Valoa kohti mentäessä ajatuksia Pieniahon torpan remontista

Täällä meillä alkanut vuosi on tuonut mukanaan vuodenaikaan nähden hyvin lämpimät kelit.

Föhntuuli on puhallellut leudosti näinä joulun jälkeisillä viikoilla saaden 

pilvet tihkumaan vettä ja maan sulamaan lumesta.

Tiet ovat olleet päiviä kestäneiden vesisateiden vuoksi vaarallisen liukkaat,

kuin luistinradat!

Äkkiseltään voisi ajatella, että kevät on tullut,

mutta luonto on lumettomuudesta huolimatta yhtä hiljainen kuin sydäntalven kuukausina.

Terminen talvi ei ole silti vieläkään alkanut.

Nähtäväksi jää, ehtiikö talvi enää tullakaan ennen kuin

aurinko alkaa jo lämmittää ja kevät ihan oikeasti koittaa.

Sateiset kelit ovat pitäneet meidät vapaa-aikana sisällä,

joten on ollut aikaa värkkäillä kaikenlaista, 

ja viimeistellä tämän torpan reilu vuosi sitten alkanut remontti.

Joulua edeltävällä viikolla mieheni naputteli eteisen helmipaneelikaappeihin ovet,

jotka ajattelin pintakäsitellä joulun jälkeen (se kun on ollut tavallisesti minun heiniäni),

mutta niinpä vaan yksi päivä töistä kotiin tullessani ovet olivat pintakäsitelty Osmo colorin 

kuultavan valkoisella öljyvahalla ja olivat siis vetimiä vaille valmiit.

Pitkään mietimme niin kaappien väriä kuin vedinvalintaa,

mutta päädyttiin lopulta valkoisen ja mustan liittoon, 

sillä halusimme maksimoida pienen eteistilan tilantunnun. 

Jos tila olisi ollut suurempi, olisimme käsitelleet kaapit jollain toisella sävyllä,

vanhaan tyyliin ehkä paremmin sopivalla beigeen, vihreään tai harmaaseen taittavalla valkoisella.

Vetimiksi valikoitui lopulta mustat, litteät nuppivetimet, 

jotta vaaleaan kokonaisuuteen saatiin hieman kontrastia.

Tämä torpan remontti on ollut monella tapaa mielenkiintoinen matka.

Tämä remontti, jos mikä, on vienyt meidät perinnerakentamisen äärelle,

maailmaan, josta meillä oli ennestään yhden rintamamiestalon remontin verran tietotaitoa.

Matka on opettanut ennen muuta nöyryyttä ja kunnioitusta menneitä aikoja 

ja menneitä sukupolvia kohtaan. Ihmisiä, jotka ovat liki sata vuotta sitten 

rakentaneet tätäkin meidän pientä kotia sydän täynnä periksiantamatonta tarmoa.

Matka on opettanut meille myöskin perinteisiä rakennustapoja, 

perinnerakentamista. 

Vaikka aivan kaikki entiset rakennustavat eivät ole olleet aikaa ja

 muuttuvia sääolosuhteita kestäviä,

paljon meillä tämän päivän ihmisillä olisi niistä ajoista opiksi otettavaa.

Tätä kaikkea katsellessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miten sen ajan alkeellisilla työkaluilla on saatu aikaan niin tavattoman kauniita yksityiskohtia, kuten käsin piiluttuja hirsiä ja tämän torpan sydämen, suuren, valtavan isoista graniittikivilohkoista muuratun leivinuunin. 

Millaisella lie vinssillä on kivijärkäleet paikoilleen nostettu!

Tämä on ollut myös harjoitusmatka tulevaan:

 vanhaan hirsikehikkoon rakentuvan uuden kotimme rakennusprojektiin.

On ollut ihan hyvä, että meillä on ollut tämä remontti, vaikka aina ei tämäkään yhtä auvoa ole ollut.

Mutta nyt olemme viisaampia monen asian, kuten vaikkapa materiaalivalintojen, 

hengittävien pintakäsittelyaineiden yms. valitsemisessa, 

sillä arvatenkaan ihan kaikki materiaalit eivät ole kestäneet käytössä toivotulla tavalla.

Aika näyttää, millaisena tämän torpan vaiheet jatkuvat sitten,

kun joskus pitkän ajan päästä uusi kotimme (vielä aloittamaton) 

rakentuu muuttovalmiiksi tähän samaan pihapiiriin.

