuani olen jollain tapaa muuttunut. Olen puhdas.


Sinä iltana näin televisiossa tatuoinnin, jonka hankkimiseen toivoin elämäni minut oikeuttaneen. Jos olet välttynyt kärsimyksiltä, rakastu minuun. Venäläinen murhaaja oli kuitenkin ehtinyt ottaa sen ennen minua.



Juonellista tarinaa teos ei oikeastaan kerro, tai ainakin se kuljettaa sitä hämähäkin ohuin seitein. On nuori, rakastunut pari. On mies ja vaimo. On isä ja äiti. On pettäjä ja petetty. On hengityksen hauras onni. Oli.


Siispä vaimo syö pillereitä, jotka lääkäri on hänelle määrännyt. Hänen kätensä lakkaavat liihottamasta. Hän ei tunne enää yhtä voimakasta halua mennä kadulle makaamaan. Mutta hänen mielensä nyrjähtelee yhä. Kaupan parkkipaikalla, kahden kaupungin päässä hän painaa kasvonsa rattia vasten ja itkee kuin pelle.



Offillin mestarillisesta, kertakaikkiaan omalaatuisesta romaanista en tahdo sanoa tämän enempää. Kirja on rakenteeltaan uskomaton - hellän humoristinen ja melankolisen runollinen. Syvien pohdintojen jaosto on niitä teoksia, jotka täytyy itse kokea. Mielellään omistaa, sillä tähän voi aina palata löytäen yhä syvempiä tahoja. Antautukaa, rakkaani!



Koti on olemassa siksi, että sen avulla pidetään tietyt ihmiset sisäpuolella ja kaikki muut ulkopuolella. Kodilla on rajat. Mutta toisinaan naapurit, partiotytöt ja Jehovan todistajat ylittävät kotimme rajat. En koskaan innostu kuullessani ovikellon soivan. Ihmiset joista pidän eivät ilmoittaneet tulostaan niin.

Pauliina Rauhala; Synninkantajat

Gummerus 2018, 367s.

On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko.



Luettuani kirjailija Pauliina Rauhalan suuresti ylistetyn esikoisteoksen, Taivaslaulun, puhkesi jokin minussa, murtui ja soljui kuin puro. Muistan tämän edelleen, sen palautti mieleeni muinainen postaukseni ja voi kuinka haluaisin lukea tuon romaanin taas uudelleen. Mutta eipä eksytä sivuraiteille. Siinä missä Taivaslaulu sai minut laulamaan, jättää Synninkantajat hiljaisuuden. Ei painostavaa, vaan pohdiskelevan, uusia ajatusuomia avaavan vaitiolon, jossa kuplii syvä kunnioitus.

Sillä nyt Rauhala nostaa selkeästi kierroksia, nyt tekstin kunnianhimoinen mietiskely piirtää juovan kuin polttavan haavan. Ei oikein tiedä pitäisikö sitä sorkkia vai antaa rauhassa parantua.


En tiedä tapahtuuko alkuräjähdys vai lopullinen tuho, luodaanko uusi maailma vai katoaako entinen, heräänkö elämään vai vajoanko kuolemaan, pääsenkö taivaaseen vai joudunko helvettiin, joudunko yksin, vai pääsenkö kanssasi, edes helvettiin. (Auroora)



Edelleen tietoisuuteni lestadiolaisista on melko suppeaa ja negatiivissävytteistäkin. Kirja ei kuitenkaan vie lukijaa huokailemaan että tällaistako siellä, näinkö rajua ihmisten erottelua, synnillä pelottelua, näinkö heppoisin perustein ihminen sidotaan ulos seurakuntayhteydestä. Perheestä. Suvusta. - On teksti tätäkin. Mutta se yrittää ymmärtää niin syvästi ja niin empaattisesti, ihan jokaista henkilöä, sitä kaikkein "pahintakin", että lukijan silmiin kirpoaa kyynel. Ei ole puolia joita valita. On ajateltava itse. Juuri siihen Synninkantajat haastaa.


Painostus, pelottelu ja säännöt eivät paranna ihmistä, jos sairauden alkuperä on sielullinen. Vain ymmärtävä kohtaaminen voi palauttaa yhteyden itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Sitä sinä et valitettavasti aina osaa, Taisto. (Aliisa)



Tämä tarina on Aliisan, Aurooran, Aaronin ja Taiston. Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla keskittyen yhteen sukuun, yhteisöön, jonka valvovan silmän alla pysytään turvassa. Onhan säännöt maallisen ja hengellisen välillä piirretty isolla ja kirkkaasti. Mutta mitä tapahtuu ihmisen sisimmässä? Siellä minne johtohahmo Taiston kiven kova katse ei yllä. Siellä minne näkee vain Jumala?


Tunnen ikkunassa ja karvareuhkassani vaimon hiljaisen katseen, sen josta en ota selvää, onko se surua vai paheksuntaa, kateutta vai ihmetystä. Jos kehtaisin, sanoisin sille, että mene pois, senkin kurnuttava fasaani, tämä hetki on minun, mutta avioliitossa pitää olla pitkämielinen, sillä ikkuna on yhteinen. (Taisto)



Taisto, tuo jylhä saarnaaja jaksaa rakastaa luontoa, herkistyä sen ihmeiden edessä, mutta kylmettää sydämensä jopa kaikkein läheisimmälle. Aliisa puolestaan uskoo armoon silloinkin, kun se yritetään sumentaa aina vain rajummaksi käyvin keinoin. Hänen tyttärensä Auroora rakastaa, rakastaa, rakastaa vaikka ei saisi. Traagisin henkilöistä on Aaron, tuo pieni poika, joka edustaa kyläyhteisön lapsinäkökulmaa. Aaron näyttää mitä yletön palvonta tekee hauraalla psyykkeelle, entä sitten oman mummin sitominen kadotuksen kahleisiin.


Kirjoitan kahden ruudun korkuisilla kaunokirjaimilla. Piirrän laatikon kehykseksi sanojen ympärille. Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (Aaron)



Synninkantajat ei ole helppo romaani, päinvastoin. Se vaatisi, se ansaitsisi useammankin lukukerran tullakseen kunnolla kuulluksi. Rauhala kirjoittaa levollisesti, luonnon kautta asioita peilaten, kuitenkin sanansa suolalla höystäen. Kuten sanoin, mykistävän upea kirja ei anna valmiita ratkaisuja, se jättää lukijan miettimään omilla aivoillaan silti empatian varaan:



Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen.

Clare Mackintosh; Minä näen sinut

I See You 2016, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2018, 413s.

