Leïla Slimani; Kehtolaulu

Chanson douce 2016, suom. Lotta Toivanen ja WSOY, 237s.

Louise on sotilas. Hän etenee hinnalla millä hyvänsä, niin kuin elukka, niin kuin koira, jolta ilkeät lapset ovat murskanneet tassut.



Teoksen takakannessa romaanin juonen kerrotaan kääntyvän kehtolaulusta sielunmessuksi. Kauniin karusti sanottu. Ja sellainen kirja onkin, hellästi tyytyväisyyteen keinuttava, niin rauhalliseen tahtiin, ettei rinnalla vaanivaa kauhua edes huomaa. Ovelasti se kietoutuu ympärille tehden itsestään melkein näkymättömän. Ja koska loppuratkaisu paljastuu jo ensi sivuilla, voin minäkin kertoa etteivät Massén perheen lapset tule selviytymään...


Sekavat, iralliset kuvat valtaavat hänen mielensä, näyt vilistävät yhä vinhempaa vauhtia, yhdistäen muistot ja surut, kasvot ja rauenneet haaveet. Muovinhaju sairaalan pihalla, jossa häntä kävelytettiin. Stéphanien nauru, joka oli kirkasta ja silti tukahdettua, kuin hyeenan naurua. Unhoon painuneiden lasten kasvot, sormenpäillä silitettyjen hiusten pehmeys.



Lasten saaminen on ihana asia, totta kai, ja yhden lapsen kanssa pärjääkin kohtalaisen mainiosti. Mutta kun Myriam tulee jälleen raskaaksi, naisella alkavat seinät kaatuilla päälle. Hyvin tuttu tunne meille perheenäideille. Elämä on pelkkää lastenhoitoa, kodin siistimistä, oman hyvinvoinnin laiminlyömistä.

Kun Myriam saa tarpeekseen, ja haluaa palata takaisin työelämään, itse tästä suurta syyllisyyttä kantaen, päättää perhe palkata lastenhoitajan. Louise vaikuttaa kaikin puolin nappivalinnalta; hän tulee loistavasti toimeen lasten kanssa, hän laittaa ruoan, eikä Massén kodissa ole ikinä aiemmin ollut näin siistiä. Suorastaan harmonista.

Kenenkään huomaamatta aina syrjään jäänyt Louise kantaa omaa pimeyttään, päästäen pedon toisinaan vapaaksi. Ja yksikin kerta on liikaa...


Yksinäisyys löi vasten kasvoja iltahämärissä, niinä hetkinä jolloin pimeys laskeutui ja taloista kantautui yhdessä elävien ihmisten ääniä. Valo väheni ja äänet saapuivat: naurut ja huohotukset, myös pitkästymisen huokaukset.

Ranskalais-marokkolaisen kirjailijan Leïla Slimanin supersuositusta Kehtolaulusta on kirjoitettu eri blogeissa jo paljon. Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää tähän, kuin että liityyn romaanin ylistäjien pariin. Slimanin tyyli on pelkistettyä, se nojaa hyvällä tavalla lukijan oman mielikuvituksen varaan. Mikä lopulta koitui Louisen murtumispisteeksi? Mikä naisen oli näin pahasti traumatisoinut? Miten Massét tulevan ikinä tragediasta selviytymään? Vaaniva, tarkka ja pelottava Kehtolaulu jää soimaan pitkäksi aikaa päähän...

Olemme onnellisia vasta sitten kun emme enää tarvitse toisiamme, hän ajattelee. Sitten kun voimme elää omaa elämäämme, joka ei kuulu muille. Sitten olemme vapaita.



***

Teoksen ovat lukeneet ainakin Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirjasähkökäyrä ja Kirja hyllyssä.

Anne Swärd; Vera

Vera 2017, suom Jaana Nikula ja Otava 2018, 377s.

Pelkäätkö sinä omaa lastasi? Miten monta kertaa näinkään kysymyksen Vannan silmissä. Pelkään. En. En tiedä. Tekee liian kipeää yrittää tuntea yhtään mitään.


Siinä missä edellinen lukemani, täysin eri tyylilajin teos kertoo sydämenmurskaajasta, sama aihe löytyy Verassa. Tämä tarina hajottaa lukijan pieniksi atomiksi, se on niin raastava ja epätoivoinen. Valintamme kun eivät aina määritä meitä, olosuhteet, selviytyminen silloinkin kun ei enää edes halua selvitä... Elämä pitää tiukasti otteessaan. Kaikesta huolimatta, myös Sandrinea.


Tein kaikkeni saadakseni elää. En ajatellut, että myöhemmin joutuisin elämään tekojeni kanssa.


1945 ja Ruotsi. Vuosiluku kertookin mitä aikaa eletään. Sodan seurauksia vatsassaan kantava nuori Sandrine istuu veneessä, jäähileitä silmäripsissään ja morsiuspuku yllään, lääkäri Ivan Ceder vierellään. Tuo outo pelastaja, tuo yläluokkaan kuuluva perheenjäsen, joka vihdoin viimein on päättänyt mennä naimisiin. Juuri Sandrinen kanssa, suvun kauhuksi ja myös helpotukseksi. Viimeinenkin veljeksistä on nyt naitettu nukkekotiin, jossa naruista vetelee vielä säätäkin kylmempi anoppi.


Minulla ei ole aavistustakaan mitä minulta odotetaan ja siksi yritän olla niin näkymätön kuin mahdollista. Tyynen pinnan alla kirkuu apina lähes mielipuolisuuteen asti. Hulluus ja tyyneys hallitsevat kumpikin omaa maailmaansa, mutta vain pinta saa näkyä.


Keskellä lumen saartamaa saaristohuvilaa, kesken omia häitään Sandrine sitten synnyttää pikkuruisen tytön. On Veran aika tulla maailmaan. Viattoman lapsen, joka on perinyt isänsä siniset silmät. Noihin silmiin pian lääketokkuraan vaivutettu päähenkilömme ei kykene katsomaan. Vera muistuttaa niin paljosta, sellaisesta jota ei kykene edes ajattelemaan. Mikään lääke ei turruta muistoja, mikään pilleri ei lopulta auta lapsen muodossa nenän edessä seisovan menneisyyden kohtaamisessa.



Täytyy myöntää, etten muista juurikaan vuosia sitten lukemastani kirjailija Anne Swärdin romaanista Kesällä kerran. Kuitenkin tavoitan samankaltaisen tunnelman, trillerimäisen tiheän kirjailijanäänen. Toisesta maailmansodasta olen lukenut paljon, en niinkään jälkiseurauksista. Ja nyt meillä on Swärdin aivan mahtava teos, joka ei todellakaan anna valmiita vastauksia. Paljon jää lukijan itsensä varaan tulkita erityisesti kirjan loppumetrejä, jotka tuntuivat tulevan liian aikaisin. Kuohuttava, korskea romaani, yksi vuoden parhaista!



Erästä luonnon arvoitusta kukaan ei voi selittää: miten meriheinä voi huljua painottomana vesimassojen valtavan paineen alla? Joskus kun en saanut unta, näin mielessäni kuvan painottomasta sargassolevästä, joka keinui meren pohjalla äärettömän pehmeästi. Ajattelin, että minusta on tultava samanlainen, painoton paineesta huolimatta. On vain huojuttava, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa.



***


Veran ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä/Mai Laakso.

Gail Honeyman; Eleanorille kuuluu ihan hyvää

Eleanor Oliphant is Comoletely Fine 2017, suom. Sari Karhulahti ja WSOY 2018, 431s.

En yleensä ole taipuvainen kadehtimaan muita, mutta täytyy myöntää, että kateus kouraisi minua ajatellessani perheenjäsenten vahvaa yhteenkuuluvuutta. Tunne oli kuitenkin lievä verrattuna suruun, joka valtasi minut, kun totesin, ettei minulla milloinkaan ollut mahdollisuutta kokea tätä... niin, mitä? Kaiketi varauksetonta rakkautta.



Eleanor, tuo aseistariisuvan sympaattinen nainen, jota en voinut mielessäni olla yhdistämättä Silta-sarjan Sagaan, edustaa täydellistä yksinäisyyttä. Eristäytyneisyyttä. Toki tämä antisankarimme käy töissä, on käynyt jo vuosia minimipalkalla asiasta lainkaan nipottamatta. Samalla antaumuksella hän hoitaa uskollisinta ystäväänsä, viherkasvia. Viettää viikonloppunsakin pikkutarkkojen sääntöjen mukaisesti; pitsaa, televisiota, votkaa. Kun katsomme (minun diagnoosini mukaan aspergeria sairastavaa) Eleanoria tarkemmin, hänen toinen puoli kasvoistaan on arpien peitossa. Menneisyys on polttanut naisesta kaiken sosiaalisuuden, luoton ihmiskuntaan. Sinulla ei ole oikeutta olla edes olemassa...


Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä olisi myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.



Mutta elämä on arvaamatonta, myös Eleanorille. Kun hän sattumoisin joutuu onnettomuuspaikalle epäsiistin, suu auki syövän, uuden kollegansa kanssa, nainen ei pakene. Tai pakenisi, ellei Raymond estäisi. He soittavat apua. Eleanor ottaa huomaansa sairauskohtauksen, jota nainen ensin epäili päiväkänniksi, saaneen miehen ostokset. Myöhemminhän ne on palautettava sairaalaan. Tämä on ensimmäinen askel ulos naisen omatekoisesta vankilasta.

Yksi asia johtaa toiseen, ja rohkean tutkivalla asenteella Eleanor ryhtyy katselemaan arkea, joka vie aivan uudenlaisiin sosiaalisiin tilanteisiin, avoimin silmin. Hänessä syttyy tuli, tällä kertaa ei tuhoava vaan toivoa tuova: voisiko Eleanorkin tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi?

Hyvien päivien jälkeen seuraa sitten huonoja. Menneisyyttä ei pääse pakoon ja ne on kohdattava ammattilaisen kanssa siitäkin huolimatta, että terapeutti käyttää käsilaukkunsa koristeena lapsellisia avaimenperiä.


