| Piper Kerman, 2010, 2011, suom. Oona Timonen ja Otava 2014, 461s. |
Kaksisataa naista, ei puhelimia, ei pesukoneita, ei hiustenkuivaimia - meno oli kuin estrogeenihuuruisesta Kärpästen herrasta.
Minähän en ole tositarinoiden suurkuluttaja, todellakaan, mutta pokkarin takakannen lupaama "tavallinen" nainen vankilassa onnistui herättämään mielenkiintoni. Netflixin sarjaa en ole katsonut enkä varmaan tule katsomaankaan. Kirjaversio tuntui luontaisimmalta vaihtoehdolta. Ja toki nuo heittomerkit hämäsivät, ai miten niin "tavallinen"?
Teos valottaa sekä kirjan kirjoittajan, ja myös lusijan Piper Kermanin vankilaeloa, kuin myös luonteenpiirteitä.
Kovin tavalliseksi häntä en menisi mainitsemaan räväkän persoonallisuutensa takia. Piper on samanaikaisesti hellyyttävän naiivi, mutta myös räväkän huumorintajuinen. Nuoruutensa mokailun tähden nainen joutuu vangituksi vasta kymmenen vuoden päästä itse tapahtuneesta. Menneisyyttä kun ei näemmä ja todistetusti pääse pakoon. Parikymppinen Piper salakuljetti naisystävänsä kannustamana huumerahoja - ja totuus tuli julki vasta aikuisiällä, kun Kerman oli jo asettunut aloilleen. Aloittanut parisuhteen ihan miehen kanssa. Saanut elämänsä järjestykseen.
Kuitenkin eräänä paniikin huuruisena päivänä hän ilmoittautui itse asianajajansa kannustamana naisvankilaan, tiettyjen faktojen tullessa viranomaisten tietoon. Pelko haisi, vartija tiuski, tehtiin ruumiintarkistus. Sitten kalpea, vangin tohveleihin pukeutunut nainen vietiin selliinsä... Tästä alkoi taistelu kohti vapautta. Päivät matelivat kuin etana tervassa, ruoka oli pahaa ja toiset vangit vaikuttivat pelottavilta.
Mutta myös avuliailta. Piperiä opastettiin liikuttavan empaattisesti vankilaelon saloihin, sääntöihin, joita tuntuu olevan lukematon määrä. Hän sai shampoota ja saippuaa, kuin myös uusia ystäviä. Sillä juurikin naisten lojaalius toisiaan kohtaan teki tarinasta lukemisen arvoisen.
Olin monella tapaa valmiimpi elämään tiiviisti yhdessä naisjoukon kanssa kuin monet muut vankitovereistani, jotka feminiininen yhteiselo ajoi hulluuden partaalle. Bulimiaa oli vähemmän ja tappeluja enemmän kuin opiskeluaikoina, mutta sama naisellinen eepos oli läsnä - empaattinen toveruus ja kaksimielinen huumori hyvinä päivinä ja teatraalinen draama yhdistettynä ilkeään juoruiluun ja toisten asioihin puuttumiseen huonoina päivinä.
Tositarinat harvoin ovat kirjallisesti kovinkaan korkeatasoisia, siitä myös Kermanin kirja on saanut kanssabloggaajilta noottia. Toisaalta, kun luin teini-ikäisen minänin "raamatun" uudelleen tuossa jokunen vuosi sitten, kauhistuin tekstin tönkköyttä. Kyse on tietysti Deborah Spungenin Nancysta. Piperin tarina ei ihan samoihin sfääreihin ylety, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen se silti on. Teos sisältää arvokasta faktaa naisvankiloiden muurien (piikkilanka-aitojen) sisäpuolelta. Lukiessa ei voi olla miettimättä kuinka itse samoissa olosuhteissa selviäisi.
Piperistä löytyy munaa ja potkua ja ymmärrän mainiosti miksi hän teoksensa kirjoitti. Hienoa. Kyllä tätä voi suositella aiheesta kiinnostuneille.
Jonain päivinä puhuin tuskin sanaakaan. Pidin silmäni auki ja suuni kiinni. Pelkäsin, en niinkään fyysistä väkivaltaa (josta ei ollut vielä näkynyt lainkaan merkkejä), vaan yleistä hyljeksintää, jollaista saattoi saada osakseen joko vankilan tai vankien sääntöjen rikkomisesta.
***
Kirjan on lukenut myös mm.
Krista
Jori