Lisa Jewell; Sitten hän oli poissa

Then She Was Gone 2017, suom. Karoliina Timonen ja WSOY 2019, 407s.

Laurel tiesi, että hän ylireagoi ja toisaalta taas ei ylireagoinut. Ylireagointia ei ollut ollenkaan, kun oma lapsi on lähtenyt yhtenä aamuna vartin matkan päässä olevaan kirjastoon opiskelemaan reppu täynnä kirjoja eikä ole koskaan palannut.



Brittikirjailija Lisa Jewellen uusin romaani on pilkahdellut vastaan monissa blogeissa. Minulle kansista tulee hauskasti mieleen purppuraisen timanttista, kammottavaa tähtipölyä. Kun pääsin teoksen kimppuun totesin ennakkoaavistukseni oikeaksi sillä jotain taianomaista näinkin tyypilliseen aiheeseen, kuin teinitytön katoaminen, on saatu. Ja lopulta psykologisille trillereille tyypillinen rujous jää päällimmäisenä mieltä hyytämään.


Kaikki asiat, jotka tuntuivat tärkeiltä eilen, eivät ole tärkeitä enää. Tärkeää oli enää saada avattua se valtava uuden informaation solmu, joka on nyt vallannut Laurelin ajatukset. Osaset ovat sotkeutuneet yhteen, ja hän on varma, että kokonaisuus tarkoittaa jotakin, mutta se on niin kaukaa haettua ja karmivaa, ettei hän tiedä, mistä alkaisi.



Sitten hän oli poissa tarjoaa kihelmöivän mystisen lukuelämyksen. On kaunis 15-vuotias teinityttö, komea poikaystävä, rakastava perhe... oikeastaan juuri Ellie kolmesta lapsesta se äidille kaikkein läheisin. Hunajainen, nuoruutensa loistossa kukoistava neito on vain matikassa huono. Ellielle palkataan yksityisopettaja, tietenkin tyttö saa tahtonsa läpi, ja pian aineen salat alkavat aueta. Ellie tekee yhden ainoan virheen, sen kaikkein kohtalokkaimman, ja sitten hän on poissa.


Syyttely oli uuvuttavaa. Syyttely saattoi viedä järjen... kaikki mitättömät sattumat, jokainen polku haarautumassa miljoonaksi lisäpoluksi aina kun niistä huolettomasti valitsi yhden, joka sitten johti taipaleelle, jolta ei ikinä enää löytäisi takaisin.



Lapsen menetyksestä kituva Laurel katselee vierestä kuinka hänen perheensä hapertuu ja hajoaa - mies ottaa eron ja jatkaa elämäänsä uuden naisen kanssa. Jäljelle jääneet lapset muuttavat kotoa heti kuin mahdollista... Vasta vuosia myöhemmin myös Laurel on vihdoin valmis ja silloin nainen rakastuu. Mysteeri astuu mukaan kuvoihin piinaavana ja hämmentävänä Laurelin tavattua uuden miehensä nuorimman tyttären. Kuinka kummassa tuo tyttö voi muistuttaa niin paljon Ellietä?


Valitettavasti luin vahingossa eräältä keskustelupalstalta aika ratkaisevan juonipaljastuksen (varokaa ihmiset tekemästä niitä!), eikä tämä tietenkään voinut olla vaikuttamatta kirjalliseen nautintoon. Siitä huolimatta ihastuin tarinan omaleimaiseen hulluuteen, lähelle tuleviin henkilöhahmoihin ja tietysti itse tunnelmaan.

Toimii mainiosti kesälomakaverina!

Caroline Eriksson; Kadonneet

De försvunna 2015, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom 2016, 235s.

