Euripides Laskaridis & Osmosis: Lapis Lazuli / & (Espoon teatteri) 6.2.2025

Olisiko tässä näkemieni outojen esitysten voittaja? No ainakin mitalikolmikossa saatetaan olla, sen verran eksentrinen juttu tämä usean tahon yhteistyöhanke Lapis Lazuli oli. Hatunnosto &:lle siitä että tämän Suomeen toitte, ja olitte osatuottajinakin. Toki Jane ja Aatos Erkon säätiötä lienee myös syytä kiittää. 

Euripides Laskaridis on minulle aiemmin tuntematon teatterialan vaikuttaja, mutta ei ole enää! Monessa liemessä keitetty ja kreikkalaisen koreografian kauhukakaraksi tituleerattu mies on kyllä keittänyt kasaan mainion sopan. Surrealistinen kauhukomedia, outo performanssi missä mikään ei ole sitä miltä näyttää ja yllätys toisensa perään säpsähdyttää. Huumoria oli mukana yllin kyllin ja reilussa tunnissa kyllä kaikki vinksahti nurinniskoin. Aistit eivät aina meinanneet pysyä perässä.

Louhi-näyttämö on täynnä kaikenlaista tavaraa. Suorastaan roinaa. Mutta uskomatonta kyllä, kaikkia niitä tarvitaan ja käytetään esityksen aikana! Sotiris Melanos on se henkilö jota voi kiittää elokuvamaisesta lavastuksesta. Vasemmassa reunassa on lääkärin vastaanotto ja oikeassa viihtyisä kotinurkkaus takkoineen. Muu onkin vapaata mellastuskenttää esiintyjille. Jotka hyödyntävät koko tilaa tehokkaasti. Siellä juostaan, taistellaan, huudetaan, mellastetaan ja välillä meno on varsin päätöntä ja vailla järjen häivää. Toki kaikella on varmaan tarkoituksensa, vaikka katsojalla se punainen lanka saattaa hieman olla hukassa hetkittäin. Meno on nimittäin melkomoista.

Esityksen pääroolissa on ihmissusi (Laskaridis) joka konsultoi lääkäriä. Lääkäri kyselee potilaan isästä ja toki sopottaa kaikenlaista muutakin. Mutta miksi sitten pitää niitä silmäkuoppia ronkkia metallisauvalla tai vedellä turpiin. Perinteistä satukuvastoa (ainakin Punahilkasta oli lainattu) ja mykkäelokuvamenoa, paljon juoksemista ja naisen (Eftychia Stefanou) kirkumista. Ketäs tässä oikein koitetaankaan syödä. Ilmassa lehahtavat puhalletuista kumihanskoista tehdyt linnut, jotka nekin ovat hieman kummitusmaisia. Luurankoja, karnevaalimaista menoa ja loppua kohti tunnelma on kuin meksikolaisista Dia de los Muertos -juhlista. 

Valot, ja niiden puute, on myös aika tärkeä tässä esityksessä. Siksikin on erittäin ärsyttävää kun vieruskaveri räplää puhelintaan, kun katsomossa ja näyttämöllä vallitsee pimeys. Hetken kestän ja sitten sanon mielestäni suht ystävällisesti asiasta. Hetken hiljaisuuden kuluttua tulee vastaus tiuskaisten että hänellä on pieni lapsi kotona ja pitää jatkuvasti varmistaa että asiat on ok. No, hankkisi luotettavan lastenhoitajan tai jäisi kotiin eikä tulisi häiriköimään muiden esitystä. Se hyvä asiasta kuitenkin seurasi, että jatkossa tämä nuori nainen selasi puhelintaan takin alla, eikä enää häirinnyt muiden katselukokemusta. Miksi ihmeessä tämä (useimmiten nuorempien katsojien) harrastama puhelinhäiriköinti kesken esityksen on lisääntynyt. Eikö siitä luurista voi paria tuntia olla erossa? Voisiko teatterit ottaa käyttöönsä pakolliset puhelinnarikat? Stefanos Droussiotis oli mestarillinen valosuunnittelija ja olisi suotavaa että katsojat saisivat rauhassa nauttia valosuunnittelijankin työstä. Stroboja ja mystisiä valorenkaita, valoilla luotiin myös illuusioita. Yhdessä kiehtovan valosuunnitelun kanssa myös videoprojisoinnit johdattivat meidät kauhutunnelmaan. 

Isossa roolissa on myös Giorgos Poulios ja hänen mestarillinen äänisuunnittelunsa. Välillä hyvin elokuvallinen tunnelma, ja kaikenlaisia ääniefektejä käytetään reilusti. Periaatteessa esitys oli sanaton, mutta kyllä siellä sekamelskakielen lisäksi mukellettiin englantiakin. Käytössä oli monenlaisia äänenmuuntimia, jotka tekivät puheen ymmärtämisestä haastellista, ja ehkä se oli tarkoituskin. 

Nukke- ja varjoteatteria käytettiin myös innovatiivisesti, samoin erilaisia naamioita. Esitys oli siis todellinen sillisalaatti kaikenlaista, mutta kiehtovalla tavalla. Aluksi kaikki ovat naamioissa ja mustissa kaavuissa, kuin joku salaperäinen kultti. Akrobatiaa, tanssia, miimiä, fyysistä teatteria, slapstick komediaa ja kuten huomaatte, luokittelu on vaikeaa. Onko tämä kauhukomedia, tanssillinen sirkusesitys vai mikä ihmeperformanssi? Vaan onneksi ei tarvitsekaan.

Monipuolinen ensemble, jonka kolme muuta jäsentä Angelos Alafogiannis, Dimitris Matsoukas ja Spyros Ntogas vaihtavat roolista toiseen melkoisella vauhdilla ja heittäytymiskyvyllä. Hepulin saava nuketettu puu, älämölöä, beigeä "puuroa" ja erilaisia tavaroita yrjöävä ihmissusi, paritanssia, kulkusia täynnä oleva läpinäkyvä pronssinvärinen pussi. Tapahtumia, hahmoja, tavaroita ja kaikkea vyörytetään sellaista tahtia että hetkittäin sitä tekisi mieli heittää kädet ilmaan ja huutaa että hitaammin hemmetti. Kaikki aistit ylikuormittivat, haluaisin uusintoja ja taukoja, että voisin seurata ja ehkä oivaltaa mitä tässä nyt tapahtui. 

Pehmoeläinten uhraus on viimeinen niitti - mitä ihmettä lavalla oikein on meneillään? Mutta ehkä juuri siksi tämä on nautinnollinen kokemus. Ei sitä kaikkea nyt aina niin tarvitse ymmärtääkään, ja silti voi nauttia. Ymmärrän esityksen ikärajan (K14), vaikka varmasti moni videopeli on varmaan paljon rankempi. Vaan olihan tämä mainio muistutus itsellekin miten monimuotoista ja monipolvista voi esittävän taiteen kenttä olla!

Kun helyihin ja värikylläisiin asuihin sonnustautunut ihmissusi/maagi lopussa laulaa surumielisesti What a beautiful show, what a difficult life, en voi olla miettimättä sanojen totuutta. Elämän kurjuudesta syntyy usein suurta ja hienoa taidetta. Lapis Lazulin perusteella Laskaridis on mahtanut elää tosi surkeasti!