Kaikkialla on silmiä. Ne katsovat minua. Seuraavat minua. Ne tietävät työmatkani jokaisen vaiheen. Juna pysähtyy, ja yritän nousta pois, mutta joku työntyy minua vasten ja painaa minut junavaunun seinää vasten.


Kulkea joka päivä samaa reittiä paikallisjunasta toiseen, metrosta seuraavaan. Katsoa saaliseläimen silmin ympärilleen vaivihkaa, sydän säikähdyksestä hakaten. Tuijottaako tuo mies hiukan liian pitkään? Onko hänen olemuksensa röyhkeän flirttaileva vai pelkästään maanantai-aamun turhauttama? Entä tuo harmaatukkainen tuolla, hän ei ole kääntänyt koko matkan aikana katsettaan sivuun, ja nyt hän nousee jäädäkseen pois samalla pysäkillä kuin minä. Nuo askeleet, normaalin, junasta toiseen kiiruhtavan työläisenkö, vai yrittääkö hän saavuttaa minua, on jo saavuttamassa, sillä en voi olla juoksematta...

Annoin sinun mennä näytti lapsensa menettäneen äidin hädän. Minä näen sinut tuo pelon vielä lähemmäksi.


"Työmatkalaiset ovat niin tyhmiä. He tulevat vastaan päivittäin eivätkä ymmärrä mitään tästä maailmasta. He kuuntelevat iPodejaan, tuijottavat puhelimensa ruutua tai lukevat lehtiä. He kulkevat joka päivä samaa reittiä, istuvat samalla istuimella ja seisovat asemalaiturilla samassa kohdassa."

"Ihmiset ovat menossa töihin", sanon. 



Kun lontoolainen, työstä kotiin palaava perheenäiti Zoe Walker selailee hajamielisesti paikallisjulkaisua, hänen silmänsä pysähtyvät erääseen seuralaispalvelu-mainokseen. Seuraavaksi pysähtyy Zoen sydän. Kuvahan esittää häntä itseään! Joku on ottanut Zoesta kuvan ja laittanut sen seksiseuraa hakevien joukkoon. Kuka? Siinä samassa naisen maailma nyrjähtää sijoiltaan. Kanssamatkustajiin ei voi enää luottaa, mutta voiko keneenkään muuhunkaan? Sillä Zoe löytää vanhemmista vastaavista lehti-ilmoituksista jopa sittemmin murhattujen naisten kuvia...


Brittiläinen, poliisinakin toiminut kirjailija Clare Mackintosh on nyt kuuma nimi maailmalla. Enkä suoraan sanottuna lainkaan ihmettele hänen suosiotaan. Kirjailijalla on kyky loihtia tavallisten ihmisten elämiin pelko alkaen hämmennyksestä, kiristäen sitten otettaan siihen pisteeseen, että päähenkilön ohessa kauhuun on tukehtua myös lukija. Minä näen sinut on vainoharhoja lietsova, erittäin uskottava ja hyytävä kirja. Aivan mahdottoman hyvä!



Ehkä kyse ei ole Siitä Oikeasta, ehkä haluat jotakin lyhytkestoisempaa.
Herkullisempaa. Jotakin, joka saa verenkiertosi ja pulssisi kiihtymään.
Lyhyen suhteen.
Yhdenillan jutun.
Takaa-ajon.

Camilla Läckberg; Noita

Häxan 2017, suom. Outi Menna ja Gummerus 2017, 687s.

Hänen alitajunnassaan alkoi hitaasti nousta esiin muisto. Hahmo metsässä. Joku, jota hän oli pelännyt. Varjo. Läsnäolo.


Fjällbackassa tapahtuu jälleen. Metsän helmaan, salaperäistä menneisyyttä kantavaan taloon on muuttanut nuori perhe. Heidän pieni tyttönsä, vain nelivuotias Linnea lähtee eräänä aamuna isänsä kanssa metsätöihin. Näin tuumii äiti. Paitsi ettei lähdekään. Linnea... Niin Linneaa ei löydy mistään. Pelastusoperaatio pistetään pystyyn, liian myöhään. Jälleen yksi perhe joutuu kohtamaan totuuksista hirvittävimmän, heidän pienokaisensa on murhattu.

Erikoisen murhasta tekee se, että samaisessa paikassa kuoli kolmekymmentävuotta sitten samanikäinen Stella. Murhasta tuomittiin tuolloin paikalliset teinitytöt, jotka tietysti otetaan tarkkaan syyniin. Voisiko pelkkä sattuma olla mahdollista? Siihen nyt ei usko kukaan! Onko pikku kaupunkiin palannut näyttelijä Marie, toinen silloisista murhaajista, kaiken takana. Ja miksi ihmeessä hän toistaisi tekonsa, jonka myöhemmin kielsi...

Fjällbackassa toimii nykyään myös maahanmuuttaneiden asuntola, ja kuinka ollakaan, paikallisten syyttävä silmä kohdistuu vieraisiin. Aivan samalla tavalla, kuin 1600-luvulla, noitavainojen riehuessa pahimmillaan...

Pelko erilaisuudesta. Pelko muutoksesta. Se kaikki sysää liikkeelle puistattavan tapahtumaketjun.


Hänellä oli paha aavistus, että liikkeelle oli pantu jotain, mitä olisi vaikea pysäyttää. Viimeinen asia, jonka hän näki ennen kuin astui ovesta ulos, oli Peterin synkkä, eloton katse.



Rasismia keskiajalla, rasismia tänä päivänä. Kuolleet lapset, viattomat saavat aina maksaa kalleimman hinnan. Teiniromanssia. Näyttelijän arkea. Poliisien arkea. Veneilykisoja. Skumppaa. Ja selvittämätön mysteeri, joka saa lähes 700 sivuisen romaanin kulkemaan eteenpäin kuin juna.


"Mitä sä tarkoitit sillä pelkäämisellä? Eihän ne pelkää meitä."
"Totta kai pelkää", Sam sanoi ja ojensi lasiaan
 Sampanja vaahtosi ja kuohui yli, mutta Sam vain nauroi ja nuoli kätensä puhtaaksi.
"Ne tietää, että me ei olla samanlaisia kuin ne. Ne vaistoaa... ne vaistoaa pimeyden meidän sisällä."


