Sara Blædel; Unohdetut tytöt

De glemte piger 2011, suom. Virpi Vainikainen ja Karisto 323s.

Pimeän pelko kuristi kurkkua voimallisesti. Niin kuin aina, siitä asti kun pienenä oli käsketty sammuttaa valot ja asettua levolle. Muuten hukka perii.
Hukka, hukka, hukka, kumisi päässä rytmikkäästi, eikä hän ennättänyt väistää poskeen sivaltavaa oksaa.


Loogisena jatkumona Tytöille, ainakin nimensä puolesta, luin tanskalaisen dekkarikuningattaren Unohdetut tytöt. Muuta yhteistä näillä kahdella romaanilla ei olekaan. Sara Blædelin kirja edustaa täysiveristä dekkarimeininkiä, jonka myötä ihmisten piittamattomuus nostaa lukijassa pintaan avuttoman raivon.

Louise Rick, kadonneita tapauksia varten perustetun yksikön uusi etsivä, kohtaa työssään hirvittävän näyn; pahoin arpeutunut nainen löydetään metsästä kuolleena. Kukaan ei tunnu kaipaavan tätä ressukkaa, josta ei ole tehty edes katoamisilmoitusta. Joka tuntuu eläneen kuin jossain rinnakkaistodellisuudessa, yhteiskunnan ulottumattomissa.

Jäljet johtavat vuosia sitten suljettuun vajaamielisille tarkoitettuun laitokseen. Naisen kuolintodistus löytyy, se on kirjoitettu jo kolmekymmentävuotta sitten...


- Kun asia on niin, hän aloitti, - että siellä oli paljon sellaisia lapsia, joiden isät ja äidit eivät pitäneet minkäänlaista yhteyttä sen jälkeen kun lapsi oli jätetty sinne. Monet eivät tavanneet vanhempiaan enää koskaan, emmekä me välttämättä edes tienneet omaisten nimiä. Heitä sanottiin unohdetuiksi lapsiksi.


Sara Blædel kirjoittaa kliseettömän arkisesti, kiihkotta, mutta silti syvästi eläytyen. Minulla on toisinaan ongelmia naispuolisten etsivien kanssa, etenkin jos he edustavat täydellistä kauneutta ja älyä, mutta sankaristamme Louise Rickistä puuttuu kaikki kiiltokuvamaisuus. Hän kantaa mukanaan nuoruutensa häpeää turhia kuitenkaan draamailematta. Hän on asiallinen, muttei kylmä. Hän on etsivä, johon tutustuisin mieluusti paremmin. Ja sitten, Louisen työpari, ihana Eik... Rentuthan ovat kerrassaan vastustamattomia!

Tässä tulee naispuolinen haastaja toiselle tanskalaiselle dekkaritaiturille, Jussi Adler-Olsenille. Kiitokset Ullalle lukuvinkistä - Unohdetut tytöt tarjosi unohtumattoman lukuelämyksen.



- Tule katsomaan. Tämä sinun pitää nähdä.

Belinda Bauer; Ruumis nro 19

Rubbernecker 2013, suom. Natasha Vilokkinen ja Karisto 2014, 427 s.

Kotona hän käyttäytyi itsepäisesti, mikä sai hänen vanhempansa huutamaan toisilleen suljettujen ovien takana. Patrickilla oli tapana painaa poski viileää maalattua puuta vasten ja kuunnella äidin ääntä, joka särkyi hysteerisenä: "...enää kestä! Kunpa hän ei olisi ikinä syntynyt!"

Patrick Fort ei ole mikään ihan perinteinen anatomian opiskelija. Aspergerin syndrooman diagnoosin saanut nuori mies hämmästyttää omintakeisella käytöksellään ruumishuoneella, jossa opiskelijat leikkelevät auto-onnettomuudessa kuollutta miestä. Ruumista nro 19. Patrickin mielestä lääketieteelle ruumiinsa testamentanneen miehen kuolinsyyssä on jotain hämärää. Auto-onnettomuus vei miehen koomaosastolle, jossa hän menehtyi. Mutta miten? Ja kuka uskoisi höperön maineessa olevaa Patrickia? Patrickia, joka menetti lapsena ymmärtäväisen isänsä. Äiti taas... ei oikein ikinä erikoista lastansa hyväksynyt.

