Cirkus Cirkör: Tipping Point / Sorin sirkus, Teatterikesä 9.8.2024

Ah, aivan mainiota nähdä ruotsalainen Cirkus Cirkör muutaman vuoden tauon jälkeen lavalla! Teknisesti taitavaa, oivaltavaa, hauskaa ja aika uudenlaista nykysirkusta. Tipping Point kokoaa yhteen viisi sirkustaiteilijaa ja yhden loistavan muusikon (joka hänkin kyllä hieman temppuilee) ja Alexander Weibel Weibel ohjaa konkkaronkkaa. Lopputulema on tasapainoaisteja venyttävää, teknistä sirkusta, jossa tasapaino, ja sen saavuttaminen sekä menettäminen on pääosassa. 

Lavalla nähdään monenlaisia metallihäkkyröitä ja esiintyjät kuskaavat ja rakentavat niistä aina uudenlaisia muotoja. On akrobatiaa yläilmoissa ja lattialla, on akrobatiaa hiuksista riippuen (Yuridia Ortega Fragoso on sen lisäksi myös taitava tanssija), ollaan telineiden päällä, sisällä ja alla. Välillä mieleen tulevat muinaiset valtavat purjelaivat joita iso miehistö hoitaa tarkkaan, jokaisen tietäessä oman paikkansa ja tehtävänsä. Jos nyt välillä jää telineeseen "vangiksi", voi aina kieriä sen kanssa eteenpäin. Itämaisia taistelulajivivahteita, huikeaa tankotyöskentelyä, köysiä ja kaikkea. 

Huikea muusikko Isidor Abdelkader säestää esiintyjiä, vaikka nämä välillä ahdistavatkin koko muusikon pieniin kolosiin. Huumoria on mukana paljon ja Abdelkader on isossa roolissa tässäkin. Muusikon ja sirkustaiteilijoiden yhteispeli on kamalan hauskaa katsottavaa; kuinka esiintyjät kasaavat lisää tavaraa lavalle ja muusikkorassun elintila kutistuu. Hulabaloo! Myöhemmin saadaan vielä mieletön rumpusoolo, "now it's my time to shine!". Axel Fagerbergin musiikki resonoi hienosti rakennelmien keskellä.

Yksi esityksen säväyttävimmistä kohdista on Quentin Dubot'in sydäntäriipivä laulu, kun hän samalla temppuilee yläilmoissa. Kuin haavoittuva eläin hän kutsuu muita.

Tipping Point on enemmän ehkä sarja irrallisia temppuja kuin yksi iso juonellinen esitys. Mutta se punainen lanka kulkee mukana eli missä on se kaatumis- tai putoamispiste kun tasapainoillaan. Missä vaiheessa mennään ns. yli. Rakennelmat ovat monimutkaisia ja monimuotoisia ja niitä hyödynnetään luovasti. Riggauksista vastaa Erik Berkey, todella vaativa ja tärkeä homma. 

Teos toimii vertauskuvana koko yhteiskunnalle: missä menee rajat, missä vaiheessa menee yli? Ja se tärkeä havainto että yhteistyöllä saavutetaan enemmän kuin yksin. Miten tärkeää se tasapaino on, pienikin liikahdus ja koko rakennelma sortuu...

Tämänkaltaista esitystä katsellessa tulee mieleen myös se valtava luottamus toiseen ihmiseen. Miten annat kirjamellisesti henkesi toisten käsiin, luotat siihen että tämä ottaa vastaan ja hoitaa oman tonttinsa. Se nähtiin Tipping Pointissakin monet kerrat. 

Esityksen kohokohta oli kuitenkin Kalle Pikkuharjun häkellyttävät akrobatianumerot. Muistan hyvin kun vuosia sitten näin Sorin Sirkuksen joulushow´ssa ensimmäistä kertaa nuoren pojan joka taipui käsittämättömille mutkille. Ajattelin ettei tuosta voi kukaan enää taipuisammaksi tulla. Väärässä olin, sillä nyt aikuisena Kalle taipuu ehkä vieläkin enemmän. Mukaan on tullut viileää eleganssia ja lisää teknistä osaamista, sekä voimaa. Lopputulema on henkeäsalpaavaa virtuoosimaista työskentelyä joka ei kyllä jätä katsomossa ketään kylmäksi. 

Suomalaista väriä oli lavalla muutenkin: Saara Aholan teollishenkinen lavastus ja pukusuunnittelu oli kaunista. Sirkustaiteilijoiden puvuissa on aina oma kikkansa: niiden pitää olla teknisesti lajiin sopivia mutta myös näyttäviä. Myös Patrik Bogårdhin valot olivat tärkeässä osassa esitystä.

Taitavan ensemblen täydensivät trapetsitaiteilijat Sébastien Klink ja Morgane Stäheli, ja Stäheli taituroi vielä köydelläkin.

Nykysirkusta katsellessa sitä usein tuntee itsensä kömpelöksi ja pieneksi, kun saa ihailla toisten teknistä osaamista, täydelliseksi hiottua kehonhallintaa ja myös sitä helppouden illuusiota. Nostan siis kuvitteellista hattuani, taas kerran!

Esityskuvien copyright Håkan Larsson.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Silke Huysmans & Hannes Dereere, CAMPO: Out of the Blue / Tampereen teatteri, Teatterikesä 7.8.2024

Tänä vuonna suurin osa Teatterikesän ohjelmistoani tuntui olevan hieman muuta kuin ns. perinteistä teatteria. Ja hyvä niin, sillä nämä erilaiset, dokumentaariset esitykset antavat hyvää perspektiiviä asioihin ja tarjoavat mahdollisuuden uuden oppimiseen. Niin nytkin. Belgialaistaiteilijakaksikko Silke Huysmans ja Hannes Dereere ovat tutkineet teoksissaan luontoa ja ihmisen vaikutusta siihen. Siinä missä trilogian ensimmäinen osa Mining Stories (2017) käsitteli brasilialaista ekokatastrofia kaivosonnettomuuden jälkeen ja toinen osa Pleasant Island (2019) Nauru-saaren asemaa maailman peilinä, tämä kolmas Out of the Blue vedenalaisen kaivostoiminnan käynnistämistä.

Esitys on kaikinpuolin koskettava, informatiivinen ja tehokas. Taiteilijat ovat tehneet valtavan tausta- ja tutkimustyön ja tarjoilevat infopaketin katsojille läppäreitään näpytellen, selät katsomoon päin. Kommunikointi yleisölle tapahtuu siis tietokoneiden välityksellä. Kapellimestarien tavoin he poimivat koneiltaan erilaisia ääni- ja kuvatiedostoja, joista muodostuu intensiivinen katsaus mitä Tyynellä valtamerellä tapahtui vuonna 2021. 

Pääsemme seuraamaan belgialaisyhtiö Deme-Gsr:n kokeellista syvänmerenkaivostoiminnan testausta, kuulemme toimitusjohtajan kommentteja asiaan ja näemme havainnollistavan animaation mitä merenpohjassa tapahtuu kun rekan kokoinen raapija-aparaatti lasketaan sinne imuroimaan kivenmurikoita laivan uumeeniin ja poistamaan niistä hyödylliset mineraalit. Ylijäämäjäte lasketaan putkissa takaisin merenpohjalle ja masiina jatkaa menoaan, tuhoten kaiken elävän tieltään. Samaan aikaan lähistöllä on toinenkin alus, täynnä tiedemiehiä ja tutkijoita. Merenpohja on ihmiskunnalle vielä varsin kartoittamatonta aluetta ja kaivostoiminnan aloittaminen siellä merkitsisi valtavia menetyksiä. Mutta kuten esityksessä käy ilmi, tarvitsemme lisää näitä kaivosteollisuuden tuotteita (mm. nikkeliä, kobolttia, mangaania) vihreän siirtymän toteuttamiseen, kuten vaikkapa sähköautojen akkuihin. Maaperällä olevat on kaivettu tai ovat joko hankalissa paikoissa tai pieninä pitoisuuksina. Kauhea ristiriita tämä. Pelasta maailma tuhoten sitä. Näin ainakin kaivosalan yrittäjän näkökulmasta esitettynä. Paikalla on vielä kolmaskin alus, Greenpeacen. Se taas tarkkailee ja raportoi asiasta maailmalle, kuten toimenkuvaan kuuluu.

Esityksessä kaikki kolme tahoa saavat äänensä kuuluviin. Upeaa materiaalia mustekaloista, aaltoavasta merestä, koskettavia runoja (lukekaa Barbara R. Maxwellin The Observer, summaa hyvin esityksen tarkkailevan näkökulman), merellisiä musiikkivalintoja, litteroituja keskusteluja ja haastatteluja. Kymmeniä ja satoja pieniä palasia mistä on koostettu toimiva paketti.

Välillä pääsemme kurkistamaan myös ISA:n (International Seabed Authority) kokoukseen. Mutta onko näillä kansainvälisillä sopimuksilla ja lakipykälillä mitään väliä jos kehitys kehittyy ja maailman pitää mennä eteenpäin? Out of the Blue houkuttaa kaivamaan lisää tietoa aiheesta, rahoittamaan Greenpeacen toimintaa, tekemään jotain! 

Asioiden mittakaava ja kaiken yhteys tulee hyvin ilmi. Kliinisenkin asiallinen lähestymistapa toimii oikein hyvin; katsoja saa sitten itse miettiä oman näkökulmansa ja valita puolensa. Vai voiko tässä edes valita? Mihin maailma ja planeettamme on menossa, mitä sallimme, mitä pelastamme, mihin olemme valmiita? Tärkeä aihe ja hieno toteutus! Esitys jatkaa kiertämistään, ja suosittelen vahvasti mikäli tilaisuus siihen jossain tarjoutuu.