Mutta. Luodakseen hyvän dekkarin, ruotsalaisen supersuositun kirjailijan Camilla Läckbergin olisi tullut lyhentää sivumäärää lähes puolella. Noita on niin täynnä turhanpäiväisyyksiä, kuten esimerkiksi Erican anopin polttarit ja häät, jotka eivät liity tarinaan mitenkään. Pieniä, höpsöjä yksityiskohtia. Camillan olisi myös korkea aika luopua puuduttavista maneereistaan: Bertil Mellberg sössii homman aina. Erica tunkee nokkansa hänelle kuulumattomiin aina, joskin nyt touhutäti kirjoittaa kirjaa Stellan tapauksesta, ja pääsee kuin pääseekin osallistumaan tutkintaan. Juhuu. Miten täydellinen hänen ja pääpollari Patrikin suhde onkaan. Miten täydellisiä perheitä, jo ällöksi käyvää hehkutusta Erican kauneudesta...


Nämä snobbailuun taipuvaiset dekkarit vain eivät ole minun juttuni. Rakastin kahta teoksen teiniä, joiden takia kahlasin hurjan sivumäärän loppuun saakka, vaikkakin he turhan vähälle huomiolle jäivät. Paitsi että...

Minä sanon tässä kohdin kiitos ja näkemiin Camillalle. Hänen dekkarinsa ovat suosittuja, hyvä niin, mutta kaikki ei ole kaikille.

Camilla Grebe; Kun jää pettää alta

Älskaren från huvudkontoret 2015, suom. Sari Kumpulainen ja Gummerus 2017, 506s, (ennakkokappale)

On kuin ajaisin kolkoissa kulisseissa kohti jonkinlaista ratkaisua. Mutta en tiedä, millainen elokuva tämä on. Draama, trilleri? Tragedia?


Tyhjätaskuinen vaatemyyjä tapaa menestyneen, vanhemman liikemiehen. Esimiehensä, tuon hartaasti vihatun ja palvotun toimitusjohtajan. Jesperiä on kiittäminen työolosuhteiden epäinhomillisistä muutoksista. Jesperiä on kiittäminen myös Emman sormessa kiiltelevästä timanttisormuksesta. He ovat kihloissa! Koko kuvio tuntuu niin Emmasta itsestään, kuin lukijastakin vähän liian sadunomaiselta ollakseen totta. Mutta olkaamme hiljaa, hys, suhde on pidettävä tiiviisti salassa.


"You never been in love, until you've seen the sunlight thrown, over smashed human bone."


Kun median riepottelema toimitusjohtaja katoaa, kiskaistaan jo muutenkin elämässä turpiinsa saaneen Emman jalkojen alta matto. Kuinka rakkaus voi yhtäkkiä muuttua täydelliseksi välinpitämättömyydeksi? Mikä ihme Jesperiin on mennyt? Missä hän edes on?


Jesperistä emme tiedä, mutta hänen kotoaan löydetään tunnistamattoman naisen (tietysti) raa'asti murhattu ruumis. Talonomistajasta tulee nyt myös poliisin ykkösetsinnänkohde, varsinkin kun tapaus muistuttaa selittämättömäksi jäänyttä, vuosia sitten tapahtunutta murhaa.

Peter Lindgren, tuo erilaisista vastuista käärmeen lailla irti kiemurteleva poliisi on yksi päähenkilöistä. Peter herättää lukijassa ensin pelkkää myötähäpeää, myöhemmin myös empatiaa. Pisteet kirjailija Camilla Grebelle hänen luomistaan henkilöhahmoista! Genre kaipaa juuri tällaisia antisankareita, jotka eivät loista charmillaan, vaan ennemminkin puutteillaan.

Myös Peterin tutkijapari, profiloija Hanne rikkoo persoonallaan perinteet. Hänellä on jo ikää, hänellä on oksettavan holhoava aviomies, jonka liekassa nainen riippuu vastoin tahtoaan. Hannella on salakavalasti hiipivä muistisairaus. Sekä tietysti menneisyys Peterin kanssa...


Koiran rakkaus on ehdotonta. Mitä olen oikein tehnyt ansaitakseni sen? Ja miksi ihmisten väliseen rakkauteen liittyy aina alistumisen ja mukautumisen vaatimus? Miksemme voi vain rakastaa omistamatta välttämättä toisiamme?



Kun jää pettää alta täyttää kaikki ne ominaisuudet, joita odotan tiiviisti koukuttavalta psykologiselta trilleriltä. Luin teoksen heti saatuani siitä (kiitos kustantajalle) ennakkokappaleen. Fiksua olisi ollut blogata saman tien muistiin kirjan herättämät tunteet, mutta onneksi jälkikaiku kummittelee yhä. Ruusujen tuoksu, johon on sekoittunut määrittelemätön kuoleman haju... En ihmettele teoksen saamaa kansainvälistä huomiota. Hymyilytti myöskin juuri lukemani Ahnhemin hehkutus, joka löytyy ainakin ennakkokappaleen takakannesta. Koukussa olimme, molemmat!


Tänä vuonna on ilmestynyt ihailtava määrä suosikkigenreni edustajia, psykologisia trillereitä, joista Camilla Grebe erottuu edukseen. Hän perehdyttää lukijan henkilöiden menneisyyteen, osoittaa syyt ja seuraukset kuitenkin sen verran hienovaraisesti, ettei loppuratkaisua tajua vaikka se häilyykin lukijan silmien edessä.

Hemmotelkaa itseänne kirjalla!



- Sillä ei ole valinnanvaraa, muru. Sen täytyy joko muuttua tai kuolla. Sellainen on luonnonlaki.

Pohdiskelin kuulemaani kauan ja yritin kuvitella miltä tuntuisi, jos pitäisi valita joko muuttuminen tai kuolema. En kuitenkaan millään osannut asettua toukan asemaan.


***

Blogi-iskuumme osallistuivat

Jussi Adler-Olsen; Vartija

Den graenseløse 2014, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2017, 570s.

"Nyt hän halusi, että muut jatkavat tutkimuksia, koska hän tiesi, että ei pystynyt selvittämään tapausta omin päin. Itsemurha oli keino panna tutkimuksiin vauhtia. Varmaankin hän oletti, että tulisimme tänne ja jatkaisimme niitä. Hänen itsemurhansa oli lippu."
"Paluulippua ei ole", Assad päätteli.


Kesä ei olisi kesä ilman kunnon jännäreitä. Kuten ei oikeastaan mikään muukaan vuodenaika. Mutta kesällä me dekkarirotat, me jotka elämme ratkoaksemme (sivuilla tapahtuvia) rikoksia yhdessä mahdollisimman sympaattisten (fiktiivisten) henkilöiden parissa, saamme hyvällä omallatunnolla oikein heittätytyä rakkaan genremme pariin. Suorastaan sukeltaa murhien syövereihin. No niin. No niin.

