Riikka Ala-Harja; Kevyt liha

Like 2015, 215s.

Kukaan ei puhu minun kanssani töistä. Minulla on kyllä mies kotona, nukun sen kanssa samassa sängyssä, mutta mies on seitsemänvuotias, se ei puhu taiteesta vaan marisee, alkaa melskata kun kiellän tabletilla pelaamisen. Tuijotan sängyssä seitsemänvuotiaan selkää, en sen leveämpää, en koskaan katso aikuisen miehen nukkuvia kasvoja.


Saara on yksinhuoltajaäiti, eron jälkeen Helsinkiin muuttanut. Hän työskentelee teatterilla valaisijana. Uusin projekti nimeltään Jumalan rakastaja, kertoo Raamatusta tutun Daavidin tarinan nykyaikaistettuna. Lavan Daavid on lihallinen, miehekäs, kuin Michelangelon patsas. Voimakas, kuten miesten kuuluu ollakin. Vaikka se tarkoittaakin sitä, että päähenkilöä näyttelevän Juska Paarman on ryhdyttävä salitreeneihin.

Saara puolestaan treenaa kaiken vapaa-aikansa. Hän rakastaa hikoilla, piiskata lihaksensa äärimmilleen. Vain silloin Saara kokee olevansa kaunis. Vahva. Nainen.

Mutta Saaran ja hänen poikansa Martin kuviot rikkoo mies kahdenkymmenenviidenvuoden takaa. Silloin Jarnolla ja Saaralla oli lyhyt, mutkaton suhde. Vaihdetaan puhelinnumeroita, tekstaillaan. Yhtäkkiä Saara huomaa ajattelevansa Jarnoa jatkuvasti. Koko ajan.

"En ajattele kuin sua."

kirjoittaa myös Jarno. Tavataan kerran, kahdesti.


Hengitämme, olemme niin lähellä kuin ikinä pystymme, toisissamme kiinni, kahden, yhdessä, me olemme ahnaita, me olemme nopeita, me olemme tässä.


Jarnon rohkeus. Kepeys. Elämänilo kiehtovat vaietuista tunteista, tukahdetuista haluista painavaa Saaraa. Saaraa, joka odottaa teatterille Daavid-patsasta, nostaa punttia, rakastaa Jarnoa. Mutta kiiltokuvamainen yhteenpaluu saa pian särmiä, eikä mikään olekaan niin helppoa kuin Saara toivoi.

Seuraa synkempiä aikoja, niitä jolloin ei jaksa edes salille. Niitä, jolloin puhelin pysyy itsepintaisesti mykkänä, lapsi viettää joulun isällään ja Saaran rintaa puristaa.

Kaiken keskellä, koko ajan päähenkilömme miettii naisten ja miesten eroja. Tekee vertailuja, havaintoja, päätyy aina samaan lopputulokseen: naisen liha on kevyempää. Vai onko? Nainen on heikompi, riippuvaisempi, nainen on nainen. Mies on mies.


Riikka Ala-Harjan Maihinnousu tutustutti minut kirjailijan lyhyisiin, yksinkertaisiin lauseisiin. Niihin jäin kiinni. Teos on arkinen kuin elämä itse, ja juuri siksi niin konstailemattoman puhutteleva. Kevyt liha ei kikkaile, rönsyile, leikittele kielellä. Se kertoo rehellisen tarinan niin aidosti, että lukija kokee samaistuvansa Saaraan. Olevansa Saara.


Me seisomme metrolaiturilla ja minä olen jo seuraavalla pysäkillä matkalla kohti itää, ja Jarno on vielä lännessä, niin kaukana me olemme jo toisistamme, vaikka me odotamme yhdessä metroa jonka valotaulu lupaa saapuvan kolmen minuutin kuluttua.

***

Romaanista on blogattu ainakin Kirjasähkökäyrässä.

