Joitakin keskusteluja merkityksestä / Q-teatteri 6.10.2023

Taas kerran esitys minkä kanssa meinasi käydä ohraisesti. Tiesin jo keväällä, kun Q-teatteri julkaisi näytelmän tiedot, että haluan sen nähdä. Vaikka en ehkä kuulu Akse Petterssonin fanclubiin ja ole lumoutunut hänen töistään kuten niin moni muu (esim. Kaspar Hauser ei kolahtanut lainkaan, ja Jeppe Niilonpoikakin oli aika sekava) niin silti. 

Lavalla oikea Q-teatterin huipputiimi, niin eikö se jo riitä. Mutta sitten liput tulivat myyntiin, en saanut aikaiseksi varattua, ensi-ilta koitti ja olin edelleen ihan saamaton. Hesarin hyvä kritiikki siivitti liput loppumaan alta aikayksikön, ja siinähän olin, ilman lippua. Eikä muuten ole eka kerta kun näin käy; miksi sitä ihminen onkin niin saamaton nysväke? Onneksi ihana Jyrki Karttunen riensi apuun ja sain kuin sainkin lippuni. Lämmin kiitos Jyrki! 

Joitain keskusteluja merkityksestä on energinen, pursuava, hauska, mutta aika outo. Ankeassa takapihamiljöössä notkuu kolme tyyppiä, odottaen, keskustellen, häröillen ja säätäen omia kuvioitaan. Kyseessä on kolme ikääntyvää (sivuosa)näyttelijää, jotka ovat kuvauspaikalla odottelemassa. Tekisi mieli sanoa että odottamassa Godota, joka ei koskaan saavu, mutta ei nyt ehkä sentään häntä. Mutta kuitenkin, tunnelma on sekä pysähtynyt että optimistinen - ehkä jotain kohta tapahtuu! Kuvaukset jatkuvat, heitä tarvitaan. Tai ainakin tullaan kertomaan ettei tänään enää tarvitakaan.

Tässä siis lähtötilanne. Alussa ollaan juhlatamineissa, sitten vaihdetaan verkkareihin. Ja puhutaan. Tehdään lähtöä, ja ei tehdä. Kolmikko on tavallaan tiivis, mutta sitten rivit taas rakoilevat. Keskinäisistä väleistä on hankala ottaa selkoa. Dynamiikka muuttuu jatkuvasti. Keskustelu on rönsyävää ja ajelehtivaa, välillä hyytävän hauskaa ja välillä melko sekavaa tajunnanvirtaa. Pihan reunassa nököttää telttakatos, jossa nuori nainen (Ringa Manner) käy aina välillä lurittelemassa syntikoistaan säveliä, outoa elektronista musiikkia, ja sitten jatkaa pötköttelyään kuulokkeet korvillaan, muistikirjaan jotain raapustellen. Mutta häntä ei ehdottomasti saa häiritä, sanoo Tommi Korpelan esittämä mies muille. Miksi ei saa?

Ja sitten aina välillä näyttämön poikki liikkuu outo ja salaperäinen mies, mitä oudoimmissa vaateparsissa ja mitä erilaisia tanssikuvioita esitellen. Tanssija Jyrki Karttunenhan se siinä, herättää näyttelijäkolmikossa, ja miksei katsojissakin, hämmennystä. Miksi hän onnistuu saamaan termarista kahvia kun muut eivät siinä onnistu? Ja miksi hän ei odota muiden joukossa, vaan käy härnäävästi siinä vaan hypähtelemässä?

Näyttelijäkolmikossa on Korpelan lisäksi Elina Knihtilä sekä Pirjo Lonka. Ja miten hieno trio onkaan kyseessä! Kokeneita konkareita, paljon yhdessä tehtyjä esityksiä takana. Se näkyy yhdessä tekemisen helppoutena, rentoutena. Uskalletaan olla ja irrotella. Teksti on välillä jopa runollista, mutta enimmäkseen nopeatempoista ja poukkoilevaa. Knihtilän vastakohtien luettelointi hengästyttävällä tahdilla todellakin ansaitsi aplodit ja kyllä jonkun yksittäisen verbaalitykityskohtauspalkinnonkin. Huima! 

Välillä kolmikko singahtaa sermin taakse ja tulee takaisin erilaisiin peruukkeihin ja muihin asusteisiin sonnustautuneina. Ja sitten arvuutellaan käsikirjoituksen sisältöä tai vedetään pieniä sketsimäisiä harjoitteita. Roolileikkejä, ajan tappamista, oman luovuuden irtipäästämistä. Knihtilä sotilaallisena tyyppinä on kyllä loistava. Aika kuluu, ja mitään ei oikein tapahdu. Roikutaan löysässä hirressä, koskakohan kuvaukset jatkuvat? 

Tämä esitys pitäisi melkein nähdä uudestaan että pystyisi prosessoimaan asioita paremmin. Mutta koska lisänäytöksetkin ovat myyneet loppuun varmaan minuuteissa niin turha toivo.

Ehkä Petterssonin työt vaativat katsojalta aivojen jättämistä narikkaan ja heittäytymistä vapaan pudotuksen varaan. Tai jonkunlaista vapaan assosiaation menetelmää. Juonellisuus ei ole niin oleellista vaan fiilis, tunne, flow. Ehkä ne siksi ovat näin juonivetoiselle ihmiselle haastellisia koettavia. Mutta silti tykkäsin tästä esityksestä, vaikka se olikin haastava. Hillittömiä naurupuuskia kyllä, mutta myös hämmennystä ja outouden tunnetta. Absurdius on käsinkosketeltavaa.

Anna Sinkkosen nuhruinen takapihalavastus, lennokkaat vaatteet ja outoja tavaroita sisältävä tarpeisto antaa hyvät kehykset esiintyjille temmeltää. Ja Anna Pölläsen valosuunnittelu on vinkeää, varsinkin irtospottivalot/valonheittimet.

Parasta esityksessä on Korpelan, Knihtilän ja Longan hulvaton heittäytyminen tilanteisiin ja se leikin ilo mikä heistä pursuaa. Sekä kokonaisvaltainen verbaalitykitys. Nautinnollista kokea! Ringa Manner laulaa ihanasti, mutta hänen läsnäolonsa ei ihan avaudu minulle. Eikä kyllä taida avautua näyttelijäkolmikollekaan. 

Kiinnostava esitys monellakin tapaa, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Jos saat lipun, mene katsomaan appoisen avoimin mielin ja lähestyen vapaan assosiaation keinoin. Kyllä se siitä. Ja jos ei, niin nautit ainakin verbaalitykityksestä.

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Dosentit / Kansallisteatteri 25.9.2021

Juha Jokelan uusi näytelmä on aina Tapaus, ja tällä kertaa jouduttiinkin odottamaan uusinta hieman kaueammin kuin piti. Koska korona. Onneksi ensi-ilta oli vihdoin syyskuussa - ja hyvää todellakin kannatti odottaa. Vaikka Dosentit on liki kolmetuntinen, se ei todellakaan tunnu siltä. Ensinnäkin teksti on kiinnostava, ajankohtainen, kantaaottava ja oivaltava. Älykäs. Mukana on ripaus huumoria keventämään paikoitellen aika raskasta aihetta. Kummasti kyllä esitys ei ole raskas vaan ilmava ja hengittävä. Kaikesta huomaa miten hyvin kirjoittaja on aiheeseensa perehtynyt. Toisekseen kaikki näytelmän tekemisestä vastaavat ovat tehneet ihmeellistä jälkeä.

