| The Quality of Silence 2015, suom. Outi Järvinen ja Gummerus 2016, 326s. |
Yasmin muisti lapsuuden pimeänpelon, jonka vuoksi hän ei ollut joskus uskaltanut edes hengittää. Jotenkin pelko liittyi reunalla olemisen tunteeseen, siihen että elämän keskipisteessä oli pelkkää tyhjää siinä kohtaa, missä aiemmin oli ollut äiti.
Jäätävä, ikuinen yö. Aurinko, joka ei nouse päiviä erottelemaan. Tie, jolla kaksi epätoivoista etenevät. Yasmin, filmitähden ulkonäön omaava äiti. Ruby, kymmenen vuoden täydeltä lapsenomaista viisautta, jota tytön kuurous vain korostaa. Ruby on tottunut hiljaisuuteen. Puhumaan käsillään. Ja nyt hiljaisuus lepää mustan taivaan yllä kuin tukahduttava, tappavan kylmä peite.
Jäätie tulee koko ajan kapeammaksi. Tältä kai aikuistuminen tuntuu, taaksepäin ei voi kääntyä, vaikka kuinka haluaisi, koska pelottaa.
Yasmin ja Ruby etenevät tässä salakavalasti kylmäävässä trillerissä pitkin hengenvaarallista tietä etsien Mattia, aviopuolisoa, isää. Luontokuvaajaa, jonka jopa paikallinen poliisi uskoo kuolleen inuiittikylässä riehuneessa tulipalossa. Mutta Matt ei voi olla kuollut. Se on mahdotonta! Vaikka järki, vaikka oma äidinsydän kehottaa Yasminia kääntymään takaisin tältä helvetilliseltä matkalta, palaamaan sivistyksen pariin edes Rubyn takia, hullu kaipuu jo menetetyltä tuntuvaa miestä kohtaan saa hänet jatkaan.
Musertava kylmyys, mustaa musempi pimeys, tai edes kohti tuleva myrsky eivät kuitenkaan näitä kahta pelota siinä määrin kuin tuntematon, perässä hiipivä seuraaja...
Tiedättekö sen ulkoilmateatterin Roomassa? Sen jossa orja vietiin näyttämölle ja sitten leijona laskettiin irti? Nyt tuntuu siltä kuin me oltaisiin valtavassa kylmässä teatterissa, mutta kimppuumme ei olisi hyökkäämässä leijona vaan sellainen henkilö, joka tappaa myskihärän ja korpin ja susia ja naalinpoikasen, vaikka ne eivät ole tehneet hänelle mitään pahaa.
Rosamund Luptonin Sisar on minulle yksi ikimuistoisimmista lukuelämyksistä ikinä. Hänen uusimpansa ovat aina suuria tapauksia, niitä, joita jännityksen sekaisella ihastuksella odottaa. Hiljaisuuteen hävinneet on yksinkertaisuudessaan hieno tarina. Se on toimiva trillerinä, mutta itse annoin lukijana eniten painoa äiti-tytär -suhteelle, jossa haavoitettu, herkkä nainen rakastaa lastaan yli kaiken. Silti tytär, elämäniloinen mutta vakava Ruby kokee tavallaan tukevansa ihanaa, hupsua äitiään. Tunneside on olosuhteita vahvempi. Äärimmäisen kylmyyden ja pelon keskellä se lujittuu kuin kaunein, täydellisin lumihiutale.
Erilainen, mielenkiintoinen ja puhutteleva romaani.
Juuri täällä, tässä pahassa, me tavoitamme
hyvän tiedon viimeisen puhtauden.
Wallace Stevens
***
Romaanista ovat postanneet myös Leena Lumi, Kaisa Reetta, Arja ja Katja.