Ihana, ihqu, ihana!

(kuvat sivulta: IMDb)

ELOKUVA (dvd)  ---  Ihmemaa Oz (The Wizard of Oz)(Warner Bros. 1939 / 2005)

Ohjaaja: Viktor Fleming
Näyttelijät:  Judy Garland, Frank Morgan, Ray Bolger, Bert Lahr, Jack Haley, Billie Burke, Margaret Hamilton, The Munchkins

Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa tästä L. Frank Baumin kirjaan perustuvasta fantasiaelokuvasta, jota fanitan ja ihqutan täysillä. Aluksi joudun kai esittämään anteeksipyyntöni yhdelle sun toiselle taholle. Ajan hermolla ratsastavat bloggaajat: Anteeksi, että kehtaan kirjoittaa tästä ikivanhasta, pölyttyneestä ja homeisesta klassikosta. Elokuvakriitikot: Anteeksi, että julkean hehkuttaa, ihquttaa ja fanittaa tätä Elämää Suurempaa Klassikkoa sen sijaan että yrittäisin analysoida ja tulkita sitä. Kyynikot: Anteeksi, että kehtaan olla iloinen ja innostunut. Vakavamieliset pohdiskelijat: Anteeksi, että kevytmielinen tekstini vie aikaa Tärkeiltä Asioilta, kuten yhteiskunnallisilta kriiseiltä. Ja muut ihmisryhmät: Anteeksi. Olen pahoillani. Valitan. Otan osaa. Esitän suruvalitteluni.

No niin, asiaan. Yritän tiivistää elokuvan juonta lyhyesti: Dorothy Gale (Judy Garland) asuu Kansasissa maatilalla. Perheeseen kuuluvat täti, setä, kolme aikuista miestä ja Toto-koira. Dorothy on joutunut vaikeuksiin, koska Toto on purrut naapurin vaikutusvaltaista neitiä jalkaan. Neiti tulee ilmoittamaan perheelle, että koira pitää lopettaa poliisin määräyksellä. Kun koira annetaan lopetettavaksi, Dorothy päättää karata kotoaan. Pakomatkallaan Dorothy tapaa taikurin ja alkaa haikailla takaisin kotiin. Paluumatkalla iskee taifuuni, joka tainnuttaa tytön uneen. 

Unessa Dorothy päätyy kirkkaanväriseen fantasiamaailmaan, jota kansoittavat noidat ja kääpiöt. Epähuomiossa tyttö tulee tappaneeksi ilkeän noidan (The Wicked Witch of the East). Tästä suivaantuu noidan sisar (The Wicked Witch of the West). Dorothyn pelastaa hyvä noita, joka myös lahjoittaa tytölle taianomaiset punaiset kengät. Kun tyttö kysyy, miten hän pääsisi palaamaan kotiin, kuuluu vastaus: Seuraa keltatiilitietä, joka johtaa Taikuri Ozin luokse.

Matkallaan Ozin luokse Dorothy törmää kolmeen hassuun mieheen. Variksenpelätin vaikeroi, ettei hänellä ole aivoja ollenkaan. Tinamies valittaa sydämen puuttumista. Säikky Leijona valittaa rohkeuden puutetta. Dorothy lupaa viedä miehet Ozin luokse, koska taikurina tämän pitäisi pystyä taikomaan haluttuja ominaisuuksia. Lopulta Oz lahjoittaa vieraiden toivomat ominaisuudet, kun he ensin ryöstävät taikasauvan Lännen Ilkeältä Noidalta. Valitettavasti on kerrottava, että Oz on huijari, mutta siitä huolimatta hän onnistuu auttamaan vieraitaan muuttamalla näiden ajattelutapoja.

Ja jälleen on aika pyytää anteeksi, koska ylläoleva "lyhyt" juonireferaatti venähti kolme kappaleen pituiseksi. Jospa nyt vihdoin viimein pääsisin varsinaiseen aiheeseeni eli miksi tämä Suuri Elokuva on niin ihana, ihqu ja vielä kerran ihana. Siksi, että se ilahduttaa, hauskuuttaa, lohduttaa ja tarjoaa samastumiskohteita. Elokuva viestittää, että on hyväksyttävää olla satunnaisesti aivoton, sydämetön ja pelokas. "Aivottomuudella" käsitän erityyppisiä inhimillisiä erehdyksiä, kuten sokeutta, naiiviutta, typeryyttä, väärinkäsittämistä, tiedon puutetta tai muita rajoituksia huomio-, käsitys- ja yhdistelykyvyssä, muistissa jne. "Sydämettömyys" voi mielestäni tarkoittaa kyvyttömyyttä rakastaa, mutta miksei myös välinpitämättömyyttä. "Pelokkuus" voi tarkoittaa karkuun juoksemista, vaikenemista, muiden myötäilyä tms.

Ja taas pyydän anteeksi, koska edellisessä kappaleessa lipsahdin pehmoilemaan ja lällyilemään. Anteeksi, pitäisi muistaa olla kova, ehdoton, musta-valkoinen ja ajatella, että inhimilliset erehdykset sijaitsevat aina jossain muualla, mutta eivät koskaan minussa. Kaikilla muilla ihmisillä on näitä ongelmia, mutta eihän minua ole koskaan mikään vaivannut. Pitäisi muistaa ajatella, että minähän olen Itse Täydellisyys - ai niin, enpäs olekaan. Niinhän se olikin, että myös minä olen ihminen, joka kärsii välillä aivottomuudesta, sydämettömyydestä ja rohkeuden puutteesta. Mutta niiden kanssa on pystyttävä elämään, koska muutakaan vaihtoehtoa ei taida olla.

Esitän jälleen pahoitteluni, koska tässä vaiheessa tekstiäni oloni on jo niin kiusaantunut, että olen vaarassa hukata punaisen langan. Häpeänsietokykyni on jo kovalla koetuksella. Mistä aiheesta olinkaan kirjoittamassa? Ai niin, miksi tämä elokuva on niin ihana-ihqu-ihqu. No, syinä ovat tietysti ihanat näyttelijäsuoritukset, ihanan hemaiseva lavastus, elokuvan ihqun hempeä värimaailma ja ihanat laulut ja rallatukset.

Elokuvan ihquimpia kohtauksia on kun pellolla tököttävä Variksenpelätin vapautuu aidanseipäästä Dorothyn avustuksella ja lähtee koikkelehtimaan ja hyppelemään keltatiilitiellä. Toinen yhtä ihana kohtaus on kun metsässä sojottava, ruostunut Tinamies saa öljyä suupieliinsä ja pystyy jälleen puhumaan ja hymyilemään. Kun Dorothy tiputtaa öljyä myös käsien ja jalkojen niveliin, Tinamies lähtee horjuen ja kirskuen liikkeelle ja ottaa muutaman tanssiaskeleen. Ihanaa, miten hellyyttävää! Helposti herkistyvä ja itkeskelevä (sydämetön?) Tinamies uhkaa helposti ruostua uudelleen paikoilleen, koska hänen suolaiset kyyneleensä liuottavat öljyn pois. Entäpä Säikky Leijona, joka yrittää pelotella muita, mutta todellisuudessa pelkää omaa karjuntaansakin. Leijonaraukka pelkää nukkua öisin eikä häntä auta edes lampaiden laskeminen, koska lampaitakin Leijona pelkää.

Tavallaan myös Lännen Ilkeä Noita on myös ihana vihreästä ihonväristään huolimatta. Noita on kateellinen, vallanhaluinen ja juonitteliva, mutta omalla kierolla tavallaan myös hellyyttävä. Noita räkättää ja kirkuu, mutta mikä se sellainen satu olisi, jossa ei olisi taistelua Hyvän ja Pahan välillä? Lopussa Ilkeä Noita tietysti tuhoutuu ja Paha saa palkkansa. Dorothy tappaa hänet epähuomiossa (taas!) heittämällä vettä noidan päälle. Noita sulaa ja katoaa maanrakoon. Dorothy puolestaan palaa fantasiamaailmasta takaisin kotiinsa Kansasiin napsauttamalla punaisten taikakenkien korkoja vastakkain.

