Torstaina pakattiin autoon kumisaappaat ja tikkitakit, kesäkengät ja hellemekkoset. Hammasharjat ja nukkevauvat, rattaat ja kaikenmaailman muut tarpeelliset tavarat. Eli auto ihan täyteen.
Pitkän matkan jälkeen käännyttiin viimein pienelle tielle ja se omanlainen tunnelma valtasi mielen, kun lopulta saavuttiin valkeiden telttojen katveeseen, asuntovaunumeren keskelle, lukuisten ihmisten kanssa yhdessä viettämään Juhannusta, keskikesän aikaa. Sitä jokavuotista Helluntaikonferenssia, josta ei vain ikinä malta olla poissa.
Ja vastassa olivat rakkaat. Oli asuntovaunut, joissa oli tilaa meille kaikille, ja joihin meille oli pakattu peitot, tyynyt ja eväitä. Oli meitä taas niin ajateltu, iso kiitos siis maailman ihanimmille vanhemmille.
♥
Siellä sitten asusteltiin. Nukuttiin sateenropinaa kuunnellen, yöttömää yötä uinuen. Mentiin lastenrattaita työnnellen ja vihreällä nurmella juoksuaskelia ottaen. Kuunnteltiin lastenkokousten laulut ja nähtiin iloiset pelleystävykset suurten ilmapallojensa kanssa. Maisteltiin makoisat letut ja herkulliset pizzat. Monta ystävää tavattiin ja vaunulla rakkaiden kanssa aikaa vietettiin.
Oli niin ihana keskikesän aika. Aika, josta jää aina niin kauniit muistot. Aika kesän, aika valon. Aika rakkaiden, ystävien. Telttojen ja suuren juhlan. Keskikesän.
♥
Sisko jakamassa kaiken tämän, niinkuin joka vuosi ennenkin.
Täällä silloin kohdattiin..
Ystäviä, ikuisia.
Pikkuisia ystäviä nurmikentällä.
Rakkaita ystäviä vuosien takaa.
Noel-Eric
Siskoja
Juhannuspäivänä heräiltiin Jyväskylän Scandicissa, mutta hetimmiten aamupalan jälkeen suunnattiin Keuruun nurmikentille.
Juhannusletuilla.
Ja meillä on aina ollut tapana viipyä täällä sunnuntaihin saakka, niin myös tänä kesänä. Jotenkin aina haikeana sitä katsoo, kun pellot tyhjenevät vaunuista, juhannusjuhlijoista. Nurmikentällä laitetaan kasaan valkeita telttakankaita. Katsoo ja miettii niitä hetkiä, joita saimme täällä taas viettää. Niinkuin joka muukin vuosi, kesä taaksepäin.
Ja vaikkei tämä enää, niinkuin nuoruusvuosina aikoinaan, olekaan ehkä se kesän kohokohta, on tämä kuitenkin sellainen jokavuotinen juttu, josta ei voi vain koskaan kuvitellakaan olevansa poissa, ja jota aina jää joksikin aikaa kaipaamaan. Niin myös nyt mielen valtasi hassu tunne, haikeus, kun vilkutimme hyvästeiksi valkeille teltoille, nurmikentälle, juhannuksen ajalle täällä.
Keskikesälle.
Ja autossa pieni kysyi: "Koska mennään taas?"
Se kertoo paljon. Sen, että nautittiin niin!
Mutta vuoden päästä vasta kohdataan. Sitä pieni ei onneksi osaa ajatella, sitä, miten pitkä aika se onkaan. Vaikka toisaalta, niin nopsaa se vuosi taas tähän kulkee.
Niin luulen, vaikken sitä toivokkaan.