Sadie Jones; Ehkä rakkaus oli totta

Fallout 2014, suom.Marianna Kurtto ja Otava 2015, 427s. (ennakkokappale)

Hän kuvitteli naisen pehmein köysin sidottuna, kuin maalauksen neidon; miten sotilaat kuljettaisivat naisen näkymättömään pelastukseen. Niin suuri avuttomuus vaikutti Ninasta ihanalta: että joku auttaa ylös ja pelastaa.


Sadie Jonesin teos, Ehkä rakkaus oli totta tuli minulle pyytämättä, kiitos Otavan ihanan Tarjan, joka aavisteli, että kirja saattaisi olla minun(kin) makuuni. Teoksen lukemisesta on vierähtänyt tovi, mutta saatan edelleen palata muistoissani kirjan päähenkilöiden seuraan. Hauraan vihreään tunnelmaan, keväiseen, kepeään, ja silti niin surumieliseen.

Ehkä rakkaus oli totta on kirja teatterista, elämänsä kulta-ajassa hehkuvista nuorista, mutta ennen kaikkea se on romaani rakkauden omituisuudesta. Kipeydestä, jota Jones kuvaa hellän kiusoittelevasti. Sillä juuri tuossa iässä (puhuu mummo -78) kaikki on niin avointa, valtavaa, ehdotonta (kunnes elämä opettaa).

Ja opettaahan se jo tässä tarinassa, itse asiassa kirjan pahan pojan/sankarin Luken koko elämä on ollut ailahtelevaista. Jo lapsesta saakka hän on viettänyt vapaat hetkensä mielisairaalassa asuvan äitinsä luona. Lapsen huoli äidistä, halu auttaa vaikkapa pakenemalla yhdessä taidenäyttelyyn, esittelee meille herkän puolen Lukesta. Hänestä kasvaa, luonnollisesti, komea nuori mies, joka saa seksiä, muttei rakkautta, työtä, muttei pääse toteuttamaan lahjojaan näytelmäkirjailijana. Kunnes tapaa eräänä sateisena iltana Leighin ja Paulin.

Nämä kaksi eivät ole pariskunta, vielä, sellainen heistä kyllä myöhemmin muodostuu, vaikka Luke onkin Leighin intohimojen kohde. Lapsekkaan innokas, täysin vastustamaton Luke. Persoonallisen kaunis Leigh puolestaan päätyy näyttämömestariksi, vaikka vihaakin itse näyttelemistä, siinä missä myös kaikenlaista naisten alistamista. Paul jää henkilöhahmona vähiten mielenkiintoiseksi, ehkä juuri piilevän insinööri-identiteettinsä takia, vaikka nuori mies teatterituottaja pyrkii olemaan. Paul on Leighille turvallinen valinta, ikään kuin suojamuurina Luken vetovoimaa ja saavuttamattomuutta vastaan.

Maaliskuu. Huhtikuu. Toukokuu. Kesäkuu. Heinäkuu. Kesäpäivät olivat pitkiä ja hienovireisesti tasapainotettuja, ikään kuin onni olisi ollut niin vahvaa ettei se olisi voinut heitä hylätä. Mutta onnea ehkä myös terävöitti tutkimaton aavistus jostakin piilotetusta: heidän pitkäaikaisemman elämänsä pysyvämmistä haavoista, jotka odottivat kätköissään.

Sitten tarinaan kuuluu vielä Nina. Hän on vaikean äitisuhteensa haurastuttama, hento näyttelijäprinsessa, joka vain odottaa pelastajaa. Nina päätyy avioon täysin vääränlaisen miehen kanssa, äitiänsä miellyttääkseen ja uraansa edistääkseen tietysti, vaikka Ninan levoton sydän kieppuu toisaalle...

Sadie Jonesin romaani on nauttinut välittömästi ilmestymisensä jälkeen suurta blogisuitsutusta. Jokainen tuntuu rakastuneen tähän kirjaan. Ja arvatkaa mitä! Niin tein minäkin!

Jos tahdotte juopua nuoruuden ja rakkauden huumasta, antakaa tämän myötä mennä.


"Ole varovainen. Ole ovela. Älä anna minkään saada sinua surulliseksi. En minä oikeasti mene pois. Kirjoitan sinulle."