Kyllä tämä lupaa hyvää uuden teatterijohtajan Jussi Sorjosen entistä kansainvälisempää ohjelmistoa lupaavalle kaudelle. Jään odottamaan innolla seuraavia vierailuesityksiä.

Kaksi ylempää kuvaa Pinelopi Gerasimou, kaksi alempaa kuvaa Elina Giounanli.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pandora - Opening / Tehdas Teatteri 25.1.2025

Harmikseni missasin Anu Almagron ohjaaman Pandora - Opening:in viime vuonna, mutta onneksi se palasi taas muutaman esityksen voimin! Ja uskoisin että tämä tullaan näkemään vielä useasti. Vahvaa ja väkevää, erilaista ja innostavaa. Monitaituri Alma Rajalan sooloteos ei ole konventionaalinen esitys, vaan yhteinen illanvietto (vuorokaudenajasta viis) kourallisen katsojia kanssa, viiniä ja viinirypäleitä nauttien. Osa mahtuu istumaan tuoleilla, loput lojuvat lattiatyynyillä. Olemme juhlissa mistä jumalat ovat poistuneet, jättäneet meidät kuolevaiset jälkeen. Ja Pandoran.

Kaiken taustalla on antiikin kertomukset ja myytit Pandorasta ja hänen avaamastaan lippaasta. Mistä tarinan mukaan pääsivät kaikki vitsaukset maailmaan. Mitäs oli utelias nainen ja meni avaamaan kielletyn lippaan... Kuulostaako tutulta, vaikkapa Eevaa ajatellen. Historia, uskonnot ja mytologiat ovat täynnä näitä kurittomia naisia jotka uhmaavat sitä "vahvempaa" sukupuolta milloin milläkin tavalla. Ja aina kaikki menee vituralleen. Vai meneekö?

Alma Rajalan esiintyminen on upeaa! Liikunnallista, sensuellia, välillä sopivasti karkeaakin. Mukana on tanssia, nukke/esineteatteria, fyysistä ilmaisua, ja upeaa äänimaisemaa. Mikrofoneja on niin lavastuselementeissä kuin käytetyissä tavaroissakin, ja syntynyt äänikuvaelma on kiehtova. Äänisuunnittelusta vastaavat Pekko Käppi (musiikki) ja Valtteri Alanen (äänitekniikka) ovat tehneet hienoa työtä, sillä esityksessä tuotettavat äänet yhdistyvät saumattomasti valmiiseen ääniraitaan.

Pandora - Opening on yllätyksiä täynnä. Ymmärrän hyvin miksi ikärajana on 18, ei se pelkästään juomatarjoilun vuoksi ole. Rajala on ilmaisuvoimainen ja tällä kertaa hän paljastaa uusia puolia itsestään. Kontakti yleisöön on läsnäoleva ja välitön, aika intensiivinenkin välillä. Silti se ei mitenkään ahdista. 

Vaikka tämä onkin sooloteos niin monen ihmisen työpanos on vaikuttanut merkittäväksi katsomiskokemukseen. Esimerkiksi Amita Kilumangan silmiä hivelevä pukusuunnittelu ei jätä ketään kylmäksi. Vaatteiden vaihdot sujuvat lennokkaasti. Ada Halosen valot kuuluvat myös visuaalisesti monipuoliseen kokonaisuuteen. Rajala vastaa konseptin, käsikirjoittamisen ja esiintymisen lisäksi visuaalisesta suunnittelusta - ja mikä runsaudensarvi tämä onkaan. Erilaisia kankaita, houkuttelevia ja pehmeitä nurkkauksia, kristallikruunu... Heini Maaranen on ollut mukana nukketeatterillisuuden suunnittelussa.

        

Katsoja tuntee todellakin olevansa osa esitystä, alkaen intiimistä ja henkilökohtaisesta juoma-astioiden valinnasta heti alkumetreillä. Vaivumme johonkin ajattomaan ja paikattomaan tilaan, ja nämä juhlat saattavat kestää muutamasta minuutista useaan vuorokauteen. No todellisuudessa noin tunti ja vartti, mutta jotenkin ajan ja paikan taju katoaa, kun matkaamme muinaiseen Kreikkaan ja koemme Pandoran myyttiä monelta eri kantilta. 

Mielessä myllertää ja maistan lisää kuplivaa juomaa. Tulee jotenkin syntinen olo. Samalla kuitenkin vapautunut - kukaan ei voi minua estää tai kieltää! Pandora oli itsenäinen ja itsepäinen, ei totellut kieltoja ja käskyjä. No toki uteliaisuus taisi olla se kantava voima miksi lipas piti avata. Oikeasti se oli kaiketi ruukku, mutta jonkun käännösvirheen vuoksi muuntui lippaaksi. Ja kysehän edelleen on myytistä, eikä historiallisesta faktasta. 

Alma Rajala on kuin erotiikan ylipapitar joka viettelee katsojat yksi kerrallaan. Side ja kontakti esiintyjän ja katsojan välillä on käsinkosketeltava. Todella intiimi kokemus. Kotiin viemisinä saa vielä rullalle käärityn ennustuksen.

Toivon hartaasti että mahdollisimman monella on vielä mahdollisuus kokea tämä huikaiseva elämys.

Kuvien copyright Frans Rinne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Silke Huysmans & Hannes Dereere, CAMPO: Out of the Blue / Tampereen teatteri, Teatterikesä 7.8.2024

Tänä vuonna suurin osa Teatterikesän ohjelmistoani tuntui olevan hieman muuta kuin ns. perinteistä teatteria. Ja hyvä niin, sillä nämä erilaiset, dokumentaariset esitykset antavat hyvää perspektiiviä asioihin ja tarjoavat mahdollisuuden uuden oppimiseen. Niin nytkin. Belgialaistaiteilijakaksikko Silke Huysmans ja Hannes Dereere ovat tutkineet teoksissaan luontoa ja ihmisen vaikutusta siihen. Siinä missä trilogian ensimmäinen osa Mining Stories (2017) käsitteli brasilialaista ekokatastrofia kaivosonnettomuuden jälkeen ja toinen osa Pleasant Island (2019) Nauru-saaren asemaa maailman peilinä, tämä kolmas Out of the Blue vedenalaisen kaivostoiminnan käynnistämistä.

Esitys on kaikinpuolin koskettava, informatiivinen ja tehokas. Taiteilijat ovat tehneet valtavan tausta- ja tutkimustyön ja tarjoilevat infopaketin katsojille läppäreitään näpytellen, selät katsomoon päin. Kommunikointi yleisölle tapahtuu siis tietokoneiden välityksellä. Kapellimestarien tavoin he poimivat koneiltaan erilaisia ääni- ja kuvatiedostoja, joista muodostuu intensiivinen katsaus mitä Tyynellä valtamerellä tapahtui vuonna 2021. 

