Sovitaan yhdessä

Viikonloppu meni Johtajatulilla. Tilaisuus oli sekä ohjelmansa että muiden puitteidensa osalta aivan huippu! Workshopit olivat sellaisia, että pois alta: oli toimitusjohtajaa, viestintäkouluttajaa ja piispaa puhumassa johtajuudesta eri tulokulmista. Elämysohjelmat olivat yhtä lailla loppuun saakka viilattuja. Tekniikka ja huoltokin toimi. Jonottamaan joutui, mutta jonossa oli hyvää seuraa eikä kenenkään kanssa tarvinnut avata keskustelua sanalla "älä" tai "rauhoitu". Silti jälkimmäisessä workshopissa jokin tökki. Teemana oli yksilöllisyys vs. tasapuolisuus.

Epäreilua!

Posti toi reilu viikko sitten yhteisen kirkkovaltuuston kokouspaperit ja niiden joukossa seurakuntayhtymän henkilöstökertomuksen. Tasa-arvokyselyn tuloksia puitiin valtuustoryhmän kokouksessa. Peilasin tuloksia mielessäni omilla työpaikoillani tehtyjen kyselyjen tuloksiin ja sanoin tulosten näyttävän kyllä todella rumilta. Minua kehotettiin pitämään kokouksessa puheenvuoro seurakunnan johtamisongelmasta. En itse kokouksessa tohtinut sanoa puheenvuoroani ryhmäpuheenvuoroksi, koska en luettanut sitä etukäteen kuin miehelläni. Vaikka yleensä valtuutettujen puheenvuorojen aikaan alkaa kuulua sipinää ja säpinää, niin tämän puheen aikana sali oli aivan hiljainen. Jälkeen päin puhe sai kiitosta siitä, että se oli moneen muuhun puheeseen verrattuna huomattavan lyhyt. Muokkasin puhetta vielä hiukan blogia varten.

Perusasioiden äärellä

Lippukunnan jo 90-luvulla käynnistetty kämppäprojekti huipentui puolisen vuotta sitten, kun tehtiin kaupat ja ostettiin vanha pientila. Ja siitä kaikki vasta alkoi. Suunnitelmat ovat huikeat, mutta pikku hiljaa edetään. Ennen kesäleiriä tarvitsee kuitenkin saada perusasiat kuntoon: juomavesi, puucee ja keittiö. Ne ovat asioita, joiden tyriminen pilaa leirin, mutta joita kukaan ei muista, jos homma toimii.

Kokousta kokouksen perään

Tajusin tässä juuri, että olen syksystä 1987 lähtien, yli 25 vuotta, istunut kerran kuussa, paitsi kesäaikaan, lippukunnan johtajaneuvoston, hallituksen tai johtajiston kokouksessa. Tai jos kokous on jäänyt väliin, niin olen ainakin lukenut pöytäkirjan. Viiden vuoden ajan toimin näiden kokousten puheenjohtajana. Kokoustaminen ei puuduta niin kuin työpalaverit. Kokouksiin on yleensä kiva lähteä. Miksi? Omista lippukunnanjohtaja-ajoistani olen jäävi sanomaan, mutta muuten kysymys on pohjimmiltaan johtamisesta.

Ei!

Kuulin taas, kuinka tärkeää on osata sanoa ei. Ihan siis aikuisten asioissa. Lapseltahan tuo ein sanominen tuntuu sujuvan. Joskus jo vuosia sitten, ennen Sähikäisen syntymää, lupasin viedä Tarkkailijan työpaikalle opettamaan sitä ein sanomista. Useimmat meistä varmasti ovat sitä mieltä, että se ein sanominen, omien rajojen pitäminen on oikein hyvä taito. Se vain pitää sitten hyväksyä, että joskus joutuu myös kuulemaan sen ein ja että se on myös ihan hyvä asia. Joku muukin osaa pitää rajansa.

Saisko puhelimeen?