Ajatus on rakentaa koti hyvin pitkälle itse,

joten aikaa se vie, enemmän kuin uskaltaa edes ajatella.

Kaikesta huolimatta katselemme luottavaisin mielin tulevaan:

elämä kantaa varmasti läpi harmaidenkin päivien.

Vaikka elämässä olisi miten harmaita hetkiä tahansa, päivä kulkee aina kohti huomista.

Ellei valoa ole tänään, ehkä sitä on huomenna enemmän.

Loppuviikosta ensimmäisen kerran huomasin,

että päivä on pidentynyt joulunpyhistä.

Enää ei ole säkkipimeää, kun lähden kotoa vaille kahdeksan aamulla

ja palaan iltapäivällä neljän jälkeen kotiin.

Aamulla taivaanrannan valaisevat horisontin takaa nousevat auringon ensisäteet

ja iltapäivällä voi sanoa, että on jo valoisaa, kun suljen työpaikan oven takanani.

Ihmeellinen on valon voima.

Mielen valo lisääntyy luonnonvalon mukana ja ajatus kulkee yhä useammin

kohti kevättä ja kevään ensimmäisiä kukkia:

tulppaaneita.

Lisääntyneen valon innoittamana ostinkin jo ensimmäisen tulppaanikimpun,
jonka kaveriksi laitoin talvisesti katajanoksan.