Tanskalainen rikoskirjailija Jussi Adler-Olsen on edennyt jo kuudenteen Osasto Q:sta kertovaan romaaniin, joka palauttaa taas tason sinne minne se kuuluu. Edellinen osa, Poika varjoista, ei täysin kolahtanut, mutta Vartija on, oi, täydellinen!



Tässä mutkassa kuljettaja ja Alberte varmaankin saavat katseyhteyden", Carl sanoo. "Alberte jättää pyörän taakseen seisontatuen varaan ja astuu esiin. Ehkäpä hän vilkuttaa. Hän on iloinen ja hymyilee, ja sen hymyn hän vie mennessään kuolemaan. En usko, että hän pelkää, sillä hän on iloinen ja toiveikas. Ja sitten, vasta viime metreillä, ajoneuvo kaasuttaa ja osuu häneen, niin että hän paiskautuu ajoradalta puun oksaan."



Osasto Q ratkoo siis vanhoja, selvittämättömäksi jääneitä rikoksia, vaihtelevalla innostuksella. Vaaditaan paljon, jotta saadaan liikkeelle äksy rikostutkija Carl Mørck kellarikerroksessa sijaitsevasta työhuoneesta. Vaaditaan apua pyytäneen kollegan itsemurha, hänen joka soitti ahdistuneena Osasto Q:n puhelinnumeroon....

Aina herttainen Assad ja omapäinen Rose ovat sentään valmiimpia uusiin haasteisiin. Ja heidän energiaansa tarvitaan. Käy ilmi, että itsemurhan tehnyt poliisi pyrki vimmaisella pakkomielteellä selvittämään 17 vuotta vanhaa tapausta, jossa nuori opiskelijatyttö kuoli auto-onnettomuuden uhrina. Vaiko sittenkin murhan? Kuljettaja kun pakeni paikalta, eikä häntä saatu koskaan kiinni.


Millaista salaisuutta Bornholmin syrjäinen saari oikein itsepintaisesti piilottelee? Mikä on se pimeys, joka sai erään poliisin sekoamaan? Vanhat ystävämme pääsevät tutkinnan edetessä "messiaanisen" johtohahmon kannatteleman lahkon kintereille.


Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. Toki sarja kannattaa käydä järjestyksessä läpi, mutta miksipä näitä ei voisi erillisinä tarinoinakin lukea. Koukkuun jääminen on kuitenkin varmaa.


Tästä alkaa dekkarikesä! Jes!



Tämä aika oli kieltäytymisen ja itsekkyyden sekamelskaa, mutta jos ihminen ei pitänyt olotilastaan, aina oli mahdollista paeta. Paeta asenteita, avioliittoa, maata, vanhoja arvoja, muotia, sitä mikä oli eilen ollut niin tärkeää. Ikävä kyllä uuteen vaihtamisestakaan ei löytynyt sitä, mitä ihminen perimmiltään haki, sillä huomenna kaikki olisi taas yhdentekevää. Elämästä oli tullut oman varjon ikuista ja turhaa takaa-ajoa, ja se oli surkeaa.
Helvetin surkeaa. Eikö hänkään ollut erilainen?

Daniel Cole; Räsynukke

Ragdoll 2017, suom. Jaakko Kankaanpää ja Gummerus 2017, 444s.

"Hän tulee. Wolf, hän tulee ja tappaa minut!" Ford sanoi.

"Se tappaja? No... niin," Wolf sanoi kummissaan. "Tai siis ei tule."
"Kyllä tulee. Tulee. Tulee. Hän tietää kaiken. Hän tiesi sen, missä minä olin silloin. Hän tietää sen, missä olen nyt."
"Sitten ainakin tietää, jos et tule pois sieltä ikkunasta. Istu alas."



Kuten tiedätte, trillerikevät on ollut tavattoman korkeatasoinen, suorastaan huikaiseva, ja siinä mielessä tietysti hankala uusille tulokkaille. Kun lavalle marssii jälleen yksi dekkaristi, vieläpä sellainen josta on vouhkattu jo etukäteen, kohoavat odotukset kieltämättä korkealle. Ensimmäinen luku ei vielä sano oikein mitään, mutta pian lukija hahmottaa mielessään sen olevan kaiken ydin. Syy lievästi sanottuna makaaberiin löytöön. Kuudesta uhrista kokoon kursittuun ruumiiseen.



"Katsopa tätä ruumista vähän aikaa ja sano, mitä vikaa siinä on."
Edmunds loi häneen kärsivän silmäyksen.
"Paitsi tietysti se, mikä on itsestään selvää", Joe lisäsi.
Edmunds mittaili katseellaan irvokasta tekelettä, vaikka hänen ei oikeastaan olisi tarvinnut. Hänestä päinvastoin tuntui, ettei hän saisi sen kuvaa koskaan mielestään. Häntä inhotti olla samassa huoneessa sen kanssa. Se järkytti häntä yhä kaikkien järkisyiden vastaisesti. Hän katsoi Joeen mitään ymmärtämättä.



Joistain jännäreistä pitää, jotkut edustavat keskitasoa, toiset puolestaan jäävät (hammasta purren, harjoittelen yhä taitoa) kesken. Ja toisiin taas, pahoittelen iänikuista sanamuotoa, rakastuu. Voi Daniel Cole, minkä teit! Räsynukke on sekoitus poliisien aherrusta haastavan sarjamurhaajan, joka ystävällisesti ilmoittaa seuraavien uhriensa nimet netissä, kiinniottamista, ja sitten löytyy synkempi, lähes ahdistava puoli... Mustaa, nasevaa huumoria unohtamatta. Tänä keväänä genren huumoripitoisuudella ei ole voinut pullistella, mutta Räsynukke harsii umpeen moiset puuteet. Olen vakuuttunut! Itseironiaa kun ei saa ikinä unohtaa.

Sarjan, siis joo, sarjastahan kirjassa on kyse, kuten kirjailijan loppuhaastattelusta käy ilmi, päähenkilöt ovat hekin omalaatuisia. Lontoolainen poliisi, William "Wolf" Fawkes herättää ristiriitaisia tunteita jo ensimmäisessä luvussa jossa hän... Emily Baxter taas... No, näitä rääväsuisia, alkoholiin meneviä naispoliiseja on taidettu nähdä aiemminkin. Tutkinnassa pyörii mukana myös mm. ylitunnollinen Edmunds ja jotenkin wallandermainen Finlay.


