Pöydällä kimppu valkovuokkoja. Pieni kimppu, mutta niin täynnä rakkautta ja kauneutta! Se on pienin käsin äidille poimittu. Ja taas on se puristava tunne sydämessä. Kun ovat nuo pienet poimijat tänä keväänä taas isompia ja silmissä vain vilahtelevat ne hetket, ne pienet, ne kullanarvoiset, kun olivat pieniä ja minun niin kokonaan. Minä olin heidän maailmansa, minä näytin sen heille. Ja he olivat minun maailmani. Sitä he ovat edelleen, minun koko maailmani. Mutta kuin huomaamatta, on matka vienyt heitä kauemmas.. Ja paljon mietin, kun katselin pieniä tyttöjäni polkemassa pitkin hiekkatietä, katselin, kunnes katosivat puiden taa, maailmaan, jonne minulla ei ole pääsyä. Vilkutin vielä, lähetin suukot tuulen matkaan sekä toivoin enkeleitä pitämään huolta. Ja kun katson tuota kaunista kimppua pöydällä, vilisevät silmissä edelleen muistot.. Mutta ymmärsin, on tämä päivä meille lahjaksi annettu, on tässäkin se onni, jota ei muuhun vaihtaisi. Onni, jota eikä kukaan vie minulta pois!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti