Pakkopäivä Lissabonissa

Vuodelta 2019 on matkajuttuja rästissä. Haluan ehdottomasti kirjoittaa ne blogiin muistiin.

Olen pitkään haaveillut matkasta Lissaboniin. Jälkikäteen olen naureskellut pakkopäivälle Lissabonissa. Pitää olla varovainen, mitä toivoo, koska toive voi vaikka toteutua. Olen sanonut useasti ääneen, että minulle riittäisi lyhyempikin vierailu Lissabonissa, koska Lissabonin matkalle ei ikinä tunnu löytyvän sopivaa aikaa (tai jos löytyisi aika, niin ei löydy sopivaa hintaa). En kuitenkaan tarkoittanut 24 tunnin melkein ilmaista vierailua.

Lensimme ystäväni Jonnan kanssa heinäkuun lopulla Azoreille TAP Air Portugalilla Lissabonin kautta. Lento Helsingistä Lissaboniin lähti myöhässä, samoin lento Lissabonista Azoreille, paluulento Azoreilta Lissaboniin lähti myöskin myöhässä. Tietenkin lento Lissabonista Helsinkiin lähti ajoissa. Juoksimme terminaalista toiseen ehtiäksemme koneeseen, mutta jäimme täpärästi rannalle ruikuttamaan. Kone seisoi vielä tuubin vieressä, mutta ovi oli jo suljettu. Kyllä harmitti! Minulla oli kiire äitini hautajaisvalmisteluihin ja ystävälläni poikansa fudispeliin.

Lähdimme jonottelemaan TAP Air Portugalin tiskille, jossa meitä ennen oli kymmeniä Sao Paolon lennolta myöhästyneitä. Kun vihdoin pääsimme aamuyöstä tiskille, selvisi että joutuimme odottamaan vuorokauden seuraavaa TAPin lentoa. Saimme voucherit hotelliin, lounaaseen ja taksimatkoihin hotelliin. Matkatavaroita emme saaneet ulos ja meillä ei siis ollut mitään tavaroita. Aamuyöstä pääsimme vihdoin huoneeseemme nukkumaan. Hotelliin sisäänkirjautumiseen oli aikamoinen jono, vaikutti siltä, että hotellin pääasiallinen bisnes oli TAPin lennolta jääneiden matkustajien majoittaminen. Tapasimme miehen, joka oli ollut jo pari vuorokautta motissa Lissabonissa ja puhkui vihaa.

Aamulla investoimme hammasharjoihin ja -tahnaan sekä deodoranttiin. Minä pyykkäsin alusvaatteni yöllä ja aamulla kuivailin ne loppuun hiustenkuivaajalla. Mietimme päivän strategiaa. Hotelli potkaisisi meidät ulos klo 12 ja lento lähtisi vasta klo 23 jälkeen. Päätimme siis lähteä päiväksi kaupungille pyörimään.

Teimme aamiaisella ahkeraa googletusta siitä, mitä haluaisimme nähdä Lissabonissa. Ensimmäinen kohteemme oli Hieronymoksen luostari (Mosteiro dos Jeronimos), joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Luostariin pitää ostaa sisäänpääsylippu, luostarin yhteydessä olevaan kirkkoon pääsee tutustumaan maksutta. Rakennus on myöhäisgoottilaista tyyliä ja runsaasti koristeltu. Edellisen illan ja yön huonot fiilikset alkoivat haihtumaan ihaillessani upeaa luostaria. Käsityön mestarinäyte!

Kirkon komea sisäänkäynti

Kirkon upea holvikaarikatto

Luostarilta lähdimme kävelemään pienen matkan päässä sijaitsevalle Belemin tornille. Se edustaa Hieronymoksen luostarin kanssa samaa tyylisuuntaa. Ulkona oli todella kirkas auringonpaiste ja läkähdyttävän kuuma. 50m kävelyn jälkeen minun piti antaa periksi ja ryhtyä hieromaan katukauppiaan kanssa kauppoja joko lippiksestä tai sitten silmälasien päälle tulevista läpistä. Kirkas valo otti silmiini. Päädyin hurjan tyylikkäisiin läppiin. Jonna nauroi kippurassa 80-luvun tyylilleni, mutta kääntyikin hetken päästä takaisin ja kävi ostamassa samanlaiset. Kasari-tyylimme olisi ollut täydellinen, jos olisimme saaneet hankittua tennissukat sandaaleihin.