Esityskuvan copyright Loes Geuens.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Jane! Jane! Jane! / Teatteri Jurkka, Teatterikesä 11.8.2023

Piti käydä tämä katsomassa Jurkassa viime vuoden lopulla, mutta sekin jäi. Oikein mukavaa että mahdollisuus koitti Teatterikesässä. Salla Viikan kirjoittama ja Sini Pesosen ohjaama Jane! Jane! Jane! kertoo monta tarinaa. On oman kirjoittamisensa ja mieskuvioittensa kanssa kamppaileva päähenkilö (Heli Hyttinen), joka näytelmän alussa koittaa toipua bileistä. Ja sitten on hänelle yhtäkkiä ilmestyvä Jane Fonda (Aija Pahkala), nainen joka ei varmaan esittelyä kaipaa. Reilun kahden tunnin aikana ehdimme tutustua niin Fondan näyttelijäuraan, avioliittoihin ja miessuhteisiin, aktivismikuvioihin ja aerobic-bisnekseen. Pintaraapaisu, mutta aika kattavasti kaikki käydään läpi. Jane on sankari, joka vielä 85-vuotiaana pursuaa energiaa jumppatrikoissaan. Hän näkee liekin päähenkilössä ja haluaa viedä tämän mukanaan, ja kasvattaa tämän sisäistä liekkiä.

Esitys on taitavasti käsikirjoitettu ja ohjattu, on oikein nautinnollista istua katsomossa ja antautua tarinan vietäväksi. Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa täysillä ja sujuvasti vaihtavat lennossa vaatteita ja asusteita, ja taas mennään. Esityksessä on vauhdin ja suvantokohtien lisäksi poikkeuksellista imua. Vaisto ja tunne ovat olleet Fondan ohjenuorat elämässä ja hän koittaa kannustaa epävarmaa päähenkilöämme heittäytymään asioihin! Pikkuhiljaa etenemistä tällä saralla tapahtuukin. Siirrymme sujuvasti Fondan elämän käännekohdista toisiin, ja samalla kurkistamme yksityisempiin tapahtumiinkin. Miten näin vahva nainen on ollut näin alistuva ja mukautuva miessuhteissaan, se kyllä hämmentää! Mutta ehkäpä Janen viesti onkin ettei tämmöiseen tarvitse alistua, enää. "Jos ei ole täydellinen, ei voi olla rakastettu" - höpön höpö. Miksi Jane Fonda on ollut niin epävarma ja alistuva ja antanut miesten kontrolloida itseään? Ted Turnerin kommentti: "Sä täytit just 60, ei sen ikäset enää muutu" aiheuttaa nauruntyrskähdyksen katsomossa. 

Koko esitys on hengästyttävän vauhdikas, raikas, ja jos voi näin klisesti ilmaista: voimaannuttava! Jane Fonda on kuin mielikuvitusystävä joka auttaa, tukee, kuuntelee ja tsemppaa päähenkilöä. Kukapa ei haluaisi Janen kaltaista ystävää elämänsä karikoihin tueksi. Kun on itse jäykkä ja estoinen, kyllä Jane auttaa notkistumaan! Fakta ja fiktio lyö kättä esimerkillisesti, ja sitten on se mielikuvitusaspekti. Välillä lipsahdetaan jo outouden puolelle, esimerkiksi kun päähenkilö muuttuukin Janen uudeksi Coton de tuléar -koiraksi. Ehkä tätä koiraosuutta oli pitkitetty hieman liikaa. Lopun avaruushäröilykin menee hieman överiksi. Mutta haitanneeko tuo kokonaisuudessa mitään.

Tinja Salmen lavastus koostuu möhkälemäisestä sohvasta jonka uumenista löytyy jatkuvasti kaikenlaista sekä taustaseinämien hopeanaruista. Niihin sitten heijastettiin kuvia ja videoita Fondan tähdittämistä elokuvista. Toimi näppärästi. Myös Saku Kaukiaisen valot ja Pauli Riikosen äänet pelasivat hyvin yhteen kaiken muun kanssa. Intiimi TTT:n Kellariteatteri (ja toki myös alkuperäinen esityspaikka Teatteri Jurkka) sopii erinomaisesti tämmöiselle iholle tulevalle esitykselle. Kaikki on liki käden ulottuvilla. Ja mitäpä olisi aerobic-osuuksia sisältävä esitys ilman lahjakasta koreografi Maija Nurmiota. Musiikkivalinnat ovat myös isossa osassa tätä esitystä. Kun Born to be Wild pärähtää soimaan... ooh!

Jos oli esityksessä kaikki muukin kohdallaan niin näyttelijät ovat aivan nappivalinta. Ensinnäkin Aija Pahkala on maskeerattu hyvin Jane Fondamaiseksi (peruukki!), ja hienosti hän vaihtaa tunneskaalaa tsemppaavasta himojumppaajasta miessuhteissaan alistuvaan ja epävarmaan naiseen. Upeaa työtä! Heli Hyttinen vetää sekä päähenkilön roolin että taitavasti muuntautuu Janen aviomiehiksi Roger Vadimiksi, Tom Haydeniksi sekä Ted Turneriksi. Pienet asusteet ja loistava näyttelijäntyö ovat avainasemassa.

Jane!Jane!Jane! on kerrassaan mainio esitys, joka tursuaa (nais)energiaa, omien halujensa ja haaveidensa ääneensanomista ja unelmien tavoittelua. Vahvuutta olla itsensä ja löytää oma tiensä. Ihana! Ihana! Ihana!

Kuvien copyright Marko Mäkinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mart Kangro, Juhan Ulfsak, Eero Epner & Kanuti Gildi SAAL: It Stays As It Is / Teatterimonttu 9.8.2023

Paljon olen erikoisia esityksiä vuosien varrella nähnyt, mutta nyt täytyy nostaa kädet pystyyn ja todeta: It Stays As It Is taitaa lyödä laudalta kaikki muut erikoisuudessaan. Kun lyödään yhteen kolme oman alansa taitajaa (Mart Kangro on koreografi, ohjaaja ja tanssija, Juhan Ulfsak ohjaaja ja näyttelijä ja Eero Epner taidehistorioitsija ja näytelmäkirjailija) niin tuloksena voi olla ihan timanttia, tai sitten jotain muuta. Tämän luokittelen omalla henk koht asteikollani siihen "johonkin muuhun". Saattoi olla hienoa, tai saattoi olla olematta. En pysty sanomaan. En oikein tiedä mitä tästä osaisin sanoa.

Täysi (tai semitäysi, koska istuimme ohjeistuksen mukaan harvakseltaan) Teatterimontun katsomo tuijoitti harmaata vaneriseinää koko noin tunnin ja 45 minuutin ajan. Seinä kohosi edessämme kuin muuri, mitään ei läpi näkynyt. Sen takaa kuului sen sijaan ääniä, välillä rumpujen pauketta, välillä muuta. Mies (Ulfsak) alkaa puhumaan meille seinästä, kuinka he rakensivat sen, ja se pysyy. Se pysyy paikallaan, juuri tuollaisena. Siihen ei tule esityksen aikana muutoksia (kieltämättä olin jo ehtinyt ajatellemaan että se aukeaa tai kaatuu jossain vaiheessa). Myös me kaikki katsojat pysymme. Juuri niin kuin olemme. Myös katselusuuntamme pysyy. Kaikki on ja tulee olemaan, as it is. Kaikella on tarkoitus tuossakin tilassa, niin valoilla, seinillä, katsomolla.

Tästä loputtomasta toistosta etenemme siihen että esiintyjät vain vaihtavat paikkaa ja jatkavat puhettaan kaikesta siitä mikä pysyy. Katsojat pysyvät paikoillaan, kukaan ei halua vaihtaa sitä, vaikka alussa siihen annetaan mahdollisuus. Puhe jatkuu ja jatkuu, välillä pohditaan arkkitehtuurisia asioita, alkoholittoman oluen älyttömyyttä, missä kohtaa katsomoa on turvallisinta, lapsuuskotien muistoa. Koitan etsiä punaista lankaa tässä tajunnanvirrassa, turhaan. Jotain oudon kiehtovaa tässä kuitenkin on, vaikka vähän odotankin milloin itse esitys alkaa. Mieskaksikko poistuu tilasta.

Kolmas esiintyjäkin on vielä teillä tietymättömillä. Vaan yhtäkkiä mies selkäni takaa alkaa huokailemaan ahdistuneen oloisesti, ja siitä puhkeaa puhumaan miten haaveilee omasta talostaan maalla. Haa, Eero Epner löytyi, hän oli kokoajan istunut hiljaa katsomossa. Hän puhuu pitkän monologin taloprojektistaan. Omat ajatukseni harhailevat. Näköala, oma ja muiden on yksi teemoista. Sitä demonstroidaan tukkimalla yhden katsojan näköala harmaalla vanerilevyllä. Ja siirrellen.

Tilanne eskaloituu Ulfsakin vähentäessä vaatteitaan. Puhe soljuu, palaa taas tähän kaiken ennallaan pysymisen -teemaan. Välillä yleisö naurahtelee, mutta aika moni tuntuu olevan epäuskoinen: tästäkö maksoin. Seinä jää. Harmaa jää. Miehet kantavat vanerilevyjään. Välillä olemme pimeässä. Oliver Kulpsoon valosuunnittelu oli kyllä mieleenpainuvaa: pimeyden lisäksi yksittäiset vanhat jalkalamput olivat isossa roolissa.

Päällimmäinen tunne esityksen jälkeen on hämmennys. Mietin mitä tekijät tällä esityksellään haluavat sanoa. Että muuttuvassa maailmassa on pysyvyyttä? Tarvitsemme ankkureita sitomaan meidät menneisyyteen? Paikat niin teatterissa kuin elämässä ovat sattumanvaraisia, ja rahalla saa parempia? Mene ja tiedä. It Stays As It Is ei kuitenkaan jättänyt kylmäksi, vaikka moni haukottelikin.

Kun alaston Ulfsak kantaa raskasta vanerilevyään kömpelön näköisesti niin kai tämä on sitten taidetta isolla T:llä. Itse katsojana taidan kaivata ennemmin jotain hieman perinteisempää.

Valokuvien copyright: Alissa Šnaider
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Pimpsons / Q-teatteri, Teatterikesä 8.8.2023

Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons sai ensi-iltansa helmikuussa Q-teatterissa. Koko esityskauden pohdin että kiinnostaisi mennä katsomaan. Koska Maijala ja Q:n porukka jne. Mutta nykyään on ajan ja rahan puolesta iso kynnys lähteä PK-seudulle teatteriin... ja koska minulle TV-sarja The Simpsons ei ole lainkaan tuttu. Joo, tiedän että siinä on keltasia tyyppejä, ja about muistan niiden nimet, mutta yhtään jaksoa en ole katsonut. Ja ajattelin esityksessä olevan niin vaikutteita kuin viittauksiakin sarjaan, joten ymmärtäisinkö siitä mitään? Jäi menemättä.

