Once / Turun kaupunginteatteri 27.9.2024

Näin tämän hienon Enda Walshin kirjoittaman musikaalin Lilla Teaternissa 4 vuotta sitten Jakob Höglundin ohjaamana ruotsinkielisenä versiona, ja toki muistan myös hieman vanhemman elokuvan (onko siitä muka jo 17 vuotta??). Turun kaupunginteatterin Once on lämminhenkinen, romanttinen ja aika surumielinenkin musikaali, mutta on siinä ripaus optimismiakin! Musikaali kertoo tsekkiläisen muusikko-yksinhuoltajaäidin ja irlantilaisen katusoittaja-pölynimurikorjaajan äkillisestä kohtaamisesta ja mihin se johtaa. Ohjaaja Mikko Kouki on tehnyt hyvää työtä koko ensemblen kanssa. Pääosassa loistavat Mikael Saari ja Linda Hämäläinen, joka tekee taas yhden aivan hurmaavan roolisuorituksen.

Once on hieman sadunomainen tarina, vaikka toisaalta myös hyvin realistinen. Synkkiä ajatuksia hautova muusikko soittaa omia kappaleitaan kaduilla. Eräänä päivänä hän kohtaa rikkinäisen pölynimurin kanssa kadulla kulkevan tytön - ja ihmeitä alkaa tapahtumaan. Tai eihän toki mikään itsestään tapahdu, mutta tytön innostus ja periksiantamattomuus käynnistää tapahtumaketjun. Sen lopputulemana on saada lahjakkaan muusikon kappaleet nauhalle.

Molemmilla on tahoillaan hankala tai selitystä kaipaava ihmissuhde, josta he eivät ole päässeet irti. Romanssi häilyy kaiken taustalla, mutta ei saa koskaan täyttymystään. Ja ehkäpä se tekeekin tästä tarinasta niin realistisen, eivät kaikki ihastukset etene siitä pidemmälle. Joskus suloisinta onkin se "mitä jos" -fiilis mikä tässäkin on vahvasti läsnä.

Erityisesti rakastin upeaa lavastusta. Peter Ahlqvist on suunnitellut hienosti katosta riippuvia elementtejä käyttäen eri miljööt. Lavastuksessa myös hauska ratkaisu on se, että huoneinteriöörit vain ilmaantuvat lavalle. Pölynimurikorjaamon katosta roikkuu tietenkin erilaisia imureita, musiikkikaupan katosta erilaisia soittimia ja muuten siellä on rykelmä erilaisia valaisimia. Niitä hyödynnetään myös Janne Teivaisen valosuunnittelussa, joka on hämyisää ja tunnelmallista. Ihana tähtitaivasvalaistus myös.

Maanläheiset puvut on suunnitellut Elina Vätti ja niissä riittää myös yksityiskohtia ihasteltavaksi. Erityisen näyttävät ovat Jouni Prittisen koreografiat! Lavalla on väkeä aika paljon eli näyttelijöiden lisäksi muusikoita. Kaikki liikkuvat paljon, soitintensa kanssa ja muutenkin. Ilo katsella!

Tytön koti on täynnä tsekkisukulaisia ja on jotenkin hauskaa kun he musisoivat ja laulavat irkkuhenkistä kansanmusiikkia - vaikka nyt ollaan Irlannissa, joka on jollain tapaa kansanmusiikin kehto.

Mikael Saari on hyvä musikaaliesiintyjiä, mutta minulle hieman vaisu. Linda Hämäläinen sen sijaan on aina hurjan karismaattinen ja niin nytkin. Hänen äänensä on ilmaisuvoimainen ja lumoava ja koko lavapreesens vie jalat alta.

Stefan Karlsson tekee oivallisen roolin pankinjohtaja-muusikkona ja Otto Kanerva on aivan huikea rempseänä musiikkikaupan pitäjänä, joka isällisestikin haluaa ehkä vokotella tyttöä. Mika Kujala pojan isänä on surumielinen, mutta lämmin. Ulla Koivuranta on ihana ja topakka äiti. Bändiläisistä erityisesti "hullu rumpali" eli Antti Kankkunen on mainio hahmo. Koko loistava ensemble on kyllä vedossa.

Musikaalissa on paljon mukava sanailua, mutta pääosassa on tietenkin alkuperäisen katumuusikon Glen Hansardin ja alkuperäisen tsekkitytön Markéta Irglován musiikki. Mukana on tietenkin perinteisiä irkkumusiikin soittimia viulusta kitaraan, mutta paljon muitakin, ja miten suurella sydämellä ja tunteella niitä soitetaan! Tekisipä mieleni monta kertaa nousta ylös tanssimaan. Myös tapahtumapaikka eli Dublin on isossa roolissa.

Esityksessä on myös paljon huumoria. Elämäniloa vaikka sydän märkänisi. Koko katsomo repesi nauruun, kun pankinjohtaja kertoi musiikkikauppiaalle "mä en niin välitä rinnoista, vaan oon enemmän peenismiehiä" johon musiikkikauppias lakonisesti vastasi "sellaista ei joka naisesta löydy". Ihanaa oli myös se että tässä oli paljon pieniä sivurooleja, joille on silti saatu vahva persoona. 

Once on hyvä esimerkki siitä miten irlantilainen musiikki on universaalista. Lämminhenkistä ja yhdessä tekemisen meininkiä. Tämä on välillä vähän kuin konsertti enemmän kuin varsinainen musikaali. Ei mitään elämää suurempaa teatteria, mutta varsin mukava perjantai-ilta Turussa.

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen. Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

School of Rock / Tampereen työväen teatteri 5.9.2024

No nyt pääsi esitys yllättämään tämän katsojan! Lähtökohtaisesti en tiennyt School of Rockista muuta, kuin että se perustuu samannimiseen elokuvaan jota tähdittää Jack Black (josta en ole koskaan näyttelijänä pitänyt). Mielikuvissani heppu on joku rähjäinen luuseri joka syystä tai toisesta päätyy opettamaan lapsille rokkia. Leffaa en siis ole nähnyt. Halusin silti nähdä tämän esityksen, koska Samuel Harjanne ohjaa ja koska se on Tampereen työväen teatterin tämän syksyn musikaali. Ajatuksella: hohhoijaa, lapset "soittaa" rokkia ja joku nevöhööd-näyttelijä niitä opettaa.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Tavallaan odotukseni toteutuivatkin: rähjäinen wannabe-rokkari päätyy hienoon yksityiskouluun opettamaan lapsille rokkia. Mutta kaikki muu olikin ihan höpöhöpöä: nämä lapset olivat timanttia ja opeakin näytellyt Jaakko Wuolijoki ihan huippu! Pankaas nimi mieleen, nimittäin lavakarisma, asenne ja ääni on tässä miehessä kohdallaan.

Esitys on hauska, se on syvä kurkistus rokin historiaan ja klassikoihin, se on myös koskettava. Jalka vipatti Andrew Lloyd Webberin musiikin tahdissa ja mikä ihmeellisintä, nämä lapset soittivat ihan itse! Harjanteen ja TTT:n rokkikoulu on siis valmentanut taas tukun esiintymishalukkaita lapsia ja kuorinut heistä esiin ihan pesunkestäviä ammattilaisia. Huippua! School of Rock jatkaa ansiokkaasti Harjanteen ja Työviksen hedelmällistä yhteistyötä lasten parissa. Billy Elliot sen aloitti ja Matilda jatkoi. Tämä on se kaikkein rokein teos ilman muuta.

Julian Fellowesin käsikirjoittama ja Glenn Slaterin sanoittama Webber-musikaali on taitavasti Hanna Kailan suomentama. Välillä juoni on aavistuksen ennalta-arvattava, mutta onneksi mukana on vähän yllätyksiäkin. Ohjaaja Harjanne nyt osaa hommansa vaikka silmät sidottuina ja takaperin. Esitys on hiottu loppuun asti, ja kaikki palaset loksahtavat paikalleen. Webberin musiikki on ehtaa Webberiä, mutta rokkitwistillä. On mukana vähän sellaista raskaampaa balladiakin. Tähän on tuplamiehitys lapsinäyttelijöiden osalta, ja olisi kyllä kiva nähdä toinenkin porukka. Ja niin hienosti kun lapset itse soittavatkin, saavat he taustatukea kuusihenkiseltä rautaiselta bändiltä, kapellimestarinaan ensi-illassa Tony Sikström.

Koreografi Jari Saarelainen on tehnyt hienot tanssikuviot ja muun liikesuunnittelun koko sakille.

Jaakko Wuolijoki on siis työtön muusikko Dewey, joka haaveilee musiikillisesta läpimurrosta ja majailee kaverinsa sohvalla. Kunnianhimoiset suunnitelmat eivät näytä toteutuvan, koska viimeisimmästä bändistä ja työpaikastaan levykaupassa mies on saanut kenkää. Yllättävä mahdollisuus työllistymiseen ja rahan tienaamiseen ilmaantuu ja Dewey pestautuu kämppiksen identiteetillä hienoon kouluun opettajaksi. 

