Kaikki keinot ovat sallittuja... mielenosoitukset jatkuivat Zócalo-torilla vielä maanantaina, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa, luultavasti sen takia että oli arkipäivä. Tuolla valtavalla torilla oli suuria telttoja (näkyivät Torre Latinoamericana-tornista) ja monet kadut, kuten esim. Reforma olivat suljettuina, mikä aiheutti entistä pahemman kaaoksen tämän miljoonakaupungin (noin 20-25 milj. asukasta) liikenteessä. Taksimatka Centro históricosta, siis vanhasta kaupungista, lentokentälle on n. 6 km ja kestää tavallisesti tunnin verran. Nyt monet olivat jättäneet auton kotiin ja se oli tietysti minulle ilouutinen, koska minun piti ehtiä koneeseen. Oli määrä olla kentällä kolme tuntia ennen koneen lähtöä. Tuli kuitenkin yllätyksenä että kaikkien laukut tarkastettin lähtöselvityksessä, enemmän tai vähemmän huolellisesti. Me turistit pääsemme yleensä vähän helpommalla näissä tilanteissa. Lento oli jostain syystä jo lähdössä tunnin verran myöhässä ja sen seurauksena vaihtoaika Schipholissa Amsterdamissa kutistui varttiin. Juoksin kieli vyön alla F7´sta D 86´een ja siinä välissä vielä passi- ja turvatarkastus, aika hyvin vaikka itse sanonkin... ja ehdin Tukholman koneeseen, mutta rinkka ei. No, vähemmän oli raahattavaa parkkipaikalle, kun toivat kotiovelle. Tilaan saman palvelun ensi kerrallakin. Tuuri vaan, etteivät Amsterdamissa olleet yhtä kiinnostuneita siitä punaisesta maguey-madosta mikä oli ostamassani mezcal-pullossa. Kaveri Benito Juárezin turvatarkastuksessa (Meksiko Cityn lentokentällä) käänteli ja väänteli pulloa ja halusi tietää aioinko itse juoda ja syödä sen sisällön. Kun sanoin että se oli lahja niin hän halusi kovasti mielellään yrittää ylipuhua minua ostamaan itselleni samanlaisen. Oli kuulemma "muy rico", siis oikein hyvää. Olisin saanutkin maistaa samanlaista juomaa taxfree-myymälässä, jos olisin halunnut... mutta kieltäydyin kohteliaasti. Joskus on hyvä, ettei ole lihansyöjä!
Visar inlägg med etikett Meksiko. Visa alla inlägg
Visar inlägg med etikett Meksiko. Visa alla inlägg
1 augusti 2006
30 juli 2006
Mielenosoituksia Meksiko Cityssä
ei ole ollenkaan sopiva paikka naiselle oleskella yksin iltasaikaan, joten siksi istun hotellin lobbyssa ja päivitän blogiani. Sumplaan päiväyksien ja kellonaikojen kanssa että saan tarinat oikeaan aikajärjestykseen. Kello on kohta puoli kahdeksan paikallista aikaa ja tulin juuri läheisestä ravintolasta syömästä valkosipulikatkarapuja. Nami, nami! Nettiyhteys maksaa tuplasti hotellissa verrattuna kaupungilla oleviin nettikahviloihin, eikä ole edes erityisen nopea, mutta minkäs teet? Nyt ukkostaa oikein kunnolla... ja sataa kaatamalla. Katsoin viikonlopun sääennusteen ja samanlaista oli luvassa loppuajaksi. Ikävää, mutta ei auta muu kuin sopeutua... ja sitä paitsi minun täytyy pysytellä pois Zócalolta huomenna. Juttelin sekä taksikuskin että respan naisen kanssa ja molemmat sanoivat samaa. Yli 1 000 000 (miljoona) ihmistä on tulossa mielenosoitukseen, marssivat eri suunnilta päätorille ja osoittavat mieltään ääntenlaskentaa ja samalla tietysti vaalitulosta vastaan. Valmistelut ovat jo käynnissä. Taksikuski oli sitä mieltä, että minun pitäisi pysytellä kokonaan sisällä huomenna, siihen asti että koko juttu on ohi (hänen mukaansa ne ihmiset eivät osaa erottaa gringaa toisesta ja minä saan syyn niskoilleni kaikesta pahasta), mutta vastaanoton nainen ehdotti että menisin metrolla (asema on ihan tässä lähellä) esim. Coyoacániin tai Zona Rosaan. Se oli minusta loistava idea, sinnehän minä halusinkin, varsinkin Frida Kahlon taloa katsomaan. Joka tapauksessa ehkä ei hassumpi ajatus laittaa SUOMI-paita päälle. Jos sataa vettä kaatamalla niin ei ehkä voi heittää mitään pidempiä lenkkejä, mutta täytyy sitten keksiä jotain muuta.
Guanajuaton kaupunki
joka sijaitsee samannimisessä osavaltiossa on upea kaivoskaupunki vuoristossa. Siellä on paljon kauniita rakennuksia Espanjan siirtomaavallan ajoilta. Chichimecas-intiaanit asu(i)vat alueella joka kuuluu Meksikon rikkaimpiin hopeakaivostensa ansiosta. La Valenciana-kaivos tuotti 20% maailman hopeasta 1550-1800. Paljon muitakin mineraaleja on. Nykyään useimmat kaivoksista on suljettu tai ne ovat siirtyneet ulkolaisten omistajien, esim. kanadalaisten, käsiin. Kaupungin sijainti vuoristossa on tuonut mukanaan tunnelit (6 kpl), joita käytetään maanalaisina katuina. Kapea jalkakäytäväkin löytyy ja siellä kävelee joskus ihmisiä.
Näköala El Pípila-monumentilta on henkeäsalpaava. Ylös vuorelle pääsee joko köysirataa pitkin tai kiipeämällä kapeita kujia (kuten minä tein). El Pípila, oikealta nimeltään Juan José de los Reyes Martínez , oli sankari itsenäisyystaistelussa espanjalaisia vastaan 1800-luvun alussa. Hän tuikkasi tuleen Alhóndigan ovet (Hidalgon kehoituksesta) ja varmisti siten ensimmäisen voiton 28. syyskuuta 1810.
Toinen tärkeä henkilö Guanajuatossa on maalari Diego Rivera, joka syntyi kaupungissa 8/12 1886. Marxisti Riveraa ei hänen elinaikanaan katsottu suopein silmin konservatiivisessa Guanajuatossa, mutta 70-luvun puolessa välissä perustettu Museo y Casa Diego Rivera (lapsuudenkoti) on suosittu turistikohde. Rivera muutti sieltä pääkaupunkiin 6-vuotiaana.
Guanajuaton yliopistoa, jossa opiskelee yli 20 000 opiskelijaa, pidetään yhtenä Meksikon parhaista lakitieteen ja kaivosteknologian sekä taiteen ja musiikin saralla. Joka vuosi kaupungissa pidetään Cervantino-festivaali. Don Quijote ja Sancho Panza komistavat Plaza Allendea Cervantes-teatterin kupeessa. Guanajuaton ystäväkaupunki Espanjassa on Alcalá de Henares. Kaupungin, josta tuli osa Unescon maailmanperintöä vuonna 1988, kauniit puistot ja torit kuten esimerkiksi Jardín de la Unión, Plaza del Baratillo, Plaza de la Paz ja Plazuela de San Fernando ovat ilo silmälle.
Meksikon historiasta kiinnostuneen kannattaa viettää päivä Alhóndiga de Granaditas-museossa. Jos taas on enemmän kiinnostunut karmivista kokemuksista, voin suositella käyntiä Panteón-museossa (hautausmaa) muumioita katsomassa. Siellä on asetettu näytteille muumioituneita ruumiita, jotka on kaivettu esiin tulivuoren purkauksen jälkeen. Hautapaikoista on vielä tänäkin päivänä suuri pula, joten ruumis saatetaan kaivaa ylös ja polttohaudata, jos maksuja ei ole maksettu.
Guanajuaton kotisivu löytyy täältä.
Näköala El Pípila-monumentilta on henkeäsalpaava. Ylös vuorelle pääsee joko köysirataa pitkin tai kiipeämällä kapeita kujia (kuten minä tein). El Pípila, oikealta nimeltään Juan José de los Reyes Martínez , oli sankari itsenäisyystaistelussa espanjalaisia vastaan 1800-luvun alussa. Hän tuikkasi tuleen Alhóndigan ovet (Hidalgon kehoituksesta) ja varmisti siten ensimmäisen voiton 28. syyskuuta 1810.
Toinen tärkeä henkilö Guanajuatossa on maalari Diego Rivera, joka syntyi kaupungissa 8/12 1886. Marxisti Riveraa ei hänen elinaikanaan katsottu suopein silmin konservatiivisessa Guanajuatossa, mutta 70-luvun puolessa välissä perustettu Museo y Casa Diego Rivera (lapsuudenkoti) on suosittu turistikohde. Rivera muutti sieltä pääkaupunkiin 6-vuotiaana.
Guanajuaton yliopistoa, jossa opiskelee yli 20 000 opiskelijaa, pidetään yhtenä Meksikon parhaista lakitieteen ja kaivosteknologian sekä taiteen ja musiikin saralla. Joka vuosi kaupungissa pidetään Cervantino-festivaali. Don Quijote ja Sancho Panza komistavat Plaza Allendea Cervantes-teatterin kupeessa. Guanajuaton ystäväkaupunki Espanjassa on Alcalá de Henares. Kaupungin, josta tuli osa Unescon maailmanperintöä vuonna 1988, kauniit puistot ja torit kuten esimerkiksi Jardín de la Unión, Plaza del Baratillo, Plaza de la Paz ja Plazuela de San Fernando ovat ilo silmälle.
Meksikon historiasta kiinnostuneen kannattaa viettää päivä Alhóndiga de Granaditas-museossa. Jos taas on enemmän kiinnostunut karmivista kokemuksista, voin suositella käyntiä Panteón-museossa (hautausmaa) muumioita katsomassa. Siellä on asetettu näytteille muumioituneita ruumiita, jotka on kaivettu esiin tulivuoren purkauksen jälkeen. Hautapaikoista on vielä tänäkin päivänä suuri pula, joten ruumis saatetaan kaivaa ylös ja polttohaudata, jos maksuja ei ole maksettu.
Guanajuaton kotisivu löytyy täältä.
29 juli 2006
Aikapula Querétarossa
Bussimatka (Santiago de) Querétaroon meni ilman mitään suurempia kommelluksia. Sain vieruskaverikseni epätavallisen puheliaan tädin, joka pölötti pojanpojastaan joka asui Cincinnatissa ja pojastaan jolla oli tehdas ja joka oli tarjonnut hänelle matkan Kuubaan ja joka oli ajanut moottoripyörällä Alaskaan ja joka ei koskaan kuskannut häntä vaan hän sai kulkea bussilla ja toisesta pojasta joka oli lääkäri Chiapasissa ja äidistä joka oli yli 90-vuotias ja ja ja... siitä ei tullut loppua ollenkaan. Se taisi olla molemmin puolin sellainen kulttuurishokki , vai mikä sen nimi nyt on? Hän kysyi minulta muutamaan otteeseen häiritsikö kun hän puhui niin paljon ja sanoi että tekee sen siksi "etten minä sano mitään". Meikäläinen on kasvatettu olemaan keskeyttämättä ja hän jatkoi jatkamistaan epätoivon vallassa ettei vaan tulisi hiljaista! Se oli aika koomista. Puolessa matkassa hän jäi pois autosta ja minä sain keskittyä Bimbo-sämpylääni (se + juoma ja pieni pussi japanilaisia pähkinöitä sisältyy lipun hintaan paremmissa busseissa) ja valokuvaamiseen auton ikkunasta, mikä ei onnistunut kovin hyvin mutta sainpahan kuvan sellaisesta mustasta metallisesta härästä, kaukaa mutta kumminkin.
Meksikolainen ajantaju tai -lasku on vähän erilainen kuin meillä Pohjoismaissa. Kun ostin bussilippuja Taxcossa sain tietää että matka Cuernavacasta (missä minun piti vaihtaa) Querétaroon kestää noin 3-4 tuntia (sekin oli aika hataraa). OK, varasin huoneen Hotelli Hidalgosta ja ilmoitin että tulen kuuden maissa illalla. Kun vihdoin viimein pääsin perille (matkakeskus on usein 5-6 kilometrin päässä keskustasta) oli kello jo puoli kahdeksan ja huoneeni oli annettu toiselle kymmenen minuuttia aikaisemmin. Oli turistisesongin alku joten huoneista oli kysyntää, ainakin suosituimmista mitkä ovat hyvällä paikalla eivätkä turhan kalliita. Onnekseni mies vastaanotossa auttoi minua hankkimaan uuden huoneen, vielä samasta korttelista. Ei olisi ollut hauska ravata ympäri kaupunkia, tai edes ajaa taksilla ympäri kaupunkia, kaikkien tavaroitten kanssa siinä kaatosateessa. Se koetteli aivan riittävästi hermojani kun kävellessäni sandaaleissa märällä jalkakäytävällä liukastuin ja heitin pienen voltin. Mahtoi olla näky! Laskeuduin onneksi toisen reppuni päälle enkä satuttanut itseäni pahemmin... paitsi nilkan tietysti. Kuten tavallista! Monta ihmistä ryntäsi apuun ja halusi nostaa minut tolpilleni ihmetellen kuinka siinä kävi. Silloin tunsin itseni kovasti suomalaiseksi... olin tosi nolona ja halusin pystyyn niin pian kuin mahdollista: "Ei tässä mitään hätää!" Ja eihän siinä oikeastaan ollutkaan, olin enimmäkseen litimärkä kuin uitettu kissa ja muuten surkea.
Hotelli San Agustín ei ollut ollenkaan yhtä kiva kuin hotelli Hidalgo, mutta ihan ok, Läs och Res-standardia voisi sanoa. Kaikki tärkein oli: hyvä suihku mistä tuli lämmintä vettä ja suht koht hyvä sänky. Sain vielä pyydettyäni ylimääräisen lukulampun koska huone oli aika pimeä. En ollut syönyt mitään koko päivänä, niinpä lähdin Café St. Thomasiin cappuccinolle ja söin tortan (voileipä meksikolaisittain) missä oli juustoa ja vähän salaattia. Tarjoilija näki että selasin matkaopasta ja tarjoutui heti auttamaan jos hain jotain paikkaa. Minä nauroin ja sanoin että olen ollut kaupungissa vasta tasan puoli tuntia enkä löydä vielä mitään.
Siihen tuli muutos seuraavana päivänä. Söin ensin erittäin hyvän aamiaisen Café del Fondossa Pino Suarez 9´ssä (omalla kadullani; siellä oli toinenkin kahvila missä oli aivan ihana kahvi, nimittäin Bisquet Querétaro) ja sitten hippulat vinkumaan. Päätin tehdä nopean version "Querétaro Ympäri"-ohjelmasta "à la Johanna", koska olin menossa Guajajuatoon jo seuraavana päivänä. Näin jälkeenpäin voin todeta, että olisi pitänyt jäädä pidempään, vähintään yhdeksi päiväksi. Pidin tosiaan Querétarosta ja olisin voinut viettää siellä muutaman kuukauden vaikka opiskellen espanjaa kuten moni muuu tekee. Ja olihan se historiallista seutua. Kaupungilla on keskeinen asema Meksikon historiassa ja siitä tuli osa Unescon maailmanperintöä 1996.
Querétarossa asuu lähes 600 000 asukasta, mutta se tuntuu silti melkein pikkukaupungilta ja on erittäin puhdas ollakseen Latinalaisessa Amerikassa. Siellä on paljon muistomerkkejä siirtomaa-ajalta, andadores (kävelykatuja), akvedukteja, luostareita ja temppeleitä ja kauniita puistoja kuten Jardín Zenea tai mahtava Alameda Hidalgo (álamo tarkoittaa poppelia ja Miguel Hidalgohan on itsenäisyystaistelija), minne monet kaupunkilaiset menevät eväineen sunnuntairetkelle, hölkkäämään tai muuten vaan kävelylle ja seurustelemaan ystäviensä kanssa. Kaduilla ja toreilla näkee usein intiaaninaisia ja -lapsia (otomí-intiaanit ovat asuneet täällä 1400-luvulta) myymässä tyypillisiä resunukkeja tai kauniita värikkäitä kankaita.
Vietin muutaman tunnin Museo Regionalissa ja sain tietää lisää alkuperäisväestöstä, espanjalaisvalloituksesta ja itsenäisyysliikkeestä. Kävin myös opastetulla käynnilla Santa Cruz-luostarissa, missä Keisari Maximilianilla oli päämaja 1800-luvun lopulla. Opas kertoi pensaasta jossa oli suuret terävät ristinmuotoiset piikit (näin sen myös). Legendan mukaan se oli alkanut kasvaa kävelykepistä, eikä toista samanlaista löydy mistään muualta.
