Mats Strandberg; Hoivakoti

Hemmet 2017, suom. Ida Takala ja Stella Vuoma 2017, 367s.

Ilmanvaihto. Loisteputket. Ja nyt tämä. Tuntuu kuin koko Mäntykoti olisi romahtamassa kasaan. Kuin myös täällä olisi halkeamia, joista kaaos pääsee sisään.


Minulla on iloisia uutisia! Ruotsin Stephen Kingiksi tituleeratun Mats Strandbergin uusin romaani, Hoivakoti, painii täysin eri sarjassa kuin Risteily. Mitä on tapahtunut Mats? Tuntuu kuin kirjailija olisi kasvanut aikuiseksi yhdessä yössä; viime vuonna ilmestynyt yllätyksetön, ylipitkä splätterimeininki on vaihtunut kypsällä tavalla puistattavaksi kauhuromaaniksi. Yhtäkkiä Strandberg menee kirjoittamaan kirjan, jossa kaikki osat loksahtavat paikoilleen.

Tämä on äidin ja pojan tarina. Joelin välit dementoituneeseen Monikaan ovat päässeet maailman tuulissa viilenemään. Joel, tuo suvun mustalammas: aina hiukan ulkopuolinen, aina hiukan hukassa, mies, josta piti tulla musiikko. Joel palaa Tukholmasta kotiseudulleen saattaakseen sekavan Monikan hoivakotiin, myydäkseen sitten tyhjille jääneen talon. Äidin käytös muuttuu kuitenkin yhä omituisemmaksi uudessa ympäristössä.


"Etkö sinä näe häntä?" Äiti sanoo ja avaa silmänsä. "Hän näyttää kamalalta. Kasvot ovat ihan turvonneet ja siniset."
"Onko hän täällä?"
Joelin on täytynyt tulla hulluksi koska kysyy sellaista. Ajatus on melkeinpä lohduttava.
Hänen ei tarvitse enää koskaan pelätä että tämä tapahtuu. Tämä on jo tapahtunut.
"Hänhän seisoo ihan sinun takanasi."



Mäntykodissa työskentelevä hoitaja Nina, aikoinaan Joelin paras ystävä, huomaa hänkin alkavansa pelätä Monikaa. Nina ja Joel, valkaistuissa hiuksissa, mustissa meikeissä silloin, kun ovet musiikin maailmaan olivat vielä avoinna. Monika piti huolta molemmista, hän toimi Ninalle varsinaisena varaäitinä. Ja nyt vaikutta siltä, kuin jokin olisi vallannut vanhan naisen kehon. Koko Mäntykodin.


Kyllä vain, Hoivakoti on täysverinen kauhuromaani, joka asettuu ymmärtäen heikoimpien puolelle. Juuri tätä ominaisuutta kirjoissa rakastan! Vanhusten asemaa ja dementoituneen mielen kauhuja lähestytään kunnioittavasti. Luin kirjan loppuun viime lauantaina, jolloin suurinta osaa maatamme repi kesän pahin myrsky. Meillä sähköt pysyivät päällä, mutta ryminä toi kieltämättä lisämausteensa lukuelämykseen. Kerran jos toisenkin oli kurkistettava selän taakse jos vaikka...


Suosittelen!



Joel katsoo ostastonjohtajaa yllättyneenä. Hän ei voi olla pohtimatta, mitä Mäntykodissa tapahtuu niille vanhuksille, joilla ei ole omaisia taistelemassa puolestaan, ihmisiä, jotka kehtaavat olla hankalia vanhusten edun takia. Kuka vaatii apua Edit Anderssonille, tai Lillemorille, tai niille oudoille sisaruksille D-käytävän päässä, joita kukaan ei käy tervehtimässä?

Jørn Lier Horst; Luolamies

Hulemannen 2013, suom. Outi Menna ja Otava 2017, 383s.

Nyt tutkinnan alla olevassa tapauksessa oli jotain pelottavaa. Jotain mitä hän ei ollut kokenut aiemmin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä pimeässä seisovaksi lapseksi, joka ei nähnyt mitään mutta tiesi silti, että jossain siellä pimeyden keskellä oli jotain.



Luolamiehen päähenkilöä, William Wistingiä on siteerattu itsensä Kurt Wallanderin (ikisuosikkini!) manttelinperijäksi. Norjalainen kirjailija Jørn Lier Horst tietää mistä kirjoittaa, onhan hän entinen rikostutkija. Näistä lähtökuopista, en voinut vastustaa Luolamiehen kutsua. Se on rujo huuto, vaatelias ja vakuuttava. Se lumosi minut tasaisen rauhallisella kerronnalla, se kuulosti välillä itsensä Henning Mankellin ääneltä... Silti Horstilla on luja, oma tyylinsä. En ihmettele laisinkaan kansitekstin hehkutusta.