Aiheena on tällä kertaa yliopistomaailma kaikkine (lieve)ilmiöineen. Päähenkilönä on keski-ikäinen sosiaalipsykologian professori Johanna (Ria Kataja), joka alkaa tutkimaan yliopistolaisten hyvinvointia. Avukseen hän saa someaktiivisen ja ärhäkän tutkijan Fionan (Marja Salo). Kantona kaskessa vaikuttaa olevan rehtori Leena (Maria Kuusiluoma). Jossain välimaastossa sukkuloi tiedekunnan dekaani Mikko (Tommi Korpela) ja ex-aviomies & professori Eero (Hannu-Pekka Björkman). Perhe-elämän tuulahduksia tuo valokuvauksesta innostunut abi-ikäinen poika Aapo (Otto Rokka) sekä etäyhteyksien päässä naisystävä Marina (Snezhina Petrova). Henkilögalleria on kirjoitettu kiinnostaviksi, hyvin todentuntuisiksi hahmoiksi. Sopivasti ristiriitoja ja jännitteitä, sopivan inhimillisiä. Arkisiakin. 

Voin kuvitella että niille katsojille keille yliopistomaailma ei ole lainkaan tuttu, näytelmä saattaa vaikuttaa hetkittäin vaikeaselkoiselta tai sisäänpäinlämpiävältä. Paljon tässä toki on erilaisia käsitteitä ja minulle uusia filosofeja ja tutkijoita, mutta tuleepahan samalla sivistyttyä taas piirun verran. Käsiohjelmassa on muuten hyvä yhteenveto keskeisistä henkilöistä mitä esityksessä mainitaan. Ja hyvä lista kirjallisuutta myös!

Olen kuitenkin monelta tutkijalta tai yliopistossa työskentelevältä kuullut että Jokela on onnistunut tavoittamaan erinomaisen hyvin sen maailman, tutkijoiden arjen haasteet ja valtataistelun, politiikankin. Mutta ei tätä tarvitse ajatella ainoastaan yliopistomaailman kuvauksena, vaan minkä tahansa yrityksen tai yhteisön. Ihmisten väliset suhteet, työnteko, hierarkia, valtataistelut, nokkimisjärjestykset, julkisuudessa esiintyminen, byrokratia, luokkaerot, kilpailukyvyn lisääminen... Ja se miten erilaisessa asemassa freelancer on vakituisessa työsuhteessa olevaan. 

Voidaanko työyhteisöä kritisoivaa ihmistä palkata siihen porukkaan, vaikka olisi kuinka pätevä? Haluaako johto tietää miten huonosti työntekijät voivat? Sosiaalinen media tuo omat haasteensa tähän aikaan, ja sitäkin puolta avataan hienosti. Myös ajankohtainen asia eli korona on päässyt mukaan ja näkyy hyvin roolihenkilöiden arjessa. Yliopiston ruokalassakin pidetään turvavälejä. 

Monessa kohtaa näytelmää nousee esille ajatus tieteen tekemisestä ja tutkimisesta. Että tiede itsessään on arvokasta, ei ainoastaan välineenä johonkin muuhun. Yliopistomaailman rahoituksen leikkaukset kirpaisevat muitakin kuin yliopistolaisia, ainakin pitkällä tähtäimellä.

Näyttelijät tekevät kaikki ensiluokkaista työtä. Show'n varastaa kyllä mestarillisen upea Ria Kataja, yksi Suomen upeimpia näyttelijöitä. Tämän Johanna tekee parhaansa, mutta aina sekään ei riitä. Loppuunpalaminen uhkaa kaikkia ihmisiä ketkä laittavat itsensä likoon. Johanna on puun ja kuoren välissä ja tulee tutkimusaiheellaan sorkkineeksi muurahaispesää. Lojaliteetit punnitaan. Kataja on ihan loistava roolissaan. Myös Marja Salon tiukkailmeisen hymytön Fiona on napakka ja hyvin uskottava hahmo. Maria Kuusiluoman rehtori on todella ärsyttävä, mutta rakastan tapaa miten Kuusiluoma ammattitaidollaan rakentaa tämän tyypin. Ei ne miehetkään huonoja ole, mutta jäävät vähän häilyviksi vahvojen naisten taustalle. Sellaisiksi ne on toki kirjoitettukin.

Näytelmässä oli paljon suoraa kontaktia yleisöön eli Johanna esitelmöi meille, ja kertoo asioita katsojille suoraan. Kuin olisimme osanottajia seminaarissa. Tavallaan tykkään tästä.

Kati Lukka on taikonut lavastukseen hienon puolikaaren; muistuttamaan meitä panoptikon-tyyppisestä tilasta (käsite mikä tulee kyllä tutuksi näytelmässä). Puolikaarta käytetään hienosti milloin kirjaston, yliopiston kuppilan tai Johannan kodin taustana upeiden Timo Teräväisen videoprojisointien avulla. Se oletus jatkuvasta tarkkailun kohteena olemisesta toteutuu hyvin. Tarkkailijana yleisö, mutta myös tutkijayhteisö, yliopiston johto, milloin kukakin. Projisointeja käytetään luovasti muutenkin. Varsinkin se valtava kirjaseinämä näyttää huikealta, ja Twitter-viestien paljous alkaa ahdistamaan. Rauhallisen verkkaan liikkuvat näyttämömiehet siirtelevät irtohuonekaluja tarpeen mukaan, hienosti integroituen osaksi esitystä. Myös lavan nousevat ja laskevat elementit on otettu hyvin mukaan.

Kun panoptikon-häkkyrä lopulta hajoaa, se toimii hienona vertauskuvana Johannan tilanteelle. Tämä disintregraatio näyttää ja kuulostaa muuten pirun komealta! Nadja Räikkä on tehnyt hienon työn valosuunnittelijana; ja kehun samalla myös Tuuli Kyttälän äänisuunnittelua ja musiikkiakin. Auli Turtiainen on onnistunut myös hyvin, koska mikään puvustuksessa ei pistä silmään. Näin ihmiset näissä hommissa pukeutuvat. Tyylikkään ajattomasti, jopa trendikkäästikin. Yhdessä kaikki tämä tekee esityksestä nautinnon katsoa ja kokea.

Kerrassaan ihanaa oli olla taas Kansallisteatterissa, ja vielä näin loistavan esityksen parissa. Ja miten hienosti henkilökunta Matti Patanan johdolla hoiti katsojien tulemiset, menemiset ja tiedottamisen. Kaiken kruunasi vielä arjen luksus eli aitio; siellä me Tanjan kanssa nökötettiin kuin kuninkaalliset konsanaan. 

Kiitos Juha Jokela, kiitos Kansallisteatteri - yhdessä olette parhaita!

Kuvien copyright Katri Naukkarinen, paitsi meidän aitiokuvan otti henkilökunnan edustaja.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pääomani / Q-teatteri 13.2.2020

Tämä Milja Sarkolan uusin näytelmä Pääomani kannattaa nähdä monestakin syystä. Sen lisäksi että tarina on kiinnostava, suorastaan uraauurtava, niin esitys on tasapainoinen kokemus ja hauskakin vielä ja samalla voi ihailla mestarillista suoritusta. Nimittäin näyttelijä Eero Ritala tekee käsittämättömän ja henkeäsalpaavan roolisuorituksen näytelmän päähenkilönä.

