Kuvakirjallisuuden aika on nyt

Alkaneen vuoden ensimmäinen merkittävä kirjauutinen tulee Brittein saarilta, jossa on jo ehditty jakamaan Costa Book Awardsit. Ennen paremmin Whitebread-palkintona tunnettu huomionosoitus myönnetään viiteen eri sarjaan - esikoisromaani, romaani, runous, elämäkerta ja lastenkirja - ja kunkin sarjan voittajien joukosta raati valitsee yhden teoksen ja tekijän, josta leivotaan pääpalkinnon saaja.

Rahaakin on maineen ja kunnia ohella tarjolla. Oman sarjansa voittaja saa tosin vaatimattomat 5 000 puntaa (n. 6 000 euroa), mutta jos onnistuu hurmaamaan raadin ja jättämään muut finalistit varjoon, voittopotti nousee jo lähelle 70 000 euroa.

Pääpalkinnon saaja nimetään tammikuun lopulla.

Raha ei silti tässäkään ole pääasia. Ainakin kaksi mielenkiintoista piirrettä löytyy tämän vuoden Costasta. Kaikki oman sarjansa voittajat ovat naisia, ja parhaan elämäkerran laatinut teos muodoltaan sarjakuva. Edellinen seikka ei sinänsä yllätä meitä, jotka olemme tottuneet naiskirjailijoiden taitoon saavuttaa pääasiassa naislukijoista koostuvan asiakaskunnan tyylilliset ja sisällölliset kriteerit.

Mutta elämäkertasarjan pokaalin työntäminen sarjakuvateokselle on jo yksistään uutisenarvoinen asia. Näin tapahtui nyt ensimmäistä kertaa Costan (ja Whitebreadin) historiassa. Kun tiedämme sarjakuvan, tai graafisen teoksen (graphic work) aseman kirjallisuuden lajikentällä - jossa ruotsalaissyntyisen, yhdysvaltalaisen Art Spiegelmanin Maus (1991) on lajityypin klassikko - tunnustuksen saaminen näyttäytyy pieneltä sensaatiolta. Kirjallisuushistoriallista naavaa ei sarjakuvataiteelle ole vielä juurikaan kasvanut ja vaikka kulutusmarkkinoilla sen asema on vahva ja nouseva, arvostuksen laita saattaa edelleen olla vähän niin ja näin.

Nyt siis Costa ja sen liepeillä häärivä joukko asiantuntijoita on päättänyt siirtää Brittein saarten elämäkertakirjallisuuden uuteen aikaan. Voittaneen teoksen ovat laatineet Mary ja Brian Talbot ja heidän kirjansa, Dotter of Her Father's Eyes, on sarjakuvan muotoon puettu kertomus James Joycen tyttären, Lucia Joycen surullisesta elämästä. Mukana on myös teoksen käsikirjoituksen tehneen Mary Talbotin kokemukset omasta lapsuudestaan merkittävän Joyce-tutkijan, James S. Athertonin tyttärenä.

Raadin mielestä Talbotien teos on "kauniisti laadittu kirja", joka "pystyy tehokkaalla tavalla kaatamaan kirjallisuuden ja sarjakuvan väliset raja-aidat."

Brian Talbotin laatimissa kuvissa historia ja nykyhetki, isien synnit ja lasten kapeille harteille lastattu elämäntuska kohtaavat. Lucia Joyce päätyi lopulta mielisairaalaan. Maryn kohtalo ei ollut ihan näin tyly, mutta tarpeeksi miehisen tunnekylmyyden kohteena olemista siihenkin liittyi.

Spiegelman voitti omalla teoksellaan Pulitzerin 1992. Joitakin muitakin sarjakuvilla operoivia löytyy myöhemmin muissa kisoissa palkittujen listoilta. Mutta reilun parinkymmenen takainen sarjakuvabuumi ei koskaan noussut taiteellisille siivilleen. Brian Talbotin mielestä vasta nyt eletään "sarjakuvaromaanin kulta-aikaa". Milloinkaan ei kuulemma ole tehty niin taitavasti laadittuja ja kiinnostavia sarjakuvia kuin tänään. Lajityypin sisällä vallitsee myös tyylien ja aiheiden kirjo, joka hakee vertaistaan - eikä sitä menneestä löydy.

Terästä verkkoon

Näinä aikoina, kun journalistinen etiikka kriisiytyy Suomessa, sarjakuvamaailmassa koetaan vastaavankaltaista turbulenssia. Huomenna ilmestyy nimittäin Yhdysvalloissa Teräsmiehen numero, jossa Clark Kent sanoutuu irti Daily Planetin palveluksesta!

