Pandora - Opening / Tehdas Teatteri 25.1.2025

Harmikseni missasin Anu Almagron ohjaaman Pandora - Opening:in viime vuonna, mutta onneksi se palasi taas muutaman esityksen voimin! Ja uskoisin että tämä tullaan näkemään vielä useasti. Vahvaa ja väkevää, erilaista ja innostavaa. Monitaituri Alma Rajalan sooloteos ei ole konventionaalinen esitys, vaan yhteinen illanvietto (vuorokaudenajasta viis) kourallisen katsojia kanssa, viiniä ja viinirypäleitä nauttien. Osa mahtuu istumaan tuoleilla, loput lojuvat lattiatyynyillä. Olemme juhlissa mistä jumalat ovat poistuneet, jättäneet meidät kuolevaiset jälkeen. Ja Pandoran.

Kaiken taustalla on antiikin kertomukset ja myytit Pandorasta ja hänen avaamastaan lippaasta. Mistä tarinan mukaan pääsivät kaikki vitsaukset maailmaan. Mitäs oli utelias nainen ja meni avaamaan kielletyn lippaan... Kuulostaako tutulta, vaikkapa Eevaa ajatellen. Historia, uskonnot ja mytologiat ovat täynnä näitä kurittomia naisia jotka uhmaavat sitä "vahvempaa" sukupuolta milloin milläkin tavalla. Ja aina kaikki menee vituralleen. Vai meneekö?

Alma Rajalan esiintyminen on upeaa! Liikunnallista, sensuellia, välillä sopivasti karkeaakin. Mukana on tanssia, nukke/esineteatteria, fyysistä ilmaisua, ja upeaa äänimaisemaa. Mikrofoneja on niin lavastuselementeissä kuin käytetyissä tavaroissakin, ja syntynyt äänikuvaelma on kiehtova. Äänisuunnittelusta vastaavat Pekko Käppi (musiikki) ja Valtteri Alanen (äänitekniikka) ovat tehneet hienoa työtä, sillä esityksessä tuotettavat äänet yhdistyvät saumattomasti valmiiseen ääniraitaan.

Pandora - Opening on yllätyksiä täynnä. Ymmärrän hyvin miksi ikärajana on 18, ei se pelkästään juomatarjoilun vuoksi ole. Rajala on ilmaisuvoimainen ja tällä kertaa hän paljastaa uusia puolia itsestään. Kontakti yleisöön on läsnäoleva ja välitön, aika intensiivinenkin välillä. Silti se ei mitenkään ahdista. 

Vaikka tämä onkin sooloteos niin monen ihmisen työpanos on vaikuttanut merkittäväksi katsomiskokemukseen. Esimerkiksi Amita Kilumangan silmiä hivelevä pukusuunnittelu ei jätä ketään kylmäksi. Vaatteiden vaihdot sujuvat lennokkaasti. Ada Halosen valot kuuluvat myös visuaalisesti monipuoliseen kokonaisuuteen. Rajala vastaa konseptin, käsikirjoittamisen ja esiintymisen lisäksi visuaalisesta suunnittelusta - ja mikä runsaudensarvi tämä onkaan. Erilaisia kankaita, houkuttelevia ja pehmeitä nurkkauksia, kristallikruunu... Heini Maaranen on ollut mukana nukketeatterillisuuden suunnittelussa.

        

Katsoja tuntee todellakin olevansa osa esitystä, alkaen intiimistä ja henkilökohtaisesta juoma-astioiden valinnasta heti alkumetreillä. Vaivumme johonkin ajattomaan ja paikattomaan tilaan, ja nämä juhlat saattavat kestää muutamasta minuutista useaan vuorokauteen. No todellisuudessa noin tunti ja vartti, mutta jotenkin ajan ja paikan taju katoaa, kun matkaamme muinaiseen Kreikkaan ja koemme Pandoran myyttiä monelta eri kantilta. 

Mielessä myllertää ja maistan lisää kuplivaa juomaa. Tulee jotenkin syntinen olo. Samalla kuitenkin vapautunut - kukaan ei voi minua estää tai kieltää! Pandora oli itsenäinen ja itsepäinen, ei totellut kieltoja ja käskyjä. No toki uteliaisuus taisi olla se kantava voima miksi lipas piti avata. Oikeasti se oli kaiketi ruukku, mutta jonkun käännösvirheen vuoksi muuntui lippaaksi. Ja kysehän edelleen on myytistä, eikä historiallisesta faktasta. 

Alma Rajala on kuin erotiikan ylipapitar joka viettelee katsojat yksi kerrallaan. Side ja kontakti esiintyjän ja katsojan välillä on käsinkosketeltava. Todella intiimi kokemus. Kotiin viemisinä saa vielä rullalle käärityn ennustuksen.

Toivon hartaasti että mahdollisimman monella on vielä mahdollisuus kokea tämä huikaiseva elämys.

Kuvien copyright Frans Rinne.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lutkovno Gledališče Ljubljana: Session Bulgakov / Teatteri Mukamas, Mukamas-festivaali 13.9.2024

No niin, mainion Macbethin jälkeen heti perään toisen klassikon kimppuun. Slovenialainen Lutkovno Gledališče Ljubljana tulkitsee Bulgakovin Mestari ja Margarita/Saatana saapuu Moskovaan -kirjaa antaumuksella. Kolme eläinkuoseihin ja epämääräisiin rytkyihin pukeutunutta äijänkörilästä, karvaisia ja rumia, saapuu täpötäyden katsomon eteen Mukamaksen näyttämötilaan. Lavalle on sullottu tavaraa rumpusetistä tavaroita pursuilevaan kirjoituspöytään. Tunnissa keretään kaikkea mahdollista - Session Bulgakov on varsinainen runsaudensarvi esitykseksi.

Runsaus on myös pieni haitta, koska kaikkea on niin paljon, niin katsoja on hieman hukassa mihin tarttua. Esitys oli paljon kaikkea ja nukketeatteri oli vain pieni osanen kokonaisuutta. Ehkä musiikillinen performanssi olisi lähin kuvaus. Nämä äijänkörilää Gašper Malnar, Miha Arh ja Filip Šebšajevič nimittäin musisoivat, samalla kun "tutkivat" tapausta, siis mitä Bulgakov oikein kirjoitti. Mukana vilisevät Ješua ja Pontius Pilatus, runoilija Bezdomnyi, Wolandin seurue ja muitakin kirjan hahmoja. 

Tämä omituinen esiintyjäkolmikko tutkii lähinnä kai Berliozin kuolemaa, mutta samalla tulee sivuttua kirjan tapahtumia muutenkin. Puhetta piisaa, sloveniaksi, mutta tekstitys juoksee taustakankaan yläosassa. Siis silloin kun se näkyy, koska valot heijastavat ikävästi tekstin päälle välillä.

Välillä musisoidaan ja sitten taas vedetään jotain ihan sekopäistä meininkiä "tutkimuksen" nimissä. Ješuan ristinkanto toteutetaan urheiluselostuksena, ja kaikenlaista ihan himmeää touhua. Vaikka tämä on tosi sekavaa niin silti äärimmäisen hauskaa ja viihdyttävää. Trio on kuin sähköiskun saanut, sen verran säpäkkää menoa. 

Matija Solce on ohjannut mutta lopputulema on sellainen sillisalaatti että paha sanoa miten hyvää työtä hän on tehnyt. On tämä tosi kekseliäs, miten kaikkea tavaraa on saatu hyödynnettyä kertomuksen luomisessa. Puhuvia tupakka-askeja ja stetoskooppeja, varjoteatteria ja kippuraviiksiä. Ja perinteisiä kirjoituskoneita hyödynnetään paljon, kotoisaa naputusta.

Tarttee todeta että ihan kaikkea en ymmärtänyt, kielestä tai meiningistä, mutta se ei haitannut menoa lainkaan. Sen verran rosoista ja rouheaa oli että kyllä tästä nautti täysin siemauksin. Saimme iloksemme vielä upeita rumpu- ja bassosoolojakin. Yleisö oli kyllä ihan pähkinöinä miesten menosta. Hauskaa! Tämmöstäkin poikkitaiteellista voi nukketeatteri olla.

Esityskuvien copyright: Miha Fras & Jaka Varmuž.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

La Fille du Laitier: Macbeth Muet / Hällä-näyttämö, Mukamas-festivaali 13.9.2024

Jos ajattelin edellisen päivän huimassa Macbeth-tanssiesityksessä että miten on mahdollista puristaa Macbeth 1,5 tuntiin, niin nyt sitten selvittiin alle tunnissa! Erittäin hyvin mahdollista näemmä sekin. Kanadalainen kaksikko La Fille du Laitier tekee Macbethistä suorastaan ratkiriemukkaan esityksen, nukketeatteria mykkäelokuvaestetiikalla. Ihan huippua että Mukamas-festivaali on tämän Suomeen tuonut. En muista koska olisin nauranut missään esityksessä näin paljoa. Ja kyseessä on kuitenkin tragedia!