Ruumis nro 19 kuljettaa lukijaansa kalmanhajuisista saleista lampaiden täyttämille nummille, joissa tuuli tuivertaa ja synkät perhesalaisuudet nousevat pintaan. Kirja on kerrottu pitkälti Patrickin näkökulmasta, teksti perehdyttääkin lukijan mielenkiintoisella tavalla aspergernuoren elämään. Ajatuksiin. Mieleen. Päähenkilö on riemastuttavan sympaattinen ja mielestäni teos nousee Walesissa asuvan Belinda Bauerin parhaimmaksi suomennetuksi kirjaksi. Se on samanaikaisesti humoristinen, huiman jännittävä ja koomaosastolla vieraillessaan miltei ahdistava. Kirja onnistui aiheuttamaan minulle kauan kaivatun lukuflown. Kustantajalle kiitos! Kai se vain niin on, että jännärit ovat tälle lukijalle se ainoa oikea genre, vaikka olenkin alkanut viihtyä vähän oikealla ja vasemmalla.

Suomennetut Bauerit lukeneena voin hyvällä omallatunnolla peukuttaa ja suositella tätä uusinta romaania omaperäisyytensä takia. Tarina on ajatuksiaherättävän upea, kerronta aavistuksen ironista ja silti lämmintä. Mielestäni se jättää jalkoihinsa jopa kirjailijan suosituimman (tai ainakin palkituimman) esikoisromaanin, Hautanummen, vaikka näissä kahdessa jotain yhteistä onkin. Samalla Ruumis nro 19 on aivan uniikki!



Jos minä tunnen oloni haavoittuvaiseksi niin se johtuu siitä, että te kusipäät kuiskitte minusta selän takana! Tuo lääkäri saattaa jopa olla sama tyyppi! Hän saattaa olla tappaja! Nyt hän tietää, että näin jotakin. Nyt hän tietää! Ja mitä hän tekee seuraavaksi?
Ihan 
mitä 
tahansa.

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

Carmen Zita og Doden 2013, suom. Tarja Teva ja Johnny Kniga 2014, 216s.

Ehkä poika oli surmattu, Sejer mietti, heitetty lampeen, äiti oli surmannut ei-toivotun lapsensa. Tai isä, tai sitten molemmat yhdessä, erilainen lapsi, kummajainen, ehkä joidenkin silmissä epänormaali. Äkillinen raivo, pahantahtoinen silmänräpäys, halu tuhota.

Blogimokoma on kirmannut vailla lupaani kesälaitumille. Lukutahti on ollut tiivis, kohtalainen tai jopa kuollut. Viime aikoina olen paininut erään varsin mielenkiintoisen tiiliskiven parissa, mutta kuten aina välillä käy, muu elämä tuppaa lukuharrastusta hidastamaan.

Karin Fossumin uusimman luin jo ajat sitten. Tämän norjalaiskirjailijattaren seurassa tulee väkisinkin nostalginen olo. Hullaannuin, rakastuin koko dekkarigenreen juuri Fossumin takia. Sympaattinen komisario Sejer oli ja on yksi fiktiivisistä henkilöistä, joiden elämänkaarta olen seurannut alkumetreiltä toivoakseni loppuun saakka. Ja hiukan huolestuttavalta komisarion terveys tässä vaikuttaakin. Mutta kirja ei tietenkään kerro vain Sejeristä tai hänen hurmaavasta työparistaan Skarresta. Miehet saavat nyt ratkaistavakseen puhuttelevan, ajatuksiaherättävän tapauksen.

Pieni down-poika Tommy löydetään kotipihalla sijaitsevasta lammesta hukkuneena. Löytäjänä toimii äiti, joka yrittää lasta hysteerisessä mielentilassa elvyttää. Poliisit saapuvat paikalle, muiden mukana Skarre, ja äidin, Carmen Zitan käytös herättää heissä kysymysmerkkejä. Siitä alkaa Sejerin ja Skarren surulliset tutkimukset koskien pienen perheen onnettomuutta, joka ei lopulta ole onnettomuus.

Tämän uskallan tässä todeta, koska tieto tehdään lukijalle alusta asti selväksi. Mutta miten todistaa raaka murha, jolla ei ole silminnäkijöitä?

