Leffassa oopperassa

(kuva: La Boheme/ Metropolitan Opera)

Eilen kävin ensimmäistä kertaa elämässäni katsomassa elokuvateatterissa esitetyn oopperanauhoituksen. Kyseessä oli Giacomo Puccinin La Boheme, joka on alun perin esitetty The Metropolitan Operassa New Yorkissa vuonna 2014. Kirjoitan vaikutelmistani erittäin lyhyesti, sähkösanomatyylillä.

Musiikki: Vaikuttava. Kiehtova. Monipuolinen.
Laulu: Pehmeä. Lämmin. Kirkas. Raikas.
Tarina: Rappioromanttinen. Boheemi. Traaginen.
Lavastus: Elokuvamainen. Realistinen. Yksityiskohtainen.
Valaistus: Hillitty. Tarkoituksenmukainen.

Muuta leffateatterista (Finnkino Kinopalatsi Helsinki):
Tuolit: Sopivat
Äänentoisto: Hyvä
Kuvanlaatu: Hyvä
Tunnelma: Rento
Väliaika:  On. Kesto 10 min.
Väliaikatarjoilu: Ei myyntiä. Ilmainen vesi.
Hintalaatusuhde: Hyvä
Suosittelenko: Kyllä

Meikämandoliinin taide-elämyksiä

(Kuvat sivulta: Kansallisteatteri)

Varoitus: tämä blogiteksti ei ole arvio, vaan erään pakkomielteen totetus.

Meikämandoliini yrittää kirjoittaa kuukauden viiveellä taide-elämyksistään teatterissa ja oopperassa. Kansallisteatterissa meikämandoliini näki Aleksis Kiven näytelmän Nummisuutarit. Kyseinen näytelmä ei ollut meikämandoliinille entuudestaan tuttu. Meikämandoliini ei siis ole lukenut kyseistä näytelmää kirjana. Jälkiviisaana meikämandoliini toteaa, että olisi ehdottomasti kannattanut.

Mikäli meikämandoliini on käsittänyt oikein, näytelmä kuvaa suomalaista tragikoomista elämää. Päähenkilön Eskon (Aku Hirviniemi) meikämandoliini tulkitsi höynäytettäväksi hölmöksi. Esko kuvitteli pääsevänsä omiin häihinsä, mutta joutuikin sivustakatsojaksi, kun ihannenainen päätyi toisen morsiameksi. Meikämandoliinin havaintojen mukaan Esko tunaroi muutenkin elämässään. Hän sekaantui viinaan, uskonnollisiin hihhuleihin ja kiertävään rikollisjoukkoon.

Meikämandoliini suhtautui näytelmän alkupuolella päähenkilön hölmöilyihin kepeästi naureskellen, mutta näytelmän loppua kohden sävyt synkkenivät. Meikämandoliinille ei täysin avautunut, miksi höynäytetyn miehen piti tappaa hänelle ilkkunut mies. Onneksi meikämandoliini pääsi kysymään asiaa teatteriseuralaiseltaan. Tivasin teatterikaveriltani, miksi teikätamburiinin mielestä kaikki kävi niin kuin kävi. Heikäharmonikka kertoi auliisti, että näytelmä kertoo tyypillisestä suomalaisesta rikoksesta eli humalapäissä tehdystä taposta. Heikäharmonikka sanoi, että kun muuten mukavaa suomalaista miestä petetään, nöyryytetään ja suostutellaan juomaan viinaa, seurauksena on usein pikastuksissa tehty tappo. Eli meikämandoliini ja heikäharmonikka arvioivat yhdessä, että näytelmä kääntyy komediasta tragediaksi. Meikämandoliinin mielestä näytelmä kertoo suomalaisesta hulluudesta.

Meikämandoliini vaikuttui näytelmän toteutuksessa monista asioista. Lavastus ja valaistus miellyttivät meikämandoliinia. Erityisesti meikämandoliinille on jäänyt mieleen alkukohtaus, jossa keltaisella valaistua taustaa vasten tanssii tai pikemminkin nykii ja sätkii mustiin kaapuihin ja hattuihin pukeutuneita miehiä ja naisia. Meikämandoliini olettaa, että tähän kohtaukseen on tiivistetty koko näytelmän tragikomiikka. Meikämandoliini ilahtui tietysti myös upeista lauluosuuksista (jotka ovat jo valitettavasti kadonneet meikämandoliinin epämusikaalisesta päästä). Ylipäänsä meikämandoliini tykkäsi, että vanhahkolla suomen kielellä kirjoitettu näytelmä olisi saatu modernisoitua mielenkiintoisesti. Näyttelijöistä meikämandoliinin mieleen takertui Aku Hirviniemen upea suoritus vakavassa roolissa. Näytelmässä meikämandoliinia ilahdutti aivan erityisesti se, ettei siinä huudettu turhaan. Tietysti desibelitaso nousi ajoittain korkealle, mutta se oli perusteltua.

