Unni Lindell; Sokerivalhe

Sukkerdöden 2010, suom. Päivi Kivelä ja WSOY 2013, 413s.

Kari Helene vääntäytyi hitaasti istualleen, kääntyi puolittain mutta jäi istumaan leveä selkä isään päin. Hänen pupillinsa laajenivat. Tulipunaiset läikät kohosivat poskille. Hän tunsi oman hajunsa, makean ja kitkerän. Siksi sanat olivat kadonneet, valheen takia.

Kaikki lähtee liikkeelle siitä, kun Kari Helena (ei Katri Helena, kuten itse harhauduin nimen lukemaan) muistaa. Kun Kari oli pieni tyttö, tapahtui jotain järkyttävää, jotain sellaista, josta hän ei ole vielä parikymppisenäkään toipunut. Karin pikkuveli, vain kymmenen kuukauden ikäinen vauva kuolee. Tapaus luokitellaan kätkytkuolemaksi ja that´s it. Vauvahan löydetään omasta sängystä vatsallaan asennossa, jossa pieniä ei nykyään suositella nukutettavan. Valhe! Kari nimittäin muistaa, että vauva olikin lattialla. Suruunsa itsensä muodottomaksi syönyt Kari ottaa yhteyttä poliisipäällikkö Martiniin jakaakseen syvältä alitajunnasta pintaan nousseet muistot. Ennen kuin tapaaminen järjestyy, Martin kuolee.

Eniten poliisipäällikköä jää suremaan Cato Isaksen työtoveri, aiemmistakin osista tuttu Maria Dahle. Maahanmuuttaja Maria, jolla on toisia tarkemmat vaistot mutta alhainen työmoraali. Maria kun on tottunut toimimaan oman päänsä mukaan. Näin tälläkin kertaa. Lapsuuden traumoissa yhä elävälle Dahlelle Martin oli kuin oma isä, eikä miehen kuolema jätä Mariaa rauhaan ennen kuin hän on selvittänyt asian pohjia myöten.

Hän nukahti hetkeksi ja tiesi jo ennen heräämistään, että jotain hirveää oli tapahtunut. Tuntui kuin käyrä pedonkynsi olisi tökkinyt tajuntaa. Se työntyi yhä lähemmäksi, ja äkkiä hän heräsi. 
Häntä kylmäsi. Martin oli kuollut. Kuollut.

Myös Martin teki Kari Helenen vanhempiin ja heidän ystävärinkiin liittyviä tutkimuksia, ja nyt näitä jatkaa Maria. Cato Isaksen puolestaan tietää aavistuksen vähemmän kuin Maria sekä lukija, mikä tuo tarinaan oman viehätyksensä.

Sokerivalhe on Norjan toiseksi myydyimmän dekkaristin, Unni Lindellin seitsemäs Cato Isaksen -trilleri. Eniten norjassa dekkareita myy, yllättäen, varsin taitava herra nimeltä Jo Nesbö. Olen lukenut kaikki Isaksenit ja ihastunut Lindellin omaperäiseen tyyliin. Unnin kirjat eivät ole mitään tusinatavaraa, vaan hän leipoo pienin erin tarjoilluista palasista varsin mehevän kakun. Sokerisen. Vaikka totuus onkin karvas. Näkökulmien vaihtelut poliiseista epäilyksen alaisiin sekoittavat sopivan kihelmöivästi lukijan mieltä, eikä ennen viimeistä kappaletta voi koskaan täysin tietää, kuka lopulta on syyllinen. Harhautuksen mestari tämä Lindell!

Mutta toisaalta, siinä missä aiemmat osat käsittelivät varsin ravisuttavia aiheita perheväkivallasta koulukiusaamiseen, Sokerivalhe jää minusta pikkuisen aiempien osien jalkoihin. Lindell ei ole enää aivan yhtä terävän runollinen, kuin olin odottanut. En myöskään lämmennyt kirjalle varauksetta koska jo romaanin alussa kävi ilmi, mitä "sokeri" pitää sisällään. Huumeita tietysti. Huumetarinat eivät ole koskaan olleet minun juttuni. Kuitenkin, kun alkuharmistuksesta pääsin, aloin nauttia vanhojen tuttujen henkilöiden tapaamisesta sekä tietysti Lindellin kerronasta.

Ei paha, mutta ei paraskaan!

Kuolleet eivät kaivanneet takaisin. Sen nimeä en tiedä, mutta kutsun kuolemaksi. Kuolema odotti kaikkia jossakin, jokainen päivä oli lähtölaskentaa. Missään ei ollut sanottu että hän itsekään eläisi pitkään, mutta kesä tulisi kuitenkin taas.


