Joihinkin huonekaluihin syntyy rakkaussuhde,
sellainen,
ettei niitä voi hävittää, vaikka mikä olisi.
Pirtinpöytä on vanhempieni tupaantulijaislahja,
saivat se isäni sisarusparvelta
muuttaessaa juuri valmistuneeseen omakotitaloon.
Pöydän ääressä on siis eletty lapsuuden leppoisat päivät,
siinä on syöty ja tehty läksyt, pelattu lautapelejä, pirretty ja mitä vielä kaikkea.
Sen pinnalle on katettu rippiherkut, ylioppilasjuhlallisuudet ja kihlakahvit.
Monet hienot hetket.
Nyt pöytä on ollut meillä jo pitkään.
Se on jämäkkä mäntypöytä,
tehty käsityönä oulun vankilassa.
Rakas ja ruma.
Sitä se oli,
mutta ei ole enää.
Lakkapinnan hionta on se kamaluus,
joka on siirtänyt pöydän maalausta kaikki nämä vuodet.
Ja sitten löysin Vintage paint maalit.
Maalaisin suotaan vanhan ja huonokuntoisen lakan pälle,
ensin kahteen kertaan pohjamaalilla (sealer),
sitten kahteen kertaan kalkkimaalilla (natural vhite)
ja lopuksi hieroin vielä kaksi kerrosta antiikkivahaa pintaan.
Maali kuivuu nopeasti ja on hajuton,
maalasin pöydän ihan vaan tässä keittiössä,
maali ei roisku, eikä valu.
Pöydän pinta on kalkkimaisen pehmeä,
ei siis mikään "helppo pitää puhtaana" pinta.
Se on kaunis.
Valoisa.
Sen jokainen ajan saatossa tallentama koko näkyy,
niin kuin pitääkin.
Rakkaus jatkuu.
Iloista viikkoa!
Piupau