Heather Morris; Auschwitzin tatuoija

The Tattooist of Auscwitz 2018, suom. Pekka Tuomisto ja Aula & co 2019, 286s.

Kun SS-miehet katoavat pimeään, Lale vannoo valan. Minä pysyn hengissä lähteäkseni elossa tästä paikasta. Minä kävelen ulos vapaana miehenä. Jos helvetti on olemassa, näen näiden murhaajien palavan sen tulessa




Mitä ihmisestä jää jäljelle, kun häneltä riistetään vapaus ja ihmisarvo? Kun tulee kohdelluksi vastenmielisenä eläimenä, jonka jokaisesta hengenvedosta toinen päättää. Nälkää, kauhua, loputonta työtä. Ja tämän kaiken keskellä, jopa kuolemanleirillä paistaa aurinko. Ruoho kasvaa, kukkiakin, kuin uhreja kunnioittaen.

Lalen elämä Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä muuttuu hitusen siedettävämmäksi hänen saadessa uuden "ammatin". Enää ei tarvitse hikoilla työmaalla, nyt tikataan numeroita kuolemanpelossa hytisevien vankien käsivarteen. Vaikka nuori ja fiksu mies tunteekin tuskaa työskennellessä vihollisilleen, hänellä on suurempi missio. Auttaa mahdollisimman monia pienin eri tavoin.

Eräänä päivänä leirille saapuu junalastillinen naisia. Rakkaus. Gita.


Lale silittää hellästi Gitan kasvoja. Häntä ahdistaa suuresti, ettei hän voi suojella rakastamaansa tyttöä. Gita kumartuu uudestaan ja jatkaa etsintäänsä. Hän tarttuu kouralliseen ruohoa ja heittää sen hymyillen Lalen päälle. Lale virnistää takaisin. Leikillään hän kaataa Gitan ja tämä jää makaamaan selälleen.



Maailman historian hirveimmissä olosuhteissa lempi leiskahtaa, ja Lale tapaa tummasilmäistä kaunotarta aina kuin mahdollista. Nyt hänellä on vieläkin suurempi syy pysyä hengissä; Gitan suojeleminen ja tuleva avioliitto. Vaikka Gita ei jaksa aina uskoa, Lale pysyy horjumattomana. Miehen sinnikkyyttä ja toisaalta auttamisen halua ei voi kuin kunnioittaa. Vaikka olosuhteet ovat helvetilliset, keskitysleirilläkin tapaa aitoa inhimillisyyttä.

Uskomatonta.


Kirjailija Heather Morris sai haastatella Lale Sokolovia, ystävystyä tämän iäkkään herrasmiehen kanssa, ja kuulla "kertomisen arvoisen tarinan". Auschwitzin tatuoijassa on jotakin sadunomaista kauneutta, eikä sitä lukiessa voi millään uskoa kertomuksen olevan totta. Ja sitä se kuitenkin on. Kirjaa ei voi selittää, se täytyy kokea. Lalen ja Gitan rakkaustarina on ehkä maailman kaunein.



Lale kumartuu ja poimii hellästi lyhyen kukkasen. Hän keksii vielä, miten antaa sen Gitalle seuraavana päivänä. Huoneeseensa palattuaan Lale laskee arvokkaan kukan huolellisesti sänkynsä viereen ennen kuin vajoaa unettomaan uneen, mutta kun hän seuraavana aamuna herää, sen terälehdet ovat irronneet ja makaavat käpertyneinä mustan keskustan vieressä. Vain kuolema kestää tässä paikassa.

Anne Swärd; Vera

Vera 2017, suom Jaana Nikula ja Otava 2018, 377s.

Pelkäätkö sinä omaa lastasi? Miten monta kertaa näinkään kysymyksen Vannan silmissä. Pelkään. En. En tiedä. Tekee liian kipeää yrittää tuntea yhtään mitään.


Siinä missä edellinen lukemani, täysin eri tyylilajin teos kertoo sydämenmurskaajasta, sama aihe löytyy Verassa. Tämä tarina hajottaa lukijan pieniksi atomiksi, se on niin raastava ja epätoivoinen. Valintamme kun eivät aina määritä meitä, olosuhteet, selviytyminen silloinkin kun ei enää edes halua selvitä... Elämä pitää tiukasti otteessaan. Kaikesta huolimatta, myös Sandrinea.


Tein kaikkeni saadakseni elää. En ajatellut, että myöhemmin joutuisin elämään tekojeni kanssa.


1945 ja Ruotsi. Vuosiluku kertookin mitä aikaa eletään. Sodan seurauksia vatsassaan kantava nuori Sandrine istuu veneessä, jäähileitä silmäripsissään ja morsiuspuku yllään, lääkäri Ivan Ceder vierellään. Tuo outo pelastaja, tuo yläluokkaan kuuluva perheenjäsen, joka vihdoin viimein on päättänyt mennä naimisiin. Juuri Sandrinen kanssa, suvun kauhuksi ja myös helpotukseksi. Viimeinenkin veljeksistä on nyt naitettu nukkekotiin, jossa naruista vetelee vielä säätäkin kylmempi anoppi.


Minulla ei ole aavistustakaan mitä minulta odotetaan ja siksi yritän olla niin näkymätön kuin mahdollista. Tyynen pinnan alla kirkuu apina lähes mielipuolisuuteen asti. Hulluus ja tyyneys hallitsevat kumpikin omaa maailmaansa, mutta vain pinta saa näkyä.


Keskellä lumen saartamaa saaristohuvilaa, kesken omia häitään Sandrine sitten synnyttää pikkuruisen tytön. On Veran aika tulla maailmaan. Viattoman lapsen, joka on perinyt isänsä siniset silmät. Noihin silmiin pian lääketokkuraan vaivutettu päähenkilömme ei kykene katsomaan. Vera muistuttaa niin paljosta, sellaisesta jota ei kykene edes ajattelemaan. Mikään lääke ei turruta muistoja, mikään pilleri ei lopulta auta lapsen muodossa nenän edessä seisovan menneisyyden kohtaamisessa.



Täytyy myöntää, etten muista juurikaan vuosia sitten lukemastani kirjailija Anne Swärdin romaanista Kesällä kerran. Kuitenkin tavoitan samankaltaisen tunnelman, trillerimäisen tiheän kirjailijanäänen. Toisesta maailmansodasta olen lukenut paljon, en niinkään jälkiseurauksista. Ja nyt meillä on Swärdin aivan mahtava teos, joka ei todellakaan anna valmiita vastauksia. Paljon jää lukijan itsensä varaan tulkita erityisesti kirjan loppumetrejä, jotka tuntuivat tulevan liian aikaisin. Kuohuttava, korskea romaani, yksi vuoden parhaista!



Erästä luonnon arvoitusta kukaan ei voi selittää: miten meriheinä voi huljua painottomana vesimassojen valtavan paineen alla? Joskus kun en saanut unta, näin mielessäni kuvan painottomasta sargassolevästä, joka keinui meren pohjalla äärettömän pehmeästi. Ajattelin, että minusta on tultava samanlainen, painoton paineesta huolimatta. On vain huojuttava, tuntuipa se kuinka mahdottomalta tahansa.



***


Veran ovat lukeneet ainakin Leena Lumi ja Kirjasähkökäyrä/Mai Laakso.

Sami Hilvo; Pyhä peto

Tammi 2016, 354s.

Miksi emme itse saaneet päättää hetkeä. jolloin maailma sortui ympärillämme?


Niin, miksi? Mihin asti ihmisen valta ulottuu, kuinka kauas, kuinka lähelle aikana, jolloin ihmisyys murskataan aatteen alle? Kuinka pienen pienet valinnat voivat luoda niin valtaisia seurauksia. Vain yksi lusikallinen kiellettyä keittoa. Vain katse, ja jo sitten hikinen hullaantuminen, rakkaus jolla ei ole minkään valtakunnan mahdollisuuksia onnistua.