Marie-Hélène Bélanger Dumas ja Simon-Pierre Lambert ovat huipputaitavia esiintyjiä, jotka vetävät kahdestaan kaikki näytelmän roolit. No, aika paljon rooleja on karsittu, mutta toimiva esitys tämä on. Apunaan heillä on iso liuta rekvisiittaa eli paperilautasia, patakintaita, kananmunia (paljon!), tekoverta, taskulamppuja... Paperirullan avulla luodaan tekstiplansseja, kuin mykkäelokuvissa ikään. Hahmot esitellään myös sillä. Tunnelma on muutenkin hyvin elokuvamainen. Banquo on paperilautanen mihin on maalattu kaksi pyörylää, Macduff lätkähanska ja rouvansa patakinnas ja sitä rataa. Paphvista ja paperista saa ihan toimivia nukkeja. 

Vain mielikuvitus on ollut rajana kun Bélanger Dumas ja Jon Lachlan Stewart ovat tämän esitykseen luoneet ja jälkimmäinen ohjannut. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta mikä onkin hienosti mietitty. Pieni ping-ääni aina kun kohtaus vaihtuu - vaan mitä tapahtuu kun pingausääni juuttuu päälle ja kohtaus ei vaihdukaan?

Esiintymisasuina on kokovalkoiset ja päällä kumiessut. Ihan fiksu ratkaisu, nuo suojapuvut. Tässä monenlaiset tavarat roiskuvat ja sottaavat. Ja valkoinen toimii hienona kontrastina punaiselle. Hällän lavakin on fiksusti verhoiltu pressulla. Varsinaiset verikekkerit siis, ja aika munarikkaatkin. Varsinkin lopussa kun aletaan riisumaan vaatteita ja varautumaan uimalaseilla koska nyt lentää veri!

Esiintyjät ovat tarpeistopöydän takana kuin kokkiohjelmassa ikään, ja ehkä tämä vähän sellaistakin muistuttaa. Cédric Lord on suunnitellut lavastuksen. Tekstiplanssit ovat englanniksi, mutta vilahtaa siellä suomikin. Kuvissa on muuten toinen esiintyjäkaksikko, eivät nämä Tampereella nähdyt.

Macbethin juonikuviot käydään kaikki läpi, vaikkei puhutakaan mitään. Sen sijaan musiikki puhuu! Biisejä, tai oikeastaan pätkiä niistä, kuullaan kymmeniä ja kymmeniä. Klassista, diskoa, jazzia, säkkipillejä. Björkin It's Oh So Quiet ja Simon & Garfunkelin Sound of Silence sekä alkuperäinen Ghostbusters-tunnari (toki kun Banquon haamu näyttäytyy ensimmäisen kerran). Ihan himpskatin hienosti mietittyjä nämä musiikit.

Vaikka tämä on periaatteessa nukketeatteriesitys niin nukettajat ovat itsekin varsin aktiivisesti mukana ihmishahmoinakin. Hienoja oivalluksia ja ideoita koko esityksen ajan, sai hykerrellä katsomossa onnesta. Prologeissa esitetään Macbethien arki ensikohtaamisesta seksielämään (aggressiivista panemista) ja siihen kontrastina Banquon ja Macduffien perhearki (herkkää ja hellää lintujen liverryksen säestyksellä). Ne munat ovat tässä avainasemassa (ne ovat siis lapsia, jotka joko saavat kölliä isossa kimppapedissa sisarusten kanssa, tai vastaavasti rikkoutua jo heti synnyttyään).

Ei tämä pelkkää naurua ja auringonpaistetta toki ole. Macbethin ja Ladynsä lapsettomuus kalvaa pariskuntaa selvästi ja vallanhimo toki myös. Mutta oli tämä kyllä hilpein versio näytelmästä minkä olen nähnyt kirjaimellisesti kymmeniä kertoja lavalla. Aivan huippu! Esitys on jo kiertänyt useita vuosia maailmalla, ja toivon hartaasti että sen vielä joskus jossain kohtaisin. Meni heittämällä mun Macbeth-suosikkitulkintojen kärkijoukkoon.

Esityskuvien copyright La Fille du Laitier. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Michal Svironi: Carte Blanche / Nukketeatteri Sampo 28.8.2024

Ajelin Helsinkiä kohti ja kuuntelin Yle Areenalta kesältä rästiin jääneitä Kulttuuriykkösiä. Sattumalta vuorossa oli jakso anti-semitismistä Suomessa. Nukketeatterifestivaali Sampon avajaisissa katselin että noi ei ihan näytä nukketeatteriyleisöltä, kun ovenpieleen nojaili kaksi heppua tummissa puvuissa. Illan esityksen jälkeen lähtiessäni huomasin jääkaapin kokoisen miehen, jolla luikersi mikrofoni korvan taakse: ihan selvä turvamies jos mikä. Ja samalla loksahti päässä: niitähän ne kaksi muutakin tummapukuista heppua oli. Olivat paikalla Israelin suurlähettilään vuoksi, mutta harvemmin sitä tulee nukketeatteria katsottua turvamiesten valvoessa tilaa. No kerran olin Lontoossa katsomassa Macbethiä prinssi Edwardin kanssa... mutta se onkin toinen tarina.

Kahdeksannen Sampo-festivaalin avasi aikuisten esitys Carte Blanche. Kiehtovaa tarinaa perheestään, äitisuhteestaan ja suvun merkityksestä kertoi monilahjakas Michal Svironi! Reilussa tunnissa maalattiin, ja tehtiin taidetta monin tavoin. Lopussa oli ihan sitä "perinteistä" nukketeatteriakin, siihen asti tuli mieleen enemmän stand up, taidemaalaritwistillä. Ja saatiin me lauluakin!

Todella monipuolinen ja rönsyilevä esitys, jossa oli paljon lämmintä huumoria, mutta myös surullisempiakin sävyjä. Yleisöstä napattu Matias osallistui esitykseen reippaalla asenteella ja hyvällä tanssitaidolla, eikä tainneet vaatteetkaan tuhriutua maaliin. Maalia nimittäin kului ja Svironi itse oli kiinnostavan värikäs, ihan kirjaimellisestikin. Essuntaskuista löytyi vaikka mitä aineistoa tarinan eteenpäin kuljettamiseen. 

Esityksen aikana Svironi maalasi täysin uusia teoksia, mutta oli lavalla jo valmiitakin juttuja, ja lisäksi sapluunoita ja muita. Oma keho on myös erinomainen taidealusta. Taidekylläinen ilta. 

Carte Blanche on nostalginen matka lapsuuteen, nuoruuteen, siihen millaista on olla erilainen kuin muu perhe, mutta silti niiiiin samanlainen kuin oma äiti. Sellainen symbioottinen äitisuhde, minkä kertoja huomaa uudelleen kun hänellä on oma tytär. Tytär haluaa aikakoneen, että voisi mennä tapaamaan kuolleita sukulaisia. Sivulauseissa on myös hieman Israelin lähihistoriaa, kuten vaikkapa se miten kaasunaamareita piti olla hollilla Persianlahdensodan aikana. 

Myös juutalaisuutta sivutaan; luvun 40 tärkeydestä. Vanhempien rönsyävät ohjeet omiin hautajaisiin luetaan heitä esittävien maalausten suista vedettävistä paperirullista. On tärkeä osata kaikki oikeat ruokareseptit. Löysin paljon samaistumispintaa, perhe- ja äitisuhteista, suvun merkityksestä, aikajatkumosta.

Johnny Talin musiikki oli myös vahvassa roolissa. Välillä kansanmusiikkihenkistä, välillä poppia ja välillä ambient-äänimaisemaa. Svironi on myös hyvä laulaja. Esitys on kabareemainen, rönsyilevä ja hillitön - lainkaan ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Yllätyksellisyys on piristävää.

Svironin monipuolisuudesta kertoo hänen kotisivuiltaan löytyvä valikoima erilaisia esityksiä. Laajalti kouluttautunut esiintyjä on ilmeisen suosittu. Loppupuheenvuorossaan hän toivoi rauhaa, kaupitteli esityksessä tekemiään maalauksia sekä t-paitoja. Svironi kysyi voimmeko me Suomessa kulkea sellainen paita yllämme, vaikka selässä lukee Carte Blanche hepreaksi. Niin, voimmeko? Tätäkin kysymystä taannoisessa Kulttuuriykkösen ohjelmassa pohdittiin (iso kuuntelusuositus niin sille kuin muillekin Kulttuuriykkösen lähetyksille).

