Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan
Romaani
Venäjänkielinen alkuteos: Master i Margarita (1928-40)
Suomentanut: Ulla-Liisa Heino
WSOY,1996
Venäläisen Mihail Bulgakovin (1891-1940) klassikkoromaanin Saatana saapuu Moskovaan olen ehtinyt lukemaan jo useita kertoa elämäni aikana. Kaikilla lukukerroilla olen hullaantunut romaanin satiirin pistävyydestä, fantasian lennokkuudesta, lyyrisen rakkaustarinan syvyydestä, kristinuskon historian uudelleentulkinnasta, eri aikatasojen saumattomasta nivomisesta toisiinsa ja tietysti kielellisestä rikkaudesta ja kerronnan sujuvuudesta.
Bulgakovin romaaniin sisältyy kolme ajallisesti, paikallisesti ja tyylillisesti eriävää mutta toisiinsa risteilevää kertomusta. Fiktion nykyhetkessä pimeyden ruhtinas ja mustan magiikan professori Woland saapuu seurueineen Moskovaan. Woland on pirullinen juonittelija mutta myös huvittavan ovela velmuilija. Wolandin ulkonäkö häkellyttää. Kukaan ei pysty kuvaamaan sitä yksiselitteisesti. Wolandin silmiä pidetään eriparisina, toinen silmistä on ilmeeltään tyhjä ja kuollut. Hahmo puhuu välillä venäjää kuin syntyperäinen, välillä murtaen, välillä kadottaa täysin kykynsä ymmärtää puhetta.
”Jälkeenpäin, kun suoraan sanoen oli jo myöhäistä, eri virastot esittivät yhteenvetojaan tämän henkilön ulkonäöstä, mutta niiden tarkistus herättää pakostakin hämmennystä. Niinpä eräässä yhteenvedossa sanotaan, että hän oli lyhytkasvuinen, että hänellä oli kultahampaat ja että hän ontui oikeaa jalkaansa. Toisessa väitetään, että hän oli romuluinen, että hänellä oli hampaissaan platinakruunut ja että hän ontui vasenta jalkaansa. Kolmannessa todetaan lakonisesti, ettei hänellä ollut mitään erikoistuntomerkkejä.”
Wolandin seurueeseen kuuluu erikoisia persoonia. Läpinäkyvä kansalainen Korovjev eli Fagot käyttää ruudullista pikkutakkia ja rikkinäisiä silmälaseja. Hän on teeskentelyn ja manipuloinnin mestari. Azazello on torahampainen, punatukkainen ja ilkeästä virnuileva. Musta kissa Begemot muuntautuu välillä kissankasvoiseksi mieheksi joka matkustaa sujuvasti raitiovaunussa. Ilkikurinen ja kujeileva Begemot-kissa puhuu räävittömästi, juo votkaa ja ampuu revolverilla. Seurueessa kulkee mukana alaston nainen, jolla on fosforinhohtoiset silmät, kylmyyttä hohkaava vartalo ja kaulalla kuristusjälkiä.
Woland kätyreineen tekee Moskovassa kaikenlaisia tempauksia. He lavastavat kerrostalon asukkaita syyllisiksi vieraan valuutan kätkemiseen. Homma hoituu noitumalla ruplat dollareiksi. He järjestävät onnettomuuden, jossa kohteelta leikkautuu pää irti. Silminnäkijän he ajavat sekopäiseksi pelottelemalla tätä, ja eipä aikaakaan kun uhri päätyy mielisairaalaan. Samaan osoitteeseen kuljetetaan lukuisia muitakin saatanallisen hahmon vaikutuspiiriin joutuneita. Kovin hyvin ei käy niillekään ihmisille, jotka erehtyvät osallistumaan Wolandin mustan magiikan näytökseen Varietee-teatterissa. Osa menettää maineensa, osa vaatteet päältään, osa uskonsa omiin aisteihinsa ja omaan järkeensä.
Pimeyden ruhtinaan hahmossa seurueineessa voi nähdä viitteitä autoritaarisen ja totalitaarisen valtion valvontakoneistosta. Woland, Korovjev, Begemot, Azazello ja vaarallisen viettelevä alaston nainen kykenevät kaikkeen, mutta samalla he eivät jää koskaan kiinni mistään. He pystyvät urkkimaan tietoonsa kenen tahansa kansalaisen etu- ja sukunimen, asuinpaikan, perhe- ja sukulaissuhteet ja henkilökohtaiset salaisuudet kuten esimerkiksi uhkapeliongelmat ja aviorikokset.
