Piper Kerman; Orange is the New Black (vuosi vankilassa)

Piper Kerman, 2010, 2011, suom. Oona Timonen ja Otava 2014, 461s.

Kaksisataa naista, ei puhelimia, ei pesukoneita, ei hiustenkuivaimia - meno oli kuin estrogeenihuuruisesta Kärpästen herrasta.


Minähän en ole tositarinoiden suurkuluttaja, todellakaan, mutta pokkarin takakannen lupaama "tavallinen" nainen vankilassa onnistui herättämään mielenkiintoni. Netflixin sarjaa en ole katsonut enkä varmaan tule katsomaankaan. Kirjaversio tuntui luontaisimmalta vaihtoehdolta. Ja toki nuo heittomerkit hämäsivät, ai miten niin "tavallinen"?

Teos valottaa sekä kirjan kirjoittajan, ja myös lusijan Piper Kermanin vankilaeloa, kuin myös luonteenpiirteitä.

Kovin tavalliseksi häntä en menisi mainitsemaan räväkän persoonallisuutensa takia. Piper on samanaikaisesti hellyyttävän naiivi, mutta myös räväkän huumorintajuinen. Nuoruutensa mokailun tähden nainen joutuu vangituksi vasta kymmenen vuoden päästä itse tapahtuneesta. Menneisyyttä kun ei näemmä ja todistetusti pääse pakoon. Parikymppinen Piper salakuljetti naisystävänsä kannustamana huumerahoja - ja totuus tuli julki vasta aikuisiällä, kun Kerman oli jo asettunut aloilleen. Aloittanut parisuhteen ihan miehen kanssa. Saanut elämänsä järjestykseen.

Kuitenkin eräänä paniikin huuruisena päivänä hän ilmoittautui itse asianajajansa kannustamana naisvankilaan, tiettyjen faktojen tullessa viranomaisten tietoon. Pelko haisi, vartija tiuski, tehtiin ruumiintarkistus. Sitten kalpea, vangin tohveleihin pukeutunut nainen vietiin selliinsä... Tästä alkoi taistelu kohti vapautta. Päivät matelivat kuin etana tervassa, ruoka oli pahaa ja toiset vangit vaikuttivat pelottavilta.

Mutta myös avuliailta. Piperiä opastettiin liikuttavan empaattisesti vankilaelon saloihin, sääntöihin, joita tuntuu olevan lukematon määrä. Hän sai shampoota ja saippuaa, kuin myös uusia ystäviä. Sillä juurikin naisten lojaalius toisiaan kohtaan teki tarinasta lukemisen arvoisen.

Olin monella tapaa valmiimpi elämään tiiviisti yhdessä naisjoukon kanssa kuin monet muut vankitovereistani, jotka feminiininen yhteiselo ajoi hulluuden partaalle. Bulimiaa oli vähemmän ja tappeluja enemmän kuin opiskeluaikoina, mutta sama naisellinen eepos oli läsnä - empaattinen toveruus ja kaksimielinen huumori hyvinä päivinä ja teatraalinen draama yhdistettynä ilkeään juoruiluun ja toisten asioihin puuttumiseen huonoina päivinä.

Tositarinat harvoin ovat kirjallisesti kovinkaan korkeatasoisia, siitä myös Kermanin kirja on saanut kanssabloggaajilta noottia. Toisaalta, kun luin teini-ikäisen minänin "raamatun" uudelleen tuossa jokunen vuosi sitten, kauhistuin tekstin tönkköyttä. Kyse on tietysti Deborah Spungenin Nancysta. Piperin tarina ei ihan samoihin sfääreihin ylety, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen se silti on. Teos sisältää arvokasta faktaa naisvankiloiden muurien (piikkilanka-aitojen) sisäpuolelta. Lukiessa ei voi olla miettimättä kuinka itse samoissa olosuhteissa selviäisi.

Piperistä löytyy munaa ja potkua ja ymmärrän mainiosti miksi hän teoksensa kirjoitti. Hienoa. Kyllä tätä voi suositella aiheesta kiinnostuneille.

Jonain päivinä puhuin tuskin sanaakaan. Pidin silmäni auki ja suuni kiinni. Pelkäsin, en niinkään fyysistä väkivaltaa (josta ei ollut vielä näkynyt lainkaan merkkejä), vaan yleistä hyljeksintää, jollaista saattoi saada osakseen joko vankilan tai vankien sääntöjen rikkomisesta.

***

Kirjan on lukenut myös mm.

Krista
Jori

Gillan Flynn; Paha paikka

Dark Places 2009, suom. Maria Lyytikäinen ja WSOY 2014, 381s.

Mutta minä olin syntynyt kilahtaneena. Näin sieluni silmin, miten olin tullut kohdusta vänkyrässä ja nurinperin. Kärsivällisyyteni kaikkoaa aina nopeasti. Sanapari haista vittu ei kenties koko ajan ole kielenkärjelläni, mutta siinä ihan lähellä kylläkin. Keskellä kieltä.

Ensin oli kiero, psykoottinen, mutta iih, niin koukuttava Kiltti tyttö. Marssivuorossa seuraavana astelee Paha paikka, ylväänä, itsevarmana, makaaberina. Ja jälleen, iih, erittäin koukuttavana. Gillian Flynn on melkoinen kirjailijatar. Harvinaisen suorasanainen, provosoivan räikeä, mutta, ainakin tämän kirjan kohdalla, suorastaan koskettava. Gillian ei kumartele, Gillian antaa mennä!