Menkää katsomaan monimuotoisia esityksiä Sampo-festivaaleille, niin aikuisille kuin lapsillekin löytyy kaikkea kivaa!

Kuvien copyright: Gerard Alon (2 ensimmäistä) ja Dan Ben Ari (kolmas)
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Työryhmä Royal Hattara: Whatever Love Means / HKT Studio Pasila 14.8.2024

Aina jos nukketeatteria nähdään isommilla estradeilla niin koitan pyrkiä katsomaan. Onneksi sain mahdutettua tämän Työryhmä Royal Hattaran uutukaisen kalenteriini, sillä semmoinen herkkupala se oli! Hetkittäin siirappisen makea ja ällösöpö, mutta tarjoilee myös kiinnostavia huomioita rakkaudesta, monine ilmentymineen. Nykyesityksen näyttämön kesäresidenssissä toteutettu Whatever love means oli kyllä sydämellinen kokemus, ja täysi katsomo tuntui tykkäävän kovasti. Ilahdutti erityisesti että moni näytti enemmän perusteatterikävijältä eikä nukketeatterientusiastilta. Ehkäpä tämän esityksen myötä nukketeatteri saisi lisää aikuiskatsojiakin?

Taija Helminen on käsikirjoittanut, Merja Pöyhösen, Essi Santalan ja Riina Tikkasen alkuperäisidean pohjalta. Merja Pöyhösen ohjaama lopputulemana on innokkaiden kupidojen rakkaustoimisto, mistä asiakas saa apua vaivaan kuin vaivaan, kunhan sillä on jotain tekemistä rakkauden kanssa. Eräänä päivänä toimistoon kävelee Hertta (Petra Heinänen), erittäin moderni ja erittäin tiedostava asiakas. Ja sitten kupidot ovatkin helisemässä! Miten ihmeessä tämmöinen jalat maassa -tyyppi saadaan ymmärtämään rakkauden todellinen olemus! Kuusi herttaista vaahtomuovikupidoa miettii päät puhki ja tarjoilee erilaisia aineistoja toimintansa tueksi. Näemme valloittavia otteita Hollywoodin rakkauselokuvien klassikkokohtauksista, siinä menee kaikki mahdolliset kliseet Kaunottaren ja Kulkurin spagetinsyönnistä Brokeback Mountainiin ja Titanicin. Kaikki tämä upeasti muotoon leikatuilla vaahtomuovinpaloilla toteutettuna!

Vaan "asiakas onkin kyynikko" eikä lämpene lainkaan konsulttien yrityksille. Pitää ottaa järeämmät keinot käyttöön eli marssittaa Bridget Jones näyttämölle. Ei auta, vaan Hertta kysyy rodullistettujen, maahanmuuttajien ja kaduilla asuvien rakkaustarinoiden perään. Se tiedostava asiakas, nääs. Hertta on ilmeisesti lukenut liikaa, ymmärtämättä tarpeeksi - tai näin kupidot sen tulkitsevat. Virtuaalitodellisuus on ratkaisu, vai onko? Kaikkea on pakko kokeilla, ja ehkä Herttakin lopulta ymmärtää rakkauden todellisen olemuksen, kupidojen ponnisteluiden tuloksena, tai niistä huolimatta. Lisäksi kupidojen keskuudessakin lempi leiskahtaa, miten suloista!

Kupidokuusikko on kyllä hurmaavan persoonallinen porukka. Omaksi suosikikseni nousee alaviitteitä suoltava ja hieman yrmyn näköinen Alaviite (Elena Rekola) ja pehmeä-ääninen Sosiologi (Riina Tikkanen). Muina kupidoina loistavat Sirpa Järvenpää (Tunnetaitokupido), Henni Kervinen (Aluehallintavastaava Venus), Shakespearen sonetteja suoltava Runoilija (Helena Markku) ja Britney (Miika Suonperä). Nukettajat ovat pukeutuneet harmaaseen ja kupidot ovat sellaisia kokovartalonukkeja, hempeisiin pastellisävyihin puettuja vaahtomuovisia ja hyvin ilmeikkäitä. Nukettajat tekevät kaikki erinomaista työtä ja onnistumisen näkee myös siinä että heidät tavallaan unohtaa, ja katsoja ostaa hyvin nuken sellaisenaan, omana itsenään.

Nukenrakennuksesta vastaa Helena Markku, lämmin kiitos valloittavista persoonista! Pienten siipiensä avulla hahmot voivat ilmaista tunteitaan, koska kasvojen ilmeet eivät kauheasti muutu.

Johanna Latvalan lavastama rakkauden konsulttitoimisto hisseineen ja upottavine sohvaryhmineen on juuri sopivan pehmeä ja kutsuva. Tonja Goldblatt vastaa runsaista vaahtomuovinpalasista ja muusta tarpeistosta. Essi Santalan valosuunnittelu on lempeää, kaunista ja hempeääkin, luoden pehmeitä varjoja ja esityksen täydentää Olli-Pekka Jauhiaisen ja Petteri Salomaan äänisuunnittelu ambient-henkisine musiikkeineen. 

Esityksessä on tosi paljon asiaa (aika paljon siitä on Alaviite-kupidon suoltamaa) ja käsiohjelmassa lisää rakkausfaktoja. Ja esityksen nimi sitten. Kuka muistaa kun Charles ja Diana menivät kihloihin, kaukana vuonna 1981 ja heitä haastateltiin televisioon. Kysyttäessä ovatko he nyt rakastuneita, Diana vastasi nopsaan "of course". Mutta Charles hieman epävarmana "whatever in love means" ja katseli hämmentyneenä lattiaan. Googlettakaa tämä video, on muuten kiusallista katsottavaa kun miettii taustoja ja tapahtuneita. Niin, mitäpä se rakkaus tai rakastuneena oleminen tarkoittaakaan. Jättisuuri Charles (tai ainakin hänen päänsä) pääsee myös itse esityksessä estradille, huimaa!

Esitykset jo ehtivät loppumaankin, mutta ehkäpä Whatever love means palaa joskus jollekin estradille. Sen verran kivaa katsottavaa se tarjoili, että soisin pidempää esityskaarta. Nukketeatteri rules!

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Majo Kurki.

Angelika ja kuumat paikat / Tehdas Teatteri 3.11.2023

Aikuisten nukketeatteri on parasta, se tuli taas todennettua perjantaina Turussa Tehdas teatterilla, kun huikean hieno Angelika ja kuumat paikat sai ensi-iltansa. Meni ihan terävimpään kärkeen kun mietin tämän vuoden teatteriesityksiä. Monimuotoista ja nerokasta, siinä tiivistetysti Heini Vahteran ohjaama esitys. Se oli hillittömän hauska, mutta myös luopumisen ja lähtemisen tuskaa peilaava esitys kahdelle esiintyjälle ja lukuisalle määrälle nukkeja.

Nukketeatteri Salainen Rasia toimii jossain Ranskan maaseudulla, vuosi on 1973 ja teatterinjohtajatar madame de Gobelin (Timo Väntsi) veivaa samaa vanhaa esitystään Angelikasta. Näin on tehty heillä aina, ja erityisesti edesmenneen miehen muistoa ja taiteilijuutta pitää kunnioittaa. Uudistusmielinen poikansa Florimond (Merja Pöyhönen) haluaisi kokeilla nukettamista vaikka peltipurkeilla - mutta ei onnistu. Hän on myös alkanut selvittää kuolleen isänsä mysteeriä. 

Aavistuksen nukkavieru teatteri on hyvin perinteinen: punaisin samettiverhoin vuorattu estradi, vanhat nuket ja konventionaaliset aiheet. Meille katsojille tarjoillaan toisaalta äidin ja pojan välien setvimistä ja nukketeatteriarjen realismia, ja toisaalta hekumallinen Angelikan tarina mitä äiti ja poika meille moninaisin nukketeatterikeinoin esittävät. Välillä tarina lähtee laukalle ja vyöryy katsomon ja nukketeatterin väliseen tilaan. Kehräävän rullaava kertojan ääni (Raimo Karppinen) johdattaa katsojia eteenpäin juonessa.

Ja Angelikan seikkailut, ne on napattu suoraan kolmestatoista Angelika-kirjasta ja viidestä elokuvasta. Tämä Angelika naitetaan markiisille, mutta sitä ennen hän on kokenut jo kuuman suhteen paljasrintaisen Nicolaksen kanssa heinissä kierien. Markiisin mestauksen jälkeen Angelika ajautuu rosvojoukon johtoon, joutuu merirosvojen kaappaamaksi, ja sieltä kulkeutuu orjamarkkinoiden kautta Persiaan haaremiin ja taas takaisin. 