Se pakotti. Sydämen lyömään. Samaan tahtiin. Se salpasi hengityksen. Se oli raudanraskas aavistus, sulaa ja kuumaa. Suloista ja verenkarvaista. Vastustamatonta. Se tunkeutui luvatta kaikkialle ja kaiken läpi kuin hyökyaalto, pakkaspäivän utu tai puunuija.


Ja silti. Poika, kohtaa pojan aivan Varsovan antautumisen kynnyksellä. Kun natsit sitten tulevat, kun ihmishenki muuttuu kauppatavaraksi ja nälkä on tunteista suurin, punnitaan ystävyyden hinta. Tuleeko ihmisistä petoja olosuhteiden ristitulessa vai olemmeko me petoja, aina ja kaikkina aikoina?


Askel, pienikin vei ainakin eteenpäin, joskus jopa ylöspäin, mutta harha-askel saattoi pudottaa syvälle alas. Viisaus oli kykyä erottaa erilaiset askeleet toisistaan ja valita niistä oikeat.


Sami Hilvon Pyhä peto ujuttautui puolihuolimatta lukulistalleni. Pelkäsin sitä ennakkoon vähäsen, tiesin sen sisältävän syvällisiä, mutta rankkoja, aina ajankohtaisia aiheita. Kirjassa toinen maailmansota on todellisuutta, silti sitä tarkastellaan yksilön kannalta. Oikeastaan vain päähenkilön silmin. Miehen, joka ottaa rakastettunsa nimen. Toteuttaa myöhemmässä elämässään haaveet New Yorkista, saa mainetta ja kunniaa. Kuitenkin häntä painaa hirvittävä syyllisyys, musertava taakka, joka on luettavissa lähinnä rivien väleistä.

Pyhä peto ei päästä lukijaa helpolla. Siinä tapahtuu lopulta hyvin vähän, mutta sen tunnepitoisuus suorastaan lamaannuttaa lukijan. Hieno teos raskaamman sarjan kirjallisuuden ystäville!


Jos Mojsze olisi löytänyt minut, olisin huokaissut helpotuksesta ja jättänyt kaiken siltä seisomalta. Se todistakoon, että millään muulla, mitä olin saavuttanut ei ollut arvoa.


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Leena Lumi, Lukuneuvoja ja Kulttuuri kukoistaa.

Chris Cleave; Sodassa ja rakkaudessa

Everyone Brave is Forgiven 2016, suom. Irmeli Ruuska ja Gummerus 2016, 392s. (ennakkokappale)

Siinä ei ollut mitään järkeä - se oli sietämätöntä. Sota oli kymmenen miljoonaa katkennutta, vihlovaa hermoa. Pelkkiä irrallisia säkeitä.


Syksyn the lukuromaani, lukusukkula, silkkaa lukemisen riemua? Lunastaako hävyttömän humoristisella tyylillä kirjoittava Chris Cleave hänelle asetetut vaatimukset Everyone Brave is Forgiven -romaanillaan? Käytän alkuperäistä nimeä teoksesta, koska suomennos ei iske. Olisin saattanut jättää koko kirjan väliin lattean nimen takia, mutta toisaalta kannet ovat kauniit ja onhan tätä kehuttu ja ja.

Tarina starttaa siinä missä toinen maailmansotakin. Englannissa Mary -niminen hienostoperheen tytär päättää kantaa oman kortensa kekoon maansa puolesta, ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi. Uusi työ ei kuitenkaan ole ihan sitä, mitä Mary odotti. Hän päätyy opettamaan lapsia, joita ei evakuoida. Eläintarhan eläimetkin ovat tärkeämpiä kuin nämä, vammaiset, köyhät. nekrut. Mietin alkuun kuinka tulen 18-vuotiaan tyttösen kanssa "toimeen", mutta Mary on sellainen pakkaus, ettei häntä voi olla kunnioittamatta. Siinä missä muu maailma kääntää huono-osaisille lapsille selkänsä, Marysta löytyy periksiantamattomuutta ja ryhtiä.

Toisaalta tarina on myös Tom Shaw:n, aavistuksen nörtähtävän nuoren miehen, joka keittää ennemmin hilloa kuin lähtee sotatantereelle rymyämään. Tomista ja Marysta tulee rakastavaiset, kuinkas muuten. Onko kyse elämää suuremmasta rakkaustarinasta, vaiko pelkästä ystävyydestä? Parisuhdeongelmat tuntuvat täysin identtisiltä omaan aikaamme; edes sota ei perimmäisiä ongelmia muuta.


Pahinta olisi, jos päättäisi sen olevan rakkautta ja huomaisi jälkeenpäin - sitten kun olisi jo varattu - ettei se sitä ollutkaan. Tai ei: pahinta olisi päättää, ettei se ole rakkautta, ja huomata sitten vuosien kuluttua - vanhana ja lohduttomana - että rakkautta se oli sittenkin ollut. Tai ei: pahinta kaikista oli päättämisen pakko.


Ja sitten on vielä se kirjan varsinainen sankari, Tomin paras ystävä Alistair, joka vie meidät keskelle sodan kauhuja. On kylmyyttä, nälkää, kipua. Kuolevia tovereita, hitaasti mureneva mielenterveys. Sota pienen ihmisen silmin tulee armottomana kohti.

Kuten kirjailijalta aiemmin lukemani Little Been tarina, myös tämä uusin pitää sisällään ikiaikaisia, varsin ajankohtaisi teemoja tyyliin rasismi, henkinen sortaminen ja sortuminen. Englantilainen Cleave kirjoittaa brittiläisen sarkastisesti, mutta alleviivaa samalla olevansa aina ihmisen puolella. Elämän puolella.

Hieno romaani lunasti korkeat ennakkovaatimukseni, kiitos ja kumarrus.


"Ja niinpä, hyvät naiset ja herrat, muistamme tällä illan viimeisellä kappaleella kaikkia niitä, jotka ovat menehtyneet rakkaassa kaupungissamme, ihmisten kaupungissa. Ja muistamme, että on toinenkin, omamme kaltainen mutta sitä korkeampi kaupunki, missä kuolemalla ei ole valtaa."


***


Kirjan ovat lukeneet ainakin Krista, Amma,Tuijata, Arja, Kaisa, Lilli, Katja ja  Katri.

Tess Gerritsen; Joka tulella leikkii

 

Playing With Fire 2015, suom. Natasha Vilokkinen ja Otava 2016, 238s.

Lilyn aiheuttama stressi on tehnyt minusta pelkän aaveen. Tämä on äitiyden pimeä puoli josta kukaan ei ikinä varoita, se joka ei ole pelkkiä haleja ja suukkoja. Ei kukaan kerro, että lapsi jota kerran kannoit kohdussasi, lapsi jonka luulit tuovan tullessaan niin paljon rakkautta, alkaakin järsiä sieluasi kuin pieni loinen. Tuijotan kuvaani ja ajattelen: Kohta minusta ei ole mitään jäljellä.


Kuten olette varmasti huomanneet, Tess Gerritsenin, tuon bestsellerlistojen kuningattaren uusin romaani Joka tulella leikkii, on keikkunut blogini sivupalkissa jo hyvän tovin. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt aikaa. Jotenkin... Tämä trilleri, jonka takateksti lupaa: Musiikkikappaleen selittämätön voima saa äidin pelkäämään omaa lastaan, oli hieno, ja aiheeltaan persoonallinen. Joskus bloggarille tulee tarinasta riippumatta blackout, eikä kirjasta jää oikein mitään varsinaista sanottavaa.

Aloitetaanpa alusta. Viulisti Julia Ansdell viettää viimeisen lomapäivänsä Roomassa kaupungin mukulakivikaduilla leppoisasti kuljeskellen. Tie vie, kuin kohtalon ohjaamana ikivanhaan antikvariaattiin. Julia on jo ammattinsakin puolesta ollut aina kiinnostunut unohdetuista nuottivihkoista. Täällä vanhojen kirjojen tuoksun keskellä silmiin osuu Incendio...