Ajan hiekkatietä ohi kesämökkien, hyvin samannäköisten kuin se, jolta juuri lähdin. Ne seisovat tyhjinä tien molemmin puolin. Niiden edessä ei ole autoja. Missään ei näy ristin sielua. Tässä elämän puuttumisessa, autiossa, hylätyssä mökkialueessa, on jotakin luonnotonta. Tuntuu epätodelliselta. Minut valtaa karmiva tunne, että olen kuolleiden valtakunnassa.


Kuulostaako Kadonneet kirjan nimenä jotenkin... tutulta? Ehkä jopa puhkikulutetulta? En edes muista montako tämän nimistä, tai tällä variaatiolla varustettua romaania olen lukenut. Optimistisena (?) ihmisenä ajattelin, että kun kirjailijalla on ollut "munaa" tehdä näin tyypillinen nimivalinta, on hänellä uniikki tarina kerrottavanaan.

Takakannen teksti vaikutti kyllä jokseenkin käytetyltä; pieni perhe matkustaa salamyhkäistä menneisyyttä kantavalle järvelle, menevät saareen. Ja kah, kun päähenkilömme Greta lähtee Alexia ja heidän tytärtään, Smillaa etsimään, ovat mokomat hävinneet kuin maan nielemänä.


Hoipun eteenpäin ja etsin katseellani maasta ja puista. Jalkani liikkuvat yhä nopeammin, ja liikkeeni muuttuvat yhä nykivämmiksi. Harhailen päämäärättömästi, en enää tiedä, mistä tulen tai minne menen. Olen niin hädissäni, että suuntavaistoni on sekaisin. Missään ei näy pienintäkään jälkeä ihmisistä. Kurkustani purkautuu nyyhkäisy. Smilla.


Mutta mitä tekee Greta? Hän ei hälytä etsintäpartiota paikalle, vaan palaa perheen mökille haahuilemaan jonnekin psykoosin ja epätoivon välimaastoon. Totuus ja harha kietoutuvat yhteen niin sekavaksi vyyhdiksi, ettei lukijakaan lopulta tiedä, ketkä henkilöt ovat todellisia, ketkä eivät.


Myönnetään. Psykologisilla trillereillä on aina tietty kaava, tietyt harhautuskeinot, joita kirjailija käyttää, ja vain rajallisia mahdollisuuksia, mikäli realismissa pysymme, tarina lopettaa. Ruotsalainen Caroline Eriksson ei nyt tällä kertaa kultasuoneen osunut, mutta uskon hänen mahdollisuuksiinsa tulevaisuudessa. Jottei ihan murahteluksi menisi, peukutetaan Erikssonin kykyä loihtia seittimäisen epätodellinen tunnelma. Ja järvi tarinassa, kaunista!


Sitä joko luovuttaa tai antaa samalla mitalla takaisin. Minä olen äitini tytär. Luoja minua auttakoon, mutta se minä tosiaan olen. Tiedän sen nyt.

***

Kirjasta ovat bloganneet myös Ulla ja Luetut.net.

Sara Stridsberg; Niin raskas on rakkaus

Beckomberga. Ode till min familj 2014, suom. Outi Menna ja Tammi 2016, 365s.

Tämä on hyvinvointivaltion nousu pimeydestä. Linna maailman pohjalla, oikeastaan vankila, palatsi kaikille väärämielisille ja viallisille, paikka jossa he saavat kieriskellä seisahtuneessa saastaisessa valossa, yksinäisinä, teljettyinä, unohdettuina. Puhdas ja ylevä sairaalalaitos, joka työntyy esiin maasta kuin sikiö verisistä kalvoistaan, linnamainen majesteettinen rakennus alueella jossa on aiemmin ollut vain metsää: lintuja, puita, taivasta, vettä.


Tämä on sydämen pysähdys, tämä on yö, tämä on Gravity the Seducer. Tämä on pysäytyskuva, hidastettu, tarkennettu filmi, jossa lentää valoinen merilintu, rikkoutuu helminauha sinisen kaikissa sävyissä. Tämä on tarina heistä, jotka ovat ulkona, ja erityisesti heistä, jotka ovat sisällä. Beckombergan mielisairaalassa kello on aina puoli neljä iltapäivällä, valotus seepian sävyinen. On ajattoman lämmintä. Suojaisaa.

