Anni Saastamoinen; Depressiopäiväkirjat

KOSMOS 2017, 157s.

Ei ole enää normaalia, kun on niin väsynyt, että voisi nukkua kokonaisen vuorokauden. Ei ole enää normaalia, kun ahdistus kuristaa ja painaa keuhkot kasaan, eikä keuhkoja saa täyteen vaikka haukkoisi happea kuinka. Ei ole normaalia, ettei halua nähdä ketään ihmisiä, edes kaikkein rakkaimpiaan, eikä keskustella kenenkään kanssa ikinä. Ei ole normaalia, että saattaisi vain maata ja tuijottaa kattoon lasittunein silmin kuin olisi jo kuollut. Ei ole normaalia, että koko ajan itkettää, vaikka itkuun ei ole mitään muuta syytä kuin koko ajan sisintä kalvava selittämätön olemassa olemisen kauheus.


Huh huijaa. Juuri nyt kaipaisin kirjailija Anni Saastamoisen sanavalmiutta, napakkaa älyä kertoa hauskasti tajuttoman yleisestä, mutta silti väärinymmärretystä sairaudesta. Masentaa. Tällaisen toteamuksen voi heittää puolihuolimattomasti vaikkapa päivän säästä, tai sitten sanalla voidaan tarkoittaa hengenvaarallista tautia. Mielensairastumista, tilapäistä häiriötä, ehkä jo kroonistuneempaa sairautta, joihin kaikkiin liittyy vahvoja syyllisyyden, ja itsevihan tunteita. Unohtamatta ahdistuneisuutta, unettomuutta, haluttomuutta yms. Kun masennus iskee, se tekee sen rajusti ja ilman armoa.


Ihmisten tapa reagoida siihen, kun kerron masennuksestani, on ollut välillä jotenkin aivan vitun irvokas. "En olis susta uskonut", sanoi eräs, aivan kuin olisin juuri kertonut potkineeni päiväkotilapsia päähän, rakentaneeni pommin, liittyneeni Soldiers of Odiniin, tai alkaneeni turkistarhaajaksi.



Toimittaja, blogisti, Twitter-hahmo, kokonaisen sukupolven ääni ja roller derby -aktiivi Anni Saastamoinen kertoo omasta sairastumisestaan hurjalla draivilla. Ärräpäät sinkoilevat itseironian säestämässä sinfoniassa, joka kuitenkin maistuu kyyneliltä. Eletyltä elämältä jopa siinä määrin, että Depressiopäiväkirjat voidaan lukea oikeana sairauden tietopakettina. Viimeisiltä sivuilta löytyy Jos läheisesi on masentunut, älä:, sekä Sitä vastoin, tee näin: -listaukset, jotka voisin mennen tullen allekirjoittaa. Samoin kuin monet muut Annin tuntemuksista.

Kuten olen aiemminkin todennut, sairastan itse bipolaarihäiriötä jossa sentään masennusta seuraa tyven, taikka villimpi hypomania. Puistattava ajatus olisi elää masennuksen kanssa poski poskea vasten viikosta, kuukaudesta, vuodesta toiseen...


Kiitokset lämpimät kirjailijalle tästä puhuttelevan tärkeästä, mutta silti jotenkin riemastuttavasta teoksesta! Muistakaamme, että apua on saatavilla ja sitä kannattaa hakea, vaikka se jonkinasteista taistelua vaatisikin.


"Mutta Anni. Meidän ei auta muu kuin elää päivä kerrallaan. Keskittyä siihen yhteen päivään ja elää sitä. Muuta keinoa selviytyä meillä ei ole."

Allen Carr; Stumppaa tähän

Allen Carr's Easy Way to Stop Smoking 1985, suom. Helinä Kangas ja Bazar 2014 (3. taskukirjapainos) 221s.