Pesunkestävänä rokkimiehenä hän ei ymmärrä lasten tietämättömyyttä rokin olemuksesta, ja alkaa salaa valmentamaan heitä tulevaan Battle of the Bands -tapahtumaan. Osaavathan lapset musisoida, mutta vain klassista. Opetussessiot ovat hauskoja, konfliktit konservatiivisen opettajakunnan kanssa taattuja ja mahtuu mukaan romanssiakin tiukkanutturaisen johtajattaren kanssa.

Muutkin aikuisnäyttelijät tekevät hienoa työtä. Juha-Matti Koskela Deweyn ex-bändikaverina ja nykyään sijaisuuksia tekevänä opena on mainio kaikessa pidättyväisyydessään. Sitäkin herkullisempi on lopun Kiss-henkinen muodonmuutoksensa, kun Ned löytää selkärankansa taas! Tämän tiukkapipoisena tyttöystävänä Pattynä Pihla Pohjolainen on mainio, ei ihme että Ned-ressu on tossun alla. 

Jos Ned kokee muodonmuutoksen, niin sitä todellakin kokee myös koulun johtajatar Rosalie (Anne-Mari Alaspää). Ruudullisiin jakkupukuihin pukeutuva nainen uskoo kuriin ja järjestykseen, mutta kun Dewey pölähtää hänen kouluunsa ja elämäänsä, niin syvälle hautautunut rock'n'roll muistuu mieleen. Kun ei rehtori voi olla hauska tai rento. Hiukset aukeavat nutturalta ja yhteinen rakkaus Stevie Nicksiin sinetöi jotain tärkeää. Kun Alaspää tulkitsee Taikahuilun Yön kuningattaren aarian niin huh! Mikä ääni ja mikä mimmi!

Loput aikuiset näyttelevät sekä vanhempia, opettajia, bändiläisiä jne. Petra Aholan poliisi on aika tyrmäävä!

Mutta niin hyviä kuin aikuiset ovatkin, on tämän musikaalin päätähtiä ilman muuta huikea lapsijoukko. Näillä oli perheet, jotka eivät kuunnelleet, eivät välittäneet, eivät antaneet aikaansa, tai eivät ymmärtäneet monin tavoin erilaisia lapsiaan. Mutta kun lapset löytävät oman äänensä ja tulevat nähdyiksi omina lahjakkaina itsenään uuden sijaisopettajansa toimesta, niin johan vanhempienkin silmät aukeavat. Pientä ravistelua ja kapinallisuutta siihen tarvitaan. Voi kun jokaisen kiusatun, syrjityn ja vanhempiensa "hylkäämän" lapsen elämäänsä saisi oman Deweyn tapaisen innostavan open!

Lapsista sykähdyttävimmät roolityöt tekivät Viola Käki sulkeutuneena Tomika-tyttönä, joka syttyy hehkumaan laulaessaan Amazing Gracen, huh mikä ääni! Myös Ben Rossi on vakuuttava kitaristi Zack. Wilbert Savolainen ihanan symppis muotiluomuksia loihtivana Billynä ja entäs sitten topakka ja toimelias Summer, jota Alma Järvensivu valloittavasti tulkitsee. Eevi Salo on todella cool bassonsa varressa ja sitten on pikkiriikkinen ja suloinen rumpali Freddie (Jerry Holm) ja lahjakas kosketinsoittaja Lawrence (Matias Penttilä). Mutta ihan joka iikka ansaitsee aplodit, sillä tämä sakki on lahjakkuuksia täynnä. Muita rooleja ensi-illassa näyttelivät Lucas Aidoo, Miitu Järvinen, Miisa Kivimäki, Ukko Nieminen, Konsta Okkonen ja Iiris Riekki. 

Peter Ahlqvistin lavastus on ihanan tyylikästä ja konservatiivistakin. Yksityiskoulu näyttää juuri siltä kuin voitte kuvitellakin: tummaa puuta, muhkeita Chesterfield-sohvia ja hillittyä tapettia. Deweyn luokassa puhaltavat muutoksen tuulet myös sisustuksessa. Ja sitten on toki lähibaaria jukebokseineen ja Nedin ja Pattyn siisti kämppä josta Dewey on sisustanut yhden kulmauksen omannäköisekseen. 

Silmä lepää myös Pirjo Liiri-Majavan monipuolisessa puvuissa. Lapsilla on toki koulupuvut ja Dewey on nuhruinen, mutta opettajien ihastuttavat tweediä henkivät konservatiiviset asut ovat ihania katsella. Ja sitten toki luovuus kukkii kun päästään esiintymisasuihin, wau! Rokkikliseitä pullollaan, on glitteriä ja spandexia. Emmi Puukka viimeistelee lookit kampauksilla ja hienolla maskeerauksella. Eero Auvisen valot rokkaavat ja yhdessä Kalle Nytorpin toimivan äänisuunnittelu ne pelaavat hyvin yhteen.

School of Rock kertoo hyväksynnästä ja nähdyksi tulemisesta, kiusaamisesta ja yhteisöllisyydestä. Se on lämminhenkinen musikaali, joka saa kyllä liikuttamaan, itkemään ja nauramaan, ja ennenkaikkea ihmettelemään miten lahjakkaita esiintyjiä lavalla taas on. Olin todella positiivisesti yllättynyt ja voinkin suositella tätä kaikille hyvän musiikin ystäville, myös heille jotka eivät kuuntele rokkia.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hullu prinssi 2.4 / Tampereen työväen teatteri 12.4.2024

Ihanaa, fantasiamusikaali Hullu prinssi on täällä taas! Alunperin Kangasalan lukion projekti on kokenut monta reinkarnaatiota; tämä versio on usean eri tahon yhteistyötä. Mukana ovat Hatanpään lukio, Tammerkosken lukio, Sammon keskuslukio, Tampereen konservatorio, Pirkanmaan musiikkiopisto ja Ammattiopisto Tredu. 2,5 tunnin aikana opimme paljon Suomen 1500-luvun historiasta ja erityisesti saamme tietää miten haarukka saapui maahamme.

Lisäksi saamme nauttia uskomattoman taitavien nuorten esiintymistaidoista, musiikista, lauluista ja tanssista. Monikymmenpäinen orkesteri irroittelee Maija Koskenalustan säveltämän monitahoisen musiikin parissa ja Hanna Suutelan tekstiä tulkitsee hieno kaarti (toivottavasti) tulevia esiintyjiä.

Tarinan keskiössä on lukiolaistyttö Martina, jonka pitäisi tehdä kouluhommaa, mutta sen sijaan hän tempautuu 1500-luvun Turkuun. Kaupunki valmistautuu Juhana Herttuan häihin ja oudosti pukeutunut Martina herättää lähinnä epäilyksiä. Kertojana toimiva kirjuri Finne (raamikas Ukko-Ilmari Majamaa) on isossa roolissa, ja onneksi myös Martinan puolella. Ja vaikka kirjurin tehtävänä on vain kirjata tapahtumat eikä hän voi vääristellä totuutta... voi hän kuitenkin omalta osaltaan vaikuttaa siihen miten historia kerrotaan.

Monenlaisen juonenkäänteen jälkeen tarinalla on, tietenkin, onnellinen loppu. Vai onkohan sittenkään, riippuu näkökulmasta. Aikamatkustustarinat ovat aina aika monimutkaisia - miten voit olla vaikuttamatta tulevaisuuteen liikaa? Näissä Hulluissa prinsseissä on se kiva juttu, että jokainen työryhmä laatii oman, uniikin loppuratkaisunsa. Niin nytkin.

Mikko Bredenbergin taitavasti ohjaaman Hullu prinssin ehdoton vahvuus on näyttävät joukkokohtaukset. Kyllä se vaan on hieno näky kun Työviksen iso näyttämö on oikeasti täynnä ihmisiä, jotka laulavat ja tanssivat. Riikka Puumalaisen koreografiat ovat näyttäviä ja esiintyjät hyödyntävät laajaa lavaa tehokkaasti. Joanna Weckmanin pukusuunnittelua on ilo katsoa: värikästä ja luovaa, samanhenkisiä kuoseja ja valtavan monimuotoisia asusteita. Varsinkin korsettiratkaisut ovat ihania. Ja taas: modernit lenkkarit pilkottavat epookkihenkisten pukujen alta (varsinkin Juhana-herttuan punaiset tennarit pistivät silmään).

Jaakko Sirainen hyödyntää lavastussuunnittelussa lavan nousevia ja laskevia elementtejä hyvin. Muutenhan tässä ei kauheasti lavastusta olekaan, koska esiintyjiä on niin paljon että he riittävät. Sen sijaan myös Siraisen suunnittelemat hulppeat valot ja videot ovat isossa roolissa näyttämökuvan luomisessa. Susan Vehniäinen on tehnyt valtavan urakan maskien ja kampausten suunnittelussa; näyttäviä ovat.