Ja nyt tulee tämän postauksen viimeinen anteeksipyyntö: Anteeksi, että tekstini venyi näin pitkäksi. Tämä ei tule toistumaan - ainakaan kovin monta kertaa. Pahoittelen myös sitä, että olen tässä blogitekstissä pyytänyt anteeksi raivostuttavan, epäilyttävän tai ärsyttävän monta kertaa. Anteeksi. Olen pahoillani. Sori. Mutta muistakaa, että tämä on vain blogi ja tekstini ovat vain kirjoitusharjoituksia ja minä on vain ihminen ja tämä on vain elämää.

Epätodellinen unelmakaupunki

ELOKUVA (dvd)  ---  Mulholland Drive (Mulholland Dr.)(2001)

Ohjaus ja käsikirjoitus: David Lynch
Pääosissa: Naomi Watts, Laura Elena Harring, Justin Theroux, Ann Miller, Robert Forster
Musiikki: Angelo Badalamenti, David Lynch

Tämä on kirjoitusharjoitus. Testaan, pystynkö kirjoittamaan aiheesta, josta tuntuu olevan mahdotonta kirjoittaa. Samalla tämä on urheilusuoritus, ihmiskoe, pakkomielle ja erään ikuisuusprojektin toteutus. Haluan tällä tekstillä venyttää rajojani ja selvittää, mihin pystyn ja mihin en.

Eräs henkilö kysyi minulta puhelimessa, mitä elokuvassa Mulholland Drive oikein tapahtuu. Verenpaineeni nousi heti pilviin. Tuskastuin ja aloin kimittää: "No mut sehän Lynchin leffa! Siis haloo, Lynchin leffoissahan ei nimenomaan tiedä, mitä niissä tapahtuu. Lynch kuvaa sisäistä todellisuutta, siis unelmia, toiveita, pelkoja, unia ja muuta tällasta. Eihän sitä ikinä voi tietää, mikä on totta, mikä on unta, kuviteltua, toivetta, pelkoa tai vaikka hulluutta."

Elokuvan alkupuolella kaikki vaikuttaa selkeältä. Näyttelijän urasta haaveileva Betty (Naomi Watts) saapuu Los Angelesiin. Hän muuttaa väliaikaisesti asumaan tätinsä (Ann Miller) idylliseen asuntoon. Samaan aikaan Hollywoodin kukkuloilla nainen (Laura Elena Harring) joutuu liikenneonnettomuuteen. Nainen harhailee muistinsa menettäneenä alas kaupunkiin ja päätyy oleilemaan samaan asuntoon Bettyn kanssa. Nainen alkaa kutsua itseään Ritaksi Rita Haywoodin mukaan, koska ei pysty muistamaan oikeaa nimeään. Yhdessä naiset alkavat selvittää Ritan menneisyyttä. Rohkea ja itsevarma Betty suhtautuu suojelevasti hauraaseen Ritaan.

Samaan aikaan unelmakaupungissa on käynnissä Adam Kesherin (Justin Theroux) ohjaaman elokuvan valmistelu. Pääosaan etsitään naisnäyttelijää. Betty opettelee roolia ja menee koekuvauksiin. Mutta onko kaikki näin selkeää? Miksi taustalla soi uhkaavan kuuloinen musiikkinauha? Miksi Hollywoodin yöllisiä maisemia näytetään huojuvina kuvasarjoina kuin painajaisunesta? Miksi noita-akan näköinen nainen tulee ennustamaan onnettomuutta? Kuka on kulisseissa roolitusta ohjaileva cowboy? Onko mystisiä rikostutkijoita edes olemassa? Kenen unessa tuntematon mies saa kahvilan asiakkaat pelon valtaan? Vai onko se todellisuutta?

Olen katsonut elokuvan jo kolmeen kertaan. Toisen katselukerran jälkeen päädyin tulkitsemaan, että elokuvan alkupuolesta noin kaksi kolmasosaa kuvaa Bettyn / Diane Selwynin näkemää unta tai unelmointia. Hän herää unestaan kohdassa, jossa cowboy sanoo kuolleelle ja mädäntyneelle Bettyn ruumiille: "Hi beauty, it's time to wake up." Bettyn / Dianen yltä karisevat samantien unelmat itsevarmuudesta ja menestyksestä. Hän herää kalseassa asunnossa. Hän muistaa olevansa jätetty osapuoli lesbisessa suhteessa. Dianen mieleen palautuu, että unen Rita on todellisuudessa menestynyt näyttelijä Camilla Rhodes, johon hän on pakkomielteisesti takertunut ja yksipuolisesti rakastunut.

Kolmannella katselukerralla aloin hieman epäillä tulkintaani. Olenko yrittänyt runnoa lynchmäistä surrealismia liian selkeästi rajattuun pakettiin? Paketin saumat pursuilevat, kun yritän ahtaa kokonaisuuteen elokuvan muut ainekset, kuten Club Silencion karmivan show:n ja neliömäisen rasian, joka aukeaa pitkulaisella avaimella - eikä sisältä paljastu muuta kuin tyhjyyttä. Eli aivan kuin tähän sisältyisi viesti: totuutta ei koskaan löydy.

Katsoja ei ehkä koskaan saa selville, milloin elokuvakerronnassa liu'utaan uneen (ja kenen uneen?), mikä on henkilön sisäistä todellisuutta, mikä puolestaan ns. yhteistä todellisuutta. Kuoleeko päähenkilö oikeasti? Onko hän oikeasti järjestänyt Ritan / Camillan palkkamurhan? Vai vain kuvitellut tai toivonut järjestäneensä sen? Entä liikenneonnettomuus? Ei kai sitä ole tapahtunut muualla kuin Dianen unessa?

Haluaapa Mulholland Driven tulkita miten vain, sen teemoista kuvittelen saaneeni otteen. Elokuvan teemoja ovat identiteetti, toiveet, unelmat, pelot, läheisyys, rakkaus ja hyväksynnän hakeminen. Eli loppujen lopuksi hyvin yleismaailmallisia teemoja, vaikka tapahtumapaikkana onkin Hollywood.

Mutta juuri tästä pidän Lynchin tuotannossa: hänen elokuvansa ovat kaikkea muuta kuin helppoja. Lynch ei aliarvioi katsojaa ja väännä kaikkea rautalangasta. Pidän siitä, että Lynch jättää kysymyksiä auki sen sijaan että vastaisi niihin kaikkiin. Mielestäni epäselvyys on taiteessa kiinnostavampaa kuin selkeys. Ja kysymykset kiinnostavampia kuin valmiit vastaukset. 

Paras rockkomedia ikinä!?!

(Kuva sivulta: IMDb)(Toivon, että kuvien lainaaminen blogikäyttöön on sallittua)

ELOKUVA(dvd)  ---  Rob Reiner: Spinal Tap - Hei, me rokataan! (This is Spinal Tap)(Sandre Metronome, 2004)(elokuvan alkuperäinen esitysvuosi: 1984)

Ihanaa, pääsen vihdoin viimein kirjoittamaan tästä elokuvasta, josta olen ollut aikeissa kirjoittaa jo ikuisuuden (lue: puolisen vuotta). Olen sitä mieltä, että Spinal Tap on kaikkien aikojen paras rockkomedia. Toisaalta argumenttini uskottavuutta rajoittaa se, että tämä on myös ainoa rockkomedia, jonka olen nähnyt. Ja tiedoksi: kirjoitan tätä tekstiä ihan vain fanituspohjalta, joten tekstistäni on turha etsiä mitään tajunnan räjäyttävää analyysiä.

Spinal Tap -elokuva ei ole vain komedia, vaan se on myös mokumentti eli mock-documentary, vaikkakin elokuvassa itsessään sitä luonnehditaan termillä rock-documentary, lyhennettynä rockumentary. Dokumentaarista vaikutelmaa elokuvassa on luotu käyttämällä tahallisesti kömpelön oloista kameratyöskentelyä, jossa kamerat heiluvat. Leikkauksella on myös luotu vaikutelmaa amatöörimäisestä kotivideosta.

Elokuvassa brittiläinen Spinal Tap -yhtye lähtee tuhoon tuomitulle Yhdysvaltojen kiertueelle, jossa katastrofit seuraavat toisiaan. Bändin totaalinen epäonnistuminen herättää tietysti katsojassa hillittömiä naurukohtauksia. Bändin mokailulle nauraminen tuntuu osittain kiusallista, koska dokumentaarisuuden vaikutelma saa ajoittain unohtamaan, että yhtye on fiktiivinen ja kaikki perustuu nerokkaaseen käsikirjoitukseen.