Mikäli luen itseäni oikein, luulenpa, että tulppaaneja löytyy maljakosta tästä päivästä alkaen
pitkälle kevättalveen saakka lähes joka viikko.
Lisukkeita vaihtamalla ne sopivat monenlaiseen tilanteeseen ja vuodenaikaan.
Aina niin ihanat tulppaanit!

~~~ ~~~ ~~~ 

Kohta alkavan uuden viikon iloa Sinulle, 

joka täällä piipahdat!

-Kaaru-

Sadepisaroita ja tuomen tuoksua

Viime yönä sade rummutti 

vasten kotimme peltikattoa 

ja ukkonen jyrähteli 

pellontakaisen vaaran laella.

Helteisen päivän päätteeksi olin jättänyt ikkunat raolleen, 

jotta uni tulisi paremmin.

Siinä yöllä noustessani sulkemaan ikkunoita,

avonaisista ikkunoista tulvahti

sisälle kesän tuoksu.

Ilma tuoksui koivunlehdiltä,

sadepisaroilta ja tuomenkukilta.

Hetken aikaa seisoin siinä avonaisen ikkunan äärellä 

katsellen kesäöistä maisemaa 

 ja tuoksutellen sateen raikastamaa ilmaa 

ennen kuin suljin ikkunan 

ja kömmin takaisin vällyjen väliin.

Aamun valjettua laitoin puuhellaan pienet tulet, kietaisin aamutakin ylleni 

ja hipsin ulos tuomenoksat mielessäni.

Katkoin pihamme suurehkosta tuomesta ison kimpullisen kukkaisia oksia 

ja toin ne sisälle puuhellan kulmalle.

Valkoisten, pienten kukkien ja vihreiden lehtien täyttämät oksat

ovat kuin luotuja tuohon suureen, keraamiseen kannuun, 

jonka tasainen, sileä pinta korostaa ihanasti taustalla näkyvän

ikiaikaisen vanhan puuhellan rosoista pintaa.

Usein pysähdyn ihastelemaan elämää nähneitä esineitä ja huonekaluja.

Niiden rosoissa, säröissä ja halkeamissa voi nähdä jotain hyvin kaunista

ja merkityksellistä. 

Samalla tavoin kuin vanhat, kolhiintuneet tavarat,

myös me ihmiset olemme kiinnostavia elämän meihin jättämien 

kolhujen ja säröjen vuoksi.

Elämän kolhimissa, vajaavaisissa yksilöissä 

kauneus näyttäytyy aina syvimmin.

Se koskettaa.

Että kaikesta tuokin vanha puuhella, 

minä tässä sen ääressä ja sinä siellä olemme selvinneet.

Elämä on ihmeellinen matka.
Ihmeellistä on myös ihmismielen mukautuvaisuus
ja sen eheytyvyys elämän kriisien kohdatessa.

Puuhella huokuu yhä suloista lämpöään ja sade ropisee hissukseen ikkunoita vasten. 

Vuoden ensimmäinen ukonilma on jatkanut kulkuaan eteenpäin.

Ulkona tuoksuu vahvasti kesä. 

💚

Tuomenkukkien tuoksuisia ajatuksia Sinulle,

blogini lukija!

-Kaaru-

Arjen kauniita hetkiä

Sateenharmaat pilvet ovat väistymässä, 

joiden takaa sininen, seesteinen taivas jo pilkistelee.

Ilta-auringon lämpöiset, hellivät säteet saavuttavat 

ihan kohta takapihan terassin, 

jossa istun.

Kuuma hunajatee höyryää vanhassa, valkoisessa posliinikupissa, 

joka tarttui mukaan eräältä kirpputorireissulta.

Sormeni lähtee kulkemaan sen pitsimäisessä kuviossa,

tavoitellen sen moninaisia kiehkuroita.

Miten voikin olla niin kaunis kuvio!

Ihana häivähdys menneiltä ajoilta. 

💛

Piha tuoksuu sateenraikkaalta,

johon hentoinen tuuli sekoittaa juhannusruusun vienoa tuoksua.

On epätavallisen hiljaista.

Pihapuiden linnut taitavat olla niin kiireisiä poikasten hoito- ja ruokkimistouhuissa,

etteivät jouda laulelemaan sulosäveliään samalla tavoin kuin alkukesän iltoina.

Hiljaisuuden ympäröimänä odottelen miestäni kotiin, 

joka on ahkeroinut jälleen yhden pitkän päivän taloprojektimme äärellä. 

On hetki aikaa itselle ja omille ajatuksille.

Tänäiltana ei tarvitse tehdä jokailtaiseksi muodostunutta kastelukierrostakaan puutarhassa, 

sillä armollinen, ihana ja kauan kaivattu vesisade hoiti sen puolestani hetki sitten.

Eipä haittaisi, vaikka joka ilta tästä lähtien sataisi sen verran, että puutarha kastuisi.

Sillä aikaa, kun mies ahkeroi talolla, 

minä ahkeroin täällä kotona ja kannoin oman korteni kekoon taloprojektimme etenemiseksi.

Viime syksynä, kun projektimme alkoi, mieheni toi ensitöikseen kotiin peräkärryllisen tulevan kotimme massiivipuisia sisäovia,

joiden kunnostamisen aloitin jo heti silloin.

Koko talven ovet odottivat katetulla terassilla päivää, jolloin olisi aikaa jatkaa niiden kunnostustöitä.

Tässäpä olen niitä nyt kunnostellut pitkin kesäkuuta aina vähän kerrallaan ja tänään pääsin maalinpoistourakan jälkeiseen hiomishommaan.

Päivän aikana sain tehtyä yhden oven verran töitä,