Ihanaa kasaria: nostettavat aurinkoläpät. Nämä ovat uusi tiimiasusteemme :D

Matkalla Belemin tornille kävimme katsomassa Merenkävijöiden muistomerkkiä Padrao dos Descobrimentosia. 1400-1500 luvuilla Portugali oli yksi maailman mahtavimmista siirtomaa- ja kauppavalloista ja keräsi rikkauksia etenkin maustekaupalla. Belemin satamasta on lähtenyt Vasco da Gama etsimään meritietä Intiaan. Löytöretket edustavat minulle maailman suurimpia seikkailuja ja tunsin suorastaan pientä kutkuttavaa tunnetta seisomisesta samassa paikassa, josta moni tärkeä löytyretki on saanut alkunsa. 

Muistomerkkiin pääsee hissillä ylös ihailemaan maisemia. Me tyydyimme katselemaan Tejo-jokea ja sen ylittävää siltaa maantasalta. Silta muuten muistuttaa paljon San Franciscon Golden Gatea ja vastarannalla näkyvä Kristus-patsas tuo mieleen Rio de Janeiron.

Muistomerkiltä kävelimme Tejo-joen rantaa Belemin tornille. Torni on aikoinaan sijainnut keskellä jokea, mutta joen kaventuessa torni on ajautunut toiseen reunaan. Belemin tornin sisällä toimii museo. Hieronymoksen luostarista voi ostaa yhdistelmälipun jolla pääsee sekä luostariin että Belemin torniin.

Belemin torni

Belemin tornilta hujautimme taksilla Praca do Comercion valtavalla 35 000 neliömetrin aukiolle. Ihastelimme katutaitelijoita ja aloimme katselemaan, että mistä pääsisimme raitiovaunun 28 kyytiin kohti Alfaman vanhaa kaupunkia.

Praco do Comercio

Riemukaari johtaa Rua Augusta kadulle

Tietenkin Lissabonin tunnetuin ratikkalinja oli tupaten täynnä matkustajia ja pysäkiltä yritti tunkea lisää väkeä jo entuudestaan täysiin vaunuihin. Päätimme reippaina naisina kävellä ylämäkeen. Yllättävän nopeasti yli 30 asteen helle, kirkas auringonpaiste ja ylämäki saivat erävoiton Kepposkasta ja jouduin vetäytymään jälleen vilvoittavan tarjoilun ääreen.

 Kuuluisa raitiovaunureitti 28

Päädyimme sitten ajamaan pienen lenkin Alfaman kautta taksilla. Kaupunki näkymät olivat todella suloiset. Alfamaan ainakin haluaisin vielä palata, mutta vähemmän kuumaan aikaan.

Yhden päivän perusteella Lissabon oli värikäs ja mielenkiintoinen kaupunki eikä vielä edes järkyttävän ruuhkainen Euroopan lomasesongin aikana. Yksi päivä oli tietenkin liian vähän Lissaboniin tutustumiseen, mutta kuitenkin niin paljon, että suurin hinku matkustaa Lissaboniin haihtui.

Vielä viimeinen epäonnen sattuma iski Helsinki-Lissabon välille. Lentoyhtiö TAP Portugalista jäi kaikkea muuta kuin positiivinen kuva. Ennen koneeseen menoa portilla sekä minun että Jonnan lentoliput hälyttivät, että meillä on maksamattomat matkatavaramaksut. Siis matkatavaroille, jotka olimme maksaneet Azoreilta Suomeen ja joita emme koskaan edes saaneet Lissabonissa ulos. Asian korjaaminen tuntui olevan todella monimutkaista sekä hidasta. Minun laukkuni päätyi kanssani Suomeen, Jonnan laukku kiersi maailmaan vielä kolme päivää. Meillä molemmilla oli matkalaukussa märät uimapuvut. Yök!

Tästä episodista voisin ottaa sen verran opikseni, että käsimatkatavarassa olisi hyvä olla myös paluumatkalla vaihtovaatteet ja vähän kempparikamaa. Ja ehkäpä märkää uimapukuakin olisi hyvä kuljettaa käsimatkatavaroissa.