Milja Sarkolan ohjaama, kirjoittama ja yhdessä Katariina Nummisen kanssa dramatisoima Pääomani on kertomus rahasta. Ja samalla toki paljon muustakin. Luokkayhteiskunnasta, perheestä ja taloussuunnittelusta. Sekä miten raha vaikuttaa mm. näihin asioihin. Se on samalla riemastuttava että pohtiva, analyyttinenkin.

Ritala esittää suomenruotsalaista, estoista, pikkutarkkaa ja jopa hieman neuroottista naista sellaisella tarkkuudella, että ihan kuin hän olisi syntynyt esittämään juuri tätä henkilöä, juuri tähän näytelmään. Pienten eleiden ja ilmeiden avulla Ritala esittää häveliäisyyttä, närkästystä, iloisuutta ja ties mitä.  Nimenomaan taika on näissä tosi pienissä jutuissa. Ne katseet! Ei sitä aina tarvita suurta meikkimäärää, koruja tai korkeita korkoja naisen rooliin. Tämä Ritalan Nainen on tyylikkäästi mustiin ja harmaisiin pukeutuva, ja kovin hillitysti naisellinen. Vain kaulassa roikkuva pallokoru ja käsilaukku on myönnytys naiseudelle.

Rahasta on niin vaikea puhua (edes pankkivirkailijalle) että siitä on kuiskattava. Puolison kanssa kaikki maksetaan puoliksi vaikka Naisella on varallisuutta. Niitä lukuja tämä ynnäilee tämän tästä. Rahaa on, ja monenlaiseen hyväntekeväisyyteen sitä menee, mutta kerjäläisille ei liikene. Suomen kaduilla pitää saada olla rauhassa! Raha-asiat aiheuttavat Naiselle stressiä ja unettomuuttakin; riittääkö rahat, entä se henkivakuutus, miten sijoitusrahastot tuottavat. Suhtautuminen rahaan ja työn hintaan näkyy myös oman siskon kanssa käydyssä saunanrakentamistalkoilukeskustelussa ja virolaisten siivoojien palkkaamisessa. Jotenkin Nainen tuo niin hyvin esille miten vaikea suomalaisten on puhua raha-asioista ylipäätään.

Samalla Nainen on myös jotenkin luojansa Milja Sarkolan heijastuma, ammattia myöten. Tätä taiteilijapuolta avataan enemmän toisen näytöksen residenssijaksossa taiteilijakollegoiden kanssa. Sarkola itse ruoti rahateemaa HS:n haastattelussa ensi-illan alla 12.2. näin: ”Peittäminen ja salailu oman varakkuuden äärellä tuottaa hiljaisuutta, ja se liittyy tietenkin myös hienotunteisuuteen. Minua kiinnostaa juuri se, miten ihmiset ratkaisevat päässään ne kysymykset, kun olemme kaikki sen äärellä, että raha tuottaa eriarvoisuutta meidän kaikissa ihmissuhteissamme.”

Muutkin näyttelijänelikosta ovat aivan oivallisia, hypellen roolista toiseen liki lennossa. Tommi Korpela Naisen pitkämielisenä puolisona on rento tyyppi, ja tämän premium-asiakkaita palveleva pankkiiri-sijoitusneuvoja käsienheilutteluineen hulvaton. Entä sitten amerikkalaisena valokuvaajana, hillitön! Laura Rämä on todella muuntautumiskykyinen mm. perheen poikana, pankkivirkailijana ja berliiniläisenä kuvataiteilijana. Lotta Kaihuan Naisen isä ja ennenkaikkea chicagolainen runoilija ovat mainioita tyyppejä. Kokoajan odotan milloin nahkahousuinen ja rintaliivitön runoilija saa vieteltyä Naisen mukaansa.

Eero Niemisen äänisuunnittelu on metkaa. Osa repliikeistä nimittäin tulee nauhalta, ihan muiden näyttelijöiden äänillä (Elmer Bäckistä Jessica Grabowskyyn). Ja täydellisessä huulisynkassa. Näytelmä on myös monikielinen. Suomea ja ruotsia käytetään suloisesti sekaisin ja vilahtaapa siellä siivoojien virokin. Toisessa näytöksessä ollaan taiteilijaresidenssissä Virginiassa joten esityskielikin vaihtuu enimmäkseen englanniksi. Kielillä leikittely on hauskaa, mutta kertoo myös syvemmistä asioista. Nainen puhuu isänsä kanssa ruotsia ja perheensä kanssa suomea, ja tämä korostaa erilaisia taustoja ja jopa hienoista luokkaeroa.

Pääomani avaa hieman myös suomenruotsalaisten mentaliteettiä, tai ainakin sitä mitä itse kuvittelen sen olevan. Kun pariskunta on tekemisissä Miehen junttimaisen veljen (Laura Rämän huikeasti tulkitsemana) kanssa ja tämä utelee raha-asioista, niin luokkaero näkyy erityisen vahvana. On epäsopivaa udella suoraan mitä asunto maksoi, härreguud! Naisen puoliso on sentään melkoisen sivistyneen oloinen, eittämättä Naisen monivuotisen koulimisen tuloksena. Mies on nainut ylöspäin avioituessaan Naisen kanssa, ja vastaavasti Nainen on nainut alaspäin (minkä Mies naureskellen toteaa).

Kaisa Rasilan moderni lavastus yhdistelee ensimmäisessä näytöksessä valkoista, kromia ja pleksiseiniä. Pieniä vitriineitä on sijoiteltu muiden neliömuotojen keskelle. Pleksi toimii hienosti tilojen jakajana ja myös kirjoitusalustana laskelmille ja numeroille. Toisessa näytöksessä kaiken keskiössä on valtava ruokapöytä. Heikki Paasosen valosuunnittelu tukee hyvin pelkistettyä ja valoisaa lavastusta. Riitta Röpelinen on suunnitellut ison määrän pukuja, ja ne kyllä sulautuvat kokonaisuuteen mainiosti, pikkupojan ylisuuresta hupparista taiteilijoiden värikkäisiin luomuksiin.

Esitys saa pohtimaan myös omaa rahankäyttöä, ja ennenkaikkea suhtautumista rahaan ja varallisuuteen. Se avaa monia keskustelukulmia. Mikä on tärkeää jos kuolema äkkiä koittaa, puhtaat vaatteet vai siisti koti, vai kenties joku muu asia? Tekeekö taiteilija töitä intohimosta taiteeseen vai intohimosta rahaan? Tätä samaahan voisi soveltaa joka alalle. Ja se oivallus etteivät rikkaat tee asioita (esim. veronkiertoa) ilkeyttään vaan koska yhteiskunta mahdollistaa sen. Niinhän se menee. Varsinkin toisessa näytöksessä pohditaan paljon alkuperäisyyttä ja tekijänoikeutta taiteessa ja voidaanko etiikka erottaa taiteesta. Ja voiko taiteella tavoitella voittoa, minkä verran raha vaikuttaa taiteen tekemiseen (paljonkin!). Paljon tärkeitä ja kiinnostavia asioita ja ajatuksia, ja hienoa että näistä nyt puhutaan myös ääneen!

Raha määrittelee niin paljon asioita, ja Pääomani auttoi näkemään tämän selvemmin kuin aiemmin.