Doña Josefa Ortiz, toiselta nimeltään la Corregidora, mikä tarkoittaa jonkun tyyppistä valtion virkamiestä (hänen miehensä ammatti) oli aikanaan tärkeä henkilö Querétarossa. Hänen talossaan Hidalgo ja muut vallankumoukselliset pitivät salaisia kokouksiaan. Kun salajuoni paljastui, la Corregidoran sanotaan pelastaneen ystävänsä lukitsemalla ovi ja kuiskaamalla avaimenreiästä kumppanilleen että tämä kiirehtisi viemään viestin kriisitilanteesta Hidalgolle. Tämän jälkeen kuultiin Hidalgon kuuluisa El Grito de Dolores: "¡Viva México!, ¡Viva la Virgen de Gudalupe! ¡Mueran los Gachupines!" (Huuto Doloresin kylässä: "Eläköön Meksiko! Eläköön Guadalupen Neitsyt! Kuolema Gapuchineille! = espanjalaisille), joka oli lähtölaukaus itsenäisyystaistelulle. La Corregidoran mukaan on nimetty katu, hänellä on muistomerkki omalla torillaan ja mausoleumi akveduktien lähellä (kannattaa käydä!).
Kun kävelin kaupungilla satuin näkemään Adeccon konttorin (reppufirma, mikä toimii myös Suomessa). Oli erittäin mielenkiintoista lukea "Avoimia työpaikkoja" mitkä näkyivät ikkunassa. Totesin nopeasti ettei minulla olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia saada töitä täältä. Ensinnäkin kaikissa ilmoituksissa oli vaatimus "buena presentación". En tiedä aivan tarkkaan mitä se pitää sisällään, mutta tarkoittaa suurinpiirtein miellyttävää ulkomuotoa (käyttäytymistä, vaikutelmaa... ei ihan, mutten keksi juuri nyt sen parempaa sanaa). Toisekseen olen jo aivan liian vanha ja sukupuolikin on väärä jos meinaa päästä jonkunlaisille palkoille. Meksikon palkkataso ovat erittäin alhainen verrattuna myös muuhun Latinalaiseen Amerikkaan: vain Hondurasissa, Boliviassa sekä El Salvadorissa on matalammat palkat aivan uuden tutkimuksen mukaan joka julkaistiin La Jornadassa. Meksikon peso on noin 0,70 €.
Seuraavat paikat olivat vapaina:
Konttoriapulainen, 18-35 vuotta, palkka 3700 pesoa
Teknikko (jääkaappi), palkka 4700 pesoa
Autonkuljettaja, 5500 pesoa
Kassa, 18-27 vuotta, palkka 2500 pesoa + bonus
Myyjä, palkka 2700 pesoa
Tietokoneteknikko, miel. mies, 25-30 vuotta, palkka 7000 pesoa
Pankkivirkailija, 20-27 vuotta, palkka 4400 pesoa
Insinööri, pitää olla mies, 28-40 vuotta, palkka 12000 pesoa
Rakennusinsinööri, pitää olla mies, 28-50 vuotta, palkka 16000 pesoa
Meksikolainen ajantaju tai -lasku on vähän erilainen kuin meillä Pohjoismaissa. Kun ostin bussilippuja Taxcossa sain tietää että matka Cuernavacasta (missä minun piti vaihtaa) Querétaroon kestää noin 3-4 tuntia (sekin oli aika hataraa). OK, varasin huoneen Hotelli Hidalgosta ja ilmoitin että tulen kuuden maissa illalla. Kun vihdoin viimein pääsin perille (matkakeskus on usein 5-6 kilometrin päässä keskustasta) oli kello jo puoli kahdeksan ja huoneeni oli annettu toiselle kymmenen minuuttia aikaisemmin. Oli turistisesongin alku joten huoneista oli kysyntää, ainakin suosituimmista mitkä ovat hyvällä paikalla eivätkä turhan kalliita. Onnekseni mies vastaanotossa auttoi minua hankkimaan uuden huoneen, vielä samasta korttelista. Ei olisi ollut hauska ravata ympäri kaupunkia, tai edes ajaa taksilla ympäri kaupunkia, kaikkien tavaroitten kanssa siinä kaatosateessa. Se koetteli aivan riittävästi hermojani kun kävellessäni sandaaleissa märällä jalkakäytävällä liukastuin ja heitin pienen voltin. Mahtoi olla näky! Laskeuduin onneksi toisen reppuni päälle enkä satuttanut itseäni pahemmin... paitsi nilkan tietysti. Kuten tavallista! Monta ihmistä ryntäsi apuun ja halusi nostaa minut tolpilleni ihmetellen kuinka siinä kävi. Silloin tunsin itseni kovasti suomalaiseksi... olin tosi nolona ja halusin pystyyn niin pian kuin mahdollista: "Ei tässä mitään hätää!" Ja eihän siinä oikeastaan ollutkaan, olin enimmäkseen litimärkä kuin uitettu kissa ja muuten surkea.
Hotelli San Agustín ei ollut ollenkaan yhtä kiva kuin hotelli Hidalgo, mutta ihan ok, Läs och Res-standardia voisi sanoa. Kaikki tärkein oli: hyvä suihku mistä tuli lämmintä vettä ja suht koht hyvä sänky. Sain vielä pyydettyäni ylimääräisen lukulampun koska huone oli aika pimeä. En ollut syönyt mitään koko päivänä, niinpä lähdin Café St. Thomasiin cappuccinolle ja söin tortan (voileipä meksikolaisittain) missä oli juustoa ja vähän salaattia. Tarjoilija näki että selasin matkaopasta ja tarjoutui heti auttamaan jos hain jotain paikkaa. Minä nauroin ja sanoin että olen ollut kaupungissa vasta tasan puoli tuntia enkä löydä vielä mitään.
Siihen tuli muutos seuraavana päivänä. Söin ensin erittäin hyvän aamiaisen Café del Fondossa Pino Suarez 9´ssä (omalla kadullani; siellä oli toinenkin kahvila missä oli aivan ihana kahvi, nimittäin Bisquet Querétaro) ja sitten hippulat vinkumaan. Päätin tehdä nopean version "Querétaro Ympäri"-ohjelmasta "à la Johanna", koska olin menossa Guajajuatoon jo seuraavana päivänä. Näin jälkeenpäin voin todeta, että olisi pitänyt jäädä pidempään, vähintään yhdeksi päiväksi. Pidin tosiaan Querétarosta ja olisin voinut viettää siellä muutaman kuukauden vaikka opiskellen espanjaa kuten moni muuu tekee. Ja olihan se historiallista seutua. Kaupungilla on keskeinen asema Meksikon historiassa ja siitä tuli osa Unescon maailmanperintöä 1996.
Querétarossa asuu lähes 600 000 asukasta, mutta se tuntuu silti melkein pikkukaupungilta ja on erittäin puhdas ollakseen Latinalaisessa Amerikassa. Siellä on paljon muistomerkkejä siirtomaa-ajalta, andadores (kävelykatuja), akvedukteja, luostareita ja temppeleitä ja kauniita puistoja kuten Jardín Zenea tai mahtava Alameda Hidalgo (álamo tarkoittaa poppelia ja Miguel Hidalgohan on itsenäisyystaistelija), minne monet kaupunkilaiset menevät eväineen sunnuntairetkelle, hölkkäämään tai muuten vaan kävelylle ja seurustelemaan ystäviensä kanssa. Kaduilla ja toreilla näkee usein intiaaninaisia ja -lapsia (otomí-intiaanit ovat asuneet täällä 1400-luvulta) myymässä tyypillisiä resunukkeja tai kauniita värikkäitä kankaita.
Vietin muutaman tunnin Museo Regionalissa ja sain tietää lisää alkuperäisväestöstä, espanjalaisvalloituksesta ja itsenäisyysliikkeestä. Kävin myös opastetulla käynnilla Santa Cruz-luostarissa, missä Keisari Maximilianilla oli päämaja 1800-luvun lopulla. Opas kertoi pensaasta jossa oli suuret terävät ristinmuotoiset piikit (näin sen myös). Legendan mukaan se oli alkanut kasvaa kävelykepistä, eikä toista samanlaista löydy mistään muualta.
Doña Josefa Ortiz, toiselta nimeltään la Corregidora, mikä tarkoittaa jonkun tyyppistä valtion virkamiestä (hänen miehensä ammatti) oli aikanaan tärkeä henkilö Querétarossa. Hänen talossaan Hidalgo ja muut vallankumoukselliset pitivät salaisia kokouksiaan. Kun salajuoni paljastui, la Corregidoran sanotaan pelastaneen ystävänsä lukitsemalla ovi ja kuiskaamalla avaimenreiästä kumppanilleen että tämä kiirehtisi viemään viestin kriisitilanteesta Hidalgolle. Tämän jälkeen kuultiin Hidalgon kuuluisa El Grito de Dolores: "¡Viva México!, ¡Viva la Virgen de Gudalupe! ¡Mueran los Gachupines!" (Huuto Doloresin kylässä: "Eläköön Meksiko! Eläköön Guadalupen Neitsyt! Kuolema Gapuchineille! = espanjalaisille), joka oli lähtölaukaus itsenäisyystaistelulle. La Corregidoran mukaan on nimetty katu, hänellä on muistomerkki omalla torillaan ja mausoleumi akveduktien lähellä (kannattaa käydä!).
Kun kävelin kaupungilla satuin näkemään Adeccon konttorin (reppufirma, mikä toimii myös Suomessa). Oli erittäin mielenkiintoista lukea "Avoimia työpaikkoja" mitkä näkyivät ikkunassa. Totesin nopeasti ettei minulla olisi minkäänlaisia mahdollisuuksia saada töitä täältä. Ensinnäkin kaikissa ilmoituksissa oli vaatimus "buena presentación". En tiedä aivan tarkkaan mitä se pitää sisällään, mutta tarkoittaa suurinpiirtein miellyttävää ulkomuotoa (käyttäytymistä, vaikutelmaa... ei ihan, mutten keksi juuri nyt sen parempaa sanaa). Toisekseen olen jo aivan liian vanha ja sukupuolikin on väärä jos meinaa päästä jonkunlaisille palkoille. Meksikon palkkataso ovat erittäin alhainen verrattuna myös muuhun Latinalaiseen Amerikkaan: vain Hondurasissa, Boliviassa sekä El Salvadorissa on matalammat palkat aivan uuden tutkimuksen mukaan joka julkaistiin La Jornadassa. Meksikon peso on noin 0,70 €.
Seuraavat paikat olivat vapaina:
Konttoriapulainen, 18-35 vuotta, palkka 3700 pesoa
Teknikko (jääkaappi), palkka 4700 pesoa
Autonkuljettaja, 5500 pesoa
Kassa, 18-27 vuotta, palkka 2500 pesoa + bonus
Myyjä, palkka 2700 pesoa
Tietokoneteknikko, miel. mies, 25-30 vuotta, palkka 7000 pesoa
Pankkivirkailija, 20-27 vuotta, palkka 4400 pesoa
Insinööri, pitää olla mies, 28-40 vuotta, palkka 12000 pesoa
Rakennusinsinööri, pitää olla mies, 28-50 vuotta, palkka 16000 pesoa
Hopeakaupunki Taxco de Alarcón
tai lyhyesti vaan Taxco (lausutaan Tasko), joka sijaitsee noin 200 km lounaaseen Meksiko Citystä, oli seuraava pysähdyspaikka matkallani. Ja niin olin viimeinen jäljellä oleva "neekeripoika tai paremminkin -tyttö" kun tiemme väistämättä erkanivat Pueblassa. Aikaisin lauantaiaamuna lähdin taksilla hotellista la CAPUun (la Central de Autobuses de Puebla) jatkaakseni sieltä matkaa bussilla Taxcoon. Olin edellisenä iltana sopinut taksitilauksesta seitsemäksi aamulla (katselin vierestä kun mies kirjoitti sen muistiin), mutta kun tulin alas vähän ennen seitsemää niin yövahti istui tietokoneella pelaamassa pasianssia... eikä taksin tilauksesta ollut tietoakaan. Kun kysyin asiasta niin hän katsoi minua ystävällisesti, nosti luurin ja sanoi: "Se tulee kymmenen minuutin kuluessa." Olen onneksi oppinut että pitää olla vähän marginaaleja. Sitä paitsi minun oli tarkoitus syödä aamiaista CAPUlla.
Bussissa sain - kysymättä - paljon hyviä vinkkejä Querétarosta ja Guanajuato, joten päätin jatkaa matkaa sinne. Oikeastaan seisoin vessajonossa, kun yksi nuori nainen sanoi minulle että istuisin hänen viereensä siksi aikaa kunnes wc vapautuu. Vaikea kuvitella, että sellaista tapahtuisi Suomessa, ei ainakaan isommissa kaupungeissa. Kun jäin bussista pois Taxcossa, nainen tuli vielä luokseni ja sanoi että jos olen kiinnostunut ostamaan hopeaa niin tänään on tianguís (hopeakauppiaiden toripäivä). Hopea, käsintehdyt hopeakorut olivat kuulemma paljon halvempia markkinoilla kuin keskustan hienommissa kaupoissa ja valikoimaakin oli enemmän. Hopealiikkeitä, niitä oli paljon Taxcossa, yli 300 kappaletta!
Kaupunki on aivan ihana: mukulakivikatuja (tosi jyrkkiä ja älyttömän liukkaita sateella), kauniita vanhoja taloja, paljon kukkia ja kanarialintuja! Se sijaitsee vuoristossa 1800 metriä meren pinnan yläpuolella ja näköala köysiradalta joka nousee 173 metriä ylös Monte Taxcon vuorelle on fantastinen. Matka edestakaisin kestää kai vartin ja maksaa 30 pesoa ja jos menet combilla (pieni bussi) Los Arcosiin mistä se lähtee niin saat lisätä hintaan vielä muutaman peson. Minä kävelin takaisin kaupunkiin saadakseni vähän liikuntaa. Se kesti ehkä puolisen tuntia. Ylhäällä vuorella on kahviloita ja matkamuistoputiikkeja.
Sää Taxcossa oli aika aurinkoinen, eikä ollut liian kuuma. Sumu oli tiheä vuorten välissä aamuisin, mutta ilma kirkastui suht aikaisin. Myöhemmin iltapäivällä saattoi tulla kunnon sade- tai ukkoskuuroja. "Ei tämä vielä mitään, pääkaupungissa sataa rakeita juuri nyt, oikein isoja jäämöhkäleitä!", sanoivat paikalliset. Koska matka Acapulcoon ei ollut kovin pitkä sieltä tuli aika paljon amerikkalaisia ja kanadalaisia turisteja päiväretkelle. Tulevat lounasaikaan ja lähtevät takaisin ennen pimeäntuloa. Yhdessä hopeakaupassa kuulin kolmen naisen puhuvan myös suomea. Hotelli, jossa asuin, Hotel Mi Casita B&B*), oli ainakin yhtä herttainen kuin se missä asuimme Xalapassa. Minulla oli kokonaan kaakeloitu kylpyhuone (ja amme! vaikken tiedä miksi... tuskin siellä niin paljon vettä on, että ihmiset kovin usein käyvät kylvyssä), ihania vanhoja huonekaluja, vaatehuone ja paljon kirjoja. Huone, jonka nimi oli "Los Libros" (tarkoittaa juuri kirjoja espanjaksi), oli paljon halvempi kuin mitä sillä rahalla sai esim. Guanajuatossa. Hotel Parador del Conventon standardi oli aika paljon huonompi ja hinta korkeampi. Aamiainen, mikä Mi Casitan hintaan sisältyi, oli tosin vain kahvi ja iso sokerinen pulla, mutta itse ympäristö oli niin miellyttävä ja henkilökunta kiva, että istuin hetken aamukahvilla joka tapauksessa. Parin tunnin päästä, kun olin istunut La Borda-torilla (Taxcon zócalo, joka on saanut nimensä ranskalaisen Don José de la Bordan mukaan. Hän löysi hopeaa Taxcosta 1700-luvulla ja rikastui, maksoi sen takaisin rahoittamalla kaupungin parannuksia ja kohtelemalla kaivostyöläisiään paljon paremmin kuin muut) ja lukenut päivän La Jornadan (maksaa 11 pesoa, mikä tekee noin 70 senttiä, siis aika kallis. Ei, ei minulle, mutta ajattelin siihen nähden mitä ihmiset tienaavat Meksikossa. Siitä ajattein kirjoittaa Querétaro-osassa), söin perinteisen meksikolaisen aamiaisen La Hamburguesa-ravintolassa Plazuela San Juan-torilla. Ravintolan nimi on vähän harhaanjohtava, koska sieltä saa paljon paikallista ruokaaakin... ja lämmintä vastaleivottua leipää. Kun kävelin torilla, yksi tyttö tarjosi minulle englanninkielistä lehteä. "Ottaisin mielelläni espanjalaisen kun englantini on sen verran huono", minä vitsailin. Se oli hänen mielestään tosihauskaa, kun oli automaattisesti olettanut että minä osaan englantia. Ennakkoluuloja suuntaan ja toiseen...