Saatiin Tarkkailijalle hammaslääkäriin akuuttiaika ja piti saada hänelle nopeasti sana, että ei lähde koulusta mihinkään, vaan odottaa, kun tulen hakemaan. Nykyinen opettaja ei puhelinta kanna mukanaan eikä se ole varsinaisesti huono asia. Hän lukee sähköpostinsa vasta lähetetettyään oppilaat kotiin. Sekään ei ole huono asia. On hyvä keskittyä siihen varsinaiseen työhön eikä olla jatkuvasti tavoitettavissa. Mutta miten saada se viesti perille? Edellisen opettajan kanssa tällaista ongelmaa ei ollut, koska hän vastasi puhelimeensa vaikka kesken oppitunnin.

Mun homma

Kävin 18-vuotiaana leirinjohtajakurssin. Yksi parhaiten mieleen jääneistä opetuksista oli, että jos olet lähtenyt leirille kantamaan kiviä, niin silloin kannat kiviä, jos taas olet lähdössä leirinjohtajaksi, et kanna kiviä, vaan huolehdit, että joku muu kantaa. Tämä rupeama oli samaan aikaan, kun kurssinjohtaja selvitteli, ennen kännykkäaikaa, mihin yksi kurssilaisista oli mennyt, kun kurssipaikkaa oli jouduttu viimehetkellä vaihtamaan. Kouluttaja totesi meille, että hänen hommansa on nyt hoitaa tämä rupeama ja hän seuraa kadonneen kurssilaisen etsimistä vähän niin kuin hyvää tv-sarjaa. Samaan aikaan kurssinjohtaja seisoi puhelimessa eikä mennyt enää pitkään, kun kadonnut lammas löytyi. Tämä tapaus palasi mieleen, kun olimme lasten kanssa lippukunnan uudella kämpällä kantamassa tiiliä.

Virhe! Tai siis.. bugi, errori...

Yhtenä kesänä meiltä laskutettiin liikaa päivähoitomaksua. Kyse oli muutamista kympeistä, korkeintaan satasesta. Viestittelin tästä päiväkodin johtajalle, että korjaa asian. Tämä kutsui minut oikein huoneeseensa, selitteli, esitteli laskelmia ja oli kovasti pahoillaan, pyyteli kovasti anteeksi. Joitakin kuukausia myöhemmin sain kaupungilta puhelun. Virkailija sanoi huomanneensa, että meiltä oli laskutettu liikaa ja että sitä ei ollut korjattu, vaikka piti. Sanoin päiväkodin johtajan olleen niin pahoillaan, että unohti kaikelta anteeksipyytelyltään kokonaan korjata asian. Virkailija hymähti ja sanoi, että nyt se on joka tapauksessa korjattu. Seuraavassa laskussa oli virhe hyvitetty.

Kun et ole koskaan tehnyt ohareita

Tuumasin tänään yhden sudenpennun vanhemmalle, että ei se lapun unohtuminen kotiin niin paha asia ole. He eivät ole koskaan tehneet ohareita, joten minulle riittää tässä vaiheessa, että ilmoittavat lapsen osallistuvan. Lapun ehtii tuoda myöhemminkin. Kun vetää samaa ryhmää useamman vuoden, sitä oppii huomaamaan, ketkä hoitavat asiansa jämptisti ja kenen sana pitää. Siitä pitää palkita joustavuudella.

Mitä ihmeen mikromanagerointia?

Opin menneellä viikolla uuden sanan: "mikromanagerointi". Asiayhteydestä päätellen kyse ei ollut hyvästä asiasta. Pienen googlettelun jälkeen selvisi: kyse on siitä kaikkein ärsyttävimmästä tavasta johtaa, missä puututaan joka asiaan eikä jätetä muille yhtään liikkumavaraa. Tavallisia normaaleita se vain ärsyttää, mutta omaehtoiselta ihmiseltä mikromanagerointi vie pahimmillaan täysin työkyvn.