Katariina Vuori; Erään tapon tarina

Like 2018, 207s.

- Joko isä tai äiti kuolee, mää sanon ja ravistan itseni irti.


Tämän teoksen kohdalla mieleni lyö tyhjää. Tunteet mylläävät, silmistä valuu kyyneleitä. Miten epäreilua, miten epäoikeudenmukaista elämä joskus onkaan? Oikeastaan aika usein. Tällaista tapahtuu joka hetki. En edes uskalla kuvitella kuinka monessa perheessä uinuu raateleva leijona. Arki sujuu ajoittain rauhallisesti ja hyvin. Sitten ilma yhtäkkiä sähköistyy, isän silmiin ilmestyy vieras, sairaalloisen kiiltävä katse, kädet puristuvat nyrkkiin...

Ja lapset, ja äidit, miten he elävät pelossa joka hetki, joka ainoa minuutti. Se on käsittämättömän hirveää ajateltavaa ja juuri siksi annan rakkauden täyteisen tunnustuksen sekä Askolle, että Katariina Vuorelle rohkeasta teoksesta. Vaikenemisen aika on ohi. Erään tapon tarinan on tultava julki.


- Niin mää aattelin kun en haluais tehä isälle korttia.
Opettaja mutristaa suutaan eikä näytä tyytyväiseltä. Se laittaa käsivarret puuskaan.
- Ja miksi et?
Kaikki tuijottavat.
- No kun mun isä ei oo kotona.
- Missä hän sitten on?
- Pelson vankilassa. Sinnekö mää sen sunnuntaina vien?



Suomessa on julkaistu kohtuu vähän "true crimeä" tai sitten olen vain onnistunut romaanit missamaan. Askon tarina sijoittuu Pohjois-Pohjanmaalle jossa pieni perhe asuu vaatimattomissa olosuhteissa. Asko, isä ja äiti. Isä tosin viettää suuren osan ajastaan vankilassa, ja juuri ne hetket ovat perheessä huolettomia. Silloin voi vapaasti hengittää. Mutta kun Esko palaa kuvioihin alkaa väkivallan, alistamisen ja pelon päivät. Monesti äiti ja Asko pääsevät mummolle turvaan, liian usein eivät. Ja silloin onkin helvetti kirjaimellisesti irti.

Lopulta asiat kärjistyvät pisteeseen, josta ei ole enää paluuta.


Vaikka Askon tarinaa on hienosti jo mediassa käsitelty, en tahdo omassa blogissani "spoilata" loppuratkaisua. Lukekaa itse tämä riipivän ajankohtainen mutta tärkeä teos. Voin luvata ettei maailma näytä kirjan jälkeen enää samalta.

Minä kiitän!



- Äiti tappaako isi meidät, jos se saa kiinni?
- Ei, äiti sanoo ja puristaa mun kättä.
Mutta vastaus tulee äidistä ohuena ja sen käsi tuntuu nihkeältä. Jos äidin puhe olisi kirjoitettu lyijykynällä, olisi sen saanut kumitettua paperilta helposti. Siitä kuuli, ettei sekään oikeasti tiennyt.

Anni Saastamoinen; Depressiopäiväkirjat

KOSMOS 2017, 157s.

Ei ole enää normaalia, kun on niin väsynyt, että voisi nukkua kokonaisen vuorokauden. Ei ole enää normaalia, kun ahdistus kuristaa ja painaa keuhkot kasaan, eikä keuhkoja saa täyteen vaikka haukkoisi happea kuinka. Ei ole normaalia, ettei halua nähdä ketään ihmisiä, edes kaikkein rakkaimpiaan, eikä keskustella kenenkään kanssa ikinä. Ei ole normaalia, että saattaisi vain maata ja tuijottaa kattoon lasittunein silmin kuin olisi jo kuollut. Ei ole normaalia, että koko ajan itkettää, vaikka itkuun ei ole mitään muuta syytä kuin koko ajan sisintä kalvava selittämätön olemassa olemisen kauheus.


Huh huijaa. Juuri nyt kaipaisin kirjailija Anni Saastamoisen sanavalmiutta, napakkaa älyä kertoa hauskasti tajuttoman yleisestä, mutta silti väärinymmärretystä sairaudesta. Masentaa. Tällaisen toteamuksen voi heittää puolihuolimattomasti vaikkapa päivän säästä, tai sitten sanalla voidaan tarkoittaa hengenvaarallista tautia. Mielensairastumista, tilapäistä häiriötä, ehkä jo kroonistuneempaa sairautta, joihin kaikkiin liittyy vahvoja syyllisyyden, ja itsevihan tunteita. Unohtamatta ahdistuneisuutta, unettomuutta, haluttomuutta yms. Kun masennus iskee, se tekee sen rajusti ja ilman armoa.


Ihmisten tapa reagoida siihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Soldiers of Odiniin, tai alkaneeni turkistarhaajaksi.



Toimittaja, blogisti, Twitter-hahmo, kokonaisen sukupolven ääni ja roller derby -aktiivi Anni Saastamoinen kertoo omasta sairastumisestaan hurjalla draivilla. Ärräpäät sinkoilevat itseironian säestämässä sinfoniassa, joka kuitenkin maistuu kyyneliltä. Eletyltä elämältä jopa siinä määrin, että Depressiopäiväkirjat voidaan lukea oikeana sairauden tietopakettina. Viimeisiltä sivuilta löytyy Jos läheisesi on masentunut, älä:, sekä Sitä vastoin, tee näin: -listaukset, jotka voisin mennen tullen allekirjoittaa. Samoin kuin monet muut Annin tuntemuksista.

Kuten olen aiemminkin todennut, sairastan itse bipolaarihäiriötä jossa sentään masennusta seuraa tyven, taikka villimpi hypomania. Puistattava ajatus olisi elää masennuksen kanssa poski poskea vasten viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...


Kiitokset lämpimät kirjailijalle tästä puhuttelevan tärkeästä, mutta silti jotenkin riemastuttavasta teoksesta! Muistakaamme, että apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, vaikka se jonkinasteista taistelua vaatisikin.


"Mutta Anni. Meidän ei auta muu kuin elää päivä kerrallaan. Keskittyä siihen yhteen päivään ja elää sitä. Muuta keinoa selviytyä meillä ei ole."

Mathias Rosenlund; Vaskivuorentie 20

Sets 2013 (2. painos), 159s.

Jalkojeni alla pulppuaa lähde, joka päivä poljen vettä, usein se on tummaa ja syvää, toisinaan kevyttä ja makeaa.

Jos kukaan ei ymmärrä tai välitä, olen hukassa. Niin se on. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Elämä jatkuu. Se tulee jatkumaan. Maailma kyllä pärjää, vaikka kukaan ei kuuntele minua tai välittäisi minusta. Mutta pärjäänkö minä?


Voi Mathias! Kyllä me kuuntelemme. Kyllä me ymmärrämme. Mutta voin puhua vain meidän köyhien, samassa kurimuksessa elävien puolesta. Mitä mieltä ovat he, joilla on valta typistää pieniä tulojamme entisestään? Ylipäätään hyvin toimeentulevat ihmiset? Sinä puhut puolestamme. Olet kirjoittanut elämästäsi lastesi takia, mutta samalla toimit maan hiljaisten äänitorvena. Kuten esimerkiksi heidän, jotka asuvat Myyrmäessä. Vaskivuorentiellä.


