Joskua tapahtumat tuntuvat ottavan omat raiteensa, unelmat täyttyvät, pää ei oikein kerkeä matkassa. Tuntuu kuin tanssisit hivenen ilmassa, kaukaa katsellen, hymyssä suin. Huokailuja, onnenkyyneliä, epätodellisia tunteita. Mistä aloittaisin?
Meillä oli todellinen onnenviikonloppu. Neitokaisen pitkä aikainen unelma täyttyi. Lapsi sai pienen karvakerän, ystävän ja rakkaan hoivattavan. Asia on siis ollut puheilla jo pitkään, vuoden, kaksikin mutta vain suunnitelmana. Samaan tyyliin kuin suurinosa meidän perheen asioista nykyään; sitten kun remontti on valmis.
Moneen viikkoon en ole lehteä lukenut, en kerennyt, en jaksanut. Torstaina töiden jälkeen aloin syömään yksin, kaikki olivat jossain, mies vielä töissä. Istuin pöytään, nousin ylös, hain lehden, aloitin takakannesta käänsin sivun, toisenkin ja siinä se oli.
Mies tuli, luin ilmoituksen ja sain vastauksen empimättä: Soita!
Ja perjantaina meillä oli koira!
Villakoira!
Nimeltänsä Tiuku!
Remonttirintamalla edettiin myöskin suurella vaihteella. Neidonkammari sai tapetit pintaansa. Puuttuva ikkuna laitettiin paikoilleen. Aamulla oli pakkasta -34 astetta. Ajankohta ei siis ollut paras mahdollinen seinän puhkaisuun mutta onneksi se oli nopea toimenpide ja nyt se on tehty.
Voi niitä huumaavia tunteita kun näki töiden edistyvä. Aivan valtavaa riemua tunsin montakertaa päivän aikana. Tanssahtelin uusilla parketeilla ja hyväilin uuden tapetin pintaa.
Salin tapetti aiheutti valtavia sydämensykähdyksiä.
Olen niin täydellisen tyytyväinen!
Kirpputorillakin kerkesin käymään ja tein ihania löytöjä.
Tämä valkoinen posliinimalja hurmasi minut.
Kesäinensalaatti ulkona sopii siihen täydellisesti.
Muita löytöjä esittelen sitten myöhemmin.
Nyt jatkan huokailua ja pienen karvapallon silittelyä.
Sen lämpö tuossa jalan vieressä sykkii rauhaa ja läsnäoloa.
Piupau
PS. koira on liian vikkelä kameralleni, yritän saada parempia kuvia ensi kerraksi