Pääsemme seuraamaan belgialaisyhtiö Deme-Gsr:n kokeellista syvänmerenkaivostoiminnan testausta, kuulemme toimitusjohtajan kommentteja asiaan ja näemme havainnollistavan animaation mitä merenpohjassa tapahtuu kun rekan kokoinen raapija-aparaatti lasketaan sinne imuroimaan kivenmurikoita laivan uumeeniin ja poistamaan niistä hyödylliset mineraalit. Ylijäämäjäte lasketaan putkissa takaisin merenpohjalle ja masiina jatkaa menoaan, tuhoten kaiken elävän tieltään. Samaan aikaan lähistöllä on toinenkin alus, täynnä tiedemiehiä ja tutkijoita. Merenpohja on ihmiskunnalle vielä varsin kartoittamatonta aluetta ja kaivostoiminnan aloittaminen siellä merkitsisi valtavia menetyksiä. Mutta kuten esityksessä käy ilmi, tarvitsemme lisää näitä kaivosteollisuuden tuotteita (mm. nikkeliä, kobolttia, mangaania) vihreän siirtymän toteuttamiseen, kuten vaikkapa sähköautojen akkuihin. Maaperällä olevat on kaivettu tai ovat joko hankalissa paikoissa tai pieninä pitoisuuksina. Kauhea ristiriita tämä. Pelasta maailma tuhoten sitä. Näin ainakin kaivosalan yrittäjän näkökulmasta esitettynä. Paikalla on vielä kolmaskin alus, Greenpeacen. Se taas tarkkailee ja raportoi asiasta maailmalle, kuten toimenkuvaan kuuluu.

Esityksessä kaikki kolme tahoa saavat äänensä kuuluviin. Upeaa materiaalia mustekaloista, aaltoavasta merestä, koskettavia runoja (lukekaa Barbara R. Maxwellin The Observer, summaa hyvin esityksen tarkkailevan näkökulman), merellisiä musiikkivalintoja, litteroituja keskusteluja ja haastatteluja. Kymmeniä ja satoja pieniä palasia mistä on koostettu toimiva paketti.

Välillä pääsemme kurkistamaan myös ISA:n (International Seabed Authority) kokoukseen. Mutta onko näillä kansainvälisillä sopimuksilla ja lakipykälillä mitään väliä jos kehitys kehittyy ja maailman pitää mennä eteenpäin? Out of the Blue houkuttaa kaivamaan lisää tietoa aiheesta, rahoittamaan Greenpeacen toimintaa, tekemään jotain! 

Asioiden mittakaava ja kaiken yhteys tulee hyvin ilmi. Kliinisenkin asiallinen lähestymistapa toimii oikein hyvin; katsoja saa sitten itse miettiä oman näkökulmansa ja valita puolensa. Vai voiko tässä edes valita? Mihin maailma ja planeettamme on menossa, mitä sallimme, mitä pelastamme, mihin olemme valmiita? Tärkeä aihe ja hieno toteutus! Esitys jatkaa kiertämistään, ja suosittelen vahvasti mikäli tilaisuus siihen jossain tarjoutuu.

Esityskuvan copyright Loes Geuens.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mankeli / Tampereen työväen teatteri 5.3.2023

Joskus on kiva lähteä teatteriin ihan vaan ex tempore. Niin tein tämän Mankelin kanssa. Jotenkin houkutteli nähdä miten esitys yhdelle ihmiselle ja viidelle mankelille toimii, koska sellaista en ole nähnyt ennen. Eikä taatusti ole kukaan muukaan. Ja kun vielä luin työryhmästä ja tekijöistä niin päätös oli just oikea. Eikä todellakaan tarvinnut katua! 

Tämä oli hyvin yhteisöllinen ja vähän osallistavakin esitys. Työviksen Kellariteatteri oli juurikin sopivan intiimi paikka, ja lämminhenkinen esitys sujahti ihon alle ja toi sinne seesteisen olon.

Alussa saimme kukin ottaa muovailuvahamöykyn mukaamme katsomoon, sitä oli terapeuttista pyöritellä käsissään ja aika hienoja luomuksia kanssakatsojat saivat aikaan! Muutaman tuotos pääsi mukaan esitykseenkin! 

Meri-Maija Näykki vastasi esityksen konseptista ja ohjauksesta ja lavalla nähtiin Miradonna Sirkka. Ja ne viisi erikokoista mankelia. Yksi itse asiassa oli jo lämpiössä, ja aktiivisesti mukana koko esityksen ajan, katon rajassa risteilevää narua kelaamassa. Mankeleilla on ehkä vähän huono maine nykyään, tai ehkä aika on vain ajanut niistä ohi. Monella on lapsuudenmuistoja missä peloteltiin laittamasta sormiaan mankelin sisään, ja salaperäisesti pyykki niissä silisi äitien ja mummojen käsissä. Nyt mankelit oli valjastettu hommiin, milloin vetivät kankaita sisäänsä ja milloin mitäkin. Dynaamisesti kuitenkin mukana. 

Miradonna oli eteerinen ja hieman ehkä salaperäinenkin hahmo, ja hän onnistui hienosti luomaan intiimin ilmapiirin Kellariteatterin tilaan. Pääsimme kaikki katsomaan miten hän taituroi mankelien kanssa nykysirkusta, tanssia ja akrobatiaa yhdistellen. Jo alussa meille kerrottiin että saamme katsomossa olla sellaisia kun halutaan, nukkua tai nauraa tai vaikka poistua kesken kaiken. Kukaan ei kyllä lähtenyt, mutta moni selkeästi nautti. Tämä oli niin erilainen esitys.

Yleisö pääsi osallistumaan myös lakananvetoon, perinteisellä tavalla, ja sitten ne mankeloitiin (lakanat, ei yleisö). Mietin missä ihmiset oppivat perinteisen lakananvetotaidon, koska kaikki osaavat sen suunnilleen samalla tavalla. Kai se on niitä sukupolvelta toiselle periytyviä taitoja sitten. Koko esityksessä oli verkkainen new age -henkinen tunnelma. Jota tietenkin Markus Tapion musiikki ja äänisuunnittelu korosti. Äänimaisema oli rauhoittavaa ja meditoivaa ja Miradonnan liikkeet rauhallisia ja verkkaisia. Kun vaate jää kiinni mankeliin, äänikin vouvvaa sopivasti. Välillä musiikki on kilkuttavaa ja minimalistista, välillä tanssibiitillistä. Ja välillä siitä on vain aavistus, häive ilmassa.

Mynthon Wallin pukusuunnittelu oli ilmavaa ja vaaleaa, liehuvaa ja rentoa. Alina Pajulan valo- ja tilasuunnittelu toi kontrasteja lavalle ja liikkuvien mankelien avulla tila muuntui myös sopivasti. 

Taiteellisen elämyksen lisäksi katsojat saivat aimoannoksen tietoa mankeloinnista. Infolappuja löytyi mitä eriskummallisimmista paikoista pitkin ja poikin Miradonnaa. Tiesitkö sinä että mankelointi sulkee kuidut niin että kehosta öisin erittyvä hiki ja rasva ei imeydy lakanoihin niin hyvin?

Mankelin voimakin tulee nähtyä ja monta uutta puolta näistä koneista muutenkin. Kaiken ytimessä on esiintyjän ja koneen vuorovaikutus, jopa symbioosi. Välillä mankeli saattaa imaista vaikka paidan mennessään, mutta ei se menoa haittaa. Horisontaalista akrobatiaa ja kehotaidetta, Mirabella todellakin heittäytyy kokonaan tähän mukaan. Pikkuruiseen pöytämankeliin on hyvä laittaa kaikenlaista litistymään ja pääsemme katsomaan tätä lakanoihin heijastuvan videoinnin kautta.