Kerrassaan mahtavuutta! Kirjailija kiittää lopputekstissä lukijoita, jotka ovat vaivautuneet lukemaan juuri hänen teoksensa uskomattoman hienojen kirjojen sijaan. Jos sinä luet vuodessa vain dekkarin, pari, tai ehkä kymmenen, uskallan peukuttaa Räsynukkea!


"Olen jo antanut yhden sarjamurhaajan pilata elämäni. En anna toisen määrätä, milloin sen loppuu."

Tuomo Jäntti; Verso

Gummerus 2017, 426s.

"Teknologiasta tehtiin jumala", hän sanoi. Olimme hallituksen suuren ruokalan merelle antavien ikkunoiden ääressä, ehkä puoli vuotta sitten. Nyökkäsin. Odotin jatkoa, koska Harrison näytti siltä että sitä oli tulossa. "Minä tiedän kun olin itse siinä mukana."
"Sinun yhtiösi", tarkensin. Hän ei sanonut mitään, katseli aaltoja. Meri levittäytyi taivaanrantaan kuin sinertävä hiekka.
"Maailman akku on tyhjä."


Verso, tuo kummallinen tauti, joka jo kasvillisuuden sekä eläinten hylkäämällä planeetallamme on ottanut kasvualustakseen ihmiset. Mitä muita vaihtoehtoja luonnolle on jätetty? Maa on käytetty loppuun: se on riistetty, raiskattu, raadeltu viimeistä itua myöten. Mutta voi noita raasuja, versottuneita ihmisiä, joiden ihosta, ihon alta ryöppyää nyt kasveja.

Viimeisillään kituuttavassa maailmassa versottuneille on olemassa oma hoitopaikkansa, entinen graafinen oppilaitos. Mutta Kolkamo itsessään herättää hämmennystä, se on verhottu salaisuuksiin ja entiset tiimiläiset ovat jättäneet pakkohoitolaitoksen jo aikoja sitten. Mitä Kolkamossa tapahtui, mitä siellä tapahtuu nyt? Verso kukoistaa, eikä siinä sittenkään kaikki. Kuolevaa maatamme uhkaa vielä raivokkaammin tappava ilmiö, Gowiwa.



Gowiwan kylvämässä kuolemassa oli jotain melkein kaunista. Se oli maailman tasapuolisin tappaja: mikään elollinen ei säästynyt siltä, mikään elotonkaan ei jäänyt entiselleen.


Ja nyt hallitys lähetettää Kolkamoon Alis Ismantikin, entisen toimittajan, edelleen uteliaisuudella ja rohkeudella käyvän naisen, joka lähtee lähes raivokkaasti selvittämään versottuneiden kohtaloa. Vaikka muu maailma tuntuu jollain tapaa jo luovuttaneen, riittää Alisilla potkua. Kunhan vain saatavilla on kahvia ja tupakkaa.


"Yksi hieno asia siinä että maailma romahti, on se, ettei tupakointikieltoja valvo enää kukaan."


Talven hallava hevonen, kirjailija Tuomo Jänttin esikoisteos, oli kerronnaltaan lumoavan kaunis, juoneltaan lähes raivostuttavan piinaava. Se loppuratkaisu! En todellakaan ymmärtänyt. Myös Verso on haastava kirja runsaslukuisen henkilökaartinsa puolesta. Tarina ei aukea helposti, mutta se koukuttaa, kiehtoo, kauhistuttaa niin täysillä, että luin romaanin parissa illassa. Ja tällä kertaa, hei oikeasti, luulen oivaltaneenikin jotain...

Versoa voisi verrata Eteläraja -trilogiaan, joka on samalla tavalla häiritisevästi alitajuntaa pelotteleva katastrofikirja. Minä vallan rakastuin Versoon! Ottakaa aikaa ja antautukaa tarinalle, antakaa sen sanomalle mahdollisuus.



Näin junan ikkunanpielestä kasvavan pienen liljankukan, joka olemassaolollaan vakuutti minulle, että jossain tämän maailman pinnan alla oli toinen, kauniimpi, se oli tulossa, eikä ihminen kaikkine tekoineenkaan pystyisi estämään sitä.


***

Kirjasta on pitänyt ainakin Dysphoria.

Rankan huhtikuun jälkeen on huojentavaa lähteä kulkemaan kohti kesää. Lämpöisempää toukokuuta, lukijat rakkaat! 

Clare Mackintosh; Annoin sinun mennä

I Let You Go 2014, suom. Päivi Pouttu-Deliére ja Gummerus 2017, 418s. (ennakkokappale)

Tuntemani suru on niin fyysistä, että on mahdotonta ajatella, että olen vielä elossa ja että sydämeni jatkaa lyömistä, vaikka se on riistetty paikoiltaan. Haluan kiinnittää kuvan pojasta mieleeni, mutta kun suljen silmäni, en näe muuta kuin hänen ruumiinsa liikkumatta ja elottomana käsivarsillani. Annoin hänen mennä, enkä koskaan pysty antamaan itselleni anteeksi.


Annan heti alkuunsa hehkutusvaroituksen. Jos et ole sillä tuulella, että jaksaisit lukea kiihkeän innostunutta tunnevuodatusta, skippaa tämä. Jos taas etsit lukuvinkkiä mitä loistavimmasta romaanista, anna mennä.

Vuosi 2017 on vasta polkaistu käyntiin, ja jo nyt tuntuu siltä että tästä tulee oikea esikoiskirjallisuuden riemuvoitto. Clare Mackintosh liittyy kaartiin sysäten kilpailijansa ryminällä taaemmaksi. Annoin sinun mennä -romaanista pöhistiin paljon jo ennen sen ilmestymistä. Tarkalleen ottaen teos löytyy kirjakaupoista viikolla 5. Psykologinen laatutrilleri, sellaisella juonenkäänteellä, joka naksautti leukaluuni miltei sijoiltaan, miten tällaisesta edes osaa kertoa kun ei tiedä miten päin olisi.


Pääni tuntuu kevyeltä - olen suorastaan hysteerinen. Mitä oikein olen tekemässä? Minne olen matkalla? Mietin, tältäkö hulluksi tuleminen tuntuu, ja tajuan sitten, etten välitä siitä. Sillä ei ole mitään väliä.


Elämä on yksi hetki, tämä hetki, ja hetkeen sisältyy iäisyys. Hetken herpaantuminen, vain lapsen kädestä irtipäästäminen kohtalokkaalla hetkellä... Ja auto vie pienen elämän mennessään. Äidin hätä, tuska, syyllisyys. Miksi annoin hänen mennä? Maahan valuva veri, lapsen veri. Onnettomuuden aiheuttanut kuljettaja ei edes pysähdy, ei, hän jatkaa renkaat ulvoen matkaansa.