Matkailu avartaa. Siinä voi päästä näkemään kohteita, joissa ei edes ollut tarkoitus pysähtyä 😉😂😂

Valasretki ja hylätty luksushotelli

Palaan heinäkuuhun ja matkaani Azoreille. Tässä joulukuun harmaudessa ja sateessa on kiva muistella aurinkoa ja sinistä taivasta. Tänä vuonna en tiedä, että kumpaa odotan enemmän lunta vaiko kesää. Polveni ovat vihoitelleet syksyllä niin paljon, että talviurheilukaudesta voi tulla aivan surkea.

Päätimme kokeilla valasretkeä siitä huolimatta, että paras aika valaiden näkemiseen Azoreilla on huhti-toukokuu. Naaraskaskelotit asuvat Azoreilla, joten niin näkemiseen on hyvät todennäköisyydet melkein läpi vuoden. Delfiinejä asuu myös paljon Azorien vesillä. Ajattelimme, että jos nyt näkisimme edes yhden valaan pyrstön, niin retki olisi onnistunut.

Koska retkemme jatkui mereen uponneelle kraaterille snorklaamaan, jätin painavan ja suuren järjestelmäkamerani pois matkasta. En tainnut oikeasti uskoa näkeväni pyrstön pyrstöä, kun jätin varusteet pois matkasta ;) Olen tullut sen verran laiskaksi, että kuvaan nykyisin melkein kaiken kännykällä.

Valasristeily oli menestys! Ensin näimme neljästi kaskelotin. Kaskelotti on kookas valas, urokset voivat kasvaa jopa 16 metrisiksi, naaraat jäävät muutaman metrin lyhyemmiksi. Viides kaskelottikohtaaminen oli se hienoin. Mukana ollut luonto-opas huomasi hyvin nopeasti, että kyseessä on emo ja poikanen. Niiden asennosta pystyi päättelemään, että emo imetti poikasta. Imetyksen jälkeen ne keräilivät vielä voimia sukellukseen. Ensin sukelsi iso pyrstö ja sitten perässä pieni. Kaskelotit saattavat sukeltaa jopa kahden kilometrin syvyyteen saakka.

Sain kännykällä sentään muistoksi yhden valaan pyrstön

Valasretkiyrityksellä on valasvahteja kaukoputkien kanssa etsimässä valaita ja veneet ilmoittavat radiolla löydöistään. Siksi todennäköisyys nähdä valaita on hyvä. Yritys noudatti ihan viimeisen päälle turvavälejä valaisiin, jotta valaat eivät häiriintyisi.

Viiden kaskelotin lisäksi näimme kaksi pientä ryhmää nokkavalaita. Nokkavalaat olivat arkoja ja ennenkuin vene pääsi kunnolla näköetäisyydelle, ne sukelsivat tiehensä. Aivan retken lopuksi näimme delfiinejä. Noin kahden sadan yksilön parvi oli siirtymässä paikasta toiseen. Kaikista Azorien tarjoamista kokemuksista minun ykkösekseni nousi kaskelottien ja delfiinien näkeminen.

Alla pieni videoklippi delfiiniparvesta, tässä kohtaa oli parven häntäpää jäljellä. Aiemmin delfiinejä näkyi videoon verrattuna moninkertaisesti. Videon laadussa on toivomisen varaa, se on kuvattu seisten aalloissa heiluvassa veneestä.

Tässä listaus retkellä nähdyistä lajeista

Pääsimme myös paikallisen meripoliisin pistotarkastuksen kohteeksi, kun he tulivat katsomaan, että onko kaikilla retkeläisillä asianmukaisesti pelastusliivit päällä.

Veneretki jatkui Vila Franca do Campon saarelle. Se on mereen uponnut tulivuori, jonka pyöreä kraateri on Sao Miguelin saaren paras (ja minusta ainoa) snorklauspaikka. Vila Franca on luonnonsuojelualuetta ja sinne myydään päivittäin rajoitettu määrä pääsylippuja. Liput kuulemma loppuvat yleensä parissa tunnissa ja niitä myydään myydään aina yhdeksi päiväksi kerrallaan. 