 
"Ainoa asia, mikä estää meitä lopettamasta, on pelko." (aamen)


Taisinpa hiukan villiintyä taannoisesta lukumaratonista. Innostuin lukemaan yhden jos toisenkin tietokirjan, ja tämän, juuri tämän tahdon tuoda blogiini. Monia muitakin, toki, mutta aika on rajallista, keskittymiskykyni edelleen vielä rajallisempaa, sitä paitsi ns. itsehoito-oppaista Stumppaa tähän on teos, jonka minä itse voin henkilökohtaisesti allekirjoittaa. Easyway -menetelmällä, jota en aio teille spoilata, tupakoinnin lopettaminen on nimensä mukaista. Suorastaan naurettavan helppoa.


Miksi sitten niin monet tupakoijat kokevat lopettamisen vaikeaksi, käyvät läpi kuukausien kurimuksen ja viettävät loppuelämänsä kaivaten savuketta aina silloin tällöin? Syy on aivopesu. 


Allen Carrin menetelmä on tuttu maailmanlaajuisesti, hänen klinikoillaan lopettamisen onnistumisprosentti 90%. Carr todella tietää mistä puhuu. Mies poltti vuosikymmenet, pahimmillaan sata savuketta päivässä. Lopettamisyritykset olivat jo alkaessaan tuomittuja epäonnistumaan (kuten myös omani). Eräänä päivänä mies ilmoitti luonnollisestikin jo toivosta luopuneelle vaimolleen polttavansa juuri viimeistä savukettaan. Joopa joo. Lähipiirin yllätykseksi Carr todella lopetti polttamisen. Kokonaan. Sadasta nollaan, aika mahtavaa.

Miten? Mitenmitenmiten, kysymme me, jotka olemme nikotiinin orjia.

Olen polttanut suunnilleen 15 -vuotiaasta saakka, pitäen tosin useampien vuosien taukoja mm. raskaus- ja imetysaikoina. Viimeiset viisivuotta poltin vaihtelevasti tavallista tupakkaa ja sähkösavuketta, joka yskitti, jos mahdollista, vielä ensiksi mainittua enemmän. Epätoivo vain kasvoi.

Yritin pitää lakkoja, jotka kaatuivat yleensä päivässä. Välittömästi lopettamispäätöksen jälkeen iski paniikki; en saa savuketta! Kuolen! Elämässäni ei ole enää mitään hyvää! Ilo on riistetty minulta!

(mitä draamaa)

Ja toisaalta. En kykene tähän ikinä. Tulen kuolemaan tupakkaan.

Luettuani Allen Carrin useampaan otteeseen tarkistetun, ensimmäisen kerran vuonna 1985 suomennetun teoksen, olin tietysti alkuun epäilevällä mielellä. Toisaalta halusin lopettaa, toisaalta edes en. Ajattelin Stumppaa tähän -kirjan perustuvan jonkinlaiseen tsemppaukseen, jopa aivopesuun. Nyt naurattaa mokoma oletus. Päinvastoin! Kirja paljastaa aivopesun ansat. Se ei pelottele, se häivyttä pelon.

Ehkä pidätte tätä turhana leveilynä ja hypetyksenä, mutta olen ollut kohta viikon savuton. Tämä ei sinällään mikään suuri saavutus ole. Saavutus sen sijaan on elämäniloni. En kaipaa röökiä. En tarvitse sitä. En ole kärsinyt minkäänlaisista vieroitusoireista. Lopettaminen ei ole ikinä ollut näin helppoa. Ja tiedän, kiitos Carrille, etten tule enää ikinä polttamaan (kiitoskiitoskiitos)

Savuttavat ystäväni, kokeilkaa tätä!


Seuraavaksi jatkamme dekkarilinjalla.

Anna Perho; Pientä säätöä

Otava 2015, 159.

Luettuani Anna-Leena Härkösen Ihana nähä! -teoksen, olin varma sen kattavan koko vuoden kirjallisen huumorintarpeeni. Varma, ettei Härkösen kaltaista sarkastista itseilottelua olisi tarjolla, ainakaan yhtä korkealla tasolla. Mutta blogikollegani lupasivat, vakuuttivat Anna Perhon uusimman olevan aidosti hauska! Sellainen, jonka parissa saa oikeasti nauraa. No, testattavahan tätä oli.