Nuottivihko lähtee melkoisen kalliilla hinnalla mukaan, ja kotiin päästyään Julia ottaa viulunsa esiin. Kaunis, melodinen valssi valuu yhtäkkiä sekasortoiseen, ahdistuksen täyteiseen sävelkulkuun. Ja siinä samassa naisen silmäterä, oma rakas tytär hyökkää kuin riivattuna äitinsä kimppuun.

Toisaalla seuraamme 1940-luvun Italiassa elävän muusikkopoika Lorenzon vaiheita vuosina, jolloin juutalaiset joutuivat hitaasti, mutta varmasti hiipivän vainon kohteeksi.


Kuulivatko he ohi kulkevan junan vaimean kolkkeen? Pysähtyikö haarukka puolimatkassa suuhun kun he jäivät pohtimaan keitä juna kuljetti? Vai jatkoivatko he vain ateriaansa, koska se mitä kotiseinien ulkopuolella tapahtui ei kuulunut heille eikä sille muutenkaan mitään voinut? Tämä juna menisi menojaan, niin kuin kaikki edellisetkin, joten he murtavat leipää ja juovat viiniä ja jatkavat elämäänsä. Samaan aikaan me kuljemme ohi kuin aaveet yössä.


Lorenzo päätyy jäämään Italian ainoalle tuhoamisleirille, Risiera di San Sabbaan, jossa hänen oli tarkoitus vain poiketa matkallaan kohti Auschwitzia. Mutta jopa natsit huomaavat nuoren miehen muusikonlahjat. Lahjat, joita mies joutuu käyttämään peittääkseen kuolevien huudot.

Gerritsen kertoo kirjan lopusta löytyvästä Historiallista taustaa -osiossa innoitteestaan kirjoittaa juuri tämä kirja. Kiitokseksi, muistoksi heille, historian havinaan hiipuville arjensankareille, joita on, aina heitä on, olipa aika sitten kuinka pimeä tahansa.

Sivumääränsä puolesta vain pintaa raapaiseva, mutta silti koskettava ja tärkeä romaani. Erilaista Tessiä.

***

Kirjasta on blogannut ainakin Susa.

Kate Atkinson; Hävityksen jumala

A God in Ruins 2015, suom. Kaisa Kattelus ja S&S 2016, 494s.

"Tulevaisuudelle", Teddy vastasi ja kilautti Nancyn lasia. Sodan aikana hän ei ollut pitkään aikaan uskonut tulevaisuuteen - ajatuskin oli tuntunut järjettömältä - ja nyt kun hän eli sitä, mitä oli tuolloin kutsunut "sodanjälkeiseksi elämäksi", tulevaisuus tuntui jostain syystä entistä järjettömämmältä. "Ja onnelle", hän lisäsi viiveellä, sillä niin piti sanoa, ainakin manatakseen hyvää onnea.


Elämä elämältä oli minulle se Kirja, se täydellinen viettelijätär, joka sai minut polvilleni aivan omanlaisella kerronnallaan. Teos leikitteli "mitä-jos"-ajatuksella sen verran uskottavasti, että etenkin (tällainen) lukija, jolla taipumusta jossitteluun, saattoi vain heittäytyä Kate Atkinsonin vietäväksi. Pohdiskella tekojen, niiden kaikkein pienimpienkin seurauksia.

Ja kyllähän tämä hurmaava brittirouva vie edelleen, tällä kertaa Hävityksen jumalan muodossa. Kirjassa tapaamme tutun Toddin perheen, elämme osittain samaa aikakautta kuin Elämä elämältä -romaanissa. Mutta nyt Ursula ei olekaan keskiössä, nyt on aika kuulla hänen pikkuveljensä Teddyn tarina. Teddyn, jonka rinnalla kuljemme koko hänen elämänsä kaaren. Sodasta rauhaan. Hämmennyksestä riemuun. Kipeään tyhjyyteen, vieraudentuntuun, joka ei päästä miestä missään vaiheessa.

Sillä Teddy oli varma kuolevansa sodassa. Hän jollain tavalla tiesi, että hänen olisi pitänyt kuolla sodassa. Mutta Teddy selviää. Hän nai lapsuutensa rakastetun Nancyn, hänestä tulee isä Viola -tyttärelle. Isoisä Violan lapsille. Tulevaisuus on hänen, hänen herkän runoilijasielunsa, halusi hän sitä taikka ei.


Sodan jälkeen - sillä Teddyllä oli kuin olikin sodanjälkeinen elämä - hän päätti yrittää aina olla ystävällinen. Sen parempaan hän ei pystyisi. Ja ehkä juuri se oli rakkautta.


Teddyn elämästä tulee melko normaalia, joskin tietty haikeus, tietty melankolia seuraa tämän herttaisen miehen kintereillä kuin vanha ystävä. Rakastaako Teddy edes vaimoaan? Entä tytärtään Violaa, joka elää elämäänsä holtittoman itsekkäästi? Violan ei voi sanoa uivan lukijan ihon alle, ellei sitten negatiivisia tuntemuksia nostaen.


Viola näki itsensä ihmisenä, jonka sisikunta oli kovaa ainetta, aivan kuin pehmeät elimet ja kudokset olisivat kalkkeutuneet joskus kaukaisessa menneisyydessä.


Ja silti, myöhemmässä vaiheessa kun nainen pysähtyy pohdiskelemaan elämäänsä;


Jos hän saisi kolme toivetta, mitä hän pyytäisi?
Että lapset olisivat taas vauvoja. Että lapset olisivat taas vauvoja. Että lapset olisivat taas vauvoja.


Pelkäsin etukäteen Hävityksen jumalan kertovan vain Teddyn sodasta. Lopulta sotakuvaukset jäävät miellyttävän vähäisiksi. Toisaalta taas koko tarina keskittyy Teddyn vaatimattomaan yhdenmiehen sotaan maailmaa vastaan. Mutta siinä missä joku toinen valitsisi katkeruuden, vaipuisi pessimismiin, valitsee Teddy lempeyden. Valinta - taas se on siinä.

Kirjassa liikutaan notkeasti aikakaudesta toiseen, yhden henkilön sisimmästä siihen viereiseen. Atkinsonin humoristinen sarkasmi saa lukijan hidastelemaan, paneutumaan tekstin tuottamaan nautintoon.

Mahtava romaani, ei ihan Elämä elämältä veroinen, mutta sanotaan se vielä... Mahtava romaani.


"On olemassa valon maailma", hänen sisarensa Ursula sanoi. "Mutta me emme näe sitä pimeässä."

***

Kirjasta ovat postanneet ainakin Krista, Sara ja Ulla.

Ann-Marie MacDonald; Linnuntietä

The Way the Crow Flies 2003, suom. Kaijamari Sivill ja Tammi 2004, 851s.

"Tuntuu että osa minusta on hereillä, ja se osa on tosi onnellinen. Mutta sen pitää retuuttaa mukanaan toista osaa. Kuollutta painoa, kuin tajutonta potilasta. Minua. Minun silmäni ovat kiinni, minulla on sininen sairaalapaita."

Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä on romaani, johon jokaisen on ainakin kerran elämässä langettava. Se laskeutuu luoksesi höyhenen kevyenä, paljastaen samalla oven avauksella vaateliaan puolensa. Se haluaa sinulta, sinusta kaiken - aikasi, huomiosi. Kuuntele tämä tarina. Sinun on ymmärrettävä. Katso minua. Katso kaikkia meitä.


Meidän kaikkien pitää aina silloin tällöin kurkistaa kiven alle. Pimeä pelottaa meitä kaikkia, ja houkuttaa, sillä me tiedämme, että jätimme sinne jotain, ihan selän taa. 


Linnuntietä on perhedraama toisen maailmasodan jälkeisiltä vuosilta. Se kertoo McCarthyista; komeasta ilmavoimien everstiluutnantti Jackista ja hänen kauniista ranskalaisesta Mimi-vaimostaan. Perheeseen kuuluu myös kaksi reipasta lasta, isoveli Mike ja Madeleine... Niin, Madeleine. Teoksen sädehtivä sydän. Hauska Madeleine täynnä mielikuvitusta, täynnä uskoa huomiseen. Sillä mikä hänen on ollessa, varsinkin kun perhe on juuri muuttanut Jackin töiden perässä kanadalaiseen varuskuntaan, jossa pastellinväriset talot pursuavat samanikäisiä lapsia. Sitten alkaa koulu...


