KIRJALLISUUS --- Juhani Aho: Papin tytär & Papin rouva (SKS 2000)(ilmestyi ensimmäisen kerran vuosina 1885 ja 1893)
Juhani Aho on ainoa peruskouluaikani pilaama kirjailija. Luimme Juhani Ahon Rautatietä ala-asteella tyylillä virke per oppilas. Ymmärrettävistä syistä tunnelma ei ollut katossa. Kahlasimme kirjaa läpi myös parilukuna vierustoverin kanssa. Silloinkaan en voi väittää suoranaisesti lumoutuneeni romaanin kiehtovista tapahtumista. Ainoa muistikuvani kirjasta on pölyn haju ja pitkästyttävä tunnelma.
Peruskoulu on pilannut minulta myös saksan kielen, luistelun, hiihdon, koripallon, pesäpallon ja lentopallon (mutta ei suunnistusta). Tämä ei ole liikunnanopettajan vika (joka oli mukava), vaan opetussuunnitelman vika. Ehkä syynä oli myös luonteeni, joka ei sopinut joukkuepeleihin. Hiihtokammoni syy oli oikeastaan omassa hölmöilyssäni. Mitäs menin raahaamaan suksitelinettä polkupyörällä aina liikuntapäivinä sen sijaan, että olisin jättänyt sukset lojumaan koulun liikuntavarastoon.
Asiaan: Juhani Aho kuuluu lähinnä realistiseen kirjallisuuteen, mutta romaaneissa on kiinnitetty huomiota myös psykologisen kuvauksen syvyyteen (nämä eivät ole omia aivoituksiani, vaan luin ne Päivi Molariuksen kirjoittamasta esipuheesta).
(tauko, jonka aikana tuijotan näyttöruutua) Tuntuu todella typerältä edes yrittää kirjoittaa mitään näin suuresta klassikosta (kuuntelen tietokoneen huminaa enkä pysty kirjoittamaan) Alun perin tavoitteenani oli kirjoittaa nimenomaan Ahon romaaneiden psykologisen kuvauksen syvyydestä, mutta tekstiä ei vain synny (tauko jonka aikana jään kuuntelemaan lintujen sirkutusta ja auton ovien paukahduksia)
Ajatukseni lähtivät harhailemaan, kun menin aloittamaan tämän blogitekstin peruskoulumuistoillani. Asuimme silloin eräässä maaseutuhelvetissä, jossa viihdyin suunnilleen yhtä hyvin kuin juutalaiset keskitysleirillä (no ehkä hieman liioittelen). Tulipahan tämäkin sanottua. Mitäs tähän enää lisäämään? Paitsi että maaseutuhelvetissä oli tunnelma suunnilleen yhtä vapautunut kuin olisi tungettu suu täyteen piikkilankaa. No niin. Eiköhän tämä ole tässä.
Lähiaikoina olisi tarkoitus kirjoittaa vielä suuremmasta klassikosta eli Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. Saa nähdä, pystynkö kirjoittamaan siitä riviäkään (ja haluaako kukaan sitä lukea, jos menee samantyyliseksi taideterapiaksi kuin tällä kertaa).
(Tätä psykoottissävyistä vuodatusta tuskin kannattaa linkittää muiden bloggaajien teksteihin)(Ensi kerralla toivottavasti jotain hillitympää)