Kyllä vain, olen palaamassa takaisin blogistanian pyörteisiin, mutta hitain askelin, tahdilla jonka taidan. Suomenruotsalaisen Mathias Rosenlundin esikoisteos eksyi mukaani kirjastosta, ja koska se vaikutti sopivan lyhyeltä harrastuksen uudelleen makustelemiseen, päätin aloittaa. Ja sitten en voinutkaan lopettaa, en ennen viimeistä sivua. Lukuflow on vielä kaukainen haave, kesken lukemisen oli poukkoiltava sinne tänne, tankattava samoja sanoja uudelleen ja uudelleen siristävin, kipein silmin.

Sillä ei ole väliä. Vaskivuorentie 20, tämä omaelämänkerrallinen teos on rehellisyydessään niin taidokkaan kaunis, että jokaiselta sivulta voisi löytää lauseen seinätaulua varten.



 Olimme kaksi haavaa, jotka kasvoivat yhteen ja hitaasti tulehtuivat yhdessä.


Mathias opiskelee, hoitaa kotia, lapsiaan sekä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa puolisoaan. C jaksaa harvoin osallistua. Hän on poissa pelistä. Hän itkee, hän suunnittelee itsemurhaa. Samaan aikaan laskupino kasvaa, vuokrat jäävät maksamatta ja pätkätyö ei kannata, koska se syö tukia. Lääkkeisiin kuluu satoja euroja kuukaudessa. Entä lapset? Siirtyykö köyhyys heihinkin? Lapset, jotka eivät koulujen alettua voi kehuskella ulkomaanmatkoilla, eivät edes reissulla Linnanmäelle. Hyvä että rahat riittävät makarooniin ja nuudeleihin.


En tiedä mitä toimettomuus on. Taistelen. Olen taistellut koko aikuisikäni. Tehkää työtä, sanotaan. Mutta työ ei riitä. Kaikki työ ei kannata. Kun on köyhä ja sairas, kaikki työ ei välttämättä kannata.


Köyhyys ei ole oma valinta. Se voi periytyä. Se voi johtua lukuisista itsestään riippumattomista syistä. Mutta koskaan se ei ole aihe häpeään!


Sekin on mahdollista. Voi olla että kaikki järjestyy. Jonakin päivänä niin saattaa käydä - mutta minä olen menettänyt toivoni. 


Ei, älä vielä Mathias! Älä menetä toivoasi. Sinulla on lapsesi. Sinulla on voimaannuttava intohimo: kyky kirjoittaa.


Romaanin sivuilla vuorottelevat toivo ja epätoivo. Kauhu, lannistuminen, halu luovuttaa. Ja samalla elämä jatkuu kuten se on aina jatkunut. Aina tulee uusi aamu. Voisiko se olla edellistä parempi?

Vaskivuorentie 20 on teos, jonka soisin jokaisen, korostan sanaa jokaisen, lukevan. Näin rohkeaan haluun avautua, kertoa elämän tosiasioista, harvoin törmää. Rosenlund kirjoittaa herkästi, jokaista sanaa tarkoittaen. Minä olin sulaa hänen käsissään.

Marko Annala; Värityskirja

Like 2017, 202s.

Harmi etten ole koskaan törmännyt yläasteen opinto-ohjaajaani, joka suutahti minulle kirjoittaessani uravalintakysymykseen vastaukseksi rocktähti.


Edesmennyt ystäväni Krista (miten järkyttävää on kirjoittaa näin, miten absurdia että elämä jatkuu ilman häntä) suositteli minulle vähän ennen kuolemaansa Mokomasta tunnetun Marko Annalan Värityskirjaa. Molemmilla meillä oli ja on koulukiusaamistaustaa. Siitä leimasta, sen tekemistä jäljistä ei tässä elämässä irti pääse.

Kesti tovi, ennen kuin pystyin teokseen tarttumaan. Kristan takia. Omien traumojeni takia. Siitä syystä, että rakas esikoispoikani aloittaa ensi syksynä yläkoulun.
  


Olen vasta vaihtanut lastenlaulut heviin, en ole vieläkään lopettanut Playmobil-leluillani leikkimistä ja rakennan edelleen puumajaani. Voimapuihin naulasin kesällä uuden kyltin, jossa lukee helvetti. Vaan ei helvetti ole siellä. Helvetti on täällä. 



Helvetti. Yläaste. Kirjan luvussa Tyhjä astia rocklyyrikko, kirjailija Annala kuvaa oman lapsuutensa päättymistä. Eikä se ole kaunista luettavaa. Se haisee virtsalle, verelle, pelolle. Se on jokapäiväinen, jokahetkinen kauhu tulevasta. Kolme vuotta. Nuorelle ihmiselle pitkä aika. Pitkä aika kenelle tahansa elää sietokyvyn, ihmisyydestä riisumisen rajoilla.

Värityskirja on toki kasvutarina, romaani masennuksen lamaannuttavasta painosta ja  traumaperäisestä muistihäiriöstä. Silti se on ennen kaikkea kertomus luovuudesta, musiikista, jonka kautta kanavoida nuoren miehen tunnemylläkkää. Menneisyys elää rinnalla, sille vain ei voi mitään, mutta Annala löytää vapauttavan, ainoan oikean ratkaisun; anteeksiannon. Anteeksi tuskin pyydetään, anteeksi annetaan.



Häpeän noita tekoja, mutta pahinta ei ole häpeä vaan pelko. Pelko siitä, että jospa humalainen minäni onkin todellinen minäni, se minuus, jota pohjimmiltaan edustan ja jonka vain vaivalla pystyn pitämään aisoissa. Minun on lopetettava juominen ja todistettava itselleni, että olen tämän elämän arvoinen.



Siinä missä suomalainen mies lääkitsee yleensä masennustaan alkoholilla, oppii kirjailija fiksusti virheistään. Hän elää päihteetöntä elämää. Tätä ei voi kuin arvostaa. Ja onneksi arvostusta on tarjonnut myös itse elämä; Mokoma niittää mainetta. Annalalla on oma perhe.


Värityskirja on helpostilähestyttävä ja yllättävän lempeä teos. Huomasin ennakkopelkoni, jälleen kerran, turhiksi. Tekstistä kuultaa realistinen kauneus. Rankoista masennusjaksoista huolimatta tietynlainen rauhallinen hyväksyntä. Elämä on tällaista. Juuri tällaisenaan äärettömän arvokasta.


Minä kiitän!


Koen, että iso osa ihmisen onnellisuudesta liittyy tästä oravanpyörästä pois hyppäämiseen. Oravakin on onnellisempi pyörässään, vaistonsa varassa se polkee eteenpäin kun taas ihminen omassa pyörässään tekee vaistoansakin vastaan jotain minkä se luulee kuuluvan elämään, koska kaikkihan niin tekevät.

Pauliina Vanhatalo; Keskivaikea vuosi

S&S 2016, 236s.

Lähdettyäni vastaanotolta idea masennuskirjasta uppoaa minuun nopeasti, ja sairauteni kulun raportoiminen alkaa vaikuttaa työltä, josta voin juuri ja juuri selvitä myös nykyisessä tilassani. Kahdenkymmenen vuoden fiktion kehittelemisen jälkeen on kai lupa kirjoittaa hetki omaksi terapiakseen?