Alkuemminnän jälkeen Perho veikin minua, kuten vanhahtava sanonta kuuluu, kuin pässiä narussa. Pässejä juttuja teoksesta löytyykin. Mokailua, mutta ehdottomasti tyylillä. Koska elämä ei saa olla liian vakavaa, arjen liian puuduttavaa, siitä on löydyttävä Pientä säätöä.

Perhon teos kattaa elämän monia osa-alueita.


Vauva-asioista hän toteaa näin:

En muuten imettänyt kumpaakaan lastani sen jälkeen kun pääsin sairaalasta, vaikka valehtelin tekeväni niin.

Voit kertoa mielipiteesi asiasta osoitteessa www.perasuoli.com


Parisuhteesta:

Itse asiassa kolumnisti Paula Noronen on sanonut sen parhaiten: pariskunta välttyy turhilta kiistoilta, kun puhumista on mahdollisimman vähän. Älä siis puhu puolisollesi juuri mitään, niin kaikki  menee hyvin. Rakkaus on tekoja! Jos tekee mieli puhua, mene sosiaaliseen mediaan ja sano, että meinasit aamulla liukastua mutta et sitten liukastunutkaan, ja saat monta tykkäystä.

Miehistä:

On sanottu, että tekstiviestit ovat opettaneet suomalaisen miehenkin ilmaisemaan itseään. Näin:

1. "OK"
2. "ok"
3. "Voisitko laittaa mun tilille vähän rahaa. :)

Hymylin, hymähtelin ja voi kyllä, myös nauroin teoksen parissa. Olen maailman huonoin bloggaamaan tämän kaltaisista kirjoista, ja siksi viivyttelinkin postauksen parissa parisen kuukautta (about, ajantaju ei ole koskaan ollut vahvimpia puoliani). Todettakoon lyhyesti ja kiertelemättä. että jos elosi tuntuu ankealta, taikka etsit huumorintajuiselle ystävällesi lahjakirjaa, kannattaa pitää Pientä säätöä mielessä. Minulle Perho persoonana on ollut vieras, toki nimen olen sentään kuullut, mutta huomasin ilokseni häneltä ilmestyneen muitakin vastaavia elämäntaitopläjäyksiä. Löytyypä nimi vielä Otavan uusimmasta katalogistakin.

Ehdotuksia voimalauseiksi

1. Aivan sama.
2. Me kuollaan kaikki.
3. Mikään ei kannata.
4. Tartu hetkeen my ass.

Hetkeen Annan kanssa ovat tarttuneet ainakin

Jussi
Iris
Kirjavinkit
Susa

Leena Virtanen; Noitanaisen älä anna elää: tosikertomus noitavainoista Suomessa 1666-1671

Leena Virtanen ja WSOY 2013, 277s.

"Lopulta tutkittaessa itse ruumiin lihallisia haluja: niistä tulevat lukemattomat ihmiselämän harmit, niin että me syystä voimme sanoa Cato Vticensiksen kanssa: Jos maailma voisi tulla toimeen ilman naisia, seurustelisimme me (miehet) jumalien kanssa."

Paluuni blogimaailmaan ei tule olemaan helppo. Olisi ollut kiva hehkutella näin alkuun jalat alta vietellyttä romaania, mutta valitettavasti muuton kourissa en ole ehtinyt edes lukemaan. Blogattavana ei ollut kuin tämä tietoteos, Noitanaisen älä anna elää.

Kirja kertoo nimensä mukaisesti noitavainoista, keskittyen Ahvenanmaan järkyttäviin tapahtumiin. Alkutekstiä lainaten: Pienellä saarella teloitettiin 1660-luvulla seitsemän naista ja useita muita syytettiin noituuden harjoittamisesta. Koko Skandinavian ensimmäinen järjestelmällinen noitavaino tuhosi lisäksi kymmenien perhekuntien elämän usean tulevan sukupolven ajaksi.

Koko tapahtumavyöry, joka paisuessaan sai aina vain vainoharhaisempia muotoja, lähi liikkeelle kahdeksasta kadonneesta ruislyhteestä. Kuinka tämä on mahdollista?

Kaikkihan me olemme lukeneet kauhujuttuja noitavainoista kidutuksineen. Kaikkihan me tiedämme niiden kuuluvan pimeään keskiaikaan. Vai onko kuitenkaan näin? Onko vaino saanut nykyaikana vain uusia, jalostetumpia muotoja?