Pahan paikan juoni on loppuen lopuksi hyvin yksinkertainen. Perhe murhataan, perheen nuorin lapsi jää henkiin, koska onnistuu pakenemaan kotoaan, isoa veljeä syytetään kirveen heiluttelusta ja aseen käytöstä. Hänhän kuitenkin on saatananpalvoja. Siinä missä Ben istuu nyt tuomiotaan, Libby jatkaa elämäänsä näennäisessä vapaudessa. Kuitenkin lapsuuden traumat painavat, luonnollisesti. Libby vetäytyy laiskuuteen, itseinhoon, masennukseen. Hän elelee hyväntekeväisyyslahjoitusten turvin, mutta nyt varat ovat loppumassa. Ansiotyöhönkö pitäisi siirtyä? Libbyn?!

Onneksi nuori, vihainen nainen saa odottamattoman tarjouksen Kill Club -nimiseltä järjestöltä, joka on kiinnostunut ratkaisemattomista murhista. Mutta eikö Dayn perheen murhaaja, Ben-veli istukin tukevasti telkien takana? Voisiko syyllinen kuljeskella vielä vapaalla jalalla? Libby ryhtyy haastattelemaan asiaan liittyviä ihmisiä, penkomaan menneitä. Maksusta tietysti. Totuus valkenee pienin, kammottavin palasin. Teos liikkuu vuoroin nykyhetkessä, vuoroin putoamme kohtalokkaaseen päivään; 2. tammikuuta 1985.

Flynnin henkilöt eivät ole koskaan kovin sympaattisia, päinvastoin. He ovat traumatisoituneita, kieroonkasvaneita ja psykologisessa mielessä liikuttavan uskottavia. Paha paikka ei ole kaunis kirja. Se pitelee tiukasti otteessaan, saa lukijan pelkäämään, inhoamaan ja ehkä, lopulta myös hymyilemään.

Pakkolukemista ainakin psykologisten trillereiden ystäville!


"Kuule, minä uskon ihan täysin, että oma verisukulaiseni voisi tehdä sellaista", sanoin ja tunsin vihani kuohahtavan, pärskähtelevän kylkiluihin. "Uskon täysin, että meidän sukumme veri on pahaa. Tunnen sen itsessäni. Minä olen hakannut ihmisiä henkihieveriin, Ben. Minä. Olen hajoittanut ovia ja ikkunoita ja... olen tappanutkin. Kuljen puolet ajasta kädet nyrkissä."

***

Muita arvioita
Kirjavinkit
Sonjan lukuhetket
Norkku
Kulttuuri kukoistaa
Annami

Patricia Cornwell; Punainen usva

The Red Mist 2011, Otava 2012,  399s.

"...Ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Te näette sitä ihan kylliksi ruumishuoneella."

"En ole fatalisti", huomautan.

"Hurraa, te uskotte vielä toivoon", hän sanoo ilkeästi.

"Niin uskon." Mutta sinua minä en usko, ajattelen.

Punainen usva pitää sisällään liki 400 sivua vainoharhaisuutta, verta ja hellettä. Cornwell tykittää täysillä. Hävettää jossain määrin myöntää, että vaikka dekkarifanaatikko olenkin, en ole aiemmin tähän supersuosittuun murharouvaan tutustunut. Älkää kysykö miksi. Kirjailija on todella tuottelias, tämä Kay Scarpettasta kertova romaani on jo sarjan yhdeksästoista osa ja muut romaanit päälle! Vau! Huhu kertoo, että kirjailijalla on ollut alamäkensä, mutta Punainen usva on paluu Cornwellin kulta-aikoihin.

Valitettavasti itselläni ei ole minkäänlaista vertailukohtaa aiempaan, mutta nyt teoksen luettuani ymmärrän kyllä Scarpettan suosion. Kay on sympaattinen ja ajattelevainen nainen, hillitty, mutta taatusti työnsä osaava. Marino tuo tarinaan potkua ja huumoria, ettei lukija aivan synkkyyksiin vajoaisi. Aihe on tarinassa rankka, taatusti myös sarjan muissa osissa. Nyt käsitellään jo vanhentunutta, mutta uudelleen päivänvaloon pyrkivää perhesurmaa. Rajuista murhista tuomitun, hiukan yksinkertaisen narkkarinaisen syyttömyyttä ryhtyy epäilemään luomoava mutta kiero Jaime, joka on Scarpettan sisarentyttären exrakastettu. Naisvankilassa alkaa päitä tipahdella ja Scarpetta epäilee taustalla vaanivan Pedon, joka myrkyttää vankeja. Juoni on melkoisen mutkikas ja alkuun jo mietin mahdanko päästä ollenkaan kärryille tällaisena noviisina.Toisaalta älynystyröitä hierova tarina imaisi huomioni täysin. Keskittymistä tässä vaadittiin, mutta se myös palkittiin.

"...Se on paljon sanottu ottaen huomioon, millaiset resurssit sinulla on. Mutta totuus on, että ihmisen pahuudesta ei päästä eroon", hän sanoo. "Henkeä ei saa takaisin lamppuun, jos ajatellaan, mitä kaikkea kamalaa hullut ihmiset voivat nykyään toisilleen tehdä."

"Ei henki ole koskaan lampussa ollutkaan, Colin. En ole varma edes, onko lamppua olemassa."

Minulla ei todellakaan aika riitä koko sarjaa lukea, mutta mielenkiinnosta pyydän teitä suosikkiosaanne suosittelemaan. Varmasti tulen Scarpettaa jatkossakin lukemaan.

Kurkistakaa myös Leena Lumin ja Susan arviot kirjasta!