Tsundoku

Teille, jotka olette päättäneet luopua kirjoistanne, minulla on vain yksi sana: Tsundoku!

Jo hyvän aikaa sitten (2007) libanonilaissyntyinen professori, talousmatemaatikko, Pariisissa koulunsa käynyt ja Yhdysvalloissa uransa tehnyt Nassim Nicholas Taleb (s. 1960) julkaisi teoksen The Black Swan (suom. Musta joutsen, 2007). Teoksessaan Taleb tarkastelee ja pohdiskelee ennakoimattomien ja satunnaisten tapahtumien ja ilmiöiden vaikutusta ihmisten elämään ja organisaatioiden toimintaan, kuten vaikkapa Googlen menestystä tai 9/11 -iskua. Kirjasta tuli hitti maailmalla, sen myyntiluvut nousivat miljooniin ja siitä laadittiin käännöksiä yli 30 kielelle. Väitettiin jopa, että Talebin kirjasta löytyi selitys pankkikriisille, joka koetteli maailmaa seuraavana vuonna.

Talebin mukaan elämänkulkuamme hallitsevat kauaksi kantavien suunnitelmien sijasta äkilliset, puun takaa ja puskista tulevat yllätykset. Siksi mieli ja anturat onkin syytä asentaa mahdollisen ja kuviteltavissa olevan sijasta aistimaan mahdotonta ja mielikuvituksellista. Laiskanpulskeaan know-it-all -asenteeseen ei ole varaa.

Musta joutsen oli osa viisiosaista teoskokonaisuutta, joista viimeisin, Skin in the Game, ilmestyi 2018. Kirjoja yhdistää tematiikan ohella helposti lähestyttävä, esseistiikkaa, fiktiota ja tieteellistä tarkastelua yhdistelevä lähestymistapa.

Kirjallisuuteen orientoituneita lukijoita on Talebin Mustassa joutsenessa kiinnostanut erityisesti osa, jossa käsitellään jo edesmenneen Umberto Econ valtavaa yksityiskirjastoa. Tämän kirjastoon sisältyi joskus yli 30 000 nidettä, joiden kaikkien lukemiseen ei yksi, ei edes Econ ihmiselämä riitä. Miksi siis ympäröidä itsensä kirjoilla, joita ei tule koskaan lukemaan?

Tämä lukemattomien kirjojen problematiikka sai Talebin tekemään johtopäätöksen, että kirjojen lukeminen on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on olla tietoinen niistä kirjoista, jotka jäävät lukematta. Tai, kuten Talebin kirjasta innoitusta saanut Inc. -julkaisun kolumnisti Jessica Stillman toteaa: "Kaikki nuo kirjat, joita et ole lukenut, kertovat tietenkin siitä, miten tietämätön olet. Mutta kun tiedät, mitä et tiedä, olet jo pitemmälle kuin moni muu." Ja: "... kun olet valmis myöntämään, mitä et tiedä, sitä enemmän opit."

Eco oli lukenut mies, mutta ei suinkaan vain sen takia, että hän oli lukenut paljon. Econ sivistyksen ja tiedonjanon manifestaatio ja symboli oli hänen kirjastonsa, joka täyttyi lukemattomista kirjoista. Massiivinen kirjasto kertoi Ecolle sen, miten paljon tietoa maailmaan mahtui, ja osoitti samalla, miten vähäinen lastu hän on tiedon lainehilla.

Talebille Econ kirjasto oli hieman kuin "antikirjasto", jossa kirjoja ei ole lähtökohtaisesti ajateltu hyödynnettävän, ainakaan kirjastojen alkuperäisen perusajatuksen edellyttämällä tavalla.

Talebin näkemyksiä on sittemmin muutamaan otteeseen käytetty vasta-argumenttina kirjahyllyjen katoamiselle kotien sisustuksesta. Jos kirjat edustavat tietoa ja ymmärrystä maailmasta, huoleen lieneekin syytä. Jos taas ei, ei huolta. Kotikirjastoa edustavat tänään yhä suuremmiksi kasvavat sähköiset kuvaruudut, joiden siniseen valoon kätkeytyy tietoa kuin ammoin pölyä kerääviin kirjoihin. Sadat samaan aikaan ohjelmaa pyörittävät kanavat pitävät huolen siitä, että meiltä jää aina jotakin näkemättä. Mutta ehkä on kuitenkin eri asia lukea tai olla lukematta asioista kuin katsella tai olla katselematta asioiden tilaa. Mitä musta kuvaruutu meille kertoo? Tai mitä sen hallitsevuus kodeissa kertoo ajastamme?

