Jussi Adler-Olsen; Selfiet

Selfies 2016, suom. Katriina Huttunen ja Gummerus 2018, 535s.

Tee ristinmerkki, jos haluat estää tien pahuudelta, pinnat huusivat. Varjele itseäsi väistämättömiltä kuiluilta, jos osaat, mutta pidä kiirettä, sillä aikaa ei ole paljon.


Mitä olisikaan kesä ilman tanskalaisen dekkarikuninkaan, Jussi Adler-Olsenin uusinta? Jäätävä rikostarina viilentää mukavasti näillä helteillä, varsinkin kun romaanissa kaivaudutaan syvemmälle kuin koskaan. Myönnän, etten aiemmin ole oikein tykästynyt Osasto Q:n "aivoihin", eli synkeän ärtyisään Roseen. Selfiet -teoksen myötä pääsemme kurkistamaan naisen sisimpään. Rose elää elämäänsä ulospäin niin "coolina", mutta häntä piinaavat iljettävät muistot. Jopa siinä määrin, että nainen menee psykoosiin.


Hän huokaisi. Oli yllättävän vaikea ajatella, että se nainen, jonka he luulivat tunteneensa niin hyvin, olikin kaikki ne vuodet joutunut elämään eräänlaisessa kaikenkattavassa, syvässä mielenliikutuksessa, jonka kanssa oli pärjännyt vain kovien lauseiden ja sanojen avulla.



Voi, Rose, ajattelen yhdessä Carlin kanssa. Miten epäreilua elämä onkaan! Ja nyt kun Rose on poissa kuvioista, äheltävät Carl, Assad ja Gordon keskenään vanhempien murhatapauksien parissa. Samaan aikaan kaupunkia piinaa kauniiden naisten yliajaja. Murha-aseena autot tuntuvat olevan nyt kova sana, mutta teoksessa aihetta käsitellään täysin eri näkökulmasta, kuin vaikkapa Kingin Mersumiehessä. Murhaajan motiivi puistattaa vielä viimeisenkin sivun jälkeen.



Tästä eteenpäin hän ajattelisi vain itseään ja tyydyttäisi vain omat tarpeensa. Hän ei enää ollut se kiltti tyttö, joka ei koskaan valehdellut eikä tehnyt mitään sääntöjenvastaista. Hän ei enää ollut se, joka uskoi kuolevansa ja oli jo alkanut miettiä hautapaikkaansa. Tästä eteenpäin hän eläisi täysillä eikä alistuisi.



Edellisestä teoksesta totesin näin; Kiinnitin Vartijaa lukiessa huomioni, sen verran kun tarinan huuma periksi antoi, siihen kuinka helposti romaani on lähestyttävissä. Ei brutaaleja kohtauksia (onko kirjailija kenties käynyt lempeäksi?), aina yhtä humoristisina soljuvia dialogeja. 

Selfiet näyttää jälleen kirjailijan pimeän puolen, ja kohoaa yhdeksi sarjan ehdottomista suosikeistani.



***


Kirjasta lisää Luetut.net ja Hemulin kirjahylly.

Malin Persson Giolito; Suurin kaikista

Störst av allt 2016, suom. Tarja Lipponen ja Johnny Kniga 2016, 414s. (ennakkokappale)

Olen eristyksissä lukuunottamatta ulkoiluja Doriksen kanssa. "Oman turvallisuuteni takia." Mutta tiedän, että ne vain sanovat niin. En istu yksin selissäni, jotta tuntisin oloni turvalliseksi, istun siellä siksi, että kaikki ihmiset vankilan ulkopuolella tuntevat olonsa turvalliseksi, koska tietävät, että olen varmasti lukkojen takana.