Kuten aina, tälläkin kertaa Fossum on rakentanut piinaavan psykologisen trillerin aiheena lapsen vammaisuus ja siitä selviäminen - tai selviämättömyys. Teos ei ole verinen, joten kerrankin voin suositella kirjaa myös herkille lukijoille. Toisaalta äiti-ihmisille aiheen rankkuus saattaa aiheuttaa painajaisia. Itse kihisin vihasta piittaamatonta henkilöä kohtaan, samalla kun peukutin Sejerin toiminnalle. Erilaisuus, ihmisarvo aiheuttavat kiivasta ja kiinnostavaa dialogia päähenkilöiden välillä.

Lyhyt mutta tiivis jännäripaketti. Ihan must jo sarjaa seuranneille, mutta namia muillekin. Ei mulla nyt muuta. Jatkan pian erään tajunnanräjäyttäjän parissa.


Ei ole elämää ilman vastoinkäymisiä, ei päiviä ilman huolia, ei vuosia ilman tuskaa eikä öitä ilman yksinäisyyttä. Jokaisen ihmisen elämässä riittää sekä kärsimystä, synkkiä ajatuksia että sarastavaa toivoa. Sellaiset tunteet sinkoilevat mielemme syövereissä edestakaisin, hän ajatteli, kaikki elävät myrskyn silmässä päiviensä loppuun asti.

***

Lukuvinkkien arvio kirjasta

Heidi Köngäs, Luvattu - Heidi Köngäs, Vieras mies

Hei! Tuntuuko sinustakin, ettet ehdi joulunaikaan lukea yhtä paljon kuin tahtoisit? Sukulaisvierailut ja perheen kanssa oleilu vie liikaa aikaa? Ei hätää! Ensi vuonna toimit vain samalla tapaa kuin tämä lukutoukka ja hommaat itsellesi kunnon vatsataudin. Ajoituksen kanssa on oltava tarkka, minua onnisti, ja sain taudin juuri aaton vastaisena yönä! Tauti vie mukavasti voimasi, ja et oikeastaan edes jaksa tehdä muuta kuin lukea. Tämä toimii myös niille, jotka pelkäävät syövänsä jouluna liikaa. Vatsatautimetodilla nimittäin et syö yhtään mitään, ainakaan kinkkua. Voipi käydä niinkin ihanasti, että saat painon putoamaan...

Huomasittehan sarkasmin painon äänessäni? Kyllä minäkin oikeasti olisin halunnut jouluni sosiaalisemmin viettää.

Joka tapauksessa tuli luettua ja koska olen toipilas, teen nyt harvinaisen postauksen nitomalla yhteen molemmat pyhinä lukemani Köngäkset. Toivottavasti ette närkästy moisesta.

Heidi Köngäs; Luvattu (Otava 2000, 188s.)

Köngäshän on nyt pinnalla Dora, Doransa kanssa. Jonotan kirjaa kirjastosta melko hyvällä sijalla, mutta jouluksi teosta en kotiin saanut. Niinpä intouduin lukemaan kirjailijan varhaisempaa tuotantoa. Muistan, että Luvattua on kehuttu, samoin tätä

Heidi Köngäs, Vieras mies (Otava 2002, 333s.)

Kuten kannet lupaavat, teokset ovat hyvin samankaltaisia. Minun sydämeni vei kuitenkin Luvattu. Ajattelin teosta välipalaksi ennen erästä paksumpaa teosta, mutta hullaannuin tarinaan niin syvästi, että Vieras mies oli pakko lukea heti perään. Harvemmin tuleekaan luettua saman kirjailijan teoksia putkeen.

Luvattu kertoo maatilalla työskentelevän piian tarinan. Antti niminen mies kihlaa tytön, mutta lähtee sitten niin sanotulle työmatkalle. Tyttö jää työntäyteiseen elämäänsä odottamaan Anttia. On kesä kauneimmillaan kuin perinteisimmässä suomifilmissä. Tytön sydämen vain on vienyt toinen. Hän. Sinä.

Miten kaikki tunto voi pudota jalkavarteen, polven sivuun, kun sinun jalkasi osuu minuun iltasella kesken ruuan. Sinä istut minua lähinnä, syödään, puhutaan pellavista ja aivan vahingossa sinä osut jalkoinesi sivuun ja minuun.