Katso, tuolla makaa Sabina, ripsivärit poskillaan. Tuolla tupakoi Jim, ihmisten ympäröimänä, tietysti. Ja Jackie, turkissaan, pehmeässä kuin kissa.

Beckombergan sairaalassa, joka on kuin kaupunki pienoiskoossa, asuu Jackien isä Jim. Jim on komea mies, jonka liikkeet ovat käyneet monotonisiksi sisäisen varjon painosta. Alkoholi auttaa tiettyyn pisteeseen saakka, mutta sitten Jim lipeää, alkaa pudota.

"Olen pahoillani, Lone. Ilman sinua ei ole muuta kuin yö." - Jim


Kohtaloonsa alistuneiden sairaiden joukossa liikkuu kuin kala vedessä 13-vuotias Jackie. Hän käy joka päivä tapaamassa isäänsä vielä siinäkin vaiheessa, kun Lone on jo toisaalla, matkalla maailman kaukaisimpiin paikkoihin pakoon mielisairasta miestään. Jackien elämä on Beckomberga. Jackie makaa puiden alla penkillä, tuijottaa valoon.


Kukaan ei voi elää ilman valoa ja kenties viihdyn hänen kanssaan juuri siitä syystä, että saan olla valossa hänen pimeytensä rinnalla. Se pimeys on pohjaton, kun kosketan häntä ensimmäistä kertaa, kun lasken käteni hänen hiuksilleen tuntuu kuin koskettaisin yötä joka on käteni alla viileä ja puhdas, tähtikirkas. - Jackie


Sara Stridsbergin ensimmäinen suomennos, Niin raskas on rakkaus, on tuokiokuva hyljeksittyjen elämästä. Se liikkuu suveriinisti ajassa ja henkilöissä, lyhyestä sivumäärästään huolimatta se ehtii pysähtyä rinnalle, näyttää elämän koko rumuus ja kauneus. Niin raskas on rakkaus. Ja niin kipeän kaunis, niin täydellinen kuin indigonsininen helmi.


"En pyydä muuta kuin vapautta, ja kun se kielletään minulta, niin kuin aina käy, otan sen silti." - Sabina


***

Muutkin ovat tästä bloganneet, esimerkiksi Krista, Omppu, Leena Lumi, Lumiomena/Katja.

Rosamund Lupton; Hiljaisuuteen hävinneet

The Quality of Silence 2015, suom. Outi Järvinen ja Gummerus 2016, 326s.

Yasmin muisti lapsuuden pimeänpelon, jonka vuoksi hän ei ollut joskus uskaltanut edes hengittää. Jotenkin pelko liittyi reunalla olemisen tunteeseen, siihen että elämän keskipisteessä oli pelkkää tyhjää siinä kohtaa, missä aiemmin oli ollut äiti.


Jäätävä, ikuinen yö. Aurinko, joka ei nouse päiviä erottelemaan. Tie, jolla kaksi epätoivoista etenevät. Yasmin, filmitähden ulkonäön omaava äiti. Ruby, kymmenen vuoden täydeltä lapsenomaista viisautta, jota tytön kuurous vain korostaa. Ruby on tottunut hiljaisuuteen. Puhumaan käsillään. Ja nyt hiljaisuus lepää mustan taivaan yllä kuin tukahduttava, tappavan kylmä peite.


Jäätie tulee koko ajan kapeammaksi. Tältä kai aikuistuminen tuntuu, taaksepäin ei voi kääntyä, vaikka kuinka haluaisi, koska pelottaa.