Skottikirjailija Gail Honeymanin esikoisteos on niitä romaaneja, joista olen kuullut pelkkää hyvää. Ja olihan teos Brittanniassa vuoden 2017 myydyin esikoisromaani, käännösoikeuksien määrästä puhumattakaan. Vaikka päähenkilö kantaa riipaisevia arpia, kirja on vakavasta sanomastaan huolimatta vaivattoman hilpeää luettavaa. Tyrskähtelin tuon tuostakin teoksen parissa, jota totisesti juuri tähän kohtaan elämässäni tarvitsin.


"Ei juotavaksi". Joiko joku todella desinfiointigeeliä? Arvatenkin joi, jos kyltti kerran oli tarpeen. Osa minusta - hyvin pieni hitunen - pohti hetken, pitäisikö minun kumartua maistamaan ainetta vain koska se oli kiellettyä. Ei, Eleanor, sanoin itselleni. Hillitse kapinointitaipumuksesi. Pitäydy teessä, kahvissa ja votkassa.



Pienet asiat ovat kuin väyliä suurempiin, niiden huomaaminen omassa arjessa voi johtaa aivan upeisiin havantoihin. Rakastuin Eleanoriin täyttä päätä ja tämä on yksi niistä romaaneista, jotka luen taatusti uudempaan otteeseen. Go Eleanor! Erilaisuus kunniaan!



Laura oli tuonut kampaamossa minulle kahvin lisäksi kaksi pikkuleipää. Ajatellessani heidän hyväntahtoisuuttaan oivalsin, että vastaavanlaiset pienet eleet saattavat merkitä todella paljon.


***


Kirjaa on luettu ihailtavan laajasti blogistaniassakin. Linkitän tällä kertaan Mai Laakson postauksen.



Ei ihan hyvää vaan hyvää pääsiäistä teille kaikille!

Pauliina Rauhala; Synninkantajat

Gummerus 2018, 367s.

On olemassa kahdenlaista kristinuskoa. Toinen keskittyy Jeesukseen ja käskyyn rakastaa ja toinen Ilmestyskirjaan. On olemassa lempeyden kristinusko, ja on olemassa itsensä korottamisen kristinusko.



Luettuani kirjailija Pauliina Rauhalan suuresti ylistetyn esikoisteoksen, Taivaslaulun, puhkesi jokin minussa, murtui ja soljui kuin puro. Muistan tämän edelleen, sen palautti mieleeni muinainen postaukseni ja voi kuinka haluaisin lukea tuon romaanin taas uudelleen. Mutta eipä eksytä sivuraiteille. Siinä missä Taivaslaulu sai minut laulamaan, jättää Synninkantajat hiljaisuuden. Ei painostavaa, vaan pohdiskelevan, uusia ajatusuomia avaavan vaitiolon, jossa kuplii syvä kunnioitus.

Sillä nyt Rauhala nostaa selkeästi kierroksia, nyt tekstin kunnianhimoinen mietiskely piirtää juovan kuin polttavan haavan. Ei oikein tiedä pitäisikö sitä sorkkia vai antaa rauhassa parantua.


En tiedä tapahtuuko alkuräjähdys vai lopullinen tuho, luodaanko uusi maailma vai katoaako entinen, heräänkö elämään vai vajoanko kuolemaan, pääsenkö taivaaseen vai joudunko helvettiin, joudunko yksin, vai pääsenkö kanssasi, edes helvettiin. (Auroora)



Edelleen tietoisuuteni lestadiolaisista on melko suppeaa ja negatiivissävytteistäkin. Kirja ei kuitenkaan vie lukijaa huokailemaan että tällaistako siellä, näinkö rajua ihmisten erottelua, synnillä pelottelua, näinkö heppoisin perustein ihminen sidotaan ulos seurakuntayhteydestä. Perheestä. Suvusta. - On teksti tätäkin. Mutta se yrittää ymmärtää niin syvästi ja niin empaattisesti, ihan jokaista henkilöä, sitä kaikkein "pahintakin", että lukijan silmiin kirpoaa kyynel. Ei ole puolia joita valita. On ajateltava itse. Juuri siihen Synninkantajat haastaa.


Painostus, pelottelu ja säännöt eivät paranna ihmistä, jos sairauden alkuperä on sielullinen. Vain ymmärtävä kohtaaminen voi palauttaa yhteyden itseen, toisiin ihmisiin ja Jumalaan. Sitä sinä et valitettavasti aina osaa, Taisto. (Aliisa)



Tämä tarina on Aliisan, Aurooran, Aaronin ja Taiston. Eletään 1970-luvun loppua Pohjois-Pohjanmaalla keskittyen yhteen sukuun, yhteisöön, jonka valvovan silmän alla pysytään turvassa. Onhan säännöt maallisen ja hengellisen välillä piirretty isolla ja kirkkaasti. Mutta mitä tapahtuu ihmisen sisimmässä? Siellä minne johtohahmo Taiston kiven kova katse ei yllä. Siellä minne näkee vain Jumala?


Tunnen ikkunassa ja karvareuhkassani vaimon hiljaisen katseen, sen josta en ota selvää, onko se surua vai paheksuntaa, kateutta vai ihmetystä. Jos kehtaisin, sanoisin sille, että mene pois, senkin kurnuttava fasaani, tämä hetki on minun, mutta avioliitossa pitää olla pitkämielinen, sillä ikkuna on yhteinen. (Taisto)



Taisto, tuo jylhä saarnaaja jaksaa rakastaa luontoa, herkistyä sen ihmeiden edessä, mutta kylmettää sydämensä jopa kaikkein läheisimmälle. Aliisa puolestaan uskoo armoon silloinkin, kun se yritetään sumentaa aina vain rajummaksi käyvin keinoin. Hänen tyttärensä Auroora rakastaa, rakastaa, rakastaa vaikka ei saisi. Traagisin henkilöistä on Aaron, tuo pieni poika, joka edustaa kyläyhteisön lapsinäkökulmaa. Aaron näyttää mitä yletön palvonta tekee hauraalla psyykkeelle, entä sitten oman mummin sitominen kadotuksen kahleisiin.


Kirjoitan kahden ruudun korkuisilla kaunokirjaimilla. Piirrän laatikon kehykseksi sanojen ympärille. Lasta ei saa koskaan pakottaa valitsemaan. (Aaron)



Synninkantajat ei ole helppo romaani, päinvastoin. Se vaatisi, se ansaitsisi useammankin lukukerran tullakseen kunnolla kuulluksi. Rauhala kirjoittaa levollisesti, luonnon kautta asioita peilaten, kuitenkin sanansa suolalla höystäen. Kuten sanoin, mykistävän upea kirja ei anna valmiita ratkaisuja, se jättää lukijan miettimään omilla aivoillaan silti empatian varaan:



Kauneinta uskossa oli mahdollisuus alkaa alusta. Silloin pyydettäisiin ja annettaisiin anteeksi menneet ja katsottaisiin yhdessä tulevaan. Silloin aurinko saisi loistaa omalla paikallaan erehtymisen jälkeen. Silloin valo olisi taas keskipiste eikä ihminen.

Hanna Ryti; Syli

Siltala 2018, 316s.

Se valehtelee. Ei se minua halua. Se haluaa kuvan minusta, hahmon, jonka se tilalleni kuvittelee. Se ei vain tunne minua. Se luulee, että olen joku muu, joku hyvä ja kaunis. Se ei ole vielä katsonut tarpeeksi läheltä. Kun se erehtyy katsomaan, se kauhistuu. Ja sitten minun pitäisi ahtautua muottiin, jonka Petri on luonut, tai muuten se jättää minut.



Halu olla yksin ja kuitenkin yhdessä. Sellaisena kuin on, pohjamutia myöten avoinna ja toisen hyväksymänä. Tulla ymmärretyksi. Miten vaikeaa se onkaan! Varsinkaan kun ei itse hyväksy itseään, ei edes omaa nimeään. Ritva! Mikä nimi se muka on? Ennemmin vaikka... Mimosa.

Näytelmäkirjailija Hanna Rytin esikoisteos pureutuu aiheeseen hykerryttävän hauskalla tyylillä. Syli tuli luokseni kutsumatta, mutta kun sen aloitin, teksti ei päästänyt otteestaan.


Nelikymppinen naispappi "haluan olla rauhassa, en osaa olla ihmisten kanssa, se on todistettu jo moneen kertaan" Ritva ja hänen murrosikäinen poikansa "mutsille ei ylipäätään kannata puhua yhtään mistään, paitsi jotain semmosesta, että mä tarttisin uuden mailan tai kengät tai makaroonilaatikkoa" Pietu painiskelevat tietämättään saman ongelman parissa. Äitipoika-suhde, mitä se on, kun kumpikin kaipaa lähelle, ja silti kynnys halata kasvaa vuosi vuodelta yhä korkeammaksi?

Kun Ritva rakastuu tulisen räiskyvällä pakkomielteellä perheelliseen hierojaansa Jormaan, mielikuvat toisesta muuttuvat kipeäksi todellisuudeksi. Mennään pää edellä ryteikköön niin että liperit heiluu. Myös Pietu ihastuu tahollaan, onhan salaperäinen Tarina päältä kaunis katsoa, mutta sisältä niin rikki. Kumpa edes mutsi ymmärtäisi.


Teini-iän aito rujous yhdistettynä meidän aikuisten toilailuihin muodostaa kiehtovan lukupaketin, jonka parissa ei oikein tiedä pitäisikö nauraa vai itkeä. Vaikka Syli tulvii tragikoomisia tilanteita, sen pohjamudissa vaanii riippuvuuksilla hoidettu epävarmuus. Välittääkö kukaan? Voisinko päästä Syliin (onneksi kukaan ei kuule ajatuksiani, alkaisi oksettaa tämä sentimentaalisuus)?


Jopa kaltaiseni dekkarikettu antaa vahvan suosituksen!