Kuva lainattu: https://www.visitazores.com/en

Vila Francan kallioita 

Arvioisin, että merivesi kraaterissa oli ehkä 22-asteista - ei siis mitään kovin lämmintä. Mielenkiintoisimmat kalat ja meritähdet oliva sillä kohtaa, josta merivesi virtaa kraateriin sekä kraaterin reunan ulkopuolella. Vesi oli siellä viileämpää. Matkaseurani Jonna joutui nousemaan ylös ja pukemaan märkäpuvun päällensä. Meillä oli taaskin omat välineet mukana ja olen huomannut, että hyvin usein retkillä ei ole räpylöitä saatavilla. Kuvassakin näkyvän kraaterin suuaukon ulkopuolella virtaukset olivat sen verran voimakkaat, että itse en olisi lähtenyt sinne ilman räpylöitä.

Snorklailukokemuksena Vila Francan saari oli sellaista hyvää keskitasoa. Parempaa kuin kokemukseni Välimerestä, mutta toki selvästi heikompaa kuin snorklaus koralleilla.

Älyttömän hienon luonnon lisäksi Azoreilla oli saatavilla myös erinomaista ruokaa edulliseen hintaan. Heinäkuun lopussa turisteja oli jo paljon ja muutamien ravintoloiden varauskirjat saattoivat olla useamman päivän osalta täynnä. Tapana oli jonottaa ulkona pöytää. Me päädyimme syömään ennen suosituinta aikaa, mikä helpotti pöydän saamista. Löysimme todellisen ravintolahelmen nimeltään Calcada do Cais. Heidän jättirapupastansa oli suorastaan taivaallista ja hintaa vain 13€. Saman hintainen oli erinomainen ja iso sisäfileepihvi.

Mustekalan musteella värjättyä spagetti ja jättirapukastiketta

Paikallisista erikoisuuksista suosikkini oli paikalliset "osterit" nimeltään lapas. Niitä voisi myöskin syödä raakana, mutta useimmissa ravintoloissa ne ovat listalla grillattuina. 

Koska tämä on vihoviimeinen postaus Azoreista, niin vielä loppuun yksi Azoreiden suosituista "nähtävyyksistä", joka on siitä erikoinen, että se ei liity luontoon millään lailla. Se on hylätty Monte Palacen luksushotelli. 1980-luvulla Azoreiden matkailubisnes oli vielä alkutekijöissään ja silloin joku sai idean rakentaan luksushotellin vuorenrinteeseen, josta toki on huikeat nakymät alas kraaterijärville. Sijainti on syrjäinen ja ajankohta oli liian aikainen. Luksushotelli teki konkurssin 18kk avaamisensa jälkeen.

Rakennus seisoo vuorenrinteessä tyhjänä ja kasvillisuus alkaa vallata sitä vuosi vuodelta enemmän. Sisäänkäynti rakennuksen pihalle on suljettu ja isoin plakaatein kerrottu, että pääsy kielletty. Aita on niin matala, että sen ylitse on uteliaiden helppo ponnistaa. Netistä löytyy paljon sisäkuvia Monte Palacesta. Me tyydyimme katselemaan rakennusta vain ulkoapäin. Aivan parhaat kuvat tulevat hotellin katolta, jossa uskaliaimmat käyvät kuvaamassa.

Tämän julkisivun parvekkeet ovat jo muuttuneet reheviksi, aavemainen sumu pyörii hotellin ympärillä.

Julkisivu vähemmän sumuiselta suunnalta kuvattuna

Sisäänkäynti kuvattuna portin raosta. Uteliaita matkalijoita oli silloin menossa rakennukseen sisään.

Linkitän tähän muutaman kuvan Instasta, jossa näkyy hotellin sisätiloja. Rakennuksen huonosta kunnosta varoitellaan netissä, sekä kylteissä rakennuksen ulkopuolella. Olisi ehkä pitänyt kuitenkin ponnistaa aidan ylitse, koska en ole sitten lapsuuden käynyt missään hylätyssä rakennuksessa.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön G O N C ∆ L O M ∆ R Q U E S (@goncalomarques91) jakama julkaisu Marras 9, 2019 kello 6.42 PST

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön José C. (@aventuras.no.faroeste.europeu) jakama julkaisu Loka 17, 2019 kello 8.17 PDT