Onneksi universumilla (tai jollain teatteritaiteen pienemmällä jumalolennolla) oli näppinsä pelissä (tai tarkemmin ajatellen Teatterikesän taiteellisella troikalla) ja esitys kutsuttiin Teatterikesän pääohjelmistoon. Joten minulle tuli tilaisuus korjata erheeni ja mennä TTT:n suurelle näyttämölle katsomaan mistä tässä oikein on kyse. Ja joo, varmaan paljon esityksestä meni ohi, tai olisin saanut siitä vielä enemmän irti jos Simpsons olisi vähän tutumpi. Mutta pitää sanoa että toimi se näinkin! Aivan hulvaton kokemus!

Q-teatterin pieni lavaratkaisu on hyvin saatu isolle lavallekin, rakennettu vain siihen keskelle pieni "laatikko". Janne Vasaman pastellihenkinen joulukuvaelma esittää perheen olohuonetta. Keittiö jää takaosaan ja ikkunasta avautuu ydinvoimalamaisema. Amerikkalaista, hieman muovisen oloista, keskiluokkaisen perheen koti, jossa tapahtumat pyörivät ison sohvan ympärillä. Toisen näytöksen avaa pieni baarikohtaus, mutta muuten ollaan vain tässä olkkarissa, sitcom-perinteiden mukaisesti. Riina Leea Niemisen värikäs puvustus vie ajatukset johonkin 50-60 -luvuille. Erityismaininta Riikka Virtaselle maskeeraukesta. Esiintyjien keltainen iho ja mahtavat peruukit ovat kyllä silmiinpistävän huikeita. Tomi Suovankosken valot täydentävät visuaalisesti kauniin esityksen.

Niin, mistä tämä The Pimpsons sitten kertoo? Tämä fiktionaalinen perhe kokoontuu seitsemän vuoden tauon jälkeen taas yhteen, joulunviettoon. Yrmyttävä isä Homre (Eero Ritala) möllöttää sohvalla telkkaria katsoen ja on aikamoinen änkyrä, kömpelö ja juro. Hössöttävä ja kimittävä-ääninen äiti Magre (Ria Kataja) hössöttää ja säätää. Ensiksi saapuu perheen poika Brt (Lotta Kaihua) elämässä menestynyt, räyhäkkä ja ärsyttävä, sellainen reteän bisnesmiehen perikuva. Ja sitten lopulta kaukaa Lontoosta myös menestynyt tytär Ilsa (Satu Tuuli Karhu), diivailevan ensivaikutelman antava. Mehevänä sivuhenkilönä tapaamme myös pizzalähettihepun joka onkin Ilsan vanha heila (kun he olivat 8 v). Tämän ilmaantuminen näyttämölle käynnistää tai ainakin vauhdittaa lopun alkua.

Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa totuudet ja salaisuudet paljastuvat ja kulissit kirjaimellisesti kaatuvat. Mitä tapahtui 7 vuotta sitten? Mitä tapahtui pikkusisko-Maddylle? Mikä ihmeen sairaus Homrella on? Entäpä äidin puutarhanhoito? Ja mikä onkaan "menestyvien" lasten tarina? Vuoristoratamainen meno vain kiihtyy ja katsoja saa välillä pidellä penkistään. Yllättäviä käänteitä seuraa sarjatulimaisesti, muutamia hieman pohjustetaankin. Kieli on räväkkää ja paljon myös englantia viljelevää. Paikoitellen tai ehkä vain aluksi tämä hieman häiritsee. Sitten siihen tottuu tai turtuu, eikä vitut särähdä korvaan.

Rakastin perheenjäsenten välien selvittelyä, mitä siellä pinnan alla kuplii, miksi perheen dynamiikka toimii näin. Maijala on hienosti poiminut erilaisia kipupisteitä ja muistoja ja tökkii niitä terävällä neulalla. Tunnistan itseäni ja sisarussuhteita ylipäätään esityksestä. Millainen lapsuus on ja miten se muokkaa meitä. Siinä mielessä teksti oli universaalia. Jotenkin nämä kaikki hahmot ovat onnettomia ja traagisia, kukin omalla tavallaan. Katkeroitua voi monella tapaa. Voiko jokainen muistaa oman lapsuutensa niin väärin...

The Pimpsons vie meidät kunkin omiin kipeisiin ja katkeriinkin lapsuusmuistoihin, miten aikuiset lapset taantuvat lapsuudenkotiin palatessaan ja miten vanhoista maneereista voi olla vaikea päästä eroon. Joskus aika tuntuu pysähtyneen vaikka ihmiset ovat kasvaneet ja ns. aikuistuneet. Naapurin perheen (ja heidän irtaimistonsa) kohtalo sai pohtimaan mitä meidän tavaroillemme tapahtuu kuoleman jälkeen. Minne ne joutuvat, roskiinko, vai pelastaako joku valokuva-albumit? Ketä kiinnostaa? Olisiko helpompaa viskata kaikki romukoppaan ja aloittaa alusta, vai pääseekö menneisyyttään enää pakoon? 

Kun Ilsa haluaa leikkiä totuutta ja tehtävää ilman tehtävää ollaan olennaisten kysymysten äärellä: mitä todellakin tapahtui. Voidaanko asioista puhua, voidaanko kissa nostaa pöydälle? Kukaan ei osaa käsitellä tunteitaan, ei silloin eikä nyt. Kun isä-Homre murehtii tuopilleen, ettei mitään saa enää sanoa ja kaikki loukkaantuu kaikesta, ollaan vanhenevan valkoisen heteromiehen ongelman ytimessä. Tavallaan symppaan näitä tyyppejä, kaikessa ärsyttävyydessäänkin, ja myös säälin. 

Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki hysteerisen erinomaisia. Millaisiin sfääreihin kaikki oikein yltävätkään, huh. Varsinkin Katajan Magre on aivan huippu pienine kädenliikkeineen ja silmienpyörittelyineen. Myös Ritalan uskovainen pizzakuski on mielettömän taitava roolityö. Kaikki vedetään vähän överiksi ja sitten vielä lisää. Kun lapset googlettavat Heimlichin otetta ja sillä välin Homre vetäisee kuolinkohtaustanssimuuvit, niin melkein pissaan housuihini nauramisesta. 

Ei tämä ehkä kaikkia viihdyttänyt tai edes naurattanut, mutta kylmäksi ei voinut kyllä jättää ketään. Loppuratkaisu mietitytti, se ei ehkä toiminut kaikilta osin, mutta muuten esitys oli kyllä silkkaa tykitystä. Mitä siitä jos Simpsons-fanit saivat tästä paljon enemmän irti sarjaviittauksilla, hokemilla, ja lukuisilla yksityiskohdilla. Minä nautin omalla tavallani. Kun Janis Ianin seiskytluvun eteerinen biisi At Seventeen ("I learned the truth at seventeen, That love was meant for beauty queens") pärähtää soimaan, Brt ja Ilsa vetävät kokaiinia, rotanmyrkkyä ja vodkaa suloisena cocktailina ja haahuavat pitkin perheen olohuonetta... no, siinä on teille tunnelmaa!

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Miksi ihmisellä ei ole häntää? / Teatteri Vanha Juko, Teatterikesä 2.8.2022

Piti tämä käydä katsomassa Lahdessa Vanhassa Jukossa silloin kun siellä pyöri, mutta monestakin eri syystä jäi väliin. Niinkuin nykyään niin moni muukin esitys. Arkena on haasteellista lähteä töiden takia ja viikonloppuisin on niin kamalasti menoja ettei vaan kerkeä. Joten mahtavaa että tämä monipuolinen iltamahässäkkä saapui Teatterikesään! Tulipa myös samalla käytyä G Livelabissakin, eli vanhasta kirjaston lukusalista moderniksi keikkapaikaksi muutetussa tiilimakasiinissa.

Miksi ihmisellä ei ole häntää? on Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama monipuolinen kimara vähän kaikenlaista. Musiikkia ja laulua, runonlausuntaa, sketsejä, lasten tiedekysymyksiä vastauksineen, dramatisoituja kohtauksia, kuplettilaulua ja vaikka mitä. Jonkunlaisena punaisena lankana kaikille näille on eläinoikeuskysymykset, luontokato, ilmastonmuutos eli kantaaottavuus. Mihinkään sormi pystyssä saarnaamiseen Hurme ei sorru, mutta painavaa asiaa toki kuulemme. Ja hyvä niin.

Huumoria on silti kosolti mukana, vaikka aiheet toki vakavia ja tärkeitä ovatkin. Jukolaiset ovat kerrassaan mainioita esiintyjiä. Maria Nissin esittämä ja Rosa Liksomin kirjoittama henkilökuva Leuttuvaaran isännästä on ihan hulvaton ("se on sitä aidointa luonnonsuojelua kun hakkaa kaiken pillun päreiksi"). Vaikka ihan karmaisevaa kuunneltavaa niin ei voi kun nauraa. Välillä Hurme pitää paatoksellista puhetta lihansyönnistä ja eläinten taivaspaikoista, siteeraa Jaakko Juteinia ja lausuu runon. Jukolaiset pistävät hännät pyörimään ja vetävät lastenohjelma Ryhmä-Haun tunnusbiisin. 

Väliajan jälkeen ohjelma on enemmän musiikkipainoitteinen. Aivan hurmaavia sovituksia tutuistakin biiseistä, kuten vaikkapa Lapinlahden lintujen hauska Paarma-tango esittäjänään Markus Karekallas, ja Minja Kosken kaunis Kurrelaulu. Opimme takapuolen pyyhinnän historiaa, ja kuulemma Samuli Paulaharjun muistiinkerämään hurmeisen tarinan Talmulahden papin kohtalosta. Tuhmat Kalevala-riimit toki istuvat myös iltaan. Ja myös Kaiken takana on loinen (Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -biisin hengessä). Näin kantaaottava tilaisuus ei olisi mitään ilman pientä Ukraina-kommentointia, hyvä niin.