Mira Taussi on valmistanut hienot nuket esitykseen, ja lisäksi niitä osataan taitavasti käyttää. Silmä lepäsi myös tanssijoiden kohtauksissa, ja akrobatiaakaan ei ole unohdettu. Joukkojen liikuttelu on näyttävää.

Mukana on valtava joukko lahjakkaita esiintyjiä. Martinalla on tuplamiehitys, ja nyt nähty Sini Besis oli ainakin erinomainen roolissaan. Kaunisäänisenä ja karismaattisena esiintyjänä häntä on ilo katsoa lavalla. Niila Nousiainen on hyvä Magnus Vaasa, hällä on sopivasti pilkettä silmäkulmassa. Shakespearelta napattu hupaileva kaksikko Rosenkrantz (Onni Nurmi) ja Guildenstern (Aapo Salonen) ovat hetkittäin jo liiankin hauskoja alive and kicking man -hokemallaan, mutta ei heistä voi olla tykkäämättä. Kaarina Hannuntytär (Riina Mattila) on heleä-ääninen ja loputtoman ymmärtäväinen mutta hänen vanhempansa (Annabella Grönlund ja Katariina Viinikainen) ovat läpimätiä ja kieroja ihmisiä - hienot roolityöt siis. Varsinaiset luihuiset!

Puolalaiset Jagellonican siskokset on varsin upea kvartetti, kiitos Aino Ingalsuo, Josefina Eerola, Sofia Rekonen ja Salli Myllymäki. Eikä kaikkien vaatteiden tarvitse olla epookkia, ei suinkaan. Pinkit ja liilat kevyttoppatakit ja lippikset sopivat ihan varsin mallikkaasti mukaan. Tuli jotenkin Hamilton-musikaali mieleen tästä nelikosta. Muutenkin monen ison hittimusikaalin kaikuja kuulee siellä ja täällä, eikä haittaa ollenkaan. Meillä on myös hovinarrit Dorothea ja Barbara, mutta ensi-illassa saimme nähdä lavalla vain toisen heistä hienoäänisen Olivia Nippulan esittämänä, mutta tuplaäänellä silti. Aaro Strömmer oli vallan katu-uskottava Juhana-herttua, samalla symppis mutta myös aavistuksen koominen. 

Yksi koskettavimmista kohtaloista/kohtauksista oli Juhanan jalkavaimo-Kaarinan naittaminen Vestgötelle (Samuel Yli-Jokipii) ja heidän todella kaunis duettonsa. Heleä-ääninen piispa (Alma Himanen) ansaitsee myös erityismaininnan.

Katsellessani ja kuunnellessani Hullua prinssiä jo kolmatta kertaa koin hienon oivalluksen: miten kaikki maailman tarinat kietoutuvat yhteen. Ja mitä enemmän lukee ja kokee erilaisia kertomuksia niin sitä enemmän niitä yhtymäkohtia huomaa ja voi kokea ahaa-elämyksiä: haa, tämähän viittaa siihen teokseen, ja tämä taas voisi olla kunnianosoitus siihen suuntaan. Se kannustaa kaivelemaan kirjoja ja myös nettiä, että mites se juttu taas menikään. En tiedä käykö teille muille ikinä näin? Varsinkin historiaa sivuavan esityksen nähtyäni janoan lisää tietoa niistä henkilöistä ja siitä aikakaudesta.

Ensi-illassa oli katsomossakin riehakas tunnelma ja varsinkin tennis/ilmakitarabiisissä innostuttiin. Meno on lavallakin vauhdikasta. Ihanaa kun yleisökin tempautuu mukaan!

Kaiken tuoksinassa Martinakin oppii että historiassa myös vaimoilla, siskolla ja muilla naisilla on iso ja tärkeä rooli - vaikka virallinen historiankirjoitus heidät usein sivuuttaakin. Hullu prinssi on kyllä ensisijaisesti naisten musikaali, vaikkei heillä muka olekaan merkitystä. Feministinen teos, kaikilla hyvillä tavoilla.

Haluaisin kuunnella musiikkia enemmänkin, eli olisikohan joku tallenne tulossa?

Vielä olisi 2 esitystä jäljellä, mutta liput menevät nopeasti. Eli kannattaa ehdottomasti käydä kokemassa mitä suuri joukko taiteellisesti lahjakkaita nuoria voi saada aikaan hienon teoksen parissa. Jään innolla odottamaan Hullun prinssin seuraavaa tulemista.

Esityskuvien copyright Hilla Viljamaa.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Something Rotten / Åbo Svenska Teater 30.12.2023

Teatterivuoteni viimeinen esitys osui sattumien summana Turkuun. Muutamia kertoja tänä syksynä olen koittanut päästä katsomaan Something Rottenia, mutta nyt vasta onnistui. Vaan hyvää kannattaa odottaa, se on mottoni. Yksi niistä. Something Rotten on kyllä mainio musikaali. Tämä oli nyt neljäs eri tuotanto minkä pääsin kokemaan, ja jopa toinen ruotsinkielinen! Ensin Ruotsissa Wermland Operan versio 2018, sitten Törnävän kesäteatterissa Seinäjoella 2021 ja vielä Lahden kaupunginteatterissakin 2022. Kaikissa oli omat hyvät puolensa ja silti riittävän erilaisia jotta pysyy katsomisinto yllä.

Something Rotten on mainio musikaali musikaaleista, niiden tekemisestä ja lainalaisuuksista. Kaikki tämä Shakespearen aikaan sijoitettuna. Kieli poskella tehty, svengaava ja hillittömän hauska. Kaikkein eniten saa irti mikäli musikaaliskene ja/tai Shakespearen näytelmät ovat tuttuja, mutta varmana toimii muillekin. Onhan tässä mukana kaikki mahdolliset ja mahdottomat musikaalikliseet! Markku Nenosen ohjaama ja koreografioima musikaali tarjoaa kieli-iloittelua, tanssia, laulua ja monenmoisia juonenkäänteitä. Oli myös erittäin kiinnostavaa nähdä paljon itselleni uusia (ruotsalaisia) musiikkiteatteriammattilaisia lavalla!

Tarinassa köyhät veljekset koittavat luoda elantoaan Lontoon teatterimaailmassa, ja jatkuvasti Shakespeare ja muut osaavammat vievät parhaat ideat ja katsojat. Kunnes pienillä vippaskonsteilla ja perheen säästöillä osutaankin kultasuoneen - ja löydetään uusi tapa viihdyttää katsojia, musikaali! Mitä siitä seuraa, no kaikenlaista kommellusta ja väärinkäsitystä, kuin Shakespearen näytelmissä konsanaan.

Lavastaja Jani Uljas on jo tämän kerran lavastanut, Törnävän kesäteatteriin. Nyt nähdään siitä hieman jalostuneempi muoto, mutta Globe-teatterin pyöreä muoto on se pääjuttu tässäkin. Lava ei ole suurensuuri, mutta hienosti elementit kääntyvät ja muuntuvat toisiksi tiloiksi. Jylhää ja komeaa. Elina Vättö on loihtinut upeat steampunk-henkiset asusteet, joissa silmä lepää. On toki 1500-luvun lopun muotivirtauksia, sametteineen ja röyhelöineen, mutta hienolla spefi-twistillä. Shakespeare pukeutuu kuin glamrocktähti. Ja sitten on kultaa ja kimallusta kun päästään musikaalijuttuihin. Shylock juutalaisena liituraidassa, mutta takki pinkillä glittervuorella, koska hän on teatteri-ihminen. Nigel Bottom voisi olla ilma-aluksen kapteeni tai tutkimusmatkailija! Ihanaa silmäkarkkia, ja Sarianna Sormusen maskeeraus täydentää visuaalisen ilmeen.

Harmikseni musiikki tuli nauhalta, ja vaikka Martin Segerstråle vastaa musiikkipuolesta, en oikein tiedä mikä hänen tehtävänsä on? Kuitenkin jonkunlainen kapellimestari, tai musiikillinen esimies. Onhan se toki iso säästö jos ei tarvitse isolle bändille maksaa joka esityksestä, mutta jotenkin elävä musiikki kuuluisi musikaaliin. Jaakko Savelan äänisuunnittelu ja Antti Niitemaan valot toimivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa. 

Musikaaliperinteiden mukaisesti tässäkin on paljon steppausta, ja niiden koreografioista voi kiittää Säde Kajovaaraa. Muutenkin tanssinumerot ovat kivaa katsottavaa, ja vauhdilla mennään. Toisen näytöksen aloittava pyyhekoreografialeikki on hauska.