Mä puristan sen kättä ja me kävellään hetki hiljaa käsikkäin ja näytetään varmaan joiltain vanhoilta käppänöiltä, jotka on menossa ruokkimaan lintuja. Ja se on mun mielestä parasta.



***

Teoksesta on blogannut ainakin Omppu.

Jørn Lier Horst; Luolamies

Hulemannen 2013, suom. Outi Menna ja Otava 2017, 383s.

Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.



Luolamiehen päähenkilöä, William Wistingiä on siteerattu itsensä Kurt Wallanderin (ikisuosikkini!) manttelinperijäksi. Norjalainen kirjailija Jørn Lier Horst tietää mistä kirjoittaa, onhan hän entinen rikostutkija. Näistä lähtökuopista, en voinut vastustaa Luolamiehen kutsua. Se on rujo huuto, vaatelias ja vakuuttava. Se lumosi minut tasaisen rauhallisella kerronnalla, se kuulosti välillä itsensä Henning Mankellin ääneltä... Silti Horstilla on luja, oma tyylinsä. En ihmettele laisinkaan kansitekstin hehkutusta.



Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.



Wistingin naapurissa on asunut pitkään vanha, äärimmäisen erakoitunut mies. Lapset pelkäävät häntä, vaikka herra harvemmin päiväsaikaan kotoaan poistuukaan. Ja nyt Viggo Hansen löydetään nojatuolistaan muumioituneena. Kukaan ei ole kaivannut Hansenia, hän on yksinäisyyden ruumiillistuma.

Wistingin aikuinen toimittajatytär Line tarttuu aiheeseen, hän päättää selvittää miehen taustoja juttuaan varten, sitä, kuinka ihmiselle voi käydä tuolla tavalla. Kuinka kukaan voi pudota yhteiskunnan rajamailta ikään kuin täydelliseen tyhjyyteen.



"Haluan kirjoittaa siitä miten niin voi tapahtua", Line sanoi. "Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että vasta neljän kuukauden päästä käy sattumalta ilmi, että tyyppi onkin kuollut."



Kukaan ei tunnu kaipaavan myöskään Wistingin tutkimaa tapausta: kesävaatteissa löydettyä kuollutta miestä. Myös hän on maannut kuolleena kuukausia, eletäänhän jo joulunalusaikaa. Tutkinta saa vertahyytyvän käänteen, kun ruumiin taskusta löytyneen esitteen sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat FBI:n etsimälle yhdysvaltalaiselle sarjamurhaajalle. Mitä ihmettä? Voisiko olla mahdollista, että tämä hurjia määriä raiskauksia ja murhia tehnyt mies voisi piileskellä Norjassa? Entä vieläkö hän jatkaa, uudessa maassa, nuorten naisten lahtaamista?


Horstin käyttämä melko pelkistetty teksti loihtii riipivän tarinan yksinäisyydestä ja ihmisten välinpitämättömyydestä, pysyen kuitenkin vankasti dekkarigenressä. Viisaus ja helppojen ratkaisuiden karttaminen on Luolamiehen parasta antia. Kirja takaa nautinnollisen lukuelämyksen juuri perinteisten jännäreiden ystäville. Ja kyllä, löysin Wistingistä hitusen kaipaamaani Wallanderia...



Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.



***


Teoksen on lukenut ainakin Mummo matkalla.

Maaria Päivinen; Kellari

Into 2016, 294s.

Kellari oli muuttunut tyhjästä täydeksi ja se oli kuin sulatusuuni, kaasukammio ja kaikki maailman kidutuskeinot vain siksi, että äidinrakkaus on äidinrakkautta ja pettäminen pettämistä. Ja vaikka Vilma ei mikään koston jumalatar pohjimmiltaan ollutkaan, oli kosto suloinen. Sitä paitsi hänellä oli lastensa isän vangitsemiseen kaikki äidin oikeudet, sillä sodassa ja rakkaudessa, erityisesti äidinrakkaudessa, kaikki oli sallittua.


Sumusta irtauduttuani tahdoin vielä hetkisen viipyä mystisen kiehtovassa Islannissa. Onnekseni Maaria Päivisen uusin sijoittuu hänen nykyiseen kotimaahansa. Katse kohdentuu vaaleaan yksinhuoltajanaiseen. Sinne, missä asuu Vilma valkoisessa, kuvankauniissa kodissaan. Mutta miksi Vilma olet noin vapiseva, hermostunut, särkynyt?  Onhan siitä jo vuosi, kun miehesi lähti uuden naisen mukaan, jätti sinut ja kaksi yhteistä tytärtänne. Stella, pikkuruinen, jota äiti ei osaa rakastaa. Silvia, isän perään itkevä esikoinen, joka on Vilmalle kaikki kaikessa.

Ja mitä äiti ei rakkautensa eteen tekisi? Viha saa mielen murtumaan, kosto hukuttaa alleen syyllisyyden. Vilma vangitsee miehensä äänieristettyyn kellarihuoneeseen. Nyt on Gunnarin, Baldurin tai Elimarin vuoro maistaa yksinäisyyttä, osallistua rikotun perheen kärsimyksiin.


Näenkö harhoja vai onko katossa tähtitaivas? Mitä silmilleni on tapahtumassa? Ne kuivuvat kokoon. Olenko sokea, puhkoitko silmäni, onko tämä oikeaa valoa?


Vilma ei kuitenkaan ole yksin, vaikka katkeruus on helläsydämisen naisen mielen pimentänyt. Hän ei näe, ei halua huomata naapurissa asuvan leskirouvan apua tarjoavaa kättä. Lapseton Inga suree vielä vanhoilla päivillään menetettyä ensirakkautta, häntä, joka ei ikinä koskaan kuitenkaan rakastanut. 72-vuotias viimeisen päälle hienostorouva palaa halusta saada vielä kerran rakastaa. Vilmaa, hänen isättömiä lapsiaan. Voi kun Vilma vain tajuaisi Ingan olevan hänen puolellaan. Voi kun Vilma näkisi, todella näkisi Ingan.


Sillä se hänellä vielä oli: mahdollisuus ja vapaus nähdä kauneutta. Siitä huolimatta hänen sieluriepuaan vihloi.


Kellari on niin järkyttävän tunnepitoinen romaani, että sen tyrskyt käyvät yli vielä pitkään viimeisen sivun jälkeen. Mustasukkaisuus, katkeruus, pakkomielteet. Rakkauden ja hulluuden raja on häilyvä, eikä sen ylittämiseen tarvita kuin yksi askel. Yksi lause; äiti minä vihaan sinua, minä tahdon isän luokse...

Maaria Päivinen on jälleen ylittänyt itsensä, sekä ne korkealle kohonneet odotukset, jotka On nälkä, on jano -romaani jätti, antamalla äänen petetylle ja jätetylle perheenäidille. Puistattavan intohimoinen lukusukkula, ehdottomasti yksi vuoden mieleenpainuvimmista lukukokemuksista!


"Että olisin sinulle yhtä kielletty kuin ennenkin ja jännittävä ja ainoa. Että halusi syttyisi ja menettäisit sen hallinnan. Sitähän minä sinulle aluksi olin enkö ollutkin."


***

Kirjan ovat lukeneet myös Krista, Leena Lumi, Mari A ja Tuomas.

 

Emma Cline; Tytöt

The Girls 2016, suom. Kaijamari Sivill, 2016, 304s.

Tyttöraasut. Maailma lihottaa heidät lupauksilla rakkaudesta. Miten kovasti he sitä kaipaavatkaan ja miten vähän heistä suurin osa sitä koskaan saa. Siirappisia popkappaleita, leninkejä joiden esittelyihin katalogeissa sisällytetään sellaisia sanoja kuin "auringonlasku" ja "Pariisi". Sitten heidän unelmansa riistetään väkivaltaisella voimalla: farkunnapit revitään auki, kukaan ei edes vilkaise, jos mies huutaa tyttöystävälleen bussissa.


Kesä 1969. Hiukset ja mekot hulmuavat, rannekorut välkehtivät tomuisessa auringonvalossa. Evien silmiin tarttuvat Tytöt. He liukuvat halki puiston, silmät raukeina, kyljet toisiaan hipoen. Kuin maanpakoon joutuneet kuninkaalliset. Ympärillään niin luja side, yhteenkuuluvuus, että Evien sisin käpertyy kaipuusta.

Evie, neljätoistavuotias kalifornialainen tietää jo jotain elämän nurjista puolista. Vanhemmat ovat juuri eronneet, äiti lipunut epävarmuuden tilaan omasta naiseudestaan, paras ystävä vaihtanut leiriä. Evie, jota kukaan ei huomaa. Joka on nääntyä tavallisuuden yksitoikkoisiin väreihin.

Ja sitten, yhtäkkiä Suzanne.


Meillä kotona ei osoitettu hellyyttä, ja yllätyin siitä, että joku saattoi koskettaa minua noin vain, että kosketuksen lahja annettiin huolettomasti kuin purukumin pala. Se oli selittämätön siunaus. Suzannen kirpeä hengitys tuntui niskassani kun hän pyyhkäisi hiukseni toiselle sivulle. Kuljetti sormiaan päänahkaani pitkin, teki suoraa jakausta. Jopa finnit hänen leuassaan vivahtivat kauniiseen, kun sisäinen palo antoi niille rusottavan hohteen.


Evie rakastuu silmittömästi mustatukkaiseen tyttöön, pääsee osaksi aivan toisenlaista todellisuutta. Aidompaa. Teräväpiirteisempää. Tytöt asuvat ranchilla suvaitsevan rakkauden kommuunissa. Kuluu paljon pilveä ja LSD:tä, raukeita kitaran säestämiä päiviä, joita hallitsee miltei jumalhahmoksi noussut Russell.


Russelliin kohdistuva ihmettelevä ihailu, sen varmuus. Kadehdin heidän luottamustaan siihen, että joku toinen voisi kursia elämän tyhjät osaset kokoon niin että tuntuisi kuin alapuolella olisi verkko, joka liittäisi jokaisen päivän seuraavaan.


