Rakkaudesta sähköön / Tampereen teatteri 9.3.2026

Tampereen teatterin ja Kansallisteatterin yhteistuotanto Rakkaudesta sähköön sai ensi-iltansa Helsingissä maaliskuussa 2025 ja nyt vuotta myöhemmin Tampereella. Mä niin tykkään näistä yhteistuotannoista! Nyt ollaan mimiikan, musiikin, melankolian ja maestro Marcin matkassa!

Lavalla on graffitein sotkettu, ränsistynyt tiilinen talonmurju, johon resupekan näköinen heppu koittaa päästä sisään. Turhaan, kun ei ole avaimia. Asunto pyörähtää ympäri ja pääsemme katsomaan murjua sisäpuolelta. Vähän nuhruinen keittiö, eipä juuri muuta. Keittiö, jonka ikkunasta tyyppi koittaa edelleen epätoivoisesti päästä sisään. Kaksi outoa hahmoa odottaa asunnossa. Hopeaiseen ja siniseen pesäpalloasuun (sekä siniseen partaan) sonnustautunut Yksi (Karl Sinkkonen) ja vaaleanpunaisessa tyllihörhelöpalleropuvussa Näisyys (Tanjalotta Räikkä). Mielikuvitusolentoja, mutta katsojille varsin näkyviä, ja varsinkin kuuluvia. 

Halki esityksen he puhkeavat yhtäkkiseen lauluun, tai niin että Sinkkonen musisoi ja Räikkä laulaa. Eikä ainoastaan laula vaan tulkitsee! Sinkkosen säveltämät ja Saara Törmän sanoittamat biisit ovat muuten tosi kivoja, mutta sanoituksiltaan todella synkkiä, sillain hauskalla tavalla. Hirtehishuumoria sanoisin. Oivallista taustamusiikkia itsemurhaa hautovalle miehelle. 

Sillä sitä meidän asuntoonsa lopultakin ikkunan kautta murtautuva päähenkilömme Markku (Marc Gassot) haluaa. Kuolla. Miten iloinen aihe komedialle, eikö? Rakkaudesta sähköön ei olekaan mikään tavanomainen komedia, vaan ehtaa mimiikkaa ja slapstickiä sisältävä esitys. Joka tarkoittaa että tässä ei turhia puhuta. Laulut ovat eri asia, mutta niitä tulkitseekin mielikuvitustyypit, Markun ainoat kaverit. Sillä hän on yksinäinen, luuseri, jolla ei tunnu olevan enää mitään syytä tai halua elää. 

 

Tässä siis taustaa, koska oikeastaan kaikki lähtee kierroksille ja raiteiltaan kun Markku vihdoin pääsee sisään. Ensin suomalaiskansalliseen tapaan vedetään kirkasta viinaa ja sitten asiaan eli siihen itsensä tappamiseen. Matkaan tulee toki monenlaista mutkaa ja koukeroa. Yleisöltä pyydetään ja saadaan paljon apuja, oli kyseessä sitten pullon avaaminen tai pesäpalloilu. Pääasiallisesti Markku koheltaa ja säätää ihan keskenään, Yksin ja Näisyyden katsoessa hämmentyneinä miehen menoa. 

Gassot on kiistämättä mestarillinen työssään ja nytkin hän miimikoi kuin pieni eläin. Tuhmaa, kilttiä ja kaikkea siltä väliltä, tämä ei kyllä ole ihan pienten lasten esitys. No ei ehkä aihepiirinsäkään takia. Hienoa ja hauskaa katsottavaa, vaikka aihe on mitä on. Useita yllätyskäänteitä ja twistejä koetaan, niin näyttämöllä kuin katsomossakin. Mitä tahansa voi tapahtua, ja tapahtuu. Myönnän että pesiskohta silti hieman yllätti. Ja ehkä muutama muukin. 

 

Kiitän myös Saija Siekkistä upeista puvuista! Siinä missä Markku on verhoutunut ruskeaan tylsään miesten pukuun, ovat hänen "ystävänsä" sitäkin värikkäämpiä. Varsinkin Näisyyden pinkkihörhelöpuku on ihastuttava! Valo- ja äänisuunnittelusta vastaa Mikko Hynninen. 

