Antti Tuomainen; Pikku siperia

Like 2018, 295s.

Muistan iloisen kevätiltapäivän, kun pakkasimme pakettiauton ja lähdimme Helsingistä kohti Hurmevaaraa. Me sanoimme toisillemme, että tästä alkaa jälleen yksi yhteinen seikkailu. Me emme sanoneet toisillemme, että otetaanpa sohva ja lamppu ja kirjat ja pöytä ja ajetaanpa suoraan Helvettiin.



Mutta näinpä siinä kuitenkin käy, kun pastori Joel Huhta muuttaa vaimonsa Kristan kanssa Hurmevaaraan. Pienellä paikkakunnalla paistaa harvoin aurinko, mutta sitäkin enemmän pikku siperiaa riepottelee armoton pakkanen. Jo prologi tempaisee kyytiin sellaisella vauhdilla, että huulilla maistuu koskenkorva ja turvallinen kotisohvakin on lähteä lentoon... Mutta sitten jysähtää. Miten suurella mahdollisuudella meteoriitti ylipäätään putoaa juuri Hurmevaaraan, juuri kuskin paikalle?

Toisaalla uskonsa kanssa kamppaileva Joel joutuu kotioloissa kurimuksista pahimpaan; aina rakastava ja hellä vaimo on selkeästi käynyt vieraissa. Mustasukkaisuus. Siinä vasta tuhoava voima.


Mustasukkaisuus syövyttää minua. Se etenee kuin ruoste, puhkoo ja lävistää. Kun tuska yltyy suurimmilleen, minusta tuntuu että ainoa tapa selvitä on näytellä itseäni, asettua sivuun siitä mitä minussa tapahtuu. Tuntuu, että muuten hajoan kappaleiksi tai luhistun sisäänpäin.



Ja vain selvitäkseen jotenkuten epätietoisuuden leimaamasta järkytyksestä pappimme päättää ryhtyä vartioimaan sotilasmuseossa säilytettävää meteoriittiä. Kuohukoot paikkakuntalaiset kuinka, yövuorot ovat hänen. Jos Joel ei muuhun kykene, niin ainakin hän suojelee miljoonan euron hintaista kivenmurikkaa vaikka omalla hengellään!

Tällaisia tilanteita onkin luvassa lukuisia. Periaatteessa jokainen pienen kyläpahasen asukas voisi olla syyllinen. Koska meteoriitti lähtee pian tarkempiin tutkimuksiin, alkaa aika käymään vähiin. Yön pimeimpina tunteina ikkunat hajoilevat, sirpaleet rouskuvat kengän alla, nyt jos koskaan on aika toimia.



Kyllähän te tiedätte Antti Tuomaisen kuuluvan lempikirjailijoideni kärkikaartiin. Pikku siperia on jäätävällä huumorilla varustettu seikkailunomainen tarina, joka herättää ihanan vainoharhaisuuden tunteen. Pidin erityisesti siitä, kuinka alku ja loppu nivoutuivat yhteen. Ympyrä ikään kuin sulkeutui ja viimeisen sivun jälkeen en osannut muuta kuin hymyillä. Toistan ehkä itseäni, mutta Tuomainen kypsyy kirja kirjalta siihen tahtiin, että häneltä voimme odottaa vain kultaa. Tai meteoriitteja.



Yrittää voi, ajattelen.
Raja on vedettävä johonkin.
Se kulkee tässä, minussa.



***



Kirjasta ovat bloganneet ainakin Kirsin book club, Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön ja Tuijata.

Antti Tuomainen; Palm Beach Finland

Like 2017, 332s.

Se oli vahinko. Harmillinen sattumus. Se johtui työnnön ja vedon epäsuhteesta, väärinkäsityksestä. Siksi niska murtui ja päästi äänen, joka muistutti kuivan laudan katkeamista.


Näissä tunnelmissa alkaa jo kansainvälisestikin menestyneen kirjailija Antti Tuomaisen tuorein tajunnanräjäyttäjä. Jos kaipaat mennyttä kesää, joka ei varsinaisesti helteillä hellinyt, palauttaa Palm Beach Finland sinut kotimaisille hiekkarannoille. Aurinko kurkistelee rivien väleistä, tarinan hykerryttävä taika löytyy huolella laadituista henkilöhahmoista. Ja tietysti tragikoomisista juonenkäänteistä.

Pientä merenrantakaupunkia ravistellaan nyt niin että tuntuu. Ensin saapuu Jorma Leivo, tuo unelmiaan hullunkiilto silmissä seuraava mies, joka ostaa entisen Loma-Kähärän tarkoituksenaan loihtia siitä hottest beach in Finland. Tyyliin Florida. Uudet värisävyt täplittävät tuulessa värjöttelevän rantamaiseman. Turkoosinpinkki miljöö on saanut myös palmunsa, muoviset tosin, mutta ei kai kaiken voi olettaa sentään aitoa olevan.