Pääomani on 2,5 tuntia pitkä, mutta ei se tunnu lainkaan pitkältä. Näytökset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta sama Nainen niissä seikkailee, ja samoja asioita pohditaan, hieman eri näkövinkkelistä ehkä. Odotan kyllä kovasti sisarteosta eli Sarkolan samannimistä pian ilmestyvää kirjaa. Romaani oli ensin, ja näytelmä on sen pohjalta dramatisoitu. Esityksiä on Q-teatterissa toukokuun lopuille asti, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, liput lienevät aika kysyttyjä.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Medusan huone / Q-teatteri 21.2.2019

Jos Saara Turunen onnistui viettelemään sinut edellisellä Q-teatterissa esitetyllä menestysnäytelmällään Tavallisuuden aave, niin tykkäät taatusti myös uudesta Medusan huoneesta. Aavettahan esitettiin loppuunmyydyille katsomoille vielä jatkokaudellakin, ja se oli Lea-palkintoehdokkaana vuoden parhaasta näytelmästä.

Medusan huoneessa on paljon yhtäläisyyksiä Tavallisuuden aaveeseen, mutta ei se mitenkään jatko-osa ole. Sisarteos ennemminkin. Monta samaa ihmistä tekijäryhmissä, samanlaisia käsittelytapoja, mutta eri teemoja. Repliikkien määrä on pudotettu aika minimiin tässäkin, mutta ne vähät sanat ovat painokkaita ja tärkeitä. Muistan jostain lukeneeni tai kuulleeni että käsikirjoitus on vain 8 sivua pitkä.

Tärkeässä roolissa on virtuoosimainen näyttelijäntyö, eleet, ilmeet, katseet, pitkät tauot ja hiljaisuudet. Ja musiikki. Nytkin onneksi käsiohjelmaan on painettu musiikkitiedot, siitä iso kiitos. Musiikki soljuu kautta esityksen, luo tunnelmaa ja toimii liimana esiintyjien välillä. Ei aina tarvita niin paljon puhetta ja sanoja puheteatterissakaan. Varsinkin Agnes Obelin hypnoottinen Chord Left toistuu läpi teoksen, tauostoittaen monia kohtauksia.

Saara Turunen kirjoittaa napakasti, yhteiskuntakriittisesti mutta samalla jotenkin lämpimän humoristisesti. Vaikka näytelmän aihepiirit ovat vakavia, niin tämä on myös aivan hillittömän hauska näytelmä. Tragikoominen. Välillä hymyillään vaikka hammasta purren, ja välillä jotkut nähdyt kohtaukset ja tilanteet ovat vain niin kamalia, ahdistavia tai ankeita ettei katsoja voi muuta kuin hymyillä tai kikattaa.

Tulee jotenkin myös mieleeni islantilaisen pilapiirtäjän Hugleikur Dagssonin Saako tälle nauraa -piirrokset. Olisi voinut odottaa tuomitsevaakin tekstiä tai kriittisempää otetta, mutta Turunen käsittelee aihettaan aika lempeästi, loppujen lopuksi. Teksti ja toteutus herättää kyllä hyvin paljon ajatuksia ja mielipiteitä, ja jää kummittellemaan takaraivoon pitkäksi ajaksi. Kannattaa lukea Turusen mietteitä teoksen synnystä ja lähtökohdista näytelmän blogista; sama erinomainen kirjoitus löytyi myös käsiohjelmasta.

Medusan huone on myös feministinen näytelmä. Naisten näytelmä. Miehillä on oma tärkeä roolinsa esityksessä, mutta kyllä tässä on nainen keskipisteessä. Ja hyvä niin.

        

Medusan tarusta muistuttavat lukuisat pitkähiuksiset peruukit, joita Tommi Korpelan esittämä vanhempi, surumielisen oloinen nainen keräilee. Yksi niistä on kumman sinivihreä, takkuinen, vaikka myytin Medusalla olikin kullanväriset kutrit. Käärmeperuukki olisi kyllä ollut vaikuttava näky. Tarun Medusa saattoi katsellaan muuttaa ihmisiä kiviksi, ja se katse, eri muodoissaan, on tärkeä osa Medusan huonettakin.

Miehen katse ja siihen liittyvä valta, naisen hiljentäminen ja häirintä eri muodoissaan muodostuvat Medusan huoneen ytimeksi. Näemme lavalla lukuisia esimerkkejä miten erilaisen perusmiehen prototyypit vähättelevät, litistävät, väheksyvät, pilkkaavat ja nauravat naisille. Oli se sitten naisen ulkomuoto, mielipiteet, harrastukset, puheet tai oikeastaan mikä hyvänsä. Tämmöinen yleispätevä naisen mitätöiminen ja siinä samalla miehelle nauraminen, tai miehen tekeminen naurunalaiseksi on näytelmässä jonkunlainen ohjenuora, punainen lanka. Ehkei kuitenkaan liian tylysti, vaan rakentavasti, mikäli sellainen on mahdollista. Kysyin esityksen jälkeen teatteribloggaajakollega Pasilta tunsiko hän sukupuoleensa kohdistuvan kritiikin, tai miten hän esityksen koki, miehenä. Mutta Pasin mietteistä voitte lukea lisää hänen blogistaan Pessin ja Illusian luona, kunhan juttu sinne ilmestyy.

Taas kerran Milja Ahon lavastus on pelkistettyä ja värimaailmaltaankin laimea. Vanhanaikaisia ovia, iso ikkuna jota harsoverho peittää, pariovista näkyy turkoosi huone amppelikasveineen. Kaikki huonekalutkin ovat kirpputorilookia, sellaista samettiplyysiä mitä vanhempien ihmisten, tai perus-suomalaisten kodeissa näkee (enkä tarkoita sen puolueen jäseniä tässä). Katse pääsee lepäämään kun ei tarvitse tukahtua yltäkylläisyyteen. Samalla tavoin minimalistisesti toimii Ada Halosen valosuunnittelu. Eleetöntä ja vaikuttavaa.

Suvi Matinaro on onnistunut puvustamaan viisihenkisen ensemblen luovasti ja taitavasti. Toisaalta on sitä tapettiin sulautumista, ankeaa ruskeaa ja anonyymiä pelkistystä, mutta sitten taas loistavan keltainen leninki tai kukkamekko tai punainen jakku-hame kombo toimii väripilkkuina. Kehunpa vielä Tuuli Kyttälääkin äänisuunnittelusta; linnunlaulut rauhoittivat. Ja sitten sokerina pohjalla lavastuksessa hyödynnettiin sensuellin kauniita Georgia O'Keeffen kukkamaaluaksia.

        

Mietin jossain vaiheessa esitystä että kaikkien omasta kehostaan epävarmojen naisten tulisi nähdä tämä esitys. Mietin myös että oliko näyttelijät valittu mukaan jo kirjoittamisvaiheessa tai sitä ennen, ja ovatko he inspiroineet Turusta kirjoittamaan heille tietynlaisia asioita. Jotenkin ounastelisin asian olleen näin. On tavattoman voimaannuttaa itsekin hieman ylipainoisena ja keski-ikäisenä naisena katsella, kuinka Elina Knihtilä ja Katja Küttner sonnustautuneina puuterinvärisiin, suorastaan rumiin alusasuihin onnistuvat täydellisesti.

