Virne / Tanssiteatteri MD 19.2.2026

Koreografi/ohjaaja Samuli Roininen on yhdessä työryhmänsä kanssa loihtinut uuden tanssiteoksen Virne - Smirk. Sattumoisin osuin vasta viimeiseen esitykseen, jossa oli alkuperäisen kolmen tanssijan sijaan neljä. Ja miten kiehtova Virne oli! Upea tanssin, musiikin ja kuvataiteen liitto, kuten Tanssiteatteri MD:n teoksissa usein. 

Teatterin taitavat omat tanssijat Suvi Eloranta, Mari Rosendahl, Anniina Kumpuniemi ja Samuli Roininen pistävät parastaan. Monen mielikuva tanssijasta on nuori, atleettinen ja notkea, joten siksikin on hienoa miten MD:n tanssijat eivät ole enää ihan parikymppisiä. Tanssiin tulee erilaisia sävyjä kun nuoruus ja notkeus eivät enää määrittele tanssijaa. Teknisesti kaikki ovat toki taitavia, mutta ehkä tulkinta korostuu iän karttuessa. 

Alussa pienet ja hitaammat liikkeet, jähmeästi tanssijat hakeutuvat kohti valoa kuin jotkut muinaiset eläimet tai liskot. Pikkuhiljaa tulee enemmän vauhtia ja menoa, mutta alku on hyvin hitaasti käynnistyvä. Upeita duettoja ja kaikinpuolin häikäisevää nähdä miten saumattomasti tanssi limittyy projisointeihin. Kommunikointia mitä on kiehtova seurata. Tanssi on vaivatonta ja pakotonta, leijumista avaruudessa tai muinaisuudessa. Sellaista ajatonta. 

 

Minna Leinosen musiikki on hypnoottisen kiehtovaa, sellaista eteeristä. Välillä kuvittelen kauhuelokuvamaisuutta, välillä hyönteisiä. Haitari soi, ja lapsikuoro laulaa Hello from the children of planet earth, piiritanssia, ja Nälkämaan laulu! Miten hieno musiikki ja koko äänisuunnittelu, mistä vastaa Henri Puolitaival. Monimuotoinen kudelma josta yhdessä tulee lennokas kokonaisuus.

Petri Sepän liveprojisoinnit toimivat saumattomasti yhteen musiikin ja tanssin kanssa. Erityisesti mainiota on katsella miten tanssijat hyödyntävät projisointeja esityksessään.

Sem Sandisonin suunnittelemat valkoiset laatikot lavalla ja Ella Kauppisen valkoiset hieman riekaleiset asut sopivat hienosti yhteen. Asut ovat taas keskenään erilaisia, mutta samoja elementtejä (esimerkiksi outoja kiekuroita) sisältäviä. Raimo Salmen ja Sari Mayerin valot kruunaavat kaiken. Varjot ja hämärätkin ovat valoa, tai sen puutetta. 

 

Moneen muuntuvat laatikot muistuttavat välillä solariumista, välillä jopa kelkkailua vai avaruusrakettia.  Lopussa se on paasimaisesti pystyssä, ja sitä palvotaan. Muinaisriittejä vai visio tulevaisuudesta? Katsoja saa itse miettiä mitä tässä tapahtuu, mitä nämä ihmiset meille kertovat.

Virne on visuaalisesti todella kunnianhimoinen työ, kuin kuvitettu tanssinäytös tai musiikillinen ja tanssillinen matka kuvataiteeseen. Lisää tämmöistä!

 

Tanssiteatteri MD järjesti Virne-esityksen viimeiselle näytöskerralle jotain spesiaalia. Itse esityksen lisäksi oli tarjolla monenlaista muuta teokseen liittyvää. Huilisti Malla Vivolinin pieni taustaluento eri huiluista ja niiden moninaisesta äänimaailmasta oli todella kiehtovaa kuultavaa. Malla teki erilaisia ääniä sekä bassohuilulla, alttohuilulla ja tavallisella perushuilulla. Kummallisia suhinoita, vinkunoita ja kolinoita, joita en olisi arvannut tulevan huilusta vaan jostain tietokoneen uumenista. Toki tietokoneella saa sämplättyä ja tehtyä efektejä. Uutta minulle oli myös se että huiluun voi myös laulaa! Malla kertoi Minna Leinosen säveltämästä tilausteoksesta Maa jonka jätämme, jota kuullaan Virne-tanssiteoksessa, ja kuulimme siitä muutaman minuutin pätkän. Ääniä on prosessoitu ja muokattu. Olipas todella kiehtovaa ja silmiä (tai ehkä pikemminkin korvia) avaavaa. Ja esitystä katsoessa oivalsi mistä erilaiset äänet tulivat, esimerkkinä lapion ääni!

 

Kuvataiteilija Petri Seppä ja muusikko Petri Lahtinen ovat Dark Reindeer taidekollektiivin osanen ja demosivat hienosti miten musiikin ja livetaiteen liitto toimii. Petri L. teki viululla ja kitaralla ja pedaaleilla monimuotoista musiikkia ja erilaisia ääniä ja samalla Petri S. myttäsi paperia ja muuta piirtoheittimelle/videotykille ja alati muuttuvat muodot ja kuviot limittyivät hienosti musiikkiin ja taustan videoon. Hypnotisoivaa. Välillä tuli mieleen kalliopiirrokset ja välillä taas television takavuosien Kylli-täti - mutta psykedeelisiä sieniä nauttineena.

Esityksen jälkeen oli vielä mahdollisuus jutella tekijöiden kanssa, joka sekin oli tosi hienoa, koska kysyttävää ja kommentoivaa jäi. 

Tämmöinen teosesittely on kyllä tosi hieno ja oispa upeaa jos saisi joka esityksestä vastaavan. Erityisesti teoksiin missä ei puhuta tai missä on poikkitaiteellista sisältöä, eli mitkä jättävät enemmän tulkinnanvaraa katsojalle. Teosesittely auttaisi poimimaan sieltä esityksestä uutta ja syvemmältä. Ymmärrän toki ettei se ole mahdollista, mutta sitäkin tärkeämpi tämä ilta oli.

 

Kuvien copyright Heikki Järvinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Etiopialainen ystävä / Tanssiteatteri MD 29.8.2024

Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina kiinnostavia tapauksia, ja tämä syksyn uutuus Etiopialainen ystävä sopii siihen jatkumoon erinomaisesti. Tanssiteatteri MD:n ja Kekäläinen Companyn yhteistuotanto käsittelee monenlaisia asioita, tanssin ja musiikin keinoin. Viiden tanssijan ja neljän muusikon voimin luodaan monimuotoinen esitys joka jättää katsojalle pohdittavaa vielä pitkäksi aikaa.

Ihmisoikeudet, massasukupuutto, ilmastonmuutos, paperiton maahanmuutto... isoja kysymyksiä ja jokainen itsessäänkin olisi jo riittävä aihe taideteokselle. Mutta kunnianhimoisesti Etiopialainen ystävä yhdistää nämä kaikki. Lavastuselementtinä on muovipressuja, öljypohjaisesta muovista tehtyjä, ja omalta osaltaan nekin ottavat kantaa maapallon tuhoutumiseen. Muovipressujen päällä hypitään, niitä raahataan pitkin lavaa, niitä mytytään ja levitetään, ja aina löytyy joku innokas sotkemaan koko pressun. Vaikka sisältäpäin potkien (erityisesti Anniina Kumpuniemi kunnostautui tässä).

Välillä niiden kantamisesta tulee mieleen puuvillapaalien kantaminen pään päällä, siis orjatyövoiman käyttö. Tai kuinka pakolaiset kantavat koko omaisuuttaan mukanaan. Monipuolinen elementti siis tuo muovipressu, ja yhdenlainen kannanotto ympäristön riistoon.

Esityksessä kuultu fraasi "Jokainen ihminen tulee Etiopiasta" viittaa ihmisen alkuperään, ja 1974 Etiopiasta löydettyyn Australopithecus afarensis -naisen luurankoon, joka sai nimen Lucy. Sitä pidetään ihmisen kantaäitinä, olihan se ensimmäinen kahdella jalalla kulkenut esiäitimme. Eli käytännössä jokainen ihminen tulee Etiopiasta, vaikkakin sieltä on lähdetty jo tovi sitten. Nykyisenkaltaiset rodut ja lajit ovat verrattain tuore ilmiö. 