Ensimmäisillä katselukerroilla nauroin tikahtumispisteessä kohdassa, jossa bändin jäsenet eksyvät lavan alle. Vauhkoontunut yleisö huutaa salissa ja odottaa idoleitaan, mutta nämä harhailevat lavan alla. Nauroin kuollakseni myös kohdassa, jossa lavastuksen mekanismit eivät toimi. Kolmen bändin jäsenen pitäisi kuoriutua ihmisenkokoisista, läpinäkyvistä munista, mutta tietenkin erään soittajan kohtalona on jäädä munaan vangiksi ja odottaa, kunnes avustaja saa sulatettua hitsausliekillä saumakohdan auki.

Spinal Tapin musiikillinen kaari on lievästi sanottuna erikoinen. Bändi aloitteli 60-luvulla beatlesmäisillä renkutuksilla, siirtyi siitä raskaaseen rockiin ja flittaili heavymusiikin kanssa, mutta on valmis kokeilemaan jotain niinkin poikkeavaa kuin freejazz, jossa ei ole rytmistä eikä melodiasta tietoakaan. Bändi esittelee elokuvassa tuotantonsa helmiä, kuten älyvapaasti sanoitettuja lauluja Big Bottom (vapaa suomennos: Iso pylly tai Läskiperse) ja Hellhole (vapaa suomennos: Läävä tai Paskaläävä).

Spinal Tapissa on sen parikymmenvuotisen historian aikana rampannut niinkin paljon kuin 37 muusikkoa. Osa bändin jäsenistä on poistunut mystisten kuolemantapauksien takia. Eräskin rumpali kuoli tukehtumalla oksennukseen - mutta kenen? Ei välttämättä omaansa. Kuolemantapaus jää basistin mukaan selvittämättä, koska "you can't dust vomit" (oksennuksesta ei löydy sormenjälkiä). Yksi bändin lukuisista rumpaleista katosi kirjaimellisesti kesken keikan, koska syttyi spontaanisti palamaan ja jäljelle jäi vain kasa tuhkaa.

Bändin jäseniä ei ole kuvattu liialla älykkyydellä pilattuina, mutta sekin kuuluu käsikirjoitukseen. Laulaja ei ymmärrä sanojen "sexy" ja "sexist" eroa. Hän sekoittaa myös mittayksiköt ja siksi lavalle ilmaantuu kääpiökokoinen Stonehenge-lavaste viisimetrisen sijaan. Kelloakaan bändin jäsenet eivät ymmärrä. Bändin kiertueella mukana kulkeva soittajan tyttöystävä ei ole sen fiksumpi. Osa faneista ja bändäreistäkin vaikuttavat lobotomian käyneiltä. Ehkä elokuvan käsikirjoittajat haluavat viestittää tällä, että rock on bisneksenä kauttaaltaan tyhmyyden läpitunkemaa. Tai että älyvapaudesta syntyy parasta komediaa.

Spinal Tapin muusikoiden ulkoinen olemus on oma lukunsa. Muusikot vääntelehtivät lavalla tiukoissa trikoissa ja usein ilman paitaa. Kamerat kuvaavat muusikoiden miehisiä ulottuvuuksia usein alhaalta päin. Laulajan kiinteistä pakaroista on myös pari lähikuvaa. Kasvoilla välkehtivät glamour-meikit, koska tässä vaiheessa bändi on omaksunut tyylilajikseen glamrockin. Hiukset on pörrötetty 80-luvun tyyliin. Mitä tästä enempää voi kirjoittaa? Mikään teksti ei tietenkään voi ylittää itse elokuvan hauskuutta. Olen nähnyt leffan jo kymmenisen kertaa ja yhä vain jaksaa naurattaa. Suosittelen.

Voi kommentoida (mutta ei ole pakko). Pidätkö komedioista? Mikä on paras näkemäsi komedia? Parantaako huumori elämänlaatuasi? (Omat suosikkikomediani ovat Piukat paikat, Bruno, Tootsie, Johnny English, Amelie ja tietysti Spinal Tap)(Komediasarjoista suosikkijani ovat Little Britain, Todella upeeta ja Muodollisesti pätevä)(Ja tietysti aussisarja Angry Boys ja satiirinen animaatiosarja South Park)

Hitchcockin Psyko uudestaan

 ELOKUVA (dvd)  ---  Alfred Hitchcock: Psyko (Psycho), Universal Studios 2012, alkuperäinen esitysvuosi: 1960

Spoilerivaroitus: juonipaljastuksia (suurin osa ihmisistä on varmasti on nähnyt tämän klassikkoelokuvan jo moneen kertaan, mutta osa ihmisistä ei ehkä ole eikä halua tietää liikaa juonesta)

Olen aikaisemminkin kirjoittanut lyhyesti Alfred Hitchcockin Psykosta tekstissä, jossa käsittelin pahimpia kauhuelokuvakokemuksiani. Kirjoitin, kuinka Psykon suihku- ja porraskohtauksissa sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, hikeni virtasi pitkin kylkieni ja tärisin sohvatuolissa niin paljon, että melkein tipahdin lattialle. Elokuva jäi pitkäksi aikaa jylläämään mieleeni. Kun olin myöhemmin pimeällä metsätiellä kävelemässä, pelkäsin normanbatesien hyökkäävän puiden takaa veitsi kädessä. Kun näin elokuvan ensimmäisen kerran, olin lapsi tai nuori eikä ihme, että elämys oli voimakas.

Nyt kun katsoin elokuvan uudestaan aikuisena, tajusin että elokuva on vaikuttanut minuun tavoilla, joista en ole aikaisemmin ollut edes tietoinen. Psykossa jännitys rakentuu paljolti Bernard Herrmannin kirskuvan viulu- tai jousisoitinmusiikin varaan. Tajusin, että Psykon viiltävä, raastava ja kirskuva viulumusiikki on ollut syynä siihen, miksi en ole koskaan pitänyt viulun äänestä. Aina kun olen jossain joutunut kuulemaan viulunsoittoa, päässäni ovat alkaneet soida hälytyskellot: "Murhaaja, murhaaja!" En ole ollut edes tietoinen, että Psyko on vaikuttanut pysyvästi musiikkimieltymyksiini. En ole koskaan voinut ymmärtää ihmisiä, jotka pitävät viulumusiikkia romanttisena, herkkänä ja rauhoittavana. Ehkä vasta nyt voisin edes yrittää suhtautua viulun ääneen rauhallisemmin ja kuulla siinä muutakin kuin (tiedotamattomia) vaaran signaaleja!

Toinen asia, joka on takertunut mieleeni ja jonka vasta nyt ymmärrän, on murhaajaa näyttelevän Anthony Perkinsin näköisten miesten kokeminen uhkaavina. Tätäkään en ole pystynyt tiedostamaan. Aina kun olen havainnut miehessä jotain anthonyperkinsmäisyyttä, päässäni ovat alkaneet soida hälytyskellot: "Murhaaja, murhaaja!". Onneksin Anthony Perkinsin kasvonpiirteet eivät ole tyypillisiä näillä leveysasteilla, muutenhan joutuisin olemaan jatkuvassa puolustusvalmiudessa.

Vaikka Psyko todellakin on yksi pelottavimmista elokuvista, mitä olen nähnyt, voin rehellisesti sanoa, että nautin sen katsomisesta. Kun elokuvan juoni ei enää shokeeraa, pystyn kiinnittämään huomiota taiteellisiin vaikutelmiin, kuten kuvakulmiin, leikkaukseen ja näyttelijöiden roolityöskentelyyn. Pystyn myös suhtautumaan karmivaan musiikkiin kylmän rauhallisesti. Kaikkein upeimmin kuvakulmia ja leikkauksta on käytetty hyväksi suihkukohtauksessa, jossa vaihtelevat lähikuvat kuolevaa naista näyttelevän Janet Leighin kauhistuneista kasvoista, suihkuverhosta, heiluvasta puukosta, kädestä joka hamuilee kaakeliseinää, verestä joka pulppuaa veden mukana viemäriin ja lopuksi lähikuva kuolleen naisen silmästä. Kohtauksen taustalla soi tietysti hirvittävä, kirskuva viulun vingutus.