Erinomaisesta näyttelijäporukasta onkin mainittu jo muut paitsi Ylermi Rajamaa ja Aksinja Lommi, joista jälkimmäinen on minulle enemmän tanssiesityksistä tuttu. Kyllä tämä porukka osaa näytellä, herranjestas. Ihan pienillä asioilla luodaan sitä jännitettä ja tunnelmaa. Olen ihan mykistynyt tämän viisikon taidon edessä. Jo ensimmäinen repliikki: Muistan lapsuudestani yksinäisen naisen vie ajatukset matkalle. Tykkään kovasti sukupuolirooleilla leikittelystä. Mutta missään vaiheessa ei ole nolostuttavan huvittavaa katsella ehkä Suomen maskuliinisinta näyttelijää Tommi Korpelaa mekossa tai Aksinja Lommia viiksissä ja miesten puvussa. Se vaan sopii tähän ja piste.

Miesroolit on vedetty ihan överiksi. Kymmeniä herkullisia hahmoja ja kohtauksia, jotka jäävät mieleen ja muistiin pitkäksi aikaa. On ämpäreitä jakavaa ja purkkaa jauhavaa pimatsua, on Säkkijärven polkan tahdissa joraava sika, on formulakisoja toljottavia äijiä, on ämpärit päässä konttaavia hahmoja. Ja sitten on se mieskaksikko, jotka lukevat äijäklassikoita (Bukowskista Saarikoskeen) ja sen jälkeen ekstaasissa kierivät niissä. Kirjoissa siis. Ei niitä kirjoja sukupuolielimillä kirjoiteta - eipä tosiaan.

Esityksessä on paljon absurdiutta, outoja ja ihan päättömiä asioita, kohtauksia ja tunnelmia. Mutta se varmaan tekikin siitä niin kiehtovaa katsottavaa. Koskaan ei katsoja osaa ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu ja millaisia ihmisiä tai hahmoja näemme lavalla seuraavaksi. Ja on oikeastaan ihanan rauhoittavaa katsella esitystä missä ei ole kiire mihinkään, ei videoskriinit vilku ja välky ja sitä voi vaan istua ja nauttia, vaipua kummalliseen nirvanaan, mutta silti aistit terävinä. Pidin myös siitä ettei väliaika rikkonut esityksen hypnoottista poljentoa.

Haluaisin nähdä Medusan huoneen uudelleen, ja toivon että esitykset jatkuvat syksyllä (tai myöhemmin) jotta pääsen kokemaan tämän uudelleen. Q-teatteri teki taas esityksen mikä möi loppuun heti ensi-illan jälkeen. Suosittelen siis kyttäämään peruutuspaikkoja ja/tai lisänäytöksiä. Se kyllä kannattaa.


Esityskuvien copyright Aino Nieminen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri 15.9.2016

Nyt olen nähnyt sellaisen esityksen mistä en tiedä osaanko sanoa yhtään mitään. Ainakaan mitään järkevää (ei sillä että mun kirjoitukset muutenkaan olisivat järkeviä). Antti Hietala on vastuussa monesta loistavasta Q-teatterin näytelmästä, niin ohjaajana kuin kirjoittajanakin. Tällä kertaa tuloksena on hyvin hämmentävä esitys. Kevyttä mielihyvää ei ole kevyttä, mutta mielihyvää, no joo, kyllä.

Esitys on kyllä mielenkiintoinen. Päähenkilö (Tommi Korpela) on jotenkin tuuliajolla, ja ei tainnut hän sen paremmin kuin katsojakaan tietää missä mennään. "Todellisuus on suurin manipulaatio". Mies käy hypnoosihoidossa, ja sieltä aukeaa jotenkin polku näihin toisiin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Sieltä löytyy myös uusi rakkaus. Vai löytyykö? Mikä lie totta ja mikä ei. Kuinka paljon näistä kuvitelmista on vain miehen päässä. Poteeko hän vain jotain eksistentialistista kriisiä?

Matrix, anyone? Tai onhan tästä vaihtoehtoistodellisuuksien mahdollisuuksista tehty lukuisia elokuvia, kirjoja ja varmaan näytelmiäkin. Elämmekö oikeasti tässä todellisuudessa vai jossain muussa? Samoja kohtauksia käydään läpi monesta eri vinkkelistä. Onko katsojakin lumottu tai vaivutettu hypnoosiin? Olemmeko kaikki hypnoosiviruksen saastuttamia!? Onko yhteiskunnan kohtalona jäädä junnaamaan samaan kohtaukseen aina uudelleen ja uudelleen!?

Pia Andersson on hoivaava hypnoositerapeutti. Hillittömän roolin tekee Jani Volanen mystisenä Tuomona, ja tanskalaisena silmänkääntäjä-hypnoosiguruna! Vai onko tämä sama henkilö sitten kuitenkin. Se peruukki!! Kanavoiko Volanen tällä lookilla sisästä Tom Hardyään? Piinaava katse ja venyttelevä puhetyyli iskevät johonkin hermoon. Tommi Korpela on aina hyvä ja niin nytkin. Jussi Nikkilä ja Minna Haapkylä tekevät kumpikin vahvan roolin pariskuntana. Varsinkin Nikkilä hermostuessaan on suorastaan hyytävän pelottava.

Valosuunnittelu oli tosi tosi tärkeässä roolissa, kiitos siitä Jani-Matti Salo. Punainen ja sininen valo vuorottelevat, kertoen ehkä jotain siitä missä ollaan. Tässä vaiko jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Kohtauksesta toiseen siirrytään tosi vaikuttavasti, valojen avulla. Oikeastaan se valo- ja äänimaailma (jälkimmäinen Johanna Stormin käsialaa) on isompi osa esitystä kuin normaalisti.

Välillä tarina saa aivan käsittämättömän absurdeja muotoja, esimerkiksi kun Tuomo selittää erinäisiä tarinoita (ihmissyöjäisoisästä koomaan) miksi hän ilmaantuu juhliin. Ja pidin myös Sherlock Holmes -viittauksista. Henkilöhahmojen välinen dynamiikka ja suhteet ovat se ydin minkä ympärillä tarina pyörii. Ja pyörii. Ja pyörii. Ad infinitum.

Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa. Outoa kyllä, mutta samalla jotenkin kummallisen kiehtovaa.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jälkeenjäävät / Q-teatteri 11.11.2015

Tästä ei deja-vu enää parane. Sliipattu kiinteistövälittäjä Max Strömberg esittelee asuntoa pariskunnalle. Nämä tyypit olen nähnyt ennenkin, nimittäin Q-teatterin parin vuoden takaisessa Häiriötekijässä (sekä teatterissa että leffaversiossa). Nyt asunnonkatsojamies on vielä oudompi ja vajoaa lopulta koristen lattialle... Tämä kohtaus potkaisee käyntiin vauhdikkaan parituntisen toinen toistaan nyrjähtäneempien tyyppien ja juttujen parissa. Tämä on Jälkeenjäävät.

Hervotonta naurua, välillä jonkun mielessä saattaa käydä ajatus että saakohan tälle edes nauraa. Huumori on hetkittäin niin mustaa. Itse en ole erityisempi Robin Williams-fani, mutta silti mietin mahtoikohan se captain, my captain-juttu olla hieman liikaa? No, ei ehkä sittenkään...