Koreografi ja tanssija Sanna Kekäläinen on tämän esityksen luoja ja äiti ja myös tanssii mukana, ensimmäisen puolisen tuntia soolona. Lappuhaalareissa esiintyvä intensiivinen Kekäläinen on kuin riivattu, nykivää liikettä ja sopertavaa puhetta, yhden naisen pyörremyrsky. Hänen tehtävänsä on olla tuhkan ääni ja elämä. 

Käsiohjelmassa mainitaan kolme elementtiä mistä esitys koostuu: tuhka, jolla viitataan Lucyyn ja koko ihmisen historiaan, suomalainen joka kohtaa paperittoman siirtolaisen Etiopiasta sekä kuoro joka tanssillisesti laajentaa tapahtumat yleisiksi. Kiinnostava kombo, ja toteutus on aivan timanttinen. 

MD:n tanssijat Anniina Kumpuniemi, Suvi Eloranta ja Samuli Roininen liikkuvat välillä purskauksittain, kuin vailla mieltä, mutta silti määrätietoisesti. Janne Marja-aho laulaa, kommunikoi suomeksi ja englanniksi paperittoman kanssa, tanssii ja ilmaisee. Ihmiskeho on kyllä monipuolinen instrumentti, taipuu vaikka mihin. Kaikki liikekieli ei ole, eikä tarvitsekaan olla, aina niin sulavan kaunista. Se voi olla myös karkeaa, rajua, rujoa ja kulmikasta.

Kaikkea tätä hienoa liikettä säestää Jussi Tuurnan mestarillinen musiikki ja upean bändin soittamana. Sara Puljula ja Esko Grundström ovat tuttuja muusikoita kymmenistä (musiikkiteatteri)esityksistä ja esittämänsä musiikki svengaa aina yhtä upeana. Lavalla nähdään Tuurnan lisäksi myös teoksen äänisuunnittelija Jaakko Kulomaa, joka myös laulaa. Musiikki on ehtaa Tuurnaa, eli progevaikutteista jazzahtavaa, melodista ja harmonista musiikkia, joka kuulostaa ah niin hyvältä. Välillä sellaista 70-luvun poliittisen laululiikkeen (Agit-Prop) henkisen kuuloista myös. Mainion musiikin lisäksi muukin äänisuunnittelu on kohdillaan - kuulemme myös luonnonääniä tuulen huminasta lintujen ääniin, sillä ei bändi kokoaikaa soita.

Livemusiikin ja tanssin liitto toimii hienosti, kaikki täydentävät toisiaan ja tanssijatkin osallistuvat lauluun. Sari Mayerin kaunis valosuunnittelu loihtii sopivia varjoja ja hämäriä kohtia lavalle. Esityksessä kuullaan niin suomea kuin englantiakin. Suomalainen keskustelee pakolaisen kanssa, joka toteaa lakonisesti: "I'm nothing but thin air". Sydämessä on ontto olo, miten toinen voi tuntea näin? Teksti on monipuolisen tekstinikkarin Kari Hukkilan käsialaa, ja toisteisuus on hyvä tehokeino tässä. Voidaan kysyä mikä on näiden kotinsa jättämään joutuneiden ihmisten suurin rikos. Ja jos vastaus on se että sattui syntymään... Vetäkää omat johtopäätöksenne siitä.

Lopun luettelo eliöistä, meiltä ja muualta sukupuuttoon kadonneista, on aika pysäyttävä. 

Etiopialainen ystävä on yhtä aikaa kantaaottava ja ajankohtainen, esteettisesti kaunis ja karkea. Erityisen hieno esimerkki siitä mitä tärkeä teksti, hieno tanssiesitys ja svengaava musiikki yhdessä voivatkaan olla. Yksi syksyn tärkeimmistä tanssiteoksista, heittämällä. Esityskausi jatkuu joulukuun alkuun.

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Full Moon Effect / Tanssiteatteri MD 28.1.2024

Koskaan ei ole vielä tarvinnut lähteä Tanssiteatteri MD:stä pettyneenä pois, eikä tarvinnut nytkään! Joel Alalantelan kuusta ammentava henkeäsalpaavan kaunis Full Moon Effect on todella vaikuttava teos. Täysikuu vaikuttaa moniin luonnonilmiöihin ja myös ihmisiin, ja sitäkin Alalantela tutkiskelee teoksessaan. Itse ainakin lumouduin täysin.

Kaikki alkaa elektronisten ääniefektien säestyksellä. Kuulemme äänen joka kertoo kuun vaiheista ja merkityksistä. Tunnelma on scifimäinen. Vampyyrimäiset tanssijat lähestyvät katsojia lavan takaosasta ja tunnelma vaihtuu scifistä kauhuun. Uni Karinko on suunnitellut aivan mielettömän hienot äänet tähän teokseen! Musiikki alkaa oudoilla äänillä, siirtyen siitä industrialiseen meteliin ja siitä taas lipuen seesteiseen ja meditatiiviseen tunnelmaan, jousien siivittämänä. Välillä äänimaisema on aika massiivisen runsas, ehkä jo vähän liikaakin?

Ei nykytanssi ole aina helppoa katsojalle, enkä voi sanoa siitä juuri mitään ymmärtävänikään. Mutta kyllä tunnistan kauniin teoksen kun semmoinen kohdalle osuu.

Tanssijat liikkuvat yhdessä ja erikseen, räjähtävällä voimalla ja hiljaisella liikkeellä, mitä musiikki milloinkin ohjaa. Alalantelan liikekieli on varovaisen uteliasta ja todella oivaltavasti myös Lauri Järvisen suunnittelemat puvut otetaan mukaan tanssiin. Mustien asujen päällä olevat läpikuultavat kaavut ja myöhemmin organzamaiset ponchot heijastavat hienosti Sari Mayerin valoja. Valot ovat muutenkin isossa osassa, erityisesti näyttämön takaa ja sivuilta suunnatut toimivat tehokkaasti. Vaatteiden läpikuultavuus toteutuu hienosti. 

Yleensä valosuunnittelijana toimivan Elina Nopasen jättimäiset kuunkuvat liikkuvat lavalla hiljaa lipuen, ja tarjoavat kiinnostavia varjoja ja paikkoja tanssijoille. Isot sirpit ja kuunpuolikkaat yhdistyvät lopulta isoksi täysikuuksi. Visuaalisesti Full Moon Effect on siis todella tyrmäävä. 

Oman lisänsä tuovat taitavasti liikkuvat tanssijat, jotka välillä tuovat mieleen hitaasti huojuvat merikasvit, tai meressä leijuvat ameebat. Kuuta on vuosituhansien varrella palvottu ja siihen on liitetty maagisia voimia. Jotenkin tulee sellainen muinainen olo, kuin olisin katsomassa ikivanhaa riittiä. Tanssijat kietoutuvat kuunsirppeihin ja -puolikkaisiin, ottaen ne tiivisti mukaan esitykseen. Hetkittäin tanssi on kuin itämaista taistelulajinäytöstä. Veden kohina tuudittaa transsiin. Kaikki soljuu tasaisesti: tanssi, hengitys, musiikki, kuin yhtä alkumerellistä ainetta, jota kuu vetää puoleensa.

Suvi Eloranta, Klaara Haapanen, Anniina Kumpuniemi, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl ovat tuttuja monista MD:n esityksistä. Hauskasti kolmella naistanssijalla on pitkä vaalea letti, joka pompahtelee painovoimaa uhmaten. Joustavasti ja tarkasti kaikki työskentelevät. En tiedä muuttiko yhden tanssijan poissaolo koreografiasta jotain, mutta tämä toimi minulle ainakin hyvin.

Alalantela sanoo käsiohjelmassa teoksen käsittelevän myös hänen guatemalalaisia ja suomalaisia juuriaan ja identiteettiään sekä Maya-kulttuuria. Ehkä tiettyä muinaistunnelmaa ja riittejä oli havattavissa. Mutta itsellä selkein mielikuva oli meri, ja sen eri vaiheet. Kuun vaikutus esimerkiksi vuoroveteen oli mielessä monessakin kohtaa. Tulkintoja on monia, mutta pääasia oli se monisyinen tunnelma minkä Full Moon Effect herätti. Minut Alalantela työryhmineen ainakin vakuutti!

