Sisko Savonlahti; Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Gummerus 2018, 304s.

Mitä minä oikein haluan?


Arvostelukappaleita aikoinaan pyytäessäni pysähdyin hetkeksi esikoiskirjailija Sisko Savonlahden kohdalle, mutta jäin epäröimään olisiko tämä ihan minun juttuni. Onneksi kirja tuli vastaan kirjastossa. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on täyden kympin teos. Savonlahti kirjoittaa omalla uniikilla tyylillään enemmänkin toteavasti, kuin hurjan hurjasti tunteilla pelaten. Arki kajal-siveltimineen ja sipseineen tuntui vähintäänkin helposti samaistuttavalta. Ja kun vielä itsekin olen samanlaisessa työttömyyden lamaannuttavassa tilassa, jossa pitäisi sitä ja pitäisi tätä mutta kun ei vain jaksa, ihastuin pinkkiin teokseen täysillä.

Kirja on raadollinen, kirja on hauska, kirja on tosi.


Päähenkilömme, nuori helsinkiläinen toimittaja seurailee, kuinka elämä huitelee ohitse. Erosta hänen, ja poikaystävän välillä on jo monta kuukautta, mutta yli ei pääse, kipu ei helpota, aika ei paranna. Sillä vaikka nämä kaksi ehtivät viettää yhdessä vain lyhyen ajan, poikaystävä pääsi liian lähelle.


Yhteisiä öitä tuli lisää. Niinä harvoina kertoina, kun nukuimme erillämme, katsoimme iltaisin tahoillamme taivasta ja lähettelimme iltaisin siitä toisillemme valokuvia. Taivas oli vaaleansininen tai vaaleanpunainen tai yhdistelmä pastellisävyjä. Söin harvoin sipsejä.



Ja ilman sen kummempia selityksiä mies lähtee, nainen jää. Toimittajan töitä on harvakseltaan, vielä harvemmin tulee lähetettyä työhakemuksia. Ennemmin hän makoilee kalliin vuokra-asuntonsa parvekkeella, kuuntelee Linnanmäeltä kantautuvia ääniä, haaveilee. Mutta mistä? Sipsiriippuvuus alkaa lähennellä äärirajoja, ajatukset terveellisemmästä elämästä lipuvat yhä kauemmaksi. Puhelin olisi täynnä Tinder-miehiä, mutta yksikään heistä ei vedä vertoja entiselle poikaystävälle.


"Usko pois", Teemu jatkoi. "Meidän ongelmamme on se, että me ajattelemme kaiken aikaa miehiä - menneitä, nykyisiä ja tulevia. Ja sitten jauhamme heistä ja ylianalysoimme heitä."



Onneksi naisella on ystävät, huolehtivat sukulaiset, erityisen ihastuttava mummi. Heidän myötä melankoliakin helpottaa hitusen. Vielä ei ehkä jaksa, mutta pian. Kaikki voi muuttua tai olla muuttumatta. Jokainen päivä on kuitenkin täynnä elämää itseään.


Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kuvaa ihastuttavalla tavalla niin päähenkilön mielenliikkeitä, kuin Helsinkiäkin. Se on äärettömän ajankohtainen, hauskan surullinen tarina, joka pitää lukijaansa hienoista välimatkaa. Aivan kaikkia kortteja ei näytetä, mikä lisää kutkuttavasti jännitteitä. Taas yksi kirjailija, jota jään jatkossa ehdottomasti seuraamaan.



"Ei sitä lasta taideta ihan noin vain hankkia", huusin vaarilleni.
"Tuolla on kuule mukavia miehiä koko Suomi täynnä", hän vastasi.
Pyörittelin silmiäni mutta kukaan ei nähnyt sitä. Katsoin puhelintani. Olin saanut viestin Tinderissä.
"Haluutko munaa?" siinä luki.

Marie Hermanson; Hämäränmaa

Skymningslandet 2014, suom. Jaana Nikula ja Like, 299s.

"Ei se merkitse mitään. Ei se merkitse mitään Hämäränmaassa."