Tämmöisiä "perinteisiä" iltamahenkisiä tilaisuuksia voisi olla maailmassa lisääkin. Monipuolista ohjelmaa ja kaikki viihtyivät. Oli kivaa kun Hurme oli itsekin lavalla, milloin puhumassa ja milloin huuliharppua soittaen. Kontrasti ensimmäisen osion ohjelmallisuuden ja toisen osion konsertillisuuden välillä oli hienoinen, vaikkakin esiintymisasuilla eroa tehtiin. Juhlavan kimaltavat vaatteet toi sitä kontrastia.

Ennenkaikkea iso kiitos lahjakkaille jukolaisille: Minja Koski, Tuuli Kainulainen, Maria Nissi ja Markus Karekallas, jotka vastasivat laulusta, soitosta ja esiintymisestä. Lisäksi Antti Haiko ja Janne Louhelainen musisoivat mukana (ja hoitivat valot sekä äänet). Kyllä näitä kelpaa kuunnella ja ovat piru viekööt vielä kovin karismaattisia ja monipuolisia esiintyjiäkin! Tunnelma oli kyllä ihan katossa.

Esityskuvien copyright Antti Sepponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Frankenstein / Red Nose Company, Teatterikesä 1.8.2022

Vihdoin ja viimein se tapahtui eli minun ja Red Nose Companyn tuoreimman esityksen eli Frankensteinin polut kohtasivat. Teatterikesään asti piti odottaa koska typerä korona pisti kapuloita rattaisiin, ja milloin jouduin itse perumaan menoni ja milloin taas esitys peruuntui. Noh, parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Ja olihan tämä juuri niin kiva esitys mitä odotin ja toivoinkin! Taas yksi klassikkokirja saatettu lavalle klovnerian, musiikin, huumorin ja vauhdikkaan menon avulla.

RNC:n taiturit Tuukka Vasama ja Timo Ruuskanen ovat käsikirjoittaneet (Mary Shelleyn alkuperäisideaan nojaten toki), ohjanneet ja sovittaneet musiikin. Ja koska mikään ei heille riitä, vielä taituroivat lavallakin. Ruuskanen (Frank) ja Vasama (Stein) ovat kyllä ilmiömäinen kaksikko, jotka osaavat ottaa yleisönsä, ovat nämä minkä ikäisiä hyvänsä. 

Loistavien näyttelijäntaitojen ja muusikkouden lisäksi herrat todellakin hanskaavat improvisoinnin jalon taidon. Oli se sitten katsomosta huuteleva lapsi tai jonkun soiva kännykkä, kaikki pääsee mukaan esitykseen. Jere Kolehmaisen äänisuunnittelu ja valot tukevat hyvin esityksen dramaturgiaa. Välillä on ehkä vähän jännempiä hetkiä lavalla, mutta enimmäkseen tämä vaan naurattaa perheen pienimmäisiäkin. Liki loppuunmyyty Hällä-näyttämö oli hienosti mukana esityksessä, ja kyllä meidän taitoja tarvittiinkin. Välillä piti loihtia ääniefektejä korpin raakkumisesta tuulen suhinaan ja välillä johtaa sähköä peukaloistamme hirviön henkiin herättämiseen.

Frankensteinin tarina oli sovitettu miedoksi ja reippaasti mutkia oikoen, ja se sopikin tunnin mittaiseen esitykseen hyvin. Lavalla suoritettiin lukuisia tieteellisiä kokeita, korostettiin oppimisen merkitystä ja kovaa työntekoa, ja mietittiin kuka oikein onkaan loppupeleissä se hirviö? Vaikka yhdestä suusta ajoimme hirviötä pois, sai se kuitenkin suurta sympatiaa osakseen. 

Goottilookissa esiintyneet klovnit oli puvustanut ja maskeerannut Paula Koivunen. Välillä meno muistutti jo The Curen keikkaa kun syntikat ujelsivat... Hetken jo huolestuin että ovatko perinteiset punanenät jääneet historiaan, mutta onneksi vihanneskorista löytynyt tomaatti tarjosi hirviölle nenänkin. Niin, tässä esityksessä ei käytetty lainkaan ruumiinosia vaan vegaaninen versio muutti sammakonreidetkin kurkuiksi. Rekvisiitaksi muutenkin riitti tutun punaisen taustaverhon & sen metallitelineen lisäksi matka-arkku, vähän rekvisiittaa tieteellisiin kokeisiin ja ihmesyntsaelektroniikkahärveli.

Kun nuori Viktor F. opiskelee matematiikan perusteita yliopistossa, pääsee yleisökin laskemaan ja hiomaan saksankielen taitojaan, sehr gut! Elektronien tanssi viihdytti kyllä kaikkia, ja vaikka aluksi olinkin hieman kaihoisa kitaran ja haitarin perään, niin kyllä se syntsapoppikin toimi. Eurythmicsin Sweet Dreams ja Wingsin Live and Let Die toimivat suomeksikin. Puhumattakaan Fraa Fraa Frankensteinista (lauletaan Raa Raa Rasputinin sävelin). Koko Danny-episodi oli huvittava, ja moni muukin juttu oli sitä aikuisille suunnattua osastoa.

On kyllä oma taiteenlajinsa tehdä samanaikaisesti toimiva, hauska ja kiinnostava esitys lapsi- ja aikuiskatsojille. Mutta näiltä miehiltä se sujuu. Vaikka sanomaakin löytyi (ei saa syrjiä ketään vaan olla kaikkien kaveri) niin sitä ei sormi pystyssä heristellen selitelty, vaan se tuli hienosti osaksi kokonaisuutta. Huikea takaa-ajokohtauskin verhoissa nähtiin. Ja kumpi on kovempi hirviö -battle!

Erityismaininta ja kiitos Timon upeista tanssimuuveista ja ihme kurlausääntelyistä. Ja luovasta savukoneen käytöstä Tuukalle!

  

Esityksiä on Teatterikesässä tiistaina vielä kaksi (joista toinen englanniksi) mutta sen jälkeen Frankenstein on tavattavissa pitkin poikin Suomea kiertueella. Ehdottomasti kannattaa katsastaa jos kohdalle osuu. Ja matkustaa vaikka kauempaakin katsomaan. Ja ottaa koko perhe ja suku mukaan. Katso kiertuepäivät Red Nose Companyn sivuilta. 

Esityskuvien (2 ylintä) copyright Cata Portin, loppuposeerauskuvat (4 alinta) omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Rakkaani, Conan barbaari / Turun kaupunginteatteri, Teatterikesä 3.8.2021

Korona valitettavasti esti kolmannen katsomiskerran Conania - mutta onnekseni se pääsi mukaan Teatterikesän ohjelmistoon! Kyseessä oli kuitenkin yksi viime vuoden parhaista ja koskettavimmista esityksistä. Rakkaani, Conan barbaari on 13-vuotiaan Pöpö Höpöläisen kasvutarina, mutta samalla kertomus jostain suuremmasta. Miehisyydestä, identiteetistä, kirjailija Robert E. Howardista, perhedynamiikasta, kiusaamisesta.

Juho Mantere on kyllä nerokas kirjailija, toki ohjaajanakin. Tapa miten hän yhdistelee omaelämäkerrallisuutta fantasiakirjailijan elämään ja tuotokseen, ihan huippua.

Tampereella nähtiin esitys hieman suuremmalla lavalla eli TTT:n suurella näyttämöllä. Hyvin se siihenkin istui. Toisena muutoksena oli Kimmo Rasilan korvaaminen Esa-Matti Smolanderilla. Hyvin se Smolander hoiti Rasilan suuret saappaat, oli sitten kyseessä Pöpön jäyhä naisseikkailija-isä tai vaikeuksista voittoon -elämänohjeita tarjoava Paul Stanley. Semminkin kun hän sai paikkauskutsun rooleihinsa vasta edellisenä perjantaina.

Harva näytelmä alkaa niin mahtipontisesti kuin Conan. Manowarin tahdittamana jättimiekka laskeutuu hitaasti katosta ja häikäisevät valot liki-sokaisevat katsojat. Ooh! Miro Lopperi on kyllä niin hieno Pöpönä. Miten kukaan voi eläytyä näin voimallisesti miekka ja magia -kertomuksiin kuin tämän Pöpö! Vaan onko sankariksi mahdollista kasvaa kuten isä opettaa. Se Miro-Pöpön yleisökontakti on myös hienoa. Pöpö pohtii mitä on olla mies. Ja toki hän haluaa itse olla mies. Edes pienen hetken. Ja Pöpön nukketeatteriesitys on klassikko.

Jos on Lopperi loistava fyysisessä roolissaan niin Turun kaupunginteatterin voimatrio Ulla Kouvuranta, Ulla Reinikainen ja Kirsi Tarvainen se vasta säkenöikin. Koulukiusaajapoikina, kapakkaruusuina, ja muissa huikeissa osissa. Erityisesti Tarvaisen opettaja suoraan helvetistä ja meksikolainen baarimikko kirvoittaa yleisöstä valtavia nauruntyrskähdyksiä. Mutta sokerina pohjalla on hänen vähäeleinen Conan Barbaarinsa. Tämän murahtelut ja kulmakarvankohottelut tuovat etäisesti mieleen roolista ikonisen tehneen Arnold Schwarzeneggerin. 

Ihanaa että pääsin vielä kerran sukeltamaan tähän Mantereen luomaan maailmaan.  Aivan huipputeatteria. Kiitos Mantere, kiitos työryhmä, kiitos Teatterikesä!

Esityskuvan copyright Otto-Ville Väätäinen, muut omia.

Briefs Factory: Hot Brown Honey / Teatterikesä 11.8.2019

No nyt oli esitys joka selvästi on jakanut mielipiteet. Jopa niinkin paljon etten hetkittäin aina tiedä olimmeko "toisinajattelijoiden" kanssa katsomassa samaa show'ta!