Yasmin ja Ruby etenevät tässä salakavalasti kylmäävässä trillerissä pitkin hengenvaarallista tietä etsien Mattia, aviopuolisoa, isää. Luontokuvaajaa, jonka jopa paikallinen poliisi uskoo kuolleen inuiittikylässä riehuneessa tulipalossa. Mutta Matt ei voi olla kuollut. Se on mahdotonta! Vaikka järki, vaikka oma äidinsydän kehottaa Yasminia kääntymään takaisin tältä helvetilliseltä matkalta, palaamaan sivistyksen pariin edes Rubyn takia, hullu kaipuu jo menetetyltä tuntuvaa miestä kohtaan saa hänet jatkaan.

Musertava kylmyys, mustaa musempi pimeys, tai edes kohti tuleva myrsky eivät kuitenkaan näitä kahta pelota siinä määrin kuin tuntematon, perässä hiipivä seuraaja...


Tiedättekö sen ulkoilmateatterin Roomassa? Sen jossa orja vietiin näyttämölle ja sitten leijona laskettiin irti? Nyt tuntuu siltä kuin me oltaisiin valtavassa kylmässä teatterissa, mutta kimppuumme ei olisi hyökkäämässä leijona vaan sellainen henkilö, joka tappaa myskihärän ja korpin ja susia ja naalinpoikasen, vaikka ne eivät ole tehneet hänelle mitään pahaa.


Rosamund Luptonin Sisar on minulle yksi ikimuistoisimmista lukuelämyksistä ikinä. Hänen uusimpansa ovat aina suuria tapauksia, niitä, joita jännityksen sekaisella ihastuksella odottaa. Hiljaisuuteen hävinneet on yksinkertaisuudessaan hieno tarina. Se on toimiva trillerinä, mutta itse annoin lukijana eniten painoa äiti-tytär -suhteelle, jossa haavoitettu, herkkä nainen rakastaa lastaan yli kaiken. Silti tytär, elämäniloinen mutta vakava Ruby kokee tavallaan tukevansa ihanaa, hupsua äitiään. Tunneside on olosuhteita vahvempi. Äärimmäisen kylmyyden ja pelon keskellä se lujittuu kuin kaunein, täydellisin lumihiutale.

Erilainen, mielenkiintoinen ja puhutteleva romaani.


Juuri täällä, tässä pahassa, me tavoitamme 
hyvän tiedon viimeisen puhtauden.

Wallace Stevens

***

Romaanista ovat postanneet myös Leena Lumi,  Kaisa Reetta, Arja ja Katja.

Saara Turunen; Rakkaudenhirviö

Tammi 2015, 441s.

Äitini on aina kaihtanut muutoksia ja uusia asioita. Kaikki saattaa mennä pilalle: talo sortua, ikkunat rikkoutua ja hyvät suunnitelmat muuttua. Sitä saattaakin yhtäkkiä näyttäytyä oudossa valossa, ja mitä muutkin siitä sitten ajattelevat? Saattaa saada erikoisen leiman, ja ei kai sellaista kukaan halua? Äitini pelkää erikoisuutta. Hän pelkää sitä enemmän kuin mitään muuta.


Alussa on äiti. Tai oikeammin äidinäiti ja äidinisä, isänäiti ja isänisä. Isä. Mutta unohdetaan heidät, annetaan heidän olla, koska äiti on se joka hallitsee. Se joka sanoo viimeisen sanan. Pelon sanan. Pelon erilaisuutta kohtaan, hysteerisen tarpeen olla niin tavallinen, niin huomaamaton kuin mahdollista. Äiti pitää huolta siitä, ettei ihmisillä ole syytä puhua, edes ajatella pahaa perisuomalaisesta, perinormaalista perheestä.

Alussa, keskellä ja lopussa on äiti.