Voi hurjaa. Nyt kun arvostelukappaleryöppy on toistaiseksi laantunut, minulla on ollut aikaa lueskella "vanhempia" hyllyyn kertyneitä teoksia. Kirjailija Malin Persson Gioliton Suurin kaikista kuuluu näihin. Tuskan hiki suorastaan vuotaa kun mietin sitä mahdollisuutta, että tällainen aarre olisi voinut luiskahtaa lukematta käsistäni. Tässä teoksessa, johon toiset lukijat ovat hullaantuneet, toiset eivät niinkään, oli jotain joka iski ja täysillä. En ajatellut kirjaa jännärinä vaan ennemminkin lukuromaanina, hirvittävän koukuttavana sellaisena. Jo kannet näyttävät olennaisen.

Tarina kertoo siis Maria Nordbergin, tuttavallisemmin Majan oikeudenkäynnistä. Tämä juuri 18 vuotta täyttänyt teini, hyvin pitkälti vielä lapsi, kuuluu Ruotsin vihatuimpiin henkilöihin. Maja on kouluampuja, hän yhdessä rakkaansa kanssa teloittivat kylmästi sekä koulutovereitaan, että opettajansa. Vai miten tapahtumaketju kulkikaan?


Äiti on niin kalpea, että näyttää kuin olisi teatterimeikeissä, isän otsa kiiltää. Sander on täydellisen rento, hän voisi yhtä hyvin hengailla olohuoneessaan jutustelemassa kutsumiensa vieraiden kanssa. Mutta tähän cocktailpartyyn minua ei ole kutsuttu. Makaan täytettynä buffettipöydässä. Minut he aikovat syödä, upottaa lihaani jälkiruokahaarukkansa.



Sebastian, tuo Majan lapsuuden rakastettu, sittemmin poikaystävä, oli yksi maan rikkaimpiin kuuluvan miehen jälkeläinen. Sebastianin bileet olivat vailla vertaa, hänen kainalossaan myös Maja nousi luokkatovereidensa silmissä arvoon arvaamattomaan. Niin, luokkatovereiden, jotka tulivat hyvinkin epäsuhtaisista olosuhteista. Mutta mitä löytyikään, kun raaputti pintakerroksia aina vain syvemmälle? Minä olin pelkkä statisti. Me olimme statisteja. Niin ihmisille kävi Sebastianin rinnalla.


Kirjailijan kykyä astua teinitytön oikutteleviin aivoihin aivan uskomattoman stressaavissa olosuhteissa ei voi kuin ihailla. Hän tekee lukijasta Majan. Tuon pelätyn ja niin kovin peloissaan olevan tytön, jonka päivät kulkevat oikeussalista eristysselliin, syytetyn penkiltä vankilan seinien sisälle. Ja ne seinät ovat paksut.

Suurin kaikista kertoo rikkaista ja vaikutusvaltaisista sekä köyhistä ja oloihinsa tyytyneistä varmalla otteella. Psykologinen jännite kiristyy sivu sivulta samalla kun Majan tarinaa keritään auki. Koin teoksen rinnalla, siihen uponneena, lukemisen aitoa riemua. Tätä ei voi muuta kuin suositella!



Ehkä onni on sillä tavoin samanlaista kuin epäonni, sen tajuaminen vie aikansa. Ensin ei tunnu miltään. Tunne tulee myöhemmin, ehkä vasta sen jälkeen, kun sen syy on kadonnut.


***


Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin Lukuneuvoja, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus ja moni muu.

Elena Ferrante; Loistava ystäväni

L'amica geniale 2011, suom. Helinä Kangas ja WSOY 2016, 362s.

Jotakin sietämätöntä lymysi asioissa, ihmisissä, rakennuksissa, kaduissa, ja vain keksimällä kaiken uudelleen kuin leikissä siitä tuli jotenkin siedettävää. Mutta keskeisintä oli osata leikkiä, ja minä ja Lila, vain me kaksi, osasimme.


Minun loistava ystäväni. Minun Lilani, pelottava hoikka takkutukka, minun viiltävän älykäs Lila. Lila lila lila. Koko Elenan elämä on lapsesta saakka rakentunut ystävän rakkauden varaan. Elenan, jonka lapsuutta varjostaa vaikea, vihan täyteinen äitisuhde, räjähtävät riidat naapurustossa, veriset, likaiset kadut, joilla aurinko paistaa jotenkin hailakammin, kuin säteitään säästellen.