Tämä on todella valloittava ja yllättävä esitys. Kaiken keskiössä on Gassot'n ilmiömäinen fysiikka ja kyky heittäytyä (kirjaimellisesti) - mutta korvaamatonta taustatukea antavat Yksi ja Näisyys. Rakkaudesta sähköön on esitys joka ei jätä kylmäksi; se kerrassaan sytyttää liekkeihin (ainakin jotkut paikallaolijoista). Kiitän esiintyjien lisäksi ohjaaja Aitor Basauria, tuota legendaarista Spymonkey-ryhmän jäsentä ja klovneria-opettajaa. Rakkaudesta sähköön on hänen ohjausdebyyttinsä Suomessa. Hieno alku sanoisin!

 

Esityksiä on Tampereen teatterissa maaliskuussa vielä/vain neljä (4), joten suosittelen pikaista siirtymistä lippukaupoille. Esityksen biisit (ja muutama bonus) sisältämä LP-levy on muuten myynnissä teatterilla, suositan sitäkin, koska biisit on oikeasti aika mainioita.

 

Esityskuvien copyright Mitro Härkönen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Klassikot lavalla endgame - Final Cut / Tampereen teatteri 7.3.2026

Klassikot lavalla -esityksen jo kolmas tuleminen, hurraa! Kolmas kerta toden sanoo, vai sanooko? Sama hyväksi todettu konsepti kuin edellistenkin osien ajan eli Klassikot lavalla - elokuvan lyhyt oppimäärä ja Klassikot lavalla Redux. Alkuperäisversion näin 2012 ja 2014, ja Reduxin myöhemmin. Tuttu kolmikko vastaa Endgame - Final Cutista eli käsikirjoittajat Ville Majamaa, Risto Korhonen sekä Mika Eirtovaara joka myös ohjaa esityksen. Yhdessä on ideoitu ja lavastettu, puvustettu ja naamioitu. Hyvin toimii, tottakai kun kyseessä on kolmen huumorin ammattilaisen yhteistyö.

Hienolla Star Wars -aloitusgrafiikalla aloitetaan ja sen jälkeen meno onkin yhtä tykitystä. Hienoja oivalluksia, mainioita henkilöhahmoja, hauskoja hahmoja ja pukuja. Näemme miten elokuva syntyi, miten Matti ja Teppo liittyvät mihinkään, Casablancaa ja Humphrey Bogart Companyä. Risto tiivistää Ben Hurin hienosti kahteen minuuttiin ja Ville hurmaa eturivin Mirjan (vaikka tämän vieressä istuu Sean Connery). Kasarilla tehtiin tukku tanssielokuvia, joista en muista nähneeni ainuttakaan. Verkkokalvoiltani ei kuunaan tule pyyhkiytymään Ville Patrick Swayzenä (trikoissa!) ja Risto John Travoltana, huh. Tanssin taikaa todellakin. Myös Uuno Turhapuro eri ohjaajien tulkintana iskee kuin... no miljoona volttia.

Sherlock Holmes -sketsiä on hieman venytetty ehkä liikaa ja siihen nivoutuva anonyymien pahisten kokoontuminen on jo niin nähty. En ehkä ollut pornoelokuvakohtauksestakaan ihan into piukassa. Sen sijaan Klonkku-kohtaus oli hillitön, sillähän ainahan se naurattaa kun voi viitata aiempiin roolitöihin joita on vetänyt paremmin. 

Kaikkiaan taas kerran, nyt kenties viimeisen kerran, olihan tämä himpskatin viihdyttävää. Mitä elokuvanörtimpi, sen herkumpi. Kyllä mä hattua nostan tälle triolle että ovat kaikki nämä jutut hoksanneet ja jalostaneet meille katsottavaan muotoon. Suositus kaikille teatterista ja/tai elokuvista pitäville. Tai vaan Ville & Risto fanklubin jäsenille, johon itsekin toki kuulun. On aivan parasta kun herra Korhonen on palannut Tampereelle ja nimenomaan herra Majamaan aisapariksi. Hyvässä ja pahassa. Kiitos kiitos!