Wisting nojautui taaksepäin tuolissaan. Luolamies, hän ajatteli. Tyyppi, joka on ryöminyt toisen ihmisen nahkoihin. Sellaista he nyt etsivät. Pirua, joka on tehnyt asunnon toisen ihmisen elämään.



Wistingin naapurissa on asunut pitkään vanha, äärimmäisen erakoitunut mies. Lapset pelkäävät häntä, vaikka herra harvemmin päiväsaikaan kotoaan poistuukaan. Ja nyt Viggo Hansen löydetään nojatuolistaan muumioituneena. Kukaan ei ole kaivannut Hansenia, hän on yksinäisyyden ruumiillistuma.

Wistingin aikuinen toimittajatytär Line tarttuu aiheeseen, hän päättää selvittää miehen taustoja juttuaan varten, sitä, kuinka ihmiselle voi käydä tuolla tavalla. Kuinka kukaan voi pudota yhteiskunnan rajamailta ikään kuin täydelliseen tyhjyyteen.



"Haluan kirjoittaa siitä miten niin voi tapahtua", Line sanoi. "Miten joku voi olla niin yksinäinen ja kaikkien unohtama, että vasta neljän kuukauden päästä käy sattumalta ilmi, että tyyppi onkin kuollut."



Kukaan ei tunnu kaipaavan myöskään Wistingin tutkimaa tapausta: kesävaatteissa löydettyä kuollutta miestä. Myös hän on maannut kuolleena kuukausia, eletäänhän jo joulunalusaikaa. Tutkinta saa vertahyytyvän käänteen, kun ruumiin taskusta löytyneen esitteen sormenjäljet tunnistetaan. Ne kuuluvat FBI:n etsimälle yhdysvaltalaiselle sarjamurhaajalle. Mitä ihmettä? Voisiko olla mahdollista, että tämä hurjia määriä raiskauksia ja murhia tehnyt mies voisi piileskellä Norjassa? Entä vieläkö hän jatkaa, uudessa maassa, nuorten naisten lahtaamista?


Horstin käyttämä melko pelkistetty teksti loihtii riipivän tarinan yksinäisyydestä ja ihmisten välinpitämättömyydestä, pysyen kuitenkin vankasti dekkarigenressä. Viisaus ja helppojen ratkaisuiden karttaminen on Luolamiehen parasta antia. Kirja takaa nautinnollisen lukuelämyksen juuri perinteisten jännäreiden ystäville. Ja kyllä, löysin Wistingistä hitusen kaipaamaani Wallanderia...



Yksinäisyys ei synny yksinolosta vaan siitä, ettei ole ketään jota kaivata.



***


Teoksen on lukenut ainakin Mummo matkalla.

Tuomas Kyrö; Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

WSOY 2014, 248s.

Kyllä olen aina mieleni pahoittanut, kun poika ei osaa lainkaan ajatella niin kuin minä ajattelen. Kuinka helpompi maailma olisikaan, jos kaikki ajattelisivat niin kuin juuri minä. Vaikka siitähän ongelmat syntyvät, että me luulemme muiden olevan samanlaisia kuin me itse ja sitten kimmastumme, kun eivät olekaan.

Kyllä minä mieleni ilahdutin, kun postilaatikosta löytyi uusi Mielensäpahoittaja. Ihan piti valokuva ottaa. Ihan tuli liikutuksen kyynel silmään kirjaa lukiessa. Vanha tuttu, äkäinen, ihana Mielensäpahoittaja on mitä leppoisinta kesäseuraa. Puhutteleva, äärimmäisen hauska omalla vakavalla tyylillään. Lohtukirja. Rakaskirja. Murunen.

Enää ei riitä että on iloinen tai surullinen, vaan pitää tarkasti tietää miksi on iloinen tai surullinen. Tavallisten ihmisten huolia jänkätään kaiken kansan edessä vaikka on selvä mitä tehdään kun on ilo. Juodaan kahvit kermalla.
Mitä tehdään kun on suru. Juodaan kahvit mustana.