Koko tuo ajanjakso kului samaan tapaan. Ennen pitkää minun täytyi myöntää itselleni, ettei mikään mitä tein yksinäni saanut sydäntäni sykkimään, vaan ainoastaan Lilan kosketus antoi asioille merkityksen. Jos hän loittoni, jos hänen äänensä loittoni niistä, ne likaantuivat, pölyyntyivät.


Nämä kaksi, Elena ja Lila löytävät elämilleen merkityksen toisistaan. Kasvetaan yhdessä sodanjälkeisen Italian räiskyvän latautuneessa tunnelmassa. Kuolema ei koskaan ole kaukana, muttei myöskään elämä. Ja sitä ystävykset janoavat, nousua arjen kurjuudesta kohti loistavaa tulevaisuutta.


Koin olevani tiukassa otteessa yhdessä jokapäiväisten asioiden ja ihmisten kanssa, suussani tuntui paha maku, minulla oli jatkuvasti oksettava, uupunut olo, ikään kuin kaikki ympärilläni puristuisi yhä tiiviimmäksi massaksi ja jauhaisi minua inhottavaksi velliksi.


Elena pääsee kouluttamaan itseään, mikä onkin ainoa mahdollisuus naiselle irtautua köyhyydestä, kun taas Lilan kohtalona on jäädä töihin isänsä kenkäliikkeeseen. Keskinäinen kilpailu, ristiriitainen ja silti lämmin ystävyys kuitenkin jatkuu alati muotoaan muuttaen. Tyttöjen kasvu naisiksi käsinkosketeltavassa hämmennyksen tilassa, toiveikas suhtautuminen siihen mitä tapahtuu, tulee tapahtumaan huolimatta köyhyydestä. Huolimatta torkakoista. Huolimatta ympäröivän maailman niin vähäisestä uskosta naiseuteen.

Hajut, maut, äänet... Elenan kokemusmaailma. Mikään italialaisen kirjailijan, Elena Ferranten romaanissa ei ole puolinaista. Hän kirjoittaa kuten Lila, ei vain tekstiä suoltaen, vaan jutustellen, elävästi, tuoden esiin jotain syvältä lukijan sisimmästä. Ferranten romaani on kuin keskustelutuokio yhdessä hyvän ystävän kanssa. Hänen rinnalleen on turvallista asettua kuuntelemaan, pohdiskelemaan ja ennen kaikkea viihtymään.


Turhaan ei Loistavaa ystävääni ole niin laajasti hehkutettu. Kirja avaa napolisarjan, joka jää niin piinallisesti kesken, etten tiedä kuinka jaksan seuraavaa suomennosta odottaa... Tässä saattaa olla Vuoden Kirja?


Lila yksinkertaisesti oli sellainen, hän rikkoi jonkin tasapainon vain nähdäkseen millä muulla tavoin voisi rakentaa sen uudelleen.

***

Kirjasta ovat bloganneet ainakin Leena Lumi, Omppu, Kirjakaapin kummitus, Lumiomena, Krista, kirjakirppu.

Kazuo Ishiguro; Ole luonani aina

Never let me go 2005, suom Helene Bützow ja Tammi 2005, 394s.

Mutta hän pelkäsi meitä samalla tavalla kuin joku voi pelätä hämähäkkejä. Siihen me emme olleet valmistautuneet. Emme olleet osanneet ajatella, miltä meistä tuntuisi että meidät nähtäisiin siten - hämähäkkeinä.