 

Esityskuva Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Sarjahurmaajat / Tampereen teatteri 6.3.2026

Näin tämän Ladykillers-elokuvaan (1955) perustuvan näytelmän ensi kertaa Cardiffin New Theatressa vuonna 2013 ja se jätti lämpimiä muistoja. Alkuperäistä leffaa, tai sen uusintaversiota en ole nähnyt. Joten mielenkiinnolla odotin mitä Tampereen teatteri ja ohjaaja Heta Haanperä saavat tästä aikaan. Sarjahurmaajat on muikea ja vauhdikas musta komedia. Ajankuva on tiukasti 1950-lukulainen, mutta nostalgisesti eikä ummehtuneesti. Kyllä tätä mielellään katsoi.

Jo heti alussa tehdään selväksi että rouva Wilberforce (Tanjalotta Räikkä) on hyväsydäminen, joskin hieman hönö, eikä mikään teräväpäinen neiti Marple. Hän on hanakka keksimään juttuja joita paikallinen konstaapeli MacDonald (Matti Hakulinen) ei enää ota tosissaan. Meille kerrotaan myös rouvan rakkaan papukaijan potevan kallista hoitoa vaativaa sairautta...

Kun sitten rouvan ihanan kodikkaaseen ja hieman vinksinvonksin olevaan kotiin ilmaantuu lipevähkö professori Marcus (Lari Halme) kyselemään vuokrahuonetta, ei rouva toki epäile mitään. Ja miksipä epäilisi, professori haluaa vaan musisoida amatöörimuusikkoystäviensä kanssa. Todellisuudessa joukkio tarvitsee tukikohdan suuren ryöstönsä suunnittelulle. Ja miten sopivasti junaradan vieressä sijaitseva talo täyttää vaatimuksen.

 

Näin ollen jousikvartetti harjoittelee hyväuskoisen vuokraemännän yläkerrassa. Penaalin tylsin kynä herra Lawson (Ville Majamaa) on iso ja vahva, gangsterimainen herra Harvey (Risto Korhonen) inhoaa vanhoja mummoja, majuri Cortney (Jukka Leisti) tykkää mekoista ja impulsiivinen Harry (Toni Harjajärvi) on lääkekoukussa. Porukka on todella sekalainen seurakunta, mutta operaation suunnittelija (ja kapellimestari) prof. Marcus on kaavaillut jokaiselle tärkeän vastuuhomman ryöstössä. Kykyjensä mukaan...

 

Jokainen voi jo arvata ettei tämä voi päättyä hyvin. Niin, rouva Wilberforcen naistenkerhohan (Eeva Hakulisen johdolla) haluaa konsertin ja sen se myös saa. Todellista nykymusiikkia! Kun ryöstö on tehty ja "muusikot" jäävät vahingossa nalkkiin vuokraemännälleen alkaakin se esityksen makaaberein osuus. Kuka jää jäljelle jakamaan rahat? 

Näyttelijät ovat oikein hyvässä vedossa. Tanjalotta Räikkä on ilmiömäinen vanhana leskirouvana! Roistojoukon koomikot irrottelevat mainiosti ja amatöörinäyttelijärouvat ovat hurmaavia.

 

Kimmo Sirénin lavastus on peribrittiläinen, hieman jo parhaat päivänsä nähnyt asunto. Viihtyisä ja kotoisa, ainoana miinuksenaan likeltä jyrisevä junarata. Mari Pajulan puvut ovat aikakaudelle sopivat, rouvan ja hänen ystävättäriensä kukkamekot ja muiden parhaat päivänsä nähneet puvut ilo silmälle. 

Jouni Koskisen äänisuunnittelussa oli vauhtia ja efektejä. Tuomas Vartolan valot ja Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskit täydentävät vanhakantaisen brittilookin.

 

Sarjahurmaajat on melkeinpä parempi nimi näytelmälle kuin alkuperäinen. Meno on vauhdikasta ja vaikkei juoni sen syvällisempi olekaan, tarjosi esitys kosolti viihdykettä. Ja hienoja näyttelijäsuorituksia. Ja loppu on onnellinen. No, ainakin joillekin. Esityksiä on huhtikuun loppuun asti, eli vielä ehtii mukaan katsomaan ehtaa brittikomediaa.

 

Esityskuvien copyright Heikki Järvinen
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla. 

Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit / Tampereen teatteri 12.2.2026

Muistan lapsena katsoneeni telkkarista Ohukaisen ja Paksulaisen mustavalkoisia seikkailuita, siinä missä Harold Lloydin ja Chaplininkin. Kuten varmaan me kaikki tietynikäiset. Sen sijaan herrojen Stan Laurel ja Oliver Hardy elämistä en tiennytkään juuri mitään. Lapsena ei semmoinen kiinnostanutkaan, ja aikuisena on ollut paljon muuta. En heidän elokuvistakaan muista kuin välähdyksiä sieltä ja täältä. Samoja välähdyksiä nähdään myös Tom McGrathin kirjoittamassa ja Timo Rissasen suomentamassa näytelmässä Laurel ja Hardy - mykkäfilmin mestarit, mitä voi nyt käydä katsomassa Tampereen teatterissa.

Ville Majamaa on itsestäänselvyys esittämään Hardyä ja tottakai siten hänen aisaparikseen sopii parhaiten Risto Korhonen. Fyysisesti Risto ei ole ihan yhtä pitkä kuin Stan Laurel, mutta ryhti, kävelytyyli, olemus ja surumielinen ilme tekee hänestä rooliinsa erittäin sopivan. Sen lisäksi että kumpikin vetävät roolinsa suvereenisti, on heidän keskinäinen kemiansa niin yhteensopivaa kuin voi vaan olla. Tätä on ollut ikävä! 

Siinä missä Korhosen Laurel on kömpelö ja tyhmänoloinen esittäessään Ohukaista niin muuten Laurel tuntui olevan enemmän se kaksikon primus motor joka käsikirjoittaa, leikkaa, tekee sopimuksia yms. Hardy on Paksukaisena dominoiva ja topakka, mutta siviilissä hän tuntuu keskittyneen golfinpeluuseen ja on bisnesasioissa hieman löperönoloinen. Lavalla nähdään siis kaksi näyttelijää esittämässä kahta näyttelijää, jotka esittävät meille välillä siviiliminiään ja välillä elokuvaminiään. 

Tämän lisäksi Majamaa & Korhonen esittävät kaikki muutkin näytelmän roolit, vanhemmista puolisoihin ja elokuva-alan ihmisiin. Kummatkin saavat näyttää oman tulkintansa tuottajastaan Hal Roachista, joka alkujaan toi omilla saroillaan jo kohtuullisen menestyneet esiintyjät yhteen. 

Oleellisena osana esitystä on Helmi Jonassonin pianosäestys. Se on kuin nyrkki nenässä (tai kermakakku naamaan, tai liisterisuti päin pläsiä) tämänkaltaisessa esityksessä. Ja miten taitavasti se integroituu esitykseen! Kun Laurelin pelottavan dominoiva (suorastaan pirttihirmu) avovaimo Mae Dahlberg passitetaan takaisin Australiaan, Jonasson lurittelee pianollaan Waltzing Matildaa.

Chris Whittakerin ohjaama esitys on hauska, tottakai. Mutta kuten aina parhaimpien komedioiden taustalla, tässäkin surumielisyys on läsnä, aika vahvastikin välillä. No toki miehet ovat kuolleita, ja sitä katsojille moneen otteeseen korostavatkin. Näytelmässä muistellaan menneitä, uran tähtihetkiä, mutta myös niitä ehkä vähemmän hohdokkaita. Miesten elokuvia tehtiin ajanjaksolla 1926-1952 (kiitos tiedosta käsiohjelmalle) ja viimeinen niistä taisi olla enemmän tai vähemmän floppi. Elokuvauran aikana, ja sen jälkeen he jatkoivat yhteisesiintymisiään teatterilavoilla.

Jokatapauksessa herrojen yhteisuran alussa elokuvateollisuus koki valtavan murroksen ja mykkäelokuvat jäivät pikkuhiljaa unholaan. Kaksikko sopeutui lopulta hyvin äänielokuviinkin, vaikka esityksessä haikailevat taianomaiseen mykkäelokuvakauteen. Muutenkin monessa kohtauksessa on surumielinen, kaihoisa tunnelma, ja katosta silloin tällöin leijaileva sahanpuru ja harmaa yleisilme korostaa tätä. Teppo Järvisen liki kauttaaltaan harmaa lavastus on kyllä kekseliäs, useita ovia hyödynnetään hyvin ja seinän aukosta saa näppäristi rullattua sisään niin sänkyä kuin rappusiakin. Mari Pajulan puvustus jatkaa harmaata linjaa, mutta liituraita antaa kivan säväyksen kuitenkin. Kaikki on harmaan lisäksi hieman likaisen ja kuluneen oloista, paikattuakin. Melankolisuus korostuu.