johon olen oikein tyytyväinen.

Hiljaa hyvä tulee, pätee tähänkin hommaan.

Otin muutamia kuvia muistoksi siinä vaiheessa,

kun pidin taukoa urakastani.

Niin ihania vanhanajan värejä, sävyjä ja

eri aikakausien kerroksellisuutta sieltä paljastui.

Väreistä voi päätellä sen, 

millaisia sävyjä on kulloisinakin vuosikymmeninä käytetty,

mitkä ovat olleet milloinkin pinnalla.

Toisaalta paljon on tehty sitäkin, 

että ovet on vetäisty samalla maalilla kuin lattiakin,

jotta kaikki maali tulisi käytetyksi.

Ainakin kahdeksan erivärisen maalikerroksen alta paljastui lopulta kaunis puupinta.

Niin kaunis, etten tiedä tohtiiko sitä lainkaan peittää.

Aika näyttää millaiseksi käsittelemme ovet 

vai jäävätkö ne kenties joksikin aikaa puunvärisiksi.

Kun sain urakkani tämän päivän osalta päätökseen,

lähdimme lasten kanssa samoilemaan pitkin pellon pientareita.

Kedonkukat levisivät valtaisana kukkamattona silmäkantamattomiin 

ja tuoksuivat ihanasti kesälle.

Keräsimme suuret kimput erivärisiä kedonkukkia kodin ja pihapiirin kaunistukseksi.

Niistä kukista kokosin pienempiä kimppuja ja tein lapsille kukkaseppeleitä.

Meillä oli mukava, yhteinen hetki siinä oviprojektin

ja kukkaistarinoiden äärellä.

Huominen tuokin tullessaan sitten omat touhunsa.

💜

Kedonkukkien tuoksua ja värien iloa Sinullekin!

-Kaaru-

Kesäillan tunnelmaa ja raparperi-kauratoscapiirakka

Kesäkuun ensimmäinen päivä on kääntymässä ehtoopuolelleen.

Aurinko paistaa matalalta venyttäen varjojaan yli hiljenevän tienoon.

Kesä on viimevuotiseen ja moneen aiempaan vuoteen nähden useamman viikon edellä aikaansa.

Puut, pensaat ja kukat kukkivat kaikkialla samalla tavoin kuin tavallisesti keskikesällä.

On niin kauniin vehreää ja vihreää, ilmakin tuoksuja tulvillaan.

Tein juuri tavanomaisen kierrokseni puutarhassa pienen tyttäreni kanssa.

Veimme kukkasille ja kasvimaan taimille juotavaa,

jotta ne eivät aivan uupuisi näiden helteisten kelien alla.

Monien kukkien kohdalla pysähdyimme ihmetellen ihastelemaan niiden pieniä, 

taidokkaita yksityiskohtia, värejä ja tuoksuja.

Katselimme kiirehtimättä ympärillemme,

tartuimme hetkeen, siihen olevaan

ja näimme paljon pieniä, kauniita asioita.

Kerroin lapselleni tarinoita kukista,

joita muistan jo lapsuuteni kesiltä.

Hän ihmetteli ääneen monia sellaisia asioita,

jotka meistä aikuisistakin tuntuvat toisinaan ihmeiltä,

vaikka ymmärrämmekin luonnon kiertokulun eri vaiheet.

Hän ihmetteli vaikkapa sitä, miten voi olla mahdollista, 

että samat kukat kukkivat kesästä toiseen yhtä kauniina

ja yhtä tuoksuvina.

Kerroin hänelle tarinan mullan alla asuvista juurimukuloista,

joiden sisällä kukat talvisin uinuvat, kunnes kevät herättää ne taas eloon

ja pienet kukkavauvat alkavat työntää päitään mullan läpi kohti valoa

meidän ihmetykseksi ja ihastukseksi.

Puutarhakierroksen päätteeksi istahdimme syreenipensaan juurelle maistelemaan eilen paistettua

raparperi-kauratoscapiirakkaa, jonka ohjeeseen törmäsin Sarin blogissa

etsiessäni tavanomaisesta raparperipiirakasta poikkeavaa ohjetta.

Ja onhan tämä niin hyvää, että kirjaan ohjeen tännekin blogiin talteen itselle 

ja inspiraatioksi lukijoille.

Ohje soveltuu tehtäväksi myös gluteenittomana,

kun korvaa vehnäjauhot gluteenittomilla jauhoilla.

Raparperi-kauratoscapiirakka

Taikina:

200 g voita

2,5 dl sokeria

4 kananmunaa

2 dl maitoa tai kermaa

3 tl kardemummaa (voi jättää poiskin)

4 tl leivinjauhetta

7 dl vehnäjauhoja tai gluteenittomia jauhoja

Raparperia pilkottuna

Kauratosca:

200 g voita

3 dl sokeria

2 tl vaniljasokeria

2 tl kanelia (voi jättää poiskin)

3-4 dl kaurahiutaleita

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi.

Lisää kananmunat yksitellen.

Lisää kerma tai maito sekä kuivat aineet.

Sekoita hyvin.

Levitä taikina leivinpaperilla vuoratulle uunipellille 

ja levitä raparperipalat taikinan pinnalle.

Paista pohjaa 175 asteessa noin 15 minuuttia.

Valmista sillä välin tosca.

Sulata voi ja sokeri kattilassa ja sekoita seokseen muut aineet.

Anna toscan paahtua kattilassa muutama minuutti koko ajan sekoittaen.

Lusikoi tosca esipaistetun pohjan päälle 

ja jatka paistamista vielä n.15-20 minuuttia.