Leena Virtanen pureutuu teoksessaan syvälle noituuden ytimeen. Millaiset lähtökohdat ajoivat köyhät, sään ja politiikan armoilla heittelehtivät ihmiset turvautumaan valkoiseen magiaan. Mikä ero tällä puolestaan oli mustaan magiaan, jonka myötä puhuttiin jo liitoista paholaisen kanssa, unohtamatta tietenkään mielikuvituksellisia lentoja Blåkullaan (paholaisen pitoihin).

Kirja antaa perusteellisia vastauksia ajan ja paikan henkeen. Noitasyytösten taakse kätkeytyi usein naapurikauteutta, ahneutta, suoranaista naisvihaa. Ja kun yksi poloinen oli saatu kiinni, peukaloruuveja kiristämällä nyhdettiin esiin uusia nimiä. Nimetyt naiset vangittiin epäinhimillisiin oloihin, ja mikä pahinta, eristettiin perheistään. Jos ja kun saatiin riittävästi näyttöä noituudesta, oli tuomiona mestaus, jonka jälkeen ruumis poltettiin. Lievempiäkin rangaistuksia annettiin karkoituksen muodossa. Käytännössä tämä tarkoitti sen ajan ihmiselle, naiselle, vain hidastettua, yksinäistä kuolemaa.

Minun on myönnettävä, että odotin tekstiltä hölmöyksissäni tarinanomaisempaa otetta, vaikka kyseessä onkin selkeästi tietokirja. Vaikka aihe vei kaiken mielenkiintoni, vaati teos keskittymistä. Tarkkaavaisuutta. Kovin tunnepitoiseksi lukupaketiksi en Noitanaista luonnehtisi. Kirjan loputtua jäin hiukan hämmentyneenä tuijottamaan eteeni miettien, että tässäkö tämä nyt oli.

Murinoistani huolimatta, kurkatkaapas tänne. Linkistä pääsette eteenpäin kurkistamaan, kuinka teos on kanssabloggaajille avautunut.

Katja Jalkanen & Hanna Pudas; Rivien välissä

Avain 2013, 168s. (arvostelukappale)

Bloggaamiselle on monia syitä, joista yksi tärkeimmistä on lukukokemuksen jakaminen muiden kanssa.

Siinä se nyt tuli, kaikessa yksinkertaisuudessaan. Syy siihen, miksi pidän julkista lukupäiväkirjaa. Miksi olen astunut ulos kammiostani, jättänyt vihkokirjoittelun ja hypännyt mukaan Blogistaniaan.

Jaettu ilo on moninkertainen ilo, ja tuntuu hyvältä, jos saan yhdenkin ihmisen innostumaan jostain itselleni tärkeästä aiheesta.

Poiminto blogikollegoideni, Katja Jalkasen (Lumiomena) ja Hanna Pudaksen (Kirjainten virrassa) uudesta kirjablogikirjasta. Odotetusta opuksesta, joka antaa kysyvälle vastauksia, ja meille kirjabloggaajille todellisen fiilistelypaketin. Leena Lumi totesi jo arvionsa alussa; Tämä ei ole kritiikki. Tämä ei ole edes arvio. Tämä on tunnetila, jonka koin sen jälkeen, kun...

Sekä Leena, että Elegia innostuivat pohdiskelemaan kirjan parissa omaa bloggausharrastustaan laajastikin. Myös muut kirjasta postanneet ovat maininneet teoksen, joka kuitenkin on tietokirja, olevan harvinaisen tunnepitoinen lukuelämys.