Koska äidin ankaraan, rakkaudettomaan varjoon syntyy tietysti lapsia. Muuhan vaikuttaisi epänormaalilta! Syntyy pieni Saara-tyttö, jonka "erikoista" luonnetta edes äiti ei pysty häivyttämään. Masentamaan kylläkin. Saaran lapsuus on paikoin jopa iloista, silloin kun äiti ei ole paikalla. Silloin kun ei tarvitse olla kotona, istumassa pöydän ääressä ulos ikkunasta tuijotellen.

Suunnilleen kirjan puoliväliin saakka Saara on lapsi, josta kehittyy hiljalleen teini, teinistä nuori aikuinen. Saara muuttaa Helsinkiin opiskelemaan päästäkseen irti äidin otteesta, maalaismaisemasta jossa mitään ei tapahdu, mikään ei liiku.

Saara matkustaa kaukaisiin maihin, etsii itseään ja toista ihmistä, sitä joka voisi täyttää sen hirmuisen aukon, jonka äiti jälkeensä jätti. Saara etsii rakkautta:


Kauan sitten minuun jäi tyhjä kohta ja niin minusta tuli rakkaudenhirviö. Minä pakenin. Lähdin juoksemaan ja juoksen vieläkin, sillä rakkaudenhirviö on sellainen, joka juoksee. Se juoksee aina vaan, sillä se etsii jotain paikkaa, jonne se kuuluisi, ja ihmistä, joka rakastaisi niin paljon, että tyhjä kohta sydämessä täyttyisi. Mutta tyhjä kohta ei koskaan täyty, ei vaikka sinne kaataisi kaiken rakkauden maailmasta.


Vaikka kertojanääni kasvaa tarinan edetessä, ei surullinen ja ahdistava tunnelma juuri hellitä. Kaikkialla minne meneekin, Saara tuntee olevansa ylimääräinen, ulkopuolinen, liikaa. Se tarpeista suurin jää aina täyttymättä; se että joku hyväksyisi ehdoitta, rakastaisi ehjäksi.


Tiedän, että minulla pitäisi olla oma elämä, mutta en tiedä mistä sellainen hankitaan. Näen edessäni synkän tulevaisuuden. Saisin istua mustalla nahkasohvalla aina maailman loppuun saakka.


Rakkaudenhirviö -romaanissa on jotain kärjistetyn suomalaista. Vastaantulijoita ei katsota silmiin, naapuria ei tervehditä, läheisiä ei halata. Yritetään pysyä mahdollisimman huomaamattomina, jottei vain kukaan alkaisi seläntakana puhumaan. Levittelisi juoruja! Ja ihmispelon takia heitetään hukkaan koko elämä.

Vaikka kirja on kerronnaltaan hyrisyttävän hauska, on itse tarina minusta liiankin surullinen. Jossain lukuvaiheessa alun ahminta laantui, ja päähenkilön tavoin aloin itsekin lamaantumaan. Pohdin, eikö Saaralle todellakaan ole luvassa onnea, eikö peilistä koskaan kurkista muuta kuin lehmän kasvot. Sillä yritystä naiselta ei puutu, todellakaan.

Mutta vasta aivan tarinan lopussa, viimeisillä sivuilla seuraa armahdus, ainoa mahdollisuus irtipääsemiseksi äidin otteesta - anteeksianto.

Hieno, ristiriitaisia tunteita herättävä Rakkaudenhirviö on ehtinyt jo voittaa Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Vaikka romaani onkin Turusen esikoinen, tunnetaan hänet maailmalla teatterintekijänä.


En ole koskaan halannut äitiäni tai isääni. Meidän perheessämmekään ei ole koskaan halattu ketään. Enkä usko, että naapuritkaan halailevat toisiaan. En ainakaan ole nähnyt mitään sellaista, paitsi tietenkin televisiossa.

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Lumiomena ja Mari A,

Sofi Oksanen; Norma

Like 2015, 303s.