Koko näytelmän ajan meikämandoliinin päässä pyöri samanaikaisesti toinen sisäinen filmi. Sen aiheena oli juuri sinä päivänä haudattu tuttu ihminen. Meikämandoliini ei saanut kuvasarjaa katkeamaan. Meikämandoliini ajatteli taukoamatta, että miltä kuollut ruumis näyttää haudassaan, miltä hauta näyttää, miltä hautausmaa näyttää. Meikämandoliini vatvoi täysin absurdeja kysymyksiä eli miltä kuolleesta ruumiista tuntuu olla haudassa, onko kuolleella kylmä, onko kuollut ruumis jäässä, onko hauta-arkun kansi murskattu ja hauta peitetty hiekalla ja mullalla, miltä tuntuu jäädä yksin pimeyteen, sataako lunta, vettä, tuuleeko, vyöryvätkö pilvet taivaalla, näkyvätkö tähdet. Samanaikaisesti meikämandoliini tietysti tajusi, että kuolleet ovat kuolleita, kuolleet eivät ajattele eivätkä tunne mitään. Mutta meikämandoliinin mieleen työntyi järjettömiä ajatuksia, että jos kuollut ei olekaan kuollut, jospa kuollut yhtäkkiä kuitenkin herää ja huomaa olevansa yksin haudassaan, yksin pimeässä, yksin kylmässä vailla pakoonpääsyn mahdollisuutta. Meikämandoliini ei väitä, että kyseisen ihmisen kuolema olisi herättänyt surua, vaan pikemminkin kauhua. Meikämandoliinille kuolema on vaikea asia käsittää. Meikämandoliini pohti, että miten joku ihminen voi olla elossa x vuotta ja jonain päivänä sama ihminen on kuollut.
-------------------------------------------------------------------------------

(Kuvat sivulta: Kansallisooppera)

Meikämandoliini kirjoittaa nyt kuukauden viiveellä Kansallisoopperassa näkemästään Dmitri Sostakovitsin säveltämästä satiirisesta oopperasta Nenä. Se perustuu Nikolai Gogolin samannimiseen novelliin, jota pidetään absurdina satiirina. Meikämandoliini lunttaa käsiohjelmasta, että ohjauksesta vastaa Peter Stein, koreografiasta Lia Tsolaki ja erityisesti meikämandoliinia sykähdytti pökerryttävän kekseliäs lavastus, mikä oli Ferdinand Wögerbauerin käsialaa. Meikämandoliini tykkäsi, että venäjänkieliseen oopperaan oli laulu- ja puherooleihin mukaan venäläisnimiä, kuten Vladimir Samsonov, Alexey Sulimov, Andrei Popov ja Leonid Bomshteyn. Venäläisillähän tunnetusti on venäjän ääntäminen ihan toista luokkaa kuin äidinkielenään muita kieliä puhuvilla.

Sostakovitsin Nenä-ooppera on yksi parhaimmista, hauskimmista ja omaperäisimmistä meikämandoliinin näkemistä (ja kuulemista) oopperoista. Valehtelematta voi todeta, ettei meikämandoliini ole koskaan nähnyt ja kuullut mitään vastaavaa. Musiikki oli täysosuma. Meikämandoliini tulkitsi sen maallikkopohjalta tyyliltään koomiseksi. Meikämandoliini yrittää tässä idiotismipohjalta vakuuttaa, että koomisuus oli musiikissa itsessään eikä esimerkiksi pelkissä laulun sanoissa. Meikämandoliinia riepoi vielä oopperaelämyksen jälkeen, voiko koomista musiikkia edes olla olemassa. Meikämandoliini pohdiskeli, että miksei, onhan olemassa koomista kirjallisuutta, koomista kuvataidetta ja koomisia elokuvia. Meikämandoliini halusi kuitenkin vielä varmistaa asian ja siksi meikämandoliini käväisi tiedustelemassa asiaa eräältä kirjastosedältä ja musiikkikaupan tädiltä. Molemmat vastasivat meikämandoliinin stupido-kysymyksiin täysin asialinjalla ja näyttivät meikämandoliinille vihreää valoa.