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Rui Filipe Nunes Tenrinho (@rui_tenrinho) jakama julkaisu Marras 27, 2019 kello 5.31 PST

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön Anouk Rams (@anoukrams) jakama julkaisu Heinä 26, 2019 kello 1.10 PDT

Aikaisemmat jutut Azoreista
Huikeita kokemuksia Azoreiden tuliperäisyydestä
Azorien maisemia
Azorien käsittämätön hortensiatie

Nähtävyysvapaa Minsk

*Reissumuistoja kesäkuulta*

Yleensä, kun matkustan itselleni uuteen kaupunkiin, teen ensimmäiseksi tiukkaa karsintaa siitä, mitä haluan nähdä ja kokea. Noh, Minskissä ei ole tätä ongelmaa. Must see kohteita ei varsinaisesti ole. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Minskissä olisi koettavaa tai nähtävää.

Pääkadulla on komeita rakennuksia, joista komein lienee KGB:n talo. Siis Valko-Venäjällä on edelleen toiminnassa KGB. Tokihan moinen turvallisuusorganisaatio tarvitaan ja miten niin KGB-nimellä on huono kaiku? Pysyy kansalaiset kurissa, kun KGB on vahdissa ;)

 Keskustan pääkatu. Stalin rakennutti sodan jälkeen tuhoutunutta Minskiä uudelleen. 

Ihan komeata, tosin hyvin mahtipontista, jälkeä.

KGB

Vieläkään ei mahtunut koko KGB:n talo kuvaan

Suurimmassa osassa entisiä Itäblokin valtioita kommunismin merkkihenkilöiden patsaat on siivottu pois. Minskissä Leninin aukio on muuttanut nimensä Itsenäisyyden aukioksi, mutta aukiolla on edelleen Leninin patsas. Päivä oli niin kuuma, varjossa 30 astetta ja olimme kävelleet auringossa hyvän matkaa. Niinpä tunsin huimausta Leninin patsaan juuressa. Ehdin ajatella, että olisipa aika proosallista kommunismikiertuelaiselle ottaa ja pyörtyä Leninin patsaan juuren. Mielessäni kiittelin markkinataloutta, joka mahdollisti pikaisen siirtymisen ilmastoituun tilaan jääkylmien virvokkeiden äärelle.

Itsenäisyyden aukion reunalla sijaitsee punainen kirkko, joka on suosittu vierailukohde. Sisällä oli menossa jumalanpalvelus, jossa lauloi aivan mahtava kuoro.

Itsenäisyyden aukiota ja takana näkyy punainen kirkko

Punainen kirkko sisältä 

Minskin anti on siinä, että se on viimeinen neuvostoliittolainen maa maailmassa. Hassuhattuista puolimilitääristä valtion henkilökuntaa on pilvin pimein ja kaupan kassat istuvat 50-60-lukujen hilkat päässään. Olisin niin halunnut kuvata kauppojen myyjiä, mutta en kehdannut. Neuvostoliittolaisuus ei kuitenkaan näy palvelujen ja tavaroiden saatavuudessa: ravintoloita ja huvituksia riittää ja kauppojen hyllyt notkuvat tavaraa.

Salakuva ruokakaupan kassoista hilkat päässä.

Muistan elävästi kuinka lihatiskin myyjillä oli samantyyliset asut 70-luvulla Suomessa

Kaupungilla on paljon uusia, trendikkäitä kahviloita, mutta olisimme halunneet käydä kokemassa tämän paikan tunnelmaa. Harmillisesti tuo kahvila on auki vain arkisin, se sijaitsi ministeriön kivijalassa.

Moni sisätila on säilynyt sellaisenaan oletettavasti vuosikymmeniä. Yksi erinomainen aikaharppaus neukkutunnelmaan oli vierailu valkovenäläisen "Fazerin" kahvilamyymälä. Tilan päässä on kahvila, joka on muuttunut hyvin moderniksi. Muuten tila lienee alkuperäisessä muodossaan. Kahvila-asiakkaat voivat istua muhkeissa punaisten sohvien looseisessa isojen holvikaari-ikkunoiden ääressä. Vastakkainen seinä on varattu pienille myymälöille, joissa myydään suklaata ja muita herkkuja. Niin ja tietysti alkoholia. Sellaista kiskaa ei koko reissulla nähty, josta ei olisi saanut alkoholia. Täysin vapautettu alkoholin saatavuus lienee ainoa asia, jossa Valko-Venäjä on Suomea edellä.