Mutta idylli ei kestä ikuisesti, toisella puolella odottaa täit, vettynyt ruoka, seksuaalinen hyväksikäyttö. Lopulta veriset murhat.


Odotin Emma Clinen Tytöiltä hurjasti, voisi sanoa, että teos on koko kirjakauden Se Juttu minulle. Ja sain silti enemmän. Palasin teini-iän haparoivaan, kauhunsekaiseen tunnelmaan siitä, kelpaanko omana itsenäni? Kuka minä olen sinulle? Niihin tyttömäisiin ajatuksiin ja haaveisiin, joita edes aikuisuus ei voi täysin häivyttää, Aika muuttaa, muuttaako se mitään?


Tytöt on alkukantainen, elinvoimainen osoitus kirjallisuuden mahdista ujuttautua kapeisiin tytönvartaloihin, rakkaudennälän ja kaipuun hillittömään tuskaan, Ihmisen paratiisi on tulla huomatuksi. Nähdyksi omana itsenään.

Vuoden, vuosikymmenen parhain kirja!


Minä tiesin, että jo tyttönä eläminen tässä maailmassa vammauttaa kyvyn uskoa itseensä.

Håkan Nesser; Yksinäiset

De Ensamma 2010, suom. Päivi Kivelä ja Tammi 2010, 529s.

Varpunen täällä. On sunnuntai-iltapäivä.
Kaikki moittivat marraskuuta. Minä rakastan sitä. Sadetta. Puita, jotka riisuutuvat ja seisovat alastomina tuulessa. Pimeyttä, joka viipyy päivä päivältä hiukan pitempään, ja vajoamisen tunnetta. Marraskuu kysyy voimia, kuka tahansa ei pysty elämään sellaisissa olosuhteissa, mutta minä pystyn.


Kaksi kuolonuhria, paikassa jota kutsutaan, syystäkin, surmankallioksi. Toinen heistä, Maria, Varpunen, menehtyi 60-luvulla. Ja nyt, kolmekymmentäviisivuotta myöhemmin, samasta paikasta löytyy kuollut mies. Marian silloinen rakastettu ja avopuoliso.

Kauniskasvoisen parin ympärillä huokui aikoinaan mystinen ilmapiiri. Molemmat erottautuivat omaperäisten, jopa hulluutta hipovien luonteidensa takia ystäväpiiristä, jota Marian isoveli hallitsi. Täydellinen Tomas kauniin vaimonsa, Gunillan kanssa. Teologiaa opiskeleva, hiukan väritön Rickard. Anna, joka verhoutui puhumattomuuteen.

Vuodesta toiseen ystäväpiiri kokoontui ruuan ja juoman merkeissä, kunnes eräänä syyssunnuntaina, eräällä sieniretkellä Maria putoaa...


Ennen hän heräsi aina aikaisin, nousi sängystä, jos ei nyt hypähtäen niin ainakin kevyesti ja uudesta päivästä iloiten. Jotenkin odottaen. Mitä uusi päivä nyt toisi, sitä hän ei oikein tiennyt, mutta ei ainakaan samaa kuin ennen. Täytyi pysytellä valppaana, olisi virhe rentoutua ja kuvitella että elämä oli katettu ateria, ei muuta kuin nauttimaan. Naiivia tyhmyyttä.


Minulle vielä ennestään tuntematon Gunnar Barbarotti, yhdessä Eva Backmanin kanssa, saavat selvitettävikseen mitä tuolla sieniretkellä oikein tapahtui. Millaisia naamioita nämä ihmiset kantoivat, kantavat yhä. Millaista taakkaa. Oliko kyse itsemurhasta, tapaturmasta, vaiko peräti murhasta. Entä miksi Marian nuoruudenrakastettu kuolee nyt, vuosikymmenten päästä.


Luettuani ruotsalaisen Håkan Nesserin Carmine Streetin sokeat, olin jokseenkin täpinöissäni. Totta kai Barbarotti-sarja olisi kannattanut startata ensimmäisestä osasta mutta... Leena Lumi kehui sarjan neljättä osaa, Yksinäisiä niin vuolaasti, että tässä kävi nyt näin. (Ei ole aivan ensimmäinen kerta tämä tällainen). Joka tapauksessa nyt minun on aivan pakko lukea sarjan jokainen osa, päästä sisään varsin miellyttävän oloisen Barbarottin elämään, niin tarkasti kuin mahdollista. Millainen dekkarisarja! Nesserin ollessa kyseessä genrerajat saavat rauhassa hämärtyä.

Yksinäiset on mahdollista lukea omana, itsenäisenä tarinana. Sen voi lukea jännärinälkään, mutta myös silloin, kun kaipaa psykologisesti viiltävän tarkkanäköistä kaunokirjallisuutta. Väkivaltaakaan ei tarvitse pelätä, sillä näissä ei, oman vielä suppean kokemukseni mukaan, mässäillä. Näissä mennään inhmillisyyden ytimiin jotenkin äärimmäisen sympaattisella tavalla.

Suosittelen!



Jotkut ihmiset eivät osaa riisua kenkiään kun ne käyvät pieniksi, niin vain on.

Evie Wyld; Kaikki laulavat linnut

All The Birds, Singing 2013, suom. Sari Karhulahti ja Tammi, 285s,

Toinen raadeltu ja kuiviin vuotanut lammas, jonka sisälmykset eivät olleet vielä jähmettyneet ja joka höyrysi kuin vesihauteessa kypsennetty jouluvanukas. Ympärillä tepasteli käheä-äänisiä ja kiiltävänokkaisia variksia, ja kuin huidoin niitä kepillä, ne lensivät puihin tarkkailemaan minua, levittelemään siipiään ja laulamaan, jos niiden rääyntää voi lauluksi sanoa.


Näin aloittaa Australian kasvatti Evie Wyld veret seisauttavan tarinansa aavalla, tuulisella saaristolla. Siellä jossain asuu kohtaloa pakeneva nuori nainen, Jake, seuranaan vain Koira ja kymmeniä lampaita. Kärpäsiä. Lintuja. Elämä on asettunut viimein, joten kuten uomisiinsa, kunnes hän löytää lampaitaan tapettuina. Onko raatojen takana eläin vai ihminen, luonnollinen vai yliluonnollinen.

Jakella on painajaismaisten öiden varalle vasara tyynynsä alla. Tällä kertaa kukaan ei astu hänen varpailleen.


Lumihiutaleet putoilivat, sydämeni jyskytti ja auton moottori kävi, kun seisoin tien reunassa ja tuijotin rävähtämättä hiljaiseen metsään. Näkemäni olento oli katsonut minuun, katsonut suoraan minuun ennen kuin oli kadonnut, ja se oli iso, tumma ja keltasilmäinen.


Pitkän, lihaksikkaan naisen elämää keritään auki nurin kurisessa järjestyksessä. Tapahtumia katsotaan sekä tästä hetkestä, että menneestä käsin. Mitä tapahtui, mitä ihmettä Jakelle lopulta tapahtui, kun hän joutuu nyt kantamaan valtavia arpia selässään? Millainen kohtalo kaikkine väkivaltaisine käänteineen ajoi naisen totaaliseen yksinäisyyteen?


Kaikki laulavat linnut on niitä kirjoja, joita ajattelin ihailla vain kaukaa. Jotenkin tämä, tämäkin, lukulistalleni luikahti. Ja miksi ei, kirja vaikutti, kaikkine lampaineen, varsin kutsuvalta. Jo nimi henkii runollista kauneutta. Jäin miettimään mikä pientä kirjakauppaa pyörittävän Wyldin tekstissä on niin maagista, että häntä on muistettu arvostetuilla palkinnoilla.

Romaani sisältää kipua ja kärsimystä, piinaavaa alistamista, runsaasti luontokuvauksia. Ihmisen suhdetta eläimiin siinä vaiheessa, kun omat lajikumppanit ovat osoittaneet raakalaismaiset taipumuksensa. Paljon kätkettyä, rivien väliin jäävää. Paljon verhottua hellyyttä. Jopa toivoa.

Ja tietysti uskomattoman jännittävän tarinan. Kirjan luettuani olin sitä mieltä, että pidin siitä. Vasta nyt, postausta naputellessani alan ymmärtää taikuuden Linnuissa...



"Wouldn't it be nice if were older, then we wouldn't have to wait so long."


***

Muita postauksia löytyy täältä.

Jojo Moyes; Jos olisit tässä

After You 2015, suom. Heli Naski ja Gummerus 2016, 450s.

Okei, Will, sanoin hänelle äänettömästi. Jos tahdot väen väkisin tyrkätä minut täysin uuteen elämään, niin tämä on loistosuoritus.


Kerro minulle jotain hyvää. Ja minä kerron. Jojo Moyesin viime vuonna suomennettu hilpakan surullinen romaani saa nyt jatkoa! Lou Clarkin tarina ei päätykään violettien kansien sulkeutumisen jälkeen. Ei, vaikka hän on nyt yksin. Hän suree, hän kaipaa. Hän ei täytä lupaustaan kaikkein rakkaimmalle, edesmenneelle Willille elää elämäänsä täysillä.

Tämä herkullisen pinkeillä kansilla varustettu romaani (kuten huomaatte, olen hiukan pihkassa Moyesin teosten kansiin) ei ulkoisesta olemuksestaan huolimatta ole (pelkkää) sokerihattaraa. Suloisen höppänän Loun kasvutarina jatkuu kipeämpänä kuin koskaan.


Minäpä kerron millaista on elämä katastrofaalisen, mullistavan kokemuksen jälkeen. Sitä luulisi, että joutuu selviytymään vain katastrofaalisesta, mullistavasta kokemuksesta itsestään: mieleen välähtävistä muistikuvista, unettomista öistä, siitä että tapahtumat pyörivät mielessä loputtomiin ja joutuu kysymään itseltään, tekikö oikein, sanoiko ne asiat jotka piti sanoa, olisiko voinut muuttaa tapahtumien kulun tekemällä jotain edes hiukan toisin.