Alkaa raju kamppailu, joka käydään lähinnä tytön päässä. Toisaalta hän tahtoo unohtaa Miehen ja kamppailee tunteitaan vastaan. Tahtoo olla uskollinen, mutta ajatuksissa... Ajatuksiaan hän ei hallitse, tunteitaan. Kirjassa on vahva veto, aivan uskomattoman pakahduttava tunnelma. Köngäs on onnistunut loihtimaan pienin elein sellaisen eroottisen latauksen, että se ei päästä otteestaan edes kirjan loputtua. Pienen ihmisen tarina tämä on, ja juuri sellaisena yksi kauneimmista rakkaustarinoista ikinä.

Vieras mies kuvaa sodan jälkeistä Suomea. On päähenkilöt Nainen ja Mies. Heidän näkökulmiaan vaihdellaan, eli Mieskin pääsee nyt ääneen toisin kuin Luvatun Joel. Joel, Joel, Joel... Mies on salaperäisyydessään kuulas hahmo. Sodanvarjon peittämä. Omalle naiselleen hän pyrkii olemaan uskollinen, vaihtelevin seurauksin, mutta kun mies pääsee töihin Naisen valokuvaamoon, tuo erikoinen Iiris vie hänet kokonaan toisenlaiseen maailmaan. Iiris on melankolisen naisen muotokuva. Jalkapuolinen, vammansa vangiksi jäänyt. Vasta Vasaman kohdatessaan hän uskaltaa alkaa elää.

Ja kuitenkin olen ajatellut häntä joka päivä, olen kuin merkillisen taikapiirin sisällä. Eilen teki mieli mennä vannaan, istua kuumaan veteen ja vetää ranteet auki. Ja heti perään huusin ei, ei, ja sidoin mielessäni ranteet valkoisella sideharsolla ja tein päälle valkoiset rusetit.

Tässäkään kirjassa ei varsinaisesti tapahdu juuri mitään. Ja kuitenkin tapahtuu, tukehduttavan paljon, nimittäin henkilöiden pään sisällä. Juuri tällainen kerronta kaikessa yksinkertaisuudessaan on niin minun mieleen. Tykästyin Köngäkseen enemmän, kuin olisin koskaan uskonut ja nyt odotan Dora, Doraa. Vaikka mahtaakohan sekään peitota Luvattua...

Eilen sain luetuksi Mia Vänsän Saattajan, josta tulossa postaus piakkoin! Saattaja oli mielettömän hyvä, parempi kuin Vänskän uusin, Musta kuu. Mutta nyt jatkan potemista jo hiukan paremmalla mielellä. Kyllä tämä tästä.

Makoisia välipäiviä jokaiselle blogiystävälle ja vieraalle! ♥

Leena Parkkinen; Sinun jälkeesi, Max

2009 Teos, 311s.

Tervetuloa sirkukseen! Tänään meille esiintyy klovnien, nuorallatanssijoiden ja norsujen lisäksi joukko Ihka Oikeita Friikkejä.

Näistä friikeistä muodostuu Sinun jälkeesi, Max -teos. Päähenkilöinä ovat Max ja Isaac, toisiinsa ikuisesti yhteenliitetyt veljekset. Nämä siamilaiset kaksoset kasvavat kyljestä kiinni toisissaan ja osa sisäelimistä on yhteisiä. Mutta kirjassa vilahtelee myös kattava joukko muita erilaisten epämuodostumien vaivaamia ihmispoloisia. On merenneito, hartioista alaspäin luuton nainen, on tatuointien peittämä Mona, notkea nuorataiteilija, pelkkää lihasta koko tyttö. Ylilihavia naisia. Jopa päätön nainen (ihan feikki, kuten Max toteaa). On monella tapaa rikkinäisiä, yhteiskunnan rajamailla eläviä persoonia, joiden ainoa keino tulla toimeen 1920-luvun maailmassa on itsensä myynti. Sirkukseen, cabareihin, bordelleihin. Myös Max ja Isaac päätyvät näyttelyesineiksi. Miten säilyttää oma identiteetti, edes jonkinlainen itsekunnioitus kun kaikki pitävät luonnonoikkuina? Hirviöinä.

Tätä kysyy Leena Parkkinen erittäin kypsässä esikoisromaanissaan. Parkkisen kieli todella vakuuttaa. Se loihtii eteemme vuosisadan alun maiseman, niin sisäisen kuin ulkoisen. Tuoksut, värit, maut tuleva kohti, jazz soi. Voi miltei tuntea, kuin puutuneen käden tavoin toisen henkilön kiinni kyljessään. Ja millaista onkaan, kun omaa elämää ei ole sekuntiakaan. Kaikki on tehtävä yhdessä veljensä kanssa, niin vessassa käynnit kuin rakastelutkin.