Bottomin veljeksinä nähdään ruotsalaiset Elias Wallin (Nigel) ja Eric Hallengren (Nick), jotka molemmat olivat onnistuneita rooleissaan, varsinkin Wallin ujona reppanana. Nickin vaimo Bea on ÅST:n oma Daniela Franzell, joka on ihana topakka ja räyhäkkä-ääninen. Sekopäisenä Nostradamus-ennustajana säkenöi hurmaava Victor Molino Sanchez, Ruotsista hänkin. Aika hauskat ennustuskoreografiat, Mainio Samuel Karlsson on monesta ÅST:n jutusta tuttu, ja sopii vallan mainiosti Shylockin rooliin heinäsirkkamaisine olemuksineen ja innostuvine käsienliikkeineen, joissa popkornitötterö heiluu. 

Kiihkouskovaisena puritaanina mylvii Ingemar Raukola, ja tämän Jeremiah onnistuu naurattamaan joka kerta kun avaa suunsa ja varsinkin kun puhaltelee poskiaan. Herkullisia (ja hekumallisia) repliikkejä. Muutenkin koko puritaaniporukka on hulvaton, ja mitkä gospelhenkiset kuviot. Veli Jeremiahin hieman maallisempana tyttärenä Portiana ihana raikas uusi tuttavuus Ruotsista, Josefina Hebbe. Tykkäsin! Ja mikä ääni! Ivan Persson oli oivallinen trubaduuri, ja taas uusi ruotsalaistuttavuus mitä pidettävä silmällä jatkossa.

Sitten meillä on vielä hulvaton Lordi Clapham (Jerry Wahlforss) pinkeissä höyhenissään, campin ruumiillistumana, haa! Wahlforss on aina oivallinen, ja niin nytkin (parhaat lavaltapoistumiset!) Sokerina pohjalla vielä master Shakespeare eli David Lindell, jonka näin viimeksi Svenskanin Next to Normalin Gabe-poikana, *hieman* erilaisessa lookissa. Tässä Shakespeare on glamrocktähti, turhamainen ja itsekeskeinen - ja valmis pöllimään kaikki ideansa muilta. Hersyvä ja herkullinen rooli, ja Lindell vetää viileän rauhallisesti homman kotiin.

Kyllä hieman pienemmälläkin porukalla saadaan aikaan näyttävä ja toimiva esitys, vaikkei sitä livebändiä olekaan. Something Rotten nauraa koko musikaaligenrelle ja pönötyksestä ei ole tietoakaan. Ilta on mitä viihdyttävin, ja nautin kyllä täysin siemauksin ÅST:n versiostakin. Moni lauluista jää päähän soimaan ja omelettiaiheiset asiat jaksavat naurattaa. Ja kyllä mä sitä ruttoaiheista musikaalia fanittaisin. Lopun yltiöamerikkalainen musikaalikliseesumppu on jo aika överi! Oivallinen päätös teatterivuodelleni.

Esityskuvien copyright Pette Rissanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Xanadu / Törnävän kesäteatteri 22.7.2023

Huimaa! Törnävän kesäteatteri Seinäjoella jatkoi tänäkin vuonna hittimusikaalien Suomen kantaesityksiä. Putken aloitti mainio Monty Python -musikaali Spamalot 2019, se jatkui 2021 Shakespeare-aiheisella esityksellä Something Rotten ja vuonna 2022 oli vuorossa Murhan ja rakkauden käsikirja herrasmiehille. Ja mitä esitettiin vuonna 2020? Ei mitään, silloin kärvisteltiin koronassa. Tänä kesänä olikin sitten nostalgiatrippi suoraan kasarille, tuonne glitterin ja diskopopin vuosikymmenelle. 

Pauliina Saloniuksen ohjaama Xanadu onkin varsinainen sekametelisoppa, sillain ihan hyvällä tavalla. Antaumuksella kreikkalaista mytologiaa, pastellisävyjä, ELO-maista musiikkia ja välillä aika naiivia huumoria yhdistelevä teos sai ensi-iltansa Broadwayllä 2007, mutta ei siitä ihan huikeaa maailmanlaajuista menestystarinaa ole tullut. Esityksen jälkeen twiittasin: "kuin ois vetäny tripla-annoksen sokerihuurrutettuja muroja pinkillä hattarakuorrutukella ja strösseleillä", ja kyllä se aika hyvin kuvastaakin Xanadua. Juonenkiemuroita on kaikenlaisia, mutta tässä lyhyesti: Sonny Malone (Mikael Saari) on wannabe-taiteilija Kaliforniassa, joka unelmoi menestyksestä ja kaipaa inspiraatiota. 

Toisaalta Olympos-vuorella on joukko muusia (ei peruna-sellaisia) joiden olemassaolo perustuu taiteilijoiden inspiroimiseen. Vehkeilyiden yms. seurauksena Kleio (Natalil Lintala) päätyy maan päälle ja "inspiroimaan" Sonnyä. Ehtona on että kuolevaiseen ei saa rakastua, tai isäpappa Zeus (Antti Reini) hurjistuu. No, arvaatte varmaan miten Kiran (toki nimeä pitää vaihtaa ettei vaan kukaan tunnista antiikin muusaa) ja Sonnyn käy! Sitten on taas vauras ja kyynistynyt bisnesmies Danny (Antti Reini) joka omistaa Xanadu-nimisen vanhan teatterin, johon Sonny on iskenyt silmänsä perustaakseen sinne rullaluisteludiskon (hei, tää ON kasaria!) Kiran kanssa. Käykin ilmi että piinkovalla äijällä onkin hempeä ja taiteellinen menneisyytensä - mihin Kira oleellisesti liittyy. 

Kaiken tämän pastellihuuruisen Los Angeles -menon lisäksi välillä pääsemme käymään Olympoksella seuraamassa muusien mellastusta. Melpomene (Eeva Markkinen) ihanan noitamaisine nauruineen pelaa omia pelejään houkutellen Kalliopen (Anniina Rubenstein) mukaan omiin kuvioihinsa. Miten muuten Kalliopesta tulee mieleen Potter-leffojen ennustusopettaja Punurmio? Ja jotenkin Melpomenestä kaikki Disney-leffojen pahisnoidat! Ja sitten toki antiikin tarustot heräävät muutenkin hetkittäin eloon seireenien, meduusan, kykloopin ja ennenkaikkea räpsyripsisen kentaurin (Jyri Numminen) hahmoissa. 

Timjami Varamäki on vetäissyt sellaisen glitterhuuruisen puvustuksen että oksat pois! Mieluummin kasariöverit kuin vajarit! Aliina Ilosen huikea kampaus- ja maskeeraussuunnittelu komppaa pastellilookia. 

Juho Lindströmin lavastuksessa yhdistyvät myyttiset pilvenhattarat ja antiikin pylväät neonvärisiin kasaripilvenpiirtäjiin. Lentävä Pegasos on hieman ehkä kömpelö, mutta kun sopivasti siristää silmiään saa ehkä nosturin häivytettyä taustalle.

Toki lopulta juonenpäät yhdistetään ja pahakin saa kenties palkkansa ja hyvät voittavat jne. Vaan ei ennenkuin Zeus on jyrissyt tuomionsa ja paritkin rullaluistelumuuvit on lavalla pyörähdetty. Ja toki laulettu, onhan tämä musikaali! Electric Light Orchestran eli ELOn musiikkin on tuttua jo lapsuudesta, koska muistan vanhempien siskojen sitä kuunnelleen. Itse "löysin" heidät varsinaisesti yhden Doctor Who-jakson ansiosta vasta paljon paljon myöhemmin. Mutta musiikki on rullaavaa ja kivaa kasaridiskoilua, missä yhdistyy hieman mahtipontisia klasarivaikutteitakin. Kasari ja klasari, miten svengaavaa! Xanadussa on muutamia ELOn hittibiisejä eli Jeff Lynnen kynästä, mutta myös australialaisen John Farrarin musiikkia. 

Alunperinhän Xanadu oli leffa, ja siitä osa musiikistakin on peräisin, mutta musikaaliin tuli mukaan myös muuta. Hieman sanoitukset tuntuvat hupsuilta tai kömpelöiltä suomeksi, siis tutumpien biisien, mutta ei anneta sen haitata. Sanoituksissa leikitellään hauskasti myös suomalaisten nykyhittien riimeilläkin. Sen sijaan Mikko Koivusalo on taas kerran suomentanut tekstin (Douglas Carter Beane) hyvin! Sanaleikkejä ja näppärää huumoria. Livebändiä lavalla ei nähdä, mutta Pekka Siistosen tuottama musiikki svengaa ihan hyvin silti. Ja Jyri Nummisen koreografiat ovat mukavan lennokkaat kuten aina, nyt mukana myös rullaluistelua! Sellaisia kasariviboja olen tässäkin näkevinäni...