Maanantaina (24/7) olin ajatellut tehdä retken Taxco El Viejoon, mutta satoi kaatamalla melkein koko päivän, niin päätin pysytellä kaupungissa: kävin netissä ja kirjoittelin päiväkirjaa, vastasin sähköposteihin, aloin lukea kirjaa, jonka olin ostanut Meksikon historiasta ja kävin markkinoilla kun ei satanut. Niillä markkinoilla ei voinut olla eksymättä! Siellä oli niin paljon kapeita käytäviä jotka olivat kaikki melkein samannäköisiä... aivan kuten itse kaupunkikin, kadunnimiä ei ole juuri missään, mutta ei se mitään. Sitten pitää vaan kysyä ja ihmiset kyllä neuvovat mielellään. Minä harhailen usein tietämättä missä olen. Siinä on oma viehätyksensä. Sillä tavoinhan ne uudet tiet löytyvät, sanotaan.
*) Hinnat netissä näyttävät olevan korkeampia kuin jos soittaa tai varaa paikan päällä.
Bussissa sain - kysymättä - paljon hyviä vinkkejä Querétarosta ja Guanajuato, joten päätin jatkaa matkaa sinne. Oikeastaan seisoin vessajonossa, kun yksi nuori nainen sanoi minulle että istuisin hänen viereensä siksi aikaa kunnes wc vapautuu. Vaikea kuvitella, että sellaista tapahtuisi Suomessa, ei ainakaan isommissa kaupungeissa. Kun jäin bussista pois Taxcossa, nainen tuli vielä luokseni ja sanoi että jos olen kiinnostunut ostamaan hopeaa niin tänään on tianguís (hopeakauppiaiden toripäivä). Hopea, käsintehdyt hopeakorut olivat kuulemma paljon halvempia markkinoilla kuin keskustan hienommissa kaupoissa ja valikoimaakin oli enemmän. Hopealiikkeitä, niitä oli paljon Taxcossa, yli 300 kappaletta!
Kaupunki on aivan ihana: mukulakivikatuja (tosi jyrkkiä ja älyttömän liukkaita sateella), kauniita vanhoja taloja, paljon kukkia ja kanarialintuja! Se sijaitsee vuoristossa 1800 metriä meren pinnan yläpuolella ja näköala köysiradalta joka nousee 173 metriä ylös Monte Taxcon vuorelle on fantastinen. Matka edestakaisin kestää kai vartin ja maksaa 30 pesoa ja jos menet combilla (pieni bussi) Los Arcosiin mistä se lähtee niin saat lisätä hintaan vielä muutaman peson. Minä kävelin takaisin kaupunkiin saadakseni vähän liikuntaa. Se kesti ehkä puolisen tuntia. Ylhäällä vuorella on kahviloita ja matkamuistoputiikkeja.
Sää Taxcossa oli aika aurinkoinen, eikä ollut liian kuuma. Sumu oli tiheä vuorten välissä aamuisin, mutta ilma kirkastui suht aikaisin. Myöhemmin iltapäivällä saattoi tulla kunnon sade- tai ukkoskuuroja. "Ei tämä vielä mitään, pääkaupungissa sataa rakeita juuri nyt, oikein isoja jäämöhkäleitä!", sanoivat paikalliset. Koska matka Acapulcoon ei ollut kovin pitkä sieltä tuli aika paljon amerikkalaisia ja kanadalaisia turisteja päiväretkelle. Tulevat lounasaikaan ja lähtevät takaisin ennen pimeäntuloa. Yhdessä hopeakaupassa kuulin kolmen naisen puhuvan myös suomea. Hotelli, jossa asuin, Hotel Mi Casita B&B*), oli ainakin yhtä herttainen kuin se missä asuimme Xalapassa. Minulla oli kokonaan kaakeloitu kylpyhuone (ja amme! vaikken tiedä miksi... tuskin siellä niin paljon vettä on, että ihmiset kovin usein käyvät kylvyssä), ihania vanhoja huonekaluja, vaatehuone ja paljon kirjoja. Huone, jonka nimi oli "Los Libros" (tarkoittaa juuri kirjoja espanjaksi), oli paljon halvempi kuin mitä sillä rahalla sai esim. Guanajuatossa. Hotel Parador del Conventon standardi oli aika paljon huonompi ja hinta korkeampi. Aamiainen, mikä Mi Casitan hintaan sisältyi, oli tosin vain kahvi ja iso sokerinen pulla, mutta itse ympäristö oli niin miellyttävä ja henkilökunta kiva, että istuin hetken aamukahvilla joka tapauksessa. Parin tunnin päästä, kun olin istunut La Borda-torilla (Taxcon zócalo, joka on saanut nimensä ranskalaisen Don José de la Bordan mukaan. Hän löysi hopeaa Taxcosta 1700-luvulla ja rikastui, maksoi sen takaisin rahoittamalla kaupungin parannuksia ja kohtelemalla kaivostyöläisiään paljon paremmin kuin muut) ja lukenut päivän La Jornadan (maksaa 11 pesoa, mikä tekee noin 70 senttiä, siis aika kallis. Ei, ei minulle, mutta ajattelin siihen nähden mitä ihmiset tienaavat Meksikossa. Siitä ajattein kirjoittaa Querétaro-osassa), söin perinteisen meksikolaisen aamiaisen La Hamburguesa-ravintolassa Plazuela San Juan-torilla. Ravintolan nimi on vähän harhaanjohtava, koska sieltä saa paljon paikallista ruokaaakin... ja lämmintä vastaleivottua leipää. Kun kävelin torilla, yksi tyttö tarjosi minulle englanninkielistä lehteä. "Ottaisin mielelläni espanjalaisen kun englantini on sen verran huono", minä vitsailin. Se oli hänen mielestään tosihauskaa, kun oli automaattisesti olettanut että minä osaan englantia. Ennakkoluuloja suuntaan ja toiseen...
Maanantaina (24/7) olin ajatellut tehdä retken Taxco El Viejoon, mutta satoi kaatamalla melkein koko päivän, niin päätin pysytellä kaupungissa: kävin netissä ja kirjoittelin päiväkirjaa, vastasin sähköposteihin, aloin lukea kirjaa, jonka olin ostanut Meksikon historiasta ja kävin markkinoilla kun ei satanut. Niillä markkinoilla ei voinut olla eksymättä! Siellä oli niin paljon kapeita käytäviä jotka olivat kaikki melkein samannäköisiä... aivan kuten itse kaupunkikin, kadunnimiä ei ole juuri missään, mutta ei se mitään. Sitten pitää vaan kysyä ja ihmiset kyllä neuvovat mielellään. Minä harhailen usein tietämättä missä olen. Siinä on oma viehätyksensä. Sillä tavoinhan ne uudet tiet löytyvät, sanotaan.
*) Hinnat netissä näyttävät olevan korkeampia kuin jos soittaa tai varaa paikan päällä.
28 juli 2006
Pettynyt Pueblassa
Kun päätin jatkaa matkaa Pueblaan, enkeleiden kaupunkiin, toivoin saavani kokea kaupungin sellaisena kuin Ángeles Mastretta sen kuvaili kirjassaan Arráncame la vida. Se kertoo nuoresta naisesta joka avioituu huomattavasti vanhemman miehen kanssa, joka oli kenraali Meksikon vallankumouksessa 1910. Hehe, siis en halua minkään kenraalin kanssa naimisiin, mutta Puebla vaikutti kirjassa niin mukavalta paikalta. Ajat muuttuvat tietysti, mutta Puebla ei ollut ollenkaan niin viehättävä kaupunki kuin olin kuvitellut. Silminnähtävä ero moniin muihin paikkoihin verrattuna joissa olin siihen mennessä käynyt oli että väestö näytti hyvin toimeentulevalta, esimerkiksi ihmisten pukeutumisesta päätellen. Olen jostain lukenut että poblanoja (kaupungin asukkaita) pidetään enemmän espanjalaisina kuin meksikolaisina ja että he olisivat nokkavampia kuin esimerkiksi pääkaupunkilaiset. Minulle ei jäänyt sellaista vaikutelmaa, päinvastoin olivat erittäin ystävällisiä.
Pueblasta tulen muistamaan kaikki kirkot (yli 70 kappaletta), kaikki kauniit rakennukset (usein kaakelilaatoilla ja keramiikalla koristellut) varsinkin Museo Casa del Alfeñique, El Parián-markkinat missä myytiin värikästä porsliinia ja kauniita kankaita, Barrio del Artista-taiteilijakorttelin, kaikki kenkäkaupat (niitä oli tosiaan paljon, en ymmärrä kuinka ne voivat kannattaa), kaikki ilmapallonmyyjät, puerquitos de panela (piparkakut!!! en tiedä maistuvatko samanlaiselta kuin suomalaiset, mutta näyttivät "aidoilta") ja tietysti mole poblanon. Mole tarkoittaa kastiketta (se tulee náhuatl-sanasta mikä on kastike tai sekoitus kuten esim. sanassa guacamole). Tyypillinen mole Pueblasta tai Oaxacasta tehdään kaakaosta, chilistä ja muista mausteista. Se on aivan samanväristä kuin mämmi mutta löysempää. Molea syödään muunmuassa kanan tai juustolla täytettyjen enchiladojen kanssa. Ensimmäisen kerran kun söin molea Huatulcossa Oaxacassa minusta maku oli kovasti erikoinen ja jännittävä, ihan hyvä. "Tästä minä kyllä voin oppia pitämään!" Toisen kerran Pueblassa molen kaakaonmaku oli paljon voimakkaampi, melkein kuvottava, ja se sai minut antamaan periksi. Pidän monista meksikolaisista ruokalajeista (vaikka heillä on taipumus laittaa kilokaupalla juustoa joka ruokaan), mutta mole (siis se kaakao-sellainen) ei tule koskaan kuulumaan herkkuruokiini.
Ainoastaan yksi asia Pueblassa, minkä olisin halunnut nähdä, jäi näkemättä: Vallankumousmuseon olisin tosiaan mielelläni käynyt koluamassa läpi. Historia kun on aina niin mielenkiintoista ja jännittävää.
Pueblasta tulen muistamaan kaikki kirkot (yli 70 kappaletta), kaikki kauniit rakennukset (usein kaakelilaatoilla ja keramiikalla koristellut) varsinkin Museo Casa del Alfeñique, El Parián-markkinat missä myytiin värikästä porsliinia ja kauniita kankaita, Barrio del Artista-taiteilijakorttelin, kaikki kenkäkaupat (niitä oli tosiaan paljon, en ymmärrä kuinka ne voivat kannattaa), kaikki ilmapallonmyyjät, puerquitos de panela (piparkakut!!! en tiedä maistuvatko samanlaiselta kuin suomalaiset, mutta näyttivät "aidoilta") ja tietysti mole poblanon. Mole tarkoittaa kastiketta (se tulee náhuatl-sanasta mikä on kastike tai sekoitus kuten esim. sanassa guacamole). Tyypillinen mole Pueblasta tai Oaxacasta tehdään kaakaosta, chilistä ja muista mausteista. Se on aivan samanväristä kuin mämmi mutta löysempää. Molea syödään muunmuassa kanan tai juustolla täytettyjen enchiladojen kanssa. Ensimmäisen kerran kun söin molea Huatulcossa Oaxacassa minusta maku oli kovasti erikoinen ja jännittävä, ihan hyvä. "Tästä minä kyllä voin oppia pitämään!" Toisen kerran Pueblassa molen kaakaonmaku oli paljon voimakkaampi, melkein kuvottava, ja se sai minut antamaan periksi. Pidän monista meksikolaisista ruokalajeista (vaikka heillä on taipumus laittaa kilokaupalla juustoa joka ruokaan), mutta mole (siis se kaakao-sellainen) ei tule koskaan kuulumaan herkkuruokiini.
Ainoastaan yksi asia Pueblassa, minkä olisin halunnut nähdä, jäi näkemättä: Vallankumousmuseon olisin tosiaan mielelläni käynyt koluamassa läpi. Historia kun on aina niin mielenkiintoista ja jännittävää.
25 juli 2006
Felipe-parka
(sukunimeltaan Calderón). Mites nyt suu pannaan? Meksikon presidentin vaaleissa 2/7 on kuulemma tapahtunut "aritmeettisia virheita" ja han voitti paavastustajansa AMLO´n = Andrés Manuel López Obregónin. Liitoutuma Por el Bien de Todos vaatii aanten uudelleenlaskentaa, koska 1.6 miljoonalla aanista ei ole boletaa (mikali ymmarsin asian oikein niin aanestajia on vahemman kuin aania) ja tulos on kovin epailyttava. Nama aanet vastaavat 3.88% kaikista aanista, ja koska paakandidaattien valinen ero oli vain 0.58% voi uudelleenlaskenta hyvinkin mitatoida PAN-puolueen voiton. Silloin heraa kysymys, kuinka Calderón aikoo tasta pinteesta selvita. Jos han suostuu uudelleenlaskentaan, niin han on poliittisesti jos ei aivan kuollut ja kuopattu niin karsii ainakin pahasti seuraavasta skandaalista. Jos han taas ei suostu uudelleenlaskentaan niin hanet tullaan aina muistamaan presidenttina joka paasi valtaan fuskaamalla ja hanen moraalinsa ja rehellisyytensa tullaan aina asettamaan kyseenalaiseksi. Kolmas vaihtoehto on etta valitaan tilapainen presidentti, mutta eihan se ongelmaa ratkaise ja keta se taas hyodyttaisi?!
Painu niin pitkalle kuin pippuri kasvaa
niin voit paatya Xalapaan kuten me. Jalapeño-pippuri on nimittain sielta kotoisin. Posada del Cafeto on selvasti mukavin hotelli tahan mennessa: aivan ihana pieni puutarha ja pieni kahvio, tummanruskeita siirtolaistyylisia (?) huonekaluja ja sinivalkoinen sisustus. Lonely Planet oli antanut hyvat arvostelut ja olivat tosiaan oikeassa. Kaupunki oli myos mukava, teimme kiertoajelun pienella bussilla (juu, kuten aidot turistit) mika muistutti raitsikkaa (tuli kummallinen assosiaatio Frida Kahlon raitsikkaonnettomuuteen) minka nimi oli El Piojito (tarkoittaa pienta taita jos en aivan vaarin muista), kavimme La Pinacoteca Rivera-museossa, missa ei nakynyt merkkiakaan Riveran taiteesta, mutta oli paljon Juan Sorianon hienoja veistoksia, soimme hyvaa sopa aztecaa (tomaattikeittoa missa on chilia, tortilloja, sipulia ja avkadoa), saimme paivan liikunnan kavelemalla Los Lagosin ympari.
Keskiviikkona menimme paikallisbussilla laheiseen (15 km) pikkukaupunkiin minka nimi on Coatepec. Ensivaikutelma ei ollut hemaiseva, koska aivan ensimmaiseksi naimme torilla kaupungin talon edessa kaikki roska-autot. Lakkoilivat nahtavasti, tai ainakin osoittivat mieltaan parempien tyo-olosuhteiden puolesta. Muutaman tunnin kuluttua ne olivat poissa ja samoin myos kaikki roskasakkikasat mita kaupungille oli ehtinyt keraantymaan. En voi sanoa mitaan sen kummempaa Coatepecista, se ei tehnyt mitenkaan erikoista vaikutusta, paitsi etta siella oli paljon ystavallisia ja mukavia ihmisia. Heidan takiaan kai matkan arvoinen. Coatepecin lahella on toinen pikkukaupunki minka nimi on Xico, myos hieno kuulemma, mutta sinne asti emme ehtineet. Torstaina oli seuraavan bussimatkan vuoro: talla kertaa Pueblaan (provinssi ja sen paakaupunki ovat samannimisia).
