Nicci French; Ihon alla

Beneath the Skin 2000, suom. Kristiina Savukurki ja Otava, 399s.

Minä tarkkailen sinua.  


Mahtavaa. Loistavaa. Mieletöntä. Ette usko kuinka liekeissä olen lukiessani nyt uusintana kirjailijapari Nicci Frenchiä. Ihon alla on näistä ehdoton lempparini. Sen jälkimainingeissa luin peräjälkeen kaikki suomennokset, hetkinen, olikohan se aikaa ennen blogia taikka sitten naputtelin näistä edesmenneeseen Vuodatukseen. Joka tapauksessa toisinaan on hyvä palata vanhojen suosikkien pariin ja aivan pakkohan Frenchiltä on (taas) kaikki lukea! Miten yksityiskohtainen, kerrassaan fiini tyyli, joka saa haistamaan helteen paahtamat lontoolaiset kadut. Katsomaan murhaajan silmillä niin tarkkaan, että uhrin pisamat voi miltei laskea, huomata ajamattomat sääret, lohkeilleen lakan varpaan kynnessä.

Pikaisella vilkaisulla tarinan kolmella naisella ei ole muuta yhteistä kuin siro vartalo. Kunnes he alkavat saada kirjeitä. Kunnes he alkavat pelätä.


Zöe: Hyvin hitaasti lattia tuli vastaan. Tunsin pääni ponnahtavan lattialaudoista, jalkojen liukuvan puupinnalla. Kuulin miten lempeä sade ropisi ikkunaruutuun. En pystynyt puhumaan, ei ollut mitään sanottavaa, ei aikaa sanomiseen, mutta syvällä sisälläni oli ääni, joka hoki: lopeta, ole kiltti ja lopeta. Ole kiltti.


Jenny: Ikävä tuottaa pettymys. Mutta tällainen minä olen: minä, Jenny Hintlesman, Cliven vaimo, Joshin, Harryn ja Christon äiti. Ota tai jätä. Itse asiassa, kunpa jättäisitkin minut rauhaan, niin että pääsisin taas jatkamaan elämääni.


Nadia: Luovuttaminen oli aina saanut minut ajattelemaan rakkaan ihmisen kädestä hitaasti kirpoavaa otetta, mutta nyt, kun olin nähnyt valokuvat ja raportit, näin mielessäni pikemminkin kaksi kielekkeen reunaa kouristuksenomaisesti puristavaa kättä, joita raskaat saappaat talloivat irti.


Kirjeiden kirjoittaja tuntuu olevan jatkuvasti askeleen edellä niin naisia, kuin myöhemmin poliisiakin. Hän tarkkailee. Hän katsoo. Hän "rakastaa".



Nicci French kirjoittaa viiltävän tarkkanäköisiä psykologisia trillereitä, joissa ahdistavia tilanteita lähestytään arkisesti uhrin näkökulmasta. Kirjailijapari ei tyydy tavanomaiseen, he kaivautuvat pikkutarkoilla havainnoilla syvälle ihon alle. Muistaakseni seuraavat suomennokset eivät aivan tätä tasoa tavoita, mutta kaikki Frenchit edustavat kuitenkin genren parhaimmistoa. Älkää antako alkuperäispainoksen kansien hämätä! Tai - kyllähän näistä aistillisuutta löytyy, hyytävää, kalmanhajuista sellaista.


Lukumaniani pauloissa olen tullut ahmineeksi kirjan jos toisenkin, mikä tarkoittaa alati kasvavaa blogattavien pinoa. Kärsivällisyyttä pyydän. Puran ryysistä parhaan kykyni mukaan :)

Lars Kepler; Vainooja

Stalker 2014, suom. Kari Koski ja Tammi 2015, 617s.

Sana "stalker" tunnetaan jo 1700-luvun alussa. Alun alkaen se tarkoitti kulkuria tai salametsästäjää.
Nykyään starlkkeri on ihminen jolla on voimakas vainoamisen tarve, sairaalloinen pakkomielle varjostaa toista ihmistä.
Lähes kymmenen prosenttia väestöstä on joskus elämässään joutunut jonkinlaisen stalkkauksen kohteeksi.


Nykyisenä some-aikana sana stalkkaus on ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin, vaikkei ilmiö sinällään uusi olekaan. Sen muodot ovat vaihdelleet historian saatossa. Tämän päivän stalkkeri pääsee helpolla, kiitos internetin ja facebookin, josta useimpien meidän tiedot ovat melko helposti löydettävissä. Hyrr. Inhottava, mutta kiinnostava aihe.

Lars Kepler -salanimeä käyttävä ruotsalainen kirjailijapari julkaisee mielestäni aika eritasoisia kirjoja. Heidän esikoisteoksensa, Hypnotisoija, teki dekkaristin sydämeen suuren vaikutuksen. Tulitodistajan koin jollain tapaa puuduttavaksi. Uusinta, Playgroundia en ole sen saaman floppiryöpytyksen takia edes lukenut. Mutta, Vainoojaan. Joka edustaa taas aivan erinomaista Kepleriä!

Sammuta valot ja sulje verhot, vainooja on ikkunasi takana, - näin teoksen takakansi. Ehken olisi edes uskaltanut romaaniin tarttua, ellemme sattuisi asumaan, kaikeksi onneksi, kerrostalon ylimmäisessä kerroksessa. Varmuuden vuoksi noudatin varoitusta, ja suljin makuuhuoneen verhot.