Ja näin kirjailija Pauliina Vanhatalo myös tekee. Avoimesti, rehellisesti, rohkeudella. Rivien välistä kuultaa masennuksen ankeuden lisäksi lempeä hyväksyntä, hitaasti kasvaen, paisuen aina siihen pisteeseen saakka, jolloin suhde omaan itseen muuttuu. Arvostavaksi, sallivaksi. Mutta tie tähän on kaikkea muuta kuin kepeä. Vuosi on masennuksen vuosi. Aika, jolloin kirjailija pysähtyy katsomaan sairauttaan silmästä silmään.

Maaliskuun yhdestoista päivä 2014 sairastun masennukseen. Menen psykiatrin vastaanotolle itsenäni ja kävelen ulos mielenterveyspotilaana.

Näin yksinkertaista se on. Näin karua. Näin totta.


Kirjailijan matka masennuksen ytimeen kantaa sisällään myös muita teemoja. Paljon jutellaan hänen työstään kirjailijana. Siitä luomisen tuskasta, jota voi tuntea vain herkkäsieluinen, luova ihminen. Minua puhuttelivat eniten kohdat, joissa Vanhatalo ottaa esiin introvertin luonteensa. Paineet hiljaisuutta, rauhaa, tilaa janoavana äitinä. Masentuneena äitinä.


Voiko sängystä käsin olla hyvä äiti? Pitääkö jaksaa seisoa? Täytyykö mennä keittiöön saakka? Onko pakko kyetä puhumaan? Riittääkö että rakastaa lapsiaan, jos ei jaksa tehdä heidän kanssaan mitään?


Keskivaikea vuosi on niitä teoksia, joita masennuksen kokeneet eivät halua jättää väliin. Kirjasta on hyvin vaikea selvitä ilman pysähtymistä, ilman katseen kääntämistä kohti omaa sisintään. Ainakin me masennuksen kokeneet, tai sen kourissa kroonisesti painiskelevat, saavat romaanista ihanan rinnallakulkijan, joka ei taatusti tuomitse. Ja kuten takakansikin toteaa, Keskivaikea vuosi on kirjoitettu pilke silmäkulmassa, hankaluuksille ja haasteille, joita vain me mielenterveyspotilaat koemme, hymyillen.

Siinä missä Anja Snellmanin Antautuminen tarjosi ymmärtäjän erityisherkkyyteen, tekee Vanhatalo nyt saman masennukselle. Lämmin kiitokseni tästä kirjailijalle!


Väsymys peittää alleen kaikki muut mahdolliset tunteet, saan kosketuksen yksin siihen. Pinnan alla ehkä muhii, mutta minä koen ainoastaan että minua väsyttää, sietämättömästi, koko ajan. Raahaudun päivien läpi kuin ihminen joka ei ole saanut levätä vuosiin.

Piper Kerman; Orange is the New Black (vuosi vankilassa)

Piper Kerman, 2010, 2011, suom. Oona Timonen ja Otava 2014, 461s.

Kaksisataa naista, ei puhelimia, ei pesukoneita, ei hiustenkuivaimia - meno oli kuin estrogeenihuuruisesta Kärpästen herrasta.


Minähän en ole tositarinoiden suurkuluttaja, todellakaan, mutta pokkarin takakannen lupaama "tavallinen" nainen vankilassa onnistui herättämään mielenkiintoni. Netflixin sarjaa en ole katsonut enkä varmaan tule katsomaankaan. Kirjaversio tuntui luontaisimmalta vaihtoehdolta. Ja toki nuo heittomerkit hämäsivät, ai miten niin "tavallinen"?

Teos valottaa sekä kirjan kirjoittajan, ja myös lusijan Piper Kermanin vankilaeloa, kuin myös luonteenpiirteitä.

Kovin tavalliseksi häntä en menisi mainitsemaan räväkän persoonallisuutensa takia. Piper on samanaikaisesti hellyyttävän naiivi, mutta myös räväkän huumorintajuinen. Nuoruutensa mokailun tähden nainen joutuu vangituksi vasta kymmenen vuoden päästä itse tapahtuneesta. Menneisyyttä kun ei näemmä ja todistetusti pääse pakoon. Parikymppinen Piper salakuljetti naisystävänsä kannustamana huumerahoja - ja totuus tuli julki vasta aikuisiällä, kun Kerman oli jo asettunut aloilleen. Aloittanut parisuhteen ihan miehen kanssa. Saanut elämänsä järjestykseen.

Kuitenkin eräänä paniikin huuruisena päivänä hän ilmoittautui itse asianajajansa kannustamana naisvankilaan, tiettyjen faktojen tullessa viranomaisten tietoon. Pelko haisi, vartija tiuski, tehtiin ruumiintarkistus. Sitten kalpea, vangin tohveleihin pukeutunut nainen vietiin selliinsä... Tästä alkoi taistelu kohti vapautta. Päivät matelivat kuin etana tervassa, ruoka oli pahaa ja toiset vangit vaikuttivat pelottavilta.

Mutta myös avuliailta. Piperiä opastettiin liikuttavan empaattisesti vankilaelon saloihin, sääntöihin, joita tuntuu olevan lukematon määrä. Hän sai shampoota ja saippuaa, kuin myös uusia ystäviä. Sillä juurikin naisten lojaalius toisiaan kohtaan teki tarinasta lukemisen arvoisen.

Olin monella tapaa valmiimpi elämään tiiviisti yhdessä naisjoukon kanssa kuin monet muut vankitovereistani, jotka feminiininen yhteiselo ajoi hulluuden partaalle. Bulimiaa oli vähemmän ja tappeluja enemmän kuin opiskeluaikoina, mutta sama naisellinen eepos oli läsnä - empaattinen toveruus ja kaksimielinen huumori hyvinä päivinä ja teatraalinen draama yhdistettynä ilkeään juoruiluun ja toisten asioihin puuttumiseen huonoina päivinä.

Tositarinat harvoin ovat kirjallisesti kovinkaan korkeatasoisia, siitä myös Kermanin kirja on saanut kanssabloggaajilta noottia. Toisaalta, kun luin teini-ikäisen minänin "raamatun" uudelleen tuossa jokunen vuosi sitten, kauhistuin tekstin tönkköyttä. Kyse on tietysti Deborah Spungenin Nancysta. Piperin tarina ei ihan samoihin sfääreihin ylety, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen se silti on. Teos sisältää arvokasta faktaa naisvankiloiden muurien (piikkilanka-aitojen) sisäpuolelta. Lukiessa ei voi olla miettimättä kuinka itse samoissa olosuhteissa selviäisi.

Piperistä löytyy munaa ja potkua ja ymmärrän mainiosti miksi hän teoksensa kirjoitti. Hienoa. Kyllä tätä voi suositella aiheesta kiinnostuneille.

Jonain päivinä puhuin tuskin sanaakaan. Pidin silmäni auki ja suuni kiinni. Pelkäsin, en niinkään fyysistä väkivaltaa (josta ei ollut vielä näkynyt lainkaan merkkejä), vaan yleistä hyljeksintää, jollaista saattoi saada osakseen joko vankilan tai vankien sääntöjen rikkomisesta.

***

Kirjan on lukenut myös mm.

Krista
Jori

Essi Kummu; Lasteni tarina

Tammi 2014, 194s.

Olen pelännyt lusikan kilahdusta kahvikupin reunaan, olen pelännyt nopeita, välähteleviä valoja, olen pelännyt virikeövereitä, ihmismassoja ja uusia paikkoja, mutta ennen kaikkea olen pelännyt omien lasteni itkua ja huutoa enemmän kuin koskaan mitään kuviteltavissa olevaa.