Keskiviikkona menimme paikallisbussilla laheiseen (15 km) pikkukaupunkiin minka nimi on Coatepec. Ensivaikutelma ei ollut hemaiseva, koska aivan ensimmaiseksi naimme torilla kaupungin talon edessa kaikki roska-autot. Lakkoilivat nahtavasti, tai ainakin osoittivat mieltaan parempien tyo-olosuhteiden puolesta. Muutaman tunnin kuluttua ne olivat poissa ja samoin myos kaikki roskasakkikasat mita kaupungille oli ehtinyt keraantymaan. En voi sanoa mitaan sen kummempaa Coatepecista, se ei tehnyt mitenkaan erikoista vaikutusta, paitsi etta siella oli paljon ystavallisia ja mukavia ihmisia. Heidan takiaan kai matkan arvoinen. Coatepecin lahella on toinen pikkukaupunki minka nimi on Xico, myos hieno kuulemma, mutta sinne asti emme ehtineet. Torstaina oli seuraavan bussimatkan vuoro: talla kertaa Pueblaan (provinssi ja sen paakaupunki ovat samannimisia).
24 juli 2006
Kun olin 15-vuotias
minulla oli kirjeenvaihtokaveri, Lutz Puttrich, Potsdamerstrassella Berliinissa. Han muutti Rostockiin ja pestautui rahtilaivalle toihin kun tuli taysi-ikaiseksi. Jonkin ajan kuluttua sain hanelta kortin Veracruzista, missa han oli mennyt maihin. Sen kortin luin monta kertaa ja mietin itsekseni, milta tuntuisi matkustaa maailman toiselle puolelle. Jos joku olisi sanonut, etta itse tulen joku paiva seisomaan samassa satamassa ja kavelemaan el Paseo del Malecónia pitkin katselemassa laivoja, olisin vain pudistanut paatani ja nauranut. Veracruz oli erittain positiivinen yllatys ja paatimme jaada maanantaihin asti.Hotelli Colonial oli ehka vahan hienompi kuin olimme ajatelleet, mutta oli mukavaa asua aivan Zócalolla (meksikolaisia paatoreja kutsutaaan oman nimensa lisaksi myos zócaloksi... en muista olenko maininnut sen ennen) suuressa huoneessa kuudennessa kerroksessa, mista oli nakoala satamaan ja merelle, kaksi hienoa terassia (voi ottaa vaikka aurinkoa, mita emme tosin tehneet) ja uima-allas toisessa kerroksessa. Sita kayttivat enimmakseen lapsiperheet, eika se muutenkaan houkutellut meita. Lonely Planetin mukaan henkilokunta on toykeaa ja valinpitamatonta, mutta siita emme tosiaankaan ole samaa mielta. Painvastoin he olivat aina iloisia ja ystavallisia ja tosi avuliaita.
Lauantai-iltana olimme ulkona kavelylla, enimmakseen Zócalon lahistolla, koska emme olleet tutustuneet kaupunkiin viela. Sunnuntaina kavelimme Malecónia pitkin (siis satamassa rantakatua pitkin) ja kavimme kahvilla satamakahvilassa. Alkoi sataa kaatamalla! Sade ei nayttanyt loppuvan ollenkaan niin tulimme taksilla kotiin... mika oli virhe tietysti... se oli vain sellainen tyypillinen iltapaivakuuro. Hetki sitten aivan harmaa ja pilvinen taivas alkoi rakoilla ja aurinko tuli esiin. Tosiaan tavallista nailla leveysasteilla. Kyllahan minun pitaisi jo tietaa etta taalla saa vaihtelee paljon yhtena ja samana paivana. Jatkoimme kaupunkikierrosta, kavimme markkinoilla ja kahvilla vanhassa (vuodelta 1824) hienossa kahvilassa: el Gran Café de la Parroquía. Sen edeltajan perusti espanjalainen leipuri nimelta Don Pepé. Ihanaa kahvia ja espanjalainen perunamunakas aamiaiseksi oli muy rico! Ei tosiaan haveta yhtaan tilata espanjalaista ruokaa, kun olen syonyt huevos revueltos a la mexicana con frijoles (munakokkelia missa on sipulia tomaattia ja chilia plus papuja ja juustoa) aina kun vatsa vaan on kestanyt!
Zócalolla oli illalla tanssi- ja musiikkiesityksia (perinteisia meksikolaisia kansantansseja ja upeita kansallispukuja) ja me olimme tietysti myos siella katsomassa. Kivaa kun on niin paljon ihmisia liikkeella iltaisin, varsinkin Zócalolla, hyva kun sekaan sopii. Jos haluaa olla rauhallisessa paikassa niin kannattaa pysya sielta kaukana, koska siella on tosiaan paljon menoa ja metelia, marimba-musiikkia, mariacheja ja muita muusikkoja jotka soittavat ravintoloiden asiakkaille... ja yrittavat soittaa kovempaa kuin kaikki muut!
Siella oli myos paljon katumyyjia, lapsista vanhuksiin, jotka kiersivat myymassa kaikenlaista tavaraa. Ostin vahan purukumia (tarkoituksella ylihintaan) yhdelta nuorelta naiselta jolla oli kaksi pienta lasta. En syo koskaan purkkaa, mutta voin antaa se paremmin tarvitseville tilaisuuden tullen.
Kirkon seinassa oli "seinalehti" mihin oli kirjoitettu protesteja vaalitulosta, aantenlaskentaa ja muita epaselvyyksia vastaan. Piti ottaa siita kuva, mutta se jai ja seuraavana paivana se oli jo poissa. Xalapan katedraalin luona (seuraava kohteemme, mihin saavuimme maanantai-iltapaivana 17/7) oli myos rauhallisia mielenosoituksia.
Lauantai-iltana olimme ulkona kavelylla, enimmakseen Zócalon lahistolla, koska emme olleet tutustuneet kaupunkiin viela. Sunnuntaina kavelimme Malecónia pitkin (siis satamassa rantakatua pitkin) ja kavimme kahvilla satamakahvilassa. Alkoi sataa kaatamalla! Sade ei nayttanyt loppuvan ollenkaan niin tulimme taksilla kotiin... mika oli virhe tietysti... se oli vain sellainen tyypillinen iltapaivakuuro. Hetki sitten aivan harmaa ja pilvinen taivas alkoi rakoilla ja aurinko tuli esiin. Tosiaan tavallista nailla leveysasteilla. Kyllahan minun pitaisi jo tietaa etta taalla saa vaihtelee paljon yhtena ja samana paivana. Jatkoimme kaupunkikierrosta, kavimme markkinoilla ja kahvilla vanhassa (vuodelta 1824) hienossa kahvilassa: el Gran Café de la Parroquía. Sen edeltajan perusti espanjalainen leipuri nimelta Don Pepé. Ihanaa kahvia ja espanjalainen perunamunakas aamiaiseksi oli muy rico! Ei tosiaan haveta yhtaan tilata espanjalaista ruokaa, kun olen syonyt huevos revueltos a la mexicana con frijoles (munakokkelia missa on sipulia tomaattia ja chilia plus papuja ja juustoa) aina kun vatsa vaan on kestanyt!
Zócalolla oli illalla tanssi- ja musiikkiesityksia (perinteisia meksikolaisia kansantansseja ja upeita kansallispukuja) ja me olimme tietysti myos siella katsomassa. Kivaa kun on niin paljon ihmisia liikkeella iltaisin, varsinkin Zócalolla, hyva kun sekaan sopii. Jos haluaa olla rauhallisessa paikassa niin kannattaa pysya sielta kaukana, koska siella on tosiaan paljon menoa ja metelia, marimba-musiikkia, mariacheja ja muita muusikkoja jotka soittavat ravintoloiden asiakkaille... ja yrittavat soittaa kovempaa kuin kaikki muut!
Siella oli myos paljon katumyyjia, lapsista vanhuksiin, jotka kiersivat myymassa kaikenlaista tavaraa. Ostin vahan purukumia (tarkoituksella ylihintaan) yhdelta nuorelta naiselta jolla oli kaksi pienta lasta. En syo koskaan purkkaa, mutta voin antaa se paremmin tarvitseville tilaisuuden tullen.
Kirkon seinassa oli "seinalehti" mihin oli kirjoitettu protesteja vaalitulosta, aantenlaskentaa ja muita epaselvyyksia vastaan. Piti ottaa siita kuva, mutta se jai ja seuraavana paivana se oli jo poissa. Xalapan katedraalin luona (seuraava kohteemme, mihin saavuimme maanantai-iltapaivana 17/7) oli myos rauhallisia mielenosoituksia.
Viiksiniekkoja vedessa
Puolen paivan maissa torstaina oli aika lahtea Papaya Playalta. Ajoimme taksilla Tulumiin ja sielta bussilla Chetumaliin, mika kesti 3,5 tuntia. Chow ja Bente jatkoivat Cancúniin ja lensivat sielta Meksiko Cityyn ja niin meita oli jaljella enaa 2.
Bacalar oli hieno paikka, varsinkin laguuni (onk´toi suomea?) kirkkaine vesineen, mutta ehka vahan liian rauhallinen paikka kahdelle levottomalle sielulle. Olimme alunperin ajatelleet olla siella kolme yota, mutta paatimme lahtea jo seuraavana paivana. Osaksi sen takia, ettei luvattuja aktiviteetteja ollutkaan, paitsi melontaa eika kumpikaan meista ollut siita kiinnostunut, ja osaksi sen takia etta Chetumaliin oli niin pitka matka (Papaya Playassa sanoivat etta sinne menee vartissa taksilla, bussikuski sanoi etta se kestaa puoli tuntia, mutta totuus on etta siihen 40 kilometrin matkaan menee melkein tunti... vaikka ajavat kuin mielipuolet, mika on aika epatavallista). Kun olimme matkalla Bacalarista saimme kuulla taksikuskilta, etta siella olisi ollut muutakin ajanvietetta. No, myohaista se silloin oli. Hotelli kun ei ollut tarpeeksi "service minded" (lue: naishenkilo respassa oli totaalisesti valinpitamaton auttamaan meita). Saali, mutta minkas teet. Joka tapauksessa, mina kavin aamu-uinnilla laguunissa kaikkien kalojen seassa... ja olihan siella hyljekin, vai mika mahtoi olla. Katselin sita meidan hienolta terassilta ja luulin ensin isoksi kalaksi kunnes se nousi pintaan hengittamaan ja silla olikin viikset! Hehe... juu, ei ollut meksikolainen (ei ollut sombreroa)!
Kun lahdettiin Chetumalista taksilla niin taksikuskin piti ilmoittautua poliisikopilla (kertoa mihin aikoo menna ja kuinka kauan olla poissa suurinpiirtein), etta tietavat kaivata jos ei ilmesty. Toiset haviavat kuulemma teille tietamattomille, siksi tama menettely.
Matkustimme 16 tuntia yobussilla Veracruziin, lahdimme kl. 20.30 ja olimme perilla joskus lounaan jalkeen. Se matka ei ollut turhan hauska, koska olin onnistunut saaman kunnon vatsataudin (muuten yolla matkustamaminen on minusta ihan ok, nukun hyvin bussissa). Luojan kiitos bussissa oli vessa... istuin siella varmaan yhta paljon kuin omalla paikallani.
Bacalar oli hieno paikka, varsinkin laguuni (onk´toi suomea?) kirkkaine vesineen, mutta ehka vahan liian rauhallinen paikka kahdelle levottomalle sielulle. Olimme alunperin ajatelleet olla siella kolme yota, mutta paatimme lahtea jo seuraavana paivana. Osaksi sen takia, ettei luvattuja aktiviteetteja ollutkaan, paitsi melontaa eika kumpikaan meista ollut siita kiinnostunut, ja osaksi sen takia etta Chetumaliin oli niin pitka matka (Papaya Playassa sanoivat etta sinne menee vartissa taksilla, bussikuski sanoi etta se kestaa puoli tuntia, mutta totuus on etta siihen 40 kilometrin matkaan menee melkein tunti... vaikka ajavat kuin mielipuolet, mika on aika epatavallista). Kun olimme matkalla Bacalarista saimme kuulla taksikuskilta, etta siella olisi ollut muutakin ajanvietetta. No, myohaista se silloin oli. Hotelli kun ei ollut tarpeeksi "service minded" (lue: naishenkilo respassa oli totaalisesti valinpitamaton auttamaan meita). Saali, mutta minkas teet. Joka tapauksessa, mina kavin aamu-uinnilla laguunissa kaikkien kalojen seassa... ja olihan siella hyljekin, vai mika mahtoi olla. Katselin sita meidan hienolta terassilta ja luulin ensin isoksi kalaksi kunnes se nousi pintaan hengittamaan ja silla olikin viikset! Hehe... juu, ei ollut meksikolainen (ei ollut sombreroa)!
Kun lahdettiin Chetumalista taksilla niin taksikuskin piti ilmoittautua poliisikopilla (kertoa mihin aikoo menna ja kuinka kauan olla poissa suurinpiirtein), etta tietavat kaivata jos ei ilmesty. Toiset haviavat kuulemma teille tietamattomille, siksi tama menettely.
Matkustimme 16 tuntia yobussilla Veracruziin, lahdimme kl. 20.30 ja olimme perilla joskus lounaan jalkeen. Se matka ei ollut turhan hauska, koska olin onnistunut saaman kunnon vatsataudin (muuten yolla matkustamaminen on minusta ihan ok, nukun hyvin bussissa). Luojan kiitos bussissa oli vessa... istuin siella varmaan yhta paljon kuin omalla paikallani.
Chichén Itzá ja Tulum
Maanantaina kaikki muut paitsi mina ja Chow lahtivat suoraan Tulumiin, koska olivat jo saaneet tarpeekseen pyramideista ja muista historiallisista paikoista - halusivat rannalle uimaan ja relaamaan. Mina vuorostani ajattelin, etta tuskin koskaan enaa tulen Meksikoon, tai ainakaan samaan paikkaan, joten paatin kayttaa tilaisuutta hyvakseni ja kayda Chichén Itzássa. Sita ei tarvinnut katua! Se oli varmaankin vaikuttavin maya-raunio, minka olen nahnyt (vai joko Tikalin muisto on haalistunut... en tieda)! Chichénissa on muun muassa Kukulcánin pyramidi, observatorio, sotilaiden temppeli (missa pilarit symbolisoivat kaatuneita sotilaita), luostari ja kirkko, useita hoyrysaunoja ja suurin pallokentta, missa pelattiin "pelotaa". Pelissa on tarkoitus saada pallo korkealla seinalla olevan renkaan lapi kayttamalla vain lanteita (ei kasia, jalkoja tms.). Voittaja tai paras pelaaja sai osakseen suuren kunnian: hanet/heidat uhrattiin jumalille.
Saavuimme Tulumiin ja Papaya Playa-hotelliin kuuden aikaan illalla. Se olikin sitten viimeinen ilta yhdessa. Seuraavana aamuna alkoi "seitseman pienen neekeripojan tarina" (vrt. Agatha Christien dekkari), kun Pablon oli aika lahtea kotimatkalle. Soimme yhdessa illallista hotellin ravintolassa kun tarjoilija tuli sanomaan, etta nyt rannalla oli yksi kilpikonna jos halusimme nahda. Vielakin iho nousee kananlihalle kun ajattelen asiaa. Olipa tosi mahtava kokemus! Kello oli aika paljon ja oli jo pimeaa, taysikuu vain loisti (juuri silloin konnat kuulemma tulevat rannalle, kesa- heinakuussa) ja me loysimme sen aika lahelta siita missa istuimme: tosi suuri kilpikonna (sita sanotaan kuulemma caguamaksi), noin metri lapimitaltaan munimassa rantahiekassa. Istuimme hiljaa ja paikallaan ringissa sen ymparilla, sopivalla etaisyydella ettemme hairitse. Kun se oli valmis, se peitti munat hiekalla ja kaantyi vaivalloisesti palatakseen takaisin mereen. Se oli niiin mahtavaa!
Tiistaina 11/7 kavimme Tulumin raunioilla (vajaan vartin matka taksilla hotellilta), mutta ne eivat olleet yhta hienoja ja mielenkiintoisia kuin muut ennennakemani. Se oli minulla jo tiedossa, koska olin lukenut etta Tulum rakennettiin 1200-luvulla, kun mayan kukoistuskausi oli jo ohi. Kavelimme takaisin rantaa pitkin (upeita Karibian maisemia) ja poltin olkapaani, vaikka olinkin rasvannut ne kunnolla (suoja 25). Iltapaivalla kavimme Tulumin keskustassa ostamassa bussiliput torstaiksi Chetumaliin (Belicen rajalla, matkaa noin 3,5 tuntia). Hotelli Laguna Bacalarissa, mista varasimme huoneen, on saman miehen omistuksessa kuin Papaya Playa.