Sattuneista syistä pääsin katsomaan tämän vasta nyt, ihan esityskauden loppuvaiheilla. Mutta vielä 

ennättää, esitykset Hällä-näyttämöllä 7.2. asti. Ei kannata jättää väliin.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen ja Emil Virtanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aavevedoksia / Tanssiteatteri MD 10.3.2022

Samuli Roininen on taitava tanssija ja koreografi, joten on ihan itsestäänselvää että halusin nähdä hänen sooloteoksensa Aavevedoksia. En tiennyt mitä odottaa, ja se olikin hyvä asenne: mennä katsomaan kaikki aistit auki ja mieli tyhjänä. Vajaassa tunnissa pääsin mukaan upealle matkalle, sain sukeltaa johonkin ihan toiseen ulottuvuuteen. Tunnelma oli seesteinen, kaunis, meditoiva ja virkistävä.

Poikkeuksellisesti Aavevedoksia koettiin Tanssiteatteri MD:n pienessä harjoitussalissa, ja meitä oli paikalla vain kourallinen katsojia. Tämä esitys todellakin tuli iholle, mutta ei mitenkään ahdistavasti tai liian intiimisti. Pieni tila täynnä pieniä mustia kapeita laatikoita, ja niiden välitse Roininen löytää tiensä. H i t a a s t i mutta vääjäämättä. Nyt ei ole kiire mihinkään. Liike on samaan aikaan hyvin kontrolloitua että soljuvaa. Erityisesti käsien liikkeet vangitsevat katseeni.

Loisteputkivalot eivät tunnu kylmiltä tai kalseilta, vaan nekin sopivat kokonaisuuteen. Yhdessä peiliseinien kanssa tästä tulee samaan aikaan hieman kliininen että muuntuva ympäristö. Samuli tanssii ja liikkuu sortseissa, t-paidassa ja pipossa, hyvin arkisen näköinen asustus, mutta toimii hyvin. Vähän kapinallista henkeä myös. Mustat särmiöt ovat tuttuja jo MD:n Aavevieraat-teoksesta, ja näen kyllä samankaltaisuuksia näiden kahden hienon teoksen välillä, vaikka niissä paljon eroja onkin.

Hypnoottisen kaunis James Murrayn elektroninen musiikki (Killing Ghosts) ja Henry Puolitaipaleen äänisuunnittelu tuovat oman panoksensa meditatiiviseen elämykseen. Välillä nautimme hiljaisesta puheesta (Laura Ulmasen englanninkielinen essee The Gaze) ja monenlaisista ihmisenkin tekemistä äänistä. Englanninkielistä puhetta kuiskaten, sanat soljuvat eteen kuin muistin pisaroita. Hetkittäin meitä pyydetään sulkemaan silmät ja teenkin niin. Mutta silloin en näe Roinisen poikkeuksellisen hienoa liikettä. Se etenee tilan toiselta laidalta toiselle. En edes pelkää mustien palikoiden kaatumista, koska kaikki on niin kontrolloitua. Kehonhallinta korostuu, koska liike on niin verkkaista.

Palikoista voi myös koota erilaisia pyramidimuodostelmia ja niistä tulee kiinnostavia ääniä. Maa hengittää meidän allamme, asfaltin alla. Ajantaju katoaa kokonaan jonnekin pois, voisin kellua tässä ääni- ja liikemaisemassa tuntikausia. Harvoin kokee esityksessä näin vahvaa läsnäoloa ja flow-tilaa! 

Kohtauksia on kuusi, ja ne limittyvät yhteen niin läheisesti että liukuvat suoraan yhteen. Henri David Thoreaun kirja Kävelemisen taito on ollut Samulin äidin kuvien, muistojen ja muistiinpanojen kanssa yksi vahva vaikuttaja Aavevedoksille (jo mainitun Ulmasen esseen kanssa). Pitää ehdottomasti kaivaa ne jostain käsiini ja tutustua. Teatterin kotisivuilla lukee: "...yhdistää kokemus tiloista eletyn elämän henkilökohtaisina kiinnekohtina sekä tarve hidastaa liikettä tai jopa pysäyttää se silloin, kun muistoon on vaikea tarkentaa.". Näitä sanoja jäin miettimään.

Jos jotain ihminen kaipaa näinä sotaisina ja tautisina aikoina, niin lempeyttä, downshiftausta, läsnäoloa. Yhdessä kohtaa pääsen osaksi esitystä ja saan yhden (yllättävän painavan) mustan särmiön syliini. Tämä tuntuu jotenkin pisteeltä i:n päällä, näin tämän piti mennä. Olen osa kokonaisuutta ja osa tätä riittiä. Osa esitystä. Hyvä kuin uskallan hengittää.

Aavevedoksia on todella läsnä, ja sen tuntee miten isolla sydämellä se on tehty. Kiitos Samuli.

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Valintoja - Choices / Tanssiteatteri MD 4.11.2021

Anniina Kumpuniemi on taitava ja monipuolinen koreografi. Tästä saatiin taas hieno esimerkki kun Tanssiteatteri MD:n uusin ensi-ilta Valintoja - Choices näki marraskuussa päivänvalon. Tunnin mittainen teos jätti mieleeni monta asiaa. Tanssiteatteri MD:n esitykset ovat aina sykähdyttäviä, erilaisia, kauniita ja taiteellisesti korkeatasoisia. Niin nytkin. Lähdin teatterilta ulos virkistyneenä ja inspiroituneena.

Viiden taitavan tanssijan yhteistyö on kaunista katsottavaa. Joel Alalantela, Klaara Haapanen, Ville Oinonen, Minttu Pietilä ja Samuli Roininen ovat niin teknisesti kuin taiteellisesti ihania tanssijoita. Teos on syntynyt improvisaatioiden pohjalta, viiden esitysdemon kautta, tanssijoiden omien muistojen kautta. Esityksen aluksi kukin teki ja puuhasi omiaan, eikä ottanut juuri kontaktia muihin. Kädet kurkottivat taivaalle, tavoitellen jotain. Välillä ollaan lattialla, lisää raajojen venyttämitä ja ojentelua, ravisteluakin. Alun individualismista siirrytään liikkeiden synkronisointiin, ja yhdessä tanssimiseen. Tanssijat osallistuivat teokseen myös äänin, suhahduksin ja erilaisin ääntein, lopulta sanoinkin, jopa lausein. 

Tämä on yksi teoksen hienouksia: tanssijat eivät ole vain mykkiä tanssijoita, vaan aktiivisia toimijoita myös äänimaisemassa. Välillä rapistellaan takaseinän foliopintaa. Liike kiihtyy, tanssijat kieppuvat kuin syksyn lehdet, välillä varovaisen uteliaina kuin arat linnut soitimella. Välillä ollaan tulevaisuuden tunnelmissa lasermiekkataisteluineen. Mukana on myös huumoria. Jokainen saa vuorollaan tanssia hienon, omaleimaisen soolon. Mutta normaalista poiketen ei erillisenä ja yksin, vaan yhdessä muiden kanssa. Äänisuunnittelu ja tanssin liikekieli on tässä teoksessa kyllä hienosti yhteensulautunutta. Kokonaisuus on runsas ja täyteläinen, ja uskon että se kestäisi useamman katselukerran. Aina voisi keskittyä johonkin toiseen kohtaan. Tehdä uuden valinnan. Sitähän elämä on, valintoja.

Jonne Nieminen on mies hienon äänisuunnittelun taustalla. Valtavan monimuotoista ja monipuolista. Rätinä alussa tuo mieleeni vinyylilevyjen rahinan ja napsunnan, sen äänen mikä kuuluu ennenkuin musiikki alkaa. Musiikki tulee ja menee, voimistuu ja hiipuu melkein kuulumattomiin. Vesi liplattaa, tuuli ulvoo, meri pauhuaa, luonto on läsnä. Musiikki on välillä rytmistä ja hypnoottisen toisteista, välillä futuristista, scifimaista syntikkaujellusta. 

Keskenään erilaiset, sopivan ilmavat mustat puvut on suunnitellut Lauri Järvinen Studio. Kauniisti laskeutuvat asusteet myötäilivät tanssijoiden liikkeitä kuin sulava lumi ja jää. Visuaalisen ilmeen täydensi Elina Nopasen valosuunnittelu, valot himmenivät ja kirkastuivat, mutta aika paljon tanssittiin puolivalossa, hämärässä, vain yksittäisten lamppujen alla.

          

Anniina Kumpumäki sanoo teoksestaan: "Valintoja-Choices käsittelee elämänvalintoja, elämän erilaisia identiteettejä ja ajan haurastamia muistoja. Kaiken kokemamme suhdetta nykyiseen identiteettiimme sekä tapaamme olla olemassa." Minulle tämä oli myös hyvin meditatiivinen ja seesteinen kokemus, jonka olisin suonut jatkuvan vielä kauemmin.