Uusilla katsomiskerroilla pystyn kiinnittämään huomiota myös Psykon erikoisiin ja ehkä jopa koomisiin yksityiskohtiin. Koomiselta tuntui ainakin murhaaja Norman Batesin outo harrastus: kuolleiden lintujen täyttäminen. Täytetyt linnut Norman on ripustanut seinälleen, minnepä muuallekaan. Samalla kun tuleva suihkumurhan uhri yrittää keskittyä syömiseen, täytetyt linnut näyttävät roikkuvan seinälle kuin valmiina lehahtamaan lentoon ja nokkimaan ihmisiä. Koomiselta tuntui myös se, että Norman Bates vertaa kuollutta äitiään täytettyyn lintuun sanomalla: "Äitini on yhtä harmiton kuin täytetty lintu". Kuten kaikki elokuvan nähneet varmasti muistavat, Norman kaivoi kuolleen äitinsä ruumiin haudasta, palsamoi ruumiin ja säilytti kuivettunutta, mekkoon puettua äitivainajaansa sisällä talossaan. Norman oli itse tappanut äitinsä (ja siinä sivussa myös äitinsä miesystävän). Koska Norman ei halunnut myöntää rikosta edes itselleen, hän loi illuusion elossa olevasta äidistä säilyttämällä ruumista talossaan ja "keskustelemalla" tämän kanssa.

Kun ensimmäisen kerran näin kohtauksen, jossa äitivainajan kuivettunut ruumis paljastuu istumasta kellarin keinutuolista, pelkäsin kuolevani sydänkohtaukseen. Eikä siinä vielä kaikki, äitivainajansa mekkoon pukeutunut Norman hyökkää kohta veitsi kädessä välkehtien uusien uhriensa kimppuun. Viulumusiikki raastaa tietysti taustalla kauhun maksimoimiseksi. Uudella katsomiskerralla pystyin huomaamaan, kuinka taitavasti kohtaus on toteutettu. Kohtauksessa on hyödynnettyu esimerkiksi katossa heiluvaa hehkulamppua ja sen luomia erilaisia valaistusvaikutelmia. Pysyvästi mieleen on jäänyt ainakin se kohta, jossa hehkulampun valo pyyhkäisee keinutuolissa istuvan vainajan kasvoja.

Mielestäni Psyko on onnistunut sekä kauhuelokuvana että elokuvana yleisestikin. Enkä ole mielipiteineni yksin. Psyko on siitä mielenkiintoinen kauhuelokuva (tai trilleri), että se sisältää myös pitkiä suvantovaikeita, jolloin kauhua ikään kuin viritellään. Psykossa on vain muutama todella raaka kohtaus, mutta pääasissa kauhu rakentuu odotuksen, epäilyn ja epävarmuuden varaan. Tällainen hienovarainen, viipyilevä kauhu on paljon tehokkaampaa kuin taukoamaton veren ja suolenpätkien roiskuminen. Jatkuva veren roiskuminen ei enää yllätä, mutta Psyko todellakin onnistuu yllättämään katsojan, jopa uusilla katsomiskerroilla.

Kauhuprojekti jatkuu

ELOKUVA (dvd)  ---  Troy Nixey: Älä pelkää pimeää (Don't be afraid of the dark), Miramax, 2010

Spoilerivaroitus: juonipaljastuksia!

Troy Nixeyn ohjaama ja Guillermo del Toron käsikirjoittama kauhuelokuva on kasattu värisyttävistä aineksista. Pieni tyttö päätyy äitinsä hyljeksimänä väliaikaisesti asumaan kolkkoon kartanoon isänsä ja tämän uuden tyttöystävän kanssa. Kartanon lähellä levittäytyy ränsistynyt puutarha. Ja kuinkas ollakaan, kartanosta löytyy valeseinän takaa kellari. Ja lopun voi arvata. Kyllä, kellarissa myllertää epämääräisiä olioita, joiden ulkonäkö on sekoitus rottaa, sammakkoa ja lepakkoa. Oliot kuiskivat tytölle ilmastointikanavien välityksellä ja houkuttelevat tyttöä kellariin voidakseen murhata tämän ja ottaa tytön hampaat ravinnokseen.

Syntyykö näistä aineksista värisyttävä kauhuleffa? No, ei todellakaan. Tavallaan ainekset kauhuun ovat olemassa, mutta kokonaisuus ei toimi. Elokuva tuntuu väkisin väännetyltä. Aivan kuin käsikirjoittajatiimi olisi kahvinpöydän ääressä esittänyt toisilleen kysymyksen, mitä elementtejä kauhuelokuvaan kannattaa tunkea ja alkaneet kuvata elokuvaa siltä istumalta. Joillekuille katsojille yhdistelmä pimeys, iljettävät oliot ja hylätyksi tulemisen pelko saattaa toimia, mutta minua se lähinnä haukotutti.

Sammakko-lepakko-rotta-sekasikiöt koin naurettavina. Purskahdin nauramaan, kun näin niiden sinisinä hehkuvat silmät ja kuulin niiden mongertavan tytölle: "We want you". Hihittelin myös pelottavaksi tarkoitetussa suihku/kylpyammekohtauksessa, jossa terävähampaisia ja pitkäkyntisiä olioita rynnii tytön kimppuun ilmastointikanavista ja lattian koloista.

En näköjään olekaan niin hermoheikko kuin olen kuvitellut. Tai sitten olen yksinkertaisesti jo niin vanha kääkkä, ettei mikään tunnu miltään. Elokuva saattaa pelottaa lasta tai nuorta, mutta tuskinpa enää ketään yli kaksikymppistä. Ehkä olin naiivi ja hölmö, kun edes kuvittelin, että mikään kauhuelokuva voisi enää pelottaa. Psykon ja Manaajan aiheuttamat kauhunväristykset ovat kuitenkin jääneet niin hyvin mieleen, että olen niiden perusteella virheellisesti yleistänyt hermoheikkouteni koskemaan mitä tahansa kauhuelokuvaa.

Aion kaikesta huolimatta jatkaa älyvapaata kauhuprojektiani. En kuitenkaan usko, että mikään yliluonnollinen uhka voi minua säikäyttää. Uskon, että todellinen kauhu on luonteeltaan hyvin arkista. Pahinta pelkoa ja kauhua ainakin itselleni edustavat erilaiset menettämisen pelot. Ehkä kaikkein pahin kauhu, minkä ihminen voi kohdata, on hulluksi tuleminen. Jos ei voi luottaa enää edes omiin aistihavaintoihinsa, kaikelta putoaa pohja. Kirjastosta olenkin varannut Juha Hurmeen kirjan Hullu. Siinä Hurme kirjoittaa psykoosistaan, jota hän kuvailee kahden viikon pituiseksi (jos muistan oikein) kauhuleffaksi.

Pakko mainita vielä loppuun, että purskahtelin nauramaan vielä katsoessa leffan ekstroja, joissa Guillermo del Toro puhuu englantia hassusti murtaen ja Troy Nixey näyttää sliipatussa ulkomuodossaan enemmän verotarkastajalta kuin kauhuelokuvien ohjaajalta.

Hermoheikko katsoo kauhuelokuvia

 Alfred Hitchcock: Psyko (1960)

ELOKUVAT  --- Muutamista kauhuelokuvista

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat karttaneet kauhuelokuvia kuin ruttoa. Syynä ovat muutamat nuorena näkemäni kauhuelokuvat, jotka vaikuttivat minuun liian voimakkaasti. Lapsena näin telkkarista Alfred Hitchcockin elokuvan Psyko (1960), jossa kauhu on mielestäni saavuttanut maksimiarvonsa. Porras- ja suihkukohtauksessa (kuvassa) olin lamaantunut kauhusta. Muistan, kuinka sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, hiki virtasi pitkin kylkiäni ja tärisin niin paljon, että melkein tipahdin lattialle nahkaisesta nojatuolista. Elokuvan karmea tunnelma jäi pitkäksi aikaan kytemään mieleen. Joskus talvella olin iltahämärässä kävelemässä huonosti valaistulla metsätiellä. Vilkuilin pimeää metsää ja olin näkevinäni siellä outoa liikehdintää. Minuun iski sellainen pakokauhu, että juoksin metsästä varmasti maailmanennätysvauhtia takaisin ihmisten ilmoille.