Keskiviikkona nukuimme vahan pidempaan ja kavimme sitten "ostoskadulla" syomassa aamiaista. Tulumissa ei kovin paljon muuta tekemista ole kuin uida ja lojua rannalla... niin tai voi tietysti lahtea sukeltelemaan, mutten saanut ketaan mukaani niin se jai. Joka tapauksessa loysimme hyvan kahvipaikan, mista sai tosi hyvaa jaakahvia. Ilman sokeria! Ihanaa! Nyt oli Katen ja Rogerin vuoro lahtea kotimatkalle, joten meita oli jaljella enaa 4.
Saavuimme Tulumiin ja Papaya Playa-hotelliin kuuden aikaan illalla. Se olikin sitten viimeinen ilta yhdessa. Seuraavana aamuna alkoi "seitseman pienen neekeripojan tarina" (vrt. Agatha Christien dekkari), kun Pablon oli aika lahtea kotimatkalle. Soimme yhdessa illallista hotellin ravintolassa kun tarjoilija tuli sanomaan, etta nyt rannalla oli yksi kilpikonna jos halusimme nahda. Vielakin iho nousee kananlihalle kun ajattelen asiaa. Olipa tosi mahtava kokemus! Kello oli aika paljon ja oli jo pimeaa, taysikuu vain loisti (juuri silloin konnat kuulemma tulevat rannalle, kesa- heinakuussa) ja me loysimme sen aika lahelta siita missa istuimme: tosi suuri kilpikonna (sita sanotaan kuulemma caguamaksi), noin metri lapimitaltaan munimassa rantahiekassa. Istuimme hiljaa ja paikallaan ringissa sen ymparilla, sopivalla etaisyydella ettemme hairitse. Kun se oli valmis, se peitti munat hiekalla ja kaantyi vaivalloisesti palatakseen takaisin mereen. Se oli niiin mahtavaa!
Tiistaina 11/7 kavimme Tulumin raunioilla (vajaan vartin matka taksilla hotellilta), mutta ne eivat olleet yhta hienoja ja mielenkiintoisia kuin muut ennennakemani. Se oli minulla jo tiedossa, koska olin lukenut etta Tulum rakennettiin 1200-luvulla, kun mayan kukoistuskausi oli jo ohi. Kavelimme takaisin rantaa pitkin (upeita Karibian maisemia) ja poltin olkapaani, vaikka olinkin rasvannut ne kunnolla (suoja 25). Iltapaivalla kavimme Tulumin keskustassa ostamassa bussiliput torstaiksi Chetumaliin (Belicen rajalla, matkaa noin 3,5 tuntia). Hotelli Laguna Bacalarissa, mista varasimme huoneen, on saman miehen omistuksessa kuin Papaya Playa.
Keskiviikkona nukuimme vahan pidempaan ja kavimme sitten "ostoskadulla" syomassa aamiaista. Tulumissa ei kovin paljon muuta tekemista ole kuin uida ja lojua rannalla... niin tai voi tietysti lahtea sukeltelemaan, mutten saanut ketaan mukaani niin se jai. Joka tapauksessa loysimme hyvan kahvipaikan, mista sai tosi hyvaa jaakahvia. Ilman sokeria! Ihanaa! Nyt oli Katen ja Rogerin vuoro lahtea kotimatkalle, joten meita oli jaljella enaa 4.
20 juli 2006
Palenque, Mérida ja Celestún
Saavuimme Palenqueen aika myohaan iltapaivalla ja majoituimme mukavaan hotelliin (Avenida) , missa oli uima-allas. Just passeli perhe-oleskelun jalkeen sademetsassa, missa ei oltu muutamana paivana paasty peseytymaan. Sukelsimme ensimmaiseksi altaaseen ja teimme sen jalkeen kierroksen kaupungilla. Soimme Restaurant Maya´n terassilla, nakoala keskustan paatorin puistoon ei ollut hassumpi. Se tuntui kovasti ruhtinaalliselta, kun oli muutama paiva syoty tortilloja ja paistettua kananmunaa. Ennen nukkumaanmenoa ehdimme myos juhlia "viidakkoseikkailun" onnellista loppua = piña colada kelpasi kun mojitoa ei loytynyt. Lahtiessa meinasin unohtaa silmalasini ja tarjoilija sai juosta peraani niitten kanssa (siis join yhden vaan... kysymys oli pelkasta muistin patkimisesta).
Perjantain kiersimme Palenquen raunioilla. Meilla oli tosi pateva opas joka puhui myos espanjaa (kiva mulle ettei aina tarvitse kuunnella englantia) ja saimme tietaa yhta sun toista intiaanipaallikko Pakalista (rakkain ja kallein matkamuistoni, minka ostin Teotihuacánin lahella sijaitsevasta kollektiivista - ja mika havisi reppuni mukana - oli juuri hanta kuvaava obsidiana-kivesta tehty muotokuva) ja hanen aidistaan Sakukista. Lepasimme hetken mantelipuun varjossa ja Chow otti meista kuvan Greenpeace/Mexikon kotisivun kampanjaan. Mukana kuvassa on kyltti missa lukee: "Haluamme puhtaat rannat!".
Lauantaina teimme koko paivan retken kolmeen eri paikkaan, missa oli vesiputouksia ja yksi riippusiltakin: ensimmainen oli Misol-Ha, joka sijaitsee noin vartin automatkan paassa Palenquesta, toinen Aguas Claras (vesi on turkoosia, mutta kun sataa niin se muuttuu saviseksi ja ruskeaksi... valitettavasti meilla ei kaynyt hyva tuuri, nyt kun on sadekausi alkamaisillaan) ja viimeisena tarkein: Agua Azul. Ei vesi ollut kirkasta siellakaan, mutta uin kuitenkin. Se oli viileaa ja virkistavaa kun oli niin kuuma ja hikinen olo (elohopea oli 30 asteessa tai sen ylapuolella koko ajan, varjossa siis). Vesiputoukset olivat hienoja ja kuvasin innokkaasti. Turistinahtavyys kun oli niin myyjiakin oli paikalla kovasti. Myivat mayakalentereita, kaikenalisia koristeita, seina- ja muita vaatteita, koruja jne. Ostin pienen kivisen korun (riipus) joka symbolisoi La Palabra (= sana = zapatistien sanoma koulutuksen merkityksesta). Viiden maissa tultiin takaisin kaupunkiin ja menimme poliisille tekemaan ilmoitusta reppuni katoamisesta. Paikalla ei ollut ketaan, kuka olisi voinut vastaanottaa ilmoituksen joten meidan piti menna takaisin seitsemalta (onko joku hammastynyt?). Menin Benten kanssa kahville Café Te´el-nimiseen paikkaan. Aivan ihanaa kahvia!! Selvasti paras tahan mennessa. Ostin puolen kilon paketin kotiin tuotavaksi.
Seitsemalta vihdoinkin poliisi oli tullut paikalle. Mina istuin kiltisti ja kuuntelin (esitin tyhmaa turistia) kun Pablo puhui. Poliisit tekivat kaiken maailman muita hommia (kovasti tarkeita ja kiireisia) ja antoivat meidan odottaa, halusivat tietaa kaiken uskonnosta ja ammatista kengannumeroon ja ottivat pari miljoonaa kopiota papereista. Sain allekirjoittaa parikymmenta dokumenttia ennenkuin homma oli selva. Halusivat reilusti yli tonnin (pesoa) vaivanpalkkaa, mutta Pablo onnistui puhumaan ne ympari, eika se maksanut loppujen lopuksi mitaan. Tosi hyva etten ollut yksin tekemassa sita ilmoitusta. Olisin varmaan pimahtanut ja tehnyt asian paljon hankalammaksi.
Illalla lahdimme yobussilla Méridaan. Mérida on vahan sellainen "valilaskupaikka", koska bussimatkasta Yucatánille, tai Tulumiin, olisi muuten tullut liian pitka. Sunnuntaiaamuna soimme aamiaista Plaza Mayorilla ja lahdimme sitten bussilla Celestúniin rannikolle. Siella palkkasimme oppaan ja teimme veneretken mangrovesuolle, naimme paljon flamingoja ja pelikaaneja, ja kivettynytta metsaa (vaikea selittaa, mutta kuvista nakee sitten myohemmin). Chow ja Inger uivat lahteessa, mutta minulla ei valitettavasti ollut uikkareita mukana talla kertaa. Paatimme retken syomalla myohaisen lounaan rannalla ja ostimme makeisia (tamarindo ja cocada de leche) sedalta joka kulki rannalla iso kori paan paalla. Kun paastiin kaupunkiin loysin itselleni uuden matkaoppaan (Lonely Planet, valitettavasti kaksi vuotta vanha ja englanniksi... minulta havinnyt oli ihan uusi painos ja espanjaksi). Plaza Mayorilla oli tanssi- ja musiikkiesityksia, kuten yleensa sunnuntai-iltaisin.
Perjantain kiersimme Palenquen raunioilla. Meilla oli tosi pateva opas joka puhui myos espanjaa (kiva mulle ettei aina tarvitse kuunnella englantia) ja saimme tietaa yhta sun toista intiaanipaallikko Pakalista (rakkain ja kallein matkamuistoni, minka ostin Teotihuacánin lahella sijaitsevasta kollektiivista - ja mika havisi reppuni mukana - oli juuri hanta kuvaava obsidiana-kivesta tehty muotokuva) ja hanen aidistaan Sakukista. Lepasimme hetken mantelipuun varjossa ja Chow otti meista kuvan Greenpeace/Mexikon kotisivun kampanjaan. Mukana kuvassa on kyltti missa lukee: "Haluamme puhtaat rannat!".
Lauantaina teimme koko paivan retken kolmeen eri paikkaan, missa oli vesiputouksia ja yksi riippusiltakin: ensimmainen oli Misol-Ha, joka sijaitsee noin vartin automatkan paassa Palenquesta, toinen Aguas Claras (vesi on turkoosia, mutta kun sataa niin se muuttuu saviseksi ja ruskeaksi... valitettavasti meilla ei kaynyt hyva tuuri, nyt kun on sadekausi alkamaisillaan) ja viimeisena tarkein: Agua Azul. Ei vesi ollut kirkasta siellakaan, mutta uin kuitenkin. Se oli viileaa ja virkistavaa kun oli niin kuuma ja hikinen olo (elohopea oli 30 asteessa tai sen ylapuolella koko ajan, varjossa siis). Vesiputoukset olivat hienoja ja kuvasin innokkaasti. Turistinahtavyys kun oli niin myyjiakin oli paikalla kovasti. Myivat mayakalentereita, kaikenalisia koristeita, seina- ja muita vaatteita, koruja jne. Ostin pienen kivisen korun (riipus) joka symbolisoi La Palabra (= sana = zapatistien sanoma koulutuksen merkityksesta). Viiden maissa tultiin takaisin kaupunkiin ja menimme poliisille tekemaan ilmoitusta reppuni katoamisesta. Paikalla ei ollut ketaan, kuka olisi voinut vastaanottaa ilmoituksen joten meidan piti menna takaisin seitsemalta (onko joku hammastynyt?). Menin Benten kanssa kahville Café Te´el-nimiseen paikkaan. Aivan ihanaa kahvia!! Selvasti paras tahan mennessa. Ostin puolen kilon paketin kotiin tuotavaksi.
Seitsemalta vihdoinkin poliisi oli tullut paikalle. Mina istuin kiltisti ja kuuntelin (esitin tyhmaa turistia) kun Pablo puhui. Poliisit tekivat kaiken maailman muita hommia (kovasti tarkeita ja kiireisia) ja antoivat meidan odottaa, halusivat tietaa kaiken uskonnosta ja ammatista kengannumeroon ja ottivat pari miljoonaa kopiota papereista. Sain allekirjoittaa parikymmenta dokumenttia ennenkuin homma oli selva. Halusivat reilusti yli tonnin (pesoa) vaivanpalkkaa, mutta Pablo onnistui puhumaan ne ympari, eika se maksanut loppujen lopuksi mitaan. Tosi hyva etten ollut yksin tekemassa sita ilmoitusta. Olisin varmaan pimahtanut ja tehnyt asian paljon hankalammaksi.
Illalla lahdimme yobussilla Méridaan. Mérida on vahan sellainen "valilaskupaikka", koska bussimatkasta Yucatánille, tai Tulumiin, olisi muuten tullut liian pitka. Sunnuntaiaamuna soimme aamiaista Plaza Mayorilla ja lahdimme sitten bussilla Celestúniin rannikolle. Siella palkkasimme oppaan ja teimme veneretken mangrovesuolle, naimme paljon flamingoja ja pelikaaneja, ja kivettynytta metsaa (vaikea selittaa, mutta kuvista nakee sitten myohemmin). Chow ja Inger uivat lahteessa, mutta minulla ei valitettavasti ollut uikkareita mukana talla kertaa. Paatimme retken syomalla myohaisen lounaan rannalla ja ostimme makeisia (tamarindo ja cocada de leche) sedalta joka kulki rannalla iso kori paan paalla. Kun paastiin kaupunkiin loysin itselleni uuden matkaoppaan (Lonely Planet, valitettavasti kaksi vuotta vanha ja englanniksi... minulta havinnyt oli ihan uusi painos ja espanjaksi). Plaza Mayorilla oli tanssi- ja musiikkiesityksia, kuten yleensa sunnuntai-iltaisin.
19 juli 2006
Loppu hyvin, kaikki hyvin
Alkoi hamartaa ja naapurin vanhin tytto lahti saattamaan meita kotiin. Emme varmaan muutenkaan olisi loytaneet itse, koska tie oli kiemurainen ja aika hankala. Carlos ei ollut viela kotona, joten jaimme naapuriin odottamaan. Kylavierailu sai tosi ikavan lopun! Patricia, vanhin tytar, tuli sanomaan etta Carlos oli "lahtenyt kavelylle". Hetken kuluttua han kysyi pelkaisinko jos Carlos olisi humalassa. "En", sanoin ajattelematta asiaa sen kummemmin. Naapurin rouva paatti ottaa asian hoidettavakseen ja tuli itse juttelemaan minun kanssani ja sanoi etta meidan oli paras kerata kimpsumme ja kampsumme mahdollisimman pian ja muuttaa heille koska Carlos todennakoisesti olisi rakakannissa kotiin tullessaan ja hakkaisi vaimonsa, kuten hanella kuulemma on tapana. Meidan olisi silloin parasta olla jossain muualla, sanoi. Carlosin vaimo ja Patricia auttoivat meita muutossa ja kiirehtivat meita aivan kuin hadissaan. Saimme nukkua samassa talossa Katen ja Rogerin kanssa. Suurin osa seitsemasta lapsesta nukkui myos siella. Sopuu sijaa antaa, kuten sanotaan. Meita kohdeltiin kuninkaallisesti ja saimme myos iltaruokaa.
Talon isanta tuli kotiin umpihumalassa, seuranaan Carlos, joka myos oli juonut. En osaa sanoa, kuinka paljon, mutta hanen puheestaan en saanut muuta selvaa (hanen tai minun espanjan taidoissa ei ole mitaan vikaa, edellisena paivana minulla ei ollut mitaan vaikeuksia ymmartaa hanta) kuin etta pyysi anteeksi myohastymistaan ja seli, seli! Carlos kysyi miksi olimme muuttaneet ja mina sanoin niin kuin asia oli. Patrician aiti neuvoi minua valittamaan itikoista ja torakoista mutta en halunnut valehdella. Ei ollut mitaan syyta.
Aamulla oli sitten aika lahtea. Annoin Peppi-kirjan Patricialle ja hanen aitinsa toi minulle suuren ananaksen. Carlos tuli alas sanomaan, etta aamiainen oli valmis, mutta me olimme jo syoneet... (kylla hanen olisi se pitanyt ymmartaa). Kavelimme alas Erneston talolle ja siella Carlosin perhe tuli hyvastelemaan meidat (paitsi isanta itse, havisi vahin aanin). Kun olimme paasseet tielle, kolmisenkymmenta eri ikaista miesta tuli meita vastaan ja halusi tietaa mita teemme kylassa ja onko meilla kirjallinen lupa. Monet heista olivat vain uteliaita, mutta useammat melkein raivoissaan. Muutama heista sanoi oppaallemme Pablolle, etta meidan taytyy menna mukaan selittamaan koko asia. Chow ja mina kavelimme yhdessa ja juttelimme. Kun pysahdyimme huilaamaan ja juomaan vahan vetta (oli yli 30 astetta lamminta varjossa) niin miehet huitoivat meita jatkamaan matkaa. Mina huikkasin heille, etta lepaamme vain tovin ja sain toykean vastauksen: "Nyt ei ole levon aika!"