Koomisuus ilmeni Nenä-oopperassa myös hullunkurisissa hahmoissa ja niiden tavassa liikkua. Meikämandoliini hykerteli, kun lavan valtasivat jättiläiskokoiset nenät, jotka säntäilivät lavalla edestakaisin minikokoisten kerrostalojen seassa. Lavalla ryntäili myös päämäärättömästi haahuilevia vartijoita ja kömpelösti löntystelevä hevonen. Meikämandoliini tykkäsi täysillä animoidusta taustasta, jossa liikkui kyrillisin kirjaimin kirjoitettuja sanoja, kuten nos (nenä), gazeta (sanomalehti) ja solntse (aurinko). Meikämandoliini ei ole nähnyt vastaavaa aikaisemmissa oopperatuotannoissa.

Tietysti meikämandoliinia nauratti myös päähenkilön oudot ongelmatilanteet: eräänä aamuna nenä oli vain kadonnut kasvoista ja lähtenyt omia aikojaan seikkailemaan kaupungille. Sen voi tulkita miten haluaa: häpeällisenä kasvojen menettämisenä, identiteetin menettämisenä, miehekkyyden menettämisenä, aseman menettämisenä tai ajatuksena, että koko yhteiskunta on menettänyt järkensä. Meikämandoliini ei halua takertua mihinkään tulkintaan. Meikämandoliini haluaa vain ihailla Gogolin mielikuvitusta. Aikaisemmin meikämandoliini on lukenut Gogolilta Nenän lisäksi myös Hullun päiväkirjan, Päällystakin ja Kuolleet sielut. Meikämandoliinin mielestä Gogolissa on parasta venäläinen hulluus, jota ei voi siirtää minnekään muualle.

Meikämandoliini on oppinut  vihdoin olemaan oopperassa. Aikaisemmin meikämandoliini teki virheen, että rynnisti aina väliajalla pää kolmantena jalkana ensin vessaan, tyhjensi virtsarakon ja sieltä meikämandoliini ryntäsi heti täyttämään mahalaukkuaan uudella alkoholiannoksella, mikä johti taas virtsarakon täyttymiseen. Siperia on meikämandoliinia opettanut tässäkin asiassa. Meikämandoliini juo alkoholia vain ennen oopperan alkua. Silloinkin meikämandoliinille maistuu vain shampanja, koska se on juomana täydellisen makuinen, kauniin värinen ja hienostuneen pienikuplainen. Millekään viini-likööri-linjalle meikämandoliini ei enää lähde. Aikaisemmin meikämandoliini joi ensin (liian happaman) viinin ja yritti korjata tilannetta ottamatta seuraavaksi (liian makean) liköörin. Sen jälkeen hapan-makea-hapan-makea-kierre saattoi jatkua yllättävänkin pitkään. Siitä aiheutui meikämandoliinille huomattavia taloudellisia tappioita. Halvemmaksi tulee ottaa vain lasillinen shampanjaa.
--------------------------

PS. Sain idean tähän blogitekstiin katsoessani viihdeohjelmaa Hyvät ja huonot uutiset. Ohjelmassa sanottiin, että yksi suomen kielen ärsyttävimmistä sanoista on meikämandoliini (= minä). Vakiopanelisti Tuomas Kyrö murjaisi vitsin, että mitäpä jos joku olisi kirjoittanut romaanin, jossa jokaikinen minä-sana olisi korvattu meikämandoliinilla. Idea oli niin hauska, että nauroin sille vielä seuraavana päivänä. Siksi päätin toteuttaa idean pienemmässä mittakaavassa eli tässä blogitekstissä. En tiedä, onko tämä lukijasta hauskaa, mutta ainakin itselläni on ollut ajoittain hyvinkin hauskaa. Ehkä se on hullun tuntomerkki, kun nauraa omille vitseilleen.

PPS. En aio jatkaa meikämandoliini-sanan käyttöä enää muissa blogiteksteissäni.

Inspiraatiota ja perspiraatiota oopperassa

(Kuvat sivulta: ooppera.fi)

OOPPERA  ---  GIOACHINO ROSSINI: LA CENERENTOLA (Suomen Kansallisooppera, Helsinki, esityspäivä 30.12.2013)

Musiikinjohto: Pietro Rizzo
Oopperalaulajat: Ann-Marie Heino, Noe Colin, Filippo Adami, Jussi Merikanto, Hedvig Paulig, Riikka Rantanen, Hannu Forsberg

Informaatiota?