Uskomattomat käänteet seuraavat toisiaan ja aina Angelika onnistuu hurmaamaan miehet (ja vähän naisetkin) ja pakenemaan. Sensuelli nainen käyttää naisellista viehätysvoimaansa ja nauttii lihan iloista. Skandalöösiä suorastaan, mutta niin hienosti toteutettu ettei sittenkään. Saamme kokea lennokkaita kaksintaisteluita, roviolla polttamisia, pakomatkoja, Ludvig XIV:n vaihtoehtoisen kuoleman ja mainioita viittauksia mm. Afrikan tähti - lautapeliin. Ja sitten on Angelikan ja Joffreyn rakkaus, aah!

Tämä Angelika ei ole lainkaan tunkkainen tai ummehtunut, ainoastaan iloitteleva ja viihdyttävä. Tykkään sekä itse Angelikan esityksestä, kaikessa yliampuvuudessaan ja koomisuudessaankin, mutta myös madamen ja hänen poikansa yhteisistä kohtauksista. Eikö Florimondin isä olekaan kuollut? Ja sitten meillä on vielä kolmas taso, kun Angelikaa elokuvissa näytellyt ihmisenkokoinen nukke kertoo urastaan filmitähtenä ja kuvauksista. Elämää nähnyt ja kaiken marinoima diiva, jonka huulista olisi Mick Jaggerkin kateellinen.

Taitava Pia Kalenius on rakentanut moninaiset nuket mitä saamme ihastella. Grosteskit ja rujot, mutta myös sensuellit ja kauniit. Angelikaakin löytyy monenkokoisena, yhtä puvustaan pursuavana joka koossa. Nukeista haluan mainita erityisesti isonenäisen Ludvig XIV:n ja hänen kuninkaalliset sieraimensa. Myös puvustus oli Kaleniuksen käsialaa - mikä farkkuasu Florimondilla onkaan! Timo Väntsin käsialaa ovat kaikki paperinuket, viidakon eläimistä tulenlieskoihin. Monessa oli vielä hauskasti kaksipuoleinen kuvitus. Hienot pääskyset!

Salaisen rasian miljöö oli myös Väntsin ja koko työryhmän loihtima. Azra Topcun taiten suunnittelema musiikki ja äänet sekä luovat oivallisesti tunnelmaa, että tihentävät sitä entisestään. Kaiken kruunaa Irene Lehtosen valot. Istumme samaan aikaan Tehdas Teatterin vintillä vuonna 2023 ja Salaisen rasian esityksessä vuonna 1973. 

Väntsi ja Pöyhönen ovat paitsi supertaitavia nukettajia niin myös oivallisia näyttelijöitä. Kymmenet roolit ja salamannopeat vaihdot sujuvat kuin vettä vain, ja jokaiselle löytyy oma ääni ja maneerit. Ranska sekä sen tulkkaus onnistuu myös erinomaisesti. Tarina tempaisee mukaansa ja kahden tunnin esitys rullaa soljuvasti eteenpäin. En tahtoisi tämän koskaan loppuvan. 

Angelika ja kuumat paikat on sopivan överi, sopimattoman hauska ja kerrassaan huikea spektaakkeli. Jokaisen nukketeatterin ystävän must-see esitys, ja suosittelen tätä kyllä kaikille jotka eivät koskaan ole nähneet nukketeatteria, ainakaan aikuisille tarkoitettua. Varsinainen herkkupala!!

Kuvien copyright Matti Vahtera.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuuma Ankanpoikanen: Ariadne - A Mess / Tehdas Teatteri 18.3.2023

Nukketeatteriryhmittymä Kuuman Ankanpoikasen uusin teos Ariadne - A Mess yhdistelee hienosti muinaisia antiikin myyttejä ja suomalaisia kansanluonteita, ja kaikki tämä upeasti nukke- ja esineteatterin keinoin. En voi kun äimistellä taas kerran, miten upeasti lukuisat hahmot heräävät eloon ja tuovat tarinat eläviksi. Monitaiteilija Merja Pöyhönen on sekä kirjoittanut esityksen ja esiintyy soolona.

42-vuotiaan ei pitäisi herätä yksin kreikkalaisella rannalla, tyhjän pullon vierellä, mutta näin nyt on päässyt käymään. Siitä alkaa uskomaton seikkailu ja tapahtumien vyöry, missä muistot, niin omat kuin vähän vanhemmatkin, linkittyvät ja sotkeutuvat yhteen. Samalla pohditaan kansallista identiteettiä ja ihmisen olemusta. Suomalainen on sellainen ja tälläinen, mutta olisiko sitä asiat paremmin jos olisi vaikka kreikkalainen? Varsinkin kreikkalaisen (tai kreetalaisen) jumalperheen jäsen kuten tässä Ariadne on. Ei ole helppoa sekään. 

On hauska huomata että yllättävän paljon sitä asioita Kreikan mytologiasta muistaakin. Lavalla nähdään labyrintin suunnitellut arkkitehti Daidalos (nyt oranssikeltaisena lankaväkkäränä) ja tämän sorminukke poikansa (muistatteko Ikaroksen, sen joka lensi liian lähelle aurinkoa). Ariadnen isä Minos ja turhamainen äiti ja tukku muita hahmoja. Komea Minotauros ja kosimaan saapuva Theseus. Mutta miten nämä kaikki liittyvät suomalaisiin myytteihin, kuten keskiyön aurinkoon, talvisotaan, kumiperunoihin ja PISA-tuloksiin? Miten meidän kulttuuriperimä sisällissodan traumoineen on niin ohut, verrattuna moniin muihin maihin. Vai onko se sittenkään, onko ruoho vihreämpää aidan tuolla puolen? Onkohan tämä yksi syy siihen että esitys on englanninkielinen? Ja voiko olla "hyvä" suomalainen jos tykkää hymyillä, eksyy metsään ja inhoaa neulomista? Voi kun saisi edes rippusen välimerellisiä sosiaalisia taitoja, tekisikö se autuaaksi?

Nukkien kavalkadi on taas mitä monipuolisin. On villalangasta tehtyjä hieman epäselviä "lankamoppeja", jostain langasta/metallista taivuteltuja päitä taidegallerian avajaisissa, isoja paperimassaisen oloisia päitä. Ja lankakasoja! Ariadne itse on rumankaunis isohko nukke, tehty kankaasta ja langoista ja ties mistä. Hauskasti nukkien neulomiseen käytetyt puikot on mukana monessa nukessa. Ja sekin on kiva yksityiskohta miten sormet muodostavat monella nukella nenän ja suun.

Sen lisäksi että Pöyhönen on erinomainen nukettaja, hän pääsee näyttämään myös taitavaa vatsastapuhumista tässä! Tunnin mittaiseen esitykseen mahtuu kaikenlaista, ja kymmeniä rooleja. Sitä voi vaan silmät ymmyrkäisinä seurata miten monipuolisesti hän kaikesta suoriutuu - eikä mene sekaisin nukkien äänissä. Esitys on itsessään kuin (lanka)labyrintti, monimuotoinen ja monipuolinen.

Valosuunnittelu on Essi Santalan käsialaa ja nukkeja on ollut Pöyhösen mukana luomassa Hanne Lammi ja Helena Markku sekä Eve Mäkitalo, joka toimii myös kaiken assistenttina. Äänisuunnittelussa Pöyhösen lisäksi kunnostautuu Antti-Juhani Manninen. 

Ariadnen voi bongata Helsingin Oh My Puppets! -festareilta huhtikuussa, ja suosittelen lämpimästi niin sitä kuin kaikkia muitakin festarin esityksiä. Ikäsuositus on 14, vaikkei tässä nyt mitään aikuisteemoja sinällään olekaan, mutta ehkä kielenkin takia. Ariadne oli taas kerran mainio osoitus siitä miten monipuolista suomalainen nukketeatteriosaaminen on!

Esityskuvien copyright Jesper Dolgov.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Totuuden hinta / Lahden kaupunginteatteri 4.3.2023

Brittiläinen näytelmäkirjailija ja käsikirjoittaja Lucy Prebble on tehnyt upealla kirjoitustaidollaan minuun ennenkin vaikutuksen. Olen nähnyt hänen neljästä näytelmästään aiemmin ENRON ja The Effect - ja nyt oli vuorossa viimeisin, A Very Expensive Poison eli Totuuden hinta. Ensi-ilta oli Lontoon Old Vicissä 2019 eli aika tuoreeltaan se Suomeen saatiin. Ville Koskivaaran suomennos ja Anne Rautiaisen taitava ohjaus toivat tämän taiten punotun juonikuvion Lahden kaupunginteatterin katsojien iloksi. Juuri sen kaltaista teatteria mitä toivoin ja mitä kaipasin. Sielu ihan lepäsi - ja viime aikoina koetut teatterilliset pettymykset olivat kuin pois pyyhkäistyjä. 