     

Kertakaikkisen lumoava esitys kaikessa eksentrisyydessään! Olen iloinen että keksin mennä tänne, ihan vaan sunnuntai-iltapäivän keskellä. Pieni esitys, mutta todella mieleenpainuva ja omaääninen. Tämänkaltaista residenssi-toimintaa lisää, kiitos!

Kuvat otin itse.

Huoneiden kirja 12.8.2021

Turkulaiset taidetoimijat yhdistivät voimansa ja loivat jotain huikeaa, erilaista, kaunista ja mielikuvitusta kiihottavaa. Syntyi Huoneiden kirja, runoilija Saila Susiluodon teokseen pohjautuva teos, jossa installaatiohuoneita oli 64, yksi jokaiselle kirjan runolle. Kirja on edelleen lukematta, mutta Alma Rajalan ideoima näyttämöteos jätti lähtemättömän vaikutuksen sydämeeni.

Huoneiden kirja yhdisti immersiivistä esitystä, tanssia, nukketeatteria, musiikkia, pantomiimia. Huikeita äänimaisemia ja häkellyttävää visuaalista suunnittelua. Jokaisen huoneen on suunnitellut oma pieni työryhmä, ja visuaalisen kokonaisuuden koordinoi Johanna Latvala. Äänisuunnittelusta vastaa Laura Naukkarinen ja valoista Jarkko Forsman. Lisäksi Riikka Mäntymaan pukusuunnittelu on ollut valtava urakka. No, kaikki tässä teoksessa on ollut varmasti valtavaa urakkaa, ei sillä. Se yhteistyö ja yhteisöllisyys tekijöiden kesken lienee se ydinjuttu.

Lähimmät esimerkit itselleni oli ilman muuta brittiryhmä Punchdrunkin loistava The Drowned Man - A Hollywood Fable jonka näin Lontoossa 2013. Se kummittelee edelleen mielessäni henkeäsalpaavana ja kokonaisvaltaisena elämyksenä - lue bloggaukseni siitä. Lisäksi Huoneiden kirja toi mieleeni Valtteri Raekallion Neuromaanin, jonka koin Helsingin Juhlaviikoilla 2016. Silloin vaellettiin vanhassa Marian sairaalassa... hieno kokemus sekin. Siinäpä pari jonkinlaista tyylillistä esikuvaa, itselleni verrokiksi. 

Immersiivistä teatteria/esitystä voi olla varsin monenlaista, ja Huoneiden kirja oli vallannut hienon vanhan Turun Kivipainon. Monta ovea, monta kerrosta, monta huonetta, soppea ja komeroa. Esitys rönsyili myös sisäpihalle, katoille, kaduille ja pihan autoon. Sattumalla ja kolikonheitolla oli oma osuutensa kävijän kokemukseen. Alussa Vanhat taulukot antavat henkilökohtaiset alkuohjeet ja loppu on kulkijan omissa käsissä. Oma matkani alkoi valkoiselta sisäänkäynniltä, mukanani kartta, kolikko, ohjeet ja kätevä farkkukankainen vyölaukku, puhelin, muistikirja ja vesipullo. Kaikkia tarvittiin.

 

Mä olen vähän sellainen suorittajatyyppi, ja tämmöisissä paikoissa iskee semmoinen "äkkiä käytävä kaikki huoneet läpi etten vaan missaa mitään" -fiilis. Koitin taistella sitä vastaan parhaani mukaan, ja onnistuinkin monessa kohtaa. Olin onneksi heti klo 17.30 saapumiserässä, ja alkuvaiheissa olikin mukavan väljää. Vaan loppua kohti alkoi paikoitellen olla paljon ihmisiä, joka toki ahdisti näin korona-aikaan, maskeista huolimatta. Muutama pienempi huone siellä neljännen kerroksen perällä jäi kokonaan käymättä, kun en vaan jaksanut jonottaa (ja tämä harmittaa). Parasta olivat ne hetket kun tunsi olevansa paikalla yksin. 

Mieleenpainuvia juttuja ja yksityiskohtia oli kymmeniä. Silti päällimmäisenä muistelen kohtaamisia esiintyjien kanssa. Kun tyttö antaa langanpätkän sinulle ja vie sinut huoneeseensa (Asehuone) siitä vetäen. Kun ennustaja sivelee kämmentäsi puuterisudilla ja puhuu hypnoottisesti ja lopuksi kohtaat lohikäärmeen. Kun laitat kuulokkeet korvillesi ja uppoudut johonkin ihan muualle. Kun seuraat laulavien leipurien työskentelyä (Keittiö ja kuusi leivinuunia) ja nautit heidän helkkyvistä äänistään. 

Kun katsot ikkunasta pihalla kulkevaa valkoista valasta joka on napannut laulavat leipurit matkaansa. Kun kosketat hevosta sen omassa huoneessa ja teillä on oikeasti oma hetki, omassa kuplassa ja kaikki ympäriltä vain katoavat. Se kontakti ja kosketus jäi omaan sydämeeni. Pitkät katseet ja salaperäisyyden verho. 

Muutama huone oli niin pieni että niihin saattoi vetäytyä yksinään ja sulkea oven perässään. Levätessäni matalia taajuuksia värähtelevällä patjalla, kuunnellessani runoa kuulokkeista ja katsellessani talvimaisemaa, tunnen oloni niin rennoksi että voisin jäädä tämän huoneen syleilyyn tuntikausiksi. Huoneiden kirja tarjoaa monta hyvin meditatiivista kokemusta. Ja sitten on ihan muuta, kuten pikkiriikkisiä sähköflyygeleitä ringissä.

Huoneiden kirja on täynnä, niin täynnä kaikkea ettei yhden illan aikana ehtinyt kokemaan ja aistimaan kaikkea. Se oli runsaudensarvi ja kaleidoskooppi. Olikin varsin sopivaa että tarjolla oli monenlaisia pysähdyspaikkoja ja taukohetkiä. Makasin kuulokkeet korvillani ruosteisella hetekalla, ruosteisia aaltopeltejä katsellen ja suljin silmät. Kuulin meren kohinan, lokkien äänet, laivan torven. Tämä oli Silta. 

        

Muutama huone kutsui minut takaisin monta kertaa, kuten vaikkapa aika karmaiseva Lastenhuone pikkukumisaappaineen ja valuvine vesineen. Viestilappuja oli jätetty löydettäviksi. Vanhan kirjapainon jokainen soppi oli kyllä käytetty hyödyksi. Huoneet oli myös numeroitu huolella, ja kunkin huoneen oman tarinan saattoi lukea tai kuulla paikan päällä.

Olisin halunnut palata esityksen pariin jonain toisena kertana, mutta loppuunmyytyhän lyhyt pariviikkoinen esityskausi on. Hienoa sinällään, mutta kun näin valtavasti vaivaa nähdään - talo on kuitenkin nelikerroksinen ja huoneita se 64 - niin eikö tätä voisi esittää pidempään? Ymmärrän kyllä resurssipulan, koska kymmenet ja kymmenet ihmiset sekä esiintyivät meille että huolehtivat opastuksesta ja turvallisuudesta. On vain hyväksyttävä asioiden rajallisuus ja hetkessä oleminen. 