On hienoa katsella tunnin ajan miten visuaalinen puoli nivoutuu täydellisesti yhteen valojen ja äänen kanssa. On myös erinomaisen hienoa että soolot pystyy katsomaan kotona, 2 euroa per soolo. Näin voi keskittyä juuri sen yhden tanssijan esitykseen tarkemmin.

Kuvien copyright Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Aavevieraat / Tanssiteatteri MD 3.12.2019

Tamperelaisen Tanssiteatteri MD:n loppuvuoden ensi-illassa Samuli Roinisen uutuus eli Aavevieraat. Ensi-iltaan en päässyt, mutta toiseen esitykseen kuitenkin, ja oivallisesti sen jälkeen olikin puolentunnin Q&A sessio koreografin ja tanssijoiden kanssa. Sellaiset ovat aina parasta, mahdollisuus kuulla lisää teoksesta ja kysyä jos joku jäi askarruttamaan.

Mutta millainen oli Aavevieraat? Aika hämmentävä kokemus, mutta erittäin hyvällä tavalla. Minun silmiini hyvin dystooppinen kuvaus, kuvastoa haettu ehkä scifi-elokuvista. Mieleen tulivat Blade Runner 2049 ja myös se vanha Apinoiden planeetta, muistatteko sen kohdan kun lopussa Charlton Hestonin esittämä heppu saapuu rannalle ja huomaa Vapaudenpatsaan rauniot? Siihen asti ehkä katsojakin on kuvitellut tarinan sijoittuvan johonkin menneisyyteen, mutta katkera totuus paljastuukin. Ihminen on tuhonnut planneettansa ja yhteiskunta palannut ikäänkuin menneisyyteen. Nämä ajatukset olivat hyvin voimakkaina päässäni Aavevieraita katsoessani.

Asiaa edesauttoi esityksen visuaalinen puoli. Lava oli täynnä suorakaiteen muotoisia palikoita, joita sitten myöhemmin siirreltiin. Alussa ne kuitenkin herättävät alkuihmisten (vai taannehtuvien ihmiskunnan rippeiden) parissa ihmetystä. Se tanssijoiden ja tilan yhteistyö, miten tila otetaan haltuun ja miten näitä palikoita kohdellaan. Kiinnostavaa katseltavaa. Myös ihmisen ja koneen liitto, erilaiset robotit ja androidit, mutta jotenkin myös ihmisen ja eläimen hybridit, vilahtelivat mielessäni katsoessani tanssijoiden lintumaisia, tai robottimaisia, liikkeitä. Sulaudummeko yhteen muiden elämänmuotojen kanssa? Mitä on ihmisyys ja onko sitä näissä hahmoissa enää minkä verran jäljellä.

Erinomainen tanssijanelikko Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja vierailevat Jonna Aaltonen ja Laura Linna on sisäistänyt tämän aluksi töksähtelevän ja sitten sulavammaksi muuttuvan liikekielen hienosti. Heidän jonkunlainen tanssillinen evoluutionsa, jäyhästä ilmaisusta joustavammaksi on kaunista katseltavaa. Kun he liikuttelevat palikoita, tuntuu kuin niihin olisi kätketty edesmenneitä sieluja. Lintumaiset liikkeet, kosiotanssikuviotkin, vai taistelevatko nämä vähistä resursseista? He yrittävät kommunikoida fyysisillä eleillä kun kieli on degeneroitunut, jättäen jäljelle vain rippeet. Nelikon kerääntyessä yhteen jonkunlaiseen ryhmähalaukseen mietin onko tässä joku valtataistelu? Jokainen saa myös pienen soolon.

Kaiken yllä Romulus C:n loihtima huikean erilainen äänimaisema. Erilainen siis siinä mielessä, että selkeitä melodioita tai rytmiä ei ole, mikä tanssiteoksessa olisi yleensä kai aika oleellista. Sen sijaan ääni on huminaa, sirkutusta, rapinaa, sähköistä sirinää, lintujen ääniä, muinaisen kielen rippeitä. Ääni voi olla myös taukoja ja hiljaisuutta. Mietin ovatko nämä hahmot hukanneet kielensä jossain vaiheessa, ja jäljellä on enää muistot joita he koittavat tavoitella. Tanssijat nimittäin ääntelevät itsekin, kikatuksia, huokauksia, outoa puhetta. Aika aavemaista, kuin kaikuja menneestä.

Sari Mayerin valot ovat voimakkaita ja luovat jyrkkiä varjoja. Kylmiä ja koviakin. Tanssijoilla on Ella Kauppisen ja Samuli Roinisen suunnittelemat mustat scifimäiset asut, keskenään hyvin erilaiset. Eläimen vai matelijan nahkannäköistä häiveinä. Ehkä jotain taistelulajejakin niistä tuli mieleeni. Yhden huppu onkin tuplakokoinen, joten siihen mahtuu kaksikin. Kaikki on graafisen mustavalkoista, vailla lämpimiä sävyjä.

Loppuvaiheilla takaosaan palikoista rakennetun muurin takaa nousee monsteri. Onko tässä se lopullinen tuho ja loppu, onko ihmisyys kadonnut kokonaan ja kone ottanut vallan? Vaikuttavaa.

Q&A:ssa pohdittiin myös sitä että miksi ihmiset ovat niin kiinnostuneita scifistä ja dystopioista nykyään? Eikö tämä maailma ole hyvää vauhtia luisumassa monessa suhteessa huonompaan suuntaan ilman että sitä täytyy vielä hieroa neniimme lisää. Itselleni tämä oli aika pessimistinen teos, mutta moni näki valoa ja optimismiakin. Myös koreografi itse. Toivoa tulevasta. Oli myös puhetta empatiasta, evoluutiosta, eristyksestä, etäisyydestä. Lavastuksen rajoitteista ja siitä miten lähestytään asiaa mitä ei tunneta. Oli myös kiinnostava kuulla miten harjoitusvaiheessa pidellystä esineestä jää tanssijalle kuitenkin jonkunlainen aavekaiku liikkeeseen. Esine ei ole enää fyysisesti läsnä, mutta sellainen muistijälki on jäänyt.

Esitys herätti niin paljon ajatuksia, mielleyhtymiä ja wau-fiiliksiä, että se tekisi mieli nähdä uudelleen. Näytöksiä on 24.1.2020 asti, eli aikaa vielä on. Ehdottomasti hyvin puhutteleva teos.


Esityskuvien copyright Harri Hinkka, ryhmäkuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Alpo Aaltokoski: Sisaret & Susanna Leinonen: Kenttä / Teatterikesä 10.8.2019

Sisaret ja Kenttä, kaksi erilaista ja lyhyttä tanssiteosta, mitkä on alusta asti tarkoitettukin esitettäväksi yhdessä. Jostain syystä en talvella näitä kerennyt näkemään, niin tosi kivaa että olivat nyt mukana Teatterikesän ohjelmistossa.

Ensimmäisenä vuorossa Alpo Aaltokosken vajaan puolen tunnin mittainen Sisaret on nimeltään monimerkityksellinen. Ovatko nämä kaksi lavalla esiintyvää naishahmoa (joita tulkitsevat Tanssiteatteri MD:n perustajajäsenet Elina Jakowleva ja Mari Rosendahl) sisaruksia, aate/sotatovereita, hengenheimolaisia, uskonsisaria? Vai kaikkea tätä? Marja Uusitalon suunnittelemissa vaatteissa on monenvärisiä tilkkuja, mutta niiden punainen ja valkoinen vievät ajatukseni sisällissotaan.

Koko esitys on verkkainen ja hidas, ja musiikkina kuultava Arvo Pärtin Für Alina tukee tätä hitautta. Unenomaista ja vähän unettavaakin. Esitys alkaa ja loppuu hämäryyteen; katsoja joutuu oikein pinnistelemään että näkisi jotain lavalla. Valot ovat muutenkin vinkeitä; Sari Mayerin valosuunnittelussa valot ja varjot vuorottelevat. Melankolia huokuu liikkeistä. Toisen läsnäolo toisen elämässä on käsin kosketeltavaa. Onko tässä sodan voittaja ja häviäjä?

Musiikki loppuu, mutta liike jatkuu, pakkoliikkeenomaisesti ja nykien.

Tämä oli hieman hämmentävä teos kokonaisuutena, mutta jotenkin hypnoottisen kiehtova.