Kun on kahdeksan ja käy yhdeksättä, vahvistuu päivä päivältä. Havahtuu aina vain paremmin todelliseen maailmaan, ja silti tuntuu kuin pään ympärillä vielä leijuisi satujen jäänteitä, rippeitä uskosta puhuviin eläimiin ja eläviin teekuppeihin. Riekaleinen haaveiden sädekehä.


Lähes liiankin idylinen perhe-elämä saa ajan myötä säröjä, joita lukija kuin vahingossa tulee odottaneeksi. Mutta kun rauhassa tutuksi tulleiden henkilöiden (kuinka elävältä he tuntuvatkaan) arki alkaa kauhistuttavalla tavalla rispaantumaan, kun Madeleinen viattomuus liataan sillä hirveimmällä tavalla, tekee mieli painaa stoppia. Ei näin. Ei tämä voi mennä näin. Peruuttakaa kaikki!

Elämässä, kirjoissakin asiat kuitenkin vain tapahtuvat, vyöryvät vimmalla ohitse, ja tietysti teoilla on seurauksensa. Jackin poliittisilla salaisuuksilla, Madeleinen rujon rumilla. Ja sitten, eräänä päivänä löydetään pienen tytön kuoliaaksi kuristettu ruumis.


Niin. Linnuntietä on hirvittävän kaunis, hirvittävän rankka romaani, joka vaatii paljon mutta antaa kuitenkin vielä enemmän. Minuun on iskenyt sitkeä talviflunssa, luin kirjaa sänkyyn naulittuna muutamat värien ja tunteiden kyllästämät päivät. Viimeisen sivun jälkeen jouduin heräämään horroksesta. Vähän pöllämystyneenä palasin tähän maailmaan. Katselen ympärilleni, onko jokin muuttunut. Olenko minä? Miten maailma voisi olla enää sama, Linnuntietä jälkeen?



Samassa saatoin rukoilla,
ja kaulastani pois
putos albatrossi syvyyteen
kuin lyijyä se ois.

***

Romaani kuuluu bloggareiden suosikkeihin, joten arvioita löytyy runsain määrin googlesta. Linkitän tähän nyt viimeisimmän, Leena Lumin postauksen.

Gard Sveen; Raskaat varjot

Den siste pilegrimen 2013, suom. Arja Kantele ja Bazar 2015, 556s.

"Se tapahtuu pian. Enää pari viikkoa, ehkä vain muutama päivä."
"Ja sitten?" Agnes kysyi hiljaa.
"Heti kun Hitler hyökkää Puolaan, on piru irti. Jos Britannia mielii säilyttää kunniansa, Saksalle on julistettava sota."
Agnes oli vaiti. Veri suussa maistui makealta, jospa se olikin hyvää. Jospa veri oli hyväksi.
"Ja silloin joututaan sellaiseen kurimukseen, josta selviävät ainoastaan hullut."


Norjan puolustusministeriössä työskentelevän Gard Sveenin romaani vie meidät vuoteen 2003, jossa rikostutkija Tommy Bergmann setvii kahta lyhyellä aikavälillä sattunutta murhatapausta. Bergmann, joka omaa mukavasti särmää, mutta joka erosi hakattuaan vaimoaan liian monta kertaa. Ei siis ihan meikäläisen ihannemies kuitenkaan. Ensin löydetään kahden aikuisen ja yhden lapsen luurangot, about vuosimallia toinen maailmansota. Pian kotiavustaja tekee niinikään karmivan löydön, hänen hoidokkinsa, aikoinaan vastarintaliikkeessä toiminut, ja siitä kuuluisaksi tullut Carl Oscar Krogh makaa kuoliaaksi raadeltuna omassa kodissaan.

Etsintä vie menneeseen, koska Bergmann ei usko sattumiin. Luurankolöydön ja vanhan veteraanin kuoleman on pakko liittyä toisiinsa. Mutta miten? Tutkintaa ei helpota tietenkään se tosiasia, että lähes kaikki Kroghin tuttavapiiriin kuuluneet ovat jo siirtyneet mullan alle.

Ja vuoroin taas liikutaan toisen maailmansodan aikaisessa Euroopassa. Siellä päähenkilöksi nousee kuvankaunis Agnes Gerner, joka on liittynyt hetken huumassa vastarintaliikkeen vakoojaksi. Agnesista löytyy kuitenkin potkua. Nuori nainen on kaikessa inhimillisyydessään selviytymistyyppiä, vaikka joutuukin elämään jatkuvasti syanidi kapseli käsilaukussaan, lamaannuttava pelko jäsenissään, käyttäen kuitenkin sujuvasti ulkonäköään vietelläkseen juuri ne vaarallisimmat miehet...


Raskaat varjot on romaani, joka on voittanut sekä vuoden 2014 Lasiavain-palkinnon, että Rivertonprisenin vuonna 2013. Kirjaa luonnehditaan kansilärpäkkeessä esimerkiksi näin: "Jos aiot lukea vain yhden rikosromaanin tänä vuonna, sinun täytyy lukea tämä." (Bokbloggeir.com)

Kiusausta en tietenkään voinut vastustaa, vaikka kirjan paksuus vähän nikotuttikin. Aivan suotta! Teosta luki ahmimalla, sydän vimmatusti jännityksestä vispaten. Toinen maailmasota on - kyllä kyllä - ollut paljon esillä tämän vuoden julkaisuissa, mutta aiheesta riittää ammennettavaksi loputtomiin. Sen osoittaa Raskaat varjot. Lisäksi pohjoismainen pilkesilmäkulmassa-tyylinen kerronta, henkilöiden elävyydestä puhumattakaan, vei jälleen kerran tältä lukijalta jalat alta.

Kyllä me vaan täällä osassa maailmaa osataan!


"Hei, mitä siellä tapahtuu? Oletko jossain sirkuksessa?"
Bergmann seurasi katseellaan karhunpoikaa, joka vähän kompuroituaan vetäytyi tiimellyksestä. Nyt vahvempi rymisti huolissaan perään, meni katsomaan ettei toisen ollut käynyt huonosti.
"Eläintarhassa", hän vastasi Reuterille.
"Ole kuin kotonasi."
"Minkä vitsiniekan maailma sinussa menettikään."



***

Romaanista ovat bloganneet ainakin Krista,  Kirjavinkit, Lukuneuvoja. Ulla ja Mummo matkalla.

Anna Lihammer; Kun pimeys peittää maan

Medan mörkret faller 2014, suom. Ulla Lempinen ja Atena 2015, 332s.

Yö oli pimeä ja synkkä, ja paksu usva peitti kuun kalpeankeltaisen kiekon taakseen. Kummitusten ja pahuuden yö, hänen päässään käväisi järjettömästi. Ja höpsistä, eihän hän edes uskonut kummituksiin. Mutta jos hän olisi uskonut aaveisiin, hän olisi etsinyt niitä juuri täältä Sankt Erikin sairaalasta.


Miltä tuntuisi herätä tutkimuspöydältä täysin liikuntakyvyttömänä. Millainen paniikki vyöryisi ylitse, kun tuntisi kaiken, mutta pakeneminen olisi mahdotonta. Entä sitten, kun ohimoosi painettaisi pyöreä terä, joka pikku hiljaa, millimetri kerrallaan halkaisisi ihon ja etenisi kohti luuta. Millainen tuska, millainen kauhu.

Tällaisen ei-niin-hilpeän lopun kohtaa useampikin tutkija, tohtori. Kaikki alkaa Uppsalan yliopiston Anatomian instituutista, paikasta jossa tehdään tärkeitä kokeita, mutta jossa sisustus on kuin keskiaikaisesta kidutuskammiosta. Sen saa huomata Tukhlomasta apuun hälytetty komisario Carl Hell apunaan poliisisisar Maria Gustavsson.