        

Aina välillä törmäsin tuttuun (paikalla oli pari teatteribloggaajakollegaa, lukekaapa heidän kirjoitukset aiheesta: Yökukkujan sekalaiset ja Elämä on ihanaa - ja myös Kujerruksia on kirjoittanut aiheesta) mutta jatkoimme matkaa puhumatta, kuin laivat yössä kohdaten. Tämän talon halusin kokea yksin. Se olikin yksi hienoimpia kokemuksia: olin yksin, mutta silti yhdessä. Ihmisiä tuli vastaan, jokainen kulki omaa tahtiaan ja harva puhui. Muutama rupatteleva seurue tuli nähtyä, mutta enimmäkseen talossa liikkui hiljaista väkeä. Mutta hiljaista ei todellakaan ollut! Äänimaisemat olivat tila- ja huonekohtaisia ja todella hienosti suunniteltuja. 

Rakastin huoneiden nimiä. Jaavalainen varjonukketeatteri imuroidussa huoneessa piti sisällään sympaattisen oranssin imurin, jonka imuputkella tökkimällä merkattuja paikkoja sai aikaan erilaisia ääniä. Taivaanlaulun huone tarjosi kauniit sisäpihan näkymät (todellinen room with a view). Pikkuruisten luurankojen neuvot, huone jossa on 12 lasivitriiniä oli sympaattinen (ja Lee Lahikaisen kädenjäljen tunnisti kyllä heti!).

Sinisen makuuhuoneen parveke (huone 54) oli se minun huoneeni numero, josta löytyi vastaus äänettömään kysymykseeni. Lepäsin sielläkin hetken pohtimassa kysymystäni ja ennen kaikkea vastausta siihen. Sainko sitä vai en, liekö tuolla niin merkitystä. Vain pohdinnallani oli. Matka tähän huoneeseen oli pitkä, mutta tarpeellinen.

Suuresti fanittamani Alma Rajala toimii teoksen ohjaajana ja koko konseptin äitinä. Hänen johdollaan satakunta taiteilijaa on usean vuoden ajan suunnitellut ja toteuttanut Huoneiden kirjaa. Aura of Puppets, TEHDAS Teatteri ja Aurinkobaletti, nuo Manillan asukit, toimivat koordinoivina tahoina. Mukana on iso liuta huippuammattilaisia ja se kyllä näkyy.

Haikein mielin jätin Huoneiden kirjalle hyvästit. Olisin palannut mielelläni uudestaan jatkamaan, kokemaan, aistimaan ja lumoutumaan. Sen sijaan nostan virtuaalista hattuani turkulaisille kulttuuri-ihmisille että he toteuttivat tämän kokemuksen meille. Yle nosti Huoneiden kirjan uutisiin, ja jutusta saa hyvän yleiskäsityksen millainen teos on kyseessä. Ilokseni huomasin myös visuaalisen suunnittelija Johanna Latvalan kommentoivan Punchdrunkin inspiroivaa vaikutusta! 

Tunnustan etten heitellyt kolikolla itselleni suuntaa, ja löysin lähtiessä saadut lappusetkin vasta palauttaessani vyölaukkua ja tavaroita. Ne jäivät itselleni muistoksi, ihanien muistojen lisäksi. Ja Susiluodon kirja menee hankintalistalle!

Kiitos Huoneiden kirja - päästit minut tuulenpuhkomiin sisuksiisi, tutustumaan sokkeloihisi ja salaisuuksiisi.

Kuvat ovat omiani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

John-Paul Zaccarini: The MixRace MixTape / Cirko 5.2.2020

No nytpä oli jotain hieman erilaista Cirkon kausiohjelmassa! En tiennyt oikein mitä odottaa. Cirkon sivuilla luvattiin: John-Paul on dragateemikko, räppäävä professori; queer, ruskea, työväenluokkainen – hiphop drama clown queen. Homo-funky, street spunky... No kyllä, kaikkea tätä joo, mutta paljon muutakin. Sellainen yhden miehen spoken word -juttu, musiikilla höystettynä.

Opin paljon lisää intersektionaalisuudesta (Intersektionaalisuus käsitteenä kuvaa sitä, miten ihmisen asemaan yhteiskunnassa vaikuttavat sukupuolen ohella monet muutkin erot, kuten yhteiskuntaluokka, ikä, alkuperä ja seksuaalinen suuntautuminen. Näin asian määrittelee THL:n sivut). John-Paul Zaccarini tietää mistä puhuu, itse kun edustaa montaa vähemmistöä.

Tunnustan että Zaccarini oli mulle ihan uusi tuttavuus, vaikka olisi toki pitänyt miehestä tietääkin. Ainakin menin katsomaan esitystä avoimin mielin. Ja olipas se vaikuttava. The MixRace MixTape oli tunnin veto, jossa ehdittiin kyllä kuulla miehen ajatuksia vaikka mistä. Taustoistaan hän kertoi aluksi että äiti oli Cape Townista kotoisin, isä paimen (?). Työväenluokkainen äiti halusi pojalleen kaiken sen mistä itse joutui jäämään paitsi, joten pojalle maksettiin hyvin kallis yksityiskoulu. Ja siellä toki hieman erinäköistä poikaa kiusattiin. Vanhempana ja koulutettuna hän on kääntänyt nämäkin kokemukset voimavarakseen, ja ammentanut materiaalia hyvin henkilökohtaisiin esityksiinsä. Jokainen taiteilija ammentaa varmaan jossain määrin omasta elämästään, käyttää sitä rakennusmateriaalinaan teoksiinsa. Mitä enemmän vaikeuksia ja vastoinkäymisiä tai sattumuksia elämässä on ollut, sitä parempaa ja monimuotoisempaa taidetta voi sitten myöhemmin tehdä. Ainakin tässä tapauksessa tuntuu että omat kokemukset ovat ehtymätön aarreaitta.

WhiteBoy Bubblegum -biisin aikana hän riisuu musta-valkoisen housuasunsa ja on likipitäen alusvaatteillaan. Inner Sissy Blues on oikeasti tosi kaunis ja riipaiseva biisi - miehellä on persoonallinen ja kaunis ääni. Kuuntelisin mielelläni lisääkin tämmöistä musiikkia (se rap/hiphop ei niinkään puhuttele). Samalla näemme miehen lapsuudenkuvia. Taustalla pyörivillä videoilla nähdään puolialastomien miesten lisäksi enemmän sirkusjuttuja ja myös kultalameeiltapukuun puettu John-Paul. Näitä löytyy myös netistä googlella, jos joku haluaa tutustua enemmän mieheen ja hänen taiteeseen.

Hauskassa anekdootissa selviää miksi aina kannattaa olla runo tai pari takataskussa.

Zaccarini puhuu myös siitä miten hän onnistuu hämäämään ihmisiä. The Pass kertoo tästä. Tukka suorana menee valkoisesta, ja aksenttinsa avulla myös yläluokkaisesta. Joskus (pinnistelyn avulla) myös heterosta. Muutettuaan Ruotsiin hän on tullut entistä tietoisemmaksi miten valkoinen yhteiskunta se on. Lontoossa sitä vielä sulautui hyvin monikulttuuriseen massaan. Zaccarini asuu ja opettaa Tukholmassa, missä hän on maailman ensimmäinen sirkustaiteen professori.