Venäläisen Litvinenkon murhasta on saatu punottua todella ajankohtainen esitys, vaikka hänen kuolemastaan vuonna 2006 onkin jo aikaa. Vaan Venäjän ja Putinin toimet jatkuvat ennallaan, uusilla kierroksilla ja uusilla pelaajilla. Yksi Litvinenko on pelattu pois, ja toki häntä ennen ja jälkeen kymmenet muut. Kuka myrkytetty, kuka pudonnut ikkunasta, kuka muuten vaan kadonnut. Putinin vaikutusvalta ulottuu laajalle. Vaan kun lavalla seuraa näiden tumpeloiden palkkamurhaajien toimintaa, sitä ihmettelee miten ketään on koskaan saatu hengiltä. Huumoriakin toki tarvitaan muuten aika vakavaan aiheeseen.

Tapahtumat alkavat keriytyä auki kun Litvinenkon leski Marina (Saana Hyvärinen) haluaa jatkaa miehensä kuoleman selvittelyä. Mutta koska Venäjää ei haluta provosoida, tutkintaa ei jatketa. Ollaan siis Briteissä, missä Litvinenkon pariskunta asui vuodesta 2000. Hypätään vuoteen 2006 ja sairaalaan missä Litvinenkon (Mikko Pörhölä) outoja oireita tutkitaan ja minne hän lopulta kuolee. Mutta ennen sitä etsivä Hyatt (Jari-Pekka Rautiainen) alkaa selvittämään asiaa. Takaumina käydään läpi koko mielenkiintoinen tarina, Litvinenkon ura Venäjän tiedustelupalvelussa, ja kahnaukset mm. Putinin kanssa. Ne seikat mitkä saivat hänet poistumaan kotimaastaan, ja jatkamaan toimintaansa Englannissa. Kertomus on koukuttava ja jännittävä, kuin suoraan agenttitarinasta. Mikä se toki onkin. 

Näytelmä perustuu Luke Hardingin tietokirjaan (saa suomennettuna kirjastosta, ja nyt näemmä kustantaja Sammakon verkkokaupasta kympillä!) eli faktat ovat oikein. Sitä en tiedä (koska kirjan lukeminen on vielä kesken) tuleeko Litvinenkon omien toimien eräänlainen kaunistelu ja hänet sankariuhriksi nostaminen Hardingin kirjasta vai Prebblen kynästä. Jotenkin se hänen kyseenalaisempi toimintansa sivuutetaan ja korostetaan asemaa Putinin vastapuolena ja toimintaa FSB:n järjestäytyneen rikollisuuden yksikössä. 

Toki nykymittapuulla hän varmaan olisi enemmän hyvis kuin pahis, ja pistihän hän Putinille kampoihin mm. kieltäytymällä salamurhaamasta vaikutusvaltaista Berezovskia. Sankariroolia korostaa mm. halu korjata sairaalan rikkinäinen suihku, vaikka on juuri kuolemassa polonium-myrkytykseen. Hetkeksi unohtaa että hän oli agentti ja se miten hän elantonsa ansaitsi Lontoossa sivuutetaan liki kokonaan.

Litvinenko haluaa että koko maailma saa kuulla Venäjän korruptiosta ja rikollisuudesta - siksi hänet on vaiennettava. Kukaan ei hypi Putinin nenälle tällä tavalla. Tai ei ainakaan hypi kovin kauaa.

Näytelmä sivuaa hieman myös venäläisten vaikutusvaltaa Lontoossa, mikä on minua alati kiinnostava aihe. Miten sinne on muodostunut pieni oligarkkien ja muiden siirtokunta, ja miten Putinin lonkerot ulottuvat sinnekin. Ja miten tämä on muuttunut nyt Ukrainan tilanteen vuoksi. 

Aivan mahdottoman ajankohtainen veto Lahden kaupunginteatterilta ottaa tämä näytelmä ohjelmistoon nyt (vaikka toki nämä päätökset on tehty ennen Ukrainan tilannetta). Myös Venäjän asemaa maailmanpolitiikassa käsitellään ja venäläistä kansanluonnetta yleisemminkin.

Välillä roolihenkilöt kommentoivat yleisölle tapahtumia, varsinkin Jarkko Lahden hyytävästi esittämä Putin. Yksi viime vuosien parhaimmista näyttelijäsuorituksista tämä, vieläkin menee kylmät väreet selkäpiissä. Pienillä tehokeinoilla Prebble ja Lahti tekevät Putinista pilkkaa, mutta on tämä pelottava, vaikka välillä naurattaakin. Huh! 

Kun Putin ensimmäisen kerran saapuu näyttämölle, ja ripustaa Pietari Suuren kuvan työhuoneensa seinälle, mutta tarvitsee lyhyytensä vuoksi mappeja avuksi... katsomosta kuuluu hörähtelyä ja hihitystä. Vaan kyllä se hymy vielä hyytyy... Kylmäkiskoinen ja omille jutuilleen hekotteleva Putin tihkuu peiteltyä uhkaa ja Lahti näyttelee mestarillisesti. Toisessa näytöksessä hän siirtyy kokonaan "yläilmoihin" kommentoimaan asioiden kulkua, enimmäkseen sarkasmilla.

Aika paljon näin synkeään aiheeseen on saatu mukaan huumoriakin. Alkaen Litvinenkon isän homssuisesta naisystävästä ja tanssivien ex-presidenttinukkien kautta pölhöileviin salamurhaajiin. Teemu Palosaari ja Tomi Enbuska on kyllä varsin koomillinen kaksikko, ja aika ällölipeväkin. Toinen Litvinenkon listimisen aivot ja toinen... ei. 

Lisäksi tanssin ja laulun keinoin kerrottu pieni esitys poloniumin synnystä on mainio, kasakkatansseineen kaikkineen. Muutaman kerran otetaan vakavan aiheen keskelle kevennys, kuin hypättäisiin toiseen näytelmään kokonaan. Näytelmä on siis hyvin teatterillinen, mutta se sopii hyvin tähän.

Roolisuorituksista on pakko vielä mainita Aki Raiskion muhkea Berezovski! Mahtipontisen överi mies näyttää olleen. Kun mies puhkeaa yhtäkkiä laulamaan Minä soitan harmonikkaa keskellä kaiken kullan ja kimalluksen niin huh! Raiskio on kyllä just nappivalinta tähän rooliin. Koko muukin ensemble (Jori Halttunen, Tuomas Korkia-Aho, Mari Naumala, Nenna Tyni, Lumikki Väinämö, Henna Wallin, Miikka Wallin ja Aarre Reijula sekä lapsiroolissa Lenni Penttinen tai Aatu Kirén) tekevät lukuisissa rooleissaan tasaisen varmaa työtä. Sairaalakohtaukset ovat visuaalisesti näyttäviä.

Olen kovasti tykästynyt Anne Rautiaisen töihin. Hänen ohjauksissaan on monesti mukana nukkeja, muodossa tai toisessa, ja niin nytkin. Koska tykkään kovasti myös (aikuisten) nukketeatterista, on kyllä hienoa että meillä on näitä tekijöitä jotka integroivat nuket mukaan valtavirran esityksiin. Nyt nähtiin tanssivien Gorban, Jeltsinin ja Breznevin lisäksi blondeja tanssiparinukkeja juhlissa ja venäläisiä karhuja Lontoon maisemissa. 

Ai miten nautinnollista oli bongailla pieniä viittauksia ja nyökkäyksiä tekstissä ja myös esillepanossa, sinne ja tänne. Tykkäsin hurjasti siitäkin kun kunnon dekkarin hengessä seurattiin geigermittarin kanssa Litvinenkon liikkeitä ja missä ja miten hänet lopulta myrkytettiin. Herkullista teatteria! Vaikkakin Lahti-Putinin mielestä ihmiset on tulleet viihtymään teatteriin eivätkä katsomaan jotain tylsää tutkintaa. 

Kaiken ytimessä on hieno teksti ja kiinnostava aihe, mutta ei siitä saisi näin toimivaa kokonaisuutta ilman taiteellisen henkilökunnan panostusta ja hyvää ohjaajaa. Minna Välimäen vaikuttava lavastus ja ajanmukainen puvustus toimii hienosti. Soholaiset ravintolat, FSB:n toimistot, sairaalamiljööt, kaikki saadaan hienosti ja nopeasti esille. Kari Laukkasen hienot valot ja Tatu Virtamon äänisuunnittelu pelaavat hyvin yhteen. Jenni Nikolajeffin koreografiat olivat näyttäviä tanssinumeroissa.