Herra Kiukkuinen on tällä kertaa, mielestäni, syvällisempi kuin koskaan. Olen nauttinut molemmista aiemmin julkaistuista teoksista, mutta Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja jotenkin summasi kirjat Mielensäpahoittaja sekä Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike. Nyt liikutaan vakavissa aiheissa. Nyt annetaan ajattelemisen aihetta oikein kunnolla. Mielensäpahoittaja kun rakentaa arkkua, ihan itselleen, koska itse tehty on aina parasta. Testamenttikin on laadittava, samoin hautajaispuhe. Sillä kukapa muukaan miestä paremmin tuntisi kuin mies itse. Poika on moisesta huolissaan, pelkää isänsä harkitsevan jopa itsemurhaa. Tapahtumasarja, seikkailu saa alkunsa siitä, kun mustepullon korkki ei aukeakaan. Lähdetään hankkimaan mustetta. Ja samalla käydään läpi syntyjä syviä, Mielensäpahoittajan hurmaavalla äänellä tietysti.

En valita. Ei ole kipuja. En ihan yksin olekaan.
Usein vain on jotenkin turhaa. Sellaista niin kuin istuisi terveyskeskuksen odotushuoneessa eikä sitä kutsua huoneeseen koskaan tulisi.

Mukaan mahtuu koko elämänkaari syntymästä kuolemaan. Ja tietysti poika, miniä, lapsenlapset, sivistynyt lättähattu, Kolehmainen ja se kaikkein rakkain - oma emäntä.

Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja on kirja, jonka postausta on tuskaa naputella ilman hehkutihehkutia, vaikka käytössäni hieno ATK -väline onkin. Romaani vain on niin sympaattinen, että soisin ihan jokaisen sen lukevan. Veikkaisin palaavani teoksen pariin vielä monet kerrat. No, kyllä te tiedätte. Tämä on ehtaa Kyröä!

Jos elämän pahimpia asioita vain miettii ja suree, niin sitten ei ehdi muuta tehdäkään.

Minna Lindgren; Ehtoolehdon pakolaiset

Teos 2014, 334s.

Siiri Kettunen heräsi kauheaan meteliin ja luuli joutuneensa helvettiin.

Näillä sanoilla käynnistyy ihastuttavan, vihastuttavan, raikkaalla tavalla omaäänisen Kuolema Ehtoolehdossa -teoksen kakkososa. Ja heti hymyilyttää. Kuten teki läpi koko sydämellisen inhimillisen romaanin, vaikka välillä näiden vanhusparkojen kohtelua sai taas kauhistella

Hehän olivat ihan tavallisia... ihmisiä.
"Se on liikaa vaadittu!" Anna-Liisa naurahti. "Että vielä ihmisiä. Ongelmajätettä me olemme."

Palataanpa vielä kirjan alkuun. Mikä on se metakka, joka saa ihanan Siirin epäilemään rajan taakse, sinne ikävälle puolelle siirtymistä? Palvelutalo Ehtoolehto on kiedottu muoviin, sitä miehittää varsin kirjava miesjoukko ja hämmentyneet asukkaat epäilevät Neuvostoliiton hyökänneen Helsinkiin. Kyse on kuitenkin putkiremontista, joka tekee palvelutalon muutoinkin epäilyttävistä olosuhteista katastrofaaliset. Talo on kertakaikkiaan asumiskelvoton, mutta siellä vanhusparkojen pitäisi silti sinnitellä.

Kunnes neuvokas Siiri saa raitiovaunuajelullaan idean vittua ahkerasti hokevalta tyttöseltä; he voisivat vuokrata kimppakämpän. Ensimmäisestä osasta tutut Siiri, räiskyvä Irma, vastanaimisiin mennyt Anna-Liisa sulhasensa kanssa päätyvät miehen omistamaan asuntoon. Jo alussa käy ilmi, ettei kyse ole aivan tavallisesta keskustan huoneistosta. Tiloja on aiemmin käytetty vähintäänkin hämäriin tarkoituksiin.

Siitä huolimatta nämä ihanat mammat jaksavat! (Tiedostan hokevani jatkuvasti sanaa ihana. Se nyt vain kuuluu tähän teokseen) Ystävyys on voimaa, Helsingin ydinkeskustasta löytyy kauneutta, vaikka koettelemuksiakin riittää.

Aluksi oli ollut haikeaa, kun lapset olivat muuttaneet pois kotoa, yksi kerrallaan tehden kodin yhä autiommaksi. Sitten Siiri oli muuttanut miehensä kanssa hyvään kolmioon Meilahteen, ja kun hänen miehensä oli kuollut, oli ajatus yksin elämisestä ollut kuristava ja mahdoton, mutta vähitellen hän oli oppinut nauttimaan siitä, että sai ensimmäisen kerran elämässään tehdä mitä halusi, milloin tahansa, välittämättä muista.