~~~ ~~ ~~~

Tällä ohjeella tulee uunipellillinen piirakkaa,

jolloin puolikas annos riittää vallan mainiosti pyöreään vuokaan.

Uunituoreena piirakka on aivan verraton jäätelön 

tai vaniljakastikkeen kanssa, vaikka melko  makeaa onkin.

Omasta kokemuksestani voin sanoa, että piirakka paranee vanhetessaan,

jolloin siihen tulee lisää mehukkuutta eikä näin ollen lisukkeita sen kanssa tarvita.

Kokeilepa sinäkin!

Lämpimät kelit ovat antaneet raparperille niin suotuisat kasvuolosuhteet,

että sitä on saanut korjata talteen jo vaikka miten paljon.

Niinpä päätin tehdä siitä myös raparperimehua,

 johon lisäsin pakasteesta viimevuotisia mansikoita.

Tulipa aika hyvää!

Ohje mehuun löytyy täältä.

Eihän tästä, kesäisen luonnon keskeltä, malttaisi mihinkään lähteä.

Herkässä kesäillan tunnelmassa sydän tuntee aina niin syvästi

kaiken olemassa olevan, kaiken ympäröivän.

Ja kätkee sisälleen ilon tästä vuodenajasta, 

tästä kesästä, muistoksi tuleviin päiviin.

Kesäisiä ajatuksia Sinulle!

-Kaaru-

Tuomenkukkien aikaan

Edellisestä postauksesta on kulunut miltei kolme viikkoa.

Kolmeen viikkoon on mahtunut valtavasti iloa.

Toukokuu on ollut aivan uskomattoman kaunis ja lämmin!

Pellot ja niityt ovat lykänneet vihreää sellaisella vauhdilla, ettei perässä ole pysynyt.

Ensin tulivat krookukset, sini- ja valkovuokot, idänsinililjat ja muut kevään kukkijat.

Ja viimein, lähes kaksi viikkoa sitten kauan kaivatut hiirenkorvat lehtipuihin,

jotka kasvoivat muutamassa päivässä täyteen lehtimittaansa.

Aurinko ja lämpö ovat saaneet luonnon puhkeamaan täyteen loistoonsa. 

Kesä on tullut!

💛

Viikko sitten tilanne koivuissa oli yllä olevien kuvien kaltainen.
Arkaillen pienet vihreät hiirenkorvat kasvoivat suuremmiksi
kuin tunnustellen, onko vallitseva lämpö vain ohimenevää vai pysyvämpää.

Kevään ensivihreydestä huumaantuneena toin muutamia oksia sisälle maljakkoon.
Siinä ne toivat kevään iloa ja väriä sisällekin.

Maanantaina järven rannalla istuessani tuuli kuljetti mukanaan hennon henkäyksen tuomen tuoksua.

Mietin siinä istuessani, joko sekin voisi jo kukkia vai oliko tuoksu harhaa vain.

Kotiin tullessani tähyilin metsän puita ja etsin katseellani valkoista kukkamerta.

Ja siellähän niitä oli - tuomipuita, joiden valkoiset kukat loistivat taivaan sinisyyttä vasten. 

Niin äkkiä muuttuivat kevään hennot, enteilevät tuoksut vahvaksi kesän aromiksi. 

On jollakin tavalla vähän haikeaakin,
että kaikki kaunis ja odotettu menee ohi niin äkkiä.

Keväänkukkijat lakastuvat, metsän vihreys syvenee
eikä ole kuin vasta toukokuu.

Toivottavasti lämpöä ja aurinkoa riittää myös tuleville kesäkuukausille.

Kaikesta haikeudesta huolimatta tämä vaihe on juuri se kaikkein kaunein.

Aina kun yksi lajike lakastuu, tilalle puhkeaa uutta.

Kun tuomi lopettaa kukintansa, syreeni aloittaa sen.

Kesä jatkaa kulkuaan ja me etsimme sen jokaisesta päivästä uusia,
ihania asioita. Niitä sellaisia, joista tiedämme, että kesä jatkuu vielä pitkään.

Meidän pihan kevätperennat ovat olleet tänä vuonna parhaimmillaan.

Luulen, että talvikuukausien paksulla lumipeitteellä on osansa asiaan.

Siellä suojassa lumen alla kukkien juuret ja mukulat saivat rauhassa uinua talviuntaan

ja kerätä voimia uuteen kasvukauteen.

Jotenkin aika ihastuttavia nuokin kirjopikarililjat, 

kun siinä niin söpösti nuokkuvat vierivieressä toukokuun seisahtuneessa helteessä.

Ja entäpä nuo sinistäkin sinisemmät lemmikit!