Joten ellet ole vielä hankkinut lippuja niin nyt on korkea aika (esityksiä 20.5. asti). Odotukseni olivat korkealla ja ne jopa ylittyivät. Korkeatasoista ja erittäin ajankohtaista teatteria, mukana draamaa, komediaa ja tragediaakin. Monipuolisen kiinnostava liki kolmetuntinen, jossa ei tullut kertaakaan mieleen edes vilkaista kelloa. 

Vaikka normaalisti marmatankin ylipitkistä kolmetuntisista näytelmistä, niin tässä ei ollut tyhjäkäyntiä tai tiivistämistä, vaan sujuvaa ja toimivaa alusta loppuun. Bravo Totuuden hinta! Kuten Rautiainen itse haastattelussa sanoo, teatterin on uskallettava avata suutaan ja ottaa kantaa - ja sitä tämä näytelmä todellakin tekee.

Esityskuvien copyright Tommi Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kris och katastrof i Mumindalen / Lilla teatern 19.11.2022

No nyt! Odotukset olivat korkealla, siitä huolimatta että eikö nää muumit ole jo vähän niinkun nähty, näyttämölläkin. Vaan eipä ole, juuri tämmöisiä (sarjakuva)muumeja, ja muita Muumilaakson asukkaita. Voisin jopa sanoa että Kris och katastrof i Mumindalen on ihan parasta mitä teatterissa voi tällä hetkellä katsoa. Esitys täynnä pieniä ihania yksityiskohtia, upeaa nukettamista, taitavia esiintyjiä ja mieletöntä menoa. Sopii niin lapsille (ei ihan kauhean nuorille ehkä) kuin aikuisillekin ja tarjoaa sellaisen kokonaisvaltaisen hyvänolontunteen mikä tulee kun on kokenut jotain todella spesiaalia.

Ja hei, koska Jakob Höglund ohjaa, niin se jo pelkästään on laadun tae!

Kuten Tove (ja Lars) Janssonin sarjakuvahahmoille sopiikin, kaikki on mustavalkoista. Esiintyjien asut ja nuketetut hahmot. Sven Haraldssonin lavastus ja puvustus noudattaa samaa tyyliä. Ei voi sanoa että olisi väritöntä tai tylsää, koska yllättäen kuoseja ja tekstuureita on paljon mustavalkoisenakin. Toimii erinomaisesti. Ville Aaltosen valosuunnittelu komppaa tätä pelkistettyä linjaa.

Muumisarjakuvat todellakin heräävät henkiin, ja se on tämän esityksen juttu. Heini Maarasen upeasti toteuttamat persoonalliset nuket ovat kekseliäitä ja välillä hyvin viitteellisiä, kuten vain Heini osaa. Välillä nukke on irrallinen ja välillä integroitu osaksi näyttelijää/nukettajaa. Ja "nukke" on toki hyvin viitteellinen käsite, koska mikä tahansa tavara tai asia voi herätä eloon ja muuttua osaksi esitystä kun vaan tahtoo. 

En kyllä käsitä miten nämä ihmiset ovat niin lahjakkaita! Näyttelijät loihtivat kymmenet hahmot eloon, ja Lillanin hieno ensemble (Lumi Aunio, Ulriikka Heikinheimo, Robert Kock, Pia Runnakko, Ursula Salo, Alexander Wendelin ja Joachim Wigelius) saa vahvistusta ammattinukettajista (Riina Tikkanen, Elena Rekola ja Reetta Moilanen). Nukettaminen on oma taiteenlajinsa, mutta käsittämättömän hienosti vedetään mukaan mimiikkaa, ja vaikka mitä näyttelemistapoja. Ja mahtavaa miten erilaisia nukketeatteritekniikoita esitykseen on saatu: paperinukkeja, käsinukkeja, sorminukkeja, esineteatteria, mittakaavojen muuntelua ja vaikka mitä.

Onhan tässä juontakin, mutta se tuppaa jotenkin unohtumaan kun jää katsomaan taitavia esiintyjiä. Lillanin sivuilla lukee: Rakastetut Muumihahmot pohtivat olemista, identiteettiä ja maailmantilaa muumifilosofian mukaisesti – pitäisikö panostaa velvollisuuksiin, hedonismiin, yrittäjyyteen, kuuluisuuteen vai psykoanalyysiin? Vai kotiapulaiseen? Niin no, saamme kaikkea tätä ja paljon muuta. 2,5 tuntia on toki aika pitkä aika esityksessä, kun ei ole sellaista isoa draaman kaarta ja selkeää rakennetta, mutta ei haittaa menoa lainkaan. Välillä painetaan hulluna duunia ja välillä liihotellaan cocktailkutsuilla, sellaistahan se elämä on, nyt näemmä myös Muumilaaksossa. 

Monenlaisia kriisejä ja pienimuotoisia katastrofejakin koetaan, välillä pitää hakea apua psykedeeliseltä psykiatrilta ja ehkäpä Muumipeikon kultainen häntä saattaisi auttaa maineen tiellä. Olen kyllä itse lukenut muumikirjoja ja katsonut vähän tv-sarjaakin, mutta sarjakuvat ovat jääneet vieraammaksi. Niissä, kuten tässä esityksessäkin, on mukana elementtejä mitkä eivät ihan pienimmille lapsille ehkä sovi, eikä kyllä katsomossa sellaisia juuri olekaan, lapsia siis. 

Jaksan kyllä edelleen äimistellä lahjakasta esiintyjäjoukkoa. Yksi heistä eli Robert Kock on säveltänyt myös musiikin (Markus Fageruddin jelppaamana), ja sitä kaikki antaumuksella toteuttavat. Multilahjakas ensemble tarttuu kuka mihinkin soittimeen ja aika paljon ääniä ja säestystä loihditaan ilman soittimiakin. Annina Enckellin sanoitukset rytmittävät monesti jazzahtavia biisejä hyvin, välillä on ihan onomatopoeettista pöpinää, välillä ihan jotain tolkullistakin. Antero Mansikan tarkka äänisuunnittelu on musiikin ja näyttelijöiden tuottamien äänien tukena. Ääniefektit ovat kyllä huiput. Enckell on myös dramatisoinut tekstin Janssonien sarjakuvista.

On kyllä aivan mahtavaa että nukketeatteri on päässyt mukaan valtavirtateatteriin. Yksi kiitos siitä Jakob Höglundille, joka on toteuttanut paljon esityksiä nukketeatteria hyödyntäen. Lisää tämmöistä! Se intohimo ja innostus mitä lavalla näkyy välittyy hienosti katsomoonkin. Nukkeja nähdään lavalla toistasataa, osa kaksiuloitteisia ja osa hyvinkin arkisista aineksista koottu. 

Mulle sattui vieruskaveriksi brittiläinen sarjakuvatutkija Paul Gravett, joka oli ollut iltapäivällä puhumassa Tove Janssonin sarjakuvista Lillanin tapahtumassa. Harmittaa kun en sinne päässyt, mutta olipas mulla mielenkiintoista seuraa! Gravettin kirja Muumisarjakuvista ilmestyy suomeksi ja ruotsiksi nyt keväällä 2023.

Kris och katastrof i Mumindalen on mahtava esitys monellakin eri tasolla, ja suosittelen varsinkin heille keiden mielikuvat nukketeatterista ovat jumiutuneet lapsuuden käsinukketasolle. Esitys on ruotsinkielinen, mutta tekstityksen saa omaan puhelimeen ja ei sitä varsinaisesti edes tarvitakaan. Musiikki ja muu touhu vie mukanaan muutenkin. Bonusta digitaalisesta käsiohjelmasta!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Unmentionable, Tea For Two, Funny - TIP-Fest 2022 / Manilla-talo, Turku 5.11.2022

Tänä vuonna pääsin kuin pääsinkin TIP-festeilemään yhdeksi päiväksi, hurraa. Turku International Puppetry Festival tarjoili taas kaikkea hienoa, kiehtovaa ja upeaa, mutta monta kiinnostavaa esitystä jäi harmikseni kokematta. Muutamiin ei enää lauantaille mahtunut ja muina päivinä en taas päässyt paikalle. Mutta tämäkin oli parempi kuin ei mitään!

Lauantai alkoi esityksellä The Unmentionable Tehdas Teatterin Vintillä. En tiennyt teoksesta etukäteen mitään ja jälkikäteen luin miten se pohjautui ranskalaisen taiteilijan Dora Maarin (1907-1997) valokuviin. Tämä ei haitannut sen kokemista mitenkään, mutta sain uuden ulottuvuuden nukkeihin, tai hahmoihin, valokuvien myötä. Käsiohjelmasta kiitos! Niina Lindroosin rakentamien ja nukettamien hahmojen kautta pääsi jonkinlaiseen surrealistiseen unimaailmaan, missä oudot hahmot seikkailivat oudoissa lavasteissa. Maarin valokuvien hahmot heräsivät eloon ja näyttivät sen mitä oli mahdollisesti jäänyt kuvien ulkopuolelle.