Teräsmiehen arkihahmo saa tarpeekseen valheellisesta ja pintajulkisuuden parissa askartelevasta journalismista ja pakkaa työpöytänsä lehdestä, jonka palveluksessa on ollut 40-luvulta lähtien. Mitä hän tarkalleen ottaen aikoo seuraavaksi tehdä, tätä emme vielä tiedä, mutta merkit viittaavat vahvasti sähköiseen mediaan, blogien tai verkkolehtien maailmaan.

Kent on aiemminkin yrittänyt karistaa toimituksen pölyjä niskastaan, mutta palannut lopulta aina takaisin. Nyt saattaa olla tosi kysymyksessä. Printtimedia elää murroksessa, kuten koko alakin, jossa viihteen ja vakavasti otettavan tiedonvälityksen välissä monet käyvät omat jaakobinpaininsa.

Kentin suoraotsaisuus joutunee lähiviikkoina kovalle koetukselle, kun twiittien, blogien, juorujen, valheiden, plagioinnin ja sensaatioiden maailma saa hänestä otteen. Tai sitten verkossa koetaan puhdistus, jonka tulosten rinnalle kalpenee jopa Herakleen Augeiaan tallin siivousmanööveri.

Tai ehkä supersankari pistää vanhan lehdenteon moraalin pilanneet kykytykit ruotuun ja palauttaa tutkivan journalismin maineen heille, joille se kuuluu.

Niin tai näin, varmaa on vain se, että heittämällä Teräsmiehen keskelle verkkovirran tyrskyjä, lehden kustantaja DC Comics suorittaa nuorennusleikkauksia ikääntyneille sankarihahmoille. Asiaan kuuluu, että Clark Kent on edelleen parikymppinen nuori mies, jonka kasvoilta eivät huutele vuosikymmenten uurteet. Ja teräksisen aivokuoren sisällä jylläävien himokkaiden tunteiden kohteena ei ole enää Lois Lane vaan Ihmenainen.

Seksiä, verta ja sarjakuvaa

Parin viikon takaa tulee eteen uutinen (Guardian), joka on aiheensa puolesta ikuinen, nyt-ja-tässä ja huomennakin läsnä.

Australialaisen mediamogulin, Rupert Murdochin omistama uutiskanava Fox News nostatti moralistien itsetuntoa raportoimalla jokin aika sitten nykysarjakuvien arvelluttavalla sisällöllä. Lyhyessä insertissä esitettiin kuvin, painavin äänenpainoin ja asiantuntijalausunnoilla rytmitettynä Batmanin, Teräsmiehen ja Ihmenaisen veristen seikkailujen puolipukeista kutemista.

"Batman ja Kissanainen harjoittavat seksiä katonharjalla, Bruce Wayne on kännissä, ja taistelukohtausten verisissä piirroksissa irtopäät lentelevät."

Foxin kritiikin kohteena ovat DC Comicsin hiljattain julkaisemat uusintapainokset vanhoista supersankareiden seikkailuista. Uudella kirjoittaja- ja kuvittajaryhmällä yhtiö on siirtänyt sankarit nykyaikaan. Ja tuloksena on, kuten Foxin uutisessa todetaan, "synkkää todellisuutta, jossa on mukana niin homoseksuaalisuutta kuin aviorikoksia, kaikkea sellaista". Seksi myy.

Kameran linssiin tavoitettu lapsipsykologi todistaa hänkin näiden julkaisujen haitallisuudesta. Mässäily väkivallalla ja seksillä on kuin "lapsille suunnattua Playboyta".

Foxia Yhdysvalloissa katsovien kotitalouksien määrä on 100 miljoonan luokkaa, joten pelkkää tuuleen huutamista tämänkaltaiset jutut eivät ole.

Brittiläinen laatulehti Guardian muistuttaa lukijoidensa mieliin 50-luvulla jenkeissä hälinää herättäneen keskustelun, joka sekin sai pontimensa vastaavankaltaisista asetelmista. Tuolloin eräs arvovaltainen akateemikko julkaisi kirjan, jossa hän todisteli sarjakuvien uhkaavan länsimaista ydinperhettä ja epäili vain seksin riivaamien idioottien olevan kykenemättömiä näkemään Batmanin ja Robinin pinnan alla väreilevän suhteen homoeroottista luonnetta.