Esiintyjät ovat vallan erinomaisia, kuten Törnävällä aina. Natalil Lintala on raikas ja kaunisääninen, just sopivan pirtsakka Kleio/Kiran rooliin ja Törnävän luottopakki Mikael Saari just passeli taas tässäkin. On hauska nähdä Antti Reini ekassa musikaaliroolissaan, karismaa miehellä kyllä piisaa sekä tylyn liikemiehen että antiikin ylijumalan rooleihin. Sopivan juro ja yrmy molemmissa, vaan kun pintaa raaputtaa niin sisällä asuu ihan pehmoinen kissimirri. Jo mainittujen esiintyjien lisäksi lavalla nähdään Ville Mäkinen (mm. Thalia-muusana), Katriina Sinisalo (mm. Euterpe-muusana) ja Hely Nylund (mm. Erato-muusana). Niin ja jo mainittu Jyri Numminen oli mainio sekä muusa-Terpsicorena että Hermeksenä (mitkä buutsit ja kypärä)!

Kaikenkaikkiaan Xanadu on ihanan kevyttä hattaraa ja eskapismia, aika överi kattaus kaikkea makeaa. Se tekee lempeästi pilkkaa musikaaleista ja itsestäänkin, eikä ota asioita kamalan vakavasti. Oivallista kesäteatteriviihdettä siis. Meidän lauantain päivänäytöksemme ei ollut ihan täynnä ja katsomossa oli aika paljon vanhempaa väkeä, joten ihan kauheasti ei yleisö mukaan tempautunut. Ensi kesänä Seinäjoella nähdäänkin "elokuvasta tuttu" Tootsie, saapas nähdä millaista menoa silloin on. 

Kuvien copyright Jukka Kontkanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Something Rotten / Lahden kaupunginteatteri 9.10.2022

Ah, tämä on kyllä eittämättä yksi hulvattomimpia ja hauskimpia tuoreehkoja musikaaleja mitä olen päässyt näkemään. Mainiota että toiveeni toteutui näin pian, nimittäin kun Something Rotten nähtiin Seinäjoella Törnävän kesäteatterissa kesällä 2021, niin toivoin että joku toinenkin teatteri tarttuisi siihen ja tekisi vielä ei-kesäteatteriversionkin. Ja hienoa että Lahden kaupunginteatteri toteutti tämän! 

Juonihan on ihan hömppää, mutta kaiken ytimessä on musikaali, miten se saa taiteenlajina alkunsa ja millaisia kliseitä musikaalit sisältävät. Something Rotten nauraa remakkaasti itselleen ja koko genrelle. Mikko Koivusalon ansiokas suomennos jaksaa edelleen hykerryttää, ja Ilkka Laasonen ohjaa porukkaa taiten.

Shakespearen aika oli monellakin tavalla kiinnostavaa ja isot yhteiskunnalliset kontrastit tulevat tässäkin esityksessä hyvin esiin. Meillä on hanttihommia tekevä vähävarainen veljeskaksikko, ketkä koittavat saada jalansijaa Lontoon teatterimaailmassa. Mutta kun pahuksen Shakespeare (Tuomas Korkia-aho), tuo armoitettu lyyrikko ja kansan rakastama diiva, vie aina voiton, suosion - ja naiset. Vaan ovatko kaikki hienot näytelmät ja sonetit todellakin lähtöisin hänen omasta sulkakynästään, vai alkaisiko mestarin runosuoni hieman ehtyä? Ja mistä ihmeestä voisi löytää uutta hyvää kamaa julkaistavaksi?

Retu Perä (Mikko Pörhölä) on teatterimies ja Ruune Perä (Mikael Saari) tämän runoja rustaava velipoika, joka asustaa Retun ja tämän maanläheisen Bea-vaimon (Henna Wallin) nurkissa poikamiehenä. Veljekset kehittelevät musikaalihommia hieman ehkä arveluttavinkin keinoin, Retun turvautuessa asiassa jopa Nostradamukseen (Tomi Enbuska). Vaan ei siitäkään hyvää koidu, ja kieltämättä tulevaisuuden näkeminen voi olla vähän utuista ja näinpä Omelet-musikaali jää ilahduttamaan vain meitä katsojia. Sen lisäksi haluaisin kovasti nähdä musikaalin nimeltään Musta Surma.

Oman lisänsä maukkaaseen soppaan tuovat puritaanit ja erityisesti ihastuttava Portia (Tuuli Paju) johon Ruune kirjaimellisesti törmää, sekä tämän jyrkkämielipiteinen isä Veli Jeremia (Mikko Jurkka). Värikästä sakkia täydentää myös esiintyjänurasta haaveileva rahanlainaaja Shylock (Aki Raiskio), mesenaatti Lordi Clapham  (Teemu Palosaari) ja välisoittoja lurautteleva minstreli (Miikka Wallin). Ja sitten on vielä loistava 12-henkinen ensemble joka taipuu moneen, ennenkaikkea näyttäviin joukkokohtauksiin. Jyri Numminen on laatinut niihin lennokkaat koreografiat; erityisesti steppinumerot sykähdyttivät sydänalaa.

Näyttelijäjoukko tekee tasaisen varmaa työtä. Erityisesti Aki Raiskio teatteriin intohimoisesti suhtautuvana Shylockina iskee, samoin Mikko Jurkan kiihkoisa kirkonmies. Henna Wallinilla oli mukavasti lavakarismaa ja lauluääntä ja Mikael Saari on oivallinen hieman neuroottisena runosieluna.

Sari Suomisen värikylläinen, kekseliäs ja ajan henkeä kunnioittava puvustus on silmäkarkkia ja erilaisia pukuja kyllä nähdään valtava määrä. Erityisesti lordi Claphamin pinkki röyhelöpuku jäi mieleen. Ei kaikki toki pelkkää brokadia ja samettia ole, mutta rahvaankin rytkyt ovat pieteetillä suunniteltuja. Pekka Korpiniityn lavaste-elementit liikkuvat näppärästi ja luovat hyvin autenttisen Lontoo-tunnelman, pienellä Broadway-twistillä.

Something Rotten on erityisen hauska jos on musikaalien ja/tai Shakespearen ystävä (ja tietää tämän tuotannostakin jotain). Bongattavaa nimittäin löytyy. Musiikki on monipuolista ja tyylisuuntia laidasta laitaan edustavaa. Kyllä nämä biisit jäävät jopa päähän soimaan. Moitittavaa löydän paikoitellen heikosta miksauksesta/äänentoistosta, koska sanoista sai paikoitellen aika huonosti selkoa.

Kyllä nyt kannattaa siis piipahtaa Lahdessa nauttimassa. Svengiä ja silmäkarkkia koko rahalla!

Esityskuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dracula / Åbo Svenska Teater 23.9.2022

Bram Stokerin kirjoittama Dracula on klassikko niin kirjana, elokuvissa kuin populaarikulttuurissa yleisemminkin. Mutta musikaalin sankarina häntä ei ole kovin usein nähty, ainakaan Suomessa.  Maailmalla on saatu kokea Frank Wildhornin parikymmentä vuotta sitten säveltämä teos, useanakin versiona. Mutta tämä Åbo Svenska Teaternin versio on ihan omansa, Susanna Airaksinen vastaa ohjauksen lisäksi käsikirjoituksesta ja Kari Mäkiranta sävellyksestä, äänisuunnittelun ja kapellimestariuden lisäksi. Ihan omaa tuotantoa siis, upeaa! Kotimaisia musikaaleja ei ole koskaan liikaa.

Tarinahan on se Stokerin perustuttu: nuori juristi Jonathan Harker (Aaro Wichmann) lähtee bisneksiä hoitamaan kaukaiseen Transsylvaniaan salaperäisen kreivi Draculan (Riko Eklundh) luo, jättäen nuoren vaimonsa Minan (Anna Victoria Eriksson) yksin kotiin Lontooseen, romaania kirjoittamaan. Kauhulinnassa odottaa viilipyttymäinen ja hienostunut isäntä, kolme janoista viettelijätärtä (Julia Korander, Stella Laine ja Sofia Törnqvist), kolkko linna ja mieltä järisyttävät kokemukset. Mina kaipailee kotona miestään, ja seurustelee mm. ystävänsä Lucyn (Tuuli Heinonen) kanssa. Tapahtumat eskaloituvat, Dracula saapuu Lontooseen jne, kyllähän te kaikki tiedätte. Juonellisesti ei siis pyörää ole keksitty uudelleen, ja miksipä pitäisikään koska se on niin toimiva. 

Edellämainittujen lisäksi ÅST:n lavalla nähdään lääkäri Seward (Samuel Karlsson) joka pyörittää hourulaa. Siellä potilaana on muuan outo heppu Renfield (Julia Korander) joka tykkää hyönteisistä... Lucyn poikaystävä/kosijakolmikkoa täydentää Sewardin lisäksi Holmwood (Ingemar Raukola) ja Morris (Heidi Aho/Iiro Heikkilä). Ja kun hommat menevät persiilleen, kutsutaan Van Helsing (Jerry Wahlforss) - joka suorastaan liitää apuun! Tämän manaamiskuviot kitaroineen ovat kyllä vertaansa vailla.