Miehistä tuntuu että he alkavat olemaan jäänteitä menneisyydestä, ja ehkä se on tottakin. Tuli uusia tekijöitä ja uusia tuulia. Slapstick-komedia tosin elää vahvasti tänä päivänäkin, ja yksi iso kiitos tämän huumorilajin kehittämisestä kuuluu ilman muuta Laurel & Hardylle.

Opa Pyysing on tehnyt hienon ja oivaltavan äänisuunnittelun, ja mainiot mykkäelokuvamaiset ääniefektit ryydittävät miesten hupailua ja hölmöilyä. Mika Hiltusen valot ovat upeimmillaan alku- ja loppukohtauksien silhueteissa. Mustavalkoisuus ja valon ja varjojen vaihtelu luovat jyrkkiäkin kontrasteja. Kirsi Rintalan kampaukset, peruukit ja maskeeraus antaa viimeisen silauksen esitykselle.

Tämä Laurel ja Hardy jatkaa mallikkaasti Whittakerin edellisen mestariteoksen Murha Kahdelle -tyylistä nopeatempoista komediaa, missä nojataan kahden taitavan esiintyjän virtuoosimaiseen kykyyn loihtia hahmot eläviksi. Siinä missä Murha kahdelle menee luotijunan nopeudella kohtauksesta toiseen niin Laurel ja Hardy viipyileekin hieman. Näemme useita aika pitkiäkin puhumattomia jaksoja, joissa keskitytään slapstickiin. Mykkäelokuvamaista. Laurelin munansyöntijakso sairaalassa, tapetointiosuus ja kaikki tikapuusekoilut. Hillitöntä ja hyvin ajoitettua menoa. Pienet laulu- ja tanssinumerot (Whittakerin koreografioilla) ovat myös hulvattomia.

Esitys keskittyy miesten elokuvien tekemiseen ja keskinäiseen kemiaan, mutta kaikkea siinä ympärillä olevaakin käydään kursorisesti läpi. Toki ei kahdessa tunnissa (miinus 20 min väliaika) ihan kauhean syvällisesti asioihin vaan ehditä pureutumaan. Jollain tasolla tämä on siis pintaraapaisu ilmiöön nimeltä Laurel & Hardy. Ihanan sydämellinen ja inhimillinen esitys, komedian mestareista. Menkää katsomaan ja fiilistelemään, nostalgiasyistä tai ihan vaan viihtymisen ilosta.

Kuvien copyright: Heikki Järvinen.
Näin esityksen ilmaisella kutsuvieraslipulla.

Verot ja kuolema / Tampereen työväen teatteri 15.2.2025

Reilut pari vuotta sitten sai Tampereen työväen teatterissa ensi-iltansa ohjaaja-käsikirjoittaja Liila Jokelinin näytelmä Action Hero. Se oli toimintapainotteinen komedia josta tykkäsi yleisö ja kriitikot, mun mietteet voi lukea linkistä. Nyt samankaltaisissa tulevaisuudentunnelmissa liikutaan hänen uusimman näytelmänsä kanssa. 

On aika hienoa että nykyään scifi on sen verran salonkikelpoista että sitä nähdään isojen teatteritalojen lavoilla, vaikkakin niillä pienemmillä. Pienin askelin...

Jokelinin kirjoittama ja ohjaama ja Juho Gröndahlin dramatisoima Verot ja kuolema käsittelee tamperelaisen verotoimiston arkea vuonna 2049. Verotoimiston paperien pläräämisen ja nitomisen rauha järkkyy kun foliohattuinen menninkäisen näköinen kontaktiaktivisti Onni (Suvi-Sini Peltola) haluaa asioida ihmisen eikä botin kanssa. Siitäkös verotoimiston virkailijat pillastuvat ja pallo lähtee vierimään. Näytelmä on täynnä toinen toistaan hersyvämpiä tyyppejä ja tilanteet eskaloituvat niin että katsojat kiemurtelevat naurusta. Tahti kiihtyy ja kohta on koko ihmiskunnan tulevaisuus vaakalaudalla.

Pohjavire on kuitenkin aika vakava, synkkäkin. Työelämän muutokset tekoälyineen, botteineen ja automaattipalveluineen ovat nyt jo todellisuutta, ja Verot ja kuolema vie näitä ajatuksia askeleen (tai aika montakin!) pidemmälle. Kun paperia on olemassa enää virastojen käyttöön (nitomistarkoitukseen), ja kun inhimillisyys on kadonnut liki olemattomiin. 