Ja Jenna, poikansa menettänyt naisenriekaile, kuori täynnä häpeää ja kipua, pakenee niin kauas kuin mahdollista, niin kauas kuin varat riittävät. Jenna vuokraa itselleen vetoisan mökin eristäytyäkseen muusta maailmasta. Hänellä on enää rannikko, meri ja kamera. Menneisyys, joka ottaa rajusti karkulaisen kiinni.

Toisaalla rikoskomisario Ray Stevens tutkii turhautuneena paikoillaan polkevaa rikostapausta, sillä rikoshan se taatusti on, onnettomuuspaikalta röyhkeästi pakeneminen. Parinaan hänellä puurtaa Kate, tuo vasta työssään aloittanut kiehtova nainen...


Annoin sinun mennä aloittaa rauhallisesti. Kirjailija tuudittaa lukijansa tyyneen, vain hivenen uhkaavaan tunnelmaan. Luinkin alkupuolen verkkaisesti, ehkä jopa haukotellen. Mutta sitten kun tapahtui se kohuttu juonenkäänne, sivut alkoivat kääntyä kuin itsestään. Ahmin teoksen viime yönä loppuun yöunistani tinkien. Millainen juonenkuljetus, millainen tarina! Sen, jonka mielestä jännityskirjallisuus ei voisi olla myös kaunokirjallisuutta, on ehdottomasti Mackintoshiin tutustuttava. Ja kaikkien muidenkin. Älkää päästäkö tätä kirjaa lukematta ohi!


Muistutan itselleni, että olen itse pedannut vuoteeni ja nyt minun täytyy maata siinä.


***

Kirjaan ovat hurahtaneet myös Leena Lumi, Elegia ja Maria.

J. M. Ilves; Sorjonen - Nukkekoti

Gummerus 2016, 283s.

Hyvien ihmisten kaupunki. Niin tienvarsitaulussa luki.


Kuten takakansilärpäke kertoo, J. M. Ilves -nimen takaa löytyy kaksi ammattilaiskirjailijaa. Arvailla vain voi ja saa, keitä he mahtavat olla. Ainakin ammattimaisuus sekä tietty kepeys ovat kirjan avainsanoja. Sorjosen korkanneet saavat levätä turvallisissa käsissä. Luvut ovat lyhyitä, sisällöltään takuuvarmaa viihdettä. Sellaista, joka sopii mainiosti paljon lukeville välipalakirjaksi, taikka vielä paremmin heille, jotka eivät vietä jokaista vapaahetkeään nenä tekstissä.

Kari Sorjonen avaa uuden kotimaisen rikossarjan. Se nojaa vahvasti keskusrikospoliisipäähenkilön persoonallisuuden varaan. Miehen seurassa saa aidosti hymähdellä.


Taina katsoi minua kummissaan. Olin juuri ottanut kengät jalastani.
- Ajatus kulkee paremmin sukkasillaan, selitän.


Karin sosiaaliset taidot nostavat lukijan ja muiden kirjan hahmojen kulmakarvoja (tai rypistävät niitä, uuden pomon ollessa kyseessä), ammattillisesti hän taas loistaa. Tosin Sorjonen saa paniikkikohtauksia ruumiiden läheisyydessä.

Ja ruumiita kirja sisältääkin, luonnollisesti, onhan kyseessä sentään dekkari. Sorjonen muuttaa pienen perheensä kanssa pääkaupunkiseudulta Lappeenrantaan. Leppoisa Itä-Suomi vaikuttaa harmittomalta vaihtoehdolta, jos tahtoo viettää enemmän aikaa perheensä kanssa. Vaimo on toipumassa vakavasta sairaudesta, tytär puolestaan elää hektistä teini-ikää. Rauha jää kuitenkin vain haaveeksi, sillä pikkukaupungissa tapahtuu kammottavia asioita. Sitä hallitsee salaperäinen Nukkemestari.


Katsoin rannalla makaavaa tyttöä vain hetken, mutta se näköjään riitti. Näky oli kammottava. Paha maailma oli leikkinyt uudella nukellaan, kunnes oli kyllästynyt siihen ja viskannut menemään. Tunne ei ollut uusi. Se valtasi minut aina, kun eteen osui lapsiuhri, Se oli niin käsittämätöntä, luonnonvastaista. Ja ihminen piti itseään luomakunnan kruununa. Ylimielisyyden huippu.


Kyllähän J. M. Ilves melko mukavaa menoa tarjoaakin. Mitään uutta ja mullistavaa ei ole luvassa, mutta perinteisten ja huumoripitoisten dekkareiden ystäville teos maistuu aivan varmasti. Minua raivostutti suuresti se, kuinka Sorjosen perhe Karia kohteli. Miehellä on puutteensa, lukijan sympatiat hän siitä huolimatta varastaa.

Kirja on startannut myös tv-sarjana.

Inkeri Markkula; Kaksi ihmistä minuutissa

Gummerus 2016, 388s.

Hän ei tiedä mitä tehdä, ei tiedä miten tehdään väistämättömiä asioita, vaikka on seisonut tienristeyksessä ennenkin. Mutta tämä mitä tapahtuu nyt on erilaista. Tämä mitä tapahtuu nyt käy vastavirtana vaistoja päin, kohoavina vesimassoina, puista putoavina lintuina.


Kun osa kanssabloggajistani jo hummailee Helsingin Kirjamessuilla, naputtelen minä vielä ikään kuin näin aattojännitystä purkaakseni yhden postauksen. Huomenna kello soi viideltä ja juna lähtee vähän yli seitsemän ja sitten ollaankin Pasilassa kirjaihmisten ydinpyörteessä.

Mutta ennen räntäistä kotomaata käväisemme Pohjois-Thaimaalaisessa sademetsässä. Siellä missä kukkii magnolia, utuiset sammalet peittävät maan. Siellä missä elää loinen helvetistä, malariaa levittävä hyttynen. Sellainen, joka tappaa Kaksi ihmistä minuutissa.

Inkeri Markkulan esikoisromaanissa on viipyilevä tunnelma. Se ei ole kerralla hotkaistavaa materiaalia, vaan teos vaatii seurakseen rauhallisen olotilan, tarkkaavan mielen, toimiakseen kaikkein parhaiten. Surumielisyys on luettavissa jopa jokaisesta välimerkistä, kaipuu rivien välistä. Kirjan henkilöt eivät tule välittömästi luo, he vaativat tovin, pitkänkin, ennen kuin päästävät nahkoihinsa.