Näistä, siis meistä, jotka haalivat itselleen enemmän kirjoja kuin lääkäri määrää, kirjoitti Me Naiset kutakuinkin vuosi sitten. Uusia opuksia haalitaan, vaikka edelliset vielä odottavat vuoroaan hyllyssä. Kysymys on ilmiöstä, jolle New York Times oli jo aiemmin antanut japaninkielisen termin, tsundoku. Käsitettä oli alkujaan Japanissa käytetty pilkkanimenä opettajista, jotka eivät olleet lukeneet omistamiaan kirjojaan. Tänään pilkkakirveet iskevät kiveen, sillä tutkimukset todistavat jo kirjojen esilläolon vahvistavan jälkikasvun kiinnostusta kirjallisuutta ja kirjoja kohtaan, ja siinä sivussa tsundoku pitää huolta myös aikuisten mielentasapainosta.

Me Naiset pohjaa artikkelinsa aiempiin nettilähteisiin, joissa Talebin kirjoitukset jatkoivat elämäänsä. Eikä aihe ole parissa vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka tsundokusta ei tullutkaan samankaltaista ilmiötä kuin länsimaista tavaranpaljoutta kritisoivasta konmarituksesta. Silti meitä tsundokisteja on paljon, arvelisin, jotka eivät suostu tuntemaan häpeää elämästään avaamattomien kirjojen katveessa.

Kirja on kaveri, jonka pelkkä läsnäolo rauhoittaa.

Eco puhuu

Umberto Eco on parhaillaan kiertueella markkinoimassa viimeisintä romaaniaan, keväällä 2012 suomeksikin ilmestyvää Prahan kalmistoa (WSOY). Matkallaan hänet tapasi Guardianin toimittaja, joka sai vanhan herran (79 v.) avautumaan paitsi kirjoistaan myös politiikasta ja vähän muustakin.

Hyvänä aasinsiltana nykypäivän Eurooppaan - ja Italiaan - toimi keskustelussa Econ ikuisuusaihe, maailma salaliittojen ja väärennösten pesänä. Myös uusimmassa romaanissa on kysymys näistä. Siinä seikkaillaan 1800-luvun lopun Euroopassa ja seurataan mestariväärentäjän aikaansaannoksia, joilla heilutetaan maan mahtavien valtaistuimia. Erityisenä mielenkiinnon kohteena ovat Siionin viisaiden pöytäkirjat, joiden aitouden puolesta taitavat jotkut vieläkin vaahdota. Kyseessähän ovat tekstit, joissa juutalaiset paljastavat salaisen maailmanvalloitussuunnitelmansa. Uskomuksen mukaan pöytäkirja laadittiin eräässä sionistikongressissa 1800-luvun lopulla. Näitä tekstejä, jotka on sittemmin todettu väärennökseksi, käytettiin juutalaisvainojen oikeuttamiseen 30- ja 40-luvuilla.

Haastattelussa Eco kertoo kiinnostuksestaan salaliittoihin. Hänen mielestään ne ovat osa ihmisluontoa. Salaliiton olemassaolo saa meidät kuvittelemaan, että jotkut muut ovat vastuussa siitä, mitä meille tapahtuu. Tämän psykologisen mekanismin seurauksena ihmisten ei tarvitse ottaa vastuuta omista teoistaan ja virheistään.

Vainoharhaisuuden käyttämisessä omien pyrkimystensä vipuvartena vallanpitäjät, diktaattorit ja tyrannit ovat olleet mestareita. Econ lapsuudessa fasismin aatteesta humaloituneet opettajat iskostivat lasten mieleen sen, että Italian kansan vihollisia olivat englantilaiset, juutalaiset ja kapitalistit. Hitler teki tämän saman Saksassa. Ja viimeisimpänä - näin Eco - Berlusconi hänen omassa maassaan. Berlusconille vihollisia olivat kierot tuomarit ja kommunistit ja tätä sanomaansa hän on toistanut kaikissa vaalikampanjoissaan.