Australialaismimmiryhmä Briefs Factory toi kohutun ja etukäteen rankasti hypetetyn energiapakkauksensa Tampereen Teatterikesään, ollen yksi sen pääesiintyjistä. Tampere-talo on hieno paikka, mutta minusta aivan vääränlainen miljöö tälle, liian iso ja kliininen. Tunnelma ei noussut kattoon eikä yleisö bailannut hurmoksessa. Hot Brown Honey on yhtä kuin seitsemän naisesiintyjää, erilaisista etnisistä taustoista. Olen asunut neljä vuotta Australiassa ja koskaan en nähnyt aboriginaalia (vai pitääkö nykyään sanoa Australian alkuperäisasukas?) esiintymässä. Nyt näin. Ja näiden etnisten stereotypioiden varaan sketsimäinen show paljolti rakentuikin. Lauman kuningattarena ja seremoniamestarina korkean valomehiläispesän (se oli huikean makea!) päältä Kim "Busty Beatz" Bowers huudatti yleisöä ja ohjasi show'ta. Hän oli myös toinen käsikirjoittajista Lisa Fa'alafin kanssa (joka ohjasi) ja vastasi musiikista ja äänisuunnittelusta. Tämä ryhmä on useasti palkittu ja ympäri maailmaa kiertänyt, ja nyt siis ensimmäistä kertaa Suomessa. Tampereen jälkeen ryhmä suuntasi vielä Turun Logomoon ja Espoon kaupunginteatteriinkin.

Miksi ihmeessä minä en nyt lämmennyt tälle miehisiä linnakkeita murtavalle ja naisenergiaa pursuavalle esitykselle? Oli siellä muutamia juttuja jotka kolahti, mutta yleisesti ottaen tissien vilauttelu ja fuck-sanan huutelu ei vaan iskenyt. Musiikki oli hiphopahtavaa elektrokakofoniaa, johon kaipasin jo korvatulppia. Esitys oli sillisalaatti eli yritti olla samaan aikaan räyhäkkään kantaaottava ja iso burleskiparty. Fuck the patriarchy ja shut the fuck up -huudot alkoivat tuntua kuluneilta ja kliseisiltä. Toki rasismi, stereotypiat ja misogynismi saivat kyytiä, välillä aika oivaltavastikin. Oma suosikkini oli Australian lipusta pikkuhiljaa esiin kuoriutuva nainen, joka oman kansansa taiteella koristelluissa trikoissaan ja omaa lippuaan heiluttaen tanssi alkukantaisia/peräisiä rytmejä. Ehkä hieman liian osoittelevaa ja alleviivaavaa, riistäjien ikeestä vapautuvan narratiiviä. Vastaavia kuvauksia nähtiin muitakin, tahitityttöjä ja muita stereotypioita.

Tämä oli kuin loputon sketsishow, vähän kieli poskella ja huumorilla tehty, mutta hiukan ehkä liikaa pipo kireällä. Siis sellaista sormi pystyssä saarnaamista. Periaatteessa tosi lahjakkaita esiintyjiä; beatbox-numero oli hieno ja köysiakrobatia toi iloisen piristyksen esitykseen. Mutta joutavaan kohkaamiseen ja hillumiseen tuhlataan liikaa paukkuja. Joku toinen paikka, tiiviimpi dramaturgia, vähemmän sitä kiroilua ja tissejä niin voisi toimiakin. Aiheethan ovat tosi tärkeitä, ja raskaudestaan huolimatta niistä saa näemmä viihdyttäviä elementtejäkin. Sitten on näitä lapsellisuuksia kuin yleisölle tisseistä kookosveden juottaminen tai megalomaanisen kokoisten tekotissien tunkeminen katsojien naamaan. Aargh!

Siis tottakai olen kaikesta tästä julistuksesta samaa mieltä, mutta liikaa sormea heristellen ja aggressiivisella otteella ei ehkä päästä samaan lopputulokseen. Länsimainen ihminen ja varsinkin miespuolinen sellainen tarvitseekin ravistelua, mutta veikkaan että kaikki eivät katsoneet esitystä riemusta hihkuen ja penkeillään hyppien, vaan ehkä hieman vaivautuneina. Ei suomalaiset (ainakaan sunnuntai-iltapäivänä selvin päin) jaksa innostua bilettämään ja huutamaan niin antaumuksella kun seremoniamestari meidän halusi. Kyllä sieltä katsomosta käveli muutama poiskin kesken show'n. Muuten kyllä tunti ja vartti oli ihan sopiva mitta, vaikka välillä se tuntuikin ikuisuudelta.

Kaiku Australian ei-aina-niin-puhtaasta historiasta kuultaa monestakin kohtaa, aina alkuperäisasukkaiden maiden ryöstämisestä ja lasten kaappauksista alkaen. Nämä äänet on vaiennettu satoja vuosia ja nyt heillä on puheenvuoro! Valkoinen mies on tehnyt maailmalla paljon väärää, mutta en tiedä miten tämä esitys erheitä onnistuu oikomaan. Ehkä se herättää katsojia hieman miettimään miten käyttäytyä seuravaalla kerralla turistina?

Esityksessä pohditaan myös moninaisten kulttuurien representaatioita ja mitä fiksuille ihmisille tapahtuu kun he matkustavat ulkomaille. Tanssia, laulua ja kantaaottavuutta, siinä ehkä Hot Brown Honey pähkinänkuoressa. Tärkeät asiat meinaavat vaan jäädä meuhkaamisen alle.


Kuvien copyright Dylan Evans.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

IIPM & Création Studio Théâtre National: La Reprise / Teatterikesä 11.8.2019

No nyt oli vaikuttavaa ja vakuuttavaa teatteria. Sveitsiläis-saksalais-belgialaisyhteistyönä tehty La Reprise - Histoire(s) du théâtre oli kiehtova yhdistelmä dokumentaarista teatteria, ennakkoon filmattuja osuuksia, livekuvausta ja hyvin realistista näkemystä. Seitsemän vuotta sitten nuori belgialaismies Ihsane Jarfi murhattiin ja tämä esitys ruotii sitä monelta eri kantilta.

Tämä ei ollut mitään kevyttä katsottavaa, mutta tosi upea monellakin eri tavalla. Milo Rau taitaa olla yksi eurooppalaisen teatterin kuumia ohjaajanimiä tällä hetkellä, ja hyvin ymmärrän nyt miksi. Työryhmän kanssa yhdessä käsikirjoitettu esitys jättää paljon pureksittavaa katsojallekin. Faktat tarjoillaan meille tyylikkäästi, missä ja miten, mutta tärkein kysymys eli miksi jää vaille vastausta. Kyllä, syylliset jäivät kiinni ja saivat rangaistuksen, mutta syy ei selvinnyt. Tai annetaan meille yksi mahdollinen syy: homofobia. Joka tapauksessa täysin turha ja hyödytön murha (toisaalta, mikä murha ei ole turha?). Jo esityksen nimi on hyvä avain: uusinta tai toisinto, ja sitähän me saimme. Hyvin realistisen yhden murhan anatomian.

      

Esiintyjäkuusikko Sara De Bosschere, Suzy Cocco, Sébastien Foucault, Fabian Leenders, Sabri Saad el Hamus ja Tom Adjibi heittäytyvät mukaan täysillä. Osa esittää koe-esiintymisen kautta valittuja harrastajanäyttelijöitä, osa heidät valitsevia raatilaisia. Ja sitten rekonstruoidaan murhayön tapahtumat; kaikki tämä viisiosaisessa näytelmässä. Nämä "harrastajanäyttelijät" kertovat mitä ovat tehneet aiemmin, millaista on tehdä teatteria ja muuta vastaavaa, mitä nyt tämmöisissä kysytään. Myöhemmin he sitten joutuvat lunastamaan lupauksiaan, esimerkiksi suutelemaan toista, lyömään naista tai esiintymään alasti. Kameramies tallentaa näitä kohtauksia, ja ne tulevat livekuvana yleisölle - paitsi tarkkasilmäinen kyllä huomaa ettei se ihan livekuvaa olekaan... Mutta näin saadaan alleviivattua sitä dokumentaarisuutta.

Yksi esiintyjistä (Tom Adjibi) pohtii ei-valkoihoisena näyttelijänä olemista - hän ei saa koskaan näytellä hullua tai muuta sellaista hahmoa, vaan aina maahanmuuttajaa tai arabia. Hän antaa meille myös näytteen hämäävästä kielitaidostaan mitä käyttää koekuvauksissa: sujuvasti tanskaa tai beniniä suoltava mies on aika vakuuttava, vaikkei osaa sanaakaan kumpaakaan kieltä (mutta casting-ihmiset eivät hekään osaa). Representaatio on vahvasti läsnä koko esityksessä.

Näemme lavalla myös Jarfin vanhemmat, jotka esiintyvät kiihkottomasti, melkein kliinisesti. Isä on uskonnollinen, äiti lamaantunut. Näemme Jarfin exän, joka todisti oikeudessakin (teki puheellaan mausoleumin ystävälleen - miten kaunis ajatus). Väkisinkin sitä miettii mikä esityksessä on totta, mikä teatteria. Hienoa oli myös kuulla sekä ranskaa että flaamia; tekstitykset olivat sekä suomeksi että englanniksi. Harmaassa VW Polossa käydään läpi illan ja yön tapahtumat yksityiskohtaisesti ja välillä tekee pahaa katsoa. Yksi avustaja heiluttaa taskulamppua kun toinen kuvaa - autenttista katuvalojen heijastumista.

Videokuvat Liegestä ja niiden esittämä yhteiskunnan murros korkean työttömyyden ja sen lieveilmiöiden kera toimivat hyvin kehyksenä koko tarinalle.

Esitys on teatteria, mutta myös anteeksiantamista ja selittämistä. Synninpäästöä ja ymmärtämistä. Yritystä asettautua tappajien asemaan, ja uhrin myös. Samalla kun se pohtii viharikoksen anatomiaa, se kommentoi tämän päivän teatteria ja sen tekemistä. Henry Purcellin vaikuttava The Cold Song päättää mahtipontisen vaikuttavasti tämän, Tom Adjibin laulamana. Hyvin hiljainen joukko purkautuu Tampereen työväen teatterin Suuren näyttämön katsomosta. Niin ankea ja brutaali tämä tarina onkin, niin silti sen käsittelytapa on välillä lempeä ja ennenkaikkea empaattinen.


Kuvien copyright Hubert Amiel.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Circus Ruska Festival: Amalgam / Teatterikesä 10.8.2019

Ah, onneksi sain sullottua aika kiireiseen lauantaihin vielä tämän esityksen. Amalgam oli kahden taiturin yhteisjuttu ja todella upeaa menoa Ylioppilasteatterin lavalla nähtiinkin. Tämä oli kolmesta esityksestä viimeinen ja sali oli tupaten täysi - hienoa! Kyllä kannatti tulla.