Sketsien punaisena lankana elämän koko kirjo, syntymästä kuolemaan, ja siihen väliin mahtuu niin paljon kaikkea. Videopätkät kohtausten välissä tuntuvat olevan ihan erillisiä, mutta jotenkin nekin kytkeytyvät siihen kokonaisuuteen. Lisäksi seuraamme ahdistuneen paikallisjunamatkustajan reissua pieninä pätkinä siellä täällä. Joka pätkän cliffhangerin jälkeen jää odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu, mihin ihmeeseen tämä tarina johtaakaan. Roskalaatikkoonpa hyvinkin. Ja vaikka aluksi voi varmaan jokainen suomalainen samaistua tähän reviiritietoiseen naiseen, niin en tiedä kuinka moni lopuksi vielä on sitä mieltä että "toihan on ihan kuin minä". Pakko pidellä mahaa, niin paljon naurattaa.

Entäs kun mies yhtäkkiä kesken skumpan juomisen ja illanvieton ilmoittaa ettei olekaan Jarmo, vaan Pasi. Kaveripiirin, tyttöystävästä nyt puhumattakaan, on hieman vaikea suhtautua tähän ilmoitukseen, varsinkin kun Pasi on pikkaisen erilainen kuin Jarmo... Tai sairasvuoteella kuolemaa odottava nainen, jonka mies ilmaantuu paikalle suojapuvussaan. Suojapuvussa jonka sisällä pörrää joku toinenkin. Eniten naurua saattoi herättää Manneken Pis -tyyppisen hautamuistomerkin herättämä debatti omaisten ja seurakunnan edustajan kesken. Valehtelematta vedet valuivat silmistäni. Mä niin voin kuvitella sen miten sammal on kasvanut napaan asti ja linnut ovat kakkineet... Kieltämättä näin sieluni silmissä Tom of Finland -tyylisen patsaan.

Uskon että seuraavan kerran kun monen katsojan työpaikalla järjestetään tiedotustilaisuus muistioineen, niin tästä näytelmästä saattaa eräs kohtaus palata mieleen. Tommi Korpela pääsee irroittelemaan ihan kunnolla "ehkä mä jätän tän muistelu-potpurrin lukematta". Ja se loppuräppi, herranjee! Voisikohan sen levyttää vaikka?

"Meidän Kirppu lopetettiin eilen", melkein tulee tippa linssiin naisen kertoessa tarinaa. Kunnes syy Kirpun varhaiseen poismenoon selviää, Iippa!! Herramunjee! Ja niin, Jussi Nikkilän ohjeistus Alepa-kävijöille on aika mykistävä myös.

Kaikki nämä ja paljon muuta on luvassa, jos vain onnistut varastamaan lipun joltakulta. Kaikki esityksethän ovat loppuunmyytyjä (millonkohan ihmiset oppivat että pääsääntöisesti Q-teatterin jutut myyvät loppuun aika nopsaan?). Jospa vaikka tämäkin päätyisi elokuvaksi, pliis?

Koko porukka on kauheassa vedossa. Jussi Nikkilä on taas monissa rooleissaan hyytävän pelottava ja Eero Ritala lupsakka everyman :-) Tommi Korpelan karisma valuu katsomoon tulvien. Naiskolmikko Elena Leeve, Lotta Kaihua ja Pirjo Lonka esittävät yhtälailla erinomaisia komedian ja draaman taitojaan. Mestarillinen Jani Volanen ohjaa tänä joukkoa, taas kerran näpsäkkäästi. Ai niin ja piipahtaa näyttämöllä pariin otteeseen näyttämömies Ola Blick myös.

Valo- ja videosuunnittelu ja lavastus oli kolmen hengen tiimin käsialaa. Kieltämättä siihen olikin panostettu. Tosin kirkkaat videot kohtausten välillä meinasivat sokaista silmät, mutta kiitos silti Ville Seppänen, Annukka Pykäläinen ja Sakari Tervo.

Ratkiriemukkaan illan kruunasi vihdoin pitkäaikaisen sometuttuni Katin tapaaminen ihan livenä - hurjasti kiitos teatteriseurasta ja teestä!


Valokuvien copyright Pate Pesonius
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jotain Toista / Q-teatteri, Teatterikesä 4.8.2015

Halu on kumma asia. Monisyinen ja konstikaskin. Ja miten tuoda se näyttämölle. Q-teatterin osaava porukka onnistuu Milja Sarkolan ohjauksessa kuitenkin erinomaisesti. Jotain Toista on ajatuksia herättävä, mutta samalla erinomaisen viihdyttävä. Loistavaa teatteria siis. Näytelmän alaotsikko on "henkilökohtaisen halun näyttämö" - taidatkos sen paremmin sanoa?

Esityksessä tehdään teatteriesitystä. Ohjaaja koittaa saada henkilökohtaisesta elämästään kertovaa tarinaa kasaan. Näemme sarjan kohtauksia hänen eri elämänvaiheistaan. Vaihtuvat näyttelijät näyttävät meille näitä pieniä ikkunoita menneisyyteen. Tarinaa ei seurata kronologisesti tai lineaarisesti, ja välillä on hieman sekavaa missäs nyt mennään. Varsinkin kun Ohjaajan esittäjäkin vaihtuu moneen kertaan. Välillä taas kertojana toimiva Ohjaaja hyppää itse mukaan proggikseen esittämään itseään.

Koko viiden hengen naiskaarti on mainiossa iskussa. Roolit vaihtuvat, mutta se jotenkin kuuluu asiaan, niinhän ne tekevät teatterissa muutenkin. Pääsääntöisesti Ida Kuningas vetää Ohjaajan roolia. Ilmeikkäästi ja taitavasti. Ohjaaja on estynyt, ahdistunut, epävarma. Tämän puolisona taas kerran hirveän hienon roolityön tekevä Emmi Parviainen. Puoliso on rento, sinut itsensä ja seksuaalisuutensa kanssa. Mä jotenkin tykkään kovasti Parviaisen tavasta olla läsnä näyttämöllä.

Elena Leeve on aina yhtä ihana ja kaunis ja lahjakas ja pidin myös Lotta Kaihuasta. Sanna-Kaisa Palo vetää jopa kahdet väliaplodit esityksessä, ensinnäkin avioliittoneuvojan roolissa ja myöhemmin hirveän hepulikohtauksen saavana. Huikeaa!

Unohtamatta kuitenkaan porukan ainoaa miestä, eli Tommi Korpelaa. Hän taipuu millon ohjaajan isäksi, milloin veljeksi, milloin keneksikin. Edelleen mun mielestä yksi Suomen karismaattisimmista miesnäyttelijöistä on taas ihan suvereeni. Oli sitten pikkupoika joka leikkii pornolehden kuvauksia, tai keski-ikäisen miesohjaajan prototyyppi.

Teksti on paikoitellen suorasukaista, rohkeaa (hei, jos esitys alkaa sanoilla I want to lick your pussy, niin mitä voi odottaa), ja ravistelevaa. Miksi keski-ikäiset miesohjaajat palkkaavat nuoria ja nättejä naisohjaajia rooleihin? Miksi oman puolison kosketus ahdistaa ja kahlitsee? Miten se himo muuttaa muotoaan matkan varrella, mutta on kuitenkin pohjimmiltaan samaa, kohdistuu se sitten miehiin tai naisiin. Ohjaaja kamppailee identiteettinsä kanssa, lankeaa hetkittäin samaan kuin ne miesohjaajatkin, jotka roolittavat esityksiä nuorilla ja näteillä naisilla. Kotona odottaa lapset ja puoliso, mutta baari ja muut naiset viettelevät seireeninlaulullaan.