Hieman vanhempana erehdyin katsomaan William Friedkinin Manaajan (1973). Elokuva on petollinen siinä mielessä, että se käynnistyy todella hitaasti. Katsoja ehtii tuudittautua uskoon, että elokuvassa ei tapahdu yhtään mitään pelottavaa. Mutta kun tapahtumat vihdoin käynnistyvät, siinä sydänkohtauksessa pidättelemistä. Manaaja jäi myös pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleeni. Nukahtaminen vaikeutui, koska pelkäsin minulle tapahtuman samaa kuin elokuvan riivatulle tytölle, jonka sänky alkaa täristä ja myöhemmin tyttö joutuu kammottavien pakkoliikkeiden valtaan. Sentään en pelännyt, että naamani muuttuisi vihertäväksi tai suustani alkaisi pursuta limansekaista vaahtoa.

Aikuisena näkemäni M. Night Shyamalan Kuudes aisti (1999) ei sekään suostunut katoamaan mielestäni. En enää tarkkaan muista elokuvan juonta, mutta kohtaus jossa pikkupoika aistii kuolleiden läsnäoloa kylmistä ilmavirroista, on takertunut mieleeni. En muista, miten ilmavirrat oli elokuvassa toteutettu (ilmeisesti sumulla), mutta kotona yöllä pelkäsin juuri vastaavanlaisten ilmiöiden alkavan vainota minua. Aina kun pikkupoika aisti ilmavirtojen liikkumista, kuolleet ilmaantuivat piinaamaan häntä. Kukapa haluaisi kuolleita kummittelemaan kotiinsa keskellä yötä!

Kammottavia kauhunväristyksiä aiheutti myös David Lynchin televisiosarja Twin Peaks, jossa kauhu tunkeutuu kodikkaaseen ympäristöön keskellä kirkasta päivää. Jotenkin voin sietää ja ymmärtää, jos kauhu hyökkää rumaan ja hämärään ympäristöön, mutta se tulee keskellä päivää, se on liikaa. Oikeastaan kaikissa David Lynchin elokuvissa on enemmän tai vähemmän voimakas kauhun tunnelma, vaikka hänen elokuviaan ei tietääkseni ole luokiteltu kauhuksi. Lynchillä kauhu syntyy luisumista unen ja valveen välillä ja terveen ja hullun kokemusmaailman sekoittumisesta.

Hermoheikkoudestani huolimatta päätin kuitenkin katsoa kauhua. Halusin selvittää, onko kauhun sietokykyni parantunut vai huonontunut. Lainasin kirjastosta elokuvat The Others (2001, ohjaaja Alejandro Amenabar) ja japanilaisen Hideo Nakatan ohjaaman elokuvan Dark Water (2002). Jännitin jo etukäteen niin paljon, että pidin psykoosin laukeamista erittäin todennäköisenä. Yllättäen kävi niin, että leffat eivät tuntuneet paljon miltään. Olenko siis muuttunut vai valitsinko sattumalta vain huonoja kauhuelokuvia?

Dark Water tuntui enemmänkin surulliselta kuin pelottavalta, vaikka olihan siinä muutama säikyttelykohtaus. Elokuva kertoo avioeron kokeneesta naisesta, joka taistelee lapsensa huoltajuudesta. Nainen asuu tyttönsä kanssa rähjäisessä talossa, jonka katosta tihkuu vettä - tai sitten nainen on hullu, joka näkee harhoja. Oli miten oli, elokuva tuntui paikoitellen jopa pitkäveteiseltä. Pyörittelin peukaloitani ja puhaltelin ilmaa turhautuneena keuhkoistani, kun mitään raflaavaa ei alkanut tapahtua.

The Others oli vähän pelottavampi. Siinä nainen asuu kahden lapsen kanssa linnassa, jonka kaikki ikkunat on pimennetty, koska lapset kärsivät oudosta fotosensitiivisyydestä. Nainen on tietysti sekoamaisillaan, koska hän odottelee samalla miestään palaavaksi sodasta. Nainen alkaa kuulla yläkerrasta kolinaa ja raahausääniä. Jälleen on kaksi vaihtoehtoa: joko nainen on hullu tai sitten taloon on tunkeutunut ylimääräisiä olioita. Enpäs kerrokaan, mistä on kyse. Elokuvaa voi pitää taiteellisesti tasokkaana, vaikkei se ollut järin pelottava.

Ehkä olen jo niin vanha, että kauhuelokuvat ovat menettäneet tehonsa. Tai sitten olen kokenut pelkoa ja kauhua jo niin paljon arkipäivän tilanteissa, etten enää "jaksa" pelätä elokuvia. Tai sitten kyseiset elokuvat olivat yksinkertaisesti huonoja. Aion kuitenkin jatkaa kauhuelokuva-projektiani. Tänään sorruin ostamaan Coppolan Dracula-elokuvan. Jos en päivitä tätä blogia moneen kuukauteen, olen todennäköisesti jossain hermoparantolassa toipumassa Draculan laukaisemasta hermoromahduksesta...

Olisi kiva, jos joku vaivautuisi kommentoimaan omista kauhuleffakokemuksistaan!

Suljetun saaren mysteeri

ELOKUVA (dvd)  ---  Martin Scorsese: Suljettu saari (Shutter Island)(Paramount, 2009)

Aluksi vinkki: Jos et ole nähnyt tätä elokuvaa ja haluat myöhemmin katsoa sen, älä lue tekstiäni, koska se sisältää juonipaljastuksia ja tulkintoja.

Martin Scorsesen Suljettu saari esitettiin Suomen televisiossa äskettäin. Missasin leffasta puolisen tuntia alusta. Kun lässähdin sohvalle, elokuva imaisi heti mukaansa. Se jäi kieppumaan mieleen moneksi päiväksi ja siksi koin olevani pakotettu katsomaan sen uudestaan dvd:ltä.

Elokuva rinnastuu mielessäni muihin hulluuden kuvauksiin. Päällimmäisenä tulevat mieleen skitsofreniaa kuvaava Kaunis mieli (A Beautiful Mind, 2001, ohjaaja Ron Howard) ja lapsuuden skitsofreniasta kertova Spider (Spider, 2002, ohjaaja David Cronenberg). Suljettu saari kuvaa tulkintani mukaan traumojen laukaisemaa psykoosia, johon liittyy paranoidisuutta.

Ehkä on syytä tähän väliin briiffata leffan juonta (Amerikka, 1950-luku): Sheriffi Teddy Daniels (Leonardo Dicaprio) saapuu työparinsa kanssa vankilamielisairaalaan tutkimaan kadonneen potilaan Rachel Solondon tapausta. Vankilamielisairaala sijaitsee suljetulla saarella. Sairaalan työtekijät ovat oudon haluttomia luovuttamaan tietoja Solondosta. Daniels alkaa vähitellen epäillä, että saarella tapahtuu jotain hämärää, mahdollisesti laittomia ihmiskokeita. Hän epäilee lobotomia-leikkauksia tai neuroleptisten lääkkeiden/huumeiden pakkosyöttöä potilaille.

Saarella Danielsin mieli alkaa rakoilla, koska muistot (tai kuvitelmat) Dachaun keskitysleiristä alkavat tunkea hänen päähänsä. Daniels on näkevinään Dachau-upseerin sairaalan työntekijänä. Sheriffillä on muitakin traumoja: hänen vaimonsa on kuollut tulipalossa, jonka sytyttäjänä hän pitää naapuria nimeltä Andrew Laeddis. Daniels jauhaa pakonomaisesti Laeddiksesta ja uskoo tämän olevan saarella. Myös sheriffin lapset näyttäytyvät painajaisunissa, kuolleina.

Vähitellen katsojalle alkaa muuttua entistä epäselvemmäksi, mikä on totta, mikä kuvitelmaa. Ensimmäisellä kokonaisella katselukerralla olin melkein vakuuttunut, että saarella oikeasti tehdään ihmiskokeita, joissa potilaiden mieliä manipuloidaan lobotomialla tai neurolepteillä. Selitys tuntui vakuuttavalta, koska onhan ihmisiä aikaisemminkin käytetty epäeettisissä ihmiskokeissa. Tulee mieleen natsi-Saksan karmaisevat ihmiskokeet juutalaisilla, aasialaisten suorittamat aivopesut vangeilla ja totalitaristisissa valtioissa ilmenneet tapaukset, joissa toisinajattelijoita on suljettu mielisairaaloihin leimaamalla heidät vainoharhaisiksi.