Tunteita kirja minussakin herätti. Koska kirjabloggaus sen eri ilmiöineen ja tempauksineen (Blogistanian kirjallisuuspalkinnot, tunnustukset, haasteet, teemaluvut, lukumaratonit yms) ovat elettyä elämää, ei Rivien välissä -opustakaan oikein voinut vain lukea. Sen parissa saattoi sen sijaan muistella, hymyillä, harmistellakin mutuhuttupilveä, jonka harrastus on päälleen houkutellut. Onneksi teos ohjaa, kuin kädestä pidellen, bloggausharrastusta hämmästelevät oikeille reiteille. Kirjablogin pitämiseen ei liity mitään hämäriä salaliittoja. Kirjabloggaaminen on harrastustoimintaa, jossa vallitsee niin valinnanvapaus, kuin yhteisöllisyyskin. Olen itsekin saanut monista kanssabloggajista hyviä ystäviä, mutta tämä ei kuitenkaan saisi merkitä ns. sisäsiittoisuutta. Koskaan ei saisi kiintyä omiin piireihinsä siinä mielessä, etteivät uudet tulokkaat olisi tervetulleita niin blogin lukijoiksi, kuin kanssaharrastajiksikin.

"On ollut todella mahtavaa todeta, ettei ole yksin kirjahulluutensa kanssa, vaan näitä "hulluja" löytyy joka lähtöön, ja intoverttikin voi tuntea itsensä osaksi yhteisöä."

En nyt malta tuoda esille Rakkaudesta kirjoihin -blogin taipaletta, joka on näyttänyt pitkälti tältä.

Minähän aloitin aikoinani kirjablogien seuraamisen Vuodatuksen puolella, ja pian tuli sellainen fiilis, että hei, minä myös!

Kirjablogikirjassa pohdiskellaan blogin nimen syntyä. Toiset ovat pitkällisen harkinnan tuloksena päättyneet siihen ja siihen. Vuodatuksen puolella aloitin nimella AniLon Lukupäiväkirja (siihen aikaan monet käyttivät juuri tuota, tietysti varsin kuvaavaa päätettä). Ehdin naputella Vuodatusta vuoden päivät, kun yhtäkkiä en vain enää päässyt kirjautumaan sisään blogiini. Mietin jo koko harrastuksen unohtamista, mutta ei, olin jäänyt koukkuun. Niinpä aloitin nollasta Blogger-alustalla. Rakkaudesta kirjoihin nimen väänsin parissa minuutissa, ja sillä on menty, aina heinäkuusta 2009. Myöhemmin tajusin, että samalla nimellä kulkee myös eräs bloggaajien tunnustuspalkinto, mutta nimenvaihto, jota toki harkitsin, tuntui liian työläältä.

Alkutaipaleella kirjoitin blogia melkoisessa kiireessä ja lähinnä itselleni. Toki tahdoin pitää blogin julkisena juuri siksi, että joku toinenkin voisi samoista kirjoista tekstini perusteella innostua. Well, ehkä olisi pitänyt enemmän kiinnittää huomiota itse tekstiin... Joka tapauksessa, vasta parin viime vuoden aikana olen ryhtynyt aktiivisesti seuraamaan ja kommentoimaan toisten blogeja. Tutustunut ihmisiin, ystävystynyt. Leena Lumin, "blogikummini" kannustamana uskaltauduin pyytämään arvostelukappaleita eri kustantamoilta, ja näiden myötä aloin kiinnittää aina vain enemmän huomiota itse kieleen; mitä ja miten kirjoitan. Minulla on taipumusta töksäytellä, tai sitten heittäytyä liiankin lyyriseksi... Sen sijaan pyrin aina sanomaan rehellisesti mielipiteeni romaanista, olipa se sitten ilmaiseksi saatu, taikka kirjastosta/kaverilta lainattu.

Aktiivisuudesta sen verran, että uusien bloggaajien kannattaa tähän kiinnittää huomiota - ja välttää minun virheeni. Toki kaikki on vapaaehtoista, mutta jos tahtoo saada omaan blogiinsa kommentteja, niiden kanssa ei ole suotavaa itsekään pihtailla.

Kommentit ja vastavuoroisuuden periaate synnyttävät eräänlaisen lumipalloefektin: mitä enemmän blogissa on keskustelua, sitä enemmän sillä on yleensä lukijoita ja mitä enemmän blogilla on lukijoita, sitä enemmän sitä linkitetään muissa blogeissa.