Minna Lindgren on kirjoittanut jälleen suloisen lämminhenkisen kertomuksen pilke silmäkulmassaan. Veijaritarinan taustalla on hyvinkin vakavat aiheet. Vanhusten kohtelu, suoranainen heitteillejättö kauhistuttaa. Miltä näiden faktojen valossa, joista jatkuvasti uutisoidaan, tulee oma vanhuus näyttämään? Itselleni toivoisin samankaltaista riemastuttavaa ystävyyttä, joka vallitsee päähenkilöiden välillä.

Ja jälleen sylintäydeltä suosituksia tälle ihanalle kirjalle!

Vain kuolema voi meidät pelastaa. Döden, döden, döden."

***

Teoksen on lukenut ainakin Krista

Siina Tiuraniemi; Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi ja Minerva 2013, 256s. (arvostelukappale)

Tunsin, kuinka minusta näki kilometrin päähän, että kävin kamppailua itsehallinto-oikeudestani, mutta en jaksanut välittää siitä. Se olisi kuitenkin hoidettava jossain vaiheessa: asunto. Olin varmaan tiennyt sisimmässäni jo tovin, mutta asia kirkastui todella vasta nyt. Minun olisi kohta asuttava jossain muualla. Jos ottaisin vastaan Birgitan rahat, en joutuisi Vantaan perukkaakin perukkaampaan opiskelijasoluun, vaan minulla olisi mahdollisuus hyvään asuntoon kantakaupungissa. Tuntui vahvasti siltä, että minut oli ahdistettu nurkkaan. Tuntui myös aika huoralta. Huoralta nurkassa.


Kukkia Birgitalle on Miskan tarina. Elämäänsä eksyneen Miskan, joka omien sanojensa mukaan on hiukan autistinen epäsosiaalisuudessaan ja ihmispelossaan. Miska asuu kodikkaan epähygieenisesti lapsuudenystävänsä Villen kanssa. Ville on Miskalle rakkain, ei rakkain kuitenkaan siinä mielessä, sillä Miska on myös epäseksuaalinen. Omien sanojensa mukaan. Pääasiassa Miska makoilee sängyllään, unohtaa syödä, käydä suihkussa mutta ei juoda kaljaa.

Eräänä päivänä Miskan äiti, joka oli aikoinaan hyvinkin huolissaan pojastaan, kehoittaa nuorta miestä viemään kukkia Birgitalle. Birgitta asustaa Aurinkoisessa hoitokodissa, ja ilmenee jo alkumetreillä sekä rammaksi, rikkaaksi että vihaiseksi. Birgittaa harmittaa mm. se, ettei hoitokodissa saa juoda viinaa. Muutenkin kaikki ilot elämästä on viety, jäljellä vain sänky ja television iltapäiväohjelmat.

Kunnes saapuu Miska. Birgitta näkee tilaisuutensa tulleen selkärangattomanoloisen nuorukaisen muodossa, ja pyytää Miskaa tuomaan seuraavalla kerralla tullessaan jotain tulpaaneja vahvempaa. Rahaa kyllä löytyy. Mutta onko Miska ostettavissa?

Onhan toki. Koska Villen on vienyt Manalan portto Emma, äiti on ulkomailla, viina kallista ja rahat lopussa. Aina vain hurjemmiksi käyviin kuvioihin astuu pian homoseksuaali, teatraalinen huumekuningas herra Kurttu, sekä joukko hoitokodin hilpeän sekavaa sakkia.

Hyvänen aika millaisen esikoisteoksen Siina Tiuraniemi onkaan loihtinut. En muista koska viimeksi olisin kirjan parissa näin paljon nauranut... No muistanpas, en koskaan. Teoksen huumori ja samalla energisesti kerrottu vakavampi tarina nivoutuivat niin saumattomasti yhteen, etten osannut tämän vihreän romskun parissa muuta kuin nauttia.

Tosin välillä teki mieli tanssia villisti. Sen verran hyvä, parempi, paras lukuelämys.

Kiitos Siina <3>

Minna Lindgren; Kuolema Ehtoolehdossa

Minna Lindgren 2013, Teos, Ulkoasu Jenni Saari, 301s.

"Sehän on kamalaa touhua", Irma sanoi. "Illalla herätetään kello kahdeksan ja annetaan unilääke. Aamulla herätetään kello kahdeksan ja annetaan piristävä pilleri. Ei se ole ihmisen elämää. Niin että Veikko teki viisasti, kun poltti tupakkaa ja kuoli ajoissa pois. Mitä luulet, kannattaisiko meidänkin ryhtyä tupakoimaan? Muutenhan me emme kuole koskaan. Döden, döden, döden."