Marie Hemansonin Laakso lukeutui yhdeksi vuoden 2012 positiivisimmaksi yllättäjäksi, näin ollen täpinöissä Hämäränmaahan saavuttiin. Saavuttiin pystypäin ja ylväästi ympärille tähystellen, 40-luvulle päädyttiin, mutta ei oikeasti, oikeasti elettiin nykyaikaa mutta eräässä syrjäisessä kartanossa, eräiden nuorten keskuudessa pyöri eräänlainen fantasiamaailma. Sellainen, jossa aika on ikuisesti pysähdyksissä toisen maailmansodan paikkeille. Sellainen, jossa naisilla on leningit, miehillä puvut, kuin lämpimän kuparisen värisessä valokuvassa.


"Ettekö halua lähteä nyt meille?" Tessan kysyi pettyneenä.
"Missä se on?"
"40-luvulla. Siellä me asutaan. Back to the forties", Tessan huudahti ja kohensi keimailevasti kampaustaan.


Aurinko paistaa, kesä hyväilee lämmöllään, kun Martina saa tarpeekseen hotellipestistä, jota sieti vain kipulääkkeiden voimalla. Samana epäonnen päivänä hän kuulee joutuvansa muuttamaan suloisesta asunnostaan. Kuin kohtalon sormen säätämänä Martina tapaa vanhan ystävänsä Tessanin. Räiskähtelevän eloisan vanhan ystävänsä, jolla on uusi, salaperäinen työpaikka. Ja Martinahan lähtee Tessanin mukaan,

Päätyy ikivanhaan kartanoon. Päätyy Florencen, 1943 vuoteen juuttuneen vanhuksen palvelukseen. Hahmoksi hänen sisäisen maailmansa harhoihin. Tessan on sisäkkö sisäkön puvussa. Martinasta tehdään sihteeri kirjaamaan ylös "salaisia asiakirjoja". Nämä nuoret viihtyvät! Elämä, joka on aiemmin näyttänyt vain tylyimmät puolet itsestään, alkaakin vaikuttaa ihanalta. On kesä, luonto kukoistaa, työ hurmaa keveydellään. Mikäpä estäisi leikkimästä mennyttä aikaa, miksei ihminen voisi elää näinkin... neljäkymmentäluvulla?

Mutta kuten kaikkiin paratiiseihin, myös tänne luikertelee käärme. Satu alkaa saada ihmismäärän lisääntyessä ahdistavia juonenkäänteitä.

No niin. Hämäränmaa on luonnollisesti eri kuin Laakso. Hämäränmaa tarjoaa hienovireisempää psykologista jännitystä koreissa gootahtavissa kuoseissa. Tarinahan on aivan omaa luokkaansa! Harvoin tulee lukeneeksi mitään näin omalaatuista! Silti... Silti jäin kaipaan teokselta jotain vielä enemmän, kiitos Laakson, joka nosti odotuksen pilviin. Mikäli tämä olisi ollut ensimmäinen lukemani romaani Hermansonilta, olisin taatusti aivan toisissa fiiliksissä. Suosikkeihin menee kuitenkin, heittämällä.


Sinä vuonna syyskuu oli epätavallisen lämmin. Vielä myöhään illalla saattoi mennä ulos hihattomassa leningissä. Vasta aamuvarhaisella tuli viileää. Koleus täytti ilman usvalla ja kasvillisuuden kasteella ja kun aamuaurinko nousi, viilliintynyt puutarha pisaroi ja huurusi kuin viidakko. Se oli ihmeellinen vuodenaika.


***

Lue myös Ullan hieno bloggaus teoksesta.

Silvia Avallone; Teräs

Acciaio 2010, suom. Taru Nyström ja Minerva 2014, 427s.

Alessio oli yrittänyt löytää merkityksen sanalle teräs. Se ei tarkoita mitään, hän sanoi. Se on metalliseos, Elena totesi ja rypisti otsaansa. Mutta etsin sitä sanakirjasta, eikä sillä ole omaa merkitystä, Alessio penäsi. Sen taakse ei siis kätkeydy toista sanaa. Se tarkoittaa vain sitä itseään ja siinä kaikki.