Nuo entisaikojen kukat, jotka palauttavat aina mieleen lapsuuden kesien ihanat muistot:

lehmihaat, mummin maitoportin, kuumat kesäpäivät heinäpellon laidassa 

ja mansikkamaalla, kristallisena kimmeltävän järvenselän, tuohilipin ja lähteen, kotileikit navetan ylisillä ja leikkimökissä,

käpylehmät ja muut rakennelmat 

sekä kesän huolettomuuden ja vapauden.

***   ***   ***

Kauaksi ovat jääneet lapsuuden kesät,

mutta muistoissa ne elävät yhä kuin eilinen päivä. 

💙

Jokainen hetki rakennamme muistoja tulevaan.

Ne ovat tärkeitä elämän kannattelijoita.

Toukokuisten aurinkopäivien iloa Sinullekin!

-Kaaru-

Syyskranssi ja muita syksyisiä puuhia

Tällä viikolla olen taas ihmetellyt ajan kulkua.

Tuntuu, että ihan äsken istuin puutarhassamme tämän samaisen pöydän ääressä

ja ihastelin valtavalla voimalla jokapuolelle puskevaa keväistä vihreyttä.

Nopeasti vaihtui taas kevät kesäksi ja kesä syksyksi.

Ruskankirjava, ympäröivä luonto hehkuu syyskuun lopun iloa ja valoa.

Syysasuun pukeutuneet puut loistavat kuin katulyhdyt hämärtyvinä iltoina.

Yhdessä ja samassa puussa näyttäytyvät sateenkaaren kaikki värit ja sävyt.

Se ihastuttaa ja ihmetyttää!

Kaunis on tämäkin vuodenaika.

💛

Tällä viikolla on ollut ihanan lämpimiä syyspäiviä.

Elohopea on kivunnut jopa kahdenkymmenen asteen tienoille,

aurinko paistanut kirkkaansiniseltä taivaalta 

ja linnut laulaneet kuin kesällä!

Lämpimät ilmat ovat houkutelleet pihalle puuhastelemaan.

Perennapenkkiä siistiessäni naapuri tuli ja yllätti parilla kopallisella omenoita.

Näistä makeista ja mehukkaista syyslajikkeista tein mehua ja uunihilloa.

Samalla keräsin viimeisiä syyskukkijoita kimpuiksi maljakoihin sekä kranssitarpeiksi.

Kuin jäähyväisiksi kesälle, sidoin luonnosta ja puutarhasta löytyneistä 

kukista, marjoista ja lehdistä värikkään syyskranssin.

Sidoin kranssipohjan päälle vuoroin kesän ja syksyn värejä sekä elementtejä niin, 

että sain valmiissa kranssissa näyttäytymään vuodenkierron kaikki värit 

keväästä myöhäiseen syksyyn.

Eihän tämä kranssi varmaankaan kauan kestä, 

mutta tärkeintä tässä olikin tekemisen tuoma ilo ja oma, 

rauhallinen hetki arkisten kiireiden keskellä.

Syyskuisessa, ohikiitävässä hetkessä oli läsnä monenlaiset tunteet:

haikeus ja kiitollisuus menneestä kesästä ja sen ihanista hetkistä, 

ilo tästä syksystä ja sen mukanaan tuomista monista mukavista asioista 

sekä hauras toive siitä, että talvi kulkisi jälleen kevääseen ja kesään

ilman suurempia matalapaineen aikoja.

Kranssi päätyi lopulta pihavajan oveen, 

jossa se tuokoon syysiloa niin kauan kunnes lakastuu 

ja kuihtuu pois yhdessä maahan pudonneiden syksyn lehtien kanssa.

Syyskuun lopun kuulakkaita päiviä ja elämän pieniä ilonhippusia Sinullekin!

Tartutaan hetkiin, ohikiitäviin ja kauniisiin.

💛💛💛

-Kaaru-

Puutarhasynttärit ja juhannusmuistoja

Menneellä viikolla vietimme puutarhajuhlia

juhannuslapsemme syntymäpäivien merkeissä.

Peltoaukean reunalta kävimme keräämässä huolettomat niittykukkakimput maljakoihin, 

 yhdessä valmistimme keksijäätelöistä, tuoreista marjoista, vadelmamarmelaadista ja kermavaahdosta kesäisen täytekakun ja puutarhan perältä taitoimme syreenin oksia kattauksen kruunuksi.