Huomaa, että huivityyli sopii maan pääkaupunkiin viikonloppushoppailuun

Pikkuputiikin valikoimaa

Valko-Venäjän Karl Fazer.

Paikallisesta suklaasta pitää todeta, että se ei ollut yhtään hullumpaa. Se ei todellakaan muistuta menneiden vuosikymmenien varsin omalaatuista neukkusuklaata. Ostin töihin muutaman noita "huivimummo"-suklaalevyjä, jotka ovat ihan tavallista maitosuklaata, maultaan "huivimummo" muistuttaa eniten Pandan maitosuklaata. Takana näkyvä European Games urheilukisoja varten tehty tummasuklaa, jonka päällä oli kuivattuja marjoja, oli varsin erinomaista. Työkaverini Laurin kanssa saatiin syödä melkolailla kaksin kaikki suklaat. Mentiin monesti tauolle ottamaan teetä ja "huivimummot". Lappu "Tuliaisia Valko-Venäjältä" ilmeisesti sai monen jättämään maistamisen sikseen. Ehkäpä toimiston väelle tuli mieleen Kuubasta tuomani tuliaissuklaa, joka oli aivan karmeaa. Myöhemmin "huivimummon" viereen ilmaantunut Toblerone pussi tyhjeni ihan hetkessä.

Yllättävän hyvä "huivimummo" ja vielä parempi kisasuklaa

Kävimme ajelemassa hieman metrolla ja ihailemassa metroasemia. Metron vauhti oli niin kova, että suorastaan hirvitti. Kalusto ei ollut mitään uuden karheaa, vaan vahvasti veikkaan, että se on peräisin siltä ajalta, kun metro avattiin Minskissä v. 1984.

Metrolla huristelimme katsomaan Valko-Venäjän Kansalliskirjastoa. Erikoinen moderni rakennus on paikallisten ylpeys. Pientä sisäänpääsyä vastaan voi ajella hissillä rakennuksen korkeimpaan kerrokseen kahvilaan sekä käydä kävelemässä katolla.

Epätoivoinen yritys kuvata rakennusta vastavaloon

Maisema kirjaston katolta

Uusia kerrostaloja Kansalliskirjaston vieressä

Koksa sää oli hyvin helteinen vietimme aikaa puistoissa. Suurten puiden varjossa oli mukavan viileää. Puistot ovat siistejä ja turvallisia.

Kansallisoopperan edessä pikkupojat olivat keksineet keinon viilentyä

Kauniina kesäiltana terassiravintolat olivat täynnä, ihmiset kävelivät joen varren kävelyteitä ja hyvin suosittua oli myös polkuveneily. Laiskemmille tai pidemmälle lenkille haluaville oli vuokrattavissa myös moottorillisia polkuveneitä.

Ravintolaruoka oli ok, ei mitään ihmeellistä, mutta ihan hyvää. Ruokapaikat, kuten koko kaupunki, olivat myös hyvin siistejä. Kaikissa paikoissa joissa ruokailimme lista oli saatavilla myös englanniksi. Minskissä on turvallista liikkua myös iltaisin ja me kävelimmekin paljon. Teimme Minskin palveluelinkeinoille ja kapitalismille pienen kokeen. Lauantaina aloin soittelemaan retkifirmoihin kysyäkseni, että olisiko jollain myydä meille yksityisretki Valko-Venäjän linnoihin sunnuntaille. Soittelukierros jäi lyhyeksi, koska kaupat tuli heti ensimmäisen firman kanssa.

Neukkuhotellimme iltavalaistuksessa

Tämä kesä ja syksy on ollut sellainen, että tuntuu kuin tästä kesäkuisesta Minskin reissusta olisi jo vuosia. Tämä postaus on lojunut puolivalmiina luonnoksissa kuukausia. Piti taas todeta, että onneksi on blogi, koska muuten Minskin reissu olisi jotenkin kadonnut muistoistani. Aivain kuin äitini äkillinen kuolema olisi poistanut kesästäni viikkojen ajalta muistoja.

Muut postaukseni Valko-Venäjästä:

Esimakua Minskin reissusta