Gioachino Rossinin säveltämä La Cenerentola on italiankielinen versio Tuhkimosta. Rossinin Tuhkimo perustuu Jacopo Ferrettin tekstiin. Muita tunnettuja Tuhkimo-satuja ovat Perraultin ja Grimmin veljesten versiot. Vanhimmat muunnelmat Tuhkimo-tarinasta ovat kaksituhatta vuotta vanhoja. Muunnelmia löytyy sekä Euroopasta että Aasiasta.

Rossini tunnetaan koomisen oopperan mestarina. La Cenerentola edustaa ironista utopiaa, joka asettuu vastakarvaan valistusajan yhteiskunnallista utopian kanssa. Rossinin Tuhkimosta on karsittu pois sadunomaiset yliluonnolliset elementit ja väkivalta. Lopputuloksena on opettavainen tarina hyveellisestä naisesta, joka oikeamielisyydellään syrjäyttää ilkeät sisarpuolensa ja saa palkinnoksi prinssin. Samalla satu kertoo myös miehestä, joka kykenee näkemään naisessa sydämen kauneutta eikä pelkkää ulkoista viehättävyyttä.

Inspiraatiota?

Ooppera on elämys. Vaikka maallikkona en kykene ymmärtämään enkä analysoimaan oopperaa taidemuotona, se on siitä huolimatta kokonaisvaltainen elämys, joka syntyy sekä näkö- että kuuloärsykkeistä: orkesteri, kapellimestari, laulu, puvustus, valaistus, lavastus ja koreografia.

Ihailen ja ihmettelen oopperalaulua. En lakkaa hämmästelemästä, miten oopperalaulajat pystyvät laulamaan niin suurella äänenvoimakkuudella, että se ylittää orkesterin äänen - ja tämä tapahtuu ilman mikrofonia. En muutenkaan pysty ymmärtämään koulutettua ääntä, joka kuulostaa korvissani usein luonnottoman puhtaalta, epäinhimilliseltä ja joskus jopa metalliselta, erityisesti sopraanot. Mutta tietysti myös kauniilta, heleältä, kirkkaalta, pehmeältä ja joskus sellaiselta, jolle ei löydy sanoja.

Ooppera on elämys myös siinä mielessä, että se on sosiaalinen tapahtuma, johon kuuluu muiden ihmisten silmäilyä ja puheiden salakuuntelua väliajalla, tuttujen tai tuntemattomien ihmisten kanssa jutustelua sekä kahvittelua tai alkoholijuomien siemailua. Oopperassa sosiaaliset ulottuvuudet ovat jotain ihan muuta kuin esimerkiksi leffateatterissa, jossa pimeään saliin voi hiippailla vaikkapa verkkareissa ja leffatuolissa voi röhnöttää kuin pieni porsas ja mussuttaa samalla karkkia, rouskuttaa popcornia ja ryystää limsaa puolen litran saavista (enhän minä, mutko muut!).

 

Perspiraatiota?

Mutta oopperakäynti voi aiheuttaa myös voimakasta perspiraatiota, verenpaineen nousua ja stressiä. Yksi pahimmista stressitekijöistä on oopperalippujen kova hinta. Kalleimmillaan liput voi maksaa jopa yli sata euroa. Halvimmillaan lippuja saa viidellätoista eurolla, mutta silloin joutuu ottamaan riskin, että parvekkeenkaide sojottaa suoraan näkökentän edessä. Tai että piippuhyllyllä joutuu kärsimään infernaalisesta kuumuudesta ja hapenpuutteesta. Plus selän ja niskan jäykistyminen kurkottelun takia. Ja mahdollinen nestevajaus. Plus äkillisesti iskevä korkeanpaikankammo. Ja kuolemanpelko. Ja kuolemanvaara, jos sattuu horjahtamaan kaiteen yli. Mutta muuten kaikki on kunnossa.