Puolen tunnin tauon jälkeen oli vuorossa Susanna Leinosen Kenttä. Ja taas ajatukset menivät sotaan, sotimiseen, sotilaisiin. Alussa nimittäin marssitaan, neljän esiintyjän voimin. Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Mari Rosendahl ja Samuli Roininen ovat vielä pukeutuneetkin mielikuvitusta ruokkiviin uniformuihin. Fantasiamaiset puvut on suunnitellut Anniina Kuula. On hiljaista, vain kenkien rytmikäs kopina täyttää tilan. Ilmeet ovat tiukat ja hymyttömät.

Kenttä on myös aika monipuolinen teoksen nimi. Taistelukentän lisäksi kyseessä voisi olla miinakenttä, voimakenttä, magneettikenttä. Mietin myös olisiko tässä kyseessä vieraan lajin tai rodun maanvalloitusyritys. Mutta ei, yhden esiintyjän "ampuminen" sarjatulella vie ajatukset takaisin sotamaisemiin. Myöhemmin luin käsiohjelmasta että vuosi 1918, ja varsinkin sen jälkimainingit, olivat toimineet Leinosen innoittajana.

Pikkuhiljaa robottimaisen ja mekaanisen tasaiseen marssiin tulee poikkeamia; joku lipeää. Ja tiet erkanevat. Outo äänimaisema alkaa kuulumaan jostain kaukaa. Napsunaa, rahinaa, huminaa, kiertävää ääntä. Tanssi on hyvin kävelyvoittoista, ei mitään heittoja tai nostoja. Lähikontakteissa on kaikuja jostain itsepuolustuslajeista. Välillä esiintyjät supattavat keskenään. Ja välillä poseeravat, kuin taisteluihin lähtevät sotilaat valokuvaamossa. Tarvitaan lääkäriäkin, kentällä ollaan.

Neljän tanssijan vuorovaikutus ja intensiivisyys oli tiivistä. Kasperi Laineen kilkattava ja kalkattava musiikki sopii hyvin tehdaskaupunki Tampereenkin historiaa käsittelemään teokseen. Ei musiikkia mitä kotona kuuntelisin, mutta lavalla kyllä.

Loppu on nopea ja äkillinen. Hyvä niin, ei tarvitse turhaan arpoa loppuiko se nyt. Kiehtova teos tämäkin. Ja Tanssiteatteri MD:n tanssijat ovat aina niin taitavia.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suuri Harppaus / Tanssiteatteri MD & Teatteri Siperia 23.3.2019

Olen vuosien varrella tykännyt kovasti niin Teatteri Siperian kuin Tanssiteatteri MD:n teoksista. Kun nämä kaksi tamperelaista kulttuurilaitosta lyövät hynttyyt yhteen, niin eihän siitä voi seurata mitään muuta kuin hyvä esitys. Suuri harppaus sai ensi-iltansa, mutta mitä kaikkea reilun tunnin mittaiseen esitykseen oli mahdutettu?

Vaikka mitä! Kun kyseessä ovat innovatiivinen ja rajoja rikkova tanssiteatteri sekä teoksillaan yhteiskunnallista keskustelua herättävä teatteriporukka, niin lopputulema on oltava kantaaottavaa ja taiteellisesti korkeatasoista yhteistyötä. Tätä saatiinkin. Esitystä on valmisteltu yhdessä nuorisojoukon kanssa, ja nuorison ääni minusta siinä kuuluukiin. Suuri harppaus on episodimainen esitys, missä pohditaan monenlaisia lähtöjä, uskaltamista, hyppyä tuntemattomaan, unelmia ja niiden toteuttamista. Kuka uskaltaa, kuka lähtee ja kuka toteuttaa - ja millä ehdoin? Näkökulma on nuorissa, joilla on teoriassa koko elämä kaikkine vaihtoehtoineen edessä.

Välillä menään tutustumaan Unelmien Leijonanluolaan, missä ihmiset saavat markkinoida unelmaansa nelihenkiselle raadille, joka sitten lähtee mukaan sponssaamaan, tai ei. Kun opinto-ohjaaja kyselee nuorelta mitä tämä haluaisi tehdä, ei ensin meinaa vastauksia löytyä. Mutta ihmiskunnan historiasta löytyy teemoja, aikamatkustuksesta aikuisuuteen. Oleellisia (tai sitten vähemmän) meidän kannaltamme.

Esityksen ohjaa Piia Peltola, joka on kolmen muun käsikirjoittajan (Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Samuli Roininen) materiaalista myös dramatisoinut esityksen. Kun osa on näyttelijätaustaisia ja osa tanssitaustaisia, niin puuhaa on varmaan riittänyt. Esitys on kuitenkin hyvin eteenpäin rullaava, ja hieman sekalaisesta materiaalista huolimatta tasapainoinen. Roinisen koreografiat ovat näppäriä ja kaikki esiintyjät ovat hyvin liikunnallisia, taustoista viis. Toki tanssijoilla on hieman vaativampiakin juttuja, mutta eivät erot nyt niin silmiinpistäviä ole. Heiskasen Marikalta löytyy kummasti vääntöä lanteista ja Huttusen Tuukalla on hurjia loikkia. Jokainen pääsee sooloilemaan. Tällä kertaa Miro Purasen herkkä ja koskettava soolo (Leijonanluolassa, kun hän ei saanut sanallisesti ilmaistua itseään vaan tekee sen tanssillisesti) tekee suurimman vaikutuksen - kaunista ja mukaansatempaavaa (kirjaimellisesti).

Lavalla nähdään Huttusen, Heiskasen ja Purasen lisäksi myös Riikka Papunen, Suvi Eloranta ja Anniina Kumpuniemi - ja koko kuusikko osaa kyllä hommansa. Kun lavalla on kuusi monilahjakasta esiintyjää, jotka pelaavat näin hyvin yhteen, niin sitä tuppaa ihmettelemään mikseivät eri tahot tee enemmän tämänlaista yhteistyötä. Siis vaikkapa juuri tanssijat janäyttelijät. Tämä sakki osaa myös laulaa! Hieman Ultra Bra-henkinen yhteislaulu tulevaisuudesta iskee kyllä!

Mielikuvitus, tai pikemminkin sen puute, tuntuu olevan monelle aikuiselle ongelma. Missä vaiheessa nuoruuden ja aikuisuuden välissä se katoaa, kukapa sitä voisi määrittää.

Tony Sikström on säveltänyt tähän monipuolisen ja kiinnostavan musiikin, joka vaihtelee diskokompista eteerisiin säveliin. Tätä musiikin kaleidoskooppia sitten Roinisen liikekieli vie eteenpäin. Ina Ytterin lavastus on vaikuttava; seinäpinnat aaltoilevat ilmavirran niitä heiluttaessa, mutta eivät kahise. Vaikka näyttävät olevan A4-paperiarkeista tehtyä. Paperiseinät ovat täynnä tulostuksen jälkiä; iso tykkäys kierrätysteemalle. Valot (Sari Mayer) ovat aika lailla sinisävyisiä ja jotenkin sekin sopii tähän tosi hyvin. Olisiko sinihämyisyys maapallon ja haaveilun väri?

Ja tottakai mukana on roppakaupalla huumoria. Kukapa voisi olla rakastamatta Napalm Jesusta (Huttunen), joka virtuoosimaisella ilmakitarasoololla koittaa voittaa raatia puolelleen. Jotkut junat on vaan jo menny - kylmä tosiasia. Vaan miksi sen pitää olla niin? Kyllä aikuinen saa (ja jopa pitäisi) unelmoida. Jos sitä haluaa kitarasankariksi niin mitä se on joltakulta muulta pois?

Kyllä tämä oli kaunista katsottavaa, ja kuunneltavaa myös. Nostan isosti hattua koko työryhmälle loistavasta yhteistyöstä. 

Koskettavia ovat myös vanhempien kannustavat maljapuheet nuorille. Ja yleisökin pääsee miettimään millainen olisi se oma unelmien maailma. Ei se elämä mene useinkaan kun on suunniteltu, mutta silti se voi olla hyvä elämä. Erilainen vaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida, sen ajatuksen vein mukanani kotiin.


Kuvien copyright Mikael Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet private / Tanssiteatteri MD, 13.12.2018

Bongasin tässä taannoin loppusyksystä sähköpostistani Tanssiteatteri MD:n pressitiedotteen Oulun Kehä-festivaalilla esitettävästä Hamlet private -teoksesta! Haa, heti innostuin! Mutta Oulussa. Työt ja muut marraskuun kiireet estivät nyt sinne menon, mutta sinnikkäiden järjestelyiden jälkeen minulle järjestyi esitys joulukuulle.