Essi Kummun kirja on teos, jota on miltei mahdotonta arvostella. Koska se on riemastuttavan uskalias, ja ennen kaikkea kipeän tosi. Kummun 8-vuotias Aino tytär kun päättää eräänä talviaamuna ryhtyä kyselemään vauva-ajastaan. Samalla hän, tietämättään iskee äitinsä kivun ytimeen. Essi alkaa kirjoittaa kirjaa kaksosistaan, Ainosta ja Kallesta. Samalla hän tekee syväluotaavan matkan itseensä. Rohkeasti, aidosti, ymmärtäen.

Sytytin sikarin ja katselin ohikulkevia ihmisiä ja tunsin, etten kuulu mihinkään. En kotiini, en työhuoneelle enkä tarinaani. Se ei ole hyvä olo. En ole tottunut vapauteen. Kun oleminen menee liian helpoksi, alan epäillä kaikkea.

Lasteni tarina on tarina eräästä äidistä, jonka pikkuiset päättävät syntyä aivan liian varhain. Varsinkin toinen vauvoista on elämänsä alkutaipaleen jatkuvasti vaarassa menehtyä. Aika keskosten teho-osastolla olisi raskas, hirvittävän, sydäntäraastavan raskas ihan kenelle tahansa meistä. Vielä raskaammaksi sen tekee Essin käsittelemättömät traumat, jotka juontavat juurensa aiemmasta sukupolvesta. Essi taistelee tilanteessa, jossa ei tiedä uskaltaako lapsiinsa kiintyä koska ei tiedä, ovatko he täällä vain pikaisella ohikulkumatkalla. Uskaltaako rakastaa, kun menetyksen pelko hönkii jatkuvasti niskaan.

Suorainen kauhu ei hellitä edes siinä vaiheessa, kun kaksoset pääsevät turvallisesti kotiin sairaalasta. Voisiko sanoa, että siitä kaikki vasta varsinaisesti alkaa...

Minusta on mahtavaa se, kuinka syvällisiä oivalluksia Kummu kirjassaan tekee. Teos ei käsittele pelkästään vauvoja, vauva-aikaa, se on myös viisas psykologinen teos traumoista. Sotatraumoista.

Tositarinoita ei voi eikä tarvitse arvostella. Mutta niitä voi arvostaa. Se onkin päällimmäinen tunne, jonka tämä koskettava romaani lukemisen jälkeen jätti. Kiitos Essi.


Rakastumisella on surun rakenne.
Joka osaa surra, on kykenevä rakastamaan.
Niin sanon minä.
Tunteen ytimessä ei ole tunteita.
Niin on sanonut Riikka Pelo.

***

Kirjan on lukenut ainakin Jaana ja Marja-Liisa

Unni Drougge; Pahuudella on rakkauden kasvot

Boven i mitt drama kallas kärklek 2007, suom. Tiina Sjelvgren ja Bazar 2009, 444s.

Ja vaikka tarjolla oli faktaa pätevän arvion tekemiseksi, antauduin suhteeseen silmät apposen kiinni. Sillä miten voi olla tarttumatta siihen kuohuvaan onnen tunteeseen, jonka koimme kun vain saimme olla vierekkäin? Miten voi rimpuilla irti siitä häkellyttävästä vetovoimasta, jonka toinen ihminen synnyttää pelkällä läsnäolollaan?

Unni Drougge. Provokirjailija. Sosiaalipornokuningatar. Shokkitäti. Tällaisia (ennakko)luuloja omasin kirjailijan nimeä kohtaan, kunnes koimme kuuman kohtaamisen kirjastohyllyjen tuntumassa. Aloitin teoksen sillä asenteella että jätän heti kesken, jos ei lähde vetämään. Mutta tämähän lähti! Olin koukussa jo ensimetreillä, luin romaania ahmimalla. Jossain vaiheessa paatoksellinen kurjuus alkoi puuduttaa. Teos toisti itseään loputtomiin kuin painajaismainen spiraali. Aivan kuten elämäkin. Unnin elämä. Sillä tositarinastahan tässä on kyse.

Unni Drougge on taitelijaluonne, kirjailija, joka ei ole koskaan karttanut vaiettuja aiheita. Pahuudella on rakkauden kasvot -teoksessa hän tuo julki suhteensa parikymmentävuotta nuorempaan komistukseen, joka vei Unnin intohimon ytimeen;

Intohimo kutoi pakkopaitaa, jonka puin muitta mutkitta ylleni. Olit ottanut käyttöön uuden hallintotavan. Saatoin ehkä kyseenalaistaa toimintatapasi, protestoida ja äänestää tyhjää, mutta maalle olisin uskollinen.

Rakkauteen, pakkomielteeseen, hulluuteen. Eikä ainoa joka kärsi ollut Unni. Kaikki hänen viisi lastaan, jotka olivat toki jo aiemmin tottuneet äitinsä kirjavaan ystäväkaartiin, joutuivat temmatuiksi mukaan perhehelvettiin, jossa lopulta olivat menettää kokonaan äitinsä. Unni kun jätti kaiken nuorukaisen takia. Myös oman itsensä.

Ja kaikki peitettiin paksun meikkikerroksen alle. Meikkiä sinelmien peitoksi ennen suuren naistenlehden kasvokuvausta. Meikkiä silmän alla olevaan kohoumaan ennen pikkukaupungissa järjestettävää kirjailijatapaamista. Meikkiä ruman rakon päälle ennen ostoskeskuksen signeeraustapahtumaa. Ja vielä vedenpitävää meikkiä terapiaistunnolle, missä itkin kuin vuolas virta.

Pikku hiljaa miehen käytös kävi yhä järkyttävämmäksi. Alusta asti Unni, joka luennoi ympäri ruotsia naisiin kohdistuvasta väkivallasta, huomasi Niclaksen käytöksessä varoitusmerkkejä. Ei vain yhtä, Niclas omasi ne kaikki. Ja silti, silti nainen antautui hullun huuman vietäväksi. Huuman, joka kesti seitsemän vuotta.

Miksi?

Pahuudella on rakkauden kasvot kertoo syyn. Se on, kuten takakansi lupaa, tutkielma rakkaudesta, rakkaudesta joka voi muuttua hengenvaaralliseksi. Teos on järkyttävän rohkea. Säälimätön. Paljas. Vaikka nainen häpeää yli kaiken silloista suhdettaan, sitä että sieti nielemättä kaiken, tässä hän tuo julki uskaliaasti elämänsä vaikeimmat vuodet. Koskettavaa on myös lukea Unnin pojan katkelmat siitä, kuinka hän koki ajan, jonka äiti omisti "Kisulleen".

Mielestäni kirjailijatar on edelleen melko provo, mutta kaikki kunnioitus hänelle rohkeudestaan! Suosittelen!

***

Teoksen on lukenut ainakin
Noora

Ann Heberlein; En tahdo kuolla, en vain jaksa elää

Jag vill inte dö, jag vill bara inte leva 2009, suom. Ulla Lempinen 2009, 167s.