Vielä 30-luvulla sirkuksen vetonauloihin kuului vastaavanlaisia tapauksia. Mutta jo Isaacin ja Maxin aikana alkoi muutoksen tuulet puhallella. Friikit lakkasivat kiinnostamasta ihmisiä. Oli juuri selvitty sodasta, kieltolaki, monenlaista puutetta. Aika oli ajamassa friikkien yli.

Tarina kerrontaan Isaacin näkökulmasta, ajasta toiseen pomppien. Välillä eletään veljesten rankkaa lapsuutta, jossa äiti hylkää poikansa sisarensa hoitoon. Täti ja äksy isoisä asuvat samaa taloa ja tädiltä pojat saavatkin ripauksen kipeästi kaipaamaansa rakkautta. Mutta sitten hylkää tätikin, myymällä pojat ahnaan sulhasehdokkaan kautta sirkukseen.

Poikien rakkauden kaipuu ja äitihahmon etsintä ilmenee heidän ajautumisessaan suhteisiin lihavien naisten kanssa. Ja näitä paksukaisia kirjassa riittää! Jokainen romaanin henkilö vain sinnittelee päivästä toiseen, parhaimmaksi katsomallaan tavalla. Suru lukiessa tuli, olisi tehnyt mieli halata näitä epäonnisia ja kertoa heille ihmisarvosta. Joka on kirjassa maahan poljettua tavaraa.

"Kissat syövät poikasensa."
"Kissat? Mistä sinä puhut?"
"Sanoin, että kissat syövät epäonnistuneet poikasensa. Luonto toimii niin. Mitään ei mene hukkaan."
Max pyöritti silmiään.

Venäläinen, omista traumoistaan kärsivä Iris tuo veljesten elämään piristysruiskeen. Iris on eläväinen söpö sisupussi, johon Isaac rakastuu. Vaikkakin tajuaa, ettei Iriksen kaltaisia voi kukaan omistaa.

Iris halusi turvallisuutta, hän halusi kaiken minkä pystyi saamaan käsiinsä: makeisia, savukerasioita, vaaleanpunaisia sifonkimekkoja, rakkautta ja kaikkea mistä hän oli lukenut kuvalehdistä. Hän oli nälkäinen lapsi ja liian nopeasti kasvanut nainen yhtäaikaa.

Vaikka Sinun jälkeesi, Max on taatusti unohtumaton, omalaatuinen kirja, en lämmennyt aivan varauksetta. Olen lukenut niin paljon loisteliaita romaaneja, että kirja jäi vähän niiden varjoon. Jotain jäi puuttumaan, mutta älkää vain kysykö mitä... Lukuelämys oli kuitenkin vahva ja aihe upean uniikki!

Ps. Blogspot on hävittänyt joitain kirjankansikuvia, joten räpsin jatkossa ne omalla kameralla.

Kaj Korkea-Aho; Tummempaa tuolla puolen

2012 Suom. Laura Beck. Teos & Schidts & Söderströms, 436s.

Mitä se - Raamt - on muuta kuin tumma hahmo ullakolla katonlappeen alla, lähes näkymätön sille joka hehkulampun valossa etsiskelee jotain pahvilaatikoiden ja lehtipinkkojen seasta, varjo jonka silmät voivat välkähtää pimeydessä ja saada niskakarvat nousemaan pystyyn?

Ennen tiivis, nyt vuosien ja elämän erilleen ajama ystävänelikko. Surusta särkynyt Benjamin, joka on juuri menettänyt rakkaansa. Homoseksuaali Christoffer, joka on muuttanut kotikonnuilta jo aikoja sitten Turkuun. Siellä hän työstää lopputyötä merkillisestä kansantarinoihin perustuvasta varjo-olennosta. Änkytyksestä kärsivä Loke. Radio ja tv-työläinen. Uskonsa menettänyt pappi Simon.