Olen varma että jokainen katsoja tunnisti itsensä jossain vaiheessa iltaa esityksestä. Riippumatta omasta sukupuolesta tai seksuaalisesta suuntaumisesta. Kaikki ne kömpelöt iskuyritykset, yhden illan jutut, ihastumiset, ja toisaalta taas parisuhteen arjen, suhteen väljähtymisen, himon katoamisen. Jokaiselle jotain. Onneksi tekstissä oli paljon hauskoja kohtia, hersyviä repliikkejä ja tilannekomiikkaakin. Muuten voisi olla aika raskastakin paikoitellen; joutua katsomaan peiliin omia tuntemuksiaan. Vahva omaelämäkerrallisuus paistoi tekstistä, ja välillä sitä aina ajautui pohtimaan kukas näyttelijä tai ohjaaja tai muu nyt on lavalla. Sitten tarina vei taas mukanaan.

Mukana oli paljon todellisia helmikohtauksia, esimerkiksi kun Tommi Korpelan esittämä mies väittää suurinta osaa suomalaisia naisnäyttelijöitä hulluiksi, mainiten nimeltä nyt ainakin Miitta Sorvalin ja muutaman muun. Tästä seuraa sananvaihtoa, jonka päätteeksi mies toteaa Elina Knihtilänkin olevan vähän hullu. Yleisöllä on hauskaa. Ei kai tämä muuten niin naurattaisi ellei tietäisi Knihtilän olevan oikeassa elämässä Korpelan puoliso.

Mä missasin tämän esityksen keväällä, kun jotenkin se vaan jäi. Sikäli hienoa että nyt oli mahdollisuus paikata tämä erheeni, kiitos siitä Teatterikesä! Moni muukin tuntui olevan liikkeellä, sillä Tampereen Teatterin päänäyttämö oli ihan täynnä. Yleisössä on paljon myös pirkanmaalaisia näyttelijöitä, joita teatterifanin oli kiva bongailla.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kuvien copyright Pate Pesonius

Esitystalous 2 / Espoon kaupunginteatteri 22.11.2013

Esitystalous1:stä en koskaan nähnyt, mutta onneksi nyt sentään kakkosen. Teatteriin houkutteli esitys yleisesti ottaenkin, mutta erityisesti mahdollisuus nähdä Martti Suosalo ja Tommi Korpela lavalla ja samassa näytelmässä. Näytelmän virallinen nimihän on Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa.

Edellisestä kerrasta Espoon kaupunginteatteriin ON vierähtänyt tovi. Taisi olla 1993, kun Ville Virtanen, Jussi Lampi, Sari Havas ja muut viihdyttivät lavalla Peilipeli-näytelmässä. Eli Lewis Carrollin Through the Looking Glass. Eli ehkä oli aikakin käydä uudelleen :-) Samalla reissulla sai yhdistettynä vierailun vanhemmillekin kätevästi.

Esitykset on olleet täyteen myytyjä ja näytelmä jatkaakin ohjelmistossa myös keväällä. Ihan hyvä, koska nyt äiti oli huonovointinen eikä päässytkään mukaan. Jospa sitten keväällä. Onneksi sain lippukassan kautta sen lipun myytyä, niin sai edes rahat takaisin.

Niin, siis Espoon kaupunki perustaa brändityöryhmän, johon kutsutaan mukaan boheemiutta edustamaan  näytelmäkirjailija (Ylermi Rajamaa, jonka näin pari vuotta sitten Suomenlinnassa Ryhmäteatterin Ronja Ryövärintyttäressä Birkinä), joka on tarinan kertoja. Ryhmässä on toinen toistaan pöljempiä tyyppejä. Kokoomuslainen kaupunginjohtaja Kari Happonen (Martti Suosalo) on viilipyttymäinen terroristi, joka kiusaa varsinkin hiljaista Keijoa (Raimo Grönberg), puurakentamisen professoria. Petri Huhtala (Tommi Taurula) on urheiluhenkinen it-yrittäjä jolle Espoo Blues on kovin juttu. Kaupunginsihteeri Ilona (Henna Hakkarainen) on aika vaisu ja pliisu, sellainen tylsä tilastoihminen. Yritysjuristi Helena (oivallinen Ria Kataja) ja Sotepa-säätiön toiminnanjohtaja Markku (aina yhtä charmantti Tommi Korpela) virittelevät suhteentynkääkin kaiken kokoustamisen lomassa.

Minä kirjoittaa, kaupunginjohtaja patistaa

Menoa ja meininkiä oli alusta loppuun. Esiintymispaikka oli kahden katsomon välissä ja se eli ja muuttui kokoajan. Ei varsinaisesti muita lavastuksia kun pöytiä ja tuoleja ja niitä siinä sitten liikuteltiin ees taas. Välillä näyttelijöiden voimin, välillä henkilökunnan ja välillä hienoilla kauko-ohjattavilla robottialustoilla. Se oli aika dynaaminen systeemi kyllä. Ja sitten lattiaan heijastettiin kanssa videokuvaa (tuli hetkittäin mieleen jopa NT:n The Curious Incident näytelmän lavastusratkaisut). Varsinkin ne projisoinnit toimivat tosi hienosti.

Hienojen lavastusratkaisuiden lisäksi kuultiin paljon musiikkia. Sekä nauhalta että Rajamaan soittamana (kitaralla). Varsinkin Rajamaan oma sävellys Espoo oli hauska :-) Ja kaikki brändiryhmän jäsenet lauloivatkin (jotkut hieman paremmin kuin toiset). Mä tykkään kun aika usein käsiohjelmassa on nykyään mainittu käytetyt musiikit, niin myös tässä!

Tarinasta saa irti paljon enemmän, jos on asunut joskus Espoossa ja tuntee yhtään kaupungin "sielunmaisemaa" ja eri alueiden mainetta jne. Mutta ei se mitenkään välttämätöntä ole.

Suosalo on tosi oivallinen lakonisia kommentteja heittelevänä pokerinaamaisena kaupunginjohtajana, joka yksinvaltiaan lailla johtaa brändiryhmää ja myötäilee kaikkia sopivasti. Lisäksi Suosalon Turun murteella haastava fiktiivinen henkilöhahmo OT on hirvittävän hauska. Rajamaa oli tosi sympaattinen ja herttainen minä, taitelijareppana joka joutuu tahtomattaan pyöritykseen niin muun brändityöryhmän kuin Länsiväylän toimittajankin taholta. Mies osaa kyllä soittaa ja laulaa mallikkaasti, ja näyttää muuten Santtu-Matias Rouvalin pikkuveljeltä :-) Tommi Korpela nyt on aina tasaisen taitava ja hyvä...

Jostain kohdista olisi voinut ehkä hieman tiivistää, koska 3,5 tuntia on aika pitkä aika mille tahansa muulle kuin Shakespearen näytelmälle. Hetkittäin oli sellaista löysäkäyntiä. Juha Jokelan dialogi oli näppärää ja hauskaa, mutta henkilöt tuntuivat puhuvan paljon, ja kukaan ei kuitenkaan oikein kuunnellut toistaan. Kukaan katsoja, joka on yhtään istunut turhauttavissa palavereissa, tunnistaa nämä tyypit ja sen tyhjänjauhamisen ja junnaamisen. Välillä mennään Nuuksioon virkistäytymään, mutta asiat eivät etene. Näytelmäkirjailija ei saa oikein mitään aikaan, eikä otetta mistään. Kun ei Espoolla ole sitä selkeää identiteettiä mitä sille nyt koitetaan hakea porukalla.

