Elävät ja kuolleet

Tämä on jatko-osa ja päivitys edelliseen blogitekstiini "Eläville ja kuolleelle". 

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Minun mielestäni listaan pitäisi lisätä surutyö. Omassa surutyössäni isäni kuoleman jälkeen aion käydä läpi kaikki mahdolliset tunteet, ajatella kaikki mieleeni tulevat ajatukset ja kokea kaikki reaktiot, joita kehoni saa aikaan.

Tähän mennessä tunneskaalani on heitellyt laidasta laitaan: suru, pelko, kauhu, syyllisyys, katumus, pettymys, järkytys, epäusko. Edellisessä tekstissäni mainitsin yllättävänä tunnereaktiona kiitollisuudentunteen, mikä on nyt jo haihtunut. Minua on hämmästyttänyt se tosiasia, että tunteet kuollutta kohtaan voivat säilyä samoina kuin elävääkin ihmistä kohtaan. Ainakaan minun kohdallani tunteeni eivät ole mitenkään "jalostuneet" niin että tuntisin pelkästään esimerkiksi surua ja kaipausta. Kuollutta voi myös ihmetellä (miksei tehnyt vielä eläessään sitä ja tätä, miksei kertonut siitä ja siitä) ja paheksua (miksi teki niin, vaikka varoteltiin). Jos minulla herää jossain vaiheessa vihaa, inhoa tai raivoa kuollutta kohtaan, aion hyväksyä myös nämä "epäkorrektit" tunteet. Olen lukenut, että vihan tunteet kuollutta kohtaan ovat todella yleisiä. Koetaan, että kuollut on tavallaan hylännyt elävät ja jättänyt heidät kituuttamaan elämäänsä yksin täällä pallolla. (Haluan käyttää tässä tekstissä sanaa "kuollut", koska se tuntuu emotionaalisesti rehellisemmältä kuin ilmaisut "poisnukkunut" tai "edesmennyt", mitkä koen teennäisinä ja kaiken lisäksi huonona suomena).

Joku saattaa luulla, että surutyössä ainoa reaktio on itku. Eipäs muuten ole, ainakaan minun kohdallani. Tuntuu kummalliselta, että vaikka olin (olimme) paikalla isäni kuolinhetkellä, reagoin kuitenkin näillä tyypillisillä: kieltäminen, torjunta ja epäusko. Kymmenen päivän ajan kaikki tuntui selvältä, mutta sen jälkeen alkoivat epätodellisuuden tunteet ja ajantajuni vääristyi. En enää tiennyt, oliko isäni kuollut kymmenen päivää sitten, vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten, sata vuotta sitten - vai oliko mitään edes tapahtunut. 

Ristiriitaisia tuntemuksia ilmaantui myös. Päädyin joksikin aikaan johonkin kummalliseen kvanttifysiikasta(?) lainattuun todellisuuteen, jossa hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa ja kaksi keskenään ristiriitaista vaihtoehtoa voi vallita samanaikaisesti. Ajattelin, että isäni on samanaikaisesti sekä elävä että kuollut. Koin, että olen samanaikaisesti sekä itseni sisäpuolella että ulkopuolella. Tuntui, että samanaikaisesti sekä uskon että en usko, tiedän ja en tiedä, näin ja en nähnyt. Nyt tämäkin vaihe on loppunut. 

Ja kyllä, tyypilliseen surutyöhön kuuluu myös sekavia aistimuksia, tuntemuksia tai ainakin epäilyksiä, että kuollut olisi jotenkin yhä läsnä, että kuollut jotenkin näkee minut. Suoranaisia näkö- tai kuuloharhoja ei ole tullut, ainakaan vielä. Jos niitä tulee jossain äärimmäisessä stressitilassa, yritän suhtautua niihin: no niin, nämä ovat minun reaktioitani, vaikka samalla tiedostan, että länsimaissa haamujen näkemistä pidetään merkkinä psykoottisuudesta, kun taas jossain muualla päin maailmaa kuolleiden näkeminen kuuluu surutyön normaaleihin kuvioihin. 

Kun menettää lähiomaisensa kuolemalle, pakostakin tulee mietittyä, jatkuuko elämä kuoleman jälkeen missään muodossa. Tarkoitan filosofista tai uskonnollista kysymystä, en neurologista muistijälkeä päässäni enkä mitään irvokasta biologista faktaa luonnon kiertokulusta. Koska en ole ateisti enkä myöskään uskovainen, en ole sulkenut mitään portteja. Huomasin vain, että minun on tunnetasolla vaikea jatkaa elämääni, jos en pidä avoinna mahdollisuutta elämän jatkumisesta jossain epäselvässä henkisessä muodossa kuoleman jälkeen.