Minun ahdistukseni ei ole tyylikästä eksistentiaalista kultturelliahdistusta. Minun ahdistukseni ei todellakaan ole pukevaa. Se ei synnytä suurta runoutta eikä sovi kovin hyvin yhteen punaviinin ja sosiaalisten tilanteiden kanssa. Minun ahdistukseni ryömii nelinkontin ja hakkaa päätää lattiaan. Pam pam pam kunnes veri vuotaa.

Taivas! Olenko tullut juuri lukeneeksi kirjan itsestäni? Nimeä, diagnoosia ja ajatuksia myöten kohtaisin kaltaiseni, vertaiseni, eräänlaisen sielunsisaren, jonka tekstiä luin vuolaasti itkien. Minä, joka kärsin kroonisesta kyynelummetuksesta.

"Täytyy vain hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää myös kärsiä." Fuck you. Ikäänkuin sauvakävely, porkkanamehu, haliminen ja kohottava kirjallisuus ratkaisisivat kaiken. Ikään kuin ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan teeskentelyä.

Juuri nyt olen äärettömän väsynyt, olenhan toipumassa villistä maniajaksosta, joka vei minut polttavalle ajelulle viallisella vuoristoradalla. Siipeen tuli että tuntui. Ja nyt olen niin väsynyt. Niin uupunut. Aivan kuten teoksen Ann. Ann - sisareni, kaksoisminäni, vastaparini.

Kuinka kirjoittaa edes aavistuksen objektiivisesti tällaisesta paketista, joka räjäytti suojamuurini ja löi ohimot verille? No toisaalta, en ole objektiivinen ikinä, enkä kai tule olemaankaan. Kuitenkin, Heberleinin teoksesta kirjoittaminen on niin räikeää henkistä strippausta, etten tiedä kykenenkö tähän. Olen teille kuitenkin melko tuntematon kirjabloggaaja, ja sellaisena tahtoisin pysyäkin.

Mietin haluanko kenenkään tietävän, kuka olen. Sisimmässäni. Olenhan taitava valehtelemaan. Rakas Jumala. Olen niin uupunut.

Ann Heberlein, ruotsalainen teologian tohtori, keskustelija, kolumnisti ja yliopistonlehtori valottaa kirjassaan tuntemuksia siitä, millaista on koettaa pitää yllä tasaista arkea samalla kun sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Vuoroin mieli syöksyy pimeään masennustunneliin, vuoroin se juhlii ylintä riemua, sairasta euforiaa, manian kourissa. Ja välillä on aivan tavallista. Normaalin arkista.

Heberleinin ajatuksenjuoksu, kiihkeä rytmi ja sanallinen antautuminen eivät ainakaan lukukokemusta synkistäneet. Minusta teos oli paikoin hyvinkin hauska, sarkastisella tyylillään. Ja miten fiksu nainen! Ann pohtii filosofisella tarkkanäköisyydellä elämäntarkoitusta, vahvaa kuolemanhalua, itsemurhan moraalisia puolia. Hulluutta. Jumalaa.

Hän on vakuuttunut siitä, ettei osaa itse elämää. Mutta toisaalta Ann on kolmen lapsen äiti (kuten minäkin), ja painajaismaiset kuvat lapsistaan lohduttomina äitinsä haudan äärellä piirtävät aina pisteen kuolemafantasioille. Hulluihin Ann suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti, kuuluuhan hän itsekin samaan kastiin. Ja Ann on yhtä mieltä Raamatun kanssa - Jumalan on oltava mies. Vain mies voi loistaa poissaolollaan silloin, kun häntä kaikkein kipeimmin tarvitsisi. Ja armo... Ann luottaa armoon.

Saatan olla surkea paskiainen. Ahdistunut tyyppi. Epäonnistunut. Taloudellinen katastrofi. Mutta olen lasteni ainoa äiti. Ainoa. Ainoa. Helvetti soikoon, Ann. Ryhdistäydy.

En tahdo kuolla, en vain jaksa elää on yksi rehellisimmistä lukemistani teoksista - ikinä. Se lukeutuu samaan kastiin Paljain jaloin -romaanin kanssa, se polkaisee (viimein) käyntiin ihanan Elegian Mental Cases -haasteen, se antaa vastauksia teille jotka ihmettelette. Millaista on elää kun elämä ei tunnu elämisen arvoiselta.



(Toisaalta. Itse huomaan uivani kuitenkin kohtalaisen turvallisissa pintavesissä, siinä missä sisareni porskuttelee aavalla avomerellä. Hän, joka pelkää laillani kaikkea äärentöntä, avaruutta, jossa vain mustuus, tyhjyys, yksinäisyys vallitsevat. Hän, joka kuitenkin on elossa.)

***

Kirjaan ovat tutustuneet ainakin Aili-mummo ja Leena Lumi ja Sanna ja Jenni

Hans-Joachim Lang; Parakki 10 - Naiset Auschwitzin koe-eläiminä

Die Frauen von Block 10 - Medizinische Versuche in Auschwitch 2011, Suom. Maikki Soro, Minerva 2013, 259s.

Minusta tuntui silloin ja tuntuu vieläkin, että se paikka oli kuin helvetin ja hullujenhuoneen yhdistelmä.

Olen lukenut Parakki 10 jo viikko sitten. Kirja jätti minut niin suureen hämmennykseen, etten ole yksinkertaisesti kyennyt teoksesta bloggaamaan. Vastoin tapojani kävin lueskelemassa, josko joku olisi ehtinyt jo kirjasta postata, ja Kirjavinkkien Maaritilta sainkin "vertaistukea". Huomasin, etten ole ainoa, joka jäi kirjan jälkeen ikään kuin tyhjän päälle. Kirjailijan, tämän palkitun journalistin motiiveja alkoi tahtomattaankin epäillä. Aiheeltaan se on tärkeä, mutta aiheen käsittely on usein kyseenalaista - kirjoittaa Maarit.

Mistä kirjassa siis oikein on kyse. No, asia selviää pitkälti jo teoksen nimestä. Kaikkihan me olemme kuulleet keskitysleirien kuolemanlääkäreistä, mutta pitkään aiheen yllä on leijaillut kysymysmerkkejä. Kirja valoittaa nyt pikkutarkasti ja lääketieteeseen nojaten, mitä pelätyssä Parakki 10:ssä oikeasti tapahtui. Sillä toisin kuin luullaan, parakin asukkaista jäi yllättävän moni henkiin. Tosin hintana oli loppuelämän jatkuvat kivut, lapsettomuus, masennus, turhauttava kamppailu saada edes pieni korvaus tapahtuneesta sadismista.

Vuosina 1943-1945 kierrätti parakki yli 800 juutalaista naista lääkäreiden mielivaltaisissa kokeissa, joissa naiset steriloitiin niin ruiskeilla kuin röntgensäteillä. Myös leikkauksia tehtiin, ja niissä naisilta poistettiin synnytyselimiä joko kokonaan, tai osittain. Monet vangeista olivat teini-ikäisiä tyttöjä, joita vasten peilaten lääkäreiden toimenpiteet tuntuivat entistä likaisemmilta. Myöhemmin oikeudessa katsottiin "lieventäväksi" asianhaaraksi se, että naiset sentään puudutettiin leikkauksia varten. Nainen siis oli hereillä, seurasi täysin turhaa leikkausta, jonka jälkeen lapsen saaminen olisi joko mahdotonta, tai ainakin erittäin epätodennäköistä. Voi mikä lievennys! Toisinaan puudutus loppui kesken toimenpiteen ja silloin lääkäri nuiji "potilaan" hiljaiseksi. Sanoittakin on selvää, että varsinkin steriloiminen ilman nukutusta oli hirvittävän kivulias toimenpide. Kuitenkin moni naisista jäi "vapaaehtoisesti" parakkiin, koska vaihtoehtona olisi ollut Birkenau, jonne toivotettiin tervetulleeksi näin

Tämä on Birkenau. Ja täällä on vain kahdenlaisia ihmisiä, kuolleita ja eläviä. Muita ei ole. Ja haluan vielä lisätä, että elävät kadehtivat kuolleita.