Jonglööri Onni Toivonen ja tanssija Wilma Seppälä vetävät niin saumattomasti yhteen; ikäänkuin he olisivat esiintyneet aina yhdessä. Täydellinen harmonia ja yhteistyö. Siitä mihin toisen liike loppui, niin toisen alkoi. Vaikka toisen nimike on "jonglööri" ja toisen "tanssija" niin hienosti roolit sekoittuvat. Kolmas tärkeä henkilö esityksessä oli muusikko Konsta Leinonen, joka loihti kitarastaan ja tekniikkahärveleistään hienoa avaruusmusiikkia.

Jongleerausvälineinä nähtiin pehmeitä ryyni(tms)täytteisiä palloja ja keilojakin, ja ei niitä kauheaa määrää tarvittu. Kaikesta huokui rentous, välittömyys ja taitavuus. Käsittämättömän hypnoottista katsottavaa, sekä tanssi että esineiden heittely. Tässä jos missä roolit hämärtyvät ja raja-aidat kaatuvat. Pariakrobatiaa, paritanssia, parijongleerausta. Kaikki menee. Kun on vielä pitkä mies ja pienikokoisempi nainen, niin akrobaattinen kisailu on vieläkin kivempaa katsoa. Tässä esityksessä todella oli pilkettä silmäkulmassa ja iloista kujeilevaa menoa! Kyllä sitä kaikenlaista hauskaa voi keksiä pienillä keinoilla.

Laudalla saa aikaan helikopterimaista liikettä ja limboradan, itselle ja toiselle. Välillä toinen huilaa ja toinen sooloilee, ja välillä Leinonen saa musiikillisen soolohetkensä sinisessä hämyssä. Mulle tulee jotenkin musiikista ja hämystä mieleen planetaarioesitys. Ja on hauskaa sekin miten muusikko osallistuu soittamisensa lomassa esitykseen, ainakin viskelemällä jongleerausvälineitä lavalle.

Paritanssi riikinkukonsulan kanssa onnistuu sekin. Mitä tasapainoilua! En voisi kuvitella mitään mikä tältä kaksikolta ei lavalla sujuisi. Sielu lepäsi neljäkymmentäviisi minuuttia. Toivon mukaan Amalgam nähdään vielä isommillakin areenoilla ja tämä parivaljakko vielä usein yhdessä. Pienimuotoista ja hurjan hienoa katsottavaa!


Kuva Jussi Ulkuniemi
Näin esityksen alennushintaisella lipulla.

Alpo Aaltokoski: Sisaret & Susanna Leinonen: Kenttä / Teatterikesä 10.8.2019

Sisaret ja Kenttä, kaksi erilaista ja lyhyttä tanssiteosta, mitkä on alusta asti tarkoitettukin esitettäväksi yhdessä. Jostain syystä en talvella näitä kerennyt näkemään, niin tosi kivaa että olivat nyt mukana Teatterikesän ohjelmistossa.

Ensimmäisenä vuorossa Alpo Aaltokosken vajaan puolen tunnin mittainen Sisaret on nimeltään monimerkityksellinen. Ovatko nämä kaksi lavalla esiintyvää naishahmoa (joita tulkitsevat Tanssiteatteri MD:n perustajajäsenet Elina Jakowleva ja Mari Rosendahl) sisaruksia, aate/sotatovereita, hengenheimolaisia, uskonsisaria? Vai kaikkea tätä? Marja Uusitalon suunnittelemissa vaatteissa on monenvärisiä tilkkuja, mutta niiden punainen ja valkoinen vievät ajatukseni sisällissotaan.

Koko esitys on verkkainen ja hidas, ja musiikkina kuultava Arvo Pärtin Für Alina tukee tätä hitautta. Unenomaista ja vähän unettavaakin. Esitys alkaa ja loppuu hämäryyteen; katsoja joutuu oikein pinnistelemään että näkisi jotain lavalla. Valot ovat muutenkin vinkeitä; Sari Mayerin valosuunnittelussa valot ja varjot vuorottelevat. Melankolia huokuu liikkeistä. Toisen läsnäolo toisen elämässä on käsin kosketeltavaa. Onko tässä sodan voittaja ja häviäjä?

Musiikki loppuu, mutta liike jatkuu, pakkoliikkeenomaisesti ja nykien.

Tämä oli hieman hämmentävä teos kokonaisuutena, mutta jotenkin hypnoottisen kiehtova.

Puolen tunnin tauon jälkeen oli vuorossa Susanna Leinosen Kenttä. Ja taas ajatukset menivät sotaan, sotimiseen, sotilaisiin. Alussa nimittäin marssitaan, neljän esiintyjän voimin. Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja Samuli Roininen ovat vielä pukeutuneetkin mielikuvitusta ruokkiviin uniformuihin. Fantasiamaiset puvut on suunnitellut Anniina Kuula. On hiljaista, vain kenkien rytmikäs kopina täyttää tilan. Ilmeet ovat tiukat ja hymyttömät.

Kenttä on myös aika monipuolinen teoksen nimi. Taistelukentän lisäksi kyseessä voisi olla miinakenttä, voimakenttä, magneettikenttä. Mietin myös olisiko tässä kyseessä vieraan lajin tai rodun maanvalloitusyritys. Mutta ei, yhden esiintyjän "ampuminen" sarjatulella vie ajatukset takaisin sotamaisemiin. Myöhemmin luin käsiohjelmasta että vuosi 1918, ja varsinkin sen jälkimainingit, olivat toimineet Leinosen innoittajana.

Pikkuhiljaa robottimaisen ja mekaanisen tasaiseen marssiin tulee poikkeamia; joku lipeää. Ja tiet erkanevat. Outo äänimaisema alkaa kuulumaan jostain kaukaa. Napsunaa, rahinaa, huminaa, kiertävää ääntä. Tanssi on hyvin kävelyvoittoista, ei mitään heittoja tai nostoja. Lähikontakteissa on kaikuja jostain itsepuolustuslajeista. Välillä esiintyjät supattavat keskenään. Ja välillä poseeravat, kuin taisteluihin lähtevät sotilaat valokuvaamossa. Tarvitaan lääkäriäkin, kentällä ollaan.

Neljän tanssijan vuorovaikutus ja intensiivisyys oli tiivistä. Kasperi Laineen kilkattava ja kalkattava musiikki sopii hyvin tehdaskaupunki Tampereenkin historiaa käsittelemään teokseen. Ei musiikkia mitä kotona kuuntelisin, mutta lavalla kyllä.

Loppu on nopea ja äkillinen. Hyvä niin, ei tarvitse turhaan arpoa loppuiko se nyt. Kiehtova teos tämäkin. Ja Tanssiteatteri MD:n tanssijat ovat aina niin taitavia.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Theatre Basel: Medea / Teatterikesä 10.8.2019

Australialaiskaksikko Anne-Louise Sarks ja Kate Mulvany ovat dramatisoineet Euripideen tragediaklassikon uuteen uskoon. Medean kertomuksen tunteminen on melko lailla välttämätöntä että esitys avautuisi lastenhuoneen seinien ulkopuolelle. Siinä missä Euripides kirjoitti karmaisevan kertomuksen noidan voimat omaavasta naisesta, joka lähti vieraan valtakunnan soturimiehen Iasonin matkaan vastoin isänsä tahtoa, niin Sarks ja Mulvany ovat siirtäneet fokuksen pariskunnan lapsiin.

Aika rohkea veto. Yleensä näytelmän tulkinnoissa lapset jäävät sivuosaan, ja päähenkilönä on petetty ja loukattu nainen. Nainen jonka raivoa ei pitele mikään ja joka on valmis kostamaan puolisolleen pahimmalla mahdollisella tavalla. Nyt tämä nainen on taka-alalla, sivuroolissa, ja kaikki muut hahmot häivytetty kokonaan pois.

Teatterimontun lavalle on sisustettu kahden pojan yhteinen huone. Pimeässä hehkuvine tähtitapetteineen ja poikamaisine leluineen Jasperin ja Leonin valtakunta on jokaisen pikkupojan huoneen prototyyppi. Pojat nujakoivat, sotivat, leikkivät sanaleikkejä ja siinä sivussa pohtivat vanhempiensa avioliittoa. Jutut ovat välillä aika lennokkaitakin ja kultakaloille kerrotaan Medean tarinan alkuasetelma eli miten heidän vanhempansa tapasivat. Pojat on lukittu huoneeseen ja aina välillä äiti käy tarkastamassa tilannetta. Ja samalla katsojillekin valaistaan lisää missä kohtaa näytelmässä mennään, siis siinä näytelmässä mikä tapahtuu lastenkamarin ulkopuolella.

Leon (Florian Guntrum) on jo teini-ikää lähestyvä ja isoveljenä ottanut suojelevan asenteen nuorempaa Jasperia (Itamar Mangold) kohtaan. Tämä on sitten taas melkoinen viliskantti. Lapset pidetään pimennossa, mutta heidän keskustelujensa kautta katsoja tietää että isällä on uusi "ystävä" ja vanhemmat ovat eroamassa. Mutta sehän tarkoittaa että pojat pääsevät muuttamaan kartanoon! Siellä on uima-allas ja trampoliini! Toisaalta taas, äitihän jää sitten yksin.

Ja tätä yksinoloa äitinsä Medea (Barbara Horvath) ei pysty käsittelemään. Isän "ystävälle" lähtee korea lahjapaketti, johon hyväntahtoiset pojat vielä narrataan kirjoittamaan kortti. Kun äiti lopulta päätyy loppuratkaisuunsa, eli poikien murhaamiseen, se ei tule yllätyksenä (paitsi ehkä heille joille Medea ei ole tuttu näytelmänä); kyllä siihen on annettu pieniä viitteitä pitkin matkaa. Äidin vierailut poikiensa huoneessa paljastavat maanisuuteen liukuvan ja epätoivoisen naisen. "Joskus rakkaus saa ihmisen tekemään outoja asioita" hän sanoo pojilleen. Niinpä. Kuten vaikkapa tappamaan puolisonsa uuden rakkaan, ja omat lapsensakin.