Arkinen päivä viikon keskivaiheilla muuttui juhlahetkeksi.
Vietimme puutarhan vehreyden keskellä leppoisat juhlat oman perheväen kesken.

Lasten silmissä loisti kesän ilo ja huolettomuus

eikä omassakaan olotilassa valittamista ollut.

💜💛💜

Juhlien jälkimainingeissa, puutarhan tuoksujen ja väriloiston keskellä,

 ajatukset kulkeutuivat saapuvaan juhannukseen, kesän ja valon juhlaan.

Ympärillämme luonnon täyteläinen kauneus tarjoaa parastaan, vaikka vähän koleaa onkin.

Kaikkialla tuoksuu kesä ja päivä on pisimmillään.

Lasten kanssa olemme kulkeneet kedoilla, monensävyisiä kukkia poimien. 

Siinä luonnon ihmeellisyyttä ihastellessamme olen kertoillut heille tarinoita kukista ja 

lapsuuteni juhannuksista.

 

Lapsena vietimme juhannusta usein mökillä tai sukulaisten kanssa.

Porraspieliin tuodut koivut tuoksuivat lapsen nenään juhlavilta.

Yhdessä teimme hyvää ruokaa, jota odotellessa ukki valmisti juhannusvastat, joilla vihdoimme itseämme juhannussaunassa. Uimme ja saunoimme aamusta iltaan ja 

keskiyöllä keräännyimme juhannuskokolle.

 Ennen nukkumaanmenoa, kesäyön varhaisina tunteina, keräsimme tyynyjen alle seitsemän

 erilaista kukkaa nähdäksemme suloisia unia tulevasta sulhasestamme.

Kesäinen yö oli täynnä unelmia, lempeä tuuli helli hiuksia.

Juhannuksena kiire unohtui.

💜

 

Lapsuuden muistojen siivittämänä suuntaan katseeni tähän keskikesään, tähän juhannukseen. 

Osa perinteistä kulkee mukana saapuvaan juhlaan, 

osa on muuttanut ja muuttaa vuosien saatossa muotoaan,

muokkautuu meidän perheelle sopivaksi, meidän näköiseksemme.

Toivon kuitenkin, että sama lapsuuden huolettomuus saisi olla osana tätäkin juhannusta, 

kulkea perinteenä juhannuksesta juhannukseen.

Mieliinpainuvia keskikesän hetkiä, iloa, valoa ja levollisuutta 

toivon Sinunkin juhannukseesi.

💛💜💛

-Kaaru-

Kukkasidontakurssilla opittua

Viime viikon alkupuolella osallistuin kansalaisopiston tiloissa järjestetylle kukkasidontakurssille. Täytyy kyllä sanoa, että kurssi oli kaikinpuolin onnistunut. Kurssinvetäjä kertoi aluksi teoriassa sidotun kukkakimpun kokoamistekniikoista, jonka jälkeen hän näytti käytännössä kuinka homma vaihe vaiheelta tehdään. Sen jälkeen kukin kurssille osallistunut sai koota oman kimppunsa haluamallaan tavalla. Mukava kurssi kaikkinensa. Ainakin muistinsopukoihin jäi nyt jonkinlainen muistijälki siitä kuinka kukkakimppua on hyvä lähteä kokoamaan, jotta siitä tulee sopusointuinen, kaunis kimppu. 

Omaan tuotokseeni ensikertalaisena olen ihan tyytyväinen. Kuva kurssilla sitomastani kukkakimpusta löytyy tämän postauksen alusta. Otin kuvan heti silloin illalla kurssin päätyttyä, tuoreeltaan :) Seuraavat kaksi kuvaa otin tänään, tasan viikon päästä siitä kun kimpun sidoin. Kauniina on kimppu säilynyt edelleen. Halusin kuitenkin kokeilla vähän toisenlaisenkin asetelman tekoa, joten purin kimpun ja katkaisin varret ihan lyhyiksi kustakin kukasta ja asettelin ne tuollaiseksi pallomaiseksi kimpuksi mariskooliin.

Kunhan kesän niittykukat puhkeavat täyteen kukkaan, on mukava kokeilla millaisia kimppuja saan tehtyä luonnonkukista. Aika kiva harrastus tämäkin :)

-Kaaru-