Hänen elämänsä on jumittunut paikoilleen. Hän työskentelee pornahtavassa asussa lentokentän baarissa epämiellyttävän pomonsa alaisena. Willin perintörahoilla hankittu asunto Lontoossa tarjoaa vain yömajoituksen; kodilta se ei tunnu, koska siltä puuttuu sydän. Lou haahuilee mielenkipuisena, turrana päivästä toiseen saamatta kiinni elämänlangasta.

Ja sitten, tietysti, kaikki muuttuu. Tapahtuu asioita, paljon asioita, joita en tahdo lukijalle sen tarkemmin paljastaa. Kuten nokkelimmat arvaavatkin, edessä on, monien vaiheiden jälkeen myös se uusi rakkaus. Silti. Niin Loun, kuin lukijan takaraivoa painaa Will, Will, Will.


Kirjoitin aikoinani Kerro minulle jotain hyvää kirjasta näin: Kenelle: Sokerihumalaa pelkäävien rakkausromaanien ystäville. Käänteisesti, teos ei siis vaivuta karkkikänniin, vaan käsittelee aihetta maltillisesti. Silti pilke silmäkulmassa, paikoin (minusta) liiankin kevyeksi hiipuen.

Tälläkin kertaa Moyes onnistuu väistelemään lajityypilliset namikarikot. Toki Jos olisit tässä on täysin eri kirja kuin edeltäjänsä, jonka tasolle se ei minusta aivan ylety. Silti, lempeän ja surumielisen hömpän ystäville kirja on aivan omiaan.

Emmekö me kaikki tarvitse tällaista välillä?


Joskus minusta tuntui, että me kaikki kahlasimme surussa vastahakoisina myöntämään muille, kuinka syvälle olimme uponneet. Ajattelin ohimennen, mahtoiko Samin haluttomuus puhua vaimostaan olla samaa maata kuin oma pidättyväisyyteni. Kaipa me molemmat tiesimme, mitä tapahtuisi heti kun avaisimme rasian ja päästäisimme ilmoille edes häivän surustamme; se paisuisi pilveksi, joka tukahduttaisi kaikki yritykset puhua jostain muusta.


***

Romaanista on blogannut ainakin Krista.

Kate Atkinson; Hävityksen jumala

A God in Ruins 2015, suom. Kaisa Kattelus ja S&S 2016, 494s.

"Tulevaisuudelle", Teddy vastasi ja kilautti Nancyn lasia. Sodan aikana hän ei ollut pitkään aikaan uskonut tulevaisuuteen - ajatuskin oli tuntunut järjettömältä - ja nyt kun hän eli sitä, mitä oli tuolloin kutsunut "sodanjälkeiseksi elämäksi", tulevaisuus tuntui jostain syystä entistä järjettömämmältä. "Ja onnelle", hän lisäsi viiveellä, sillä niin piti sanoa, ainakin manatakseen hyvää onnea.


Elämä elämältä oli minulle se Kirja, se täydellinen viettelijätär, joka sai minut polvilleni aivan omanlaisella kerronnallaan. Teos leikitteli "mitä-jos"-ajatuksella sen verran uskottavasti, että etenkin (tällainen) lukija, jolla taipumusta jossitteluun, saattoi vain heittäytyä Kate Atkinsonin vietäväksi. Pohdiskella tekojen, niiden kaikkein pienimpienkin seurauksia.

Ja kyllähän tämä hurmaava brittirouva vie edelleen, tällä kertaa Hävityksen jumalan muodossa. Kirjassa tapaamme tutun Toddin perheen, elämme osittain samaa aikakautta kuin Elämä elämältä -romaanissa. Mutta nyt Ursula ei olekaan keskiössä, nyt on aika kuulla hänen pikkuveljensä Teddyn tarina. Teddyn, jonka rinnalla kuljemme koko hänen elämänsä kaaren. Sodasta rauhaan. Hämmennyksestä riemuun. Kipeään tyhjyyteen, vieraudentuntuun, joka ei päästä miestä missään vaiheessa.

Sillä Teddy oli varma kuolevansa sodassa. Hän jollain tavalla tiesi, että hänen olisi pitänyt kuolla sodassa. Mutta Teddy selviää. Hän nai lapsuutensa rakastetun Nancyn, hänestä tulee isä Viola -tyttärelle. Isoisä Violan lapsille. Tulevaisuus on hänen, hänen herkän runoilijasielunsa, halusi hän sitä taikka ei.


Sodan jälkeen - sillä Teddyllä oli kuin olikin sodanjälkeinen elämä - hän päätti yrittää aina olla ystävällinen. Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.


Teddyn elämästä tulee melko normaalia, joskin tietty haikeus, tietty melankolia seuraa tämän herttaisen miehen kintereillä kuin vanha ystävä. Rakastaako Teddy edes vaimoaan? Entä tytärtään Violaa, joka elää elämäänsä holtittoman itsekkäästi? Violan ei voi sanoa uivan lukijan ihon alle, ellei sitten negatiivisia tuntemuksia nostaen.


Viola näki itsensä ihmisenä, jonka sisikunta oli kovaa ainetta, aivan kuin pehmeät elimet ja kudokset olisivat kalkkeutuneet joskus kaukaisessa menneisyydessä.


Ja silti, myöhemmässä vaiheessa kun nainen pysähtyy pohdiskelemaan elämäänsä;


Jos hän saisi kolme toivetta, mitä hän pyytäisi?
Että lapset olisivat taas vauvoja. Että lapset olisivat taas vauvoja. Että lapset olisivat taas vauvoja.


Pelkäsin etukäteen Hävityksen jumalan kertovan vain Teddyn sodasta. Lopulta sotakuvaukset jäävät miellyttävän vähäisiksi. Toisaalta taas koko tarina keskittyy Teddyn vaatimattomaan yhdenmiehen sotaan maailmaa vastaan. Mutta siinä missä joku toinen valitsisi katkeruuden, vaipuisi pessimismiin, valitsee Teddy lempeyden. Valinta - taas se on siinä.

Kirjassa liikutaan notkeasti aikakaudesta toiseen, yhden henkilön sisimmästä siihen viereiseen. Atkinsonin humoristinen sarkasmi saa lukijan hidastelemaan, paneutumaan tekstin tuottamaan nautintoon.

Mahtava romaani, ei ihan Elämä elämältä veroinen, mutta sanotaan se vielä... Mahtava romaani.


"On olemassa valon maailma", hänen sisarensa Ursula sanoi. "Mutta me emme näe sitä pimeässä."

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Sara ja Ulla.

Saara Turunen; Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441s.

Äitini on aina kaihtanut muutoksia ja uusia asioita. Kaikki saattaa mennä pilalle: talo sortua, ikkunat rikkoutua ja hyvät suunnitelmat muuttua. Sitä saattaakin yhtäkkiä näyttäytyä oudossa valossa, ja mitä muutkin siitä sitten ajattelevat? Saattaa saada erikoisen leiman, ja ei kai sellaista kukaan halua? Äitini pelkää erikoisuutta. Hän pelkää sitä enemmän kuin mitään muuta.


Alussa on äiti. Tai oikeammin äidinäiti ja äidinisä, isänäiti ja isänisä. Isä. Mutta unohdetaan heidät, annetaan heidän olla, koska äiti on se joka hallitsee. Se joka sanoo viimeisen sanan. Pelon sanan. Pelon erilaisuutta kohtaan, hysteerisen tarpeen olla niin tavallinen, niin huomaamaton kuin mahdollista. Äiti pitää huolta siitä, ettei ihmisillä ole syytä puhua, edes ajatella pahaa perisuomalaisesta, perinormaalista perheestä.

Alussa, keskellä ja lopussa on äiti.

Koska äidin ankaraan, rakkaudettomaan varjoon syntyy tietysti lapsia. Muuhan vaikuttaisi epänormaalilta! Syntyy pieni Saara-tyttö, jonka "erikoista" luonnetta edes äiti ei pysty häivyttämään. Masentamaan kylläkin. Saaran lapsuus on paikoin jopa iloista, silloin kun äiti ei ole paikalla. Silloin kun ei tarvitse olla kotona, istumassa pöydän ääressä ulos ikkunasta tuijotellen.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka Saara on lapsi, josta kehittyy hiljalleen teini, teinistä nuori aikuinen. Saara muuttaa Helsinkiin opiskelemaan päästäkseen irti äidin otteesta, maalaismaisemasta jossa mitään ei tapahdu, mikään ei liiku.

Saara matkustaa kaukaisiin maihin, etsii itseään ja toista ihmistä, sitä joka voisi täyttää sen hirmuisen aukon, jonka äiti jälkeensä jätti. Saara etsii rakkautta:


Kauan sitten minuun jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta.


Vaikka kertojanääni kasvaa tarinan edetessä, ei surullinen ja ahdistava tunnelma juuri hellitä. Kaikkialla minne meneekin, Saara tuntee olevansa ylimääräinen, ulkopuolinen, liikaa. Se tarpeista suurin jää aina täyttymättä; se että joku hyväksyisi ehdoitta, rakastaisi ehjäksi.


Tiedän, että minulla pitäisi olla oma elämä, mutta en tiedä mistä sellainen hankitaan. Näen edessäni synkän tulevaisuuden. Saisin istua mustalla nahkasohvalla aina maailman loppuun saakka.


Rakkaudenhirviö -romaanissa on jotain kärjistetyn suomalaista. Vastaantulijoita ei katsota silmiin, naapuria ei tervehditä, läheisiä ei halata. Yritetään pysyä mahdollisimman huomaamattomina, jottei vain kukaan alkaisi seläntakana puhumaan. Levittelisi juoruja! Ja ihmispelon takia heitetään hukkaan koko elämä.