On mielenkiintoista valita tämä näkökulma esitykseen. Vähän kuin Tom Stoppardin Rosencrantz ja Guildenstern ovat kuolleet, missä Hamlet on tavallaan taustanäytelmä, jonka tunteminen auttaa ymmärtämään näytelmää eri tavalla.

Suomennettu teksti toimi ihan hyvin, ja poikien eläinsanapeliä oli hyvin sovellettu käännöksessä. Tämähän on aika väkivaltainen näytelmä, vaikka esimerkiksi poikien tappamista kai harvemmin lavalla nähdäänkään. Mutta se väkivallan uhka on läsnä vahvasti. Niin tässäkin versiossa: pojat leikkivät jatkuvasti sotaa ja tappamista keskenään. Äiti tuo tuulahduksen oikeasta maailmasta, siitä mihin pojat harjoittelevat. Pojat tietävät isän uuden ystävän olevan äitinsä verivihollinen, ja Jasper suunnittelee tappavansa tämän pierukaasuillaan. Heille tämä kaikki on leikkiä, mutta katsojalle ei.

Teatterikriitikko Charles Spence kirjoitti muutama vuosi sitten Telegraphissa Medeasta näin:

Of all the scary characters in Greek tragedy, Medea is surely the most terrifying and the one who gets most disturbingly under our skin. There is a particular horror about women who kill their children. When a news item reports such a tragedy, one shudders and wonders what drove them to such a dreadful and unnatural act.

Tässä esityksessä kauhu ei tule niin iholle, koska se pysyttelee enimmäkseen huoneen ulkopuolella. Mutta ehkä tämä onkin pahempaa, kun tietää mitä tapahtuu, ja mitä Medea käy läpi, mutta mitään ei näytetä. Hieno oivallus ja hyvin toteutettu. Näyttelijäkolmikko vetää hyvin ja Sarksin ohjaus on sopivan tiivis, piirun verran yli tunti. Väliaika olisi rikkonut intiimin tunnelman. Tunnelma joka alkaa leppoisasti, leikkiviä poikia katsellen, mutta joka tiivistyy hienosti loppua kohti. Näinkin voi klassikon nähdä!


Kuvien copyright Sandra Then.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Nassim / Teatterikesä 8.8.219

Tämänkaltaista esitystä en olekaan ennen nähnyt. Tamoereen Komediateatterin lavalle kutsutaan yllätysnäyttelijä (tosin näin Antin jo yläkerrassa, ja siten arvasin kuka meidän illan esiintyjä on) Antti Laukkarinen, joka näkee käsikirjoituksen ensimmäistä kertaa vasta lavalla. Käsikirjoittaja Nassim Soleimanpour on jossain piilossa, ohjaillen tapahtumia piirtoheittimen ja siihen heijastettujen kalvojen avulla. Tai kuten myöhemmin käy ilmi, paperiarkkien ja kameran avulla.

Nassim on hieno idealtaan, ja toteutuskin toimii. Illan aikana opimme farsia ja paljon asioita Nassimin lapsuudesta, sekä ennen kaikkea lämpimästä suhteesta äitiinsä. Näimme kuvia, näimme soittorasian, näimme rakastetun satukirjan. Tämä ilta oli yllätyksiä täynnä ja yleisö eli mukana tosi hyvin. Pienen alkulämmittelyn, ja Antin lavantakaisen teehetken jälkeen, saimme Nassiminkin lavalle, jatkamaan käsikirjoituksen esittämistä Antille ja yleisölle. Ja Antti jatkoi sen antamien ohjeiden toteuttamista. Näimme lavalla myös yleisön vapaaehtoisvoimat, joiden haastava tehtävä oli toistaa ja muistaa muutama farsinkielinen lause, ja kertoa meille niiden avulla satu. Tämä oli tavallaan myös interaktiivinen esitys, yleisö sai osallistua, huudella ja kommentoida.

Esitys nauratti, paikoitellen aika hurjastikin, mutta sykähdytti myös. Ja tuli suruisa olo maailman epäreiluudesta. Väkisinkin sitä mietti omaa lapsuuttaan, äitisuhdettaan, ulkopuolisuuden tunnetta ja monia muitakin asioita.

Täytyy kyllä nostaa hattua Laukkariselle että tämmöiseen haasteeseen tarttui. Kunnialla selvisi, sekä esiintymisestä että esiintymisestä englanniksi, ja farsiksi. Ei ihan joka jannulta sujuisikaan.

Nassim Soileimanpour vaikutti tosi symppikseltä, ja kun katsottiin hänen passinsa leimoja ja viisumeita, niin iranilaisen näytelmäkirjailijan todellisuus lävähti silmille. Vaikkakin Saksassa asuvana, niin passi on Iranin. Miten erilaisessa asemassa suomalainen tai brittiläinen näytelmäkirjailija on tämän kollegan kanssa. Jokainen varmaan haluaa ilmaista itseään äidinkielellään. On ehkä vaikea käsittää näytelmäkirjailijan yksinäisyyttä, jos ei saa koskaan kuulla tekstejään lavalla omalla äidinkielellään, mutta nyt tuntuu että tiedämme pienen aavistuksen siitä. Illan lopuksi Antti luki farsiksi puhelimessa Nassimin äidille pienen näytelmän - ja katsomossa aika monella taisi silmät hieman kostua.

Kielet ja niiden merkitys ihmiselle on tärkeää. Tätä pohdin myös kotimatkalla - mitä tapahtuisi omalle identiteetille jos oikeus omaan äidinkieleen otetaan pois?

Rohkea, tunteisiin menevä, hauska ja helkkarin toimiva esitys. Vahva suositus!


Esityskuvian copyright David Monteith-Hodge, loppukuva oma.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Keisha Thompson: Man on the Moon / Teatterikesä 8.8.2019

Manchesterilaistaiteilija Keisha Thompson käy läpi ongelmallista isäsuhdettaan tässä puolitoistatuntisessa monologissaan Man on the Moon. TTT:n Kellariteatteri on intiimi tila, ja tämänkaltainen esitys sopii sinne oikein hyvin. Lavalla kirjapinojen keskellä kulkeva esiintyjä ottaa suoraa kontaktia yleisöön, ja välillä laulaa hiljaisesti.

Olosuhteet olivat otolliset ja kaikki kohdallaan, mutta silti esitys ei luikertanut tunteisiini. Se oli surumielinen ja haikea, mutta en tiedä missä ongelma oli. Korvieni välissä arvatenkin. Thompson kertoo perheestään, lapsuudestaan, ja erityisesti isästään. Tämän oudoista tavoista, ja yhteydenpitometodeistaan. Siitä ettei isä ole koskaan halannut tytärtään.

Vähitellen meille selviää lisää; lähestymiskiellosta, oudoista kirjalahjoista, numerologiasta, isän nimenmuutoksista (Roderickistä  Abdullahiin, Sallahiin ja lopulta Kemetiin), muslimiasioista, isän suosikkiruuista. Tyttären rintaa puristaa huoli isästä, ja kenelläpä ei. Olemme yhtäaikaa matkalla isää tapaamaan, viiden kuukauden hiljaisuuden jälkeen, ja samalla läsnä Keishan lapsuudessa ja elämässä. Kokonaisuus limittyy hienosti yhteen. Karibialainen kulttuuri sekoittuu manchesteriläiseen.

Loppu on kuujuttuineen ja nousevine sohvineen mielikuvituksellinen, ja tarina saa ei-ehkä-niin-yllättävän päätöksensä.

Keisha Thompson on karismaattineen esiintyjä, ja sympatiseeraan häntä kovasti. Musiikki ja ääniefektit tukevat hyvin tarinaa. Ehkä tätä olisi voinut tiivistää ja lyhentää hieman, olisi ollut napakampi. Nyt teksti vähän harhaili ja haahuili, ja ainakin oma kiinnostukseni tarinaan herpaantui ajoittain. Isän mielenterveysongelmat ja uskonnollinen juurettomuus ovat tärkeitä teemoja, ja tietenkin lapsen ja vanhemman suhde. Äiti mainitaan kyllä, mutta hyvin kursorisesti. Ilahduin bongatessani esityksestä tuttuja brittiläisen kulttuurin ja Manchesterin asioita ja paikkoja.

Thompson avaa itse teostaan hieman Teatterikesän sivuilla. Tärkeintä on tarina, ja mikä osa siinä on totta ja mikä ei, ne ovat sivuseikkoja. Näinhän se menee.


Kuvan copyright Benji Reid.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Circus Ruska: Väliaikaista / Torni-hotellin edusta, Teatterikesä 8.8.2019

Meinasi kokonaan unohtua kirjoittaa tästä pienestä Tampeeen Teatterikesän OFF-ohjelmiston ilmaishelmestä!

Cirkus Ruskan esityspaikka oli tavanomaisista ihanan poikkeava eli Tampereen vanhan ratapiha-alueen veturien kääntöpyörä, joka on onneksi jätetty Torni-hotellin edustan aukiolle menneestä muistuttamaan. Haitarinsoiton säestyksellä viisihenkinen kukkamekkoiskuryhmä taituroi atleettisen Ebenezer Aidoon kanssa, sekä kääntöpyörässä että tantereellakin.

         

Jaa, miksikö esityksen nimi oli Väliaikaista? Koska se oli kuulemma ainoa biisi mitä Laura Tikka osasi hanuristaan soittaa. Tosin tuli sieltä muitakin säveliä sittemmin, mutta Väliaikaista säesti Tikan nuorallakävelyä! Esitys oli kiva parikymmenminuuttinen raapaisu monenlaiseen sirkukseen. Oli hulavanteita ja cyr-rengasta, oli käsilläriipunta-akrobatiaa, pariakrobatiaa permannolla ja loikkia. Oli Aidoon trikkaus/akrobatiashow.

Kaiken kaikkiaan iloista menoa ja meininkiä ja sellainen raikas kesälook niiden kukkamekkojen ja sinisävyisten räsymattojen kanssa. Yleisöä oli aika paljon, kaikenikäisiä - ja kaikki olivat myös tosi innokkaasti mukana kannustamassa.