Pimeyden ruhtinas seurueineen näyttää tietävän etukäteen myös ihmisten kuolinpäivän ja kuolintavan, lähinnä siksi että he ovat usein itse edesauttamassa kohteensa päivien päättymistä. Jos saatanallista seuruetta yrittää saada vastuuseen teoistaan, he liukenevat ilmaan. Jos heidän välilleen on solminut kirjallisen sopimuksen, musteet haihtuvat papereista ja todistusainesto katoaa. Tuntuu kuin saatanallisen seurueen ylle olisi langennut ikuinen syytesuoja.
Romaanin fiktion nykyhetkessä seikkailevat moskovalaisia kirjailijoita ja teatteri-ihmisiä. Kun he kohtaavat Wolandin kätyreineen, pahuuden kosketus johtaa yllättäviin katoamiseen, muilutuksiin, pahoinpitelyihin, murhiin ja hullujenhuoneelle sulkemisiin.
Toimintaedellytykset taiteen saralla kapenevat, kun kirjailijaliitto Massolitin puheenjohtajan Misa Berliozin irtileikkautunut pää kierii kadulla, runoilija Ivan Bezdomnyi riehuu kuin järkensä menettänyt, Varietee-teatterin johtaja Lihodejev siepataan kotoaan ja singotaan Jaltalle noituuden avulla, teatterin apulaisjohtaja Varenuha nuijitaan henkihieveriin koska hän yrittää salaa tehdä toisin kuin määrätään ja teatterin talouspäällikkö Rimski lamaantuu toimintakyvyttömäksi kohdattuaan kuoleman ja elämän rajoilla häilyvän hahmon.
Romaanissa taiteilijoita ja älyköitä vainotaan, uhkaillaan, siepataan ja tapetaan lähes yhtä tehokkaasti kuin Stalinin ajan Venäjällä toisinajattelijoille tapahtui. Tosin tulee mietittyä, onko juurikaan mikään muuttunut Putinin aikana itänaapurissamme. Edelleen ihmisiä vainotaan, uhkaillaan, myrkytetetään kuoliaaksi tai puolikuoliaaksi, tapetaan lavastetuissa onnettomuuksissa, järjestetään oikeudenkäyntejä joissa vankilatuomio julistetaan tekaistujen todisteiden avulla. Edelleen ihmisiä katoaa. Venäläismiehiä ”katoaa” sotatantereille ja ukrainalaisia ”katoaa” kodeistaan mystisesti suoraan Venäjälle.
Tässä nykyisessä maailmanpoliittisessa tilassa kammottavat tapahtumat eivät ole voineet olla vaikuttamatta lukukokemukseeni. Aikaisemmat lukukerrat ovat olleet huomattavasti hilpeämpiä. Silloin muistan hullaantuneeni romaanin humoristisuudesta, sen mustasta komiikasta ja villin mielikuvituksellisista fantasiapiirteitä, kuten naisista jotka muuttuivat taivaalla lentäviksi noidiksi levitettyään iholleen mädältä liejulta löyhkäävää taikavoidetta ja keskiyön tanssiaisista, joissa vieraat ovat kuolleista herätettyä, kalmanhajuisia myrkyttäjiä, parittajia, pyöveleitä, kavaltajia, mielipuolia mutta myös kuninkaita, herttuoita ja maailmankuuluja säveltäjiä.
Tämänkertaisessa lukukokemuksessani en voinut olla miettimättä, kuinka osuvasti mutta piilotetun salakavalasti romaani kuvaa Venäjällä 1930-luvulla vallinnutta yleistä, henkistä ilmapiiriä. Voiko romaanista tavoittaa rivien välistä yhteiskunnassa vallinnutta pelon ilmapiiriä, jatkuvaa uhan tunnetta ja lähes vainoharhaista tunnetta, että keneenkään ei ehkä voi luottaa, koska kuka tahansa voi osoittautua ties miksikä petturiksi, ilmiantajiksi tai vainoajiksi?