Monilla naisilla huomattavaa perspiraatiota oopperassa aiheuttavat myös pukeutumisongelmat. Ettei vain olisi alipukeutunut - tai ylipukeutunut. On niin vaikea tietää etukäteen, kannattaako vetää päälleen mekko vai hame ja pusero vai sopiiko housut ja pusero? Ja kuinka paljon kaulassa pitää roikkua jalometalliketjuja? Entä jalokiviä sormissa? Kuinka paljon puuteria pitää pöllyttää? Entä kuinka monta kerrosta huulipunaa? Minkälaiset kynnet? Saappaat vai pikkukengät? Pitääkö yrittää tukehduttaa itsensä ja muut parfyymipilveen? Vai olla käyttämättä hajuvettä, etteivät astmaatikot joudu teho-osastolle hengityslaitteisiin?

Ja sitten vielä pelkää jäävänsä kiinni huonon tai olemattoman musiikkituntemuksen takia. Ettei vain joku kysy jotain. Mitä tarkoittaa crescendo? Apua, emmä vaan tiedä. Jättäkää mut rauhaan!

Mutuhuttua?

Musta tuntuu, että olen joskus kuullut, että oopperalaulajilla ääni muodostuu eri tavalla kuin kouluttamattomilla laulajilla. Jos muistan oikein oopperalaulajilla ääni muodostuu silmien korkeudella ja amatöörilaulajille kurkun korkeudella tai alempaa. Mutta onko näin? En tiedä.

Oopperalaulajilla äänestä puuttuu jotain, mitä tavislaulajilla kuuluu välillä liiankin selvästi. Amatöörilaulajien äänessä kuuluu säröisyys, mutta oopperalaujajien äänestä kaikki ylimääräiset säröt ja särmät on "puhdistettu" pois. Onko näin? Jos joku tietää, kertokaa ihmeessä.

Inspiroivaa Uutta Vuotta 2014 kaikille!

Oopperaa!!!

MUSIIKKI/ OOPPERA  ---  W.A. Mozart: Taikahuilu (Sibelius-Akatemia, esityspäivä 29.5.2013)

Kävin eilen katsomassa ja kuuntelemassa Mozartin oopperan Taikahuilun Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Esitys oli toteutettu osittain opiskelijavoimin ja ilmeisesti siksi sisäänpääsymaksu oli nolla euroa. Olen nähnyt Taikahuilun myös Kansallisoopperassa. Pidin molemmista esityksistä yhtä paljon. Kansallisoopperan esityksessä ihastelin visuaalista puolta, kuten puvustusta, lavastusta ja valaistusta. Sibelius-Akatemian puvustus, maskeeraus ja lavastus oli toteutettu nollabudjetilla, joten se ei tietenkään pysty kilpailemaan rahakkaan tuotannon kanssa. Puvustus oli kuitenkin tyylillisesti yhtenäinen, joten siinä mielessä myös sitä oli ilo katsella.

Sibelius-Akatemian esityksessä keskityin huomattavasti enemmän pelkkään musiikkiin kuin Kansallisoopperassa, jossa silmänruoka vangitsi huomioni. Eilisessä esityksessä en pystynyt havainnoimaan visuaalista puolta senkään takia, että en yksinkertaisesti nähnyt kaikkea, koska penkkirivit eivät nouse. Eilen kuitenkin koin löytäneeni musiikin aivan uudella tavalla. En vieläkään pysty käsittämään, miten on ylipäänsä mahdollista laulaa niin upeasti kuin mihin oopperalaulun opiskelijat ja ammattilaiset pystyvät. Tunnelma salissa oli ajoittain epätodellinen ja absurdi, koska tilana sali muistutti yläasteen jumppasalia (vain puolapuut puuttuivat), mutta laulajat ja muusikot olivat huipputasoa!

Laulajista kiinnitin eniten huomiota samoihin henkilöihin, jotka olin jo entuudestaan nähnyt Arkadia International Bookshopin esittelytilaisuudessa. Kanadalaissyntyinen Emili Losier veti pökerryttävän Paminan roolin. Petri Vesa oli Taminon roolista. Ilmeisesti samassa tilaisuudessa oli myös Sarastroa esittävä Matti Turunen. Esityksessä hullaannuin myös Juha-Pekka Mitjosen Papagenoon ja suuni loksahti auki kohdassa, jossa Yön kuningatar Tuuli Takala lauloi tunnetun koloratuuri(?)osuuden (anteeksi vaan, mutta maallikkona musiikkitermit ovat huteralla pohjalla). Esitteestä huomasin, että Tuuli Takala esiintyy samassa roolissa myös Kansallisoopperassa tämän vuoden syksyllä.