Esiintyjistä Ilona Jääski, Elina Mäkelä, Kamilla Nisso ja Eveliina Saxman toimivat Sorin Sirkuksessa opettajina eli homma on hyvin hanskassa. Hanurilla Tikka veti Ajetaan me tandemilla ja Satumaan, ja kaikki viihtyivät. Ja varsinkin lapsikatsojilla tuntui olevan tosi lystiä kun esiintyjien mekot tippuivat korviin käsilläseistessä. Onneksi alla oli pidempipunttiset pitsipöksyt.

Tämmöisiä pieniä iloisia ja ilmaisia kaupunkisirkustapahtumia soisi olevan kaupunkien katukuvassa muutenkin kuin Teatterikesän aikana. Nyt tämä nähtiin kuudesti kolmen päivän aikana, ja ainakin tähän ensimmäiseen yleisö löysi tosi hyvin! Kätevästi Noutoparkkiin sai auton ja kerkesi vielä puolen tunnin ilmaisparkin aikana esitykseen ja takaisin.

Kiitos taitavat esiintyjät!

Kuvat otin itse.

Sofia Södergård: Slick / Teatterikesä 7.8.2019

Nyt oli äijäilymeninkiä Teatterimontussa! Ruotsalainen Qarl Qunt valloitti lavan (ja kieltämättä myös aika naisvaltaisen yleisön) neljännellä maailmankiertueellaan. Testosteronia tihkunut drag king esitti kaikki mahdolliset maskuliinisuuden eleet ja ilmeet, ja tunnelma oli katsomossa hetkittäin kuin Chippendalesien (tai Hunksien) keikalla. Hyvä kun emme pikkuhousuja lavalle viskoneet. Slick oli varsin kiinnostava ja viihdyttävä esitys - ja herätti mietteitä miehisyyden (esittämis)malleista ja yleensäkin koko showmaailmasta.

Useamman kerran sitä unohti katsovansa Sofia Södergårdia, tukholmalaista tanssija/näyttelijä/koreografi/DJ:tä. Tämä eläytyi niin loistavasti limakkaan ja tyrkyn äijätyypin nahkoihin. Viehättävä nainen onnistui muuntautumaan erinomaisesti, jokaista lanteen pyöritystä ja kulmakarvan kohotusta myöten. En tiedä miten mieskatsoja hänet koki, mutta ainakin minuun olisi mennyt täydestä, ellen olisi tiennyt totuutta.

Drag kingiys sinällään on vanha taidemuoto, vaikkei toki tuolla nimellä. Jo 1700-luvulla brittiläinen Susanna Centlivre esiintyi miesten vetimissä lavalla, eli satakunta vuotta ennenkuin miehet alkoivat esiintymään naisten vaatteissa. Muistan muutamankin kerran nähneeni lavalla taidokkaasti maskeerattuja drag queenejä, viimeksi nyt yleisö meni halpaan Helsingin Kaupunginteatterin Kinky Bootsissa. Näin esityksen kahdesti ja kummallakin kerralla katsomossa oli joku mies (yleensä vanhempi) johon hurmaavat Lolan enkelit upposivat kuin väärä raha. Mutta toimii se näemmä toisinkin päin. Slickiä eturivissä katsonut tuttavani (joka ei ollut sen enempää perehtynyt esitykseen etukäteen) oli puoliväliin asti luullut että esintyjä on mies, ja odottanut milloin se pukeutuu naiseksi. Sitten vasta oivalsi että lavallahan on nainen! Eli hyvin toimi Sofian show tässäkin mielessä.

Södergård, tai alter egonsa Qunt, laittaa peilin maskuliinisuutensa eteen ja näyttää meille miltä se näyttää tässä ilmenemismuodossaan. Kun pullottavien nahkahousujen etumuksen täyttääkin kesäkurpitsa, kun lemmentuskassa kiemurteleva mies tanssii pelkän punaisen mekon kanssa, tai kun hän sylitanssii katsomosta nappaamansa naisen päällä. Ja kyllä me osaamme tuntea myös sääliä - machomiehen kova ulkokuori alkaa sortua, kun hän vartoo naista turhaan, ruusunsa kanssa. Jostain läheltäni kuuluu kaihoisa huokaus.

Alussa videoseinämä hieman pätki, mutta äänentoisto pauhasi kyllä kovalla. Viidenkymmenenminuutin pituudesta liki puolet meni alku- ja loppu"lämmittelyyn" - varsinkin lopusta olisin nipistänyt hieman pois. Alun äijämäinen varjonyrkkeily lämmitteli Quntin yleisölle, selin ja hämärässä. Sitten alkoi miehisten miesten rentoutumisharjoitus; ääninauhan ääni kehottaa ottamaan oman kehon haltuun. Äijäilystä toiseen: Maurice Joshuan jumputtava I've gotta big dick soi ja kiihkeä tanssi alkaa. Omasta mielestään Qunt on lahja kaikille maailman naisille. Välillä kuulemme radiopätkiä joissa Qarl Qunt mainostaa milloin mitäkin, ja näemme myös aivan huikean Man's Buns pullamainoksen! Maximum taste korvapuustit :-D

Monenlaiset stereotypiat saivat kyllä railakkaan tuuletuksen, ja harvemmin lavalla nähty drag king-meininki kirvoitti isot aplodit yleisöstä. Oli tosi kiinnostavaa nähdä yleisön reaktiot, jotka olivat siis hyvin samankaltaisia kuin jos lavalla olisi ollut pullisteleva machomies ihan oikeasti. Kaikki lähdimme mukaan tähän leikkiin - tässä on miesesiintyjä, ketkuttamassa ja flirttailemassa meille.

Esitys toimi kyllä oivallisesti, sekä viihdykkeenä että ajatusten herättäjänä.


Kuvien copyright Andreas Nilsson.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

I would prefer not to / Svenska Teatern, Teatterikesä 12.8.2018

No nyt tarttee sanoa että pihalla olin tämän nähtyäni. Ehkä olisi auttanut jos olisin lukenut etukäteen Herman Melvillen (1819-1891) novelli Bartleby, the Scrivener, jota vapaasti mukaillen Milja Sarkola tämän I would prefer not to -teoksen on kirjoittanut. Mun piti mennä tämä keväällä Svenska Teaterniin katsomaan, mutta sattuminen summana en sitten koskaan päässyt. Ei sillä, yhtä pihalla olisin ollut sielläkin :-) Mutta hienoa kun Teatterikesä mahdollisti nyt tämän katsomisen minullekin.

Mitä tässä sitten tapahtuu? Harmaat pukumiehet (Patrick Henriksen ja Simon Häger) puurtavat konttorissa pomonsa (Hellen Willberg) alaisina. Kaikki samankaltaisissa harmaissa puvuissa ja samoja kuvioita toistaen. Toistoa toistoa. Sitten työnsä aloittaa uusi tyyppi, tämä Bartleby (Joanna Haartti). Mutta hänpä onkin erilainen! Onko hän toisinajattelija vai vastarannankiiski? Tekeekö hän tätä tahallaan vai vahingossa vai miksi? Tai siis ei tee. Koska hän kieltäytyy töistä. Kaikkeen vedoten: Mieluummin en. Tai samma på svenska. Ei auta pomon maanittelut tai uhkaukset. Asiat eskaloituvat nopeasti. Alainen ei siis suoranaisesti kieltäydy työtehtävistä, hän vaan mieluiten ei tee niitä. Eikä siis tee. Eikä selittele motiivejaan, mieluiten ei siis tee sitäkään.

Tämä on hyvin absurdi, hyvin outo, jotenkin kiehtova esitys. Miten yhden niskurointi saa kaiken sekaisin. Pienistä kehon liikkeistä alkaen. Ei enää synkronisoitu rytmi pysykään. Esimies ei saa Bartlebytä ruotuun, tämä vaan toteaa kaikkeen I would prefer not to. Hyvin kohteliaasti. Työmoraalikin uhkaa jo rapistua. Niinpä toimisto muuttaa ja jättää miehen taakseen. Mutta ei sekään oikein auta.

Välillä lavalla nähdään eläinhahmoja joraamassa, ja välillä kaikki kertovat mitä he suosivat ja valitsevat. Mutta Bartleby ei avaudu eikä suostu yhteistyöhön. Kilpaa tunnustaminen on huvittavaa sekä absurdia. Uskonnollinen hurmos valtaa esiintyjät, ja hysteerisinä he haluavat avautua yleisölle. Kesken kaiken saamme kuulla hieman Händelin sulosäveliä eli duettona Lascia ch'io pianga oopperasta Rinaldo laulettuina (ihanaa!!!).

Näyttelijänelikko teki taitavaa työtä. Vaatii se heittäytymistä ja eläytymistä, että pystyy vaihtamaan kaavoihin kangistuneesta toimistorotasta superspontaaniin avautujaan. Ja Joanna Haartti onnistui tuomaan sellaisen välinpitämättömän, alistuneen miehen lavalle Bartlebynä. Vai nauroikohan tämän Bartleby kuvitteelliseen partaansa; menittepä kaikki lankaan? Onko hän lusmujen lusmu, vai henkisesti sairas? Emme saa tietää, sillä mies nuupahtaa vankilassa kokonaan. Eikä enää syökään. Mieluummin ei sitäkään siis. Ja sitten tykästyin kovasti Simon Hägerin tapaan olla läsnä lavalla. Minulle uusi näyttelijä, mutta menee taatusti seurantaan.

Esitys on kolmekielinen, eli sujuvasti sukkuloidaan suomen, ruotsin ja englannin välillä. Tekstitys onneksi toimii myös, sillä ruotsia taitaa olla eniten.

Kaisa Rasilan laatikkomainen  toimistolavastus on hyvin pelkistetty ja toistuvat asiat junnaavat hyvin kehikossa. Kunnes lopulta se avataan. Tom Laurmaan valosuunnittelu tuki ristikkomaista ja mustavalkeaa maailmaa.

Milja Sarkolan ohjaukset eivät kyllä ole koskaan olleet helppotajuisia tai suoraviivaisia. Ehkä se on osa sitä viehätystä? Katsoja joutuu kerta toisensa jälkeen haastamaan itsensä. Joskus on hyvä poistua mukavuusalueeltaan muualle, ja tämä näytelmä oli minulle sellainen kokemus. En tiedä mitä siitä ajattelisin tai sanoisin - enkä tiedä edes pidinkö siitä. Ymmärtämisen laitakin on hyvin hataraa. Mutta silti olen iloinen että näin sen.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.