Vaikka kirja on kerronnaltaan hyrisyttävän hauska, on itse tarina minusta liiankin surullinen. Jossain lukuvaiheessa alun ahminta laantui, ja päähenkilön tavoin aloin itsekin lamaantumaan. Pohdin, eikö Saaralle todellakaan ole luvassa onnea, eikö peilistä koskaan kurkista muuta kuin lehmän kasvot. Sillä yritystä naiselta ei puutu, todellakaan.

Mutta vasta aivan tarinan lopussa, viimeisillä sivuilla seuraa armahdus, ainoa mahdollisuus irtipääsemiseksi äidin otteesta - anteeksianto.

Hieno, ristiriitaisia tunteita herättävä Rakkaudenhirviö on ehtinyt jo voittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vaikka romaani onkin Turusen esikoinen, tunnetaan hänet maailmalla teatterintekijänä.


En ole koskaan halannut äitiäni tai isääni. Meidän perheessämmekään ei ole koskaan halattu ketään. Enkä usko, että naapuritkaan halailevat toisiaan. En ainakaan ole nähnyt mitään sellaista, paitsi tietenkin televisiossa.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Lumiomena ja Mari A,

Hanna-Riikka Kuisma; Sydänvarjo

Like 2011, 249s.

Ihmiset on kovia tuomitsemaan.  Ei toi nyt ihan normaalia ole, mut kuka meistä pystyy heittämään ensimmäisen kiven? Löytyykö joku ihminen, joka ei ole muka himoinnut toisen omaa tai jotain. (Anton)

Sydänvarjon ahmaisin aikoja sitten yhdeltä istumalta, mutta pääsiäiskiireet yms ovat pitäneet minut poissa linjoilta. Nyt kun ryhdyin naputtelemaan ylös merkitsemiäni sitaatteja, nousi muisto tästä salaperäisestä tarinasta kuin kieltään lipova käärme. Juoni on pelottavan tosi. Surumielinen. Ilahduttava.

Luettuani kirjailijattaren Valkoinen valo -teoksen, olin myytyä naista. Sydänvarjossa on hyvin paljon samaa: Kuisman omaalatuinen kirjoitustyyli sekä melankolinen, toisinaan piinaavan surullinen tunnelma. Takakannessa hehkutetaan romaanin elokuvamaisuudesta. Itse koin kirjan enemmänkin syväleikkauksena yksinäisyyteen. Ehkä jopa hulluuteen.

Syksyllä mä jäin jumittaa kotiin, ja kuten kaikki päänsä kanssa kikkailleet tietää: mitä kauemmin sisällä on, sitä vaikeempi sieltä on päästä ulos. (Anton)

Kirjassa on kolme päähenkilöä, jotka vuoropuhelevat elämistään. On ex-alkoholisti Anton, työtön, koulukiusattu Kerttu sekä "täydellinen" Susanna. Kerttu tapaa Susannan sattumoisin, ja lumoutuu naisen kauneudesta, elämästä joka vaikuttaa kaikin puolin juuri sellaiselta, josta jokainen täällä maan päällä uneksii. Susannasta tulee pakkomielle, jota Kerttu ryhtyy seuraamaan. Jäljittelemään, päästäkseen sisälle naiseuden ytimeen. Salaisuuteen, johon näkymättömäksi kiusattu nuori nainen ei ole ikinä päässyt sisälle. Myös Anton ammentaa voimansa Susannasta, exheilasta, jonka kanssa muinoin jäätynyt juttu nousee nyt mieleen kummittelemaan.

En muuten ole vieläkään käsittänyt yhtä asiaa. Miksi samat naiset, jotka puhuvat siitä, kuinka kauheaa on kun muslimit silpovat lasten sukuelimiä, antavat vapaaehtoisesti silpoa itsensään, ja vielä maksavat siitä kauheita summia? (Kerttu)

Mutta onko Susanna pelkkä lasi-ihminen, kulissi?

Sanat eivät riitä kertomaan, kuinka paljon tästä kirjasta pidin. Sen henkilöt, Anton ja Kerttu olivat helposti lähestyttäviä, riippuvuuksiensa kanssa painiskelevia persoonallisuuksia, joihin oli helppo samaistua. Ensin Valoinen valo ja nyt tämä! Kirjailijalta voi odottaa vain parasta.

Kukaan ei voi puukottaa salaiseen avohaavaan, jos kantaa arpiaan ylpeesti. (Anton)

***

Täältä löytynee muita kirjasta bloganneita

Michael Katz Krefeld; Langenneet

Afsporet 2013, suom. Päivi Kivelä ja Like 2014, 352s.

"29. marraskuuta 2010. PÄIVÄ 43. Yli neljäsataa jäljellä. Minä olen Masha. Masha, 21 vuotta. Olen joutunut helvettiin. Tämä on minun päiväkirjani. Ymmärrättehän sen. En kirjoita kenellekään, itselleni vain. Tiedän hyvin etten ole mikään kirjailija. Tiedän ettei tästä tule koskaan läheskään yhtä hyvää kuin "Lohikäärmenoidan tyttärestä." Kirjoitan että kestäisin. Että pysyisin hengissä. Että muistaisin että olen yhä elossa."

Mieheni kysyi tässä yksi päivä, luenko ollenkaan muusta aiheesta kuin ihmiskaupasta. Valinta ei ole ollut (tietääkseni) tietoinen. Viime aikoina uutuusteokset ovat vain sattumoisin aihetta käsitelleet ja mikäs siinä, asia on nyt ongelmallisempi kuin ikinä. Sen täytyykin olla tapetilla. Kaikkien niiden ihmisparkojen tähden, jotka koneiston armottomiin kouriin joutuvat. Hyväksikäytetyiksi, kunnes joko pääsevät pakenemaan (harvinaista), vapautetetaan "palveluksesta" (vielä harvinaisempaa) tai kuolevat pelkkinä kuorina.

Langenneet kertoo kolmella aikatasolla liikkuen jälleen kerran järkyttävän tarinan, jossa takakannen mukaan Puhdistus, Stockholm noir ja Uhrilampaat kohtaavat. Tarina on toisaalta Mashan, joka on rakastunut väärään mieheen. Mies velkaantuu ja kusipää kun on, myy hädissään tyttöystävänsä huoraksi. Masha joutuu epäinhimillisiin olosuhteisiin, eikä häntä jää kaipaamaan muita kuin äiti. Vuosia myöhemmin äiti  kertoo kadonneesta tyttärestään baarimikolle, joka välittää uutisen kanta-asiakkaalleen, alkoholiongelman syövereissä kylpevälle Thomakselle. Thomas on virkavapaalla poliisin virasta ja päästänyt henkilökohtaisen menetyksen takia itsensä spurguuntumaan. Kadoksissa ollut polisiinvaisto on kuitenkin herätettävissä - vaikkei se ihan helposti käykään.

Vauhtiaan hiljentämättä Thomas vilkaisi tyttöjä: he olivat kaikki tummaihoisia. Luultavasti Etelä-Amerikasta. Ja melko nuoria, 18-19 vuotiaita, korkeintaan 20. Hän mietti mikä oli mahtanut houkutella tytöt tänne, paskahommaan maapallon toiselle puolelle. Mitä he sitten pakenivatkin, oli vaikea kuvitella että se olisi paljon pahempaa kuin nussia ruotsalaisia kymmenen asteen pakkasella.

Eikä tässä vielä kaikki. Minusta näissäkin aineksissa olisi ollut jo riittämiin, mutta Michael Katz Krefeld on lisännyt kirjaansa vielä yhden sivujuonen; sadistisen sarjamurhaajan, jonka myötä mukaan tarinaan ilmestyy Uhrilammas-efektiä.

Mitä Langenneet sitten tarjoaa toisinaan tunkkaiseksi käyvään dekkarigenreen taikka ihmiskauppa-aiheeseen ylipäätään? Tanskalaisen kirjailijan tyyli on sopivan ironista, vaikka hän kirjoittaakin hirvittävistä tapahtumista. Ihmiskuvaus sai tämän lukijan taputtamaan innosta käsiään (ajatuksentasolla). Se miten Thomas tuodaan suorastaan lukijan syliin kaikkine ongelmineen. Ja Masha, suloinen Masha on tietysti henkilö, jonka puolesta pelätään sydän syrjällä. Hän on se varsinainen page-turner, romaanin sydän, jonka ympärille kaikki punoutuu.

- Ruotsiin? Victoria sanoi hetken kuluttua suu täynnä kanelipullaa. (...)
- Eihän siellä ole muuta kuin hirviä ja uusnatseja, Victoria jatkoi.

Vau, tanskalainen rikoskirjallisuushan alkaa näyttää varsin mielenkiintoiselta! Ensin Poika matkalaukussa ja nyt tämä. Koukutuinpa jälleen yhteen uuteen trillerisarjaan.

Täällä. Ei. Armoa. Anneta.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin
Hemuli
Jori

Pekka Hiltunen; Iso

Pekka Hiltunen ja WSOY 2013, 418s. (arvostelukappaleet)

Jos lihavalle ihmiselle annetaan vain yksi tie, laihtuminen, tulla muiden hyväksymäksi ja päästä terveiden kirjoihin, se luokittelee hänet heti ihmisenä keskeneräiseksi. Hänen elämänsä on ainaista odotusta, vajaampaa ja vähäisempää kuin hoikilla. Häneltä on estetty mahdollisuus onneen juuri nyt, hänen aikansa ei koita, jollei hän muutu.

Pekka Hiltunen leikkasi uunituoreella ISOllaan siivet jo kauan ylläni lepatelleelta lukujumilta. Kun tartuin tähän painavalla asialla ladattuun tunnepakettiin, en osannut kuitenkaan ihan näin Suuria odotella. Olen lukenut Hiltuselta Sysipimeän (esikoisteos Vilpittömästi sinun lukulistani kärkisijoilla), joka sai minut pelkäämään - ihan oikeasti. Ja yleensä olen kaikkea muuta paitsi säikky ihminen. ISO taas sai tuntemaan. Tuntemaan niin paljon.