Jokaisella bloggajalla on oma kirjamakunsa. Luetaan tyttökirjallisuutta, fantasiaa, scifiä... Minut tuntevat tietävät, että luen runsaasti dekkareita. En kuitenkaan tahdo jumittaa blogiani vain yhteen genreen ja viime aikoina olenkin yrittänyt monipuolistaa lukumakuani. Jännäreiden suhteen olen kuitenkin hövelimpi, kertomakirjallisuuden saralla seuraan kanssabloggaajien suosituksia. Varsinkin heidän, joilla tiedän olevan samankaltainen kirjamaku kuin itselläni.

Tässähän voisi turista loputtomiin, mutta selkäparkani on toista mieltä. Nyt en sano enää muuta kuin; kiitos teille Katja ja Hanna kirjasta, jonka voi ilolla ja ylpeydellä ojentaa kirjabloggauksesta tiedustelevan käteen. On mahtavaa kuulua tähän kirjoihin hurahtaneiden iloiseen joukkoon! :)


Teoksen ovat lukeneet edellä mainittujen Leenan ja Elegian lisäksi ainakin
Kirsi
Morre
Maria
Penjami

Hanns Hatt & Regine Dee; Pieni tuoksu- ja makukirja

Suom. Veikko Ahola, Docendo 2013, 200s.

Haistaminen ja maistaminen - mistä niissä oikein on kysymys

Tämä postaus on toteutettu yhteistyössä Docendon kanssa, ja jokaisen kommentoineen kesken arvon yhden Pienen tuoksu- ja makukirjan. Teos on mukava omaan kirjahyllyyn, mutta myös erinomainen lahjaidea. Myönnän, varsinkin talvi- ja kevätaikaan minulla on nenä kroonisesti tukossa. Siksi hiukan hymyilytti lukea tätä suloista pikkukirjaa, joka johdattaa meidät niin tuoksujen kuin makujenkin saloihin.

Omppu - hyödyllinen väline haistamisleikissä

Hajuaisti oli pitkään tutkijoiden ja filosofien hyljeksimä. Sitä pidettiin eläimellisenä, vietinomaisena aistina, jota laiminlyötiin, koska se oli vain kemiallisen tiedon lähde. Se oli alempi aisti verrattuna "älykkäämpiin aisteihin" kuten näköön ja kuuloon. Nykyään hajuaistin merkitys tunnustetaan: lähes päivittäin törmäämme sellaisiin lauseisiin kuin "jasmiinin tuoksu auttaa nukahtamaan", "hyvät tuoksut lisäävät tanssihaluja" tai "miehentuoksu lohduttaa naisia".

Kaikki rakastavat vaniljaa!

Teos koostuu lyhyistä luvuista jotka on jaoteltu alaotsikoihin tähän tyyliin; Kaikki rakastavat vaniljaa!, Lohturuoka tekee hyvää, Hulluna suklaaseen, Lumottu - tuoksut jotka tekevät riippuvaiseksi, Mitä jo vauva tietää tuoksuista, Haistaako koirani, miten minulle menee? Mutta myös ajalta ennen nykyistä hygieenia; Kaikki haisevat, kukaan ei haise, Napoleon piti pesemättömästä, Karjapaimenen kutsu, Nenän kautta naisen sydämeen.

Mutta miksi kaikki sitten rakastavat vaniljaa? Hanns Hatt, joka tunnetaan yhtenä maailman arvostetuimmista hajututkijoista ja journalisti Regine Dee, vastaavat näin. Vanilja on seurannut meitä lapsuudesta lähtien, sillä jo äidin maito tuoksuu luonnostaan hiukan vaniljalle. Se maustaa myös vauvanruokaa ja -voidetta, koska kaikki äidit pitävät sen tuoksusta. Elinikäinen turvan ja onnentunteen muisto syntyy jo kehdossa, eikä se koskaan unohdu.

Kukatkin tuoksuvat

Erilaiset herkkuhajut ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia. Siinä missä japanilaiset rakastavat kalantuoksua, amerikkalaiset eivät voi sitä sietää. Yleismaailmallisiakin hajuja lötyy niiden luomien positiivisten mielikuvien takia. Tällaisia ovat esimerkiksi appelsiinintuoksu, metsäntuoksu ja meren pärskeet.