(Pahoittelen yletöntä lainausmerkkien käyttöä, se kertokoon katkerasta sarkasmista näiden kidutettujen naisten puolesta.)

Eräs hengissä säilynyt on nimeltään Leny Adelaar, mutta keskitysleirillä hänen nimensä oli de Leeuw. Hän kertoo parakin arjesta näin; "Päivät ovat loputtoman ikäviä. Mutta ikävän tunne ei muistuta melankoliaa eikä johdu surusta tai tekemisen puutteesta. Se on pohjatonta, tappavaa ikävää, joka syntyy toivottomuudesta."

Kuitenkin, kun vartijat illalla sulkivat ovet perässään, ja naiset saivat odotetun hengähdystauon edes yöksi, kuului ohjelmaan juhlia. Naiset järjestivät kabaree-esityksiä, tanssivat ja suutelivat toisiaan. Tunteakseen edes hetken olevansa elossa.

Hans-Joachim Langin teksti perustuu hengissä selvinneiden kokemuksiin ja hänen tarkoituksensa on pitää huolta, ettei historia enää koskaan toistaisi itseään. Koska tapahtumista on kulunut jo lähes 70 vuotta, ei kohta ole enää ketään muistoistaan kertomassa. Lang tahtoo dokumentin omaisin keinoin valottaa parakin asukkaiden kohtaloita ja kärsimyksiä.

Ja onhan se niin, ettei näitä asioita saa unohtaa. Mietin vain, olisiko vähempi tässä ollut enempi. Ihmiskokeilla reposteleminen ja hurja ihmisvyöry etäännytti lukijaa siinä määrin, että tekstin kanssa iski auttamatta väsymys. Luen vähän tietokirjoja ja olin ehkä odottanut Parakki 10:ltä vahvempaa henkilökohtaista otetta, sitä, että henkilöt olisivat todella jääneet elämään. Nyt he hukkuivat harmaaseen massaan, kuten keskitysleirivalokuvissa. Jokainen näyttää samalta vanginasuissaan, hiukset ja kulmakarvat ajeltuina. Kaikkensa menettäneinä.

Joskus olen miettinyt, miten olisin itse selvinnyt keskitysleirioloissa. No, kirja antoikin pohdiskeluuni napakan vastauksen. Vastaanottolavalla henkilöt lajiteltiin niihin, jotka "pääsivät töihin", mutta raskaanaolevat, sekä ne, joilla oli lapsia mukana, päätyivät saman tien kaasutettaviksi. Se siitä sitten! Vanhukset ja heikkokuntoiset tietysti jakoivat saman kohtalon. Mutta toisaalta eräs äiti kertookin 13-vuotiaan poikansa todenneen kaihoisasti, voi kunpa olisin jo kuollut.

Parakki 10 on täynnä hätää, kärsimystä ja kuolemaa, mutta siinä on myös kivuliasta tylsyyttä, puuduttavaa harmautta, jotain elotonta. Näin varmasti myös aikanaan Auschwitzissä.

Laura Save; Paljain jaloin

 
Laura Save ja WSOY 2013, 380s.

Ensin tulee sokki. Kaikkialla on pelkoa, tyhjyyttä, äärettömyyttä. Elämäni hajoaa palasiksi. Kontrolli katoaa. Sammun ja ympärilläni on mustaa tuntematonta avaruutta. Ote arjesta irtoaa. Jatkan toimintaani järkevästi, mutta sisälläni mielikuvat muuttuvat kuin kaleidoskoopissa yhä uudenlaisiksi skenaarioiksi ja tapahtumiksi.

Olen pahoillani jo etukäteen, rakkaat lukijat. Aion nyt viskata päällenne verkon, jonka vangiksi jäin Laura Saven (1983-2012) Paljain jaloin -teoksen luettuani. Puhdistaa mieleni kaivot, jotka täyttyivät jälkitunnelmissa upottavasta liejusta. Puhun, koska toivon romaanin lakkaavan sillä tavalla pyörimästä päässäni. Ei niin, että tahtoisin kertomuksen unohtaa. En tahdo enkä voi, vaan kannan Lauraa ja hänen pientä perhettään jossain sydämen mutkassa aina.

Kuulostaako liikaa sanotulta? Olen vain hämmentynyt siitä, kuin vahvoja tunteita Paljain jaloin minussa herätti. Se on rosoisuudessaan niin aito, että lukiessa alkoi tuntumaan siltä, kuin hyvä ystävä olisi sairastunut syöpään. Jos joku ei vielä tiedä, syöpäkertomus tämä on. Teos perustuu Saven päiväkirjamerkintöihin ja muistiinpanoihin, joiden pohjalta lukija oppii hänet tuntemaan pelottavan läheisesti. Laura, lääketieteen opiskelija, vasta naimisiin mennyt pienen pojan äiti saa puhelinsoiton kesken vaipanvaihtoa. Kipu polvessa ei olekaan ollut viatonta, vaan diagnoosiksi tulee luusyöpä.

On hemmetin absurdi hetki kirjoittaa kalenteriin "klo 8: amputaatio".

Ja siitä alkaa Lauran taistelu syöpää vastaan. Taistelu avioliiton puolesta. Taistelu henkiin jäämisestä. Aseinaan Lauralla on sytostaatti- ja sädehoidot, leikkaukset sekä myös erilaiset terapeutit. Lukija pääsee elämään tätä hirvittävän raskasta vaihetta Lauran rinnalla, suorastaan hänen nahkoissa. Tuntemaan alun sokin. Myöhemmin taloksi käyvän kuolemanpelon ja menetyksen kauhun. Mutta myös nauttimaan seesteisimmistä vaiheista. Turvautumaan mustaan huumoriin. Ja sitten taas huolestumaan turvonneesta patista.

Saven kerronta on rehellistä, aitoa, konstailematonta. Ja juuri siksi niin kohti tulevaa. Kirjan kipupiste on lukijalle jo alussa ( kansitekstissä) tuleva tieto, jonka mukaan Laura ehti kuolla ennen kuin sai tiedon romaanin julkaisusta. Mutta teoksen sivuilla Laura itse ei sitä tietenkään tiedä! Kaiken kivun keskellä hän jatkaa lääketieteen opintojaan. Uskaltaa toivoa. Tahtoo elää.

Olen valmis menettämään vaikka puoli ruumista kunhan en henkeä.

Ja hän nauttii arjen pienistä iloista. Hetkistä puolisonsa kainalossa. Puoliksi syödystä suklaalevystä. Poikansa naurusta.

Miten uskallan olla näin onnellinen
sumuisessa marrasmaisemassa
pimenevän päivän lyhyinä hetkinä

Kyllikki Villa

Kirjan loppusanat menevät näin:

"...Toivon, että lopputulos toimisi vertaistukena, tietopankkina ja elämyksenä sekä innoittaisi kaikkia lukijoitaan elämään rohkeaa ja itsensä näköistä elämää!"