Kirja kertoo Annista, toisineläjästä. Hän on ehkä sympaattisin fiktiivinen hahmo ikinä. Ajatteleva nainen, jolla henkistä viisautta useamman ihmisen edestä. Niin myös painoa. Kokonsa takia Anni muuttaa teoksen alussa Helsingistä takaisin Tampereelle, yksiöön, jonka jo kerran hyvästeli. Koska on saanut potkut ala-arvoisesta työpaikastaan, poikaystävä menetetty, elämä pyörähtänyt jälleen alkuasetelmiin.

Ja Anni on surullinen. Hän piiloutuu asuntoonsa, käpertyy kipuunsa kuin vaatteeseen. Anni, jota maailma ei hyväksy. Tämä anorektikkojen planeetta, läskihysterian kyllästämä maa, jossa ylipaino on kuin ruma sana.

Kirjan edetessä Annin tarina aukeaa lukijalle pienin askelin. Siinä missä sivumäärä kasvaa, kasvaa myös Annin itsetunto. On huojentavaa, on innostavan vapauttavaa lukea, kuinka 37-vuotias nainen itsensä löytää. Kuinka rohkeus lopultakin kannattelee, olipa muu maailma mitä mieltä hyvänsä.

"Mä haluaisin olla uljas daami, sellainen ihana iso nainen, jolla on kalenterissa niin paljon työmenoja ja teatteria ja elokuvia ja romanttisia kaupunkimatkoja miehen kanssa, ettei se enimmäkseen edes ajattele kilojaan."

Romaanissa käydään laajasti läpi, Annin muistiinpanoja seuraten, tieteellisiäkin asioita. Lihavuus ei lopulta ole sairaus. On mahdollista olla terve ja samalla ylipainoinen. On mahdollista hyväksyä itsensä juuri sen kokoisena kuin on.

Vaikka lukiessa raivo, johtuen ihmisten julmuudesta, ja myötätunto lihavia ihmisiä kohtaan rajusti vaihtelivat, jäi teoksesta päällimmäiseksi mieleen ilo. Elämänilo, ilo olla olemassa omana itsenään. Pekka Hiltunen kirjoittaa niin kauniisti, niin koskettavasti, että hänen sanoihinsa ei voi olla uppoamatta. Kuten loppuhaastattelusta (minulla käsissäni ennakkokappale) käy ilmi, kirjailija on tehnyt kirjaansa varten runsaasti tautatyötä. Tämä on tarina, joka hänen oli yksinkertaisesti kirjoitettava. Ja voi miten ISOlla sydämellä!

Romaanin ovat lukeneet ainakin Norkku  ja Amma

***

Kuka meistä kuolee seuraavaksi?
Siitähän tässä on aina lopulta kysymys. Kuka elää kauan. Kenellä on paljon rahaa. Kuka saa harvinaisimman onnen: rikkumattoman rakkauden.

Hanna-Riikka Kuisma; Valkoinen valo

Hanna-Riikka Kuisma ja Like 2013, 264s. (kirjastosta)

Minua puri kummallinen vampyyri, koska supervoimien saamisen sijasta menetin lähes kaiken, muutuin rammaksi. Ehkä Luukas on vampyyri, joka imee voimia keijukaisista, koska on yhtä kotonaan päivässä ja yössä. Minusta on helpompaa ajatella niin. Vaikka toisaalta, vampyyri ottaa kaiken eikä anna mitään.

Luukas on antanut minulle kaiken, ainoan syyn olla olemassa.

Krista-ihana kirjoitti Valkoisesta valosta sen verran vetävästi, että minun oli pakko laittaa romaani kirjastovaraukseen. Aivan pakko. Romaanin kuumeisen kipuileva tunnelma vaikutti täydelliseltä, ja on aina hienoa tutustua uusiin suomalaisiin naiskirjailijoihin.

Maria, joka käyttää julkisuudessa nimeä Magda Leenantytär, asuttaa vain yhtä huonetta:

Magda Leenantyttären fanikunta koostuu päällisin puolin menestyneistä naisista, ehkä miehistäkin. Sellaisista, joilla on ollut joku – kaikilla on ollut joku, jossain, joskus – ja jotka eivät koskaan ole päässeet siitä yli. Elivät he sitten yksin tai ihan hyvissä liitoissa, ihan hyvien kumppaneiden kanssa, ei mikään voinut koskaan olla täydellistä, koska ole mulle vähän aikaa hän ei riitä kovin monta, monta kymmentä vuotta.

Oikeastaan Marian elintila on kutistunut pelkäksi sängyksi, jota ympäröivät tietokoneet, ruoan muruset ja lääkkeet. Kipu on saanut herkkäsielun vangikseen, kipu joka on koteloitunut naisen ympärille kuin suojaava muuri pahaa maailmaa vastaan. Muurin sisäpuolella kuitenkin kärsitään. Siellä eletään ikuisessa kidutuskammiossa, helvetissä, jota helpottavat vain lääkkeet.


Niin ja tietysti Luukas. Luukas, Marian ensirakkaus, josta elämä aikoinaan riipi irti. Nyt Luukas on vuosien jälkeen palannut. Mies tahollaan lapsettomuuden riivaamassa avioliitossa. Luukas kun elää tissuttelevan ja omista kivuistaan kärsivän Lyydian kanssa, käy välillä helpottamassa oloaan Mariaan. Mariaan, jolle Luukas on koko elämä. Syy kaunistautua pikkutarkasti, turruttaa sairautensa lääkkeillä, varastaa elämältä pieni hetki autuutta.

Kuvioissa hengaa vielä Johannes, aikoinaan tytöt veteliksi hurmannut nykyinen rappioalkoholisti, joka on palannut dementoituneen äitinsä helmoihin kuolemaan. Sillä Johannes on aina valinnut ennen kaikkea nautinnon, elämänsä suurimman rakkauden, alkoholin. Seurauksista piittaamatta. Mutta menneisyydessä kaikkien neljän henkilöiden tiet risteytyivät tavalla, josta irrottautuminen vie eliniän.

Aina melkein, olisi voinut olla, olisi voinut tapahtua. Siitä olisi voinut tulla vuosisadan rakkaustarina ja juuri sen vuoksi tulikin, elämäni rakkaus, voi helvetti.

Hanna-Riikka Kuisma on kirjoittanut romaanin, jonka loppuvuodesta muistan ryhtyessäni ruotimaan vuoden suosikkeja. Lukeminen oli sen luokan sulopiinaa, että jouduin välillä napsimaan tekstin aiheuttamaan rujouteen Buranaa. Niin kiihkeästi Kuisma kipua kuvaa. Sen verran nerolla otteella. Ja tietysti itse tarina on kaihoisan kaunis, kerronta kaiken tuskaisuuden keskellä mieltä hyväilevää.

Yksi jos toinenkin lukijoistani voisi tästä innostua. 

Romaanin ovat lukeneet edellä mainitun Kristan lisäksi
Annami
Tuija/ Kirjavinkit

***

Sinun pitäisi tietää. Sinun pitäisi tietää paremmin. Olet jo kerran repinyt sydämen kylmin sormin irti rinnastani. Imenyt vähät vereni ja saanut minut koukkuun, vie viimeisetkin.

Olle Lönnaeus; Menneisyyden hinta

Det som ska sonas 2009, suom. Salla Kopela, Minerva 2013, 332s.

"Sinun täytyy itse selvittää totuus", hän sanoo ääneen ja kuulee sanojen lepattavan auton ikkunasta kilpaa Springsteenin laulun kanssa.
Mikä totuus?
Totuus siitä, kuka murhasi Hermanin ja Signen, tietysti.
Mutta Konrad ihmettelee sitä, että mielensä pinnalle pyrkii koko ajan toinenkin arvoitus.
Pienenpieniä vihjeitä, muiston repaleita, jotka hitaasti muotoutuvat kokonaisuuksiksi hänen aivoissaan. Kuvat ovat edelleen epäselviä, tuskin erottuvia. Mutta Konrad alkaa aavistella, että jonain päivänä hän vielä tajuaa, mitä ne esittävät.
Minne katosit, Agnes?


Hyvänen aika millainen aarre kirjahyllystäni löytyikään! Kuten kannesta näkyy, kyseessä on ennakkopainos romaanista, joka julkaistaan suomeksi viikolla 23. Olin jo unohtaa saaneeni kirjan, kun eräs lomaileva ystäväni vihjaisi, että saattaisin siitä pitää. Ja aivan totta! Ehdin sairastaa vieroistusoireita minulle rakkaimmasta genrestä, jännäreistä, kun en ollut viikkokausiin niitä lukenut. Vanha koira ei opi uusia temppuja... Joka tapauksessa Olle Lönnaeus sieppasi minut mukaansa kaikkea muuta kuin idylliseen pikkukaupunkiin sopivan raflaavalla, mutta kuitenkin melko väkivallattomalla tarinalla. Mahtavaa!

Hiukan hymyilytti takakanteen painettu teksti "Vuoden paras ruotsalainen dekkari". -Västerbottens Folkblad. Paljon sanottu, koska Ruotsistahan ne parhaat nimenomaan tulevat; Läckberg, Mankell, Wennstam, Alvtegen, Kallentoft... Ja kuitenkin, eipä jäänyt Olle ollenkaan näiden mestareiden jalkoihin! Minun on liityttävä niiden kriitikoiden sanoihin, jotka lupaavat Lönnaeuksen löytäneen aivan uudenlaisen näkökulman koko genreen.

Tässä nimittäin ei ole poliiseja kuin pienissä sivurooleissa. Päähenkilö on pääepäilty, mutta lukija tajuaa heti häntä epäiltävän aivan syyttä. Joku on kuitenkin murhannut niskalaukauksella toimittaja Konrad Johnssonin adoptiovanhemmat. Mitä syytä kenelläkään voisi olla hyvin vaatimatonta ja hiljaista elämää viettävän pariskunnan murhaamiseen? Miksi Herman ja Signe ylipäätään päätyivät adoptoimaan Konradin, jonka puolalaissyntyinen äiti Agnes hävisi täysin jäljettömiin? Mikä osa kaikessa on Hermanin ja Signen biologisella pojalla, pikkuöykkärillä, joka uhittelee omalle varjolleenkin?