Hyvin muuntaumiskykyinen hän on lavallakin. Valtava afrokampaus muuttuu vieläkin pörrömmäksi kun hän vaihtaa ylleen mekon ja sipaisee turkoosia luomiväriä. Kameleonttimainen mies! Mekossa voi kiivetä vertikaaliköyteen temppuilemaan. Sensuelli ja strip tease -esitystä muistuttava osuus on hyvin lyhyt. Aika vähän sirkustelua tässä siis on, paino on spoken word -puheella videoilla höystettynä. Runoelmat Sister ja sen sisarteos Mister kommentoivat metoo-liikettä ja hänen symppaamistaan sille. Nämä teokset ovat kaikki hyvin maanläheisiä, ja korvaan soljuvia. Peter Coyte on tehnyt esitykseen hienon ja monipuolisen musiikin.

Zaccarini on karismaattinen ja eläväinen esiintyjä. En tiedä miksi hän tuo mieleen suosikkinäyttelijäni Ben Whishaw'n. Ehkä se samanlainen aksentti ja puhetyyli, tai todella solakka hahmo tai jotkut eleet? En pistä pahakseni.

Jos haluat nähdä sirkusesityksen niin tämä ei ole sinun juttusi. Mutta jos haluat avartaa omaa maailmankuvaasi ja kuulla kantaaottavaa lavarunoutta ja tutustua johonkin uuteen, niin suuntaappa Cirkolle. Esityksiä jäljellä kolme, ja tänään torstaina myös keskustelutilaisuus.


Kuvien copyright Isak Stockås
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Compagnia Finzi Pasca: Bianco su Bianco / Espoon kaupunginteatteri 28.9.2019

Odotin sirkusta, mutta sainkin jotain muuta. Sveitsiläisen Finzi Pasca-ryhmän Bianco su Bianco jätti hieman hämmentyneen olon. Mitä minä oikein näin? Olihan tässä sirkuselementtejäkin, mutta enemmän paljon muuta. Tämä oli performanssi ennemminkin, ja fyysistä teatteria, tarinankerrontaa.

Brasilialainen Helena Bittencourt ja hollantilainen Goos Meeuwsen esiintyvät hehkulamppuja täynnä olevalla lavalla. Tai tulikärpäsmetsähän tämä on. Valot ja niiden monipuolinen käyttö muodostaa esitykselle rungon, kuten myös innovatiivinen äänisuunnittelu. Huppupäinen hahmo kuljeskelee valojen joukossa hiipien ja äännellen. Kuin joku outo munkki tai hidas kuolema. Outoja ääniään miksataan sitten yhteen ja pääsemme kuulemaan niitä erilaisissa kerrostumissa. Sämplättyyn äänimattoon lisätään naisen sanoja, ja sanat kaikuvat ja jäävät soimaan. Nainen kertoo Ruggerosta monipolvista tarinaa, ja tipahdan kärryiltä pian. Milloin se esitys alkaa?

Nainen puhuu portugalia ja katsojille on kyllä tekstitys. Se ei silti auta minua pysymään tarinassa mukana. Tarinankerronnan lomassa on pieniä temppuja, hieman jongleerausta hatuilla, temppuilua lamppujen kanssa, sellaista klovneilua. Kaiken aikaa  nainen jatkaa rönsyilevää tarinankerrontaansa.

Nykysirkukselta ei odotakaan samanlaista touhua kuin perinteiseltä, eli oikeastaan lavalla voi tapahtua mitä tahansa. Silti tämä Daniele Finzi Pascan ideoima ja ohjaama esitys oli enemmänkin kuin tarinatuokio, ja sitä sirkusosuutta oli minimaalisen vähän. Kuulemme Ruggeron elämäntarinaa, joka jättää minut haaleaksi. Välillä on tuulikone mukana, välillä kitara tai valaistu valkoinen mekko. Hieman lattia-akrobatiaa ja vitsailua mm. naisen alleista eli käsivarsien löllymisestä. Ei oikeastaan naurattanut. Ruggeron tarina sai kuvitusta, laulua, sahansoittoa. Ruggeron ja Elenan tarina muuttuu osaksi esitystä. Keitä nämä ihmiset oikein ovat ja mikä on se yhteys esitykseen? Virtahepo ja possukin lavalla nähdään.

Katsomossa oli aika paljon väkeä ja jonkun verran myös lapsia. Mietin siinä että miten he tämän esityksen kokevat, varsinkin jos odottivat sirkusta. Siis sellaista vähän nopeatempoisempaa ja tempukkaampaa. Jos ei osaa portugalia eikä lukeakaan, niin ohi meni paljon. Ja lisäksi jonkun verran tekstiä oli kääntämättäkin.

Esitys oli surrealistinen ja absurdi, siinä ei ollut päätä eikä häntää, paitsi Ruggeron elämäntarina, taustan kantavabna voimana. Nainen on tarinankertoja, mies klovni. Esitys ei oikeastaan ala lainkaan, tai ainakin minä odotan että koska se alkaisi. Se lipuu hiljalleen ohi, ja sitten se päättyy. Bianco su Bianco on kiertänyt maailmalla paljon ja on ilmeisesti siis kehuttu ja pidetty.

Tunti 20 minuuttia ja esityksen jälkeen en tiedä mitä sanoisin tai ajattelisin. Tämä oli hyvin erilainen  esitys mitä odotin ja jätti minut ainakin hyvin erikoiseen tilaan. En nyt voi sanoa ettenkö tykännyt yhtään, mutta ei nyt ainakaan mennyt sinne wau-osastoon. Hetkittäin kyllä tuntui että nyt pääsin kärryille, mutta sitten tipahdin taas. Visuaalisesti valometsä oli kyllä tosi hieno mutta muuten ei nyt iskenyt.


Kuvien copyright Javier Valenzuela.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Full Measures / Grus Grus teatteri & Tehdas teatteri, 22.9.2019

Kun Grus Grus Teatteri ja/tai Tehdas teatteri tekee jotain uutta, niin siihen on jo valmiiksi lyöty laatuleima. Sama koskee oikeastaan kaikkea mitä Ishmael Falke ja Sandrina Lindgren puuhaavat, varsinkin yhdessä. Onneksi ennätin katsomaan uusimman teoksensa Full Measures, koska tätä ei todellakaan kannata missata.

Esityksessä lavalla on nainen, mies ja lukuisa määrä timpurinmittoja. Tiedättehän, sellaisia keltaisia kasaantaittuvia kapistuksia. Tunnin aikana ehditään kaikenlaista; pureutua mittaamiseen usealta eri kantilta ja tarkastella länsimäisen taiteen historiaakin. Mitä kaikkea sitä voikaan mitata, vähän itsestäänselvyyksiä, mutta hieman uudesta näkökulmasta.

Idit Hermanin yhdessä Falken ja Lindgrenin kanssa ohjaama Full Measures on kiinnostava sekoitus objektiteatteria, fyysistä komediaa ja jonkunlaista minimalistista performanssiesitystä. Puhetta on, englanniksi, ja se tukee hyvin esitystä, sukeltaen mittaamiseen jonkunlaisena tarkentavana esittelynä. Miten kaiken voi ilmaista vieläkin pienemmässä mittakaavassa ja aina tarkemmin. Sanaleikkejä sisältävä esitys on aina jo lähtökohtaisesti hyvä. Runollisen puheen voisin lukea vaikka painettunakin teoksena. Kehonkieli on minimaalista, hyvin tarkkaa ja liioittelematonta. Kuin hidasta tanssia.