Siiri ja Irma ovat päälle 90-vuotiaat ystävykset, jotka asuvat palvelutalo Ehtoolehdossa. Vapaa-aika, ja sitä näillä naisilla riittää, menee maksalaatikkoa lämmitellessä, punaviiniä tissutellessa ja raitiovaunuissa ajellessa. Ihastellaan pääkaupunkimme arkkitehtuuria, käydään hautajaisissa.

 "Arvaatkos mitä?" Irma aloitti ennen kuin Siiri oli ehtinyt istumaan korttipöydän ääreen. "Lierihatturouva C-rapusta ei olekaan kuollut. Ja niin kuin me ehdimme häntä jo surra!"

Kun on tietyn ikäinen, kuolemakin kiertää kaukaa. Sukulaiset ja ystävät ovat menneet aikoja sitten. Elossa olevat kullanmurut eivät ehdi omilta kiireiltään käymään. Päivät sujuvat verkkaisesti, välillä lohduton yksinäisyys on saada vallan. Silti nämä naiset eivät lannistu, elämäniloa ja huumorin pirskahduksia heillä riittää. Kunnes.

Ehtoolehto ei olekaan niin puhtoinen, kuin päällepäin voisi kuvitella. Takakansi lupaa "outoja kuolemia, lääkekauppaa ja suihkukohtauksia." Suihkukohtauksessa eräs sotaveteraani raiskataan, ja valitettavasti miesparka ehtii kuolla ennen kuin juttua ryhdytään selvittelemään. Dosetteihin ilmestyy kuin tyhjästä aina vain lisää uuden muotoisia pillereitä. Ennen niin pirteä Irma muuttuu paranoidisen sekavaksi. Ja kaiken taustalla häämöttää se pahin, ei kuolema, vaan dementiaosasto.

Sekavuutta vastaan taisteleva Siiri, teoksen päähenkilö, päättää selvittää Ehtoolehdon salaisuudet ja samalla pelastaa parhaan ystävänsä ennen kuin hänen mielensä pimenee kokonaan. Apua Siiri ja entinen opettaja Anna-Liisa saavat yllätävältä taholta, oikein mukavan oloiselta nahkaliiveihin pukeutuneelta mieshenkilöltä, joka kutsuu motoristikerhoaan enkeleiksi. "Pahuksen" enkelit, kuten Siiri vähän kirosanaa lieventää. Kun Ehtoolehdon kokkipoika Tero kokee hämärän kuoleman, kiinnostuvat Suomen enkelit tapauksesta.

Kuolema Ehtoolehdossa on kaikkea muuta kuin perinteinen dekkari. Minusta se ei varsinaisesti ole dekkari ollenkaan, vaikka rikoksia tässä tosiaan tapahtuu. Romaani on hulppean hauska kuvaus vanhuudesta, mutta kirjan edetessä hupailu saa synkempiä sävyjä. Kaikkihan tietävät miten vanhuksia kotimaassamme kohdellaan. Sujuvasanaisesti ja koskettavasti kirjoittava Lindgren nostaa nyt kirjallaan kissan pöydälle. Hyvä niin!

Minun verenpaineita nostatti Ehtoolehdon henkilökunta, joka pyrki vain riistämään puolustuskyvyttömiä vanhuksia. Ja jos järki oli asukkailla leikata liian kirkkaasti, ei muuta kuin muutama pilleri lisää dosettiin.

Sellaista se on, vai onko?

Kuolema Ehtoolehdossa on rakennettu huumorin perustukselle vaikka tarinassa itsessään ei ole mitään naurettavaa. Aihe on polttavan ajankohtainen, surullinen, mutta kirjan neuvokkaat naiset kyllä pärjäävät! Hautajaisten lisäksi Ehtoolehdossa juhlitaan myös eräitä häitä...

Oma kappaleeni päätyy nyt arvontapalkinnoksi, suurella sydämellä teosta suosittelen!



"Tekö tarkoitatte, että minä voin pahimmassa tapauksessa kuolla, niinkö?" Siiri tunsi itsensä hyvin reippaaksi ja vahvaksi. "Te olette nuori ihminen, ja ette ehkä tiedä, että vanhuus on etupäässä ikävää. Päivät kuluvat hitaasti eikä ruoka maistu miltään. Televisiosta ei tule mitään katsottavaa ja silmät väsyvät lukemisesta. Nukuttaa, mutta uni ei tule, ja sitten täytyy valvoa yöt ja nuokkua päivät. On kaikenlaista kremppaa, ihan koko ajan, pientä, mutta kuitenkin."

Kirjan on lukenut lisäkseni ainakin Lukuneuvoja