Pojalleen Laura kirjoitta: "Tein tämän kirjan, jotta tietäisit, mitä olen ajatellut ja kokenut, ja kuka olen ollut. Toivon silti, että sinnittelen täällä vielä niin kauan, että pääsen sen sinulle itsekin kertomaan..."


Jos lähipiirissäsi on syöpäsairas ihminen, lue tämä kirja. Jos itse sairastat syöpää, tämä on sinulle. Ja me onnekkaat, toistaiseksi terveet ihmiset voimme painaa päämme kiitollisina terveydestämme, rakkaistamme ja tylsästä arjesta.

Kiitos tästä tärkeästä kirjasta, Laura ja Sofia!

Lapset selviävät surusta yllättävän hyvin, paljon paremmin kuin aikuiset, kaikki terapeuttini ovat sanoneet. Se tieto ei vie pois tuskaani siitä, mitä Otso joutuu käymään läpi. Joka kerran, kun se itkee perääni, kun olen lähdössä kauppaan tai kaverille, mami, älä lähde, se lävistää tietoisuuteni niin, että vatsassa kouristaa ja sietokyky on kovilla.
- Kyllä mamin on nyt mentävä, kulta. Ole reipas poika.

Kirjan ovat lukeneet ainakin Maija peikkoneito Suketus, jonka blogissa lisää linkkejä.

Jennifer Worth; Hakekaa kätilö!

Call the Midwife - A True Story of the East End in the 1950s 2002, Otava 2013, 415s.

"Ponnista vielä hieman, Muriel, mutta ei liian voimakkaasti. Vauva on pian ulkona."
Muriel on suunniltaan kivusta, mutta synnytyksen viime hetkillä naisen valtaa jonkinlainen raivokas riemu eikä kivun määrällä tunnu olevan mitään merkitystä.

Jennifer Worthin loistava, iloinen, kyynelkanaviakin koetteleva kirja on 50-luvulle sijoittuva tositarina kätilön työstä. Ammatissaan nunnien äitiyshuollossa Jennifer tapasi mitä erilaisimpia perheitä ja ihmiskohtaloita, hän kun työskenteli kaikkein köyhimpien joukossa.

Lontoon slummialueet betonirakennuksineen ja puuttellisine saniteettitiloineen tulevat lukijalle tutuksi. Kymmenhenkinen perhe asuu kaksiossa, kännäävää isää piilotellaan nojatuolin takana, eräälle perheelle on syntymässä 24. lapsi... Lontoon kadut peittyvät välillä niin sankkaan sumuun, että töihin on lähdettävä poliisisaattueen voimin, välillä taas poliisit on kutsuttava paikalle äidin turvallisuussyistä kun lapsen ihonväri ei vastaakaan odotettua. Miehiä ei muuten synnytyksissä näy.

Siinä missä Worth kertoo erilaisista synnytyksistä, hän kuvailee myös elämää nunnien parissa. Millaista on asua luostarissa ja lähteä töihin pyörällä, oli kellonaika mikä hyvänsä. Synnytykset kun yleensä tuppaavat lähtemään käyntiin juuri yöllä. Worthin kuva luostarista on hyväntuulinen ja suvaitseva, siinä missä sairaalassa vallitsee huomattavasti tiukemmat säännöt, ovat nunnat joustavia. Heidän inhimilliset puolensa ja heikkoutensa käyvät lukijalle tutuiksi, mutta myös valtavat voimavaransa. Aikana jolloin äitiyshuolto elää vielä lapsen kengissä, tarjoavat nunnat neuvolapalveluita ja pelastavat tiedoillaan monen äidin ja lapsen hengen. Ennen kun oli ihan tyypillistä kuolla synnytyksissä.

Teoksessa tutustumme moniin mielenkiintoisiin henkilöihin. Maryn tarina vie meidät köyhän nuoren tytön siivin ilotaloon Gable Streetille. Jos prostituitu tulee raskaaksi, hänet seivästetään pitkillä metallipuikoilla tarkoituksena onkia sikiö ulos kohdusta. Mary päättää pelastaa vauvansa ja paeta parittajia. Rouva Jenkins taas on kaikkien tuntema kylähullu, joka ilmestyy omituisen vaistonsa perusteella synnyttävien naisten talojen läheisyyteen vauvan vointia tiedustelemaan. Hänen tarinansa on aivan järkyttävä. Sisar Monica Joan on ikäloppu nunna, jonka järjen valo alkaa jo hämärtymään, mutta Jennifer ei voi olla vakuuttumatta naisen elämänvaiheista. Monica on lähtöisin rikkaasta perheestä, mutta jätti yleillisen elämän seuratakseen kutsumustaan.

Kirjailijan äänessä on jotain yhtä viisikymmenlukulaista kuin teoksen kannessa. Hän kertoo asiat omalla tyylillään innostuneena, paheksuvana, hivenen naiivinakin. Worth on ehdottoman rehellinen. Hän ei kaunistele oloja, joissa perheet köyhyydessään elivät, mutta ei unohda mainita ihmisten pienistä iloista ja vankkumattomasta huumorintajusta. Erityisesti mieleeni jäi kirjan espanjalainen Conchita joka synnyttää romaanissa 24. ja 25. lapsensa. Perheessä ei turhia nahistella ja avioliitto kukoistaa, varsin erikoisesta syystä.

Len rupatteli onnellisena siemaillessaan teetä. Kerroin hänelle, kuinka paljon pidin hänen perheestään ja ihailin sitä. Hän oli ylpeä isä. Kerroin, kuinka vaikuttunut olin siitä, että he kaikki puhuivat espanjaa niin sujuvasti.
"Joo, mun tenavat on älykästä sakkia. Älykkäämpiä kuin isäukkonsa. Mä kun en koskaan oppinu espanjaa."
Ja sillä sekunnilla tajusin salamannopeasti, mikä heidän autuaan onnellisen avioliittonsa salaisuus oli. Conchita ei puhunut sanaakaan englantia eikä Len sanaakaan espanjaa.

Kuten kirjan liepeistä saamme lukea, Worth toimi kätilönä 1950-luvulta vuoteen 1973-asti. Sen jälkeen hän vaikutti musiikin alalla mutta menehtyi lyhyeen sairauteen vuonna 2011. Hänen teoksistaan kaikki ovat olleet bestsellereitä, joten innolla jään odottamaan uusia suomennoksia. Kätilö -kuumeeseen YLE TV1 esittää BBC:n kirjaan pohjautuvaa menestyssarjaa, jota aion alkaa seuraamaan.

Kuten jo olette huomanneet, kirja teki tällaiseen hyvin vähän tositarinoita ahmivaan lukijaan melkoisen vaikutuksen. Aihe on hurjan mielenkiintoinen ihan siitäkin syystä että olen äiti, ja omat synnytykset vielä tuoreessa muistissa. Toisaalta minua on myös aina kiinnostanut kätilön työ, joten eihän sitä koskaan tiedä, miksi alan "isona"...

Kirjan alussa kirjailija muuten valitteli kätilöiden puutetta kaunokirjallisuudessa. Meillä Suomessa on onneksi oma Katja Kettumme ja Kätilö.

Satu Rämö, Katja Lahti; Vuoden mutsi

 

Avain 2012, 304s.