Asiointi virastojen kanssa verkossa on jo nyt ihan tarpeeksi vaikeaa, mutta Jokelinin visioissa se on liki mahdotonta. Hersyvä huumori siloittelee pahimpia visioita. Verovirasto aloittaa toimet ihmisystävällisemmän asiakaspalvelun puolesta, vaan kuinkas sitten käykään?

Kuusihenkinen ensemble vaihtaa roolista toiseen sutjakkaasti. Venla (Pihla Pohjolainen) ja Erkka (Miko Helppi) kohtaavat verovirkailijoina haastavien asiakkaiden lisäksi lopulta myös toisensa. Hieronnassa sen salaisuus. Maiju Saarinen on tyly Cosmo, joka vahtii ja kontrolloi kaikkea pyörätuolimaisesta valtaistuimeltaan. 

Suvi-Sini Peltola sukkuloi sujuvasti roolista toiseen, kuten tekee myös Esme Kaislakari. Varsinkin Kaislakarin nalletakkinen influensseri Eelis on hillitön! Jyrki Mänttäri hurmaa erityisesti mummo-Saimina. Elastinen mies on sitä parempi mitä hulvattomampi hahmo esitettävänä.

Tinja Salmen pukusuunnittelu on mainio - futuristista ja maanläheistä. Salmi vastaa myös tulevaisuuden veroviraston lavastuksesta, kyllä, varsin kiiltävää ja kalseaa. Liukuovien takaa paljastuu vielä lisää tilaa. Eero Auvisen valot ja Niklas Vainion äänet luovat oivallisesti scifi-henkistä tilaa. Ja lookin viimeistelee Sari Raution suunnittelemat kampaukset ja maskeeraus. Kellariteatterissa oikeasti on tulevaisuuden virasto. 

Libidoburger ja seksityön yhdistäminen veroneuvontaan, siinäkö on tulevaisuus? Pitäkää muistitikuistanne parempaa huolta ihmiset! Kyllä nallehalausterapia olisi parempi ratkaisu kaikille. Bjong bjong vaan teillekin.m

"Kun verotus lakkaa, ihmisyys lakkaa" - voi muuten hyvinkin pitää paikkansa. Jokelin pyörittelee teemoinaan ihmisyyttä / inhimillisyyttä, sosiaalista mediaa ja sen vaikutusta yhteiskuntaan, koneälyä ja ylipäätään toimintojen ja vallan antamista koneille ja teknologialle. Kaikki semmoista mitä sietääkin pohtia, ja teatteri antaa oivat työkalut siihen. Seksi myy nyt, ja ilmeisesti tulevaisuudessakin. Onko koneiden ja ihmisten liitto ainoa mahdollisuutemme, ja mihin tähän kaikkeen sopii pieni ihminen? Ehkä Onni on ihan oikealla asialla kontaktiaktivismissaan. Ehkä kontaktin vaatiminen ihan oikeaan ihmiseen pitäisi aloittaa jo nyt.

Verot ja kuolema on paikoin vähän sekava ja hätäinen, mutta parhaimmillaan hillittömän hauska ja viihdyttävä esitys. Se on onnen omiaan TTT:n Kellarinäyttämölle, ja kahden tunnin kesto on oikein passeli.

Valokuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kärpäset / Tampereen työväen teatteri 23.1.2025

Sirkku Peltolan uusi näytelmä on aina Tapaus. Kärpäset ei ole mikään poikkeus siis. Ensi-illassa yleisö oli haltioitunutta, ja vaikken ole vielä kriitiikkejä lukenut, ei median ja katsojien suitsutus ole jäänyt huomaamatta. Lisäesitykset tälle keväälle ja ensi syksyllekin myivät loppuun hetkessä. Työviksen Eino Salmelaisen näyttämö on sopiva paikka kolmen näyttelijän esitykselle. Ei liian iso eikä liian pieni. Kärpäset oli kyllä aikamoinen runsaudensarvi, ja kokonaisuutena hieno esitys. Pienen ihmisen asialla, kuten monet Peltolan näytelmät tuppaavat olemaan. Silti se ei mennyt omien suosikkieni joukkoon Peltolan runsaasta tuotannosta.