Porukka on lavalla aivan mainio, vaihdellen roolista toiseen. Sillä tokihan Draculan laivamatka Transsylvaniasta Lontooseen tarvitsee hersyvän hauskan merikohtauksen merimiehineen ("sillinhajuista pelleporukkaa"). On nunnia, sairaanhoitajaa, jne. Näyttelijätyö on kyllä erinomaista ja miten muuntautumiskykyinen tämä sakki on. Eklundhin Dracula on suomenruotsalaisuutta tihkuva, elegantti herrasmies, joka liikkuu aavemaisen hiljaa, vain korkojen kopistessa aina kun hän niin valitsee. Ah mikä charmi ja karisma! Draculan sivistyneisyys on käsin kosketeltavaa, jos nyt moukkamaista tapaa juoda verta ihmisistä ei lasketa. Ja nähdään me yksi hepulikin muuten niin tyynen miehen käytöksessä.

Ylipäätään koko Dracula on loistava esitys. Se on visuaalisesti kaunis, se on hauska ja viihdyttävä, se on esitys joka yllättää moneen kertaan. Ja tottakai, vähän pelottavakin, kuten kuuluukin. Anders Karls vastaa lavastuksesta, jossa on paljon kiinnostavia elementtejä. Metallihäkkyrä muuntuu nopeasti mielisairaalasta Draculan linnaksi. Taitava valosuunnittelu (Antti Niitemaa) luo tunnelmaa, ja varsinkin kun valot osuvat metallihäkkyrään, syntyy erikoisia efektejä.

Tuomas Lampinen osaa pukusuunnitelunsa, totta tosiaan.  Dracula punaisessa popliinitakissaan vain vihjaisee verenimijyyttään. Kaikki muukin on niin tyylikästä. Jopa raskaana oleva naisnäyttelijätär saadaan puvustettua niin hienosti ettei sitä ihan melkein edes erota. Draculan enkelit ovat sopivan tuhmia, punaisissaan tietenkin. Ja Van Helsing sitten, huh mikä könsikäs nahka-asussaan! Glitterin/kimallusten käyttö vaatteissa on sopivan hillittyä. Nam nam mitä silmäkarkkia. Sitä tarjoilee myös Sabina Segerströmin maskeeraus.

Susanna Airaksinen hurmasi minut ÅST:llä muutama vuosi sitten loistavan Jane Eyren kanssa. Tällä kertaa hän on ottanut esitykseen mukaan monien eri tyylilajien lisäksi myös nukketeatteriestetiikkaa ja akrobatiaa. Esimerkiksi hevoskyyti millä Harker matkaa Draculan linnaan - miten upeat hevoset ja sateenvarjopyörät vaunuissa. Ja kallonporauskohtaus varjoteatterina. 

        

Rakastin tekstiä, sitä oli hieman raikastettu ja modernisoitu, vaikka tapahtumat ovatkin 1800-luvulla. On lainattu niin suomalaista kansanperinnettä (Kuu paistaa komeasti, kuollut ajaa keveästi...) kuin Goethea (Iloitse sinä elämä...) Yleisöäkin hieman pelotellaan, mutta aika vähäinen on tämän Draculan kauhuvaikutus. Vade retro, satana! 

Neljähenkinen bändi musisoi Kari Mäkirannan johdolla monipuolisen taitavasti lavan takaosassa. Hieman erikoisempiakin soittimia osaavat mokomat taiturit soittaa, esimerkkeinä udu, darbuka ja yabahar! Musiikki vaihtaa tyylilajista toiseen nopeammin kun katsoja ehtii sanoa verikekkerit.

Ruotsinkieltä ei kannata pelätä, sillä tekstitys kulkee kätevästi näyttämön yläosassa ja katsomon sivuissa. Lisäksi mainitsen että esitys missä käytetään moottorisahaa lavalla ei ole koskaan huono! Nitojasta puhumattakaan! Eihän tämä niin kovin pelottava esitys ole, eikä tarvitsekaan olla. Pituutta on reilusti (2 h 45 min), mutta en kyllä tiedä mistä olisin lähtenyt karsimaan tai tiivistämäänkään. 

ÅST:n Dracula oli sellainen mitä odotin kovasti, eikö tarvinnut pettyä. Syksyn parhaimmistoa ja ehdottomasti uusintakatselun ansainnut. Mainittakoon vielä että koko teatteri on sonnustautunut parhaim... hurmeisimpiinsa ja kahvilankin tarjoilut mukailevat teemaa herkullisesti. Ihan must see sekä musikaalien, Draculan että ihan vaan viihdyttävän esityksen ystäville. Esitykset jatkuvat huhtikuun loppupuolelle niin että hitaammatkin ehtivät mukaan. 

Kuvien copyright Robert Seger.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Come From Away / Tampereen työväen teatteri 21.9.2022

Ah ja voih miten ihanaa! Taas kerran Samuel Harjanne näyttää meille närhen munat, ja sen miten hyviä musiikkiteatteri- ja musikaaliesityksiä tehdään. Olikin jo kolmas täysosuma tälle syksylle (HKT:n Priscilla ja  Tampereen teatterin Anastasia ne kaksi aiempaa). Ja siinä missä nuo kaksi ovat massiivisia, näyttäviä ja täysiverisiä ison mittakaavan musikaaleja, on TTT:n Come From Away pienempi, kotikutoisempi ja kotoisempi esitys. Vaikka se vedetään Työviksen suurella näyttämöllä ja vaikka siinä on paljon porukkaa ja iso meininki, niin se on sellainen intiimimpi, pieni suuri musikaali. Ja ehkä juuri siksi niin tavattoman upea, tunteisiin menevä ja oikeastaan aika täydellinen elämys.

Kävin katsomassa tämän Lontoossa muutama vuosi sitten, tietämättä aiheesta mitään. Mutta kun tuttu suositteli, oli luppoaikaa ja lippuja sai. Esitys pyyhkäisi energiallaan ja koskettavuudellaan jalat alta kertaheitolla. Olikin aika upea uutinen että se tulisi Suomeenkin. Tosin iso-K viivästytti ensi-iltaa aika tavalla, mutta ehkä hyvää kannattaa odottaa. Kyllä!

Come From Away ammentaa aiheensa ikävästä tapahtumasta eli syyskuun 2001 terrori-iskuista. Tosin tämä toimii vain siellä taustalla, mutta on jatkuvasti läsnä ihmisten elämässä ja toimissa. Koko Pohjois-Amerikan ilmaliikenne meni poikkeustilaan ja sadat ilmassa olevat koneet piti ohjata johonkin. Yksi näistä hätälaskupaikoista oli syrjäisellä Newfoundlandilla sijaitseva Ganderin kaupunki. Yhtäkkiä 7000 ihmisen paikkakunnalle pölähti kymmeniä lentokoneita ja tuhansia ihmisiä. Eri puolilta maailmaa, kuka minnekin menossa. 

Tieto ei kulkenut (hei, vuonna 2001 ei kännyköitä tai nettiyhteyksiä ollut saatavilla ihan joka tyypillä) ja sitä ei turvallisuussyistä haluttu kauheasti jakaakaan aluksi. Koko maailma oli hetkellisesti sekaisin. Mutta johonkin tämä ihmisjoukko piti majoittaa, ruokkia, auttaa ottamaan yhteyttä omaisiin ja läheisiin, pitää mielialoja yllä ja pitää ihmisiä hengissä. Come From Away kertoo tästä muutaman päivän ajanjaksosta, kun muualta tulleet valtasivat pikkupaikkakunnan ja jättivät pysyvän jäljen kaikkiin.

Irene Sankoff ja David Hein ovat sekä kirjoittaneet että säveltäneet kaiken, ja aika mainiota työtä ovat tehneetkin. Ihan syystäkin tätä on palkittu ja ylistetty. Monella esityksen henkilöillä on vastineensa todellisuudessa ja kiitos käsiohjelman saamme tutustua "esikuviin" tarkemmin. Musiikki on irkkupoljentoista kansanmusiikkia, ensitahdeista asti mukaansatempaavaa ja vauhdikasta. Aivan huikea 8-henkinen livebändi musisoi puun alla lavan takaosassa, mutta onneksi esillä eikä piilotettuna mihinkään kulisseihin. Välillä sieltä tempaudutaan mukaan vauhdikkaasti esitykseen enemmänkin. Huippumeininki! 

Esityksen ensemble on huippulahjakas porukka, joka koostuu sekä talon omista, vahvoista musiikalisista esiintyjistä ja upeista vierailijoista. Kaikki tekevät ison tukun rooleja ja niistä toiseen vaihdetaan lennokkaasti ja pienin vaate- ja asustemuutoksin. Meillä on iso joukko Ganderin asukkaita, ja sitten taas niitä "muualta tulleita". Vierailijoista Nina Tapion koskettava rooli kapteenina jää mieleen, kuten myös Kaija Kärkisen lämminhenkinen Beulah, muonitusporukan aatelia. Jonna Järnefelt on hieman neuroottinen Diane joka kokee yllättävän yhteyden. Jerry Wahlforss sujahtaa hienosti useammankin etnisen vähemmistön edustajan nahkoihin taidokkaasti, kuten tekee myös Matti Leino (mikä tyrmäävä kapteeni Bristol!). Hieno vierailijaviisikko tämä! 