Esitys sujuu siis kuin paritanssi: mitta taipuu moneen, lentokoneesta kellotauluun ja asunnon pohjapiirrokseen. Olemmeko me kaikki mittaamisen orjia? Voiko parisuhteen perustana olla toisesta saadut sopivat mittaustulokset ja -arvot?

Niklas Bertel Nybom on taas kerran suunnitellut upeat äänitehosteet mittojen kuvioita taustoittamaan, ja nauhaltakin kuullaan erilaisia high-alkuisia sanontoja. Tämähän on myös opettavainen esitys. Tyyli on jotenkin lakoninen, kaikki on verkkaista ja eleetöntä ja ilmeetöntä. Huomiota ei viedä pois itse asiasta eli mittauksen ihmemaailmasta. Ainoana lavastuksena on muutama tuoli ja metallikehikko, joka toimii mittojen telineenä alussa ja lopussa. Tuttuun tapaan Jarkko Forsman vastaa hienosta valosuunnittelusta.

Lopulta mittojen loputon muotoilu päätyy viidakoksi ja kauniisti valaistu Garden of Even on yllättävä, mutta sitten kuitenkin jotenkin looginen lopputulema. Ja viidakossa voi luopua lopuistakin sivilisaation rippeistä ja palata alkujuurilleen. Linnunlaulun ja teknon tahtiin. Kaiken mittaamisen tavoite ei aina ole se suurin, pisin, isoin, vaan myös keskiarvo, keskiverto kelpaa. Ehkä jopa paremminkin.

Tunnin mittainen Full Measures on ajankohtainen ja ajaton, tekninen ja luonnonläheinen. Mitään ei ole liikaa tai liian vähän, vain juuri sopivasti. Pienimuotoinen ja kansainvälinen esitys, joka toivon mukaan kaksikon edellisen yhteistyön (Näkymättömät maat) tavoin lähtee valloittamaan Suomea ja maailmaa. Tässä, kuten siinäkin, esiintyjien kehot pannaan likoon ja otetaan mukaan esitysalustaksi. Kaunista ja oivaltavaa, hypnotisoivaakin.


Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aniara / Klockriketeatern & The Crossing, Alminsali 17.9.2019

Se oli Espoon kaupunginteatterissa, Marat/Sade suomenkielisen esityksen ensi-illassa viime maaliskuussa, kun Klockriketeaternin johtaja Dan Henriksson kertoi minulle tästä proggiksesta. Enpä voittanut lotossa enkä siten päässyt katsomaan maailmanensi-iltaa kesäkuussa Philadelphiaan. Mutta onneksi pääsin nyt sitten Kansallisoopperan Alminsaliin, kun Aniara: Ajan ja tilan fragmentteja sai Suomen ensi-iltansa!

Kuka muistaa alkuperäisen Aniaran? Ruotsalaisen nobelisti Harry Martinssonin vuonna 1956 julkaisema "runoelmamuotoinen tieteiskertomus" on aiemmin kääntynyt jo ainakin oopperaksi ja elokuvaksi, mutta nyt ensimmäistä kertaa näyttämölliseksi kuoroteokseksi. Ruotsinkielisen nomaditeatteri Klockriketeaternin, amerikkalaisen Grammy-palkitun The Crossing-kuoron ja Peking-oopperaryhmä Wusheng Companyn yhteistyö on monipuolinen ja monitaiteellinen esitys. Nelihenkinen bändi (sello, kitarat, klarinetit ja lyömäsoittimet), upeasti soiva kuoro, kaksi näyttelijää ja yksi tanssija/fyysisen teatterin taituri - Alminsalin lavalla ei silti ole ahdasta. Ei vaikka siellä istuvat katsojatkin, kahden puolen pitkulaista kapeaa lavaa. Kapellimestari Donald Nally johtaa suvereenisti niin bändiä kuin kuoroakin lavan reunalta. Erika Turusen suunnittelemissa scifihenkisissä kauniissa puvuissa esiintyvä kuoro liikkuu, laulaa, eläytyy - ja oikeasti on avaruusalus Aniaran kyydissä, matkalla kohti kaukaisia sfäärejä.

      

Aniara oli viemässä siirtokuntaa Marsiin, maapallon saastuttua, mutta asteroiditörmäys ajauttaa sen pois kurssista. Mitään ei ole tehtävissä, mutta matkustajia pidetään kohtalosta pimennossa. Lohtua matkaajille tuo tekoäly Miima, jota Antti Silvennoinen lipuvan kauniisti Peking-ooopperan traditioiden mukaisesti esittää. Miima välittää kuvia maasta, ja matkaajat palvovat tätä. Mutta maapallon olot ja tuho, ylipäätään ihmisen pahuus, saavat Miiman hajoamaan, ja tämä tietää kovia hetkiä myös ihmisille. Vuosia kuluu. Pikkuhiljaa aluksesta tulee avaruudessa lipuva ruumisarkku.

Tarina on ylen kiehtova ja aikaansa edellä. Jo vuonna 1956 tekoäly! Carl Alm ja Matti Raita toimivat kertojina sekä pääastronomina ja mimarobina (Miiman tekninen vastaava ja huoltaja), käyttäen ruotsia ja englantia sekaisin, hieman myös suomea. Kuoro laulaa englanniksi. Ymmärrän hyvin nyt miksi tämä poppoo on korkeasti palkittu ja arvostettu. Henkeäsalpaavaa ja korviahivelevää laulua, upeita sooloja ja miten he vielä liikkuvatkin (Antti Silvennoinen on laatinut koreografiatkin). Mykistävää suorastaan. Robert Maggion säveltämä musiikki henkii itämaisia tunnelmia, avaruussävyjä, gospelia, jazzia, rytmikästä poppia ja kauniita säveliä. Haluaisin kyllä kuulla tätä musiikkia lisää.

Dan Henriksson vastaa libretosta ja ohjauksesta, ja tämä teos on ollut kauan muhimassa. Mutta aiemmin Dan ei uskaltanut koskea koko Aniaraan, mutta onneksi nyt aika oli kypsä. Varsinainen tekoprosessi oli kolmevuotinen. Alminsalin teosesittelyssä sekä säveltäjä että libretisti kehuvat kilpaa Martinssonin runoteosta syvälliseksi, ajankohtaiseksi ja kauniiksi. Heti alusta asti kuorolaisten kanssa pidettiin työpajoja, joten Aniara on todellinen yhteistyön helmi. Kaikki kyllä teoksessa tuntuu loksahtavan kohdilleen ja se on niin kaunista katsottavaa. Muuta lavastusta ei tarvita kuin Joonas Tikkasen käsittämättömän hieno valo- ja videosuunnittelu. Liikkuvat loisteputket ja ennenkaikkea lattiaan heijastetut projisoinnit) ovat niin kauniita (ne aallot!) että itkettää.

Koko teos liikuttaa minua muutenkin, mutta siihen vaikuttaa myös samana päivänä tapahtunut koirani äkillinen poismeno. Mutta kyllä tämä koskettaa muutenkin. Jo ajatus siitä että nämä ihmiset ovat aluksessa, ja pikkuhiljaa kuolevat sinne. Toisaalta, mikä heitä olisi odottanut Marsissakaan (pakkotyö - mitä he eivät toki tienneet) tai maapallollakaan. Ilmastonmuutos ja maapallon alasajo on menossa, ja ehkäpä Aniaran kaltaiset dystopiat ovat lähempänä kuin tahdommekaan. Siihen saakka saamme onneksi vielä nauttia tämänlaisista esityksistä.