Foxin toimittajien silmätikkuna on erityisesti lehtien paljaan pinnan tarjonta, joka tekee niistä - itse asiassa monien muidenkin mielestä - seksistisiä ja naiskuvaltaan vähintäänkin arvelluttavia. Teinien hormonihöyryjä ruokitaan vähäpukeisilla naisilla, eikä oikein muisteta, että sarjakuvista nauttivat myös monet tytöt, joille Kissanaisen tai muiden sankarittarien stringiposeeraukset tuntuvat lähinnä tylsiltä.

Monet asiat maailmassa palautuvat joko seksiin tai rahaan. Jälkimmäistä puolta tässä tarinassa edustaa se tosiasia, että Murdochin media-imperiumiin kuuluu DC Comicsin kilpailija Marvel-kustantamo, joka julkaisee Hämähäkkimiehen, Hulkin, X-Menin yms. seikkailuja. Toisin kuin DC:n kohdalla, perhearvoja puolustavan Foxin katse ei ole ainakaan vielä kohdistunut omalle takapihalle. Sieltäkin ehkä löytyisi tongittavaa. 

Brittiläisille bloggareille Foxin heittämät täkyt ovat tietenkin kuin mannaa taivaalta. Näistä asetelmista ei puolenvalinta ole vaikeata. Mutta keskustelu viihteen ja arvojen välisestä suhteesta on jo paljon työläämpää. Siinä pitäisi mennä itseensä, ja kenellepä sellaiseen on aikaa, kun on maailma pelastettavana.

Kuvaromaani?

Suomalaisen kirjallisuuden perheessä sarjakuva ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Vaikka kirjallisuuden osto-, myynti- ja kustannustilastoissa sarjakuvalle on jo varattu oma käppyrä - heti siinä tieto- ja kaunokirjallisuuden alapuolella - sen rooli on lähinnä hämmentävä. Romaanien, runojen, näytelmien, esseiden ja muun kirjoitetun kirjallisuuden porukoissa kuvalliseen viestintään keskittyvä muotokieli on kuin väärässä seurassa. Tai kuin avioton lapsi, huutolaispoika ja räyhähenki samassa hahmossa.

Angloamerikkalaisessa maailmassa sarjakuva on noussut "yhdeksäntenä taiteena" muiden rinnalle nk. sarjakuvaromaanin (graphic novel) muodossa. Kyseessä on romaanin kaltainen kerronnallinen ja juonellinen kokonaisuus, jonka kerronta kuitenkin perustuu kuvamateriaalin kokeelliseen tai sarjakuvamaiseen käyttöön. Romaanipuristeille tämänkaltaisten tuotteiden nostaminen historiallisen lajityypin rinnalle tuottaa tietenkin ylimääräistä hengenahdistusta. Kuinka lapsille, nuorille ja laiskoille lukuvammaisille tarkoitetusta populaarikulttuurista voisi olla edes kuvitteellista haastetta Cervantesin, Dickensin tai Joycen  kehittämälle kerrontataiteelle!

Suomessa, ja kuulemma myös Saksassa, sarjakuvan ja  kirjallisuuden välinen suhde on täynnä ylimääräisiä jännitteitä ja ennakkokäsityksiä. Germaanit pitävät edelleenkin kirjallisuutta sivistyksen, koulutuksen ja aikuisuuden mittana, kun taas sarjakuvat liitetään nuoruuteen, moukkamaiseen käytökseen, populaarikulttuurin aivottomuuteen ja, ennen kaikkea, amerikkalaisuuteen.

Ehkäpä tilanne meillä ei ole aivan näin huono. Monet signaalit antavat ymmärtää, että sarjakuvalle halutaan antaa myös tilaa, jopa istumapaikka kirjallisuuden perheparlamentissa. Viivin ja Wagnerin, Kiroilevan siilin, Koiramäen karvanaamojen ja Fingerporin myötä meitä on opetettu "lukemaan" myös kuva-albumeita. Ja sarjakuva elää, kuten hyvin tiedämme, voimakasta etsikkoaikaa lukuisten vähemmän tunnettujen piirtäjien töissä.

Mutta vielä kaukana taitaa olla se aika, kun sarjakuvaromaani nousee kilpailemaan vaikkapa Finlandia-kirjallisuuspalkinnosta. Vai onko? Asennemuutoksen voi käynnistää siirtämällä terminologisen painopisteen sarjakuvista kuviin; puhutaanko mieluummin kuvarunoudesta tai kuvaromaanista? Tai jos se olisi sittenkin: grafiromaani?