Teatterin omasta väestä Jari Leppänen on mainio kaupunginisä (useammankin itse asiassa), Hiski Vihertörmä totuttuun tapaansa lahjakas joka roolissa, Petra Karjalainen aivan huikea palomiespojastaan huolestuneena äitinä, Heidi Kiviharju eläinsuojeluihmisenä ja Pihla Pohjolainen toimittajadebytanttina joka kasvaa rooliinsa. Ensemblen täydentää Saska Pulkkinen nörtähtävänä innostujana ja Mika Honkanen jäykkäilevänä brittinä. Tämä on myös siitä kiva esitys että kukaan ei varsinaisesti ole pääroolissa, vaan nimenomaan kaikki ovat yhtä tärkeitä, jokainen omalla tavallaan. Miten upeaa ja saumatonta yhteistyötä kyllä. Nautinto katsoa ja kuunnella.

Reina Lounatvuori vastaa tekstin ja Hanna Kaila laulujen suomennoksista. Toimivaa ja sujuvaa. Mirva Mäkisen vauhdikkaat koreografiat siivittävät joukkokohtauksia. Ja joukkokohtaukset, ne ovat tämän esityksen hienoutta myös. Tarkalleen mietittyjä ja vaikka väkeä on paljon, ja tempo kiivas, niin sähläämisen tuntu on vältetty. Kaikki toimii kuin rasvattu kone. Vähän välillä hengästyttää katsomossakin, mutta onneksi mukana on myös riputeltuja suvantokohtia että saa huilata. 

Tämä on myös hyvin tunteisiin käyvä esitys, eli nenäliinoja kannattaa varata reilusti mukaan. Mulla oli ainakin tunteet pinnassa heti alusta asti, ihan loppukiitoksiin asti. Se yhteenpuhaltamisen tunne, toisista välittäminen, sympatia ja empatia, näiden hahmojen keskinäiset välit, toisten hyväksyminen ja ennakkoluulojen voittaminen. Suuria ja tärkeitä teemoja. Vaikka maailmalla myllertää ja kunkin henkilön sisimmässä myös, niin pyyteetön auttamisenhalu ja lähimmäisenrakkaus voittaa.

Erikoismaininta napakasta kestosta. Ensi-illassa kaksi tuntia, ja ilman väliaikaa. Mutta väliaika olisi poikkaissut flow'n ja sitä ei todellakaan kaipaa yhtään. Erinomainen ratkaisu tekijöiltä tämä.

Tämä musikaali ei kikkaile koreilla lavasteilla tai vilkkuvilla värivaloilla, eikä millään muullakaan. Maanläheinen ja juureva, ne ovat oikeammat termit. Erkki Saarasen lavastus on aika pelkistetty. Eriparisia tuoleja on paljon ja niistä muodostuu niin lentokone, baarin kalustus kuin majoitustilatkin. Puupaneloinnit, pylväät, kiviseinät ja valoilla tehty iso Newfoundlandin kartta seinällä luo paikallisen maalaistunnelman. Näyttämön pyöröä hyödynnetään hyvin, hillitysti. 

Marjaana Mutasen pukusuunnittelu on arkisen näköistä eli tämmöisiä vaatteita nyt ihmiset vuonna 2001 pitivät. Ganderilaisilla farkkua ja ruutupaitaa, lennoilla tulevilla vähän kaikenlaista. Arkista - ja sitten on esimerkiksi sydänkirurgien viihdytysjoukot ja erilaisia uniformuja myös. Eero Auvisen valot ja Jarkko Tuohimaan äänet ovat balanssissa, eivät itsetarkoitus. 

Pienten ihmisten tarinat on se juttu, ja miten ne kytkeytyvät suurempaan kuvaan. Tässä porukassa on nergiaa uuden Olkiluodon verran. Soittajat tukevat hienosti lavan tapahtumia. Niin monta koskettavaa kohtaamista, niin monta tarinaa ja kohtaloa. Lähimmäisenrakkaus ja toivo jäävät päällimmäisinä mieleen.

Come From Away on todellinen helmi, henkisesti kokoaan suurempi musikaali ja ehkä siksi syksyn koskettavin ja hienoin esitys. Tätä ei todellakaan kannata missata syksyn esitystarjonnasta.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Momentum 1900 / Tampereen työväen teatteri 7.9.2022

Kyllä pirkanmaalaisia nyt hemmotellaan - jo toinen "suurmusikaali" ensi-illassa viikon sisään! Ja jos kohta sana "suur" siinä musikaalin edessä minua vähän ärsyttääkin, (koska sitä käyttävät markkinoinnissaan liki kaikki teatterit tätä nykyä), niin totta tosiaan: TTT:n tuorein todellakin on sitä. Momentum 1900 on suuri likipitäen kaikilla mittapuilla. Sirkku Peltolan ja Heikki Salon käsikirjoittama teos on mittava satsaus sekä 120-vuotisjuhliaan viettävältä Tampereen työväen teatterilta että musikaalin tekijäjoukolta.

Hyvää kaavaa ei kannata rikkoa, siksipä säveltäjä Eeva Kontu sekä Peltola & Salo voivat minun puolestani jatkaa esitysten tekoa vaikka maailman tappiin. Viita 1949 ja Tytöt 1918 musikaaleista hyvin alkanut yhteistyö saa nyt oivaa jatkoa Momentum 1900 -teoksessa. Vuoteen 1900 sijoittuva esitys tarjoaa monenlaisia teemoja ja näkökulmia, ansiokkaasti yhdistäen niin Suomen ja maailman tapahtumia pienen ihmisen kohtaloihin. Liki kolmetuntinen spektaakkeli oli paikoitellen henkeäsalpaavan nopeatempoista, mutta onneksi siellä on rauhoittavia suvantokohtiakin. 

Peltolan ohjaaman tarinan keskiössä on Pariisin maailmannäyttely ja sinne rakennettava Suomen paviljonki. Tekijät ovat sukeltaneet syvälle historian tutkimukseen ja kaivelleet esille kaikkea mielenkiintoista ja viihdyttävää. Maailmannäyttely oli historiallinen ja veti pariisiin kymmeniä miljoonia vieraita. Suomen paviljonki esitteli Venäjän suuriruhtinaskunnan "takapajulan" upeita taide-elämyksiä ja kulttuuria monipuolisesti, ja suomalaisia palkittiin näyttelyssä runsain mitoin. Todella mielenkiintoiseksi ajankohdaksi vuoden 1900 tekee myös sortovuodet, Suomen nouseva kansallistunto ja itsenäistymishaaveet. Heikki Salon mukaan tämä aika oli ensimmäinen railo työväenliikkeen ja porvariston välillä. Erinomainen valinta ajankohdaksi siis. 

Sen lisäksi että kultakauden taitelijat rakentavat paviljonkia yhdessä pohjanmaalaisten ja helsinkiläisten timpurien kanssa, saamme seurata myös nuoren rakkauden ensiaskelia. Elias (Saska Pulkkinen) on nuori työväenluokkainen timpurisälli, joka on veljensä Kustaan (Jussi-Pekka Parviainen) vanavedessä saanut pestin Pariisiin. Siellä hän tutustuu ja ihastuu herraskaiseen nuoreen neitoseen Vernaan (Emilia Keskivinkka) joka on Grand Tourillaan pysähtynyt Pariisiin kummisetänsä kuvanveistäjä Ville Vallgrenin (Martti Suosalo) hoteisiin. Nuoren lemmen tiellä on Kustaan sekaantuminen  hämärähommiin (jotka liittyvät itänaapuriimme) ja tämän loukkaannuttua, Eliaksen vastuunkanto veljensä toimista. Loppu on varsin dramaattinen, ja yllättäväkin, mutta onneksi ihan lopuksi palataan vielä esityksen alkuun ja kaikki ratkeaa.

Taitelijajoukko on sekä viinaan- että naisiinmenevää, mutta ehditään sitä luomaan upeita teoksiakin. Vallgrenin lisäksi näemme lavalla Albert Edelfeltin (Janne Kallioniemi), Eliel Saarisen (Juha-Matti Koskela) ja Akseli Gallen-Kallelan (Hiski Vihertörmä) sekä Ellen Thesleffin (Pauliina Saarinen) ja Beda Stjernschantzin (Pihla Pohjolainen). Jokaisella oma tärkeä osuutensa niin Paviljongin kuin esityksen rakentumisessa. Suosalon kansansuosio on taattu ja hänen loistava tsaaritulkintansa krapulaisen Edelfeltin unessa on kieltämättä mieleenpainuva esitys. 