Eletään Euroopan pimeimpiä aikoja. Meneillään on vuosi 1934, ja natsien valtaannousu tuntuu Ruotsissa saakka. Päivänpolttavaksi aiheeksi nousee juuri läpimennyt sterilisaatiolaki, joka jakaa mielipiteitä. Ja nyt joku päättää murhata erityisen kammottavalla tavalla miehiä, joiden vielä rumemmat teot paljastuvat vasta kuoleman jälkeen. Tutkinnan ei oletetakaan onnistuvan, tämän saa eriskummallinen päähenkilökaksikkomme huomata. Mutta hehän jatkavat, tietysti. Totuuden on tultava julki, oikeuden tapahduttava, vaikka sen raja näinä aikoina jääkin häilyväksi.

Tarinaan tuo oman koukkunsa ihmisiä vihaava, menneisyyden traumoista kärsivä (kuulostaako tutulta?) Carl Hell. Hell on komea ja taitava, kuinkas muuten, ja valitettavasti hukkuu omaan kliseisyyteensä. Sen sijaan Maria kukoistaa poliisisisarena tutkimuksissa, joihin naisen ei periaatteessa pitäisi edes saada osallistua. Hän on yksi tasa-arvon edelläkävijöistä, köyhissä oloissa varttunut Maria, joka nauttii päästessään Uppsalan matkalla oikeaan hotellihuoneeseen.

Oliko Hell vain epäkohtelias vai oliko hänelle tullut äkillinen tarve osoittaa etevyytensä? Miksi miesten oli aina pakko käyttäytyä niin? Harva asia oli yhtä ärsyttävä kuin miesten pätemisentarve, Maria ajatteli. Tai yhtä yleinen.

Kun pimeys peittää maan kattaa monia tulenpalavia teemoja. Kenellä on oikeus lisääntyä. Kenellä oikeus olla olemassa. Kenellä rakastaa. Aiheet tulevat kohti, pakottavat ajattelemaan. Saavat lukijan tuntemaan suoranaista vihaa.Vaikka teos on mestarillinen tekstiltään, liian analyyttinen ote etäännytti ainakin minut. En saanut kiinni, en päässyt henkilöiden nahkoihin, vaan jäin sivustakatsojan rooliin, joka sekin, näin kiinnostavan aiheen ollessa kyseessä, tyydytti.

Katsokaahan mitä esimerkiksi Suketus ja Mai Laakso olivat kirjasta mieltä.


Ja minä haluaisin varjella tulevaisuutta sellaisilta kuin te, Carl ajatteli. Teiltä, jotka tuomitsette ihmisiä heidän verensä perusteella ja etsitte heistä erottavia tekijöitä samankaltaisuuksien sijasta. Teiltä, jotka jaatte meidät rotuihin ja ryhmiin, lajittelette parempiin ja huonompiin mielenne mukaan mutta siten, että päädytte itse aina oikealle puolelle. Teiltä, jotka uskotte pystyvänne mittamaan ihmisen sisimmän olemuksen, ihmisen sielun. Teiltä, jotka uskotte, että biologialla ylipäätänsä on jotakin tekemistä ihmisen todellisen olemuksen kanssa.

Anthony Doerr; Kaikki se valo jota emme näe

All the Light We Cannot See 2014, suom. Hanna Tarkka ja WSOY 2015, 544s.

Nyt hänen maailmansa on harmaa. Harmaita kasvoja ja harmaata hiljaisuutta ja harmaa hermostunut kauhu, joka riippuu leipomon ovelle muodostuneen jonon yllä, ja maailman ainoa väri, joka syttyy hetkeksi hehkumaan, syntyy siitä, kun Etienne kiipeää polvet naksahdellen ullakolle, lukee eetteriin taas rimpsun numeroita, lähettää jälleen yhden madame Ruellen viesteistä ja soittaa päälle musiikkia.


Kaikki se valo jota emme näe lienee tämän kevään kohistuin kirja. Romaania on verrattu jalokiveen, sen kerrotaan sekä lumoavan, että särkevän sydämiä. Ja toinen maailmansota on toki aiheena aina kiinnostava, varsinkin kun tällä kertaa sitä katsotaan silmin, jotka eivät näe. Niin vertauskuvallisesti, kuin aivan todellisestikin, romaanin päähenkilö kun on sokea tyttölapsi. Samalla pureudumme myös henkiseen sokeuteen, pimeyteen josta löytyy valoa, elämän ydinasioihin, siihen kuka meidät lopulta omistaa. Vai omistaako kukaan.

"No auta sitten meitä."
"Minä en halua aiheuttaa hankaluuksia, madame."
"Kun ei tee mitään, eikö sekin ole jonkin sortin hankaluuksien aiheuttamista?"

Sodasta riittää ammennettavaksi kauheuksia, mutta kun asiaa lähestytään lapsen näkökulmasta, saadaan koko aiheen mielettömyydestä vielä enemmän irti. Valitettavasti juuri lapset kärsivät tästä(kin) asiasta eniten. Näin myös saksalainen orpolapsi Werner, joka haaveilee välttävänsä kaivoksissa kuolleen isänsä kohtalon ja pääsemällä elämässä pidemmälle teknisten lahjojensa avulla. Werner tosiaan osaa kommunikoiden esineiden kanssa. Varsinkin radioiden. Ja pääseehän poika lahjojaan käyttämään - sodassa.

Toisaalla seuraamme Marie-Laurea, sokeaa tyttöä, joka päätyy sotaa pakoon Saint-Malon merenrantakaupunkiin. Marie-Lauren isä toimi luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä, ja lähtiessään hän piilotti tyttärensä mukaan mystisen jalokiven. Timantin, joka saa osan arvaamattoman koko tarinassa. Kuten myös radiot. Näiden kahden hiukan erikoisemman elementin ympärillä pyörivä teos ansaitsee lisäplussaa persoonallisuudestaan.


Amerikkalaisen kirjailijan Anthony Doerrin läpimurtoteos murtaa heti ensitöikseen suojamuurit lukijan ja kirjan väliltä. Se tulee tykö, kohteliaasti kuitenkin lukijan yksityisyyttä kunnioittaen. Kun henkilöt ovat suurimman osan kirjasta lapsia, riski on aina lipsahtaa sentimentaalisuuden puolelle. Nämä loukot Doerr välttää keskittymällä (minusta) enemmän tunnelman ja yleisen ilmapiirin kuvailemiseen, kuin henkiöiden liian syvälliseen ruotimiseen. Siitä ehkä pientä miinusta. Psykologisen kirjallisuuden ystävänä minusta on aina mahtavaa tietää kaikista kaikki! Toisaalta annettakoon tämä anteeksi, koska itse kieli on, no, timanttia. Runoutta. Elävää ja hengittävää.

Oi kyllä, minäkin löysin teoksen myötä valon.


Jospa elämä olisikin kuin Jules Vernen romaani, Marie-Laure ajattelee, ja sivuja voisi selata eteenpäin silloin, kun siihen on suurin tarve ja saada tietää, miten käy.

Romaanin ovat lukeneet lukuisat kanssabloggaajani, esimerkkinä Sara, Leena Lumi, Katja,  Jenni, Taika, Ulla ja Norkku  

Audrey Magee; Sopimus

The Undertaking 2013, suom. Heli Naski ja Atena 2015, 332s. (ennakkokappale)

"Sinä et myönnä tosiasioita."
"Tosiasioita? Tosiasia on, että minä kuolen nälkään ja palellun hengiltä tuhansien kilometrien päässä kotoa. Minkä tähden? Suuremman, vahvemman Saksan, joka on vapaa kommunistijuutalaisista. Siinä tosiasiat. Siksi olen täällä. Miksi sinä olet täällä, Faustmann?"
"Ei saatana aavistustakaan."