Nahkainen siipi katoaa kissan suuhun, ja hän miettii, miltä se mahtaa maistua. Onko se niin kuin tämä päivä, mahdoton niellä ja kuitenkin pakko, vääntää ja muljahtelee vatsassa huomennakin, tuhantena huomisena tästä eteenpäin.


Astrid, Alinan vasta synnyttänyt rakas kuolee liikenneonnettomuuden uhrina, jättäen tutkijavaimonsa selviämään kahden vain nelikuisen Sella-tyttären kanssa. Sella kuitenkin viedään häneltä, eihän Alina ole tytölle edes sukua, lapsi tarvitsee oikeat vanhemmat selvitäkseen maailmassa... Alinalle jää rippeet, riipivät rippeet rikkoutuneesta rakkaudesta.

Vuosia aiemmin, nuori saksalaislääkäri Lotte matkustaa Pohjois-Thaimaaseen auttamaan pieniä malariapotilaita. Naisten tiet kohtaavat kohtalokkaassa seminaarissa, Lotte tarvitsee Alinan asiantuntemusta selvitäkseen taistelusta tappavaa sairautta vastaan. Hän tarvitsee Alinaa. Mutta mitä tarvitsee Alina?


Kymmenen vuotta, enkä ole vieläkään päässyt eroon Astridin jälkeensä jättämästä hiljaisuudesta. Yhä etsin lämpöä maanpohjalta, lohtua maiseman jättäneistä, heistä, jotka eivät ole ihmisten sukua.


Tämä kauniskauntinen romaani on, rujosta aiheestaan huolimatta, myös sisällöltään kuin eksoottinen kukkanen. Rakkaansa menettäneelle ihmiselle kirjasta voi tulla pelastusrengas, joka auttaa näkemään huomiseen.


Ja huomenna me näemme messuilla! Iik!


***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Mari A, Katri, Laura, Krista, Jenni .

Chris Cleave; Sodassa ja rakkaudessa

Everyone Brave is Forgiven 2016, suom. Irmeli Ruuska ja Gummerus 2016, 392s. (ennakkokappale)

Siinä ei ollut mitään järkeä - se oli sietämätöntä. Sota oli kymmenen miljoonaa katkennutta, vihlovaa hermoa. Pelkkiä irrallisia säkeitä.


Syksyn the lukuromaani, lukusukkula, silkkaa lukemisen riemua? Lunastaako hävyttömän humoristisella tyylillä kirjoittava Chris Cleave hänelle asetetut vaatimukset Everyone Brave is Forgiven -romaanillaan? Käytän alkuperäistä nimeä teoksesta, koska suomennos ei iske. Olisin saattanut jättää koko kirjan väliin lattean nimen takia, mutta toisaalta kannet ovat kauniit ja onhan tätä kehuttu ja ja.

Tarina starttaa siinä missä toinen maailmansotakin. Englannissa Mary -niminen hienostoperheen tytär päättää kantaa oman kortensa kekoon maansa puolesta, ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Uusi työ ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Mary odotti. Hän päätyy opettamaan lapsia, joita ei evakuoida. Eläintarhan eläimetkin ovat tärkeämpiä kuin nämä, vammaiset, köyhät. nekrut. Mietin alkuun kuinka tulen 18-vuotiaan tyttösen kanssa "toimeen", mutta Mary on sellainen pakkaus, ettei häntä voi olla kunnioittamatta. Siinä missä muu maailma kääntää huono-osaisille lapsille selkänsä, Marysta löytyy periksiantamattomuutta ja ryhtiä.

Toisaalta tarina on myös Tom Shaw:n, aavistuksen nörtähtävän nuoren miehen, joka keittää ennemmin hilloa kuin lähtee sotatantereelle rymyämään. Tomista ja Marysta tulee rakastavaiset, kuinkas muuten. Onko kyse elämää suuremmasta rakkaustarinasta, vaiko pelkästä ystävyydestä? Parisuhdeongelmat tuntuvat täysin identtisiltä omaan aikaamme; edes sota ei perimmäisiä ongelmia muuta.


Pahinta olisi, jos päättäisi sen olevan rakkautta ja huomaisi jälkeenpäin - sitten kun olisi jo varattu - ettei se sitä ollutkaan. Tai ei: pahinta olisi päättää, ettei se ole rakkautta, ja huomata sitten vuosien kuluttua - vanhana ja lohduttomana - että rakkautta se oli sittenkin ollut. Tai ei: pahinta kaikista oli päättämisen pakko.


Ja sitten on vielä se kirjan varsinainen sankari, Tomin paras ystävä Alistair, joka vie meidät keskelle sodan kauhuja. On kylmyyttä, nälkää, kipua. Kuolevia tovereita, hitaasti mureneva mielenterveys. Sota pienen ihmisen silmin tulee armottomana kohti.

Kuten kirjailijalta aiemmin lukemani Little Been tarina, myös tämä uusin pitää sisällään ikiaikaisia, varsin ajankohtaisi teemoja tyyliin rasismi, henkinen sortaminen ja sortuminen. Englantilainen Cleave kirjoittaa brittiläisen sarkastisesti, mutta alleviivaa samalla olevansa aina ihmisen puolella. Elämän puolella.

Hieno romaani lunasti korkeat ennakkovaatimukseni, kiitos ja kumarrus.


"Ja niinpä, hyvät naiset ja herrat, muistamme tällä illan viimeisellä kappaleella kaikkia niitä, jotka ovat menehtyneet rakkaassa kaupungissamme, ihmisten kaupungissa. Ja muistamme, että on toinenkin, omamme kaltainen mutta sitä korkeampi kaupunki, missä kuolemalla ei ole valtaa."


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista, Amma,Tuijata, Arja, Kaisa, Lilli, Katja ja  Katri.

Douglas Preston ja Lincoln Child; Kuoleman naamio

Cemetery Dance 2009, suom. Antti Autio ja Gummerus 2016, 575s. 

Nora veti olkalaukustaan taskulampun, napsautti sen päälle ja osoitti sillä aidan suuntaan...
Toisella puolella ei näkynyt mitään. Metalliverkkoon oli kuitenkin tullut kookas painauma, ja koko aita heilahteli ja natisi siihen kohdistuneen iskun voimasta. Pian natina vaimeni, ja metsään laskeutui jälleen hiljaisuus.

Olento oli tiessään.