Tähän saumaan, juuri tähän meren tuoksuiseen, suolaisen hikiseen hellepäivään olisin mieluusti naputellut kesäkuulumisia ja ehkä jonkin sortin tulevaisuuden suunnitelmiakin. Mutta. Vaikka bloggaustahtini on ollut hidas, lukenut olen suorastaan ahmimalla. Tässä on se huono puoli että postattavien teosten pino sen kun kasvaa, siinä sivussa, samalla kun metsästän hullunkiilto silmissä lisää luettavaa. Kirjastoa, arvostelukappaleita, vanhempaa materiaalia, johon on kerrankin aikaa paneutua - kiitos kustantamoiden kesälomien. Jääköön siis kesäfiilistely myöhemmäksi, nyt keskitymme Kazuo Ishiguroon. Hän On Sen Arvoinen.

Olen lukenut monta ylistävää arvioita itse kirjailijasta, vielä enemmän nimenomaan tästä teoksesta (esim. Annami ja Elegia). Valitettavasti näin romaanin elokuvaversion ennen lukemista (virhe!), joten kirjan varsinainen koukku oli liian tuoreessa muistissa. Rehellisesti sanottuna en moista voisi kuvitellakaan unohtavani, sen verran shokkeeraava juonesta kuoriutui, joskin verkkaiseen tahtiin.

Kuitenkin jo elokuva vihjaili elämää suuremmasta lukuelämyksestä ihan jo pelkästään päähenkilöiden takia, joten olihan minun tämä luettava.

Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotain muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.

Sitten ollaankin vaikean edessä. Mitä kertoa Ole luonani aina -romaanista paljastamatta liikaa? On Kathy, Ruth ja Tommy. Kolme ystävystä, jotka ovat varttuneet yhdessä englannin maaseudulla sijaitsevassa viehättävässä sisäoppilaitoksessa. Lapsuus on ollut seesteinen: täynnä yhteishenkeä, aurinkoa, nurmikenttiä. Mutta myös koulukiusaamista, kummallisia vihjauksia paikan opettajien, kasvattajien taholta. Nämä lapset kun eivät ole keitä tahansa. He ovat valittuja, erityisiä. Mutta hyvässä vaiko pahassa?

Teoksen rakenne kulkee Kathyn johdattamana, ja hän liikkuu välillä nykyisyydessä, välillä menneisyyden muisteloissa. Kaiken keskiössä mellastavat hyvinkin helposti samaistuttavat aiheet: ihmissuhdekuviot, teini-iän hämmennys, ystävyys, ja kysymys siitä, kuinka pitkälle kolmen henkilön kemiat tulisivat kantamaan. Mutta tässä on vain tarinan toinen puoli. Kääntöpuolelta löytyy jotain puistattavan synkeää...

En ollenkaan ihmettele Ishiguron suosiota. Hänen tekstinsä on hienostuneen ilmavaa, yksinkertaista mutta syvällisen kaunista. Kirja on yksi niistä teoksista, jotka voi lukea viihdemielessä, taikka sitten antaa kirjaimien kaivautua yhä syvemmälle omaan mieleensä. Aina sydämeen saakka.

Ellen minä mokoma olisi tullut elokuvaa liian varhain katsoneeksi, olisin rakastunut teokseen rajattomasti. Mutta ihana, upea, kaunis tarina näinkin!


Vedessä on kaksi ihmistä, jotka yrittävät pitää kiinni toisistaan, tarrautuvat niin lujasti kuin pystyvät, mutta heidän otteensa ei pidä. Virta on liian voimakas. Heidän on pakko päästää otteensa ja ajautua erilleen. Minusta tuntuu, että meidän laitamme on juuri niin.
***

Muriel Barbery; Siilin eleganssi

L´Elegance du hérisson 2006, Gummerus 2010 suom. Anna-Maija Viitanen, 374s.

Mutta tätä meidän maailmaamme ei ole tarkoitettu prinsessoille.