Tämä Hamlet private on kierrellyt pitkin ja poikin Eurooppaa jo monta vuotta, konseptin äidin Martina Martin esittämänä. Marti vastaa myös ohjauksesta. Nyt puikkoihin (vai pitäisikö sanoa kortteihin?) tarttuu yksi MD:n kantavista tanssivoimista eli Samuli Roininen. Monet kerrat olen hänen liikekieltään saanut katsomosta ihailla, mutta miten sitten tämmöinen yhden hengen Shakespeare-esitys taittuu? Toki Roininen & Shakespeare -kombo on tuttu jo MD:n viimevuotisesta huippuhyvästä Loopit-esityksestä.

Mutta arvatkaa kuinka paljon vaivasin päätäni tällä: miten tanssiesitys voidaan toteuttaa yhdelle katsojalle kerrallaan, ja kun esityspaikkana on vielä joku kahvila tai ravintola?? Eivätkö muut asiakkaat häiriinny? Tanssiiko Samuli pöydällä ja lausuu samalla Hamletin säkeitä? Ja esityksen nähtyäni: mitä ihmettä tästä voisi sanoa paljastamatta liikaa itse esityksestä. Ei tarvitse olla Hamletin tai Shakespearenkään tuntija, mutta ehkä show'sta saa hieman lisää irti jos on edes jonkunlainen käsitys näytelmästä. Mutta kyllä sekin tarina tulee kerrattua, pääpiirteissään ainakin.

Samulin pöydän löytää helposti; kellään muulla ei liene pientä pääkalloa pöydässä, vaikka strassikoristeltu pääkallopaita jollain muulla olisikin yllä.

Kyllä tässä tanssillisia elementtejä on, vaikkei ehkä ihan siinä muodossa kun kuvittelin. Esitys muistuttaa hieman myös tarotkorttisessioita tai ennustajalla käyntiä. Opin lisää itsestänikin. Yksi sessio kestää reilut puolisen tuntia, mutta sitten jäimme paljon pidemmäksi aikaa höpisemään muista asioista (kiitos Samuli tästä ylimääräisestä encoresta).

Esityspaikaksi valikoitu Tampereen Runokahvila, mutta se muuttui sitten pääkirjasto Metson kahvilaksi, kun saimme lopulta valittua molemmille sopivan päivän. Kiitos kovasti MD:n teatterisihteeri Hanna Romolle sumplimisesta! En usko että kovin moni kahvilan asiakkaista edes huomasi esitystä, vaikkei me nyt ihan huomaamattomia oltukaan.

Hamlet private on esitys niin meille Shakespeare-faneille, kun sitten myös niille/meille kokeilunhaluisille katsojille, jotka haluavat nähdä jotain erilaista. Esityksen mitä ei katsota normaaleissa teatterirakennuksissa, saatikka muiden katsojien kanssa yhdessä. Jokainen saa taatusti uniikin ja henkilökohtaisen kokemuksen. Kukin esitys muokkautuu katsojan mukaan, ja on tässä hieman interaktiivisuuttakin mukana. Mutta sitä ei tarvitse pelästyä, vaikka normaalisti ei haluakaan silmätikuksi lavalle mukaan. Tunnelma on intiimi ja henkilökohtainen ja sitä uppoutuu siihen yhteiseen esityskuplaan sujuvasti. Muut kahvilan ihmiset katoavat olemasta.

Samuli Roininen on virtuoosimainen tanssija, ja menestynyt koreografikin, mutta hyvin sujuu myös tämänkaltainen esitys. Tässä pitää olla myös hieman psykologin silmää, osata tehdä nopeita pätelmiä ja ratkaisuita katsojan valintoihin nojaten. Ja osata selittää asiat parhain päin, ja tarinan narratiivi säilyttäen. Sattumallakin on sormensa pelissä...

Suosittelen esittäin lämpimästi kaikille uteliaille! Esityksiä Tampereella on keväällä 2019 kymmeniä. Lipunmyynti päättyy aina edellisenä päivänä klo 16. Jos siihen mennessä lippua ei ole myyty, sitä esitystä ei ole. Tsekkaa ajat ja paikat (Metson kahvila, Teerenpeli, Amurin Helmi, Maja/Talo ja teatterin oma Hällä-näyttämö) MD:n kotisivuilta. Ja osta lippusi ennenkuin loppuvat.

Hamlet private on kyllä vähällä muuallekin siirtyvä, joten kannattaa seurailla tiedotuksia tulisiko se omalle paikkakunnallesikin jatkossa. Toiveissa ainakin olisi sitä muuallakin kuin Tampereella esittää.

Ja huomatkaa että Hällässä järjestetään aiheesta ilmainen yleisökeskustelutilaisuus perjantaina 15.3.2019. klo 17.30. Siellä nähdään!


Kuvien copyright Tanssiteatteri MD ja Samuli Roininen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla - kiitos MD ja Samuli!

Loopit / Tanssiteatteri MD 2.4.2017

Tanssiteatteri MD juhlii tänä vuonna kaksikymppisiään ja juhlan kunniaksi Tero Saarinen on koreografioinut loistavan Loopit tanssiesityksen. Tältä keväältä esitykset olivat tässä, mutta kaikeksi onneksi elokuussa pääsee taas katsomaan (liput ovat jo myynnissä muuten!). Joulukuussakin jatkuu! Ja katsomaan kyllä suosittelenkin, kaikkia tanssin ystäviä. Tai hyvän musiikin. Tai Shakespearen. Tai jos ylipäätään haluat kokea jotain kaunista ja uniikkia.

Loopit yhdistelee upeasti tanssia, musiikkia, valoja, tekstiäkin. Tai tekstiä ja tekstiä, lähinnä lainauksia (ja teoksen hengen mukaan toistoja, toistoja, toistoja) Shakespearean näytelmistä As You Like, Macbeth, The Winter’s Tale, The Tempest ja Hamlet. Toisto pienillä variaatioilla on muutenkin se teoksen ydinjuttu. Sanat tulevat järjestyksessä, sekaisin ja näytelmätkin sotkeentuvat. Ikuinen luuppi.

Katsojat istuvat pienillä jakkaroilla lavalla, tanssijoiden pyöriessä siinä ympärillä, ja katsomossa. On vinkeää seurata esitystä ikäänkuin väärinpäin; tanssijat katoavat penkkirivien taakse ja temppuilevat tuoleilla. Ja me nökötämme siellä missä he yleensä ovat. Siirrymme kyllä katsomoonkin, ei huolta. Yksi esiintymispaikka on katsomoon rakennetulla lavallakin. Hetkittäin esityksen katsominen vaatii hieman enemmän; mitä ja ketä sitä seuraisi.

Omalle kerralleni sattui vain viisihenkinen tanssijakokoonpano, kun valitettavasti Elina Jakowleva oli poissa. Mutta sujui se viidelläkin tanssijalla, kun ei osannut sitä yhtä kaivata. Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Ville Oinonen, Samuli Roininen ja Mari Rosendahl tanssivat kaikki upeasti ja lisäksi taas saimme nauttia myös Suvi Elorannan kauniista laulusta. Viidakkoäänissä kaikki pääsevät valloilleen. Tanssijat ovat teknisesti taitavia, tottakai, mutta tässä päästään jotenkin tunteissa ja ilmaisussakin ihan uusiin ulottuvuuksiin. Katsekontaktia yleisöön tulee paljon, ja lopussa päästään suorastaan jo uhrimenotyyliseen rinkitanssiin.

Ville Konttinen on suunnitellut toimivan lavastuksen. Kehikko, kuin taulun kehykset, tai mitkä tahansa raamit, rajaavat tilan tehokkaasti. Olemme kuin osa maalausta, tai tanssiteosta. Jonka osana myös tanssijat ovat. Tulevat ja menevät, ilmaantuvat kuin tyhjästä, marionettien lailla. Konttisen valosuunnittelu on kanssa ihan hirveän kiinnostavaa katseltavaa. Välillä valot tulevat takaa ja sivuilta, eikä "normaaliin tapaan" edestä. Se luo mielenkiintoista kontrastia. Syttyvät loisteputket rajaavat sitä raamia. Valot ja lavastus pelaavat siis saumattomasti yhteen. Raameista ja kehyksistä päästään puhumaan myös esityksessä - "mitkä raamit - kuka määrittää?". Niinpä. Taulu, kuva, sopimus, raameja on moneen lähtöön. Ja "ruumis on ihmisen raamit", ajatus mikä ei ole ennen tullut mieleenkään. Raamit myös ottavat ja lähtevät irti ja liikkeelle. Rajaten tanssijoita, rajaten esitystä, ohjaten katseen vain tiettyyn paikkaan ja kohtaukseen. Kyllä toimii.