Katsojan on helppo "tuudittautua" uskoon ilkeistä vankilamielisairaalapsykiatreista, koska tämä linja jatkuu elokuvassa reippaasti yli puolivälin. Tässä mielessä Scorsesen hulluuskuvaus poikkeaa elokuvista Kaunis mieli ja Spider, joissa hulluuden harhat repeävät huomattavasti aikaisemmin. Kauniissa mielessä on helppo erottaa, mikä on totta, mikä harhaa, mutta Suljetussa saaressa Scorsese pitää yllä ilkeän sairaalan illuusiota suorastaan hävyttömän pitkään. Sen takia leffan loppupuolella ilmaantuva toinen selitysvaihtoehto tuntuu kuin läpsäisyltä kasvoille.

Toisen kokonaisen katselukerran jälkeen selitin leffan fiktionsisäisen totuuden itselleni näin: Teddy Daniels on oikeasti olllut Dachaun keskitysleirillä vapauttamassa vankeja ja ottamassa kiinni vartijoita. Hän on oikeasti työskennellyt Amerikassa sheriffinä, mutta menettänyt työkykynsä karmeiden perhetapahtumien jälkeen: hänen mielisairas vaimonsa sytytti heidän talonsa palamaan ja myöhemmin hukutti heidän kolme, yhteistä lastaan. Daniels ei pysty sisäistämään rakastamaansa vaimoaan pyromaaniksi ja murhaajaksi ja siksi hän luo mielikuvitushahmon Andrew Laeddiksen, joka toimii tavallaan syntipukkina.

Toisen katselukerran jälkeen en enää uskonut, että Rachel Solondoa on oikeasti olemassa, vaan sekin on Danielsin mielikuvitushahmo, joka palvelee jotain tarkoitusta. Uskon myös, että työparina näyttäytynyt mies on oikeasti ex-sheriffin psykiatri. Lakkasin uskomasta, että suljetulla saarella tapahtuisi oikeasti ihmiskokeita. Daniels on oikeasti luokiteltu vaaralliseksi vangiksi, koska hän tappoi vaimonsa, tavallaan tämän pyynnöstä, koska vaimo halusi vapautuksen.

Mutta elokuva ei jää aukottomaksi. Eniten ihmettelen, miksi traumatisoitunut mies olisi sairastunut nimenomaan paranoidiseen psykoosiin. Eikö "pelkkä" masennus olisi riittänyt? Näin maalaisjärjellä ajateltuna sairaudeksi sopisi mielestäni paremmin psykoottinen depressio. Paranoidisuus on ilmeisesti peräisin Dennis Lehanen romaanista, johon leffa perustuu. Onhan paranoidisuus tietysti dramaattisempi vaihtoehto kuin "pelkkä" depressio, mutta mielestäni se ei ole psykologisesti uskottava. Piste.

Muutenkin juoniratkaisut ovat paikoitellen teennäisiä. Miksi ihmeessä psykiatrit lähtisivät mukaan potilaan harhoihin ja järjestäisivät potilaalle peräti laivamatkan saarelle, jonka aikana tämä voi kuvitella olevansa sheriffi eikä potilas. Mitä järkeä tällaisessa vaivannäössä oikein olisi? Mielestäni ei yhtään mitään. Eikö se ole pelkkää rahan haaskausta ja muutenkin älyvapaata toimintaa? Mutta toisaalta, elokuvat ovat elokuvia ja fiktio on fiktiota.

Jäin ihmettelemään, miksi hoitava henkilökunta pitkään myötäilee potilaan harhoja ja sitten yhtäkkiä täräyttää totuuden päin naamaa? Tarkoitan kohtausta, jossa psykiatri sanoo: "You don't have a partner". Sopiihan tämäkin tietysti oivallisesti dramatiikan vaatimuksiin, mutta entäpä psykologinen uskottavuus?

Vaikka elokuvassa on paljon ärsyttävää, pidän siitä kuitenkin. Eniten vetosivat unikohtaukset, joissa kuollut vaimo ja kuolleet lapset näyttäytyivät verisinä ja vaatteet vettä valuen. Leikkaus ja musiikki olivat myös kovaa kamaa.

Jos joku on nähnyt leffan, ottakaa ihmeessä kantaa! Olen kiinnostunut myös kommenteista, mitä mieltä olet "epäselvistä" elokuvista (muistakin kuin tästä), jotka voi tulkita monella tavalla. Ärsyttääkö vai hyväksytkö ratkaisut, jotka eivät tunnu "katsojaystävällisiltä"?

Twin Peaks Freaks, osa II

ELOKUVA / TV-SARJA  ---  Twin Peaks (dvd-boksi)

Eilen tuli kirjoitettua lähes psykoottinen vuodatus aiheesta Twin Peaks. Kirjoitan samasta aiheesta uudestaan, koska olen tänään huomattavasti rauhallisemmassa mielentilassa kuin eilen. En tänäänkään edes yritä kirjoittaa objektiivista analyysia, vaan kerron, miksi David Lynchin ja Mark Frostin luoma (ei siis kauttaaltaan käsikirjoittama, kuten eilisessä tekstissäni virheellisesti väitin) sarja on vaikuttanut minuun ja miksi.

Kun Twin Peaks ensimmäisen kerran esitettiin Suomessa, olin nuori ja asuimme pienellä paikkakunnalla. Itse asiassa kaikki suomalaiset asuvat pienillä paikkakunnilla, myös helsinkiläiset. Helsingin kutsuminen suurkaupungiksi on pelkkä vitsi, jos samassa lauseessa tulee maininneeksi minkä tahansa eurooppalaisen, aasialaisen tai pohjois- tai eteläamerikkalaisen metropolin. (Siitäs saitte kaikki nokkavat paljasjalkaiset stadilaiset!)

Fiktiivisen Twin Peaksin väkiluku on noin 50000. Tästä huolimatta twinpeaksmäiseen elämänmenoon pystyy samastumaan kuka tahansa suomalainen, joka asuu (pikku)paikkakunnalla, jonka väkiluku on mitä tahansa viiden ja viidensadantuhannen välillä.

Toinen asia, joka vaikutti minuun syvästi Twin Peaksissa, on metsän läheisyys. Kukapa suomalainen ei olisi koskaan käynyt metsässä ja aistinut metsän salaperäistä voimaa! Twin Peaksin metsä on suuri ja pelottava, se on täynnä maagista energiaa. Metsässä asuu outoja voimia, joista osa on luonteeltaan demonisia. Demoniset metsänhenget voivat asuttaa ihmisen. Ne ovat kuin loisia, jotka eivät voi elää ilman isäntää. Kun demoniset metsänhenget ovat vallanneet ihmisen kehon ja mielen, ne alkavat toteuttaa omaa tahtoaan eikä ihminen välttämättä ole siitä tietoinen.

Twin Peaksissa demoniset metsänhenget on nimetty ehkä vähän arkisen koomisesti etunimillä Bob ja Mike, mutta niiden vaikutuksissa ei ole mitään huvittavaa. Bobin asuttama Leland Palmer saa isäntänsä raiskaamaan ja murhaamaan oman tyttärensä, joka löytyy sarjan ensimmäisessä kohtauksessa kuolleena ja muoviin käärittynä järven rannalta.

Sarjassa kuvataan äärimmäisiä vastakohtia. Bob edustaa äärimmäistä pahuutta, mutta missä se ilmenee? Keskellä päivää, kirkkaassa valossa ja viehättävästi sisustetussa kodissa. Kauhu tunkeutuu valoon ja kauniiseen ympäristöön. Eihän tällaista pitäisi tapahtua, mutta juuri näin käy Twin Peaksissa. Mielestäni ei ole mitään mielenkiintoista, jos kauhu ilmenee pimeässä tai hämärässä, kolkossa tai rumassa ympäristössä, mutta entäpä kun kauhu tunkeutuu kukkatapettien ja pastellisävyjen keskelle? Sellainen jättää pysyvän muistijäljen. Eikä kauhun muutenkaan oleta vaanivan Twin Peaksin kaltaisessa uneliasta rauhaa huokuvassa pikkukaupungissa, vaan aina jossain muualla.

Muutoinkin Twin Peaksissa rinnastetaan mielenkiintoisella tavalla vastakohtia. Unen ja valveen vastakohtaisuus on yksi kaikkien tärkeimmistä. Salaisena agenttina kaupunkiin saapuva Dale Cooper luottaa paljon omiin uniinsa ja muiden näkyihin. Cooper on myös oudosti lumoutunut tiibetiläisestä mytologiasta ja tunkee sitä jatkuvasti työskentelymetodeihinsa. Parhaiten mieleeni ovat jäänet agentin unijaksot, joissa näyttäytyy niin tanssivia kääpiöitä ja avaruuden viestejä välittäviä jättiläisiä kuin kuolleita puhuvia tyttöjäkin. Unijaksot tapahtuvat punaisessa huoneessa, mikä luo voimakkaan kontrastin Twin Peaksin sameanvihreää ja likaisenruskeaa taustaa vasten.

