Arne Dahl; Sydänmaa

Inland 2017, suom. Kari Koski ja Into 348s.

Luoksepääsemättömyyden napa, hän mietti. Sinne hän oli päätynyt. Niin kauas muista kuin vain saattoi päästä. Pohjamutaan. Pohjanoteeraukseen. Nollapisteeseen.
Kipupisteeseen.
Siinä hän oli.



Pisteitä pisteiden perään. Niin pitkälle kuin päästä voi, syvemmälle, pidemmälle. Ja kun viimein olemme perillä, ympärillä vallitsee täydellinen pimeys. Jopa niin musta, että se syö kaiken inhmillisyyden, se syö tunteet.

Rajamaat  saivat minut rakastumaan ruotsalaiseen dekkarikuninkaaseen, Arne Dahliin. Sarjan jatko-osa, Sydänmaa hipoo neroudessaan jo täydellisyyttä. Juuri tämänkaltaisten tarinoiden takia trillerit ovat minulle se genreistä tärkein. Psykologista syvyyttä niin juonesta, kuin itse kerrontatavasta pystyisi ammentamaan pohjattomasti.


Mutta lujinkin vakaumus voi järkkyä, sen hän oli oppinut kovimman kautta, ja ensimmäistä kertaa elämässään hän ei ollut enää varma. Saattoiko järjellistä ratkaisua olla olemassakaan, jos rinnakkainen maailmankaikkeus oli totta?



Sam Berger ei ole enää poliisi. Hän on etsintäkuulutettu maanpakoilija, jonka muistikuvat päättyvät siihen mihin Rajamaatkin. Yhdessä Säpoon kuuluneen soluttautujan, Molly Blomin kanssa he asuvat keskellä silmiä häikäisevää valkoista. Ydinmailla, mökillä piilossa muulta maailmalta. Mutta pahuutta he eivät pääse pakoon koskaan, eivätkä he lepää. Jossain vaanii äitejä ja poikavauvoja tappanut murhaaja, hän, jonka piti olla jo linnassa tuomiotaan istumassa, mutta huolimattoman tutkinnan takija kyseessä lienee täysin väärä mies. Neliapilat, kuinka kukaan ei kiinnittänyt huomiota neliapiloihin?

Ei tässä kokenutkaan kirjabloggaaja voi kuin huokailla onnesta. Dahl hemmottelee meidät piloille tarjoamalla näin täyteläisen lukupaketin. Rajuja kohtauksia kyllä löytyy, mutta sille on syynsä:

Kyseessä ei voi olla muu eläin kuin ihminen. Ihmisetkin voivat olla epäinhimillisiä. Sopiikin kysyä, eikö maailman miljoonista eläinlajeista juuri meidän nimissämme ole epäinhimillisyyden maailmanennätys. Vaikka nimenomaan meidän pitäisi olla olevinamme inhimillisiä.

Suosittelen.

Arne Dahl; Rajamaat

Utmarker 2016, suom.Kari Koski ja Into 2016, 357s.

- Enpä usko että minun tarvitsee korostaa tunteen merkitystä juuri sinulle maailman poliiseista, Sam Berger, Steen sanoi. - Näytät toimivan pelkästään tunteella.


Se huikaiseva, vatsanpohjassa tuntuva pudotuksen tunne, kun löydät uuden suosikkikirjailijan, kun löydät hänet, joka on odottanut juuri sinua kärsivällisesti kaikki nämä vuodet. Ja kun viimein kohtaatte, ehkä sateen pudotessa niskaan, kuten tässä tapauksessa, tiedät tarkalleen tulevasi seuraamaan tätä kirjailijaa minne ikinä hän sinut viekin. Vaikka Rajamaille saakka.

Saatan olla hiukan liekeissä yhdestä Pohjoismaiden arvostetuimmista kirjailijasta, Arne Dahlista, jonka nimen toki aiemminkin tunnistin, vaikken ollutkaan hänen tuotantoonsa tutustunut. Näin uuden sarjan myötä kyytiin oli helppo kivuta. Siinä missä Jo Nesbo, ikirakkauteni, vaati alkuun enemmän totuttelua ja tunnustelua, vei Dahl ensisivulta lähtien. Kerronnan vakavuus yhdessä leikkimielisyyden kanssa, mustan huumorin sädehdintä... vastustamatonta!


Hän tunsi vapisevansa. Äkkiä hän tajusi koko olemuksellaan, koko ruumiillaan, mitä todella saattoi kätkeytyä tuon eriskummallisen, itsestään hohtavan julkisivun taakse.
Siellä saattoi olla itse helvetti.



Rajamaat vie sanan mukaisesti rajatilakokemuksiin, niihin, jossa mielenterveyttä repivät muistot avataan. Kaikki alkaa kauhujen talossa. Tuossa keskellä metsää törröttävässä hirvityksessä, jonka kellari kätkee sisäänsä kokonaisen labyrintin. Haisee pelko ja veri, ruumiin eritteet. Juuri täälläkö kadonnutta teinityttöä on säilytetty kuluneet kolme viikkoa? Missä hän on nyt? Tukholmalainen poliisi Sam Berger ei voi vaistoilleen mitään, hän joka tuntee ajan painon, kellon viisareiden armottomat nytkähdykset; he ovat taas myöhässä... Miten niin taas? Onko kidutettaviksi joutuneita nuoria enemmän?


Kirja aloittaa Sam Bergeristä ja Molly Blomista kertovan sarjan, ja seuraava osa, Sydänmaat ilmestyy ensi syksynä. Sitä odotellessa luen Dahlin aiempaa tuotantoa, A-ryhmää. Näin täpinöissäni en ole ollut pitkään aikaan. Mikä kirjassa sitten eniten vetosi? Ehkä sopivan hurja ja yllätyksistä kylläinen juoni joka paahtaa menemään sellaisella vauhdilla etteivät päähenkilöparat ehdi edes nukkumaan. Tarina ei kuitenkaan ole mikään action-pläjäys, kaikkea muuta. Uhan, oikean kauhun tuntu kasvaa sivu sivulta siinä missä myös poliisien vastustamattomat luonteet. Inhimillinen, riipivä tarina päättyy melkoiseen loppuhuipennukseen. Nyt mennään eikä meinata!



He olivat toisessa maailmankaikkeudessa, oikeassa maailmankaikkeudessa jossa hallitsi pimeys. Kaikki valo oli pelkkää harhaa, lohduttava valheiden kalvo, jotta pystyisimme elämään, jotta jaksaisimme tulla aikuisiksi. He olivat nyt toisella aikakaudella, jossa barbaria yhä vallitsi, jossa sivilisaation harha ei ollut vielä syntynytkään.



***


Kirjasta ovat bloganneet ainakin Mummo matkalla, Annelin kirjoissa ja Kirsin kirjanurkka.