Ei ihan parhainta A-luokkaa

Kirjallisuuden Nobelia valitseva komitea ei tunnetusti elämöi ratkaisujensa perusteista tai ehdokkaiden nimillä, mutta hiljattain (Sydsvenskan) salaisuuksien päältä puhallettiin vuosikymmenten pölyä. Vuoden 1961 valinnasta (jugoslavialainen Ivo Andric) tuli kuluneeksi 50 vuotta, joten pöytäkirjat avautuivat kiinnostuneiden luettaviksi. Ja ainakin brittiläisen kirjallisuuden ystäviä ilahduttanee tieto, että Graham Greene hävisi vain sadasosasekunnilla ja pientä kielialuetta kohtaan tunnetun sympatiadopingin takia. J. R. R. Tolkien oli niin ikään ehdokkaiden joukossa, kuten myös Lawrence Durrell ja E. M. Forster, muutaman muun mukana.

Nobel-komitea ottaa kirjailijakandidaattien nimiä vastaan vain itsensä ohella tietyltä joukolta akateemikkoja ja erityisten instituutioiden edustajia. Myös aiemmat palkinnon saajat voivat tehdä ehdotuksen seuraavasta onnekkaasta. Tolkienin nimen nosti tuolloin esille tämän ystävä ja kollega (myös fantasiagenren alalta), C. S. Lewis (Narnia-sarja).

Ennen lopullista valintaa komitean jäsenet luonnehtivat lyhyesti kutakin ehdokasta. Vuonna 1961 yhdysvaltalaista runoilijaa Robert Frostia pidettiin jo liian vanhana (86 vuotta), kuten myös Forsteria, "joka on jo menettänyt henkisen terveytensä ollen vain varjo entisestä itsestään". Durrell puolestaan askartelee liiankin tiuhaan "eroottisten probleemien parissa". John Steinbeck, jolle palkinto myönnettiin seuraavana vuonna, oli mukana listalla jo nyt. Häntä pidettiin "lupaavana".

Tuon vuoden listauksessa Greene sijoittui toiseksi, ja ilmeisesti hävisi vain sen takia, että komitean sihteerinä ja esittelijänä toiminut kriitikko Anders Österling ei pitänyt Greenen viimeisimmästä romaanista (Loppuun palanut). Pronssille vuonna 1961 jäi tanskalainen Karen Blixen. Tolkien ja tämän trilogia Sormusten herroista ohitettiin lyhyellä maininnalla, jossa todettiin teoksen jäävän "kauaksi korkeatasoista tarinankerronnasta".

Toisin kuin elävässä elämässä, kirjallisuuden maailmassa muistamme myös hävinneet. Onneksi.

Helvetistä taivaaseen?

Ennen 60-lukua kirjallisuudessa vielä jaksettiin hakea ihmiselolle syvempää tarkoitusta ja moraalista pohjaa. Tai uskonnollista arvolatausta, jossa yksilöt tosissaan kokivat tärkeäksi selkeyttää itselleen asemansa maailmassa.

Tämänpäivän maallistuneen ja kyynistyneen maailmankuvan rinnalla kaikki tuollainen tuntuu hieman oudolta, ehkä lapselliseltakin. Ja toisaalta myös viehättävältä ajatusmatkalta aikaan, joka ei enää palaa.

Brittiläinen Graham Greene (1904-91) kuului niihin Tammen "Keltaisen kirjaston" kirjailijoihin, jonka tuotantoa käännettiin suomeksi rivakkaan tahtiin 60-80 -luvuilla. Hän oli myös pitkään Nobelin palkintoehdokkaiden listalla, kunnes kuolema päästi hänet löyhästä hirrestä ja lukijat arvuuttelun piinasta. Tunnustusta ei milloinkaan tullut, mutta tuskin lukijoiden kestosuosikki sitä paljonkaan harmitteli.

Yksi Greenen läpimurtoromaaneista oli 1938 ilmestynyt Brighton Rock (Kiveä kovempi, 1953). Romaanista on valmistunut vastikään uusi elokuvasovitus, mikä on johtanut kustantajan ottamaan teoksesta uusintapainoksen. Elokuvan kanssa tai ilman, teos ansaitsee kyllä uudelleentulemisensa. Greenen jääkylmä rikolliskuvaus brittiläisistä pikkuhuligaaneista toimii edelleen. Päähenkilön synkeänmusta sielu yhdistettynä hänen ympärillään pyörivien ja ympäriltään hävitettävien ihmisten mielenliikkeisiin on toteutettu tarinankerronnallisesti oivasti ja lyhyttä dialogia nautinnollisesti hyödyntäen.

Taiteen maailma on kirjan ensitulemisen ajoista muuttunut huomattavan väkivaltaisemmaksi, joten siltä osin Greene ei enää hätkähdytä. Mutta romaaniin kirjoitettu katolisen uskonnon sävyttämä pohdiskelu armosta ja syntiinlankeemuksesta yllättää. Greene itse inhosi häneen lyötyä leimaa katolisena kirjailijana, mutta ei voinut olla kirjoittamatta auki ihmisen arkisen maailman ja henkisen kaipuun välistä vastakkainasettelua. Siis sitä, että väkivalta, seksi, raha ja rakkaus lämmittävät esipihat niin helvetissä kuin taivaassakin.

Näinä aikoina, kun julkisuudessa käydyt kiivaimmat debatit sivuavat uskonkysymyksiä, ei pitäisi itse asiassa lainkaan ihmetellä Greenen uutta tulemista, jos sellaisesta voidaan puhua. Romaanin päähenkilön sisällä kuplivat umpikujaan kasvatetun teinin näköalattomat vatsahapot, jotka saavat hänet päästelemään suustaan älyttömyyksiä. Mutta jossakin syvällä sykkyrässä tuntuu olevan se ihminen, joksi hän olisi voinut tulla.

Kova karamelli, Brighton Rock, hajoaa lukijan suussa ennen kuin helvetti jäätyy.

Graham Greene: Kiveä kovempi. Suom. Tauno Tainio. Tammi 2010.