Lindroosin ja Elina Sarnon ohjaama ja dramatisoima esitys oli kuin kokoelma irrallisia kohtauksia, missä oli kuitenkin jonkinlainen punainen lanka. Romanttisesti sisustettu huone, joka on täynnä pieniä yksityiskohtia, tavarakasoja ja asetelmia. Taiteilija asettelee näitä eri muotoihin ja asetelmiin. Simpukat ja meren läsnäolo on tärkeää. Taiteilija on itsekin läsnä teoksessaan, eikä ainoastaan nukettajana vaan myös naisena, taiteilijana.

Simpukkapäinen hahmo leikittelee omalla olemuksellaan ja simpukkapäällään, jotenkin hellyyttävää ja söpöä. Rantamaisemista siirrymme katedraalimaiseen tilaan, missä kolmiulotteisuus ja paperinukkemaisuus ottavat vallan. Jotenkin kasvoton hahmo on hieman uhkaava, ja sen mittasuhteiden muuttuessa uhka kasvaa. Varjot elävät. Lopuksi näemme vielä strutsimaisen oudon olennon, joka tuo mieleeni meren hirviöt tai Valerian-sarjakuvien avaruuden oliot. Fyysinen painiottelu päättyy... niin, en tiedä miten koska ihminen katoaa olion sisään. 

Esitys on vajaan tunnin mittainen, mutta intensiivinen. Kaikkea surrealistista täydentää kaunis musiikki ja Henri Hyökyvirran seesteinen äänisuunnittelu. Outo, esteettinen, seesteinen ja tajuntaa laajentava esitys, josta jäi itselle kaunis olo, sellainen että sielu olisi ravittu. En tiedä millä, mutta jollain kauniilla kuitenkin. Kun myöhemmin katsoin netistä lisää Maarin kuvia niin nehän ovat aivan mainioita, ja niistä voisi ammentaa moneen jatko-osaankin. Menkäähän katsomaan!

Suureksi harmikseni Lee Lahikaisen Pakkomielitekoon ei mahtunut mukaan, mutta toivon että saan sen kokea joskus myöhemmin, jossain. Sen sijaan näin aivan hulvattoman ja mainion Teatteri Qo:n Tea For Two asuntovaunuseikkailun. Vajaassa puolessa tunnissa meidät kahdeksan katsojaa temmataan sellaiselle vaunuajelulle että oksat pois. Kerrassaan mainio konsepti eli Manilan eteen kadulle on parkkeerattu pikkiriikkinen asuntovaunu, katsojat vetävät telineestä kadulla ulsterit ylle, ottavat teekupposen mukaansa ja sulloutuvat kyytiin. Siellä meitä odottaa kaksi naista teekutsuineen. Sinikka Lumiluodon ohjauksessa Perrine Ferrafiat ja Mila Nirhamo järjestävät surrelistisen, hulvattoman hauskan ja hetkittäin aika mustahuumorisen esityksen, josta ei käänteitä puutu. Ferrafiatin konseptiin ja  käsikirjoitukseen perustuva esitys on aivan mieletön, ja hänen käsialaa on vielä lavastuskin.

Naisten esittämät naapurukset aloittavat hyvinkin mutkattomasti, mutta rajakiistoista aukeaa ihan uudet ulottuvuudet heidän keskinäisiin väleihinsä. Hienosti esineteatteria ja "reaalimaailmaa" (siellä asuntovaunussa) yhdistelevä taiturimainen konsepti on mitä parhainta viihdettä. Naiset operoivat hienosti valoja, ääniä, musiikkia ja efektejä salaisista nappuloistaan. Tunnelma tihentyy ja otteet kovenevat. 

Lopulta päädymme vaunuimemme päivinemme aurinkorannalle, joka hyytävän kolean marraskuisen illan jälkeen on erittäin mukava yllätys. Esityksessä on enemmän twistejä kuin tanssikilpailuissa, se on yllätyksellinen ja hemmetin hauska. Todellinen hyvänmielen esitys! Ja miten mestarillisia esiintyjiä sekä Ferrafiat että Nirhamo ovat! Sata pistettä! Toivotaan että nämä teekutsut voidaan kokea vielä monesti.

Illan päätti osaltani Kuuman Ankanpoikasen Funny - the Best Puppet Show Ever Made, jonka olen halunnut nähdä jo pitkään. Tunnin mittainen show olikin kyllä vauhdikas, monipuolinen ja hauska, mutta en tiedä oliko se oikeasti ihan parasta ikinä. Tupaten täynnä oleva katsomo selkeästi tykkäsi Pia Kaleniuksen ohjaamasta esityksestä. Nukketeatteritaitajien Merja Pöyhönen ja Riina Tikkanen konsepti, käsikirjoitus ja esiintyminen oli välillä hengästyttävän koheltavaa, ja välillä taas kauniin seesteistä, jopa hieman jännää. Mutta hiki meinasi tulla katsomossakin!

Esityksessä käytetään paljon ilmapalloja eri muodoissa, ja muutenkin kaikenlaista lavastusta, vaatetta, härpäkettä ja ennen kaikkea mielikuvitusta. Nuket ottavat eri muotoja tai oikeastaan niitä loihditaan milloin mistäkin. Molempien esiintyjien vankka ammattitaito monipuolisina nukettajina korostuu ja äänien käyttö on ihan mestarillista. Mukana on Disneymäisiä hahmoja, possunaamainen cowboy, hattaransyöntiä, puhuva lammas, tanssia, interaktiivinen tv, isoja superlonpalloja, kaksintaistelua ja kaikkea muutakin mahdollista ja mahdotonta. Jenni Rutasen nukkesuunnittelu on monipuolista, varsinkin päähenkilömme herkkäkasvoinen pikkutyyppi ja räväkkä tyttö ovat suloisia. Äänet ja musiikki (sävellys Antti-Juhani Manninen) on tärkeässä osassa. 

Jotenkin se raja esityksen ja nukettamisen välillä hämärtyy olemattomiin, rikotaan atomeiksi. Paljon yllätyksiä ja vähän pelottaviakin kohtia ja mainitsinko jo ne lampaat? Ah, lampailla on iso rooli! Olihan tämä mainio, mutta paikoitellen ehkä hieman sekava ja ylitsepursuava. Viihdyin kyllä hurjan hyvin, ei sillä.

Kotiinlähtiessä sai vielä ihailla Manillan pihalla komeaa Varpusta eli pitkin pihaa liihottavaa Niina Lindroosin ja Nanna Mäkisen nukettamaa valolintua, lyhtynukkea. Kaunista! Pieni ripaus magiaa vielä lopuksi.

Kiitos taas ihana Turku ja nukketeatteriväki. TIP-Fest on kyllä aina niin lämminhenkinen ja kiva tapahtuma, ja paikallinen nukketeatteriporukka parasta. Nytkin sain jutella mukavia esitysten välissä ja tuntea itseni tervetulleeksi. Parasta marraskuussa!

Kuvien copyright: yleiskuva oma, The Unmentionable - Maija Kurki, Tea For Two - Jesper Dolgov, Funny - Jussi Virkkumaa

Näin esitykset ilmaisilla pressilipuilla, kiitos!

Extra-neitsyt evankeliumi / Tehdas Teatteri 23.10.2022

Jotenkin koko ajatus kuulostaa absurdilta: yhden miehen poliittinen esineteatteriesitys Palestiinan ja Israelin konfliktista, toteutettuna dildoilla ja muilla seksileluilla. Samaa mahtoivat miettiä rahoitusta antaneet säätiöt hakemusta lukiessaan. Mutta onneksi rahoitus onnistui, esitys valmistui, ja siitä tuli juuri tämänlainen! Ishmael Falke on ehkä paras ihminen toteuttamaan tämmöisen hieman erikoisemman esityksen, juuri tästä aiheesta. Tel Avivissa syntynyt nukketeatteriosaaja on asunut pitkään Suomessa, ja on yksi meikäläisen nukketeatteriskenen arvostetuimpia ja taitavimpia taiteilijoita. 

Grus Grus Teatterin ja Tehdas Teatterin yhteistuotanto Extra-neitsyt evankeliumi käy tunnissa läpi konfliktin syyt, seuraukset, todellisuuden ja historian. Hauskasti ja opettavaisesti, eikä todellakaan ryppyotsaisesti. Kyllä kymmenien dildojen puvustaminen ristiretkeläisiksi, assyrialaisiksi, mamelukeiksi, ottomaaneiksi ja mm. Napoleoniksi on vaatinut kyllä aikaa ja vaivaa, kiitos Helena Markku tästä. 