En ole vielä kirjoittanut sanaakaan Twin Peaksin erikoisista asukkaista. Twin Peaksissa ei todellakaan asu taviksia, vaan kaikki ovat tavalla tai toisella poikkeusyksilöitä. Halkonainen kulkee paikasta toiseen halko sylissään. Hän kuulee halon puheen ja kertoo sen muille. Silmälapullinen nainen on sokeutunut toispuoleisesti miehensä vahinkolaukauksesta. Hän on pakkomielteisesti kiinnostunut verhokiskojen liukuvuudesta. Silmälappunainen kehittää äänettömät, öljytyt verhot. Myöhemmin hän joutuu koomaan ja herää koomasta supervoimilla varustettuna, kuinkas muutenkaan!

Twin Peaksissa asuu poikkeuksellisen paljon kaksinaamaisia ihmisiä, jotka eivät muuta teekään kuin juonittelevat toisiaan vastaan. Kiinalainen sahanomistajanainen on tappanut (vai onko?) miehensä veneonnettomuudessa. Kiinalaista naista vastaan juonittelee kuolleen miehen (joka ei olekaan kuollut) sisar, joka puolestaan juonittelee hotellinomistajamiehen kanssa. Yhdessä he suunnittelevat sahan polttoa saadakseen vakuutusrahat itselleen. Hotellinomistaja on samanaikaisesti liittoutunut kiinalaisnaisen kanssa ja yhdessä he yrittävät masinoida toisen naisen kuolemaa.

Erikoisia ihmisiä ja outoja ihmiskohtaloita mahtuu myös paikalliseen kahvilaan, poliisiasemalle ja Kanadan rajantakaiseen kasinoon/bordelliin. Oma lukunsa on paikallinen high school ja sen tytöt ja pojat ja heidän rakkautensa ja petoksensa. Pääperiaatteena Twin Peaksissa on se, ettei mikään ole sitä, miltä se näyttää ja kaikilla on omat salaisuutensa. Kaikkein synkintä ja verenkarvaisinta salaisuutta kantaa Laura Palmer.

Twin Peaksista voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta lopetan tähän. Vai lopetanko? On pakko vielä mainita sarjan musiikki, joka on paljolti vastuussa sarjan pelottavasta ja kiehtovasta tunnelmasta ja David Lynchin omaperäinen kameratyöskentely. Yksi kohtaus, joka ei ole koskaan kadonnut mielestäni, on tämä: levysoitin pyörii, vaikka levy on loppunut; nainen valuu (kirjaimellisesti) mahallaan pitkin rappusia; kattotuuletin pyörii; koko huone pyörii, koska pahuuden voimat ovat vallanneet sen; mies katsoo itseään peilistä ja näkee hirviön kasvot; hirviö hymyilee niin kuin vain demoni voi hymyillä. Kohta tapahtuu jotain kammottavaa, jotain todella kammottavaa.

Twin Peaks Freaks

ELOKUVA / TV-SARJA (dvd-boksi)  ---  Twin Peaks (CBS DVD / Paramouth, 2007)(alun perin esitetty televisiossa vuosina 1989-1990?)

Oloni on ahdistunut ja lähes pakokauhuinen. En tiedä, johtuuko se siitä, että yritän kirjoittaa draamasarjasta, joka on jättänyt aivoihini pysyvän muistijäljen. Tarkemmin sanottuna Twin Peaks on itselleni ainoa, oikea televisiosarja. Kyllä, näitä ihmisiä on muitakin. Twin Peaksin jälkeen eikä sitä sitä ennen ole tullut yhtäkään draamasarjaa, joka olisi kiinnostanut minua. Kohtaan jälleen saman ongelman kuin aikaisemminkin: täydellisyydestä on melkein mahdoton kirjoittaa.

Voi olla, ettei ilmaisuestoni ole ainoa syy pakokauhuiseen ahdistukseen. Ehkä syynä on sittenkin liikunnanpuutteeni. En ole käynyt lenkillä yli viikkoon ja liikunnan kanssa on samanlaista kuin huumeiden: jos on kerran käytön aloittanut, sillä tiellä on jatkettava tai olo muuttuu tukalaksi, kun verisuonet tukkeutuvat adrenaliinista ja muusta roinasta.

Vai onko pakokauhuni syynä kuitenkin jääkaapissa odottavat keitetyt mustasilmäpavut, joista kuvittelen tekeväni salaattia, vaikka pavut näyttävät suunnilleen yhtä herkullisilta kuin toukat tai madot. Olen kai katsonut liikaa Pelkokertoimen uusintoja.

Yritän nyt vihdoin viimein päästä varsinaiseen aiheeseen. Näin David Lynchin ja Mark Frostin käsikirjoittaman Twin Peaksin nuorena, joten ehkä siitä syystä se vaikutti minuun voimakkaasti. Sarja oli myös jotain ennennäkemätöntä. Samaan aikaan telkkarissa esitettiin kyseenalaisia "laatusarjoja" kuten Dallas ja Dynastia.

Ehkäpä edes yritä kirjoittaa sarjasta mitään objektiivista analyysia, vaan kirjoitan Twin Peaksista sellaisena kuin se minuun vaikutti. Nämä kuvat eivät ole koskaan kadonneet mielestäni: tuuli huojui puissa, sumu liikkui metsässä, tie kiemurteli synkän maisema halki. Oli ruosteinen bensa-asema, oli kahvila, oli koulu, oli paljon viehättäviä taloja, joista osa oli pelkkiä kauniita kuoria, joiden sisällä tapahtui hirveyksiä.

Oli levysoitin, joka vain jatkoi pyörimistään, vaikka levy oli loppunut. Oli nainen, joka valui mahallaan pitkin rappusia. Oli mies, joka katsoi peiliin ja näki peilissä toisen miehen kasvot. Oli mies, joka joutui demonisen metsänhengen valtaan. Oli tyttö, jolla oli paljon synkkiä salaisuuksia. Oli tyttö, jolla oli kahdet kasvot. Oli muovipussiin kääritty kuollut tyttö. Oli toinenkin muovipussiin kääritty kuollut tyttö.

Oli agentti, joka näki unia kääpiöistä, jättiläistä ja kuolleista, puhuvista tytöistä. Oli jättiläinen, joka ilmestyi agentille näyssä. Oli hirviömies, joka syöksyi sohvan takaa, keskellä päivää, keskellä kirkasta päivää. Oli synkkääkin synkempi metsä, jossa liikkui jotain pahaenteistä. Oli tuuli, joka huojutti puita, synkkiä puita kauniin talon edessä. Kauniissa talossa oli huoneita, joissa oli jotain uhkaavaa. Jotain uhkaavaa leijui koko ajan ilmassa. Tuli mies, jonka sisällä asui toinen mies, joka oli metsän demoni.

Mutta samalla: oli kaupunki, jossa asui paljon tavallisia ihmisiä, tai jos ei tavallisia, niin ainakin hyväntahtoisia. Tai jos ei hyväntahtoisia, niin ihmisiä, joita kaupungeissa asuu. Oli halkonainen, joka kulki halko sylissään. Nainen, joka keskusteli halon kanssa. Oli kahvilanpitäjänainen. Oli toinen nainen, jolla oli arvaamaton mies. Oli hotelliomistajamies, joka juonitteli kaikkia vastaan. Oli sahanomistajanainen, joka juonitteli kaikkia vastaan.

Tietysti oli myös teinityttöjä ja teinipoikia, jotka rakastuivat toisiinsa ja jotka pettivät toisiaan. Lähes kaikki pettivät toisiaan ja juonittelivat toisiaan vastaan. Kaupungissa nimeltä Twin Peaks. Lähes kaikilla oli salaisuus kaupungissa nimeltä Twin Peaks. Juuri mikään ei ollut sitä miltä se näytti ulospäin kaupungissa nimeltä Twin Peaks.