Hän ei olisi nyt täällä, ellei ensimmäisen uhrin käsi olisi ollut kuin maljaksi taivutettuna tämän lantiolla.
Sillä se sai pimeän hehkun kytemään hänen sisällään.
Naisen sirot sormet olisivat voineet olla Lumin.


Ja melkoista kyytiä onkin luvassa, kun itse sankari, suomalaispoliisi Joona Linna "palaa kuolleista". Hänellä on ollut syynsä kadota, syynsä tulla takaisin. Sillä joku lähettää linkkejä Youtubeen; pieniä pätkiä ihan tavallisten naisten elämistä. Seuraavassa hetkessä he ovat kuolleet, kasvot tuntemattomiksi viilleltyinä.

Vanha tuttu hypnotisoija Erik Maria Bark, tekee myös paluun kirjan sivuille, ja nouseekin tällä kertaa yhdeksi päähenkilöistä. Erikin on saatava kuolleen naisen järkytyksestä seonnut aviomies puhumaan, vaikka se palauttaa virheistä hirveimmän miehen mieleen...

Vainooja edustaa genren tiukkakäänteisimpää äärilaitaa hyvin sympaattisella tavalla. Jokainen sivu saa aikaan pelonväristyksiä lipsumatta kuitenkaan machoilun puolelle. Tarinan koukuttavuudesta ja käsinkosketeltavasta uhasta annan täydet pisteet.


- Pieninkin valinta sulkee tuhat ovea ja avaa tuhat uutta.

***

Kirjan ovat lukeneet ainakin Kaisa Reetta T, Mai Laakso ja Ilona.


Dekkariviikkoni jatkuu vielä ainakin parin genreen kuuluvan romaanin muodossa...

Pauliina Susi; Takaikkuna

Tammi 2015, 555s.

Heissä ei ole haastetta. Ei ammatillisesti, ei henkisesti. He tuovat minulle elannon mutta, jos totta puhun, he saavat minut haukottelemaan. Heitä on liikaa. Heitä on enemmistö. Heitä on 87,9 prosenttia suomalaisista ja 91,2 prosenttia maailman ihmisistä. Niistä, joilla on pääsy nettiin.
Hätkähdyttäviä lukuja, vai mitä, ja vakuuttavia? Ne ovat omasta päästäni.

Yksi asia on varma. Sinä kuulut tuohon joukkoon.


Ollenkaan liioittelematta voinen aloittaa tämän kertaisen bloggaukseni toteamalla, että Pauliina Suden uusin kirja on minulle kevään odotetuin. Olenhan fanittanut Sutta jo Ruuhavuosista saakka, eikä kirjailija sen koommin ole tuottanut pettymyksiä. Ruuhkavuodet lukeutuu edelleen top 5 -listalle sarjassa Parhaat Kirjat Ikinä. Kun vielä Tammen katalogi lupasi Takaikkunan juonen kertovan nettistalkkauksesta, olin aivan varma kirjan sisältävän kultaa.

Ja sisälsihän se. Tässä on nyt lupaamani tajunnan räjäyttäjä. Teos, jonka jokaisella sivulla sai kirjaimellisesti haukkoa henkeään. Niin tiivistunnelmainen on Takaikkuna. Uhkaava, piinaava, no, yksinkertaisesti kiinnostava. Sillä aihe ei voi olla herättämättä väristyksiä itse kussakin meissä, jotka käytämme nettiä. Mistä sitä tietää, kuinka tarkasti meitä sitä kautta vakoillaan? Kaikki on alastonta ja paljasta, jos vain osaa koodata.

 Ja siinähän Land-o, pimeän puolen liero koko jätkä, on varsinainen mestari. Salaperäinen louhija, joka löytää netistä mitä tahansa. Yksi päähenkilöistä, mies josta kuorituu tarinan edetessä jotain ennalta-arvaamatonta.

Sitten meillä on Leia Laine, Star Wars prinsessa Leia, joka esitellään sekä lukijalle, että koko Suomelle räväkästi Sanni Tähtimön kohuohjelmassa. Sosiaalityöntekijä ja teini-ikäisen tyttären yksinhuoltajaäiti Leia on saapunut Tähtimön vieraaksi valottamaan uutta hanketta: tukea prostituoiduissa käyville miehille. Aihe on tulenarka, ja siitä sekoaakin puoli maata. Mutta koskaan Leia ei ole osannut arvata, millaiset seuraukset ohjelmaan osallistumisesta koituu.

Leian tytär Viivi lukeutuu teiniongelmineen myös kärkikaartiin. Viivi on lähdössä risteilylle Tukholmaan, pitäen syvimmät aikeensa täysin ominaan. Seuraamme vielä juuri virkaan astunutta oikeusministeriä, Tarmo Häkkilää, joka vastustaa raivoisasti Leian hanketta. Kuten montaa muutakin asiaa. Ei mene hyvin Tarmollakaan, hän kun ei oikein osaa käyttäytyä. Varsinkaan netissä.


Tiedän missä asut - ei muuta. Ei edes pistettä perässä. Vain kolme neutraalia, tavallista suomen kielen sanaa. Peräkkäin aseteltuna niillä on hirvittävä voima.

Kun näihin aineksiin sekoitetaan vielä Suden käsittämättömän hieno henkilöiden ajatusmaailman tulkinta, ei lukeminen voi olla mitään muuta kuin juhlaa. Koko tarina tapahtuu muutamassa päivässä, ja juuri siksi se onkin kuuma. Kuumottava. Harvoin luen kirjaa, joka on niin hyvä, ettei sitä oikein edes uskalla lukea.

Näin vaatimattomia ajatuksia herätti Takaikkuna.

Ovatko tätä vielä muut lukeneet?