Se joka hallitsee unelmia, hallitsee maailmaa. Se joka hallitsee hiuksia, hallitsee naisia. Se joka hallitsee heidän lisääntymiskykyään, hallitsee myös miehiä. Se joka pitää naiset tyytyväisinä, tyydyttää miehetkin ja se joka tohtoroi hius- ja vauvakuumeisia ihmisiä, on heidän kuninkaansa.


Kuunneltuani erään rakkaan kirjasiskon kanssa (kahvimukeista viiniä nauttien, hups, lipsahti) Kirjamessuilla Sofi Oksasen haastattelua hänen uutukaisestaan, Normasta, häipyivät kaikki Kyyhkysten (jäi kesken, toinen paljastus) aiheuttamat epäluulot. Olin varma siitä, että Normaa ei saa missata. Missataan ennemmin joku muu, mutta tämä, maagisen realismin värittämä dekkarimainen ja naisellisia aiheita käsittelevä romaani minun ON luettava.

Onneksi samainen ystäväni sai kirjan kolmannelta rakkaalta ystävältä, luki sen, suositteli, ja postitti minulle.

Normaa on markkinoitu etukäteen ihastuttavan anonyymisti. Ilman Sofin haastattelua, ja oi miten upea nainen hän onkaan, en olisi tiennyt kirjan juonesta tuon taivaallista. Mielsin tarinaa lukiessani Norman alitajuisesti Sofin alter egoksi. Molemmat ovat salaperäisellä tavalla mystisiä naisia, molemmilla on huikeat hiukset. Joskin epäilen Sofin hiusten kasvuvauhdin olevan aivan Norman tasoa; hänellä tukka venähtää vuorokaudessa yli metrin.

Kaikki alkaa Norman äidin, Norman elämän tukipylvään hautajaisista, jonne nainen on saapunut Diapamien ja Postfanejen voimin. Laukussa vauvaöljyä kiharoihin, hiuslakkaa kutrien kuritonta käytöstä taltuttamaan. Norman äiti on tehnyt itsemurhan syöksymällä päin metroa. Mutta onko lopulta kyse itsemurhasta, vai piileekö takana jotain salamyhkäisempää, pelottavampaa.

Norman tie vie potkujen jälkeen töihin samaan kampaamoon, jossa hänen äitinsä vielä eläessään työskenteli. Jossa aitohiuslisäkekauppa kukoistaa. Pian käy ilmi äidin sotkeutuminen johonkin vaaralliseen, joka vetää pimeän imun tavoin puoleensa myös Normaa.

Miten kohtukauppa liittyy koko soppaan? Mikä osuus kauan sitten hulluksi tulleen Helenan aikuisilla lapsilla on petokseen?


Enemmän kuin hiustesi hallitsematonta käytöstä pelkään jotain muuta, jotain mitä yksikään nainen ei ole pystynyt hallitsemaan: sydämen viettelyksiä. Ennen pitkää kohtaat jonkun, josta haluat muutakin kuin hetkellistä seuraa. Ennen pitkää oma sydämesi pettää sinut kuten se on pettänyt edeltäjäsikin. Siksi tämä kaikki on välttämätöntä. Luotan järkeesi, mutta sydämeesi en.


Norma on mielestäni viehättävän naisellinen rikostarina siitä, kuinka hyväosaiset rikkaat tulevat aina sortamaan puutteenalaisia. Normasta on vaikea olla pitämättä, mutta häneen on samalla vaikea rakastua. Sama pätee koko romaaniin. Tuo hiuslakantuoksuinen, kauniskantinen kirja pitää sisällään ruman kertomuksen, ja onkin saanut melko ristiriitaisen vastaanoton. Minulle lukukokemus jää silti ehdottomasti plussan puolelle.

Pakko vielä todeta, ettei ole Puhdistuksen voittanutta. Ei ikinä!

***

Toisaalla Normasta ovat bloganneet ainakin SUOMI LUKEE Krista, MarikaOksa, Kirjakaapin kummitus, Elegia , yms yms (sori, laiska linkittäjä)