Näillä mennään, ja kovaa mennäänkin. Tämä on miesten tarina, hämmästyttävän herkkä ja kauniskin kaikessa rujoudessaan. Kun törmäsin ensimmäisen kerran kirjan kanteen, tiesin tarinan lukevani. Se on yhtä omalaatuinen kuin tämä uniikki teos. Kauhun värittämä, kyllä, mutta enemmän kuitenkin jonkinlainen selviytymistarina. Psykologinen trilleri ystävyksistä, jotka palaavat kotiseudulleen hyvin synkissä merkeissä.

Benjaminin rakas ja Loken sisko Sofie on kuollut auto-onnettomuudessa. Sofie, joka yleensä ajoi pikemminkin ali- kuin ylinopeutta. Muutama päivä Sofien kuoleman jälkeen Benjamin saa valvontakameran näpäyttämän kuvan Sofiesta. Kuinka mautonta lähettää tässä tilanteessa ylinopeussakko! Mutta miehen katse nauliutuu viereiseen penkkiin. Kaiken järjen mukaan Sofien olisi kuulunut olla autossa yksin. Mutta hän ei ollut. Vieressä istui jotain mystistä...

Kirjan alussa pidettävät paikalliset juoksukilpailut saavat nolon käänteen. Ystävärinkiin kuulunut Simon, kansalaisluottamusta nauttiva pastori, jää kiinni aivan älyttömästä huijauksesta. Miksi ihmeessä hän ryhtyi oikomaan? Iltapäivälehdistö kiinnostuu tapauksesta joka uhkaa paisua yli äyräiden.

Ja Christoffer päätyy takaisin kotiin mukanaan keskeneräinen tutkielma ja kihlasormus. Mikä oikein on tuo Raamt, joka näyttäytyi miesten lapsuudessa monillekin kyläläisille raa'an murhan jälkimainingeissa? Mielikuvitusta vai todellinen hirviö?

Henkilökohtainen suosikkini tästä miesporukasta on Loke. Änkyttäminen on kuin jäävuori, jossa ulkomaailmalle näkyvät oireet ovat vain pieni osa ongelmaa. Hänen kamppailussaan sanojen muodostamisen kanssa on aitoa, inhimillistä tragediaa. Radiosta, tv:stä ja musiikkimaailmasta tuttu Kaj Korkea-Aho kirjoittaa aiheesta niin riipivästi, etten voi olla miettimättä onko aihe hänelle henkilökohtainen. Korkea-Ahon kertojanääni on miellyttävä ja vakaa. Siinä on vahva omaleimaisuuden merkki, joka saa lukijan epäilemään onko koskaan lukenut mitään kirjan kaltaista.

Psyykkeen rajamaita kiertävä tarina ei sorru epäuskottavuuksiin. Maagisen realismin keinoin kerrotaan varsin vakuuttava tarina lapsuudenystävistä, joilla on jokaisella oma painolastinsa menneisyydessä. Ettei vain varjo-olentokin liittyisi jotenkin siihen... On tullut hetki kohdata käsittelemätön suru silmästä silmään, murskata se, tai antaa sen murskata sinut.

"Joillekin se on artikkeli aikakauslehdistä. Toisille se on koko elämä." Simon muisteli miten Ingerid nousi uima-altaasta Bergdahlin uimahallissa ja kiiruhti märän laattalattian yli kuin kuolonkalpea kummitus. Hänen käsivartensa olivat kuin luurangon, kasvot kalpeat ja sinertävät. "Ja toisilta se vie hengen."

Teoksen on lukenut ainakin Kirjavinkkien Mikko

Lisa Genova; Puolinainen

Left Neglected 2011, suom. Leena Tamminen ja WSOY 2012, 333s.

Miten se häneltä onnistuu? "Bob hoitamassa kaikkia kolmea lasta" on aivan toinen näytelmä kuin "Sarah hoitamassa kaikkia kolmea lasta". Bobin kanssa he suostuvat ilomielin olemaan itsenäisiä pikku työnjohtajia ja jättävät hänet rauhaan, kunnes hän tulee tarjoamaan heille jotain uutta tekemistä. Minä puolestani olen houkutteleva kuin suosittu rocktähti ilman turvamiehiä. He ovat kimpussani. Tyypillinen esimerkki: Linus pyörii jaloissa, inisee ja mankuu syliin, kun Lucy puolestaan karjuu "Äiskä, tule auttamaan!" toisesta huoneesta ja Charlie kysyy herpaantumatta neljätuhattaseitsemänsataa kysymystä siitä mitä roskille tapahtuu.