Päähenkilöinä on kaksi veljestä, Kärpäsiä nimeltään. Hyväsydäminen ja leppoisa Kalevi (Aimo Räsänen) on tehnyt bussikuskin ja taulukauppiaan hommia, asustaa vaatimattomasti ja antaa aluksi vähän sellaisen reppanan kuvan. Veljensä Mauri (Martti Suosalo) on kiireinen maailmanmies, oopperalaulaja jota työ kuljettaa metropolista toiseen. Hyvä kun äitinsä hautajaisissa ehtii piipahtamaan. Vaan niin se elämä heittelee että hetken kuluttua veljekset löytävät itsensä Kalevin pienestä asunnosta Maurin sairastuttua, ja glamour ja omaisuus jonnekin kadonneena. Veljekset pohtivat arkeaan, elämää ja Mauri joutuu olemaan toisen hoidettavana. Kuvioihin ui vielä Maurin tytär Puro (Petra Ahola) sekä Kalevin epämääräinen kleptomaanikaveri Hara (Suosalo), jonka kassiin vilahtaa niin kahvitassit kuin tarjottavatkin.

Näyttelijät ovat oivallisessa vedossa. Erityisesti Petra Ahola, joka venyy lukuisiin rooleihin ja myös laulaa ja tanssii huikean hienosti. Duetto kahvilan pöydän kanssa on mahtava! Suosalon Hara oli jopa kiinnostavampi hahmo kuin Mauri.

Kärpäset on aikamoinen runsaudensarvi, siis ihan tyylilajillisesti. Välillä lauletaan oopperaa, välillä vedetään nykytanssin puolelle (Kiitos Reetta-Kaisa Iles koreografioista), sitten on ihan puhdasta slapstick-irrottelua, välillä aika lapsellistakin häröilyä. Tragediaa ja komediaa samassa paketissa. Riemuisaa ja hupsuttelevaa. Katsomossa naurettiin huutonauruakin hetkittäin, kuten vaikka silloin kun Kärpäset jorasivat Sladen Get Down and Get With It:in tahtiin naurettavissa Ponnistuksen verkkareissaan. Mutta ehkä vähemmälläkin olisi pärjätty, nyt välillä oli hengästynyt olo kun kaikkea on vähän liikaa. Kun teksti on hyvä ja sitä esittävä porukka, niin joskus vähemmän on kauniimpaa.

Kyösti Kallion äänisuunnittelu on mainiota ja tarkkaa, eikä varmaan ole ollut mikään ihan helpoin rasti. Hetkittäin Suosalo puhui epäselvästi, että piti ihan pinnistellä että kuuli ja sai selvää (eikä aina ihan saanutkaan). Oopperasta muistuttavat punaiset samettiverhot ja kultaväri muodostavat oivallisen kontrastin Kalevin vaatimattoman keittiön kanssa Pirjo Liiri-Majavan lavastuksessa. Kontrastia on myös Liiri-Majavan puvustuksessa: siinä missä Kalevi on enemmän tuulipukukansan edustaja, on Mauri edustava ja menevä - kunnes joutuu vaippoihin ja verkkareihin. Statuksen putoaminen näkyy hyvin siis vaatteissa. Haran nuhruinen olemus kuvastaa hänen asennettaan yleisemminkin. Yhteiskunta on jakautunut. Mutta Puron sanon: "Nyt on fittiä trikoota!".

Oopperamusiikilla on myös tärkeä roolinsa näytelmän äänimaisemassa.

Mistä Kärpäset sitten kertoo? Ihmiset puhuvat toistensa päälle, kukaan ei tunnu oikeasti kuuntelevan toista. Nämä tyypit ovat kaikki hieman hukassa ja eksyksissä, elämässä ylipäätään ja myös perheenä. Sanailu on taattua Peltolaa, erityisesti nauratti se kohtaus kun Mauri parjaa veljeään agraarisin termein, kuin Tintti-sarjakuvien kapteeni Haddock ikään. Kalevi osoittaa lähimmäisenrakkautta päähänpotkituille, ja kyllä se Maurikin löytää sydämensä tyttärensä myötä. Maurille selviää että ihminen tarvitsee kaveria, ja jotakuta kelle puhua. 