Pysahdyimme kaikki pienen kylapuodin luona ja meidan oli tarkoitus hakea tavaramme Carlosin toisesta talosta, mutta porukka pakotti meidat mukaansa suureen rakennukseen kylan keskella. Siina kavellessa meita tarkkailtiin yksityiskohtaisesti ja sain kuulla useampia epamiellyttavia kommentteja kuolemanrangaistuksesta ja vankilasta... ja niita seurasi "rakainen" nauru. Vasta jalkeenpain olen ymmartanyt etta he ilmeisesti aivan vakavissaan tarkoittivat mita sanoivat. Kun olimme suuren rakennuksen ulkopuolella vakijoukko keraantyi meidan ymparillemme ja rinki pieneni pienenemistaan. Kuulin jonkun sanovan takanani etta ottavat reppuni, mutta mina nostin sen selastani maahan, eika kukaan koskenut siihen.
Meidan piti menna siihen suureen rakennukseen ja istua riviin "nayttamolle". Minulle tuli kumma tunne: olen rikollinen ja petturi joka asetetaan oikeuteen/syytteeseen vastaamaan teoistaan. Me olimme tulleet sinne ainoastaan hyvin tarkoituksin ja levittaaksemme tietoa Chiapasin alkuperaisvaeston elinolosuhteista. Miten on mahdollista etta kaikki meni niin pieleen? Miksi tama vaarinkasitys? Tassa vaiheessa tajusin, ettei ilmeisesti riita pelkastaan se etta me selitamme miksi olemme Bachajónissa ja sitten kaikki on selvitetty. Kansa oli paattanyt etta meita pitaa rangaista. Pari kolme sataa kylalaista (vaikea arvioida) oli kokoontunut paikalle ja jotkut heista olivat aivan raivoissaan. Erityisesti yksi mies eturivissa heristi nyrkkia vahan valia silmat sakenoiden. Poliitikot ja muut agitaattorit tekivat parhaansa nostattaakseen kansan vihan, jotta voisivat kayttaa tilannetta hyvakseen. Puhuivat 500 vuoden sorrosta ja muusta, mihin ilmeisesti katsoivat meidat syyllisiksi. Puheita pidettiin paljon, suurin osa niista tzeltal-kielella (maya-kieli) emmeka me ymmartaneet mitaan.
Pablo piti myos puheen ja vaikutti kylman rauhalliselta, mika ilmeisesti sai ryhman odottamaan mita tapahtuu seuraavaksi eika kukaan joutunut paniikkiin tai muuta vastaavaa. Mina olin alussa enimmakseen artynyt ja ajattelin: "nyt saa riittaa tama pelleily". Halusin paasta jatkamaan matkaa. Toisaalta kuski odotti meita (Pablo oli kaskenyt kylapuodin myyjan sanomaan kuskille ettei tama lahtisi ilman meita ja se oli tosi hyva. Muuten han olisi varmaan lahtenyt jo aikoja sitten!) ja toisaalta meilla oli edessamme pitka matka Palenqueen.
Monien puheiden jalkeen alkoi keskustelu meidan rangaistuksestamme: kylalaisten mukaan me olimme tulleet sinne ilman lupaa (kontaktihenkilo joka oli sanonut kaiken olevan kunnossa, oli umpihumalassa eika halunnut sanoa mitaan koko asiasta) . Erneston kateellinen veli ja hanen "rikostoverinsa" jotka olivat saaneet koko sopan aikaiseksi (levittamalla huhuja siita etta me etsimme koneitten kanssa kultaa metsassa keskella yota) vaati etta meidat pistettaisiin vankilaan/arestiin (siis ei "oikeaan" vaan heidan paikalliseen putkaansa, missa olisimme voineet madantya maan madoiksi, jos asia olisi mennyt niin pitkalle!), mutta jollain kummalla tavalla neuvottelut onnistuivat niin hyvin etta paatos oli seuraava: meidan piti menna viela toisen kerran selittamaan kaikki paikallisille viranomaisille ja maksaa sen jalkeen kunnon lunnaat.
Menimme siis toiseen rakennukseen ja siella meita vahdittiin pienessa huoneeessa samalla kun Pablo keskusteli muutaman muun kanssa ulkopuolella. Hetken kuluttua he olivat paasseet yksimielisyyteen sakoista ja me saimme luvan lahtea. Kysymys oli vain kuinka me paasisimme turvallisesti ulkopuolella odottavaan mikrobussiin. Se meni hyvin ja kohta istuimme kaikki autossa. Silloin jotkut kylalaiset piirittivat auton ja yksi heista alkoi hakata ikkunaa. Luulin heidan kaatavan koko auton. Tassa vaiheessa vasta aloin huolestua oikein kunnolla. Yksi mies teki jotain takarenkaan luona ja luulin etta han puhkaisi sen veitsella... niin ei kuitenkaan kaynyt, koska hetken kuluttua paasimme lahtemaan. Vihdoinkin se oli ohi!
Ajoimme Carlosin talon luo ja haimme tavaramme. Minun reppuani ei loytynyt, se oli poissa. Siihen ei voi olla mitaan muuta syyta kuin etta se oli kosto hanen taholtaan. Han oli menettanyt kasvonsa, kun me pakenimme edellisena iltana... vaikka mehan teimme vain sen mita hanen oma vaimonsa ja naapurin rouva oli meille neuvonut. No, se on vaan sita maallista mammonaa. Olen vain iloinen, etta olemme kaikki hengissa! Se on tarkeinta!
Talon isanta tuli kotiin umpihumalassa, seuranaan Carlos, joka myos oli juonut. En osaa sanoa, kuinka paljon, mutta hanen puheestaan en saanut muuta selvaa (hanen tai minun espanjan taidoissa ei ole mitaan vikaa, edellisena paivana minulla ei ollut mitaan vaikeuksia ymmartaa hanta) kuin etta pyysi anteeksi myohastymistaan ja seli, seli! Carlos kysyi miksi olimme muuttaneet ja mina sanoin niin kuin asia oli. Patrician aiti neuvoi minua valittamaan itikoista ja torakoista mutta en halunnut valehdella. Ei ollut mitaan syyta.
Aamulla oli sitten aika lahtea. Annoin Peppi-kirjan Patricialle ja hanen aitinsa toi minulle suuren ananaksen. Carlos tuli alas sanomaan, etta aamiainen oli valmis, mutta me olimme jo syoneet... (kylla hanen olisi se pitanyt ymmartaa). Kavelimme alas Erneston talolle ja siella Carlosin perhe tuli hyvastelemaan meidat (paitsi isanta itse, havisi vahin aanin). Kun olimme paasseet tielle, kolmisenkymmenta eri ikaista miesta tuli meita vastaan ja halusi tietaa mita teemme kylassa ja onko meilla kirjallinen lupa. Monet heista olivat vain uteliaita, mutta useammat melkein raivoissaan. Muutama heista sanoi oppaallemme Pablolle, etta meidan taytyy menna mukaan selittamaan koko asia. Chow ja mina kavelimme yhdessa ja juttelimme. Kun pysahdyimme huilaamaan ja juomaan vahan vetta (oli yli 30 astetta lamminta varjossa) niin miehet huitoivat meita jatkamaan matkaa. Mina huikkasin heille, etta lepaamme vain tovin ja sain toykean vastauksen: "Nyt ei ole levon aika!"
Pysahdyimme kaikki pienen kylapuodin luona ja meidan oli tarkoitus hakea tavaramme Carlosin toisesta talosta, mutta porukka pakotti meidat mukaansa suureen rakennukseen kylan keskella. Siina kavellessa meita tarkkailtiin yksityiskohtaisesti ja sain kuulla useampia epamiellyttavia kommentteja kuolemanrangaistuksesta ja vankilasta... ja niita seurasi "rakainen" nauru. Vasta jalkeenpain olen ymmartanyt etta he ilmeisesti aivan vakavissaan tarkoittivat mita sanoivat. Kun olimme suuren rakennuksen ulkopuolella vakijoukko keraantyi meidan ymparillemme ja rinki pieneni pienenemistaan. Kuulin jonkun sanovan takanani etta ottavat reppuni, mutta mina nostin sen selastani maahan, eika kukaan koskenut siihen.
Meidan piti menna siihen suureen rakennukseen ja istua riviin "nayttamolle". Minulle tuli kumma tunne: olen rikollinen ja petturi joka asetetaan oikeuteen/syytteeseen vastaamaan teoistaan. Me olimme tulleet sinne ainoastaan hyvin tarkoituksin ja levittaaksemme tietoa Chiapasin alkuperaisvaeston elinolosuhteista. Miten on mahdollista etta kaikki meni niin pieleen? Miksi tama vaarinkasitys? Tassa vaiheessa tajusin, ettei ilmeisesti riita pelkastaan se etta me selitamme miksi olemme Bachajónissa ja sitten kaikki on selvitetty. Kansa oli paattanyt etta meita pitaa rangaista. Pari kolme sataa kylalaista (vaikea arvioida) oli kokoontunut paikalle ja jotkut heista olivat aivan raivoissaan. Erityisesti yksi mies eturivissa heristi nyrkkia vahan valia silmat sakenoiden. Poliitikot ja muut agitaattorit tekivat parhaansa nostattaakseen kansan vihan, jotta voisivat kayttaa tilannetta hyvakseen. Puhuivat 500 vuoden sorrosta ja muusta, mihin ilmeisesti katsoivat meidat syyllisiksi. Puheita pidettiin paljon, suurin osa niista tzeltal-kielella (maya-kieli) emmeka me ymmartaneet mitaan.
Pablo piti myos puheen ja vaikutti kylman rauhalliselta, mika ilmeisesti sai ryhman odottamaan mita tapahtuu seuraavaksi eika kukaan joutunut paniikkiin tai muuta vastaavaa. Mina olin alussa enimmakseen artynyt ja ajattelin: "nyt saa riittaa tama pelleily". Halusin paasta jatkamaan matkaa. Toisaalta kuski odotti meita (Pablo oli kaskenyt kylapuodin myyjan sanomaan kuskille ettei tama lahtisi ilman meita ja se oli tosi hyva. Muuten han olisi varmaan lahtenyt jo aikoja sitten!) ja toisaalta meilla oli edessamme pitka matka Palenqueen.
Monien puheiden jalkeen alkoi keskustelu meidan rangaistuksestamme: kylalaisten mukaan me olimme tulleet sinne ilman lupaa (kontaktihenkilo joka oli sanonut kaiken olevan kunnossa, oli umpihumalassa eika halunnut sanoa mitaan koko asiasta) . Erneston kateellinen veli ja hanen "rikostoverinsa" jotka olivat saaneet koko sopan aikaiseksi (levittamalla huhuja siita etta me etsimme koneitten kanssa kultaa metsassa keskella yota) vaati etta meidat pistettaisiin vankilaan/arestiin (siis ei "oikeaan" vaan heidan paikalliseen putkaansa, missa olisimme voineet madantya maan madoiksi, jos asia olisi mennyt niin pitkalle!), mutta jollain kummalla tavalla neuvottelut onnistuivat niin hyvin etta paatos oli seuraava: meidan piti menna viela toisen kerran selittamaan kaikki paikallisille viranomaisille ja maksaa sen jalkeen kunnon lunnaat.
Menimme siis toiseen rakennukseen ja siella meita vahdittiin pienessa huoneeessa samalla kun Pablo keskusteli muutaman muun kanssa ulkopuolella. Hetken kuluttua he olivat paasseet yksimielisyyteen sakoista ja me saimme luvan lahtea. Kysymys oli vain kuinka me paasisimme turvallisesti ulkopuolella odottavaan mikrobussiin. Se meni hyvin ja kohta istuimme kaikki autossa. Silloin jotkut kylalaiset piirittivat auton ja yksi heista alkoi hakata ikkunaa. Luulin heidan kaatavan koko auton. Tassa vaiheessa vasta aloin huolestua oikein kunnolla. Yksi mies teki jotain takarenkaan luona ja luulin etta han puhkaisi sen veitsella... niin ei kuitenkaan kaynyt, koska hetken kuluttua paasimme lahtemaan. Vihdoinkin se oli ohi!
Ajoimme Carlosin talon luo ja haimme tavaramme. Minun reppuani ei loytynyt, se oli poissa. Siihen ei voi olla mitaan muuta syyta kuin etta se oli kosto hanen taholtaan. Han oli menettanyt kasvonsa, kun me pakenimme edellisena iltana... vaikka mehan teimme vain sen mita hanen oma vaimonsa ja naapurin rouva oli meille neuvonut. No, se on vaan sita maallista mammonaa. Olen vain iloinen, etta olemme kaikki hengissa! Se on tarkeinta!
Unohtumaton perhevierailu
Maanantai-aamuna aamiaisen jalkeen, kantapaikassa minka nimi oli París-Mexico, lahdimme bussiasemalle ja sielta minibussilla Oventiciin zapatista-alueelle. Matkalla ajoimme toisen minibussin perassa joka yhtakkia teki paniikkijarrutuksen: se oli ajanut intiaanityton paalle. Tytto jai asfaltille makaamaan mahalleen, aivan liikkumatta, ja kuulin kuinka joku mies huusi epatoivoisena: "Se kuoli!", mutta kukaan ei pahemmin valittanyt tytosta. Kuski sita vastoin oli kaiken huomion kohteena: jostain vaan ilmestyi iso kasa poliiseja ja kaikki olivat heti kuulustelemassa kuskia. En nahnyt verta enka muita vammoja joten toivon etta tyton kavi hyvin.
Oventic oli valitettavasti kiinni alerta rojan takia, jonkunlainen valmius tai poikkeustila siis, niin myos muutkin caracoles ("kylat tai yksikot" en tieda miksika niita sanoisi). Me jatkoimme matkaa seuraavaan paikkaan, San Juan de La Libertad, missa odotimme jotain vastaavaa henkiloa, jolta saisimme tiedon voimmeko tavata zapatisteja vai ei. Patkalla meni rengas puhki ja piti vaihtaa kulkuneuvoa. No sellaista tapahtuu usein, eika siita kannata hikeentya. Se, etta auton alta nousi aika reippaasti savua, naytti paljon pahemmalta. Joka tapauksessa, istuimme pienen kioskin luona ja odotimme, odotimme ja odotimme. Chow ja Roger kokkasivat meille syomista: tortilloja, sardiineja ja pastasoppaa (ensimmainen kerta muuten kun juon pastaa) tai comida de muerte lenta = ruokaa mika tappaa hitaasti, kuten Chow sanoi. Se oli hyvaa eika minulle ole tietaakseni jaanyt mitaan pysyvia vammoja.
Vastaava saapui useamman tunnin paasta, mutta uutiset olivat huonoja: ei ollut minkaanlaisia mahdollisuuksia tavata ketaan ja niin saimme lahtea takaisin. Ajoimme pienessa avoimessa "karja-autossa" ja puolivalissa, aika ikavassa kylapahasessa (melkein kaikki rakakannissa) vaihdoimme minibussiin. Se oli vahan turvallisempi ja lampimampi kulkuneuvo.
Seuraavana paivana oli sitten taas kerran pakattava tavarat eri jarjestykseen ja eri kasseihin, kun valmistauduttiin perhevierailuun. Meilla oli treffit kontaktihenkilon kanssa vasta kuudelta illalla niin poikkesimme matkalla Toninássa katsastamassa Meksikon korkeimman pyramidin. Perilla Bachajónissa jatimme osan tavaroista kylaan, koska ei ollut mitaan syyta raahata koko omaisuutta mukaan perheen luo. Sinne oli suht koht helppo kavella kantamustenkin kanssa, koska ei ollut satanut. Kunnon sateen jalkeen olisi ollut savivellia puolisaareen asti. Loppumatkasta alkoi olla niin hamaraa etta oli vahan hankalaa nahda eteensa, ja taisi ukkostaakin (en muista oliko se juuri tuo ilta, mutta siella ukkosti muutaman kerran).
Perhevierailu ei oikein vastannut odotuksiani. Asuimme vanhan papparan luona, jonka kanssa kommunikointi oli mahdotonta. Ei puhunut espanjaa, eika ollut oikein muutenkaan vireessa, kun haneen oli kuulemma iskenyt salama muutama vuosi sitten. Sinne tuli nuori pariskunta (ja kolme lasta: 6- ja 4-vuotiaat + 8kk vauva) meita passaamaan. Mina olisin halunnut tehda tortilloja jne mutta meita kohdeltiin kuin vieraita. Isanta jutteli vahan, mutta vaimo vastasi vain puhutteluun eika koskaan jutellut mistaan oma-aloitteisesti. Lapset olivat ainakin iloisia kun saivat varikynia ja paperia ja pari kirjaa.