Näytelmässä oli hauskaa interaktiivisuuttakin. Näyttelijät olivat mukana soluttautumalla yleisön joukkoon istumaan ja heti alussa vaeltelivat siellä sekaisin paikkojaan etsivien katsojien lomassa. Ennen esitystä sai yleisökin osallistua täyttämällä lapuille mielipiteitään Espoosta, niitä gallupvastauksia sitten kaupunginsihteeri luki kokouksessa myöhemmin. Ja väliajalla sitten toinen gallup-kysely Espoon tulevaisuudesta. Mun vastaus siihen luettiinkin ensimmäisenä :-)

En tiedä olisiko ollut parempi jos olisi nähnyt Esitystalouden ensimmäisen inkarnaation.

Pidin kyllä kovasti paljon, ja voisin suositella ihan kaikille laatuteatterin ystäville. Vaikket nyt olisikaan espoolainen.


Esityskuva copyright Espoon kaupunginteatteri, Tommi Korpelan kuvasin itse ennen kuin esitys alkoi.

Häiriötekijä / Q-Teatteri 10.5.2013

Pakko oli mennä katsomaan Q-teatterin uutukaista eli Häiriötekijää (lisänimeltään Synkähköt Iltamat) Sekalainen sketsikokoelma, päärooleissaan ihastuttava Tommi Korpela, Elina Knihtilä (joka muuten juuri eilen nimitettiin Teatterikorkeaan professoriksi!), Pirjo Lonka, Elena Leeve...

Näytelmä yhdisti sekalaisen joukon tarinoita, videopätkiä ja kaikkea ihmeellistä. Hyviä näyttelijöitä ja ennenkaikkea Korpela oli ihan huikean hieno (varsinkin paidattomana metsien miehenä!). Synkkiä juttujahan nämä olivat, mutta superhauskoja. Okei, pari oli aika surullistakin kaikessa angstisuudessaan.

Elina Knihtilän kuolinkohtaus oli klassikko!

Kaksiosainen esitys koostuu näyttämöllä esitettävistä kohtauksista, jotka muuttuvat väliajan jälkeen entistä tummemmiksi ja kulkevat kohti kuolemaa. Lisäksi kolmella screenilla pyörii monologeja ja kohtauksia. Visuaalinen ilme on graafisen tyylikäs, ja maskeeraussuunnittelussa riittää elokuvamaista detaljitarkkuutta. Kuvavirta väläyttää näyttämölle vinoja otoksia arjesta, elämän takapihoilta, porraskäytävien klaustrofobiasta. 

Näin kirjoitti HS näytelmästä.

Corto Maltesen Seikkailut / Q-teatteri 16.3.2011

Eilen tuli käytyä Helsingissä Q-teatterissa (pitkästä, pitkästä aikaa). Corto Maltesen Seikkailut oli se mikä sinne veti. Oli aika, 90-luvun alussa, kun tuli käytyä katsomassa kaikki mitä Q-teatteri esitti. Pirun Kaunis Tyttö on edelleenkin yksi hienoimpia teatterikokemuksia ikinä ;-) Näin sen silloin 4 kertaa (joista yksi tosin Tampereen teatterikesässä). Se oli ihan klassikko!

Teatteri oli entisellään, ja näyttelijöistäkin osa oli samoja kuin "silloin joskus". Näytelmän kotisivut.

Tykkään kovasti Hugo Prattin Corto-sarjakuvista, ja kun syksyllä kuulin että tekeillä on teatteri, niin pitihän ne liput hankkia hetimmiten. Ja kuka voisi paremmin esittää tätä onnensoturia ja laivatonta kapteenia kuin Tommi Korpela? Tommi oli aivan ilmetty Corto! Huh! Aivan henkeäsalpaavan loistava, pulisonkeja myöten :-)

Kuva Patrik Pesonius

Näytelmä oli muutenkin hyvä, vauhdikas ja mukaansatempaava. Varsinkin puoliajan jälkeen vauhti kiihtyi. Kaikki olivat rooleissan erinomaisia. En ole niin kauheasti koskaan tykännyt Jani Volasesta, mutta täytyy sanoa, että tässä hän oli aivan mahtava Rasputin! Siis maanisen hullu ja ihan briljantti. Varsinkin toisella puoliajalla.

Janne Hyytiäinen oli lukuisissa eri rooleissaan myös tosi hyvä. Taisto Oksasella oli kanssa ainakin 10 roolia, ja kaikki olivat erinomaisen viihdyttäviä. Naisnäyttelijöitä oli 2, mutta rooleja toki toistakymmentä. Pirjo Lonka oli tosi tosi hyvä, mutta eu Kreeta Salminenkaan pöllömpi ollut.

Mutta ehkä sarjakuvia tuntemattomalle voi olla ettei kaikki avautunut. Niin monia juonenkäänteitä ja kuvioita tässä oli. Lavastus oli tosi pelkistetty. Musiikki ja äänitehosteet toimivat hyvin. Paljon oli huutoa ja ammuntaa ja kuolemisia... Tupakka/sikari (kamalan hajuiset yrttitupakat) käryävät jatkuvasti, liki kaikilla. Puvustus oli sopivaa ja nopeat vaatteiden vaihdotkin sujuivat ilmeisesti.

Yleisö oli tosi nuorta, kai tämmöinen sarjakuvasta tehty sitten vetoaa nuoriin? Vaikkei musta Corto Malteset olekaan mitään nuorten sarjakuvaa välttämättä, enempi aikuisten. Siis ei mitään K-18 materiaalia, vaan niin sellaista "vakavahenkistä" ja syvällisiä ja kulttuurisia asioita käsitteleviä, etten tiedä kuinka monen 12-18 vuotiaan yleissivistys tai muu antaa myöten lukea ja ymmärtää niitä. Itse en ainakaan olisi siinä iässä jaksanut lukea ainuttakaan kahta sivua pidemmälle.

Kauppalehden kriitikko Tommi Aitio kirjoitti hauskasti:

"Savukiehkurat vain leijuvat ilmatilassa, kun laivaton merikapteenimme kulkee Venetsiasta Rodokselle ja Bakuun ja aina Samarkandiin asti. Yksityiskohta on tärkeä, sillä tikkaria imutteleva Corto olisi yhtä kaukana todellisuudesta kuin Suomi jalkapalloilemassa MM-kisojen finaalissa. Brasilialaiset pikkusikarit ja turkkilaiset röökit kuuluvat Corton legendaan siinä missä kipparinhattu ja valkoiset seilorihousut."

ja vielä:

"Gibraltarilaisen mustalaisnaisen poika syntyi ilman elämänviivaa kämmenessään. Koska jokaisella miehellä on kohtalonsa, Corto itse viilsi viivan isänsä partaveitsellä. Symboliikka on selvää: tosi seikkailija kirjoittaa itse oman kohtalonsa, eikä siihen ulkopuolisen maailman kuohut tai muutamat stalinit ja rasputinit paljoa vaikuta."

Kaiken kaikkiaan: loistokas esitys!