Yllä oleva perustuu uskoon tai toiveiseen, tiedän. Toisaalta moni muukin asia tässä elämässä perustuu uskoon eli lujaan vakaumukseen ilman varmaa tietoa. Esimerkiksi se, että 70 % ihmisistä uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa hieman älykkäämpi. Älykkyystestit ovat kuitenkin paljastaneet, että suurin osa ihmisistä sijoittuu älykkyysjakauman keskivaiheille eli suurin osa ihmisistä on älyllisesti keskinkertaisia. Moni ihminen uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa parempi autokuski. Yllättävän moni uskoo myös olevansa keskitasoa moraalisempi, mukavampi, rehellisempi ja paremmin pukeutuva kuin muut kaduntallaajat. 

Jos nämä ihmiset haluaisivat narsististen uskomustensa tilalle varman tiedon, he menisivät Mensan älykkyystesteihin, ajokokeisiin autokoulunopettajien arvioitaviksi ja teettäisivät itsestään anonyymisti vastattavan kyselyn omasta (kuvitteellisesta tai todellisesta) moraalisesta tasostaan ja mukavuudestaan. Jos kyselyyn vastaisi vaikkapa 100 ihmistä kyseisen ihmisen elämän varrelta, usko omaan ihanuuteen saattaisi horjua hyvinkin nopeasti. Siksi on helpompi elää "uskossa". (Minun käsitykseni mukaan monet ateistit sijoittavat itseensä niitä attribuutteja, joita kristityt uskovaiset sijoittavat itsensä ulkopuoliseen Jumalaan eli uskoa kaikkitietävyyteen, kaikkivoipaisuuteen ja uskoa erehtymättömyyteen).  Jännä juttu, että narsistisen uskon pilkkaamista ja horjuttamista ei hyväksytä yleisesti, mutta sen sijaan uskonnollista uskoa voi milloin tahansa pilkata ja horjuttaa. 

Oho, pikkasen livahti sivupoluille. Minun piti tässä tekstissä kirjoittaa kuolemasta ja elämästä. Piti kirjoittaa elämäni vaikeimmasta surutyöstä eli kaverini/ystäväni itsemurhasta, mikä tapahtui jo todella monta vuotta sitten. Silloin päällimmäinen tunteeni ei ollut suru, vaan kauhu. Piti kirjoittaa myös ensimmäisen kissani kuolemasta, mutta en enää jaksa. Piti kirjoittaa mummoni kuolemasta, mutta antaa olla.

Utelias kun olen, haluaisin tietää, miltä kuoleminen tuntuu sisäisenä kokemuksena. Sen kuvitteluun ei keskinkertainen empatiakykyni riitä. Enkä usko, että kenenkään empatiakyky riittää kuolemisen prosessin kuvitteluun sisältäpäin. Ei voi käsittää sellaista, mikä on täysin oman kokemusmaailman ulkopuolella. Vähän samaan tapaan kuin ei voi käsittää nälänhädän kokemusta, jos itse on ollut pahimmillaan vain nelisen tuntia nälkäinen. 

Elävänä yritän jatkaa näitä elävien juttuja. Osa niistä tuntuu naurettavan triviaaleilta, kuten voileivän syöminen, kahvin juominen, vessassa käyminen, telkkarin töllääminen ja laskujen maksaminen. Pakko näitäkin jatkaa, en voi ruveta miksikään sfääreissä leijuvaksi henkiolennoksi. Jatkan muitakin minulle tärkeitä juttuja: kulttuuri, kissat ja uusimpana intoilun kohteena huonekasvien vimmainen hankkiminen ja hoitaminen. Elävät elävät ja varjelevat elämää. Siihen tähtään.

En halua kommentteja tähänkään tekstiin. Halusin vain kirjoittaa tämän. Tuskin kukaan edes haluaa kommentoida. Olen edelleen sitä mieltä, että kuolemasta ja surutyöstä kannattaa keskustella vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka voi kohdata kasvokkain. Sellaisen, johon luottaa, jota arvostaa ja josta pitää. Surutyöstä minulla ei ole muuta viisasta sanottavaa kuin tämä: se pitää käydä läpi, kukin omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan; sitä ei tarvi kiirehtiä vaan se voi kestää vaikka koko loppuelämän. 

Ps. Rivinvälien holtiton vaihtelu ei ole mikään tehokeino, vaan vahinko. Se johtuu kai siitä, että pienensin kirjasinkokoa blogitekstin kirjoittaminen jälkeen.