Näitä suomalaisia miestaiteilijoita/suurmiehiä kännäämässä on kyllä teatterien lavoilla nähty ihan tarpeeksi, eli kiva että tuli vaihteeksi muutama nainenkin sinne juhlimaan. Kaikki tekevät kyllä hienot roolityöt, ei sillä. Erityisesti Vihertörmän muhkea Gallen-Kallela jäi mieleen, ja Koskelan hiuspörrö. Niin ja Saarisen upea ääni!!

Duunariosastoa johtaa leppoisa Jansson (Mika Honkanen), joka on ottanut nuoren Eliaksen siipiensä suojaan. Tatu Siivonen on aina mainio musiikkipitoisissa esityksissä, kuten myös Santeri Helinheimo Mäntyläkin, nyt molemmat duunareina. Työmiesjoukkoa täydentää Marko Keskitalo. Mutta veljekset Elias ja Kustaa ovat ilman muuta ne päähenkilöt, heillä oli tosi upea duettokin. Jonka nimeä en tiedä, koska käsiohjelmassa ei ollut kappalelistausta lainkaan!

Näyttämöllä nähdään myös mahtipontinen ruhtinas Tenishev (Aimo Räsänen) ja hänen suomalaismyönteinen vaimonsa Maria Tenisheva (Petra Karjalainen). Mainio pariskunta, jotka piipahtavat aina tuomassa Venäjän ja tsaarin ei-niin-positiiviset terveiset. Lisäksi pienessä mutta tärkeissä sivurooleissa kiihkeänä Larissana on Petra Ahola ja Anne-Marie Alaspää katkerana Virginienä (Edelfeltin rakastajatar). Lisäksi loistava kymmenhenkinen ensemble jotka muuntautuvat moniin rooleihin. Erityisen kivaa oli katsoa lavalla ensemblen monenlaisia vartaloita, ei vain aina niitä solakoita! Joukkokohtaukset olivat kyllä mahtavia, ja hienosti ohjattuja. 

Upeat tanssilliset kohtaukset limittyvät esitykseen useissa kohtauksissa, saumattomasti ja sulavasti. Petri Kauppisen koreografiat ovat oleellinen osa visuaalista kokonaisuutta. Välillä mukana oli "lakanoita", sateenvarjoja tai taulunkehyksiä, välillä tanssijat muuntautuivat patsaiksi. Aina yhtä sulavaa ja harmonista. Ja tanssijoiden elävä Liekki-ryijy!

Lavastaja Hannu Lindholm (jonka hienon "50 vuotta lavastajana" juhlanäyttelyn avajaisia vietettiin ennen Momentum 1900 -ensi-iltaa teatterin yläaulassa) on taas kerran loihtinut kauniin lavastuksen. Näyttämön poikki kulkeva silta, Gallen-Kallelan freskot näyttämöä kehystäen, paviljongin sisustus ja moni pieni yksityiskohta. Välillä lavastuselementit ilmaantuvat kuin tyhjästä ja katoavat samalla tavalla.

Vähintäänkin yhtä oleellinen kuin lavastus on videosuunnittelu, josta vastaa Eero Auvinen (kuten valoistakin). Ne luovat Pariisin tähtitaivaan ja kuutamon, maisemat Eiffel-torneineen kaikkineen, nostavat esiin nostalgisia vanhoja valokuvia ja tsaarin palatsin loistoa. Henkeäsalpaavan komeaa! Projisoinnit ja videot sulautuvat yhteen lavastuksen kanssa saumattomasti. Kalle Nytorpin äänisuunnittelu täydentää massiivisen uljaan näyttämökokonaisuuden.

Marjaana Mutanen on hoitanut valtavan työurakan suunnitellessaan niin puvut kuin kampaukset ja maskitkin. Kokonaisuus on todella mittava. Ei voi kun ihmetellä sitä mielikuvituksen lentoa ja tarkkaa tutkimustyötä mitä näiden satojen vaatekertojen luomiseen on mennyt. Erityisesti Gallen-Kallelan viirulliset housut, Stjernschantzin keltainen koristeltu takki ja timpurien juhla-asut olivat kauniita. 

Musikaalissa tärkeässä osassa on tietenkin musiikki. Eeva Kontu jatkaa säveltäjänä samoilla linjoilla kuin aiemmissakin teoksissaan. Monipuolista musiikkia, kauniita hitaampia teoksia, aika paljon modernia rap/hiphop-tyylistä (ehkä aiempaa enemmän), joissa laulajat vetävät Heikki Salon lyriikoita konekivääritahtia. Taas kaipasin käsiohjelmaan biisilistaa! Musiikin ansiokas sovitus on kolmikon Kontu, Tony Sikström ja Paavo Malmberg käsialaa ja jousikvartettisovitukset Marko Hilpon. Lavalla, tai itseasiassa korkealla yläilmoilla parvella, musisoi jousikvartetin ja kapellimestarin lisäksi yksi muusikko operoiden elektroniikkaa, lyömäsoittimia ja koskettimia. Rytmiä ja vauhtia oli, ja tarttuvia kertosäkeitä. 

Kustaan voimaballadi Tässä seison ja janoan elämää oli komea, kuten myös Sammuta sinä minä sytytän. Ja jotenkin Valoon, valoon, valoon toi mieleeni Tytöt 1918 -musikaalin. Eliaksen ja Vernan duetto Sinut löysin, sinut tahdon tai ehkä Ollaan aina elossa oli myös kaunis. Ja tottakai Mikä muuttaa maailmaa. Biisien nimethän ovat ihan vain arvailua... koska käsiohjelmassa ei ole biisilistaa (tilaa olisi kyllä ollut).

Momentum 1900 vaatisi melkein toisen katselukerran, että saisin paremman otteen runsaudensarvesta mikä vyöryy näyttämöltä katsomoon. Komeaa katsottavaa ja kuunneltavaa kyllä, mutta välillä tuntuu että aistit menevät tukkoon kun kaikkea on niin paljon. En pysty keskittymään kunnolla upeisiin projisointeihin, kun samaan aikaan lavalla tapahtuu paljon ja kaikkea. Sellainen jonkunmoinen ähkyhän tästä siis seuraa, mutta positiivisella tavalla. Aiheet ovat laajoja ja tärkeitä, ihmisiä on lavalla iso määrä, paljon kiinnostavia kohtaloita ja tapahtumia. Pieni katsoja tuntuu hetkittäin musertuvan tämän kaiken alle. Ymmärrän kyllä mittakaavan, ei 120-vuotisjuhlanäytelmä voi olla mikään Kellariteatterissa esitettävä kamaridraama. Sikäli Momentum 1900 täyttää tehtävänsä hyvin. Lisäksi se on oivallinen lisä kotimaisen musiikkidraaman alati kasvavaan varastoon. Sellainen mikä on vain koettava.

En tiedä oliko känniääliöiden jääkiekkojuhlat Havis Amandan ympärillä se kohtaus minkä halusin nähdä, mutta toisaalta se muistutti siitä miten kauneinkin taide voi päätyä rahvaan kiipeilytelineeksi. Vallgrenin muotoillessa patsastaan hän mietti että vielä sadan vuoden päästä ihmiset "tulevat vaalimaan hellyydellä tätä tyttöä". Niinpä. Jonain päivänä suomalaiset kerääntyvät isänmaallisiin juhliin patsaan ympärille. Ei silti ehkä ihan sitä mitä Vallgrenilla oli mielessä. Myös köydenveto tanskalaisten ja suomalaisten välillä hauskuutti. 

Yksi Momentum 1900:n viesteistä on se, että taide muuttaa maailmaa ja on suurempaa kuin politiikka. Tämä pitäisi muistaa kaikkina aikoina, myös vaikeina. Miten paljon venäjävastaisia viestejä suomalaiset aikoinaan paviljonkiinsa ja sen esittelemään taiteeseen ujuttivat. Ei voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyttä. Ja miten paljon siitä kaikesta on saatu mukaan tähän esitykseen. Venäläiset koittavat kaikin mahdollisin tavoin sabotoida Suomen paviljongin valmistumista, mutta niin vain nerokkaat suomalaiset onnistuvat. Bravo siis Salo ja Peltola sekä kaikki muutkin. Yllättäen tämä on varsin ajankohtainen esitys maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi. Momentum 1900 tarjoili siis paljon hyvää ja kaunista, ja on aivan passeli teos juuri tähän aikaan ja tähän teatterin juhlavuoteen. Ainoana moitteena (ähkyn lisäksi) biisilistan puuttuminen käsiohjelmasta. Jonka taisin jo muutaman kerran mainitakin...

Teatterin sivuilla on muuten paljon taustatietoa niin esityksestä kuin päähenkilöistäkin, kannattaa tutustua. Hauskaa että niin erilaiset teokset Tampereen teatterin viime viikolla ensi-iltansa saanut Anastasia ja Momentum 1900 ovatkin niin niissä on paljon yhteistä: Venäjä-kytkökset ja Pariisi!

Ensi-illan avasi Tampereen pormestarin Anna-Kaisa Ikosen juhlapuhe, mistä huokui rakkaus kulttuuriin ja teatteriin, erinomaista!

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.