Eco on aina suhtautunut Berlusconiin kielteisesti, mutta ei aliarvioiden. Hänen mukaansa tämä on nero omalla alallaan, viestin perille saattamisessa. Berlusconin fiksuin siirto oli aikoinaan valita sanomansa kohteeksi televisiota katsovat keski-ikäiset ihmiset. Nuoret ovat kiinnostuneita vain internetistä, mutta 50-60-vuotiaat ja eläkeläiset, jotka muodostavat Berlusconin vahvimman tukijoukon, heihin tämän sanoma Italian vihollisista, valtion uudesta noususta ja verojen hyödyttömyydestä upposi hyvin.

Osansa Berlusconin menestyksestä oli Econ mukaan myös sillä, että Italia ylipäätään halveksii älymystöä. Kun heidän valittu johtajansa ylpeili sillä, että ei ollut lukenut yhtään romaania 20 vuoteen, hänen suosionsa vain kasvoi.

Mutta Eco ei halua sysätä kaikkea maailman kurjuutta vain yhden herran harteille. Myös monet muut ovat tehneet parhaansa ihmisten harhauttamisessa ja heidän älynsä väheksymisessä. Oman ryhmänsä muodostavat ne lehdistön ja tiedonvälityksen edustajat sekä kustantajat, jotka kuvittelevat kaikkien haluavan vain helppoa ja halpaa. "Ihmiset ovat kyllästyneet yksinkertaisiin asioihin. He haluavat haasteita", Eco toteaa ja pohjustaa ajatustaan sillä, että hänen kirjoistaan parhaiten ovat menestyneet juuri ne, joiden muoto ja sisältö ei aukene aivan helposti.

Haastattelussa hän puhuu myös Ruusun nimestä (1980), kirjasta, johon hänellä on erikoinen viha-rakkaus -suhde. Se on romaani, joka kulkee kuin peili hänen mukanaan. Kaikki, mitä hän kirjoittaa, nähdään aina sen kautta. Mutta, kuten Eco toteaa, hän ei ole suinkaan ainoa vastaavan taakan kantaja. Gabriel Garcia Marquez on ikuisesti sidottu Sadan vuoden yksinäisyyteensä.

Hyvää asiassa on se, että aina uuden romaanin julkaisun yhteydessä Ruusun nimen myyntiluvut nousevat. Viimeisin Eco herättää unestaan myös ne, jotka eivät ole vielä lukeneet sitä ensimmäistäkään.

Eco on tehnyt pääasiallisen kirjailijan uransa kirjoittamalla tietokirjallisuutta, mutta romaaneistaan hänet tullaan lopulta muistamaan, siitä hän on jokseenkin vakuuttunut. "Romaanikirjailijalla on yleensä pitkäkestoisempi elämä kuin tiedemiehellä, ellet sitten ole joku Immanuel Kant tai John Locke. Maineikkaimmat ajattelijat viidenkymmenen vuoden takaa ovat jo painuneet unohduksiin."

Joten, Eco tulee lopulta olemaan se kirjailija, joka kirjoitti Ruusun nimen. Mies itse ei ole asiasta hirveän harmissaan, löytää siitä jopa huvittavia puolia. Kuten sen, että kriitikot ja tutkijat ovat halunneet liittää hänen romaanituotantonsa ja tieteelliset kirjoituksensa yhteen. Heidän näkemyksissään romaanista tulee filosofiaa ja filosofiasta kaunokirjallisuutta. "Olkoon näin. Hyväksyn tämän. He todistavat puolestani, että en sairasta skitsofreniaa."

Iso ero tosin Econ kuuden romaanin ja satojen tieteellisten artikkeleiden ja kirjojen välillä on, kuten haastattelija toteaa. Ero on niiden myyntiluvuissa. Yksistään Ruusun nimeä on myyty maailmalla yli 50 miljoonaa kappaletta.