Sarjan aiemmat blogistani löytyvät arviot täältä ja täältä

Unni Lindell; Mörkömies

Komisario Cato Isaksen joutuu punnitsemaan uudelleen arvovaltansa perusteita. Uusi työkaveri Marian on oikea terrieri, eikä hänen bokserinsakaan tahdo taipua Caton sääntöihin.

Työpari selvittää parvekkeelta pudotetun Britt Else Bubergin murhaa. Vähän aiemmin nainen on kuullut rappukäytävästä vihellystä, joka sai hänet hätääntymään. Samaan aikaa leirintäalueella työskentelevä puolalainen Lilly on varma, että eräs hiljaa viheltävä mies tietää hänestä sopimattoman paljon.

Marian availee vyyhdin solmuja rivakasti, ja varmuuden puuskassa muutama lanka katkeaakin. Mörkömiehen hiipivää jännitystä liennyttääkin railakas sananvaihto, kun kunniastaan herkkä ja menneisyytensä kanssa painiva poliisipari tuulettaa laitoksen hiljaisia huoneita. Heidän seuraamisensa huvittaa ja riipaisee.

***

Viime viikolla oli onnekas päivä; kirjastoon tulla tupsahti neljä varausta, joista kolme uutuuskirjaa ja samalla rysäyksellä tuli Nenäpäiväkin. Iski suorastaan runsauden pula, enkä innoissani tiennyt mistä aloittaa. Lindell vei voiton.

Ihastuin kirjailijaan hänen esikoisteoksensa myötä, ja uutuudet yritän aina saada mahdollisimman nopeasti käsiini. En oikein tiedä, mikä näissä teoksissa viehättää. Lindellillä vain on aivan omanlainen tyylinsä. Tarinoiden juonet sisältävät mahdottoman tuntuisia kiemuroita, jotka tietysti viimein saavat loogisen loppunsa. Lindellin kerronta on värikästä ja elävää. Hän onnistuu herättämään henkiin henkilöhahmonsa hyvinkin pienin keinoin. Päähenkilö Caton mutkikas yksityiselämä etenee juonen taustalla. Hunajasyötistä tuttu Marian nousee Caton rinnalle toiseksi omalaatuiseksi päähenkilöksi. Lukijan on oikeastaan mahdotonta asettua kummankaan puolelle, molemmat ärsyttävät ja ilahduttavat sopivan tasapuolisesti.

Mörkömies on mahtava jännäri, jota ei kannata jättää väliin!

Unni Lindell; Hunajasyötti

”Sinä olet harvinaisen lahjaton. Et pysty vaistoamaan asioita, sinulla ei ole intuitiota nimeksikään. Olet huono ihmistuntija. Siksi et kestä pienintäkään arvostelua.”

Rikoskomisario Cato Isaksen saa kuulla kunniansa uudelta työtoveriltaan. Nainen on palkattu kuin salaa, Caton ollessa hermolomalla. Lähtökohdat kotimatkallaan kadonneen pojan etsintään eivät ole hedelmälliset.

Pojan on viimeksi nähnyt Vera Mattson, jonka pihan läpi lapsilla oli tapana oikaista. Muutamia päiviä myöhemmin erään liettualaistytön kuolema lavastetaan auto-onnettomuudeksi. Särösäveliä tapauksiin tuo epäilyttävä jäätelöauto.

***

Aivan ihanaa lukea pitkästä aikaa Unni Lindelliä! Hänen tuotantoaan voin lämmöllä suositella perusdekkareiden ystäville. Kaikissa kirjoissa on samat rikoskomisariot, mutkikkaat ja arvoitukselliset juonet mukavan runolliseen tyyliin kirjoitettuna. Henkilöhahmoista ei kerrota paljoa, mutta Lindell onnistuu jo muutamalla lauseella kuvailemaan ihmisiä ja heidän tunnetilojaan siihen malliin, että tutuiksi tulevat.

Kuten aiemmissa romaaneissa, tässäkin Lindell kirjoittaa tapahtumista yhden jos toisenkin henkilön näkökulmasta. Lyhyet luvut ovat kuin palapelin osia, ja koko kuvan näkee vasta kun kirja on luettu loppuun. Paljastettakoon sen verran, että osa juonesta hipaisee samaa aihetta kuin Fossumin Toisenlainen rakkaus. Kirjassa käsitellään myös jännitteitä ja valtataistelua työpaikalla. Tuttujen henkilöiden siviilielämä menee taas sykäyksen eteenpäin.

Jatkoa odotellessa!