Ensinnäkin täysin kirjaan liittymätön tokaisu; olin ajatellut pyhittää viime viikon rästibloggauksille, mutta sitten taannuinkin yllättäen jälleen lapseksi. Olen nimittäin totaalisen hurahtanut Hay Day -nimiseen farmipeliin. Jos tahdotte säilyttää lukuaikanne, älkää ikinä aloittako moista. Ihan vain ystävällisenä varoituksen sanana heinäkoukussa riippuvalta. :)

Mutta itse teokseen. Odotin kirjaa niin kovasti, että vaikka havaitsin julkaisupäivän silloin olevan vielä hamaassa tulevaisuudessa, en malttanut olla korkkaamatta Sopimusta heti kun se postilaatikkoon kolahti. Toinen maailmansota on toki hivenen loppuunkaluttu aihe, vai onko?

Irlantilaisen Audrey Mageen teos on järkyttävän magee (anteeksi, en voinut vastustaa kiusausta)! Se on jotenkin tuore, arkinen, realistinen, raju, ruma. Ja kuitenkin pohjavireeltään rakkauden värittämä. Kuvitellun rakkauden, joka kantaa kahta toisilleen vierasta ihmistä läpi hirvittävien olosuhteiden.

"Me olemme helvetissä, Weiss."
"Täällä on saatana liian kylmä helvetiksi."

Sillä vieraitahan Peter Faber ja Katharina Spinell toisilleen ovat, vaikka menevätkin naimisiin keskenään. Järjestely, joka kuulostaa nykysuomalaisesta keskiaikaiselta, oli ilmeisesti siihen maailmanaikaan ihan normaalia ja kylmän laskelmoitua. Peter pääsisi rintamalta aviossa ollessaan lomailemaan, Katharina taas saisi nauttia mahdollisesta leskeneläkkeestä, mikäli puoliso sodassa kaatuisi.

Mutta vaikka olosuhteet ovat nämä, kuitenkin rakkaus leimahtaa ilmi liekkeihin sinä lyhyenä aikana, jonka nämä kaksi saavat jakaa. Sitten Peter palaa jäätäviin olosuhteisiin rintamalle, Katharina taas muuttaa vanhempineen juutalaisilta pöllittyyn loistoasuntoon. Molemmat elävät romaanin alkuvaiheessa kuvitteellisen Suur-Saksan kuplassa, tulevaisuus tulee olemaan mahtava, kunhan vain juutalaiset sun muut ali-ihmiset ovat maailmankartalta raivattu.

Realismi iskee kuitenkin molempia kasvoille mitä raaimmalla tavalla. Kun ihanteet sortuvat, muisto toisesta siellä jossain auttaa jaksamaan. Mutta kestääkö edes rakkaus kaikkea?

"Tämä on naurettavaa", Faber sanoi. "Ei täällä ole mitään elävää."
"Paitsi me."
"Me olemme puoliksi kuolleita."
"Tai puoliksi eläviä."

Sopimus on napakka, dialogeilla vahvasti pelaava kertomus tavallisista ihmiskohtaloista ylempien pelinappuloina. Se on mahtava, se on ahdistava, ja varsinkin loppuratkaisu sai ainakin minut (melkein) kirkumaan. Ai miksikö? Lukekaa teos niin tiedätte. Se kannattaa.

Toisaalla krjasta ovat postanneet ainakin

Katja
Leena Lumi
Kirsi
Ulla
Nanna
Villis

Jo Nesbø; Punarinta (ja höpinää kirjailijan Suomen vierailusta)

Rødstrupe 2005, suom. Outi Menna ja WSOY, 457s.

Neljäkymmentä prosenttia rautiaisista selviää hengissä, hän ajatteli. Minä selviän tämän talven yli.

Hän hapuili sormillaan jotain, mihin olisi voinut tarttua. Toinen isku osui takaraivoon.

Talvea ei ole enää paljon jäljellä, hän ajatteli. Minä selviydyn tästä talvesta.


Pahoittelen rakkaat lukijani, jo etukäteen blogini tulevaa, hetkellistä yksipuoleistumista. Uutuuskirjaryysiksen pikku hiljaa hiivuttua, päätin nimittäin viimein ottaa selvää siitä, mistä Harry Hole hysteriassa oikein on kyse.

Innostuksen moiseen sain tämän kuun alussa, jolloin huippusuosittu norjalainen dekkaristi, Jo Nesbo Suomessa vieraili. Ihana Pihi nainen kutsui minut avecikseen häppeninkiin, ja minähän lähdin.

Aaarg tuota kuvanlaatua! Mutta katsokaa nyt, siinä hän on farkkupaidassaan!

Miehen kirjoja on myyty n. 25 miljoonaa, ja hän aloitti kirjailijan uransa 20 vuotta sitten. Harry Hole -sarja sai alkunsa miehen matkaillessa Sydneyssä. Jo kertoi, että hänen tarkoituksensa oli alunperin ryhtyä "kunnon kirjailijaksi", sen sijaan, että väsäilisi dekkareita (hih). Yllätys oli suuri, kun ensimmäinen Harry Hole päätettiin julkaista. Loppu onkin historiaa. Mikä miehen salaisuus maailmanlaajuiseen suosioon sitten on? Jännärigenre kun on... laaja. Ylitsepursuava. Ja paikoin melko kliseinenkin.

Vaatimaton, hurmaavasti hymyilevä Jo ei osannut tähän muuta vastausta antaa, kuin harjoittelu, suunnittelu ja säännöllinen kirjoittaminen. Kuulemma lentokoneet ovat pro-paikkoja juuri kirjoittamiseen.

Eihän siinä sitten muu auttanut, kuin ottaa kirja käteen. Mieheltä on ilmestynyt myöskin sarjaan kuulumattomia, yksittäisiä teoksia, kuten uusimmainen, Isänsä poika, jonka aion myös piakkoin lukea. Kuitenkin Harry Hole, jota mies ei ainakaan myöntänyt alter egokseen, kiinnosti eniten. Ja olenhan minä sarjasta Lumiukon ja Aaveen lukenutkin. Lukenut ja pitänyt aivan hurjasti. Jostain syystä sarja kuitenkin pääsi unohtumaan syystä, että UUSIA kirjoja tulee tulvimalla lisää!

"Oletko sinä naimisissa, Hole? Et vai? Etkä ole ollutkaan? Ei kannattaisi odottaa liian pitkään. Ihminen muuttuu omituiseksi, kun on vain yksinään."

Päätin aloittaa taivallukseni Mr. Holen kanssa sarjan toisesta osasta, joka siis kantaa linnun nimeä. Teoksen alussa pitkä, rosoisen charmikas Harry toimii turvallisuustehtävissä Bill Clintonin saapuessa Osloon. Tapahtuu pikkuinen "moka", Hole tulee ampuneeksi mahdollisen riskitekijän, joka osoittautuukin salaisen palvelun agentiksi. Tästä alkaa tapahtumavyöry, joka vie päähenkilömme apulaispoliisipäällikön pallille. Uudessa työssään Harry ryhtyy selvittämään tapausta, jossa uhria ammutaan toisen maailmansodan aikaisella aseella.

No, tämä ei vielä kuulosta niin kovin kiinnostavalta. Mutta kun tarina etenee, Punarinta tihentää kierroksia ja ulottaa kylmät lonkeronsa maan vaiettuun lähimenneisyyteen, vapaaehtoisiin norjalaisiin SS-miehiin saakka.

Ja kirjan jälkeen ollaankin suloisesti koukussa. Olen nyt lukemassa sarjan kolmatta osaa, Surutonta, joka on vielä sata kertaa tätä parempi. Eli. Hehkutusta & hekumointia tulossa. Kirjailijalta voi odottaa näemmä vain parasta. 

En osaa oikein määritellä, mikä näissä vetää. Huumori? Henkilöt, jotka ovat omissa elämissään yhtä hukassa, kuin jokainen meistä? Tarinat, joissa riittää juonenkäänteitä, eikä hengähdystaukoja juuri suoda? Kirjailijan kirjallinen itseluottamus suorastaan huokuu tekstistä, kuin myös puhdas kertomisen ilo.