Sarah on melko tyypillinen esimerkki uraäidistä, jonka elämää leimaa pakahduttavan autuaallinen kiire. On ehdittävä jonglöörata sata asiaa kerralla ja suurimman osan elämästä haukkaakin työpaikka. Mieluisa sellainen. Adrenaliinin ja stressin keitos, johon on mahdutettava perhe. Aviomies Bob ilmenee myös melkoiseksi bisneshaiksi. Perhe on ihana, työ vielä parempi! Sitten on esikoinen Charlie, hurmaavassa mutta ah, niin ärsyttävässä kyselyiässä. Perheen keijuprinsessa Lucy ja ihana pallero Linus, joka on samanikäinen kuin oma kuopukseni. Sarahilla on kertakaikkiaan niin kiire, ettei hän edes tajua mitä aarteita omistaa. Työmatkalla auton ratissa hoidetaan niin sähköpostit, tekstiviestit kuin puhelutkin... Virhe. Paha virhe. Tapahtuu onnettomuus ja sen jälkeen ei olekaan enää kiirettä minnekään.

Sarah alkaa vähän sairaalassa toinnuttuaan suunnitella työhön paluuta. Pian kuitenkin huomataan jotain puuttuvan. Sarahin vasen puoli on lakannut olemassa olonsa. Kuten kirjan alkuperäinen nimi paljastaa, nainen on sairastunut neglectiin, harvinaiseen aivoperäiseen vammaan, jossa todella vasen puoli katoaa tietoisuudesta. Vamma pistää Sarahin arvomaailman vihdoin oikeaan järjestykseen -kovemman kautta. Kaikki perusasiat syömisestä kävelyyn on opeteltava uudelleen. Se ei olekaan ihan helppoa, kun kroppa ei tiedosta toisen puolen olemassa oloa. Seuraa melkoinen litannia hulvatonta tilannekomiikkaa. Lukija saa monet hyvät naurut. Vammaisuudelle ei toki itsessään naureta, vaan sen tuomille haasteille.

Niin taitava kuin olenkin (esikoululaiseksi) pukemaan alaosani, yläosan kanssa olen täysin avuton. Jos ei täydellistä toipumista oteta lukuun, en pysty kuvittelemaan päivää jona osaisin itsenäisesti laittautua rintaliiveihini niin kuin olen tehnyt joka päivä kolmetoistavuotiaasta asti.Vasen käsi läpi vasemmasta lenkistä, vasen tissi vasempaan kuppiin. Selän hakasista viis. Vammaiset aivoparkani menevät yhtä solmuun kuin sirkuksen käärmenainen jo yrittäessäni kuvitella miten tämä toimitus onnistuu. Minun pitäisi vähintään kokeilla jokaista itsekseen pukeutumisen vaihetta, mutta rintaliivien kohdalla en enää jaksa. Äiti vain pukee ne minulle, mutta emme kerro sitä terapeutille.

Luin tosiaan Puolinaisen juuri oikeaan saumaan. En tiedä, olisinko normioloissa päässyt juoneen näin hyvin kiinni. Minä todella viihdyin Genovan tarinassa! Välillä tuntui siltä kuin katselisi onnitunutta komediaa, sen verran elokuvamaista kerronta oli. Toisinaan tahti rauhottui ja vakavoituikin (hieman). Elämän perusarvot saivat Sarahin elämässä uuden merkityksen, mutta se herätti ajatuksia myös lukijassa. Minulle monet perheen arjen kuvaukset olivat niin tuttuja vaikken itse uraäiti olekaan. Kirja ei tuominnut äitien työssäkäymistä, tietenkään, mutta pisti ajattelemaan, voisiko ajankäyttöä kuitenkin normalisoida niin, että myös perhe saisi oman osansa. Romaani nosti esiin pienet asiat, suloiset rauhoittumisen hetket, joista lukija voi muodostaa keitaan oman arkensa keskelle.

Genova kirjoittaa mutkattoman suoraan, hauskasti ja sydämeen käyvästi. Kyllä tälläkin äänellä voi vaikeista asioista puhua. Kirjailijan aiempi teos, astetta vakavampi Edelleen Alice onkin saavuttanut suurta blogisuosiota. Aion ehdottomasti Alicen johonkin saumaan ottaa.

Toisaalla teoksen ovat lukeneet ainakin
Sanna
Susa
Tuulia
Lily
Mariel