Myös Erika Turusen ilmavat puvut toimivat. On kreikkalaishenkisyyttä, ja sellaista vaaleasävysyyttä ja ilmavuutta. Niin väreissä kuin materiaaleissakin. Jokaisen tanssijan puku on vielä uniikki. Käsinpiirretyt (?) yksityiskohdat kuten taskut ja saumat olivat pisteenä iin päälle.

Näin Tiger Lillies-yhtyeen Shockheaded Peter esityksen joskus Lontoossa (vuonna 2001 ellen ihan väärin muista) ja se vinksahtanut musiikki ja erikoinen show jäi hyvin mieleen. Musiikki on mystistä, absurdia ja iloistakin, mutta varsin mustaa sanoituksiltaan. Jotenkin sopii tähän esitykseen hyvin, Musiikki ja biisivalinnat tukevat kohtauksia loistavasti. Eli kannattaa kuunnella myös sanoituksia kun katsoo esitystä.

Loopit on kaunis ja hauska. Siinä jotenkin yhdistyy kaunis kehonkieli ajattomaan ilmaisuun, tuottaen täysin uniikin katsomiskokemuksen. Kauneuden lisäksi se tarjoilee huumoria, ja paljon. Se herättää myös ajatuksia, ja saa mieleen outoa kauneuden tuomaa rauhaa. Likipitäen täydellinen esitys siis, ja siksipä haluan nähdä sen uudelleenkin.

Bravo Tero Saarinen! Ja bravo Tanssiteatteri MD taas kerran - esitys esitykseltä pistetään paremmaksi!


Kuvien copyright Harri Hinkka ja Ville Konttinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Secunda Prattica / Tanssiteatteri MD 11.11.2016

Harmikseni en sitten päässytkään Secunda Prattican ensi-iltaan, kun samana päivänä Espoon teatterissa näkemäni Meidän luokka olikin yli kolmetuntinen... Enkä mitenkään kerennyt Tampereelle seiskaksi. Joten pikkuisen myöhemmin sitten. Kiitoksia Tanssiteatteri MD joustavasta asiakaspalvelusta!

Mutta hyvää kannattaa odottaa. Jo kesäkuun alussa nähdyt avoimet harjoitukset lupailivat suuria. Eikä tarvinnut pettyä! Jussi-Pekka Nuton musiikki soljuu eteenpäin, välillä hypnoottisena, välillä rytmikkäämpänä. Jouset sahaavat samaa toistoa, siihen päälle muita kuvioita. Sitten tulee piano kehiin. Välillä Intia/Lähi-itä henkistä, sellaista mystistä ja eteeristä. Urkumusiikkia diskokompilla. Ja elektronista piippaavaa musiikkia. Lauluakin, oliko se italiaksi?

Musiikki on siis monipuolista ja Mari Rosendahlin koreografioima tanssi solahtaa kuhunkin musiikkigenreen saumattomasti. Askelletaan; yksin, pareittain, ryhmässä. Toistoja, toistoja. Sumun ja usvan keskellä, pimeydessäkin, niin että välillä ei tanssijoita edes näe. Kyllä ne siellä silti liikkuvat, vaikkei mitään näykään. Tulee enemminkin aavistus liikkeestä, aavistus tanssista.

Muutama kohtaus on tuttu harjoituksista, mutta nyt niiden ympärillä on muutakin, lihaa luiden ympärillä. Nyt ne ovat solahtaneet omalle paikalleen, osaksi jatkumoa. Tässä teoksessa on paljon kosketusta, intiimiä halausta, nostoja ja läheisyyttä. Tulee sellainen olo, että ihminen olisi rikki, mutta eheytyisi ja korjautuisi kun esitys etenee. Tai miten lapsi varttuu ja kasvaa, saa uusia kokemuksia, kehittyy. Kuulemme puhettakin, ja katsojalle tulee transsinkaltainen olotila hetkittäin. Tässä tuntuu miten uusi aika ja edistys tulee, syrjäyttää vanhan ja vanhoillisen.

Taitavat tanssijat Suvi Eloranta, Joel Alalantela, Ville Oinonen, Elina Jakowleva ja Samuli Roininen kuljettavat tarinaa. Varsinkin Ville Oinosen ja Samuli Roinisen kahdenkeskiset osiot huikaisivat intiimiydellään. Ja Suvi Elorannan laulu sitten, huh! Aivan mahtavaa että hänen kaunista lauluääntään hyödynnetään teoksessa näin hienosti. Kauniit valkoiset puvut, ja naisväen voimakas silmämeikki ja hienot punk-henkiset kampaukset istuvat kokonaisuuteen upeasti. Stefan Lindforsin työt ovat aina kiehtoneet minua, ja tässä teoksessa hän pääsee toteuttamaan itseään varsin monipuolisesti.

Sari Mayerin taitava valosuunnittelu tukee kokonaisuutta tasapainoisesti. Alun siniset valot, valaistu ja pimennetty katsomo. Kaunista ja rauhoittavaakin. Ja sitten on se ihana valkoinen puvustus, välillä myllynkivikaulukset. Ja ne katossa riippuvat hyvin stefanlindforsmaiset lasikuitusiivet! Ja miten hieno efekti onkaan piirtoheittimellä heijastetut jääpalat ja niiden liikkeet ja äänet, upeaa!

Todella kaunis ja vaikuttava esitys, joka synnyttää vahvoja ja monimuotoisia mielikuvia. Hypnoottinen kokemus, joka ei kyllä jätä kylmäksi. Bravo koko tekijätiimi!

Esityksiä on 10.12. asti. Tämän voisin helposti katsoa ja kokea uudelleenkin.


Kuvien copyright Harri Hinkka
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Secunda Prattica, avoimet harjoitukset / Tanssiteatteri MD 2.6.2016

Tamperelainen Tanssiteatteri MD tekee mielenkiintoisia esityksiä, ja lokakuussa ensi-iltaan tuleva Secunda Prattica ei liene poikkeus tästä. Ei varsinkaan mikäli avointen harjoitusten tarjoamaan vilahdukseen voi luottaa.

Sitä paitsi tekijätiimi on ihan huippua. Koreografi Mari Rosendahl viettää tänä vuonna kolmekymmenvuotistaiteilijajuhlaansa ja Tanssiteatteri MD valmistatuu ensi vuoden kaksikymppisiinsä. Muotoilija Stefan Lindfors hoitaa visuaalisen puolen ja musiikista vastaa Jussi-Pekka Nuto. Puitteissa ei siis todellakaan ole mitään valittamista!

Aika vaitonainen tämä työryhmä esityksestä harjoituksissa oli, mutta luvassa lienee sukellusta niin oopperan kuin barokkimusiikin suuntaan. Sekä toki klassisemman baletinkin. No, minä olen ihan myyty. Rakastan barokkimusiikkia, rakastan tanssia ja muistan vieläkin miten valtavan vaikutuksen Stefan Lindforsin näyttelyt tekivät joskus 1980-1990-lukujen taitteissa. Ne hyönteisvaikutteiset valtavat veistokset, huh! On mulla jossain vieläkin tallella näyttelyjulisteitakin. Yhtä hyönteistä luvattiin muuten tähänkin!

Kaikki on toki vielä aika alkuvaiheissa. Ideoita on paljon ja niitä nyt sitten väännellään ja käännellään. Harjoiteltu oli tässä vaiheessa (kesäkuun alussa) vasta myös hyvin vähän. Taiteilija Lindfors ei halunnut sanoa sitäkään vähää: "meitä on kolme kimpassa ja tehdään yhdessä jotain". Muukaan työryhmä ei myöskään halua paljastaa liikaa. Esitystä muokataan ja se muovautuu varmaankin hyvin lähelle ensi-iltaa asti.

Tanssijoina lavalla nähdään Suvi Eloranta, Anniina Kumpuniemi, Ville Oinonen, Elina Jakowleva ja Samuli Roininen, joista ensiksimainittu pääsee väläyttämään myös upeankuuloista lauluääntään! Musiikki kuulostaa, ainakin tässä vaiheessa kuullut pätkät, haikean kauniilta. Ja tanssi! Ainakin Villen ja Samulin kahdestaan työstämä kohta on hyvin intiimin ja herkän näköistä. Aivan mainiota katsella, kun samaa kohtaa hioitaan uudelleen ja uudelleen, ja koreografi vääntelee miehiä mutkille. Ja osallistuu aktiivisesti itsekin mukaan. Välillä nauretaan ja huilataan, ja sitten taas työstetään.