Ei näitä syyttä hehkuteta pohjoismaiden parhaimmiksi dekkareiksi. En muista olleeni yhtä täpinöissäni sitten Wallander-sarjan.

Mutta aivan yhtä jaksoisesti en aio kaikkia kymmentä HH-osaa lukea, vaan otan välillä väliin jotain aivan muutakin. Ihan teitä varten, lukijani :)


Tuntui jotenkin lohduttavalta, Harry ajatteli, että viimeinen, mitä ihminen kuulee ennen kuin tulee täysin hiljaista, on toisen ihmisen ääni.

Hans-Joachim Lang; Parakki 10 - Naiset Auschwitzin koe-eläiminä

Die Frauen von Block 10 - Medizinische Versuche in Auschwitch 2011, Suom. Maikki Soro, Minerva 2013, 259s.

Minusta tuntui silloin ja tuntuu vieläkin, että se paikka oli kuin helvetin ja hullujenhuoneen yhdistelmä.

Olen lukenut Parakki 10 jo viikko sitten. Kirja jätti minut niin suureen hämmennykseen, etten ole yksinkertaisesti kyennyt teoksesta bloggaamaan. Vastoin tapojani kävin lueskelemassa, josko joku olisi ehtinyt jo kirjasta postata, ja Kirjavinkkien Maaritilta sainkin "vertaistukea". Huomasin, etten ole ainoa, joka jäi kirjan jälkeen ikään kuin tyhjän päälle. Kirjailijan, tämän palkitun journalistin motiiveja alkoi tahtomattaankin epäillä. Aiheeltaan se on tärkeä, mutta aiheen käsittely on usein kyseenalaista - kirjoittaa Maarit.

Mistä kirjassa siis oikein on kyse. No, asia selviää pitkälti jo teoksen nimestä. Kaikkihan me olemme kuulleet keskitysleirien kuolemanlääkäreistä, mutta pitkään aiheen yllä on leijaillut kysymysmerkkejä. Kirja valoittaa nyt pikkutarkasti ja lääketieteeseen nojaten, mitä pelätyssä Parakki 10:ssä oikeasti tapahtui. Sillä toisin kuin luullaan, parakin asukkaista jäi yllättävän moni henkiin. Tosin hintana oli loppuelämän jatkuvat kivut, lapsettomuus, masennus, turhauttava kamppailu saada edes pieni korvaus tapahtuneesta sadismista.

Vuosina 1943-1945 kierrätti parakki yli 800 juutalaista naista lääkäreiden mielivaltaisissa kokeissa, joissa naiset steriloitiin niin ruiskeilla kuin röntgensäteillä. Myös leikkauksia tehtiin, ja niissä naisilta poistettiin synnytyselimiä joko kokonaan, tai osittain. Monet vangeista olivat teini-ikäisiä tyttöjä, joita vasten peilaten lääkäreiden toimenpiteet tuntuivat entistä likaisemmilta. Myöhemmin oikeudessa katsottiin "lieventäväksi" asianhaaraksi se, että naiset sentään puudutettiin leikkauksia varten. Nainen siis oli hereillä, seurasi täysin turhaa leikkausta, jonka jälkeen lapsen saaminen olisi joko mahdotonta, tai ainakin erittäin epätodennäköistä. Voi mikä lievennys! Toisinaan puudutus loppui kesken toimenpiteen ja silloin lääkäri nuiji "potilaan" hiljaiseksi. Sanoittakin on selvää, että varsinkin steriloiminen ilman nukutusta oli hirvittävän kivulias toimenpide. Kuitenkin moni naisista jäi "vapaaehtoisesti" parakkiin, koska vaihtoehtona olisi ollut Birkenau, jonne toivotettiin tervetulleeksi näin

Tämä on Birkenau. Ja täällä on vain kahdenlaisia ihmisiä, kuolleita ja eläviä. Muita ei ole. Ja haluan vielä lisätä, että elävät kadehtivat kuolleita.

(Pahoittelen yletöntä lainausmerkkien käyttöä, se kertokoon katkerasta sarkasmista näiden kidutettujen naisten puolesta.)

Eräs hengissä säilynyt on nimeltään Leny Adelaar, mutta keskitysleirillä hänen nimensä oli de Leeuw. Hän kertoo parakin arjesta näin; "Päivät ovat loputtoman ikäviä. Mutta ikävän tunne ei muistuta melankoliaa eikä johdu surusta tai tekemisen puutteesta. Se on pohjatonta, tappavaa ikävää, joka syntyy toivottomuudesta."

Kuitenkin, kun vartijat illalla sulkivat ovet perässään, ja naiset saivat odotetun hengähdystauon edes yöksi, kuului ohjelmaan juhlia. Naiset järjestivät kabaree-esityksiä, tanssivat ja suutelivat toisiaan. Tunteakseen edes hetken olevansa elossa.

Hans-Joachim Langin teksti perustuu hengissä selvinneiden kokemuksiin ja hänen tarkoituksensa on pitää huolta, ettei historia enää koskaan toistaisi itseään. Koska tapahtumista on kulunut jo lähes 70 vuotta, ei kohta ole enää ketään muistoistaan kertomassa. Lang tahtoo dokumentin omaisin keinoin valottaa parakin asukkaiden kohtaloita ja kärsimyksiä.

Ja onhan se niin, ettei näitä asioita saa unohtaa. Mietin vain, olisiko vähempi tässä ollut enempi. Ihmiskokeilla reposteleminen ja hurja ihmisvyöry etäännytti lukijaa siinä määrin, että tekstin kanssa iski auttamatta väsymys. Luen vähän tietokirjoja ja olin ehkä odottanut Parakki 10:ltä vahvempaa henkilökohtaista otetta, sitä, että henkilöt olisivat todella jääneet elämään. Nyt he hukkuivat harmaaseen massaan, kuten keskitysleirivalokuvissa. Jokainen näyttää samalta vanginasuissaan, hiukset ja kulmakarvat ajeltuina. Kaikkensa menettäneinä.

Joskus olen miettinyt, miten olisin itse selvinnyt keskitysleirioloissa. No, kirja antoikin pohdiskeluuni napakan vastauksen. Vastaanottolavalla henkilöt lajiteltiin niihin, jotka "pääsivät töihin", mutta raskaanaolevat, sekä ne, joilla oli lapsia mukana, päätyivät saman tien kaasutettaviksi. Se siitä sitten! Vanhukset ja heikkokuntoiset tietysti jakoivat saman kohtalon. Mutta toisaalta eräs äiti kertookin 13-vuotiaan poikansa todenneen kaihoisasti, voi kunpa olisin jo kuollut.

Parakki 10 on täynnä hätää, kärsimystä ja kuolemaa, mutta siinä on myös kivuliasta tylsyyttä, puuduttavaa harmautta, jotain elotonta. Näin varmasti myös aikanaan Auschwitzissä.

Sarah Blake; Jos saat tämän kirjeen

The Postmistress 2010, suom. Raija Rintamäki, Bazar 2013, 375s.

"Entä jos ihmiset meillä kotona voisivat kuulla heidän äänensä? Voisimme tehdä pakolaiset todellisiksi. Kuulisimme niiden ihmisten tarinat, jotka ovat joutuneet..." Frankien kurkkua kuristi. "Hitto vie." Hän hymyili torjuakseen silmiinsä kihoavat kyyneleet.
"Ei se haitta", Murrow sanoi.
"Vai ei haittaa?" Frankie sysäsi pois miehen tarjoaman nenäliinan ja pyyhkäisi silmiä sormillaan. "Ettei haittaa?" hän toisti melkein nauraen, mutta ratkeisi sitten itkuun ja peitti kasvot käsillään.

Frankie, rohkea nainen, meille kaikille tuttu ääni radion aalloilla. Pakolaisten ääni. Pommisuojissa yönsä viettäneiden ääni. Niiden, jotka auringon valon sokaisemina kaivautuvat ulos bunkkereista vain löytääkseen kotinsa raunioina. Valtameren takaa tulevan sodan ääni, joka herättää kysymyksiä onko meren takaa tulossa jotain muutakin -vieläkin pahempaa?