Havaittuani Minervan julkaisevan tällaisen italialaisen kirjailijan romaanin, sain hauraan etiäisen siitä, että teos voisi olla mieleinen. Luettuani kaksi upeaa arviota kirjasta (Leena Lumi ja Mari A), aloin olla jo täpinöissäni. Mitämitämitä! Kirjahan vaikuttaa legendalta. Mutta vasta kun itse pääsin juoksentelemaan via Stalingradon rannoille ruostuneita putkenpätkiä ja lasinsiruja väistellen, sukelsin vihreään mereen kaihoisasti Elban lomasaarelle tähyillen, tehtaan saastuttamaa ilmaa yskien, havaitsin lukevani oikeaa kultakimpaletta. Tajunnanräjäyttäjää. Vuoden Kirjaa?

Teräs on tarina kahdesta kolmetoistavuotiaasta tytöstä, Annasta ja Francescasta. Juuri tänä kesänä he ovat muuttuneet naisiksi. Vaikka mieli on nuori, keho kumpuaa kyltymätöntä huomiota, elämänhalua. Rannalla toisiinsa tiiviisti kiinni kasvaneet tytöt esittelevät pikkubikineissa muotojaan, jotka eivät jää miesväeltä huomaamatta. Eivät etenkään Francescan isältä, joka kiikaroi parvekkeella mustasukkaisena tytärtään. Pervessin sadistinen isäukko onkin tarinan pahis.

Alastomat vartalot eivät erotu toisistaan. Sydänystävän vatsa vasten omaa vatsaa tuntuu suloiselta. Kolmetoistavuotiaissa vartaloissa riehuu uusi tuli, jota he eivät vielä osaa käsitellä.

Siinä missä Anna pursuaa sosiaalisuutta ja uskallusta, on Francesca hillitympi versio ystävästään. Kumpaakin yhdistää syvä sisarillinen rakkaus toista kohtaan, järjetön jano maailmaan. Mutta entä sitten, kun Anna rakastuu itseään reilusti vanhempaan mieheen?

Kukaan ei riitä itselleen yksin.

Teräs on riipivä tarina kahdesta kasvukipujen piinaamasta kaunottaresta, mutta myös heidän perheistään. Annan isoveli Alessio, tehdastyöläinen ja ankara bailaaja nousee keskiöön yhdessä työteliään mutta nuorekkaan äitinsa kanssa. Perheen isä taas on oma lukunsa. Raivostuttava, narisistisen hömelö luku. Francesca puolestaan elää perheväkivallan ikeessä oman Rosa-äidin kanssa. Mutta vaikka seinät näyttävät nousevan vastaan joka suunnasta, on Francescalla unelmansa. Unelma, joka raa'asti murskataan.

Silvia Avallonen esikoisteos on ahminut huikasevat määrät palkintoja, ja täysin aiheesta. Hänen tekstinsä on kohtitulevaa, flirttailevasti mukaansa kutsuvaa täydellisyyttä. Täyteläistä, rohkeaa, lähes röyhkeää. Ja samalla, ah, niin kauniin nostalgista. Vastapainona ystävyydelle ja nuoruuden haaveille Italia näyttää nyt miljöönä toisenlaiset kasvot. Köyhyyden uhka, varsinainen puute leijuu pelottavana ilmassa, mutta sille Anna ja Francesca nostavat söpöt nenänsä.

Minälaista on kasvaa vuokrakasarmissa, kun seinistä putoilee laastinkappaleita ja asbestia pihalle, jolla lapset leikkivät huumeita myyvien nuorten ja haisevien vanhojen ämmien seassa? Millainen maailmankuva syntyy paikassa, jossa ei mennä lomalle, ei käydä elokuvissa, ei lueta lehtiä eikä kirjoja, ei tiedetä eikä halutakaan tietää mitään muusta maailmasta?

