Vuokko Sajaniemi; Pedot

Tammi 2015, 308.

Älkää ottako sutta ystäväksenne, älkää koskaan päästäkö sitä lähelle. Susi pysyy aina sutena, sitä ei voi kesyttää. Jos pelko häviää, saa susi vallan; silloin se hyökkää koko voimallaan, eikä ihminen voi sitä vastustaa. Ja siitä sudesta, joka on kerran saanut maistaakseen ihmislihaa, tulee kaikkein vaarallisin.

Nuoruuttaan elävä Maria liimaa ihanan, ihanan Marilynin kuvan seinälle. Se on ikoni isä, minun ikonini. Kaunis Marilyn katselee raukeasti julisteesta suojattiaan, Mariaa, ortodoksityttöä, äiditöntä, isänsä ainutta. Ikkunan takana hiipii mystinen suippokorva, tarkkana, silmät silläkin tiiviisti tytössä. Sillä susi on tullut jäädäkseen. Pienen pohjoisen maalaispitäjän asukkaiden mielet järkkyvät; sutta pelätään ja ihaillaan niin suurella yhteishengellä, että otus alkaa saada ylimaallisia piirteitä.

Ja samalla pieni kirkko elää vihertävää, tuohusten tuoksuista arkeaan. Pyhästä toiseen kokoonnutaan kuulemaan evankeliumia, mutta myös uusimpia juoruja. Marian isä on toisaalta kirkon Isä. Vaimonsa menettänyt, aina hiukan etäällä pysyttelevä Lasse ehtii vielä tarinan myötä rakastua uudelleen. Paljon muutakin tapahtuu, peruuttamatonta. Mariasta kuoriutuu kärsivä nuori nainen, kuin marttyyri hän on. Eikä susi jätä kylää rauhaan...


Miksi aina vain törmää rajoituksiin ja pieniin, liian ahtaisiin tiloihin. Sillä niin monta kertaa on Maria ajatellut sitä: kuinka arkussa vain kovat laudat, ehkä purppuranpunainen pehmuste, mutta ei se paljolta suojaa, tuo ohut kangas. Vain jäykkä, kivulias asento, jossa on niin kova maata. Ja kuinka sen on voinut tuntea jo nyt, nuo ahtaat seinät ympärillä, kuin kantaisi sitä mukanaan ja jo eläisi siinä, ruumiinsisäisessä arkussa.


Pedot on uskomaton teos. Se leikittelee kielikuvilla, hiipii iholle, jopa riipii sitä, mutta vetäytyy äkkiä takaisin varjoihin. Sanoo paljon, jättää sanomatta enemmän. Lukijan vastuulle jää tehdä havaintoja, ymmärtää. Pedot on suuri romaani pienistä ihmiskohtaloista, runomuotoon puettu. Ja juuri tuo tunnelma, jota takakansikin julistaa, tekee kirjan lukemisesta niin nautinnollista.


Kuin veri ristiinnaulitun haavoissa, tai hangella höyryävällä haaskalla; kuin ikkunaan lentäneen linnun otsalla tai Marian  iholla. Ei siinä ole mitään pelottavaa. Se kertoo, että sitä on sittenkin elämässä kiinni, siitä osallinen. Että vaikka elämä voi olla piilossa, saa sen kuitenkin niin helposti näkyville. 


***

Teoksesta on blogannut ainakin Krista ja Villis.

Tess Gerritsen; Salametsästäjä

Die Again  2014, suom. Ilkka Rekiaro ja Otava 2015, 335s.

"Missä hän on"" Sylvia kirkuu. "Missä on loput hänestä?"

Tess Gerritsen, ihmissuhdepainotteisia, raakoja, jollain tapaa slaughtermaisia jännäreitä kirjoittava tuottelias nainen on rinnallakulkenut koko blogitaipaleeni. Itse asiassa löysin hänet jo vuosia ennen kuin edes kuvittelin mitään julkisesti naputtelevani. Hänen uusimmainen on aina lukulistani ykkössijalla. Häneen luotan vailla huolen häivää; Gerritsen kyllä osaa viihdyttää. Säikytellä Maura Islesin ja Jane Rizzolin tutkimusten kautta.

Ja kyllä kyllä, Salametsästäjä edustaa silmäniskuilla terästettyä trilleriä alusta loppuun saakka. Preesensissä kerrottu menneisyys, jossa seitsemän turistia, yksi heistä miehensä kanssa Bostwanaan lomailemaan lähtenyt Millie, joutuvat yö toisensä jälkeen luopumaan ryhmänsä jäsenistä. Ruumiinosia löytyy, mielikuvituksen varaan jää, mitä kadonneille on tapahtunut. Epäilykset kasvavat, pakoon ei pääse, kauhu elää klaustrofobiassa. Sillä pientä "turvalliseksi" aidattua aluetta ympäröivät villieläimet. Kesyttämätön, uljas Afrikka. Pimeys, jonka alkuperää voi vain arvailla.

Bostwana-osiot ovat kirjassa ihan parasta. Mikset Tess keskittynyt pelottelemaan meitä vielä enemmän täydellisessä miljöössä tapahtuvalla uhri/saalis -asetelmalla? Yliluonnollistakin jäin kaipaamaan. Salametsästäjä on loistava teos, mutta liiankin normaali. Gerritsenille tyypillinen kauhulla leikittely on nyt jätetty minimiin.


"Kun astun huoneeseen, jossa on paljon väkeä, mietin vaistomaisesti, ketä minun pitäisi pelätä. Ketä varoa."
"Sitä kutsutaan tilannetajuksi. Se on fiksua."
"On se muutakin. Ihan kuin pystyisin tuntemaan pimeyden fyysisesti. En tiedä, tuleeko se ulkopuolelta vai onko se jo sisimmässäni."


Nykyhetkessä Bostonissa tuttu tuittupää, etsivä Jane kutsutaan hätiin, kun postinkantaja tekee hirvittävän löydön: alaston mies katossa roikkumassa ylösalaisin, suolistettuna, osittain omien lemmikkiensä syömänä. Hillitty kuolinsyytutkija Maura lipuu tietysti myös paikalle, ja pääsee tällä kertaa osallistumaan poliisien tutkintaan. Jäljet vievät, mutkitellen ja kiemurrellen aina Bostwanaan saakka.

Salametsästäjä ei missään nimessä edusta parasta Gerritseniä. Jääkylmä lienee edelleen naisen upein romaani. Muutenkin pidin enemmän sarjan alkupuolesta. Toisaalta viime aikoina on esiin putkahdellut niin paljon uusia, omaleimaisempia dekkarikirjailijoita, että genren rima nyt korkeammalla kuin koskaan.


"Kenelle muulle voisin puhua jäteastiasta löytyneistä sisälmyksistä? Eivät normaalit ihmiset puhu niistä."
"Toisin sanoen minä en ole normaali."
"Et kai sinä minuakaan normaalina pidä?" Jane naurahti. "Olemme molemmat sairaita ja kieroutuneita. Vain se selittää, miksi olemme tällä alalla. Ja miksi olemme hyvä tiimi."