Selkokielellä sanottuna Twin Peaks -sarjassa minua viehätti vastakohtien yhdistelmä: turvallisuus ja pelottavuus, tuttuus ja outous, tylsyys ja yllättävyys, salaisuudet ja totuudet, petos ja rehellisyys. Kauhu keskellä kirkasta valoa. Uni ja valve. Rakkaus ja viha. Hyvyys ja pahuus. Metsänvihreä ja tummanpunainen. Selkeys ja epäselvyys. Rauhallisuus ja levottomuus. Uni ja valve. Uni ja valve.

Berliiniläinen huumehelvetti

ELOKUVA (dvd)  ---  Uli Edel: Christiane F. (1981)(Futurefilm, 2011)

Näin tämän elokuvan ensimmäisen kerran vuosikymmeniä sitten ja se syöpyi mieleeni pysyvästi. Törmäsin elokuvaan uudestaan aleläjässä enkä voinut jättää dvd:tä ostamatta.Christiane F. kertoo karmean (tosi)tarinan 13-vuotiaasta tytöstä, joka jää lyhyessä ajassa heroiinikoukkuun. Elokuva on todella kammottava, mutta samalla vetovoimainen kuvaus rappeutumisesta.

Rakastan elokuvan vihertävän kelmeää, urbaania värimaisemaa, joka on samanaikaisesti sekä luotaantyöntävä että puoleensavetävä. Elokuvassa näkyy paljon kolkkoa kaupunkimaisemaa: kolkkoja betonitornilähiöitä, metroasemia, kelmeitä rautatieasemia, parkkipaikkoja, kylmiä katuja, saastaisia käymälöitä, tunneleita, rappukäytäviä, tavallisia koteja ja huumeluolia. Sekä tietysti rautatieasemaa reunustava katu, jonka varrella heroiinia käyttävät poikaprostituoidut hankkivat miespuolisia asiakkaita. Siellä norkoilee myös Christianen poikaystävä.

Christiane luisuu yhä syvemmälle rappioon ja alkaa myydä itseään. Heroiini vie mennessään muitakin. Christianen kokeilunhaluinen sisar päätyy heroinistiksi ja kuolee lopulta tahalliseen tai tahattomaan yliannostukseen. Päähenkilön poikaystävän kämppäkaveri löytyy myös kuolleena heroiinipiikki käsivarressa sojottaen.

Elokuvan vihertävään värimaailmaan uppoavat täydellisesti lähikuvat henkilöhahmojen kasvoista, joilla vaihtelevat epätoivo, tuska, raivo ja turtumus. On oudolla tavalla lumoavaa nähdä lähikuvia kasvoista, joilla hiki helmeilee vieroitusoireiden takia. On kammottavaa ja samalla kiehtovaa nähdä kasvoja, joissa yläluomet repsottavat heroiinipiikin jälkeisessä euforiassa. Sen jälkeen narkomaanin kasvoihin leviää vahamainen, välinpitämättömyyden naamio ja silmien ilme on kuollut.

Kun kirjoitan elokuvasta, se alkaa elää mielessäni: pääosan esittäjän Natja Brunckhorstin harittavat silmät, tärisevät raajat, likaisen punaisiksi värjätyt hiukset, epätoivon ilmeet, raivo, sadattelu, kaduilla hortoilu ja tuntemattomien miesten autoon pyrkiminen. Mustat renkaat silmien alla, käsivarren suoneen työntyvä piikki ja syntymäpäiväkakku, jossa palaa neljätoista kynttilää.

Toisen pääosan esittäjä Thomas Haustein on myös lyömätön epävarmoine, pälyilevine katseineen. Kaikkein tehokkaimmin verkkokalvolleni on syöpynyt kuva Christianesta ja Babsie-sisaresta istumassa metroaseman portailla. He puhuvat vaihtoehdoista: lopettaminen tai kuolema. Heidän ohitseen kulkee iloisia nuoria, joiden Babsie arvioi olevan samassa tilassa jo vuoden kuluttua.

(tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani "Tapaus amusia")

Viattomuuden vangit

ELOKUVA (dvd)  ---  Lucile Hadzihalilovic: Innocence (2004)(Panvision, 2006)

Mietin pitkään, valitsenko tekstin otsikoksi "Vaikea elokuva" tai "Liian vaikea elokuva?", mutta päädyin ylläolevaan vaihtoehtoon, koska se kuulostaa runolliselta. Innocence-elokuvaa voi luonnehtia runolliseksi, mutta yhtä hyvin voi käyttää ilmaisuja monimutkainen, monitulkintainen, tuskastuttava, uhkaava ja jopa ärsyttävä.

Tavallaan elokuvassa kaikki on selkeää, mutta kuitenkin ei ole. Puhtaan valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet tytöt, iältään noin 7-12-vuotiaat, asuvat suljetussa sisäoppilaitoksessa metsän keskellä. Laitosta ympäröi muuri eikä pakenemaan pääse. Tytöt opiskelevat lähinnä balettia ja jonkin verran teoria-aineita. Opettajina toimii nuoria naisia, jotka elävät sisäoppilaitoksessa vankeudessa joidenkin menneisyydessä tapahtuneiden epämääräisten rikkeiden takia. Toinen opettajista kulkee ontuen kävelykeppiin tukeutuen, vaikka näyttääkin kaksikymppiseltä. Ilmeisesti hänen polvensa on ruhjottu rangaistukseksi pakoyrityksestä.

Elokuvan visuaalinen ilme on ärsyttävän ristiriitainen. Toisaalta se sisältää paljon kauniita kuvia vehreästä luonnosta, raikkaista nurmikoista ja puhtaista metsistä, joissa lettipäiset tytöt juoksentelevat, hyppivät narua ja pyörittävät hulavannetta. Mutta metsä muuttuu iltaisin synkäksi eikä sisäoppilaitoskaan ole niin viehättävä kuin päällisin puolin näyttää. Laitoksen alla kulkee kammottava viemäri- ja tunneliverkosto, josta voi melkein haistaa kostean kiven hajun ja kuulla vesipisaroiden tipahdukset. Eli päivänvalossa ja maan pinnalla kaikki näyttää puhtaalta ja viehkeältä, mutta hämärässä ja maan alla on jotain uhkaavaa ja melkein saastaista.

Entä vesi sitten? Elokuvassa on paljon veteen liittyvää kuvastoa, kuten lähikuvia pulppuavasta vedestä ja kuvia järvessä polskivista tytöistä. Mitä ihmettä vesi tarkoittaa? Onko se puhtauden ja viattomuuden symboli? Vai seksuaalisuuden? Vesi on elokuvassa myös kuoleman aiheuttaja, koska yksi tytöistä kuolee hukkumalla. Tyttö yrittää paeta laitoksesta vuotavalla veneellä. Kohta kuvassa on roviolla palava hauta-arkku. Vesi on läsnä myös elokuvan loppukohtauksessa, jossa vanhimmat tytöt ovat päässeet pois sisäoppilaitoksesta. Maanalaiselta asemalta alkavan junamatkan päätteeksi tytöt päätyvät kaupunkiin, jossa siellä on suihkulähde, johon tytöt menevät kastautumaan. Suihkulähteellä eräs tytöistä hymyilee pojalle ja roiskii vettä tämän päälle. Tunnelma on toiveikas ja valoisa. Onneksi elokuva sentään loppuun tähän kohtaukseen eikä mihinkään maanalaiseen näkymään.

Yleisesti ottaen pidän arvoituksellisista elokuvista, jotka vaativat katsojalta heittäytymistä ja älyllisiä ponnisteluja, mutta tämän elokuvan kohdalla olisin toivonut, että edes jotain olisi väännetty rautalangasta. Elokuvan jälkeen katsoin ekstroista elokuvan ohjaajan haastattelun. Ohjaaja tarjosi katsojille ylimalkaisen ohjeen tyyliin "ajatelkaa mitä huvittaa, tulkitkaa elokuva miten huvittaa" (mutta ei näin epäkohteliaaseen sävyyn). Onneksi ohjaaja sentään vaivautui selittämään, että elokuva perustuu Frank Wedekindin saksankieliseen novelliin "Mine-Haha eli Nuorten tyttöjen ruumiillisesta kasvatuksesta". Tuskinpa novellia on suomennettu eli ei muuta kuin elvyttämään saksankielentaitoa syväjäästä. Novellista saattaa löytyä selitys vesikuvastolle, koska Mine-Haha tarkoittaa intiaanien kielellä Nauravaa Vettä.

(Tämä teksti on alun perin julkaistu edellisessä blogissani nimeltä "Tapaus amusia")