Radiota kuuntelee sekä amerikkalainen postinhoitaja Iris James, että Emma Fitch, juuri samaan pikkukaupunkiin muuttanut lääkärin vaimo. Emma, joka herättää pienen kokonsa puolesta kaupunkilaisten suojelunhalun. Varsinkin kun hänen miehensä Will päättää aloittaa yhden miehen sodan toisella mantereella riehuvaa tuhoa vastaan. Will muuttaa Lontooseen hyödyntääkseen siellä lääkärintaitojaan, voidakseen auttaa pommien repimiä ihmisiä. Hän kuulee Frankien äänen - ja lähtee. Mutta vain erään surullisen kuolintapauksen takia. Ja lapsena orpoutunut Emma jää taas yksin. Kadottaa rajansa, katoaa, kun kukaan ei ole rakkaudellaan hänelle ääriviivoja piirtämässä. Iris, joka rakastaa sotaa odottavaa Harrya, kärsii Emman puolesta ja joutuu tekemään raskaan valinnan.


Radiosta kuulemme pätkiä kodeista ajettujen juutalaisten hädästä. Mutta entä sitten, kun lähetys loppuu. Mitä heille tapahtuu? Mitä näille ihmisille tapahtuu? Kirjeistä voimme lukea mitä kuuluu rakkaimmalle, hänelle joka elää sodan keskellä aina kuin aseen piippu otsaansa painaen. Kunpa hän vain olisi kunnossa. Kunpa hän tulisi kotiin.

 Kulta, hän ajatteli - hän kulki kirjoituspöydän luokse satamasta poispäin katsovan ikkunan eteen, mistä näkyi kaupungin kattojen eloisa rytmi - kulta, minä olen katoamassa. Hän vajosi tuoliin, tarttui kynään, jonka Will oli saanut valmistuessaan Franklinin lukiosta, ja veti esiin arkin kirjepaperia. Valkoinen sivu tuijoitti häntä. Hän kirjoitti kaksi sanaa: Tule kotiin.

Valitsin Bazarilta Sarah Blaken Jos saat tämän kirjeen -teoksen, koska kirja sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, ja koska siinä on niin suloiset kannet. En oikein tiennyt mitä odottaa. Sotakuvauksia? Rakkautta ja ikävää, kun toinen puolisko on kaukana kotoa? Kirja ei ole oikestaan tätä kumpaakaan kuin ripauksen. Enemmän se on, kuten ihan oikein takakannesta luin, kolmen naisen tarina. Naiset elävät pelossa ja epävarmuudessa tulevasta mutta... Nyt on hyvin vaikea määritellä mikä meni pieleen. Romaanissa on periaatteessa kaikki kohdallaan. Kerronta on maalailevaa ja kaunisäänistä, päähenkilönä räväkän rohkea Frankie oikein mukava tuttavuus. Koskettavakin kirja on, kertoessaan sodan jalkoihin joutuneista ihmisistä toimittajan äänellä. Olisiko se juuri ollut tuo toimittajan ääni? Jotenkin romaani jäi etäiseksi, älkää kysykö miksi. Koin kirjan paikoin jopa tylsänä, vaikka sillä olisi ollut kaikki edellytykset nousta peräti sielukirjaksi. Aina ei näin käy, aina ei hyvänkään kirjan kanssa tapahdu todellista kohtaamista. Yrittäkää te, ja onnistukaa paremmin!


Oli olemassa surevien maa, sairauden kaltainen maa, jota terveet eivät pystyneet kuvittelemaankaan, ja sinne Emma tiesi olevansa matkalla.

Hans Keilson; Komedia mollissa

Komödie in Moll 1947, Like 2013, suom. Ilona Nykyri, 173s.

Mutta häntähän autettiin, he auttoivat häntä, eikö se sitten muka ollut mitään? Oli se, se merkitsi paljon. Eikä ollut mitään. Hänestä ei tullut mitään. Se oli sietämätöntä. Se merkitsi hänen tuhoutumistaan, hänen tuhoutumistaan ihmisenä, olkoonkin että hän - mahdollisesti - säilyi hengissä. Se pieni oka, joka versoo piilossa joka ihmisessä ja elää toisten avusta ja myötätunnosta, kasvoi jättiläismäiseksi, siitä tuli keihäs, syvälle lihaan porautunut, tuskallisesti pistävä keihäs.

Näin kirjamme Nico kuvailee sekä isäntäväkeään, että tilannetta johon on joutunut. Nico, joka taloon tullessaan hämmentyy sängystä ja puhtaista liinavaatteista, koska hiilikellarikin olisi hänelle kelvannut turvaksi vankilaa ja kidutusta vastaan. Elämmehän natsien miehittämässä maassa, jossa luottamus kaikkein läheisimpiinkin ihmisiin on syytä tarkasti punnita.

Marie ja Wim ovat tavallinen, vielä lapseton pariskunta, jotka nousevat monien kaltaistensa tavoin hiljaisesti vastustamaan juutalaisten karkoituksia, päättämällä pelastaa edes yhden. Valitettavasti luonto on toista mieltä ja korjaa omansa pois, varsin arkisesti. Nico sairastuu ja kuolee. Mutta mitä olisi tehtävä ruumiille? Miten hankkiutua eroon aikuisen miehen kropasta, jota ei saisi olla olemassakaan?

Jännite tuodaan lukijalle heti kirjan alussa, ja sitten ryhdytään hitaasti kerimään auki tiukkaan tilanteeseen joutuneen pariskunnan, ja heidän piilottamansa juutalaismiehen viimeksi kulunutta vuotta. Juutalaiselle myös viimeiseksi jäänyttä. Teoksessa on painava annos hirtehishuumoria, kuitenkin se on luettavissa lähinnä rivien väleistä. Tragikomiisudelta ei voi välttyä tässä absurdissa tilanteessa, jossa ruumis köllöttää viimein puistonpenkin alla.

Kerronta on äärimmilleen riisuttua mutta siitä löytää helmiä. Miltä kuulostaa vaikkapa termi kosminen masennus. Kirjailija itse, Saksalais-hollantilainen Hans Keilson on elänyt aiheen todeksi ja kertookin kaikissa kirjoissa omakohtaisista kokemuksistaan. Kuvittelin tämän pienen ja omaperäisen teoksen olevan hänen ensimmäinen suomennoksensa, mutta kiitos kirjaston tietokannalle, opin jälleen uutta. Viime vuonna häneltä on nimittäin ilmestynyt Vastustajan kuolema -niminen kirja, joka hienovaraisesti nyt herätti mielenkiintoni.

Hienovaraisesti nimenomaan. Komedia mollissa on nopeasti luettava välipalakirja ja virkistävä tuulahdus usein varsin samankaltaisella äänellä kerrotuista holokaustikuvauksista. Tässä keskiöön nousee kolmen ihmisen subjektiivinen kokemus kammottavasta maailmanajasta, jossa turvattomuus leimaa arkea. Marie kiintyy Nicoon syvästi ja myös Wim ystävystyy miehen kanssa. Toisaalta psykologiset mittasuhteet eivät voi olla mitenkään tasapainossa tilanteessa jossa Nico on täysin isäntäväen armoilla. Toisaalta Nico kokee kiitollisuutta, toisaalta kiukkua. Ihmisen ei ole tarkoitus viettää kokonaista vuotta neljänseinän sisällä vain harvoin öisin ulkoilemaan päästen. Ihmisyys hapertuu ja murenee ja jäljelle jää epämääräisen katkeruuden leimaama kiitollisuus. Ja sitten Nico kuolee, eikä mikään ole niin kuin ennen...

Hienovaraisuuteen palatakseni. Vaikka kirja puhutteli, minulle se jäi välipalateokseksi ja, uskallan sanoa, melko yhdentekeväksi. Voi johtua myös siitä, että luin ja luen parhaillani niin suurten tunteiden kirjoja, jotka jyräävät alleen kaiken.

Romaaniin on tutustunut ainakin Kirjavinkkien Irja.