Yhdessä Falken kanssa me katsojat Tehdas Teatterin vintillä, seksikaupan lavasteissa, kuvittelemme olevamme vuoden 2000 Beetlehemissä. Sovimme yhdessä myös että hän on sinne avattavan seksikaupan myyjä. Yleisö pääsee myös osallistumaan, sillain sopivasti ja hauskasti. Serpentiinit, vappupillit, kimallehatut juhlistavat meidän nimeämän kaupan (Vihreä 69) avajaisia.  Ja sitten alkaa, se loputon asiakkaiden ramppaaminen. Vaikka haluaako kukaan heistä ostaa seksileluja? Vai onko tulijoilla poliittisia pyrkimyksiä, kenties jopa pahat mielessä? Kas kun ensimmäinen intifada sattuukin seksikaupan avajaisiin ja kaduilla kuohuu muistakin syistä kuin että seksilelut ovat saapuneet kaupunkiin.

Jarkko Forsmanin valot tukevat tapahtumia ja toimintaa, ja lopussa hieman äänitehosteiden ja muiden kanssa jännittävätkin. Valtteri Alasen äänisuunnittelu toimii myös.

Vierailevia ohjaajia on peräti kaksi: palestiinalainen nukketeatteritaiteilija Husam Abed ja israelilainen ohjaaja Idit Herman. En tiedä millainen prosessi tämä kolmen asiantuntijan kimppaohjaushomma on ollut - olisinpa ollut kärpäsenä katossa. Kannattaa muuten katsoa tämä Ylen juttu esityksestä! Siitä selviää myös miksi esitys on toteutettu nimenomaan dildoilla.

Vuosia olen koittanut ymmärtää mistä koko konfliktissa on kyse mutta vasta Extra-neitsyt evankeliumin myötä oivallan asian (tai saan ainakin jonkunlaisen aavistuksen siitä). Se on samalla hulvattoman hauska ja nokkela esitys, mutta toki myös traaginen ja surumielinenkin. Politiikkaa käsitellään eri kanteilta. Lähi-itään ei vaan ole saatu rauhaa, ei kaikkien näiden vuosienkaan aikana. Falke on mestarillinen, niin tarinankertojana kuin tunnelmanluojana, nukettamisesta puhumattakaan. Rauhankyyhky on erinomaisen hyvä vastanäyttelijä. Näemme myös jongleerausta, pääsemme laulamaan yhdessä "Tämä maa on luvattu maa" ja koemme taivaasta laskeutuvan enkelin. Viiksien avulla Falke muuntautuu seksivälinekauppiaaksi, ja taas asiaa kommentoivaksi Ishmaeliksi.

Omat tunteet vaihtelevat laidasta laitaan, esityksen tunnelman mukaan. Välillä itku ei ole kaukana, välillä saa nauraa maha kippurassa ja sitten taas on karnevalistinen meininki. Tai pistää vihaksi. Harvinaislaatuista, että tunnin aikana pääsee moiselle tunteiden vuoristoradalle. 

Extra-neitsyt evankeliumi on ainutlaatuinen show, jonka loput esitykset ovat ansaitusti loppuunmyytyjä. Ei helppo aihe, ei Falkelle eikä katsojillekaan, mutta erittäin tärkeä, kiinnostava ja viihdyttävä. Ikäsuositus 18, ihan aiheesta.

Esityksen kuvat Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Metsän pelko / Teatteri Telakka 27.4.2022

Haa, ihan huikean hienoa! Nimittäin se että tämä sama poppoo on taas loihtinut uuden kauhunukkemystikaalin katsojien iloksi. Räähkän luku tuli nähdyksi keväällä 2017 Oh My Puppets -festivaaleilla ja tämä Metsän pelko on hyvin samoissa liemissä keitelty teos. Sopivassa suhteessa sanatonta esiintymistä, musiikkia, nukketeatteria, mystiikkaa, teatterin taikaa ja katsojan mielikuvituksen aktivointia. Toivon lisää paljon tätä samaa!

Muusikko/esiintyjä/jouhikkovelho Pekko Käppi, nukketeatterispesialisti Alma Rajala ja valomestari Nadja Räikkä vastaavat visuaalisuudesta ja dramaturgiasta, esiintyvät ja tekevät liki kaiken muunkin (Käppi musiikit ja äänisuunnittelun, Rajala ohjauksen ja Räikkä valosuunnittelun). Heini Maaranen on osallistunut nukkien tekijänä ja tarpeiston hankkijana. Metsän pelko on kuin luotu Teatteri Telakan narisevaan ja intiimiin ullakkotilaan. Se luottaa enemmän kauhuelementtien vaivihkaiseen esilletuontiin ja kutkuttavaan äänimaisemaan kuin varsinaisesti vereen ja suolenpätkiin. Yliluonnollisia otuksia, muinaista shamanistista mystiikkaa, metsän henkiä ja mielikuvitusta. Kalevalaista loitsuperinnettä, rituaaleja, outoja olentoja. Kaikkea tätä ja paljon muuta. Vain katsojan mielikuvitus on rajana. 

Kaikki alkaa vanhoista ikkunanpokista ja niiden takaa kurkistelevista olennoista. Heti tulee ajatus autiotalosta missä kummittelee. Pokat liukuvat pois ja pääsemme sahoja kanniskelevien ja soittavien tyyppien matkaan. Onko tässä joku retkikunta, metsurit vai tavalliset leireilijät? Mukana on ainakin mittava arsenaali termospulloja, reppujakkaroita ja jopa Mölkky-peli. Niiden kanssa, ja toki myös sahojen ja aurauskeppien, on hyvä lähteä pienelle metsäretkelle - jolta kenties ei ole paluuta. Aurauskepeistä ja vanhoista Airam-termareista tehdään linja, kenties metsän raja mitä ei sovi ylittää. 

Metsän kruunupäät ilmestyvät sorkat kopisten, ja nauhalta kuuluu loitsuja Tapiolle, metsän kuninkaalle. Kun teltta on pystytetty alkaakin hulabaloo. Äänimaisema on mielenkiintoinen, erilaista mölinää ja murinaa, takaperoisilta kuulostavaa puhetta, epävireistä kanteletta (?), jouhikkoa ja sahoja. Kakofonista ja vähän pelottavaakin. Kuulemme nauhalta myös tarinan Ilkka-nimisestä metsästäjästä. Mielikuvitus tekee tepposet, vai tapahtuuko tämä kaikki todella. 

     

Valot, ja erityisesti varjot ja pimeys, on tärkeä tunnelman luojana. Mitä kaikkea pelottavaa pimeys kätkeekään uumeniinsa. Metsän pelko tarjoilee valoilla erityisen koskettavia tunnelmia.

Suomalaisilla on ollut aina läheinen suhde metsään, mutta metsää on myös suruttomasti hyödynnetty, jopa raiskattu. Metsä on ollut turvapaikka, toki myös ruoka-aitta ja raaka-ainevarasto. Mutta metsä kostaa, tavalla tai toisella, nämä ihmisen väärinkäytökset. Mitä jää jäljelle kulkijoista, jotka sinne pahoin aatoksin käyvät? Mitä tapahtuu kun metsä tuleekin liian liki, jopa sisimpään? Metsän pelko on siinäkin mielessä mahtava että se jättää katsojan mielikuvitukselle paljon pelivaraa. Juu, vihjeitä annetaan kosolti, ja näytetään kohtauksia, mutta katsoja saa pohtia mitä tässä tapahtuu. Jostain syystä mä pitkään muistin että tämän esityksen nimi on Metsän peitto. Sekin olisi voinut sopia.

Tunnissa ehtii kokemaan kaikenlaista, ja yllättäen Metsän pelko ei olekaan niin synkeä mitä voisi kuvitella. Mukana on myös hauskuutta ja ilon pilkahduksia, vaikka enimmäkseen tämä toki on aika mollivoittoinen esitys. Itsekseen liukuvat mölkkypalikat, tappelut teltassa (joka muuttuu suorastaan eläväksi olennoksi), heiluvat sahat - koko metsä herää eloon kaikkine olentoineen. Jäljelle jää vain ihmisrauniot, nippa nappa pelastuneet. Vai ovatko sittenkään? Lopun ikkunanpokat ja niissä näkyvät valaistut purnukat kertovat toista kieltä. 

Esityksen jälkeen on kuin olisi läpikäynyt jonkun riitin itsekin, käynyt syvällä matkalla. Shamanistinen trippi mielen kauhuihin, ja metsän syövereihin. Aivan loistava esitys! 

Kuvien copyright Jussi Virkkumaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.