Eläville ja kuolleelle

Äitini osti liput Cats-musikaaliin Hartwall arenalle jo tämän vuoden maaliskuussa. Esitys oli viime viikon lauantaina. Isäni kuoli vain muutama päivä sitä ennen. Menimme esitykseen, koska emme halunneet jättää kalliita lippuja käyttämättä.

Koska ei ole mitään järkeä edes yrittää kirjoittaa Cats-musikaalista, kirjoitan aiheesta, josta haluan kirjoittaa. Isäni kuolemasta.

Uskon ja toivon, että isäni sai hyvän kuoleman. Sairaala antoi isälle rauhallisen huoneen, lisähapen ja morfiinin. Sairaanhoitajat, lähihoitajat ja lääkärit antoivat isälleni ammattitaitonsa ja välittämisensä. Parhaan mahdollisen kuoleman antaminen on sairaalan ja länsimaisen lääketieteen viimeinen lahja kuolevalle potilaalle. Toivon, että sairaalaympäristö oli isälleni paras paikka sairastaa ja kuolla. Toivon, että isäni sai muilta potilailta ja hoitajilta kokemuksen, että sairaudet ja niiden oireet ovat hyväksyttäviä ja normaaleja, ettei niitä tarvitse hävetä ja piilotella.

Vaikka isäni kuolema oli minulle tyttärenä tietysti korvaamaton menetys, koen että isäni antoi meille omaisille viimeisinä lahjoina ainakin seuraavat:

1. me kolme lähiomaista eli äitini (ex-vaimo ja ystävä), veljeni ja minä saimme kaikki olla läsnä isäni viimeisillä hetkillä. En voi tietää, antoiko isä tämän viimeisen lahjansa tarkoituksella vai vahingossa, mutta lahjana sitä pidän. Vaikka isäni kuoleman kohtaaminen oli kokemuksena epätodellinen, järkyttävä ja pelottavakin, se oli ja tulee aina olemaan arvokas ja harvinainen kokemus. Sain kohdata isäni kuoleman näkö-, kuulo-, tunto- ja jopa hajuaistillani. Koin lähestyvän kuoleman tunteen tasolla, vaistoina ja lähes yliluonnollisina tuntemuksina (niiden sisältöä en kuitenkaan  koskaan aio kertoa julkisesti, koska yksityisasiat ovat yksityisasioita). Mittaamattoman arvokas lahja on myös se, että kaikki lähiomaiset ehtivät paikalle, vaikka emme edes asu samassa kaupungissa.

2. isäni kuolema lahjoitti tai palautti minulle kykyni itkeä. Niin moneen vuoteen en pystynyt itkemään. Kun en saanut kyyneleitä ulos, jäin tavallaan ahdistuksen vangiksi, pystyin vaivoin hengittämään. Nyt kun jälleen pystyn itkemään, olen päättänyt olla häpeämättä sitä. Jos itken julkisilla paikoilla, sittenpähän itken. Jos nolaan itseni, mitä siitä. Jollekulle toiselle kyky itkeä on päivänselvä ja arkipäiväinen asia, mutta minulle se on saavutus ja lahja.

3. koen että isäni vakava sairastuminen ja tietoisuus lähestyvästä kuolemasta sysäsi minut uuteen, parempaan elämänvaiheeseen. Pidän tätä uutta mahdollisuutta elämässäni isäni antamana lahjana ja otan sen vastaan.

4. koen että isäni kuolema lahjoitti minulle uuden näkökulman masennus- ja ahdistustaipumukseeni. Tunnen, että uusia ajatuspolkuja on avautunut kalloni sisäisessä kohinassa. Niin kammottavan kliseiseltä kuin se kuulostaakin, oivalsin että elämäni on lahja, jonka haluan pitää ja käyttää tämän lahjan parhaalla osaamallani tavalla.

Vaikka olen tässä kirjoittanut yllättävistä kiitollisuudentunteista isäni kuoleman jälkeen, pääasiassa tunteeni ovat olleet jotain ihan muuta. Järkytystä, epäuskoa ja epätodellisuudentunnetta, surua, pelkoa, kauhua, syyllisyyttä, katumusta ja kaipausta. Heti kuolemaa seuraavana päivänä kärvistelin syyllisyydentunteiden kourissa, kun kerran me omaiset emme osanneet "järjestää" isälleni yhtään parempaa kuolemaa. Vasta useiden tuntien jälkeen muistin, että ai niin, kuolemaa ei "järjestetä", kuolema vain tulee. Hautajaiset järjestetään ja sairaan hoitoa järjestetään.