Entäpä jos on saanut riesakseen tällaisen allergisen nuhanenän, ja on kadottamassa sen myötä kosketuksensa, kuten tämä teos osoittaa, varsin viehkeään nenäaistien maailmaan? Ei huolta! Teoksen lopusta löytyy yksinkertaisia harjoituksia, joiden avulla voi hajuaistia "jumppauttaa". Ja kun haistaa paremmin, myös makuaisti terävöityy. Lupaapa kirja opastaa lukijansa viinien saloihin otsikoilla Jokaisesta voi tulla viinintuntija ja Harjoituksella viinintuntijaksi. Lapsillekin on olemassa omat haistamisleikkinsä, ehkäpä kokeilemme näitä esikoisen pian lähestyvillä 9v. synttäreillä.

Hatt & Dee ovat laatineet mukavan tuoksupaketin, josta löytyy paljon asiatietoa, mutta selkeästi se on kirjoitettu pilke silmäkulmassa. Siksi en vetänyt hernettä nenään kirjan paikoittaisista karkeistakin yleistyksistä. Kaipa näissä, hajuasioissakin, on yksilöllisiä eroja.

Mutta nyt taas romaanien pariin. Jos haluat osallistua kirjan arvontaan, laita kommenttia! Arvon kirjan perjantaina 10.5. aamupäivästä.

Ja nyt en malta olla sen verran keväisistä kirjasuunnitelmista mainitsematta, että loppukuu on melkoista sutinaa uutuuksien kanssa! Gillian Flynnin Kiltti tyttö ilmestyy joko vielä tässä kuussa, tai viimeistään seuraavassa, Khaled Hosseinin Ja Vuoret kaikuvat on merkitty julkaistavaksi 21.5., Camilla Läckbergin Enkelintekijä taas 31.5. Saas nähdä miten hyvin ennakkotiedot paikkaansa pitävät, joka tapauksessa hienoja romaaneja tulossa!


Postauksen kuvat omia otoksiani

Hans-Joachim Lang; Parakki 10 - Naiset Auschwitzin koe-eläiminä

Die Frauen von Block 10 - Medizinische Versuche in Auschwitch 2011, Suom. Maikki Soro, Minerva 2013, 259s.

Minusta tuntui silloin ja tuntuu vieläkin, että se paikka oli kuin helvetin ja hullujenhuoneen yhdistelmä.

Olen lukenut Parakki 10 jo viikko sitten. Kirja jätti minut niin suureen hämmennykseen, etten ole yksinkertaisesti kyennyt teoksesta bloggaamaan. Vastoin tapojani kävin lueskelemassa, josko joku olisi ehtinyt jo kirjasta postata, ja Kirjavinkkien Maaritilta sainkin "vertaistukea". Huomasin, etten ole ainoa, joka jäi kirjan jälkeen ikään kuin tyhjän päälle. Kirjailijan, tämän palkitun journalistin motiiveja alkoi tahtomattaankin epäillä. Aiheeltaan se on tärkeä, mutta aiheen käsittely on usein kyseenalaista - kirjoittaa Maarit.

Mistä kirjassa siis oikein on kyse. No, asia selviää pitkälti jo teoksen nimestä. Kaikkihan me olemme kuulleet keskitysleirien kuolemanlääkäreistä, mutta pitkään aiheen yllä on leijaillut kysymysmerkkejä. Kirja valoittaa nyt pikkutarkasti ja lääketieteeseen nojaten, mitä pelätyssä Parakki 10:ssä oikeasti tapahtui. Sillä toisin kuin luullaan, parakin asukkaista jäi yllättävän moni henkiin. Tosin hintana oli loppuelämän jatkuvat kivut, lapsettomuus, masennus, turhauttava kamppailu saada edes pieni korvaus tapahtuneesta sadismista.