Tästä on kysymys Siilin eleganssissa. Prinsessoista, jotka eivät ylväinä kanna kruunujaan, vaan jotka menevät piiloon. Maailmalta ja omalta itseltään. Ulospäin he näyttävät varsin erilaisilta, suorastaan huomaamattomilta. Toinen on piilossa vaaleanpunasankaisten silmälasiensa takana, hiljainen, kaksitoistavuotias Paloma. Hän tekee muistiinpanoja läheisistään ja haaveilee itsemurhasta. Toinen taas piileskelee tylsämielisen ovenvartijan roolin takana, mutta älkäämme antako Renéen nyrpeän, paksun ulkomuodon hämätä. Hänen silmänsä voivat näyttää lasittuneilta, mutta kun katsoo tarkkaan, niiden takaa avautuu kokonainen maailma. Älkäämme väsykö Palomankaan kanssa, vaan tarjotkaamme hänelle palanen ymmärrystä.

Siilin eleganssi ei ole tarinavetoinen kirja. Siinä ei ole montaa juonenkäännettä eikä edes suuremmin dramatiikkaa. Mutta se on kuin suurennuslasi, joka on käännetty kirjan sivuilta kohti lukijaa itseään. Se tutkii, esittää kysymyksiä ja myös antaa vastauksia. On lukijan oma asia mitä mieltä näistä vastauksista on, tahtooko niihin tarttua vai jääkö vain ennemmin hämmästelijän paikalle. Katselemaan elämän pieniä iloja, arjen kukkasia joista voi löytyä ihmeellinen elämänvoima. Itse Ikuisuus.

En voi väittää rakastuneeni Siilin eleganssiin varauksetta. Itse asiassa koin kirjan alkupuolen hiukan raskassoutuisena. Siinä mielessä ymmärrän lukijoita, jotka eivät ole Barberyn eleganttiin kerrontaan ihastuneet. Kirjailijan ääni on perin ranskalainen, mutta se kehrää kuin kissa niille, jotka jaksavat tarpeeksi silittää. Vasta siinä vaiheessa, kun kirjan hyvyys, pelastaja astui mukaan kuvioihin japanilaisen Kakuro Ozun muodossa, aloin ymmärtää mistä kirjassa on kyse. Ja kun pääsin loppuun ja näin kuvion kokonaisena, tajusin Siilin eleganssin varsinaisen ytimen. Joku kirjoitti vasta jossain blogissa, että alkoi pitää kirjasta vasta sen luettuaan (tai jotain siihen suuntaan). Minulle kävi täsmälleen samoin Barberyn teoksen kanssa.

Ja nyt, kun romaanin kannet on painettu kiinni ja kirja soljahtanut paikkaansa sotkuisessa kirjahyllyssäni, tiedän, että se on kotinsa löytänyt.


Parhaita paloja ja ajatelmia kirjasta:



Olen lukenut suunnattomat määrät kirjoja...
Silti minä, kuten muutkaan itseoppineet, en voi olla varma, miten paljon olen ymmärtänyt lukemastani.

***

Ahdistuksen iskiessä minä hakeudun turvaan. Kauas ei tarvitse mennä: riittää kun siirryn kirjallisten muistojeni maailmaan. Sillä mikä soisikaan ylevämpää viihdytystä, virkistävämpää seuraa tai suloisemman hurmion kuin kirjallisuus?

***

Niinpä kesäsade joskus tekee sijansa meihin, niin kuin uusi sydän, joka lyö samassa tahdissa entisen kanssa.

***

Taide on elämää, mutta elämää eri rytmissä.

Ja lopulta...

Minä katson häntä.
Ja minä heittäydyn tummiin, syviin, kylmiin, ihaniin vesiin, joissa aikaa ei ole.


Toisaalla kirjan ovat lukeneet ainakin

Katri
Linnea
Leena Lumi
Amma
Sonja
Katja
Elma Ilona


***Ja jälleen edittiä pukkaa*** Meinasin unohtaa mainita! Kirjassa on niin keskeisessä asemassa rakennus, tämä eliittien asuttama hienostokerrostalo, että luettakoon Siilin eleganssi mukaan Kiinteistöhaasteeseen. Yhtä vaille mökki :)