Toisen paivan aamiaisen jalkeen kavin katsomassa Erneston mehilaisia (saatiin maistiaisiakin), kompostihommaa (harjoittaa ekoviljelya ja saa kahvistaan paljon paremman hinnan kuin toiset kylalaiset jotka eivat sita tee, mika herattaa kateutta ja epasopua). Yksi kylalaismies, joka vaikutti erittain uteliaalta ja epaluuloiselta, tuli jututtamaan minua ja halusi tietaa minka organisaation hommissa olen. Sanoin olevani vain kiinnostunut turisti joka haluaa tietaa kuinka Meksikossa eletaan. Ja etta kerron ystavilleni Ruotsissa minkalaista Chiapasissa on. En tieda, meniko perille, mutta han havisi vahin aanin. Vasta jalkeen pain ymmarsin kuinka paljon muuta noitten kysymysten takana oikeastaan oli. Kylaoleskelu loppui erittain ikavasti, mutta kuitenkin onnellisesti, mika oli suurelta osin Pablon, oppaamme, rauhallisuuden ja jarkeilyn ansiota... mutta siita kerron seuraavalla kerralla.
Oventic oli valitettavasti kiinni alerta rojan takia, jonkunlainen valmius tai poikkeustila siis, niin myos muutkin caracoles ("kylat tai yksikot" en tieda miksika niita sanoisi). Me jatkoimme matkaa seuraavaan paikkaan, San Juan de La Libertad, missa odotimme jotain vastaavaa henkiloa, jolta saisimme tiedon voimmeko tavata zapatisteja vai ei. Patkalla meni rengas puhki ja piti vaihtaa kulkuneuvoa. No sellaista tapahtuu usein, eika siita kannata hikeentya. Se, etta auton alta nousi aika reippaasti savua, naytti paljon pahemmalta. Joka tapauksessa, istuimme pienen kioskin luona ja odotimme, odotimme ja odotimme. Chow ja Roger kokkasivat meille syomista: tortilloja, sardiineja ja pastasoppaa (ensimmainen kerta muuten kun juon pastaa) tai comida de muerte lenta = ruokaa mika tappaa hitaasti, kuten Chow sanoi. Se oli hyvaa eika minulle ole tietaakseni jaanyt mitaan pysyvia vammoja.
Vastaava saapui useamman tunnin paasta, mutta uutiset olivat huonoja: ei ollut minkaanlaisia mahdollisuuksia tavata ketaan ja niin saimme lahtea takaisin. Ajoimme pienessa avoimessa "karja-autossa" ja puolivalissa, aika ikavassa kylapahasessa (melkein kaikki rakakannissa) vaihdoimme minibussiin. Se oli vahan turvallisempi ja lampimampi kulkuneuvo.
Seuraavana paivana oli sitten taas kerran pakattava tavarat eri jarjestykseen ja eri kasseihin, kun valmistauduttiin perhevierailuun. Meilla oli treffit kontaktihenkilon kanssa vasta kuudelta illalla niin poikkesimme matkalla Toninássa katsastamassa Meksikon korkeimman pyramidin. Perilla Bachajónissa jatimme osan tavaroista kylaan, koska ei ollut mitaan syyta raahata koko omaisuutta mukaan perheen luo. Sinne oli suht koht helppo kavella kantamustenkin kanssa, koska ei ollut satanut. Kunnon sateen jalkeen olisi ollut savivellia puolisaareen asti. Loppumatkasta alkoi olla niin hamaraa etta oli vahan hankalaa nahda eteensa, ja taisi ukkostaakin (en muista oliko se juuri tuo ilta, mutta siella ukkosti muutaman kerran).
Perhevierailu ei oikein vastannut odotuksiani. Asuimme vanhan papparan luona, jonka kanssa kommunikointi oli mahdotonta. Ei puhunut espanjaa, eika ollut oikein muutenkaan vireessa, kun haneen oli kuulemma iskenyt salama muutama vuosi sitten. Sinne tuli nuori pariskunta (ja kolme lasta: 6- ja 4-vuotiaat + 8kk vauva) meita passaamaan. Mina olisin halunnut tehda tortilloja jne mutta meita kohdeltiin kuin vieraita. Isanta jutteli vahan, mutta vaimo vastasi vain puhutteluun eika koskaan jutellut mistaan oma-aloitteisesti. Lapset olivat ainakin iloisia kun saivat varikynia ja paperia ja pari kirjaa.
Toisen paivan aamiaisen jalkeen kavin katsomassa Erneston mehilaisia (saatiin maistiaisiakin), kompostihommaa (harjoittaa ekoviljelya ja saa kahvistaan paljon paremman hinnan kuin toiset kylalaiset jotka eivat sita tee, mika herattaa kateutta ja epasopua). Yksi kylalaismies, joka vaikutti erittain uteliaalta ja epaluuloiselta, tuli jututtamaan minua ja halusi tietaa minka organisaation hommissa olen. Sanoin olevani vain kiinnostunut turisti joka haluaa tietaa kuinka Meksikossa eletaan. Ja etta kerron ystavilleni Ruotsissa minkalaista Chiapasissa on. En tieda, meniko perille, mutta han havisi vahin aanin. Vasta jalkeen pain ymmarsin kuinka paljon muuta noitten kysymysten takana oikeastaan oli. Kylaoleskelu loppui erittain ikavasti, mutta kuitenkin onnellisesti, mika oli suurelta osin Pablon, oppaamme, rauhallisuuden ja jarkeilyn ansiota... mutta siita kerron seuraavalla kerralla.
2 juli 2006
Vaalipäivä Meksikossa
Me olemme varmasti vaativaisia matkalaisia, kun viiden hengen ryhmälle tarvitaan kaksi opasta. Heh, se on melkein totta... matkanjohtajamme Pablo aikoo jättää tämän Meksikon reissun, joten hän opettaa tehtävään uuden oppaan ja siksi meillä on loppumatkan mukana Adriana. "Chow" on 30-kymppinen meksikolainen nuori nainen (tai ihan tytöltä vaikuttaa), joka on aktiivinen Greenpeace-järjestössä ja on matkustellut paljon, myös Euroopassa.
Tänään saimme olla mukana kun Chow kävi äänestämässä täällä San Cristóbalissa... tai ainakin saimme nähdä kuinka se tapahtuu. Kun lähdimme paikalta parin tunnin jälkeen niin Chow ei ollut vielä päässyt "nurkan ympäri", niin pitkä oli jono. Vaalipaikalla Plaza Mayorilla (missä myös muualla Meksikossa kirjoilla olevat saivat äänestää) piti olla ajoissa, koska vaalilippuja oli vain rajoitettu määrä. Ensimmäinen ennuste tulee vähän ennen puolta yötä.
Puerto Escondido oli lainelautailijoiden paratiisi ja siellä oli mukava rento tunnelma, mutta pari päivää oli minulle ihan sopivasti. Viimeisenä päivänä ajoimme Mazunten rannalle ja kävimme matkalla kahdessa paikassa joiden nimiä en nyt valitettavasti muista: ensimmäisessä tapasimme Galon, joka kasvatti kaikenlaisia liskoja esim. iguaaneja (vihreitä leguaaneja) ja kaimaaneja. Toisessa paikassa oli paljon kilpikonnia ja teimme opastetun kierroksen. Siellä nitkautin taas vaihteeksi nilkkani ja se turposi oikein kunnolla illalla, mutta on nyt aika hyvässä kunnossa.
Mazuntessa oli korkea aallokko ja me jatkoimme matkaa Huatulcoon. Se oli paljon kauempana kuin olimme luulleet (respa hotellissa sanoi että sinne on kahden tunnin bussimatka, minkä luulisi tarkoittavan sitä että autolla pääsee paljon nopeammin... mutta matka oli huomattavasti pidempi!). Siellä piti meksikolaisen tuttuni mukaan olla kolmetoista playa virgen (koskematontaa rantaa). No, hän onkin D.F.´stä, joita sanotaan vitsaillen defectuoso, eli siis jotain on päässä vialla. Kyllä ne rannat ihan upeita olikin, mutta siellä oli enimmäkseen loistohotelleja (ei oikein minun mieleeni)... tai sitten meillä ei ollut tarpeeksi aikaa hakea. Joka tapauksessa, maksoimme 50$ rantamaksun ja pulahdimme mereen. Uimisesta ei tullut oikein mitään mutta istuskelimme aikamme rannalla ja kävimme sitten altaalla uimassa paikallisten ipanoitten kanssa.
Koska Huatulco oli matkalla Tuxtla Gutiérreziin mihin olimme menossa illalla niin Pablo sai loistavan idean: me voimme viettää loppupäivän Huatulcossa sen sijaan että ajaisimme edestakaisin. Minua ei ollut vaikea ylipuhua, mutta toiset olivat epävarmempia. Minusta on kiva kun tapahtuu odottamattomia asioita, eikä ollut mitään syytä istua kahta tuntia kuumassa autossa kun ei kerran ollut pakko. Onneksi sain Ingerin mukaani... olisin toki jäänyt ilman häntäkin, mutta kaksin on hauskempaa.
Menimme taksilla kaupunkiin. Se ei ollut kovin kaukana, mutta minä en oikein päässyt kävelemään niin se oli paras. Kuski suositteli meille ihanaa paikallista ravintolaa (oaxaqueña) mistä sai kaikenlaisia herkkuja. Söin enchiladoja molen ja juuston kanssa. Mole on kaakaosta ja chilistä tehty kastike. Aivan ensimmäiseksi kävimme apteekissa ostamassa voltarenia ja sideharsoa nilkan käärimiseen. Vietimme loppuillan mukavassa kaupungissa putiikkeja kiertäen ja kattoterassilla kahvitellen. Vähän ennen puoltayötä kun olimme matkalla linja-autoasemalle (bussi lähti 23.50), saimme "seuraa" poliisiautosta. Meksikolainen virkavalta ei ole kovin hyvässä maineessa ja Inger taisi vähän säikähtää, mutta minä en ollut heitä näkevinäni ja niinpä he ajoivat ohi.
Yöbussimatka Tuxtlaan sujui hyvin paitsi että jalkaani särki aivan armottomasti. Istuimet olivat erittäin mukavat ja olin hyvin varustautunut = makuupussi ja fleecetakki. Perillä söimme aamiaista ja sen jälkeen teimme parin tunnin veneretken Cañon del Sumiderossa. 1000 metriä korkeat kallioseinät molemmin puolin olivat mahtavan näköisiä kun ajoimme leveää jokea pitkin. Aivan fantastista! Näimme kaimaaneja, korppikotkia, hämähäkkiapinoita ja pelikaaneja. Tuli mieleen samanlaiset maisemat Río Dulcen ja Livingstonin välillä Guatemalassa.
Myöhemmin iltapäivällä menimme minibussilla "San Crisiin" = San Cristóbal de las Casas. Rakastuin heti! Sellaisista kaupungeista minä tosiaan pidän. San Cris muistutti kovasti Antiguaa Guatemalassa, Trinidadia Kuubassa tai Granadaa Nicaraguassa. Kävelimme kaupungilla ja kävimme kahvilla, tosi hyviä voileipiä Yik caféssa (suosittelen!)... ja näimme tiikerin ja kaksi puumaa pienissä häkeissä katedraalin luona, sirkuseläimiä.
Teimme retken kahteen kylään: San Juan de Chamula och Zinacantán. Chamulassa on erittäin erikoinen kirkko, missä paikallisväestö vaalii maya-perinteitä: lattialla on havuja, mikä symbolisoi luonnon läsnäoloa kirkossa, sytyttävät kynttilöitä ja uhraavat kananpoikia, juovat Coca Colaa jotta voivat röyhtäillä. Sillä tavalla pahat henget tulevat pois kehosta. Toisessa kylässä kävimme lounaalla ja katsomassa käsitöitä. Ostin pari pientä liinaa joissa oli auringonkukan kuva.
Sää San Crisissa oli miellyttävämpi kuin Puerto Escondidossa. Oli ihan lämmintä ja aurinkoista päivällä (sadekaudesta huolimatta ei satanut!) mutta illat olivat vähän viileämpiä ja fleecetakille oli käyttöä. Huomenna menemme Oventiciin tapamaan zapatisteja. Ei ole vielä varmaa saammeko yöpyä siellä, mutta ilmeisesti. Tiistaina tulemme takaisin San Crisiin ja lähdemme saman tien Bachajóniin kahden päivän perhevierailulle. Kirjoitan seuraavan kerran loppuviikosta. Pitäkää huolta!
Tänään saimme olla mukana kun Chow kävi äänestämässä täällä San Cristóbalissa... tai ainakin saimme nähdä kuinka se tapahtuu. Kun lähdimme paikalta parin tunnin jälkeen niin Chow ei ollut vielä päässyt "nurkan ympäri", niin pitkä oli jono. Vaalipaikalla Plaza Mayorilla (missä myös muualla Meksikossa kirjoilla olevat saivat äänestää) piti olla ajoissa, koska vaalilippuja oli vain rajoitettu määrä. Ensimmäinen ennuste tulee vähän ennen puolta yötä.
Puerto Escondido oli lainelautailijoiden paratiisi ja siellä oli mukava rento tunnelma, mutta pari päivää oli minulle ihan sopivasti. Viimeisenä päivänä ajoimme Mazunten rannalle ja kävimme matkalla kahdessa paikassa joiden nimiä en nyt valitettavasti muista: ensimmäisessä tapasimme Galon, joka kasvatti kaikenlaisia liskoja esim. iguaaneja (vihreitä leguaaneja) ja kaimaaneja. Toisessa paikassa oli paljon kilpikonnia ja teimme opastetun kierroksen. Siellä nitkautin taas vaihteeksi nilkkani ja se turposi oikein kunnolla illalla, mutta on nyt aika hyvässä kunnossa.
Mazuntessa oli korkea aallokko ja me jatkoimme matkaa Huatulcoon. Se oli paljon kauempana kuin olimme luulleet (respa hotellissa sanoi että sinne on kahden tunnin bussimatka, minkä luulisi tarkoittavan sitä että autolla pääsee paljon nopeammin... mutta matka oli huomattavasti pidempi!). Siellä piti meksikolaisen tuttuni mukaan olla kolmetoista playa virgen (koskematontaa rantaa). No, hän onkin D.F.´stä, joita sanotaan vitsaillen defectuoso, eli siis jotain on päässä vialla. Kyllä ne rannat ihan upeita olikin, mutta siellä oli enimmäkseen loistohotelleja (ei oikein minun mieleeni)... tai sitten meillä ei ollut tarpeeksi aikaa hakea. Joka tapauksessa, maksoimme 50$ rantamaksun ja pulahdimme mereen. Uimisesta ei tullut oikein mitään mutta istuskelimme aikamme rannalla ja kävimme sitten altaalla uimassa paikallisten ipanoitten kanssa.
Koska Huatulco oli matkalla Tuxtla Gutiérreziin mihin olimme menossa illalla niin Pablo sai loistavan idean: me voimme viettää loppupäivän Huatulcossa sen sijaan että ajaisimme edestakaisin. Minua ei ollut vaikea ylipuhua, mutta toiset olivat epävarmempia. Minusta on kiva kun tapahtuu odottamattomia asioita, eikä ollut mitään syytä istua kahta tuntia kuumassa autossa kun ei kerran ollut pakko. Onneksi sain Ingerin mukaani... olisin toki jäänyt ilman häntäkin, mutta kaksin on hauskempaa.
Menimme taksilla kaupunkiin. Se ei ollut kovin kaukana, mutta minä en oikein päässyt kävelemään niin se oli paras. Kuski suositteli meille ihanaa paikallista ravintolaa (oaxaqueña) mistä sai kaikenlaisia herkkuja. Söin enchiladoja molen ja juuston kanssa. Mole on kaakaosta ja chilistä tehty kastike. Aivan ensimmäiseksi kävimme apteekissa ostamassa voltarenia ja sideharsoa nilkan käärimiseen. Vietimme loppuillan mukavassa kaupungissa putiikkeja kiertäen ja kattoterassilla kahvitellen. Vähän ennen puoltayötä kun olimme matkalla linja-autoasemalle (bussi lähti 23.50), saimme "seuraa" poliisiautosta. Meksikolainen virkavalta ei ole kovin hyvässä maineessa ja Inger taisi vähän säikähtää, mutta minä en ollut heitä näkevinäni ja niinpä he ajoivat ohi.
Yöbussimatka Tuxtlaan sujui hyvin paitsi että jalkaani särki aivan armottomasti. Istuimet olivat erittäin mukavat ja olin hyvin varustautunut = makuupussi ja fleecetakki. Perillä söimme aamiaista ja sen jälkeen teimme parin tunnin veneretken Cañon del Sumiderossa. 1000 metriä korkeat kallioseinät molemmin puolin olivat mahtavan näköisiä kun ajoimme leveää jokea pitkin. Aivan fantastista! Näimme kaimaaneja, korppikotkia, hämähäkkiapinoita ja pelikaaneja. Tuli mieleen samanlaiset maisemat Río Dulcen ja Livingstonin välillä Guatemalassa.