"Mä mitään raskaana ole! Työpaikalla aloitettiin ilmainen viineritarjoilu. Teillä vissiin sama homma?"

Heti ensimmäisen kerran kun kirjan kansi jostain (mitä ilmeisimmin) blogista vastaan pomppasi, päätin teoksen lukea. Kansi on kertakaikkisen suloinen, kuten myös teoksen kuvitus! Valitettavasti ajoitus ei ole tämän kirjan kanssa päivän sana. Kuopuksen vauvavuosi oli ja meni, toisaalta Vuoden mutsi olisi ollut parhautta aloittaa jo kuuluisan kahden viivan jälkeen. Toisaalta eipä tuo mitään, että vähän jälkijunassa kauhistunutta mammamaatuskaa tutkailin, sen verran on vielä tuoreessa muistissa nämä jutut. Parhaimmat tehot teoksesta toki olisi saanut irti jo esikoista odottaessa. Silloinhan se järkytys ja epätieto pahimmillaan päälle puski.

Satu Rämö ja Katja Lahti tapasivat blogimaailmassa nauraen, tykäten ja toistensa tekstejä kommentoiden. Molemmat kokivat olevansa äitiyden suhteen "yhtä kuistilla". Koska moni ensiodottaja elää samoja, naistenlehtien "photoshoppaamia" tunteita, he päättivät julkaista tämän kirjan. Tsemppaukseksi, iloksi, imetyslukemiseksi.

Kirja tarjoaa naurunpyrskähdykset miltei joka sivulla. Kaikkia sivuja ei suinkaan ollut täytetty, vaan teos toimii vastavuoroisesti kysyen "miltä asia susta tuntuu"? Tyhjät rivit on tarkoitus täyttää omilla muistiinpanoilla. Hauska idea, vauvaväsymyksen huuruissa tuhrattuja tekstejä olisi hulvatonta lueskella jälkikäteen. Ajatuksena myös tietysti se, ettei vauvavuosi kestä ikuisuutta - vaikka siltä se tosiaan voi tuntua. Aika kuluu, vaikeista vaiheista mennään eteenpäin, elämä jatkuu. Ehkei samanlaisena kuin ennen äitiyttä mutta kuitenkin mielekkäänä. Esikoisen kanssa kuvittelin, etten ikinä tule selviämään koko rumbasta. Tokan kanssa kaikki oli helpompaa, koska takaraivossa oli jo oma kokemus siitä, että vaihe kuin vaihe, kaikki on ohimenevää. Myös ne kaikkein kurjimmat "vaiheet".

Otsikolla Takaisin kotona. "Toinen viikko. Totean olevani toista viikkoa putkeen maistissa.Olotila muistuttaa nimittäin juuri sitä: tukevaa humalaa. Tässä humalassa ei tosin ole kuin se laskuvaihe. Väsymys, epätoivo, tärinä ja päänsärky seuraavat toisiaan."

Tämä on ehkä paras lukemani kiteytys infernaalisesta väsymyksestä, joka paljastaa kyntensä heti vauvan synnyttyä. Minulle esikoisen syntymän jälkeen (ja toki kaikkien kolmen lapseni, mutta ekalla kerralla kaikki tuntui kaatuvan silmille) se hirvein asia oli omien yöunien menetys. Pariin viikkoon en nukkunut juuri ollenkaan ja tästä uuvuin sen verran rankasti, etten lopulta enää saanut unta. Monille juuri tämä on kipukohta. Niin myös kirjan Katjalle.

"Ihmiset voidaan perstuntumalta jakaa kahteen kastiin: niihin jotka eivät kestä nälkää ja niihin jotka eivät kestä unettomuutta. Toivoisin kuuluvani ensimmäisiin. Olisi tosi paljon helpompaa, jos kiukutteluni olisi kuitattavissa karjalanpiirakalla. Minusta tulee väsyneenä suohirviö, joka poistuu persoonastani vain 8 tunnin yöunilla. Ja nimenomaan yöunilla, sillä käpyrauhaseni määrää niin. Vartin silmien ummistus keskellä päivää rasahteleva itkuhälytin korvalla vain pahentaa tilannetta."

Näillä naisilla on tosiaan sana hallussa, pilke silmäkulmassa niin itseä kuin koko pyhää äitiyden myyttiä kohtaan. Oma kappaleeni menee ehdottomasti jakoon, kun vain keksin kenelle sen antaisin. Teksti on sen verran roisia, etten ihan jokaiselle vastaantulevalle pallomahalle sitä käteen lätkäisisi. Kirjasta puutuu lähes kokonaan äitiyden hyvät puolet, se että nämä "kirkuvat apinat" ovat myös sydäntäsärkevän hellyyttäviä. Ei kai kukaan muuten äidiksi ryhtyisikään. Paitsi vahingossa. Ja silloinkin, vaikka kuinka synkältä näyttäisi, äitiydestä voi selvitä. Omalla tyylillä ja mieluiten tietysti niin, että lapsukainen jää myös henkiin. Ainakin mustan huumorin ystävät voivat tämän mukaansa poimia, olivatpa sitten raskaana, mammalomalla tai vaikka jälkikasvua suunnittelemassa.

Vuoden mutsit muissa blogeissa

Amma

Maria

Susa

Katja

Linnea

Villasukka

Ja tietysti kirjailijoiden omat blogit

Vuoden mutsi

Salamatkustaja

Project Mama 

Natascha Kampusch; 3096 päivää

Vuonna 1998 kadonneesta itävaltalaisesta Natascha Kampuschista tuli maailmankuulu elokuussa 2006, kun hän onnistui pakenemaan sieppaajaltaan. Wolfgang Priklopil oli pitänyt tyttöä vankina autotallinsa lattian alla muutaman neliön kopissa 3096 päivää. 22-vuotias Kampusch paljastaa nyt ensimmäistä kertaa kaiken vankeudestaan. Priklopil pahoinpiteli tyttöä, piti häntä nälässä ja pakotti palvelemaan itseään. Seksuaalista hyväksikäyttöä Kampusch ei kerro kokeneensa, mutta hänen piti kutsua miestä "herraksi".Vankeutensa aikana Kampusch keskittyi selviämiseen, ajattelemaan vain seuraavaa päivää, ja haaveili salaa vapaudesta. Samana päivänä kun hänen onnistui paeta, Priklopil teki itsemurhan heittäytymällä junan alle.

"Omaelämäkerta tytöstä, jota pidettiin vankina kellarissa, on osoitus mielikuvituksen voimasta kaikkein kauheimman ahdingon edessä." - Guardian

***

Vuonna 2006 kun Kampuschin tapausta mediassa käsiteltiin, kuopus oli vastasyntynyt ja minun elo pyöri niin tiiviisti pikkuiseni ympärillä, etten muista kadonneesta tytöstä paljoakaan. Se jäi kuitenkin mieleeni, että ystävän kanssa asiaa puitiin, ja kauhisteltiin maailmaa, jossa lapset noin vain katoavat. Nataschan vankeusaika tuntui hirvittävän pitkältä.

Kun tytön vapautumisesta on tullut kuluneeksi viisi vuotta, hän tilittää ajatuksistaan ja selviytymisstrategioistaan rationaaliseen äänensävyyn. Kirja on mukaansatempaavasti ja hyvin kirjoitettu. Yksi keino, jonka avulla Natascha ei järkeään menettänyt oli hänen päätöksensä antaa vangitsijalle anteeksi. Koskettavaa.