Nimestään mies tunnetaan

James Bond aloitti kirjallisen vaelluksensa Ian Flemingin kirjoissa kuusikymmentä vuotta sitten. Huhtikuussa 1953 ilmestyi Casino Royale, jonka ensipainos myytiin muutamassa viikossa loppuun. Myös kriitikot olivat kirjasta hyvillään. Flemingin juonenkuljetustaitoja ja älykästä huulenheittoa ihailtiin laajalti, vaikka oli niitäkin, joiden mielestä tarina oli hieman lapsellinen.


Kirjatriviasta pitäville on nyt kerrottu, että Fleming harkitsi hetken aikaa käyttävänsä sankaristaan myös nimeä James Secretan. Kyseessä olisi ollut peitenimi, jota tämä käyttäisi ollessaan salaisissa tehtävissä maailmalla. Ystävilleen ja työkavereilleen hän olisi edelleen Bond. Romaanin varhaisesta käsikirjoituksesta löytyy kohtaus, jossa Bond esittelee itsensä CIA:n agentti Felix Leiterille. "Nimeni on Secretan. James Secretan."

Ehkä aliaksen käyttö ei kirjailijankaan mielestä ollut lopulta niin hyvä ajatus, että siitä olisi ollut syytä pitää kiinni. Secretan häipyi ennen kuin painoon asti oli päästy, ja aikamme yksi tunnetuimmista repliikeistä sai nykyisen muotonsa.

Mikä on hyvä, joskin jokseenkin tarpeeton asia edes tietää.

Boydin Bond

Samaan aikaan, kun viimeisin Bond-elokuva lyö katsoennätyksiä maailmalla, Ian Flemingin oikeuksia valvova perikunta kertoo uuden Bond-romaanin ilmestyvän syyskuussa. Edellisen (Carte Blanche, 2011) kyhäsi kasaan amerikkalainen Jeffery Deaver, mutta nyt luotetaan brittiläiseen kynäniekkaan. Tekijänä on William Boyd (s. 1952), joka kuuluu saarivaltakunnan nykykirjallisuuden ei ehkä aivan terävimpään kärkeen, mutta tunnustettuihin tekijöihin yhtä kaikki.

Boyd on julkaissut aiemmin kymmenkunta teosta, jotka aiheiden käsittelytavan puolesta edustavat lähinnä yhteiskunnallista satiiria. Esikoisromaani Kelpo mies Afrikassa (1981; suom. 1983) kiinnosti brittiläistä siirtomaavaltaa tölväisevänä veijarikertomuksena muitakin kuin englantilaisia, ja Boydin myöhemmistä kirjoista ovat olleet ihastuneita eritoten ranskalaiset. Syynä tähän on paitsi se, että kirjailijalla itsellään on tapana viettää kesät Ranskassa, myös Boydin tapa löytää englantilaisuuden kipupisteet ja leikitellä toden ja fiktion välisillä asetelmilla. Ja olihan kirjailijan yhden tunnetuimman romaanin, Uudet tunnustukset (1987; suom. 1988) lähtökohtana Rousseaun omaelämäkerta ja siihen kytkeytyvät aikeet ja intohimot.

Boydin tulevasta Bond-seikkailusta ei ole julkisuuteen annettu ilmestymispäivän lisäksi muuta tietoa kuin, että tarina tulee sijoittumaan vuoteen 1969, jolloin agenttimme on 45-vuotias. Skyfallin retroilme tulee näin saamaan jatkoa myös kirjallisessa muodossa, mikä on varmaankin lohduttavaa niille, joiden mielestä maailma luisui alamäkeen väritelevisiolähetysten myötä.

Tyhmempää ei ole myöskään se, että Boyd osaa itseironian jalon taidon. Sehän se synnytti pitkät jonot elokuvateattereiden kassoille. Miksei siis myös kirjakauppojen oville?

Bondmunakasta

Viime viikolla julkaistiin pienoisen kohun saattelemana uusin kirjallinen versio James Bondin seikkailuista. Tekijänä oli amerikkalainen lehti-, lakimieskirjailija Jeffery Deaver (s. 1950), joka tunnetaan paremmin monenlaatuisten trillereiden, televisiosarjojen ja jännitystarinakokoelmien laatijana. Deaverista tuli näin viides kirjailija, jolle Ian Flemingin luoman hahmon tekijänoikeuksia valvova perikunta Ian Fleming Publications Ltd. antoi virallisen oikeuden jatkaa brändin tarinaa.

Brittiläinen Ian Fleming ehti elämänsä aikana julkaista 11 romaania ja yhden novellikokoelman, joissa kulttihahmoksi myöhemmin vääntyvä agentti suoritti velvollisuuksiaan kylmän sodan maisemassa. Ensimmäinen näistä tarinoista julkaistiin 1953 ja viimeinen 1964, juuri ennen Flemingin kuolemaa. Ja, kuten muistamme, tie populaarikulttuurin ikoniksi avautui vuonna 1962, kun ensimmäinen elokuvaversio Tohtori Ei heijastettiin kankaalle.

Jos elokuvat ovat pyrkineet päivittämään James Bondin hahmoa, käyttäytymistä, tarinakehystä ja härpäkkeitä, sama tehtävä on myös postflemingiläisillä romaaneilla. Kingsley Amis, John Gardner, Raymond Benson ja Sebastian Falks ovat kaikki tuoneet mukaan oman virityksensä Bond-mytologiaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Nyt on siis vuorossa Deaver, jonka muuta tuotantoa rasittavan toimintarytkytyksen on sanottu tehneen agenttiparan uudesta elämästä helvetin.

Deaverin Carte Blanche esittelee meille reilun kolmekymppisen James Bondin, joka on Afganistanin sodan jälkeen rekrytoitu maailmalla salaisia sotilaallisia operaatioita suorittavaan erityisryhmään. Muilta osin hänessä on edelleen paljon tuttua: jykevät, vakavat kasvot, autona Bentley, kädessä Walther ja Rolex. Silmille hän nostaa nyt Oakleyn muodikkaat silmälasit ja käyttää teknisenä tukena puhelinta, jossa herkutellaan lukuisten "appsien" toiminnoilla.

Juonen mukana tarina kulkee Serbiasta Lontooseen ja Etelä-Afrikkaan ja matkalla räjäytellään paljon ja tapetaan roistoja, joista pahin on kellertäväkyntinen jäte- ja kierrätysbisnestä pyörittävä tyyppi, joka omaa nekrofilisia taipumuksia. Vastaan tepastelee tietenkin myös naisia, joita Bond kaataa tai sitten ei, riippuen hieman siitä, missä emotionaalisessa tilassa nämä ovat. Uusbondin vastuullisuutta korostaa niin ikään se, että hän ei enää tupakoi ja lenkkeilee tai tekee fyysisiä harjoitteita vähintään tunnin päivässä.

Kuten sanonta kuuluu, munakasta saatikka kokkelia ei voi tehdä munia rikkomatta. Guardian-lehdessä ilmestyneen arvion mukaan Deaver on toiminut juuri näin. Hän on ottanut munat Bond-myytin pesästä ja saanut aikaiseksi sekasotkun, joka maistunee vain niille, jotka pitävät kokkelin mausta enemmän kuin munien muodosta.