Myöhemmin iltapäivällä menimme minibussilla "San Crisiin" = San Cristóbal de las Casas. Rakastuin heti! Sellaisista kaupungeista minä tosiaan pidän. San Cris muistutti kovasti Antiguaa Guatemalassa, Trinidadia Kuubassa tai Granadaa Nicaraguassa. Kävelimme kaupungilla ja kävimme kahvilla, tosi hyviä voileipiä Yik caféssa (suosittelen!)... ja näimme tiikerin ja kaksi puumaa pienissä häkeissä katedraalin luona, sirkuseläimiä.
Teimme retken kahteen kylään: San Juan de Chamula och Zinacantán. Chamulassa on erittäin erikoinen kirkko, missä paikallisväestö vaalii maya-perinteitä: lattialla on havuja, mikä symbolisoi luonnon läsnäoloa kirkossa, sytyttävät kynttilöitä ja uhraavat kananpoikia, juovat Coca Colaa jotta voivat röyhtäillä. Sillä tavalla pahat henget tulevat pois kehosta. Toisessa kylässä kävimme lounaalla ja katsomassa käsitöitä. Ostin pari pientä liinaa joissa oli auringonkukan kuva.
Sää San Crisissa oli miellyttävämpi kuin Puerto Escondidossa. Oli ihan lämmintä ja aurinkoista päivällä (sadekaudesta huolimatta ei satanut!) mutta illat olivat vähän viileämpiä ja fleecetakille oli käyttöä. Huomenna menemme Oventiciin tapamaan zapatisteja. Ei ole vielä varmaa saammeko yöpyä siellä, mutta ilmeisesti. Tiistaina tulemme takaisin San Crisiin ja lähdemme saman tien Bachajóniin kahden päivän perhevierailulle. Kirjoitan seuraavan kerran loppuviikosta. Pitäkää huolta!
28 juni 2006
Hengissa ollaan, nippa nappa!
Olen talla hetkella Tyynen Valtameren rannalla, Puerto Escondidossa. Ilman kosteus on 500% tai jotain ja asteita on kolmisenkymmenta, varjossa, auringossa varmaan tuplasti. En ole ehtinyt viela kirjoittamaan mitaan, tiukan ohjelman takia, mutta parempi myohaan...
OK, aloitetaan alusta. En aio kirjoittaa suomalaisia vokaaleja, niita pilkkusellaisia, vaan kirjoitan a ja o. Siihen tottuu vahitellen... Laitan linkkeja ja selityksia sitten myohemmin, ja kuvia, nyt haluan vain paasta suurinpiirtein ajantasalle. Matka sujui mutkitta ja perille saavuttiin aikataulun mukaan. Hauskin tulli, muuten, minka olen koskaan nahnyt. Ohi kulkiessa kaikki painoivat vuorotellen vihreaa nappia ja silla siisti. Hehehe!
On olemassa kolme Meksikoa: maa, osavaltio ja paakaupunki, jota myos sanotaan DF´ksi (Distrito Federal). Kaupunki on mahtavan suuri ja vaikka olimme siella paivan kauemmin kuin alkuperainen suunnitelma oli (melkein koko ryhma oli sairas, paitsi mina... minulle tuli tauti vasta paivaa myohemmin), ehdimme tutustumaan maailman toiseksi suurimpaan kaupunkiin kovasti pintapuolisesti.
Ai, mitako ehdin nahda ja kokea? Vaikka mita! Olen syonyt tyypillista mexikolaista aamiaista (munakokkelia missa on chilia, sipulia ja tomaattia plus papuja ja maitokahvia, mika on joissakin paikoissa oikein hyvaa mutta yleensa ei) ja muuta hyvaa paikallista ruokaa, kaynyt antropologisessa museossa (se oli aivan fantastinen ja menen sinne uudemman kerran ennen kotiin lahtoa, koska muutamassa tunnissa ei ehtinyt kovin paljon - ja myos Frida-museoon), nahnyt voladores (suurinpiirtein mexikolainen bungy jump), kaynyt Teotihuacánissa, missa ovat kuuluisat auringon ja kuun pyramidit (kiipesin melkein ylos asti ensin mainittuun, joka on korkeampi... kunnes kaide loppui ja korkean paikan kammo voitti), nahnyt mariachi-soittajia (paikallisia muusikoita, joilla on mustat kiiltavat vaatteet) Pza Garibaldilla, Pza de las Tres Culturas, yliopistioalue (noin 360 000 oppilasta!!!), leikkinyt turistia picnicilla Choximilcon riippuvassa puutarhassa, ostanut pienen tulivuorikivesta tehdyn esineen ja muita muistoja, unohtanut kamerani yhden museon vessan (olen ainakin yhta hajamielinen kuin ennen; sain kameran takaisin kuin ihmeen kautta, vaikka siella oli kaynyt porukkaa pilvin pimein minun jalkeeni!), kannustanut Meksikoa kun pelasivat (ja havisivat 2-1) Argentiinaa vastaan, maistanut tequilaa ja pulquea, ostanut kirjan Benito Juárezista (1. meksikolainen presidentti, joka oli intiaani), ihaillut Diego Riveran maalauksia, kaynyt katedraalissa ja muissa mielenkiintoisissa rakennuksissa, syonyt guacamolea kattoterassilla. Kaikki tama siis paakaupungissa... ja lopuksi ehka kaikkein mielenkiintoisin tapahtuma: ottanut osaa kokoukseen, jonka jarjesti opettajien paikallisjarjesto. Protestoivat opettajien alhaisia palkkoja ja huonoja tyoolosuhteita, ja poliisivakivaltaa vastaan Oaxacassa ja muualla. Saimme kuulla jarkyttavia tarinoita pahoinpidellyista ja raiskatuista naisista, mutta myos upeiden esiintyjien kaunista musiikkia. Kokouksessa olivat myos Alexis´n sisar ja aiti. Han kuoli, ainoastaan 20-vuotiaana, kun poliisit ampuivat mielenosoittajia kumikuulilla Atencossa.
Ennen kokousta kiersi huhu, etta Subcomandante Marcos ehka saattaisi osallistua kokoukseen, mutta ei sita kukaan tosissaan uskonut... kunnes han tuli sisaan muutaman miehen saattamana ja istui ensimmaiselle penkkiriville ihan minun eteeni! Sain nipistaa itseani muutaman kerran, enka sittenkaan meinannut uskoa etta se oli totta! Yleisosta kuului syva huokaus ja sitten raivoisat taputukset. Kaikki olivat mykistyneita! Monet kavivat pyytamassa nimikirjoituksen, mutta mina otin kuvia ja kuuntelin haltioissani pitkaa ja vaikuttavaa puhetta. Monilla oli kyyneleet silmissa! Tosiaan epatodellista. Mina ja "el Sub" laulettiin yhdessa "El pueblo unido jamás será vencido"... sita en varmaan koskaan unohda.
Meksiko Citysta matkustimme Oaxacaan, missa oli aika rauhatonta mielenosoitusten takia. Aluksi oli kysymys opettajien palkoista jne, mutta siita tulikin poliittinen asia. Jo silloin kun me olimme siella, huhuttiin etta poliisi ja sotilaat suunnittelevat akkirynnakkoa, mutta onneksi ei mitaan tapahtunut. Eivat ehka uskalla, kun kohta, 2/7, on vaalit ja asia saisi liikaa huomiota. Paikalle keraantyi aina vain lisaa ihmisia ja heita oli lopulta joka paikassa makailemassa kaduilla ja toreilla. Oaxacasta kavimme Monte Albánin raunioilla (zapotecas) ja kasityolaiskylissa Arrazola (ostin alebrijes = puuesinenita copal-puusta) ja San Bartolo seka katsomassa maailman suurinta puuta (ei ole nyt mittoja, mutta suuri se oli, El Tule). Meilla oli oppaana 8-vuotias Mario (uniformussa), joka on mallioppilas koulussa ja saa siksi opastaa turisteja iltapaivisin ja tienata vahan rahaa. Han osoitteli peililla heijastuksia puuhun ja naytti erilaisia "kuvia" ... seka espanjaksi etta englanniksi - ja sanoi joka kerta peraan: "Diid youu seee?".
Eilen tulin siis Puerto Escondidoon ja sain uida ensimmaisen kerran, ei meressa kuitenkaan, koska edellisena paivana oli 8 metria korkeita aaltoja ja tanaankin on viela punainen lippu. Oven ulkopuolella oleva pieni uima-allas on ihan passeli. ;D Huomenna jatkuu matka Chiapasiin. Ollaan kuulolla.
OK, aloitetaan alusta. En aio kirjoittaa suomalaisia vokaaleja, niita pilkkusellaisia, vaan kirjoitan a ja o. Siihen tottuu vahitellen... Laitan linkkeja ja selityksia sitten myohemmin, ja kuvia, nyt haluan vain paasta suurinpiirtein ajantasalle. Matka sujui mutkitta ja perille saavuttiin aikataulun mukaan. Hauskin tulli, muuten, minka olen koskaan nahnyt. Ohi kulkiessa kaikki painoivat vuorotellen vihreaa nappia ja silla siisti. Hehehe!
On olemassa kolme Meksikoa: maa, osavaltio ja paakaupunki, jota myos sanotaan DF´ksi (Distrito Federal). Kaupunki on mahtavan suuri ja vaikka olimme siella paivan kauemmin kuin alkuperainen suunnitelma oli (melkein koko ryhma oli sairas, paitsi mina... minulle tuli tauti vasta paivaa myohemmin), ehdimme tutustumaan maailman toiseksi suurimpaan kaupunkiin kovasti pintapuolisesti.
Ai, mitako ehdin nahda ja kokea? Vaikka mita! Olen syonyt tyypillista mexikolaista aamiaista (munakokkelia missa on chilia, sipulia ja tomaattia plus papuja ja maitokahvia, mika on joissakin paikoissa oikein hyvaa mutta yleensa ei) ja muuta hyvaa paikallista ruokaa, kaynyt antropologisessa museossa (se oli aivan fantastinen ja menen sinne uudemman kerran ennen kotiin lahtoa, koska muutamassa tunnissa ei ehtinyt kovin paljon - ja myos Frida-museoon), nahnyt voladores (suurinpiirtein mexikolainen bungy jump), kaynyt Teotihuacánissa, missa ovat kuuluisat auringon ja kuun pyramidit (kiipesin melkein ylos asti ensin mainittuun, joka on korkeampi... kunnes kaide loppui ja korkean paikan kammo voitti), nahnyt mariachi-soittajia (paikallisia muusikoita, joilla on mustat kiiltavat vaatteet) Pza Garibaldilla, Pza de las Tres Culturas, yliopistioalue (noin 360 000 oppilasta!!!), leikkinyt turistia picnicilla Choximilcon riippuvassa puutarhassa, ostanut pienen tulivuorikivesta tehdyn esineen ja muita muistoja, unohtanut kamerani yhden museon vessan (olen ainakin yhta hajamielinen kuin ennen; sain kameran takaisin kuin ihmeen kautta, vaikka siella oli kaynyt porukkaa pilvin pimein minun jalkeeni!), kannustanut Meksikoa kun pelasivat (ja havisivat 2-1) Argentiinaa vastaan, maistanut tequilaa ja pulquea, ostanut kirjan Benito Juárezista (1. meksikolainen presidentti, joka oli intiaani), ihaillut Diego Riveran maalauksia, kaynyt katedraalissa ja muissa mielenkiintoisissa rakennuksissa, syonyt guacamolea kattoterassilla. Kaikki tama siis paakaupungissa... ja lopuksi ehka kaikkein mielenkiintoisin tapahtuma: ottanut osaa kokoukseen, jonka jarjesti opettajien paikallisjarjesto. Protestoivat opettajien alhaisia palkkoja ja huonoja tyoolosuhteita, ja poliisivakivaltaa vastaan Oaxacassa ja muualla. Saimme kuulla jarkyttavia tarinoita pahoinpidellyista ja raiskatuista naisista, mutta myos upeiden esiintyjien kaunista musiikkia. Kokouksessa olivat myos Alexis´n sisar ja aiti. Han kuoli, ainoastaan 20-vuotiaana, kun poliisit ampuivat mielenosoittajia kumikuulilla Atencossa.
Ennen kokousta kiersi huhu, etta Subcomandante Marcos ehka saattaisi osallistua kokoukseen, mutta ei sita kukaan tosissaan uskonut... kunnes han tuli sisaan muutaman miehen saattamana ja istui ensimmaiselle penkkiriville ihan minun eteeni! Sain nipistaa itseani muutaman kerran, enka sittenkaan meinannut uskoa etta se oli totta! Yleisosta kuului syva huokaus ja sitten raivoisat taputukset. Kaikki olivat mykistyneita! Monet kavivat pyytamassa nimikirjoituksen, mutta mina otin kuvia ja kuuntelin haltioissani pitkaa ja vaikuttavaa puhetta. Monilla oli kyyneleet silmissa! Tosiaan epatodellista. Mina ja "el Sub" laulettiin yhdessa "El pueblo unido jamás será vencido"... sita en varmaan koskaan unohda.
Meksiko Citysta matkustimme Oaxacaan, missa oli aika rauhatonta mielenosoitusten takia. Aluksi oli kysymys opettajien palkoista jne, mutta siita tulikin poliittinen asia. Jo silloin kun me olimme siella, huhuttiin etta poliisi ja sotilaat suunnittelevat akkirynnakkoa, mutta onneksi ei mitaan tapahtunut. Eivat ehka uskalla, kun kohta, 2/7, on vaalit ja asia saisi liikaa huomiota. Paikalle keraantyi aina vain lisaa ihmisia ja heita oli lopulta joka paikassa makailemassa kaduilla ja toreilla. Oaxacasta kavimme Monte Albánin raunioilla (zapotecas) ja kasityolaiskylissa Arrazola (ostin alebrijes = puuesinenita copal-puusta) ja San Bartolo seka katsomassa maailman suurinta puuta (ei ole nyt mittoja, mutta suuri se oli, El Tule). Meilla oli oppaana 8-vuotias Mario (uniformussa), joka on mallioppilas koulussa ja saa siksi opastaa turisteja iltapaivisin ja tienata vahan rahaa. Han osoitteli peililla heijastuksia puuhun ja naytti erilaisia "kuvia" ... seka espanjaksi etta englanniksi - ja sanoi joka kerta peraan: "Diid youu seee?".
Eilen tulin siis Puerto Escondidoon ja sain uida ensimmaisen kerran, ei meressa kuitenkaan, koska edellisena paivana oli 8 metria korkeita aaltoja ja tanaankin on viela punainen lippu. Oven ulkopuolella oleva pieni uima-allas on ihan passeli. ;D Huomenna jatkuu matka Chiapasiin. Ollaan kuulolla.
20 juni 2006
10 diez, 9 nueve, 8 ocho, 7 siete, 6 seis…
Lähtölaskenta on alkanut. Kuusi tuntia vielä kotoa lähtöön. Pitää olla hyvissä ajoin koska kuski ei tunne tietä meille. Kohta alkaa tulla sydämen tykytystä. Eihän tätä heikkohermoisempikaan kestä! Meillä on noin neljän tunnin välilasku Hollannissa ja perillä Benito Juarez-kentällä ollaan klo puoli kuusi illalla paikallista aikaa jos ei tapahdu mitään kummallista. Että sil viisiin, ollaan kuulolla! Aurinkoisia päiviä ja makeita mansikoita kaikille! Pistäkäähän tervehdystä tulemaan tännekin päin, että tiedän mitä puuhailette sillä aikaa kun minä liihotan maalimalla. Mooooi!
17 februari 2006
Nedräkningen har börjat!
Matkakuume ei ole vielä ihan 40 asteessa, mutta aamukamman hankkimista pitäisi jo vakavasti harkita. Nyt on 123 päivää 2 tuntia 3 minuuttia ja 25 sekuntia aikaa H-hetkeen = 21. kesäkuuta 2006. Matkasuunnitelma on tämännäköinen... ainakin alkumatkasta... lopusta ei ole vielä muuta tietoa kuin lähtöpäivä Meksiko Citystä. Siihen väliin sopii sitten reilut kaksi viikkoa kaikenlaista kivaa, reissukaveri tulee viikonlopuksi niin päästään suunnittelemaan. Mitään tarkkaa ohjelmaa ei tehdä, täytyy jättää improvisaatiolle varaa. Hyviä vinkkejä otamme kiitollisuudella vastaan. Tällä kertaa en aio pitää matkapäiväkirjaa, niinkuin ennen, vaan kirjoittelen kuulumisia tänne blogiin.
Prenumerera på:
Inlägg (Atom)