"Zombeja, odottaa ulkona..." Sattuneesta syystä tämä Apulannan biisi ei jätä minua rauhaan uusinta Pendergastia ruotiessani. Sillä uudet Penderit on luettava, ilman muuta, vaikka sarjan taso pääsikin hiukan notkahtamaan Tulikiven jälkeen. Muutaman heikohkon esityksen jälkeen Kuoleman naamio lähestyy jälleen alkupuolen suomennosten piinaavatunnelmaista tasoa.

Tällä kertaa murhataan aivan alkulehdillä yksi sarjan päähenkilöistä, toimittajatuttumme William Smithback. Hän on parahiksi juhlistamassa hääpäivää vaimonsa Noran kanssa, kun paikalle rynnii epäsiistin oloinen naapuri. William puukotetaan hengiltä. Nora saa sentään jäädä eloon, mutta huomaa pian kannoillaan hiipivän kalmaisen olennon.

Sillä tämä murhaajanaapuri kuoli jo kymmenen päivää tapahtunutta aiemmin.

Pendergast ja D'Agosta huomaavat pian, että myös Manhattanilla harrastetaan voodoota. Onko tämä salaperäinen, eläimiä uhraava lahko onnistunut herättämään henkiin vainajan - ihan oikeasti? Onko keltaisen lehdistön revittelemiä zombeja olemassa?


"Viitsisitkö vielä muistuttaa minulle, miksi me hiiviskelemme täällä kuin mitkäkin haudanryöstäjät?" D'Agosta kysyi Pendergastilta.
"Siksi, että me olemme haudanryöstäjiä, Vincent hyvä."


Prestonia ja Childia ei voi ainakaan mielikuvituksen puutteesta moittia. Tämä amerikkalainen kirjailijapari on jälleen onnistunut loihtimaan kauhunsekaisen dekkarin, jossa kohoaa ikivanhoja, luotaantyötäviä kirkkoholveja, hämähäkinseittisiä katakombeja, kaapuihin pukeutuneita hahmoja. Olen viime aikoina lukenut niin paljon syvemmälle kaivautuvia jännäreitä (Nesser!!), että nyt meno tuntui paikoin liiankin pinnalliselta.

Toisaalta, Kuoleman naamio on jännittävä kuin mikä!


***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirjan vuoksi ja Sonjan lukuhetket.

Dolores Redondo; Myrskyuhri

Ofrenda a la tormenta 2014, suom. Sari Selander ja Gummerus 2016, 578s.

Talo on musta, enkä tarkoita nyt seinien väriä vaan sitä mitä sen sisällä on. Tiedän että turhaan minä pyydän teiltä, että älkää menkö sinne, älkää etsikö sitä, koska jos olette se joka sanotte olevanne, jos pelastuitte siltä kohtalolta, jonka he olivat teille varanneet, on ihan sama vaikka ette heitä etsisikään, ennemmin tai myöhemmin he löytävät teidät.

Jumala teitä varjelkoon.


Jumala meitä varjelkoon Myrskyuhrin kaltaisilta tapahtumilta, koska tämä tarina pohjautuu toteen. Espanjalaisen Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjan viimeinen näytös on omistettu pienelle Ainara-tytölle. Vaikka en voikaan tehdä mitään sen eteen, että oikeus voittaisi, ainakin haluan kunnioittaa nimesi muistoa...

Pamplonassa vanhempia kohtaa suruista musertavin, heidän pieni tyttövauvansa ei enää herää. Syy siihen, miksi poliisit, kirjan päähenkilö rikosylikonstaapeli Amaia Salazar muiden mukana, kutsutaan paikalle, on isän outo käytös. Vanhemmat olivat jättäneet vauvan hoitoon isoäidille ja lähteneet juhlimaan, kohtalokkain seurauksin. Kätkytkuolema on yksi kammottavimmista luonnonoikuista. Äiti panee lapsensa nukkumaan ja löytää tämän aamulla kuolleena. Miksi isä yrittää varastaa tyttärensä ruumiin ja höpisee uhrauksesta?

Mahdollinen rikos on raaka, ja se vie Amaian kumppaneineen oudon lahkon jäljille. Eräässä talossa, erään niityn laidalla on aina asunut kummallista porukkaa. Hippimeininkiä, okkultismia, vanhoja pakanallisia uskontoja. Nyt puhutaan itsensä Inguman, tukehduttavan demonin, heränneen ja vieneen vauvat. Sillä vastaavia, hämäriä kätkytkuolemia löytyy alueelta huolestuttavan paljon.


Mutta sen hän on aina tiennyt, ettei pelko mihinkään katoa. Se ei mene pois, ainoastaan perääntyy muutaman askeleen ja soljahtaa sitten jonnekin kosteaan ja pimeään paikkaan. Sinne se jää odottamaan kutistuneena pienen punaisen LED-valon kokoiseksi pisteeksi, jota ei voi olla näkemättä vaikka kuinka haluaisi; yritämme kieltää sen, koska niin meidän on helpompi jatkaa elämäämme.


Tunnustus, minun on pitänyt tutustua Baskimaan murhat -trilogiaan jo ensimmäisen osan, Näkymättömän vartijan ilmestyttyä. Jotenkin se on... jäänyt. Myrskyuhri vaikutti takakantensa perusteella kirjalta, jota yksinkertaisesti ei voi jättää väliin. Näinpä voin vain syyttää itseäni siitä, että olin tarinan muiden säkeiden osalta pihalla kuin lumiukko. Note to self, lue jatkossa sarjat niiden oikeassa järjestyksessä.

Ja kuitenkin. Tällaisen ummikonkin Redondo sai järkälemäisellä romaanillaan valtaansa. Kirja on painajaismaista luettavaa jokaiselle äidille. Sen viehätys nojaa hyytäviin maisemiin, vanhoihin mytologioihin ja vainoharhoja herätteleviin juonenkäänteisiin. En yhtään ihmettele kirjailijan saamaa suosiota. Ongelmani oli vähäisen Baskimaa -tietämykseni lisäksi päähenkilön ärsyttävän täydellinen persoona. Pidän enemmän pappatossuisista, tissuttelevista rikostutkijoista, vierastan näitä kauniita ja veitsenteräviä naiskonstaapeleita, joita välillä vastaan koroissaan kopsuttelee.



" ...olen oppinut myös jotain tosi tärkeää viime aikoina, nimittäin sen että ihmisellä on oikeus erehtyä. Se on yksi tärkeimmistä oikeuksista joka meille on annettu, se meidän pitää ensin ymmärtää ja sen jälkeen meidän pitää uskaltaa myöntää virheemme, jottemme toista samaa virhettä yhä uudelleen."

***

Kirjasta on blogannut ainakin Mai Laakso.