”Niin pian kuin Rimski vakuuttui ajatuksesta, että Varenuha valehteli hänelle, kauhu hiipi pitkin hänen ruumistaan jaloista alkaen, ja kahdesti hänestä jälleen tuntui, kuin lattiaa pitkin olisi levinnyt malariaa levittävä, mädänneen kostea löyhkä. Irrottamatta hetkeksikään katsettaan apulaisjohtajasta, joka oli oudosti käpristynyt nojatuoliin ja pysytteli tiukasti pöytälampun sinertävän valon varjossa suojellen samalla kasvojaan sanomalehdellä muka häntä häiritsevältä lampunvarjolta, Rimski ajatteli vain yhtä: mitä tämä kaikki merkitsi?”
Koska tämänkertaisella lukukerrallani olin niin takertunut näkemään rivien väleihin piilotettua yhteiskuntakritiikkiä, melkein sivuutin Mestarin ja Margaretan kirpaisevan rakkaustarinan. Margareta pyristelee eroon yltäkylläisestä mutta tunteettomasta elämästään kohti todellista rakkautta, Mestaria. Heidän rakkautensa on voimakas ja ehdoton, mutta tragiikan sävyttämä. Lopulta rakastavaiset saavat toisensa, mutta samalla maksavat siitä kovimman mahdollisen hinnan.
Tällä kertaa en myöskään jaksanut paneutua kristinuskon syntyvaiheisiin sijoittuvaa tarinalinjaan, jossa raamatun Jeesus Nasaretilaista muistuttava Jesua Ha-Nostri kohtaa Jersalaimissa Pontius Pilatuksen, joka tuomitsee haihattelevan ja mahtipontisen kiertävän filosofin kuolemaan ristillä. Viereisille risteille naulataan kaksi ryöväriä.
Jos käsitin oikein, ajanlaskun alun Jersalaimiin sijoittuvat luvut ovat osin Wolandin kertomia muistelmia omasta elämästään ikuisena pahuuden ruumiillistumana ja osittain Mestariksi kutsutun kirjailijan kirjoittamia romaanilukuja.
Näissä luvuissa seikkailevat muun muassa veronkerääjä Leevi Matteus, joka kirjoittaa sekavia muistiinpanoja Jesua Ha-Notsrin puheista ja lisäilee loput omasta päästään.
Juudas Kirjatilainen on romaanissa kuvattu petturina, joka joutuu itse petoksen uhriksi. Ilmiannettuaan Jesua Ha-Notsrin Juudas saa hopeakolikkonsa palkkioksi, mutta hän ei pysty välttämään salaisen poliisin tappotuomiota. Juudaksen rakastajatar on vedetty mukaan juoneen ja houkuttelee miehen kaupungin laidalla sijaitsevaan puutarhaan, jossa murhaajat jo odottavat veitsineen ja kohta veri virtaa.
Vaikka lukukokemukseni ehkä olikin painajaismaisen uutiskuvaston vääristämä, Bulgakovin musta huumori ei koskaan lakkaa huvittamasta minua:
”Jouduin juuri raitiovaunun alle Patriarkan lammilla. Hautajaiset perjantaina kello 15. Tule. Berlioz.
Maksimilian Andrejevitsia pidetään syystäkin Kievin viisaimpiin miehiin kuuluvana. Mutta viisaimmankin ihmisen saattaa moinen sähkösanoma johdattaa umpikujaan. Jos kerran mies sähkötti joutuneensa raitiovaunun alle, hän ei siis ollut kuollut. Mutta miksi siinä tapauksessa hautajaiset? Tai ehkäpä hän oli hyvin huonona ja aavisti kuolevansa? Se oli mahdollista, mutta äärimmäisen kummallinen oli kuitenkin tuo täsmällisyys: mistä hän sentään saattoi tietää, että hänen hautajaisensa pidettäisiin perjantaina kello 15? Ihmeellinen sähkösanoma!”
Lopuksi haluan sanoa, että on tuntunut äärimmäisen vaikealta kirjoittaa tästä Bulgakovin klassikkoromaanista, mikä sattuu olemaan myös yksi suosikkikirjoistani. Ylipäänsä jos kirjoittaa teoksesta, jota todella arvostaa ja josta todella pitää, mikä tahansa tahansa lähestymisyritys ja käsittelytyyli tuntuu onnettomalta räpellykseltä verrattuna siihen alkuperäiseen mestariteokseen. Mutta tämmöistä tämä nyt on ja näillä mennään.