Vuosina 1943-1945 kierrätti parakki yli 800 juutalaista naista lääkäreiden mielivaltaisissa kokeissa, joissa naiset steriloitiin niin ruiskeilla kuin röntgensäteillä. Myös leikkauksia tehtiin, ja niissä naisilta poistettiin synnytyselimiä joko kokonaan, tai osittain. Monet vangeista olivat teini-ikäisiä tyttöjä, joita vasten peilaten lääkäreiden toimenpiteet tuntuivat entistä likaisemmilta. Myöhemmin oikeudessa katsottiin "lieventäväksi" asianhaaraksi se, että naiset sentään puudutettiin leikkauksia varten. Nainen siis oli hereillä, seurasi täysin turhaa leikkausta, jonka jälkeen lapsen saaminen olisi joko mahdotonta, tai ainakin erittäin epätodennäköistä. Voi mikä lievennys! Toisinaan puudutus loppui kesken toimenpiteen ja silloin lääkäri nuiji "potilaan" hiljaiseksi. Sanoittakin on selvää, että varsinkin steriloiminen ilman nukutusta oli hirvittävän kivulias toimenpide. Kuitenkin moni naisista jäi "vapaaehtoisesti" parakkiin, koska vaihtoehtona olisi ollut Birkenau, jonne toivotettiin tervetulleeksi näin

Tämä on Birkenau. Ja täällä on vain kahdenlaisia ihmisiä, kuolleita ja eläviä. Muita ei ole. Ja haluan vielä lisätä, että elävät kadehtivat kuolleita.

(Pahoittelen yletöntä lainausmerkkien käyttöä, se kertokoon katkerasta sarkasmista näiden kidutettujen naisten puolesta.)

Eräs hengissä säilynyt on nimeltään Leny Adelaar, mutta keskitysleirillä hänen nimensä oli de Leeuw. Hän kertoo parakin arjesta näin; "Päivät ovat loputtoman ikäviä. Mutta ikävän tunne ei muistuta melankoliaa eikä johdu surusta tai tekemisen puutteesta. Se on pohjatonta, tappavaa ikävää, joka syntyy toivottomuudesta."

Kuitenkin, kun vartijat illalla sulkivat ovet perässään, ja naiset saivat odotetun hengähdystauon edes yöksi, kuului ohjelmaan juhlia. Naiset järjestivät kabaree-esityksiä, tanssivat ja suutelivat toisiaan. Tunteakseen edes hetken olevansa elossa.

Hans-Joachim Langin teksti perustuu hengissä selvinneiden kokemuksiin ja hänen tarkoituksensa on pitää huolta, ettei historia enää koskaan toistaisi itseään. Koska tapahtumista on kulunut jo lähes 70 vuotta, ei kohta ole enää ketään muistoistaan kertomassa. Lang tahtoo dokumentin omaisin keinoin valottaa parakin asukkaiden kohtaloita ja kärsimyksiä.

Ja onhan se niin, ettei näitä asioita saa unohtaa. Mietin vain, olisiko vähempi tässä ollut enempi. Ihmiskokeilla reposteleminen ja hurja ihmisvyöry etäännytti lukijaa siinä määrin, että tekstin kanssa iski auttamatta väsymys. Luen vähän tietokirjoja ja olin ehkä odottanut Parakki 10:ltä vahvempaa henkilökohtaista otetta, sitä, että henkilöt olisivat todella jääneet elämään. Nyt he hukkuivat harmaaseen massaan, kuten keskitysleirivalokuvissa. Jokainen näyttää samalta vanginasuissaan, hiukset ja kulmakarvat ajeltuina. Kaikkensa menettäneinä.

Joskus olen miettinyt, miten olisin itse selvinnyt keskitysleirioloissa. No, kirja antoikin pohdiskeluuni napakan vastauksen. Vastaanottolavalla henkilöt lajiteltiin niihin, jotka "pääsivät töihin", mutta raskaanaolevat, sekä ne, joilla oli lapsia mukana, päätyivät saman tien kaasutettaviksi. Se siitä sitten! Vanhukset ja heikkokuntoiset tietysti jakoivat saman kohtalon. Mutta toisaalta eräs äiti kertookin 13-vuotiaan poikansa todenneen kaihoisasti, voi kunpa olisin jo kuollut.

Parakki 10 on täynnä hätää, kärsimystä ja kuolemaa, mutta siinä on myös kivuliasta tylsyyttä, puuduttavaa harmautta, jotain elotonta. Näin varmasti myös aikanaan Auschwitzissä.