Ja sitten. Tapahtuu murha. Tai ainakin tapahtumasarja, jonka lopputuloksena on kuollut mies.


Chico ajatteli, että unelmat olivat joskus niin painavia, että olivat liikaa, kuin typerä avaamaton sadan kilon reppu, jonka pelkät hihnat hiersivät ja kuristivat hengiltä.



Jan Nyman, rikospoliisi peitetoiminnassa, lähetetään ottamaan selvää siitä mitä Palm Beach Finland oikeasti pitää sisällään. Matematiikan opettajaksi muuntautunut sankarimme menee omaksi harmikseen, mutta lukijoiden iloksi, ihastumaan tapauksen pääepäiltyyn. Tai tapauksien, sillä homma meinaa kirjaimellisesti karata käsistä surkeiden sattumusten seuratessa toisiaan...


Jälleen yksi kesä. Vihreus, joka kesti hetken. Aurinko, joka nousi niin korkealle, että sen oli pakko kostautua. Ja se kostautui, verisesti. Puoleen vuoteen se ei edes näyttäytynyt. Ja niin oli vuosi mennyt, jälleen yksi kokonainen elämän vuosi.



Miehenkokoisia unelmia kolmessatoista lämpöasteessa. Surffailua jääkylmässä vedessä ja tulikuumissa tunteissa. Tämä Mies joka kuoli -teoksen henkiseksi perilliseksi kutsuttu jännäri repäisee mahdollisesta syysmasennuksesta hilpeän veijarimaiseen pyöritykseen. Minulle kirja osoittautui täsmälääkkeeksi edelleen otteessaan riuduttavalle lukujumitukselle. Rakastan kirjailijan kieltä, sen erilaisia variaatioita ja merkityksiä! Rakastan myös syksyä (sori Leivo), johon nykyisellään kuuluu tuore romaani Tuomaiselta.




 
Hän katsoi itseään peilistä aamun valossa ja pohti miten paljon tarvitaan siihen, että kolmekymmentäyhdeksänvuotiaana katsot itseäsi peilistä ja tiedät, että tästä eteenpäin kaikki on toisin.

Antti Tuomainen; Mies joka kuoli

Like 2016, 300s.

- Olen pahoillani, lääkäri sanoo.


Miltä sinusta tuntuisi, jos saisit tietää eläväsi päiviä, ehkä viikkoja? Jos loppu ei häämöttäisikään epämääräisenä uhkana jossain tulevaisuudessa, mahdollisesti vuosikymmenten päässä, vaan kantaisit sitä omassa kehossasi. Kuin aina räjähdysvalmiudessa tikittävää aikapommia. Myrkytystä. Ja vaikka aurinko paistaisi leppoisasti, munkkipossun sokeri ritisisi hampaissa, kaikki tuntuisi yhtäkkiä kuin kulissilta. Joku veteleekin naruista, on myrkyttänyt sinut, odottaa varmaa kuolemaasi.

Jaakko Kaunismaan tavanomaista rajummalta vaikuttava flunssa ei ole sitä laisinkaan. Haminalainen sieniyrittäjä saa kuulla olevansa käytännössä jo kuollut; on vain ajan kysymys milloin elimistö pettää lopullisesti. Mutta kuka hänet myrkytti? Juuri aloitteleva, kilpaileva yritys? Joku työtovereista? Oma vaimo?


Meillä jokaisella tuntuu olevan pulmamme. Minun pulmani näyttävät olevan kahdenlaisia: niitä, jotka liittyvät elämääni ja niitä, jotka liittyvät kuolemaani. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt kuinka läheisesti ne liittyvät toisiinsa. Kuolema on kuin tiivistettyä elämää: siihen pakkautuu yhdeksi suureksi kysymykseksi se kuinka elämää pitäisi elää. Tai olisi pitänyt.


Suurimman uhan edessä Jaakko huomaa olevansa kuollakseen elossa. Koskaan aiemmin hän ei ole elänyt näin täydellä liekillä. Hänellä on tehtävä, viimeinen missio - selvittää murhaajan henkilöllisyys ja pelastaa oma yritys. Käynnistyvä tapahtumavyöry sekä naurattaa, että liikuttaa.


Antti Tuomaisen riemulla odotettu uutuus, Mies joka kuoli, vaikutti piristysruiskeen tavoin nuutuneeseen lukuelämääni. On aina ihanaa antaa tarinan voiman imaista valtaansa, päihdyttää tragikoomisella, mutta syvällisellä tavalla. Uudenlaista, silti aina elähdyttävän lämpöistä Tuomaista. Olen myyty.


Kummallista miten kauan olen elänyt kuin en koskaan kuolisi, kuin minulle olisi yhden kesän mentyä luvassa toinen, jostain syystä parempi. Ja kuitenkin: tarjolla on vain silmänräpäys: hetki auringonpaistetta, kirkkaus, jota ei ymmärrä, aika, joka vain katoaa.