Samuli lausuu: When I walk out. When I walk out alone, along the street. Ja tähän liittyvä liike. Huh! Riipaisee. Ja sitten kuvaus suoraan da Vincin Vitruviuksen miehestä! Olen vaikuttunut. Ja en mitenkään malta odottaa miltä teos valmiina näyttää ja kuulostaa.

Nimi secunda prattica (tai oikeammin seconda pratica, "toinen käytäntö") tulee siitä kun barokkiaikana alettiin säveltää toisin. Kun renessanssiajan polyfoninen tyyli (prima prattica) korvautui barokkityylillä. Lisää aiheesta kohtuuselkeästi selitettynä (itse kun en ole mikään musiikkispesialisti).

Secunda Prattican ensi-ilta on 22.10. Hällä-näyttämöllä ja lippuja kannattaa alkaa hankkimaan jo nyt! Ja 17.6. asti saa vielä lippunsa ennakko-ostajan etuhinnalla.

Aamulehti oli myös mukana avoimissa harjoituksessa ja videolla työryhmän haastattelua sekä pätkiä tanssiosuuksistakin.


Promokuvan copyright Harri Hinkka

Mikä **t*n Pikku Prinssi? / Tanssiteatteri MD 16.3.2016

Siitä on vierähtänyt vuosia, itse asiassa jopa vuosikymmeniä, kun olen Antoine de Saint-Exupéryn Pikku Prinssi -kirjan lukenut. Joten muistikuvat ovat vähimmäänkin hämärät.

Tanssiteatteri MD:n Mikä **t*n Pikku Prinssi? sai ensi-iltansa jo marraskuun puolella viime vuonna, mutta nyt sain sen sopimaan allakkaan parhaiten. Mua kiehtoi ajatus miten saadaan nykytanssi nivottua yhteen livepiirtämisen kanssa, ja miten se tarina tuodaan lavalle ja nykyaikaan. Janne Mäkelä vastasi käsikirjoituksesta ja tämän teoksen myötä 30-vuotistaiteilijajuhlaansa viettävä Elina Jakowleva ohjauksesta ja koreografiasta. Hienoa työtä!

Lavan vasemmassa reunassa oli pizzalaatikoiden kuormittava piirtäjän pöytä, josta heijastettiin lavan takaosan screenille kuvia. Osaan piirroksista oli olemassa jo taustat, joihin taitava Petri Seppä kuvitti päälle. Yhtenä piirrostekniikkanaan Seppä käyttää perinteistä kiinalaista mustetta yhdistettynä neulanterävään terässiveltimeen (näin sanoo MD:n sivut). Se oli aika vinkeän näköistä ja jälki sellaista skarpimpaa kuin ehkä tavallisilla tusseilla tai muilla. Kulmikasta jotenkin. Välillä piirrokset oli ihan psykedeelisiä, kuin jostain painajaisista. Ja ehkä ne oliatkin. Mikä on todellisuutta, mikä mielikuvitusta, tai lääkehuurujen aiheuttamaa harhaa?

Tanssista vastaa Ville Oinonen, joka veteli monenlaisia kuvioita. Isoja laatikoita oikeassa reunassa hyödynnettiin eri tavoilla. Ja se haravatanssi, ooh! Löysät collegehousut ja huppari, nykyteinimuotia.

Esitys kesti reilut 45 minuuttia ja Oinonen tanssi enemmän ja vähemmän koko ajan. Välillä on toki seesteisempiä hetkiä, mutta silti. Aika rankkaa. Aivan upeita hyppyjä. Ja se Foxyn ja Villen twistauskilpailu, kun Oinonen vetää molempien roolit, huh! Olen vaikuttunut. Ja on tässä muutakin esiintymistä kuin vain tanssia. Ilmeikkäät kasvot ja kroppa.

Tämä nykyajan Pikku Prinssi Ville, 17 v, käy koulua, koittaa räpeltää kesätöissä, käy terapiassa, popsii lääkkeitä, käy paljon keskusteluja alkoholisoituneen äitinsä ja uraputkessa maailmalla liihottavan isänsä kanssa. Lääkkeiden sivuvaikutukset, no, on niitä. Villellä on selkeesti vaikeuksia sopeutua yhteiskuntaan, koulun avajaisissakin häiriköi. Ja kesäntyöntekijänä ei mikään työn sankari. Mutta onneksi bileistä löytyy aktivisti-Foxy, josta tulee vähän niinkuin henkiystävä Villelle. Foxy tekstaa Villelle lopuksi: "muista kuunnella sydämesi ääntä".

Upeasti se tanssillinen tarina ja piirrokset täydentävät toisiaan. Välillä Ville on mukana piirroksessa (Pacman-käsi) ja välillä piirtoheittimelle tulee muutakin kuin piirroksia (lääkkeet jotka liikkuvat). Mahtavasti toteutettu. Ja se punainen ruusu, se on mukana piirroksissa vahvasti.

Tässä on myös siellä piirrosten lomassa videoita (esim. Villen ja haavekuvan (Janita Rantanen) tanssia), Petri Sepän käsialaa nekin. Ja entäs musiikki sitten! Niko Huttunen on suunnitellut äänet ja musiikin, ja siellä on kaikenlaista Schindlerin listan leffamusasta Rancidin Maxwell Murderiin (se haravakohtaus). Toimii!

Pikku Prinssissä yhdistyy niin monta hienoa elementtiä, toisiaan tukien. Monimuotoinen tanssi saa ihan uusia ulottuvuuksia livepiirtämisen kanssa. Uskoisin että puhuttelee monenikäisiä katsojia. Suosittelen lämpimästi.


Kuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Sebastian / Tanssiteatteri MD 4.3.2014

Ensimmäinen vierailuni Tanssiteatteri MD:lle, mutta ei toivon mukaan viimeinen. Teatterin toimitilat ovat entisen elokuvateatteri Hällän tiloissa Hämeenkadulla. Ei tämä vierailu nyt ihan hetken mielijohde ollut, vaan suunnitelmissa ollut pitkään (siitä asti kun syksyllä luin lehdestä tästä esityksestä).  Lippuja en vaan ole saanut varattua, mutta eipä niitä tarvinnutkaan. Katsomossa oli vain 7 katsojaa :-( En tiedä kuvastaako tämä suomalaisen nykytanssin tilaa yleensäkin, luultavasti. Henkilökuntaa töissä oli 4 + tanssija.

Sebastian on siis Sulevi Sihvolan kunnianosoitus tanssija Sebastian Kaatrasalolle, joka kuoli vuonna 2003 pitkään sairastettuaan. Sihvola oli sekä koreografi että ainoa esiintyjä. Kaatrasalo inspiroi Sihvolaa ja toimi tälle esikuvana. Miehet opiskelivat samassa paikassa ja ovat työskennelleet samoissa teattereissa, mutta eri aikaan. Tämä esitys valmistui alunperin viime syksyksi, kun Kaatrasalon kuolemasta tuli kuluneeksi 10 vuotta. Nyt sitten saatiin muutama lisäesitys nyt maaliskuulle.

Puolen tunnin esitys oli vaikuttava. Lavalla mies mustissa housuissa ja valkoisessa paidassa. Alussa pelkät valot ja musiikki, sitten pikkuhiljaa tanssija liittyy mukaan. Välillä vuoropuhelua videoesityksen kanssa, missä Kaatrasalo tanssii. Ihmeellistä oli nähdä mies videolla ja mies lavalla tanssimassa samoja kuvioita. Välillä liikkeet olivat verkkaisia, välillä nopeampia pyrähdyksiä. Aluksi Sihvolan kehonkielestä tuli mieleen meri aaltoineen.

Dramaturgina oli Ville Kurki ja hienosta valosuunnitelusta vastasi Sari Mayer. Alussa varsinkin oli hienoa, kun lavalla oli vain punaisia ja valkoisia valoviivoja. Äänimaailma oli kuulemma Skyrim-videopelistä. Äänisuunnitelu oli Niko Huttusen käsialaa. Erityisesti lopun sairaalaäänet ja sydänmonitorin piippaus (ja lopulta se tasainen ääni) olivat vaikuttavat.

Mulla on tietty vielä vähemmän valmiuksia kirjoittaa tanssista kuin teatterista. Ihan liian vähän tulee vaan tanssia käytyä katsomassa. Jospa jatkossa enemmän?


Kuvan copyright / Laura Happo