Toivon, että isäni koki saaneensa meiltä omaisilta lahjana parhaat mahdolliset viimeiset kuukaudet. Ainakin kaikki auttoivat isääni jaksamisensa äärirajoilla. Käytiin katsomassa milloin missäkin sairaalassa ja milloin milläkin osastolla, tuotiin isän haluamia tuliaisia, vietiin tutkimuksiin ja leikkauksiin, oltiin henkisenä tukena ja käytännön opastajana, haettiin tavaroita isäni kotoa (lähinnä äitini), tyhjennettiin jääkaappia ja siivottiin asuntoa kerta toisensa jälkeen (lähinnä äitini), vastattiin puhelimeen ja soiteltiin ja kyseltiin, lohdutettiin ja kannustettiin, yritettiin olla kärsivällisiä vaikka isäni jääräpäisyys tuskastutti. Kaikkemme annettiin, viimeisinä lahjoina isälle. Uskon, että isäni arvosti näitä viimeisiä lahjoja ja otti ne kiitollisena vastaan. Enempää ei enää voitu antaa.

Kuolemansa isäni kuitenkin joutui kohtaamaan yksin sisäisenä kokemuksena. Me omaiset kohtasivat sen vain ulkoisesti. Jokainen kohtaa oman kuolemansa loppupeleissä yksin. Sitä kokemusta ei voi enää jakaa. Jos isäni pelkäsi ennen kuolemaansa, ainakin hänen ei tarvinut odottaa sitä liian pitkään. Tiedän, että isäni halusi jo kuolla, koska hänen elämänlaatunsa oli romahtanut nopeasti muutaman kuukauden aikana. Hänen elämänsä ei ollut enää hänen elämäänsä.

Rehellisyyden nimissä haluan myöntää, että isä-tytärsuhteemme ei ollut helppo. Suoraan sanottuna se oli helvetin vaikea. Meillä oli sekä hyviä vuosia että huonoja vuosia ja vielä erittäin vaikeita vuosia. Tulen aina toivomaan, että hyviä vuosia olisi voinut olla enemmän ja että olisimme voineet ymmärtää toisiamme paremmin. Kaikista vaikeuksista huolimatta isä on aina isä. Isäsuhde on ainutlaatuinen ja korvaamaton ihmissuhde.

Menen huomenna isäni asunnolle. Siellä käyminen kuuluu osaksi surutyötäni. Aion olla siellä yksin useita tunteja. Jos olen siellä niin sekaisin, että näen isäni haamun, sittenpähän näen. En ota siitä mitään paineita. Isäni asunnolla aion istua tuolilla jolla isäni istui, maata sohvalla jolla isäni makasi, katsoa ikkunasta maisemia joita isäni katsoi, kävellä puistossa ja merenrannalla reittejä joita isäni käveli. Hyvinä vuosinaan isäni kävi kaksi kertaa päivässä lenkillä. Hän oli myös innokas pyöräilijä. Ehkä syön kaupungilla ruoka-annoksen, jonka mausta isäni olisi pitänyt.

En halua kommentteja. Jos haluat keskustella kuolemasta tai elämästä, ole hyvä ja keskustele sellaisen ihmisen kanssa, jonka voit kohdata kasvokkain. Saat tästä ihmisestä näkö-, kuulo-, tunto- ja hajuhavainnot. Kohtaat tämän ihmisen sataprosenttisesti eli nonverbaalinen viestintä (80 %) ja verbaalinen viestintä (20 %). Blogikommentoinnissa ja muussa somekeskustelussa toisen ihmisen kohtaa lopulta vain 20 prosenttisesti (tämä on mielestäni syy, miksi "blogi-ihmissuhteet" ovat jo lähtökohtaisesti tuhoon tuomittuja yrityksiä). Blogikommentointi on tietysti myös arvokas kohtaaminen, mutta elämän ja kuoleman peruskysymyksiä kannattaa käsitellä vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka voit nähdä (ilmeet ja eleet), kuulla (äänenpainot ja äänensävyt), tuntea (kosketus tai muu läsnäolon aistiminen) ja jopa haistaa (ihon ominaishaju, lisätyt hajusteet ja ihmisten "hajuviestit" eli feromonit; tutkimuksissa on selvinnyt että ihminen pystyy tunnistamaan ainakin uhkaan, pelkoon ja vetovoimaan liittyvät feromoni-viestit, niiden tunnistaminen tapahtuu aivoissa alitajuisesti eli ei-tietoisesti).

Yritän kirjoittaa Cats-musikaalista kokonaan erillisen tekstin joskus myöhemmin, heti kun pystyn. Silloin kirjoitan varmaankin dvd-levyn pohjalta.