Esityksiä ei ole kovin montaa, ja nekin kaikki loppuunmyytyjä. Toivon mukaan tämä saadaan nähdä vielä uudelleen Suomessakin. Harvoin törmää näin loppuun asti mietittyyn ja upeaan teokseen.

Kiitos Dan ja koko työryhmä! Jotenkin Aniaran kauneus loi uskoa tulevaisuuteenkin.


Kuvien copyright John C. Hawthorne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bestiario / Jalostamo2, Helsinki 10.9.2019

Eläimen ja ihmisen suhde on vuosituhanten saatossa ollut mielenkiintoinen. Ihminen on lähinnä vallankäyttäjä, joka hyödyntää eläimiä omiin tarkoituksiinsa. Oli se sitten ruuaksi, vaatteiksi, apuvälineenä tai työjuhtana. Mitä jos roolit käännetäänkin nurinpäin, ja eläimestä tuleekin isäntä?

Bestiaarit taas ovat hakuteoksia eläimistä (joskus myös kasveista ja kivistäkin), varsinkin sekä oikeista että kuvitelluista pedoista ja hirviöistä. Erityisen suosittuja ne olivat keskiajalla, ja usein erittäin kauniisti koristeltuja. Tästä linkistä voi luoda silmäyksen yhteen hienoonpetokuvastoon.

Jalostamo2:n porukka on tehnyt Riko Saatsin (ohjaus ja dramaturgia) johdolla hieman erilaisen esityksen aiheesta. Bestiario käsittelee ihmisen ja eläimen suhdetta kun roolit vaihtuvat. Unioninkadun pop-up-tilassa on rakennettuna pieni parturinnurkkaus (Sweeney Todd-henkisesti). Hyllyssä on kaikenlaisia vanhoja työkoneita sirpistä vasaraan ja käsiporasta kerintäsaksiin. Ja lasipurkkeja, irtoletti ja nahkavaljaat. Hmm... Hieman kidutuslaitteilta vaikuttaa. Seinällä rivi mustavalkoisia kuvia, joissa kaikissa poseeraa kasvoton olio.

Ja kasvoja ei ole meidän päähenkilölläkään, vain ihonvärisiin trikoisiin sonnustautunut hahmo. Viikset ja uimahousut viittaavat sukupuoleen. Hahmo soittelee LP-levyjä, lakaisee karvoja lattialta lasipurkkiin, ja luo pitkiä katseita yleisöön. Tai ilman kasvoja ja silmiä on toki vaikea luoda katseita, mutta...

           

Nauhalta kuulemme selostusta hurjasta myyttisestä katoplebas-pedosta. Ja kas, samalla sellainen vaeltaakin kadulla, näyteikkunan ulkopuolella, sisään tiiraillen. Peto tulee sisään, lösähtää parturintuoliin ja samalla alkaakin sen muokkaus. Eri välineillään parturi paljastaa karvojen alta pedon sisimmän - ja sepä onkin yllättävän samankaltainen. Paljas ja onneton, mutta oikealla koulutuksella pian varsin yhteiskuntakelpoinen. Mikä nyt sitten onkin "yhteiskuntakelpoinen" - se kun menee kadulle hankkimaan verta ihmisistä? Naispuolinen (vartaloon maalattu kokouimapuku ja liimatut tarraripset paljastavat) olento kehittyy ja oppii, ja pian orjasta tuleekin isäntä. Luonto kostaa ja ottaa omansa.

Taustalla jyrää milloin jumputtava elektromusa, milloin AOR-poppi. Tai hirviötietous. Bestiarion taustamateriaalina on käytetty monia kiinnostavia teoksia, ja käsiohjelman lähdeluettelosta saa niitä itsekin tutkailla. Siitä iso bonus! Miksi haluamme hirviöistä itsemme kaltaisia, vai ovatko kaikki olennot pohjimmiltaan samanlaisia, ne kuvitteellisestkin. Asuuko kaikissa pahuus? Miksi tuntemattomat asiat ja oliot nähdään aina sen pahimman kautta, pahoina, vaarallisina ja tappavina? Mikä se sivistyksen mittari sitten on, hengenpelastustaidot? Sitäkin tässä sivutaan, jonkunlaista Baywatch-menoa.

Lopulta kaiken jälkeen roolit ovat vaihtuneet ja entisestä pedosta tullutkin yhtä julma isäntä (pahempikin). Muodonmuutos on täydellinen. Se ylimielisen huvittunut katse - siitäs saitte - minkä saamme näyteikkunan läpi kruunaa kaiken. Luonto kostaa, aina ja lopulta. Ja se on meille oikein.

Petri Tuhkasen ja Simona Bieksaiten laatima pelkistetyn mielenkiintoinen lavastus on niin hyvä kauniiseen vanhaan liiketilaan. Yksiväriset LP-levyt seinällä ja muut pienet yksityiskohdat. Aluksi sattumanvaraisiltakin näyttävät objektit saavat kyllä kaikki käyttötarkoituksensa esityksen aikana. Vanha puinen eteinen käsinkaiverrettuine eläimineen luo viime silauksen. Ja sitten on toki se näyteikkuna, jota ilman esitys ei toimisikaan tällä tavalla. Ohi kulkevat ihmiset joutuvat tahtomattaan mukaan. Osa ei kiinnitä mitään huomiota esitystilan tapahtumiin, osa jää epäuskoisen huvittuneena katsomaan touhua. On kiinnostava katsella ihmisten reaktioita ja asettaa ne esityksen luomiin raameihin. Kuka on peto, kuka on uhri, kenet katoplebas (tai joku muu hirviö) seuraavaksi nauttii.

Ja kun Bestiario välillä rönsyää ulos kadulle niin me pääsemme tarkastelemaan sitä lasin läpi, pienten ikkunakehysten keskeltä. Kohtaus on täten valmiiksi rajattu ja kehystetty. Nerokasta! Kristian Ekholmin äänisuunnittelu yhdistää kiinnostavasti musiikkia, puhetta ja ääniä, ja sopii tähän tilaan myös hienosti.

Mykät esiintyjät joutuvat aina ammentamaan muusta. Ja varsinkin nyt kun kasvoillakaan ei voi näytellä. Hämmentävän hienosti Anna Lipponen ja Tuomas Kiiliäinen silti tunnetilansa tuovat julki. Pitkät, viipyilevät kääntymiset katsojien puoleen ja ylipäätään kehonkielen käyttö on esimerkillistä. Välillä Bestiario lähentelee jo nykytanssiesitystäkin, mutta toisaalta genrerajat on tarkoitettu rikottaviksi. Tämä kollektiivi ei niitä muutenkaan kumartele. Jalostamo2 on muuten porukka mikä kannattaa viimeistään nyt painaa mieleen. He tekevät omaehtoisia ja katsojaa haastavia esityksiä, joista olen aiemmin nähnyt Rechnitzin ja Die Hard Tampereen.

Kaiken kaikkiaan hieno ja erilainen oli Bestiario. Esityksiä on 28.9. asti ja katsomo on todella pieni.


Esityskuvien copyright Petri Tuhkanen, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.