Koska kaikki on vielä mahdollista, avointa. Maailma vain odottaa tyttöjen valloitusta...

Sanomattakin on selvää, että Teräs tarjosi minulle yhden vuoden parhaista lukukokemuksista. Kokeilkaa tekin!


Toiset asiat palaavat, toiset eivät voi palata. Hän ei pystynyt hymyilemään. Ihminen on varma, että pitää saada kaikkea lisää, joka päivä enemmän. Että maailma toimii sillä tavoin. Mutta sitten yhtäkkiä käy niin, että menettää jotain ja joka päivä on kaikkea vähemmän.

Riikka Takala; Ole hyvä

Atena 2014, 152s.

Jokaisella heillä oli ruumiinsa ja he pelkäsivät sitä.

"Vittu", sanoi Viola, joka ei koskaan nähnyt itseään.

Heillä jokaisella oli ruumiinsa, ja se pelkäsi heitä.


Viola: Mitä siitä voisi sanoa? Että hän oli niitä tyttöjä, jotka puhuivat sujuvasti viittä kieltä, mutta oli sitä mitä kulloinkin suostuisi ottamaan vastaan. Kassaneiti. Kebab-myyjä. Kirjastovirkailija.* Gallup-kyselijä. Tai että hänellä oli aikaa meditoida ja odottaa jotain koulutusta vastaavampaa niin kuin nyt.

Elli: Elossa oleminen oli velvoittava tunne. Hän tiesi, että toisinkin saattoi olla ja antoi lantion kiertää, kiertää.

Aava: Aava oli viittä vaille valmis eikä koskaan tulisi tämän valmiimmaksi, tämän täydemmäksi, vaan jäisi aina puolitiehen ja kesken. Hän jäisi siihen tilaan, että jos ei voinut olla kaikkein pätevin, oli oltava laihin.

Riikka Takalan Ole hyvä on kantensa tavoin tekstiltäänkin värien kyllästämä, runollinen teos. Se on tarina kolmesta naisesta, joita yhdistää ystävyyden lisäksi jotakin mustaa: työttömyys. Hyvinkoulututettu Viola ja yh-äiti Elli tasapainoilevat vähien rahojensa varassa. Laskut jäävät maksamatta, tytölle ei ole varaa ostaa uutta barbia. Aavalla puolestaan on turvatumpi talous: rikas mies, mutta riittääkö sekään, koska aina löytyy toinen laihempi tyttö.

Naiset käyvät yhdessä tanssitunneilla, joka tuo elämään etnisyyttä, rajojen ylittämistä, voimaa. Ja toisaalta myös vastuuta. Aina vastuuta, vaikka omatkin asiat ovat hunningolla.

Tanssia, vauvahaaveita, hyväntekeväisyyttä, sairaita exiä, anoreksiaa, leipäjonoja, rannerenkaita. Niistä on tämä pienisuuriromaani tehty. Koska olen itsekin työtön, halusin ehdottomasti tämän kauniin kirjan kokoelmiini. Vertaistuen vuoksi ja ehkä myös tirkistelyn ilosta: miten muut samassa tilanteessa olevat pärjäävät. Olen hyvä -teoksen mukaan eivät kovinkaan hyvin. Ja toisaalta, ääriolosuhteissa meistä jokaisesta paljastuu rautanainen.

Lukukokemuksena ehdottoman positiivinen, joskin hiukan sekava. Pieneen tilaan oli puskettu mielestäni aivan liikaa tavaraa, kun jo pelkästään yksi aihepiiri olisi sivumäärään nähden riittänyt. Mutta toisaalta sitten tarina olisi ollut eri. Ei näin runsas, kaareva, pyörivä, huikea.


Miten valaistuvatkaan ne, jotka ovat yhtä tyhjän kanssa.

***

Teoksen ovat lukeneet ainakin
Mari A
Ulla
Jaana
Katja
Maija

*) itse kyllä hyppisin ilosta, jos moista virkaa tarjottaisi...