On eräs kidnappausdraama, joka syö Konradia sisältäpäin. Ja nyt hän joutuu palaamaan pieneen Tomelillaan ja kohtaamaan menneisyytensä tuskat. Kadonneen äidin, rasistisen ilmapiirin, jossa ei ollut helppoa varttua puoleksi puolalaisena. Eivätkä vanhat asenteet näytä vieläkään puhdistumisen merkkejä...

Luettuani teoksen takakannen en osannut odottaa suuria. Murha ja katoaminen, perussettiä siis dekkarikonkarille. Kuitenkin Lönnaeuksen kerronnassa on jotain aseista riisuvaa. Kirjailija ei kikkaile, vaan kuljettaa tarinaa alusta loppuun tyylipuhtaalla tavalla. Pieni, hyljätty Konrad-poika ei voi olla sulattamatta lukijan sydäntä ja seuraavaksi hänen puolestaan saa jo pelätä.

Suosittelen!

Grace McCleen; Ihana maa

The Land of Decoration, suom. Marianna Kurtto ja Otava 2013, 336s.

Huoneessani on maailma. Se on tehty asioista joita kukaan muu ei ole halunnut, ja se on tehty asioista jotka kuuluivat äidilleni ja jotka hän jätti minulle, ja tämän maailman tekeminen on kestänyt suurimman osan elämästäni.

Koska Ian McEwanin Lauantai ei oikein ottanut tuulta siipiensä alle, päätin lukea tämän paljon blogeissa pyörineen, tänä keväänä julkaistun Ihanan maan. Grace McCleen (Mc-alkuinen sukunimi sentään!) ravisuttavan esikoisteoksen, joka johtaa meidät 10-vuotiaan, yksinäisen Judith-tytön maailmaan. Ihanaan maahan.

Tiukkaa uskonnollista yhteisöä edustaa tällä kertaa jehovan todistajien lahko, tarinan keskushahmona edelleen pieni tyttö ja hänen isänsä. Kuulostaako tutulta? Myönnän olevani vielä Purppuranpunaisen hibiskuksen maailmoissa niin syvällä, etten kykene ravistautumaan irti aiheesta. Mutta siinä missä Adichien kirja tarjosi iloa ja lohtua, jätti Ihana maa minut ahdistukseen. Olin käsittänyt teoksen olevan enemmänkin surullisen suloinen kuin masentava, mutta näin eritavalla me koemme samat tarinat!

Judithin elämässä vastoinkäymiset tuntuivat nimittäin menevän jo liiallisuuksiin. Ei riitä, että äiti on kuollut synnytyksessä ja isä vaikuttaa passiivisen etäiseltä siinä missä tyttö kaipaisi kuuntelijaa. Lohduttajaa. Vanhempaa. Judithia kiusataan myös koulussa niin henkisesti kuin fyysisestikin, ja Neil-niminen poika on kaikista pahin. Ei riitä sekään, että tyttö joutuisi pelkäämään vain koulussa, kiusaaminen ulottuu pian jo kotiovelle. Ja sitten isästä tulee työpaikkansa lakkorikkuri, silmätikuksi joutuu hänkin, ja isä ajautuu tämän seurauksena aina vain kauemmaksi Judithilta. Jehovien yhteisö pitää toisaalta huolta seurakuntalaisistaan, mutta toisaalta se on lakihenkisyydessään Judithin elämässä pikemmin surua kuin turvaa tuottava asia.

Siinä vaiheessa kun "jumala" ryhtyi puhumaan Judithille, pelkäsin tyttöparan joutuvan psykoosiin. Altistavia tekijöitä todella riitti! Onneksi Judith tunnisti teoksen loppuvaiheessa "jumalan" äänen pikemminkin omakseen, mutta ennen sitä tyttö joutui kantamaan syyllisyyttä aivan turhista asioista. Hänellä nimittäin oli se Ihana maa. Roskista rakennettu valtakunta, jossa Judithilla oli kaikki valta. Mutta ulottuiko valta lopulta myös todelliseen maailmaan?

Onneksi Judith sai myöhemmin uuden opettajan tuekseen, ja pahaenteisenä jatkuva kiusaaminen saavutti ruman huippunsa. Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin, asioiden saamien uusien käänteiden myötä Judithille ilmaantui saumat olla jälleen lapsi.

Tytön omaperäinen persoona olikin Ihanan maan parasta antia. Grace McCleenin teksti soljui vaivatta eteenpäin Judithin pikkuvanhan äänen kantamana, se oli myös paloiteltu lukijaystävällisiin pätkiin.

Kirja on hieno, omaelämänkerrallinen kasvutarina, jonka sisällössä ei ole mitään vikaa. Itse suhtaudun vain pikkuisen neuroottisesti lakihenkiseen uskonnollisuuteen ja koulukiusaamiseen, en kykene lukemaan niistä ilman kiukkua...

Minulla on joitakin hyviä ajatuksia. Tässä muutama niistä:

1. että maailma on loppumassa
2. että kaikki on oikeastaan melko pientä
3. että minä olen Ihanassa maassa viettämässä täydellistä päivääni

  
Romaanin ovat lukeneet ainakin

Tuulia
Susa
Katja
Maria
Hanna
Minna
Annami 
Mari a

Okei, tämä aihe on nyt tässä. Seuraavaksi jotain pientä ja täydellisen ihanaa.

Hans Keilson; Komedia mollissa

Komödie in Moll 1947, Like 2013, suom. Ilona Nykyri, 173s.

Mutta häntähän autettiin, he auttoivat häntä, eikö se sitten muka ollut mitään? Oli se, se merkitsi paljon. Eikä ollut mitään. Hänestä ei tullut mitään. Se oli sietämätöntä. Se merkitsi hänen tuhoutumistaan, hänen tuhoutumistaan ihmisenä, olkoonkin että hän - mahdollisesti - säilyi hengissä. Se pieni oka, joka versoo piilossa joka ihmisessä ja elää toisten avusta ja myötätunnosta, kasvoi jättiläismäiseksi, siitä tuli keihäs, syvälle lihaan porautunut, tuskallisesti pistävä keihäs.

Näin kirjamme Nico kuvailee sekä isäntäväkeään, että tilannetta johon on joutunut. Nico, joka taloon tullessaan hämmentyy sängystä ja puhtaista liinavaatteista, koska hiilikellarikin olisi hänelle kelvannut turvaksi vankilaa ja kidutusta vastaan. Elämmehän natsien miehittämässä maassa, jossa luottamus kaikkein läheisimpiinkin ihmisiin on syytä tarkasti punnita.

Marie ja Wim ovat tavallinen, vielä lapseton pariskunta, jotka nousevat monien kaltaistensa tavoin hiljaisesti vastustamaan juutalaisten karkoituksia, päättämällä pelastaa edes yhden. Valitettavasti luonto on toista mieltä ja korjaa omansa pois, varsin arkisesti. Nico sairastuu ja kuolee. Mutta mitä olisi tehtävä ruumiille? Miten hankkiutua eroon aikuisen miehen kropasta, jota ei saisi olla olemassakaan?

Jännite tuodaan lukijalle heti kirjan alussa, ja sitten ryhdytään hitaasti kerimään auki tiukkaan tilanteeseen joutuneen pariskunnan, ja heidän piilottamansa juutalaismiehen viimeksi kulunutta vuotta. Juutalaiselle myös viimeiseksi jäänyttä. Teoksessa on painava annos hirtehishuumoria, kuitenkin se on luettavissa lähinnä rivien väleistä. Tragikomiisudelta ei voi välttyä tässä absurdissa tilanteessa, jossa ruumis köllöttää viimein puistonpenkin alla.

Kerronta on äärimmilleen riisuttua mutta siitä löytää helmiä. Miltä kuulostaa vaikkapa termi kosminen masennus. Kirjailija itse, Saksalais-hollantilainen Hans Keilson on elänyt aiheen todeksi ja kertookin kaikissa kirjoissa omakohtaisista kokemuksistaan. Kuvittelin tämän pienen ja omaperäisen teoksen olevan hänen ensimmäinen suomennoksensa, mutta kiitos kirjaston tietokannalle, opin jälleen uutta. Viime vuonna häneltä on nimittäin ilmestynyt Vastustajan kuolema -niminen kirja, joka hienovaraisesti nyt herätti mielenkiintoni.

Hienovaraisesti nimenomaan. Komedia mollissa on nopeasti luettava välipalakirja ja virkistävä tuulahdus usein varsin samankaltaisella äänellä kerrotuista holokaustikuvauksista. Tässä keskiöön nousee kolmen ihmisen subjektiivinen kokemus kammottavasta maailmanajasta, jossa turvattomuus leimaa arkea. Marie kiintyy Nicoon syvästi ja myös Wim ystävystyy miehen kanssa. Toisaalta psykologiset mittasuhteet eivät voi olla mitenkään tasapainossa tilanteessa jossa Nico on täysin isäntäväen armoilla. Toisaalta Nico kokee kiitollisuutta, toisaalta kiukkua. Ihmisen ei ole tarkoitus viettää kokonaista vuotta neljänseinän sisällä vain harvoin öisin ulkoilemaan päästen. Ihmisyys hapertuu ja murenee ja jäljelle jää epämääräisen katkeruuden leimaama kiitollisuus. Ja sitten Nico kuolee, eikä mikään ole niin kuin ennen...

Hienovaraisuuteen palatakseni. Vaikka kirja puhutteli, minulle se jäi välipalateokseksi ja, uskallan sanoa, melko yhdentekeväksi. Voi johtua myös siitä, että luin ja luen parhaillani niin suurten tunteiden kirjoja, jotka jyräävät alleen kaiken.

Romaaniin on tutustunut ainakin Kirjavinkkien Irja.