Esittelytilaisuudessa uskaltauduin kysymään tyhmän kysymyksen eräältä oopperalaulun opiskelijoista. Kysyin, miten on mahdollista tuottaa niin voimakkaita ääniä kuin oopperalaulajat pystyvät. Vastauksen mukaan kaikissa ihmisissä on synnynnäisesti kyky tuottaa voimakkaita ääniä, mutta se alkaa surkastua iän myötä, koska lapsien huutamista ja kirkumista aletaan rajoittaa. Oopperalaulun opiskelijan mukaan oopperalaulussa on kyse nimenomaan siitä, että "opetellaan uudelleen huutamaan" (en ole varma, esittikö hän tämän aivan vakavalla naamalla, mutta uskottavalta se kuulostaa). Hänen mukaansa ammattilaulajat osaavat myös käyttää koko kehoaan äänen tuottamiseen.

Takaisin Taikahuiluun. Olen tosissani yrittää hahmottaa Taikahuilun juonta, mutta se ei meinaa aueta, ei sitten millään. Mutta oopperathan taitavat olla kuuluisia epärealistisista juonistaan, joissa toinen toistaan oudoimmat juonenkäänteet seuraavat toisiaan.

Seuraavaksi suoria sitaatteja ohjelmalehtisestä ja suluissa omia kommenttejani kursivoituina:

1. Näytös
Kapinallisten johtaja Sarastro on kidnapannut Yön kuningattaren, kaupungin hallitsijan, tyttären Paminan. (Onko Yön kuningatar perustanut pimeyden ja pahuuden valtakunnan, jota vastaan Sarastro armeijoineen on ryhtynyt taistelemaan? Yrittääkö Sarastro kidnappauksellaan kiristää Yön kuningatarta vai havitteleeko hän Paminaa puolisokseen?)

Yön kuningattaren sihteerit, kolme naista, löytävät eksyneen opiskelijapojan, Taminon, ja tuovat hänelle kuningattaren viestin: Pamina on pelastettava. Itse kuningatarkin käy esittämässä tämän pyynnön. (Tuntevatko Tamino ja Pamina toisensa entuudestaan? Ovatko he rakastavaisia? Mikä on Yön kuningattaren suhde Taminoon? Miksei Yön kuningatar itse mene pelastamaan Paminaa?) 

Tamino ja hänen uusi ystävänsä, yksinäinen lintumies Papageno, lähtevät matkaan heille lahjoitettujen taikahuilun ja kellopelin kanssa,  mutta joutuvat toisistaan erilleen matkan varrella. (Mikä ihmeen lintumies? Kuka lahjoittaa heille taikahuilun ja kellopelin ja miksi? Miksi Papageno lähtee mukaan pelastamaan Paminaa, vaikka ei ilmeisesti edes tunne tätä?)

Papageno löytää pakomatkalla olevan Paminan, ja joutuu vaikeuksiin ilkeän Monostanoksen kanssa. (Mistä Monostanos yhtäkkiä tähän ilmaantuu? Kuka hän on ja miksi hän on ilkeä? Miten Papageno tunnistaa Paminan ja miten ihmeessä juuri he törmäävät toisiinsa?)

Kauniista Paminasta haaveilevan Taminon taas on pysäyttänyt Sarastron apulainen. Lopulta itse Sarastro tulee paikalle, saa koko porukan kiinni ja vie heidät mukanaan. (Mihin Sarastro tarvitsee koko porukkaa? Miksei hän sieppaa pelkkää Taminoa?)(toista näytöstä en jaksa referoida; samat epäselvyydet jatkuvat myös siinä)

Mutta onko juonen uskottavuudella tai selkeydellä edes merkitystä, jos musiikki lumoaa? Kai korkeakulttuurin tuotteesta voi nauttia, vaikka ei ymmärtäisikään sitä sataprosenttisesti.

Myöhempi lisäys:
Innostuin Taikahuilusta sen verran, että kävin kirjastossa lainaamassa teoksen cd:nä. Uskon ja toivon, että lukemalla henkilöhahmojen dialogeja libretosta samalla kun kuuntelen musiikkia, saan oopperan vihdoin haltuun! Dialogeista hahmojen henkilödynamiikka hahmottuu paljon paremmin kuin juonireferaatista, jonka ei ole tarkoituskaan kuvata muuta kuin henkilöhahmojen tekemisiä ja menemisiä. Oopperan kuunteleminen ja tekstien lukeminen käy myös erinomaisesta saksankielenkurssista!