Kaikkihan alkaa veljesten äidin hautajaisista, ja jo siinä lyödään lähtöasetelmat. Yksinäisiä reppanoita molemmat Kärpäset, vaikkakin eri tavoin. Ei se perhekään tunnu Mauria onnelliseksi tekevän, saatikka ympäri maailmaa roolien perässä viipottaminen. Todellinen onni asuu selkeästi ihan muualla. Lapsuuden muistelu, pullasuttuineen ja muineen, on se yhdistävä tekijä johon palata. Maailman melskeistäkin. Hautajaisteemaan palataan toki alun jälkeen myöhemminkin. "Nyt vaan pelistä pois mahdollisimman ekologista reittiä".

Koko näytelmän ajan Kalevi koittaa kertoa enemmän Tšehovin novellista Suru, missä ajuri-Jonalta on kuollut poika. Jonaakaan ei kuuntele kukaan, paitsi lopulta hevonen tallissa eli historia toistaa itseään. Loppuun asti saa jännittää saako Kalevi Jonan tarinaa kerrotuksi kenellekään.

Siitähän se Kärpäset kertoo; ihmisen ikävästä toisen luo, välittämisestä ja kuulluksi tulemisesta. Inhimillisyydestä.

Olisin mielelläni ollut seuraamassa harjoituksia, miten se pokka on näyttelijöillä pitänyt. Muutamia hetkiä oli ensi-illassakin, että sai hieman katsomossa jännittää että pysyykö lavalla paketti kasassa, vai kuullaanko samanlaisia tyrskähdyksiä kuin katsomossakin. 

Vaikka Kärpästen parissa mainiosti 2,5 tuntia viihtyikin, niin ei tullut sellaista oloa että haluan nähdä tämän uudelleen. Ehkä pituudesta olisi voinut tiivistää hieman (minua ei takaumakohtaus mummolasta oikeastaan edes naurattanut, siis se missä veljekset surrasivat kärpäsinä). Vaikka Peltolan näytelmissä on usein yhtenäinen teema pienestä ihmisestä, niin osaa hän uusiutua ja muuntua myös. Toisaalta on näitä pienimuotoisia muutaman näyttelijän tuotantoja, ja sitten on isompaa kuten vaikkapa Patukkaooppera tai Momentum 1900. Jos pitäisi pakon edessä valita, ottaisin varmaan nämä pienemmät ja intiimimmät.

Nyt ei voi oikein sanoa että menkää katsomaan, toki jos saatte lipun jostain niin onhan se uusi Peltola aina Tapaus. Ehkäpä saamme lisää näytöksiä keväälle 2026?

Kuvien copyright: Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari / TTT-Klubi 16.1.2025

Kuka muistaa vielä Tarja Kulhoa, tuota legendaarista korsolaisen Räkkärimarketin kassaa auvoiselta 90-luvulta? Paula Norosen luoma hahmo seikkaili Ylen Radiomafialla vuosikausia ja teki moniin lähtemättömän vaikutuksen persoonallaan ja jutuillaan. Myöhemmin Tarja pääsi muutamaan kirjaankin (joita en ole kyllä lukenut). Nyt tämä hersyvä hahmo tekee comebackin, tällä kertaa teatterin lavalle. Ja jo oli korkea aikakin!

Hanna Suutela ja Eriikka Väliahde ovat kirjoittaneet ja Mika Eirtovaara ohjannut puolitoistatuntisen esityksen Tarja Kulho - Räkkärimarketin sankari, joka pohjautuu Norosen kirjaan Tarja Kulho - paha saa palkkansa. Esitys on Väliahteen sooloteos, jossa seikkailee muita hahmoja ääninä tai videotallenteilla. Tarja on hyllytetty kauppahommista, hänen otettuaan oikeuden omiin käsiinsä ja laitettuaan kuvan someen kauppahäiriköstä. Samaan syssyyn tuli lähete vihanhallintaterapiaankin.

Riemukkaassa esityksessä Tarja tappaa aikaa kotonaan, rassaa erityistason työhyvinvointipsykologi Sinikka Miinan (Anna-Mari Alaspää) hermoja, palvoo puolisoaan Reijoa, ja lopulta keksii alkaa Korson Robin Hoodiksi. Toiminta-ajatuksella pistää pikkurötöstelijät kuriin ja järjestykseen, vaikka nippusiteiden voimalla. Ilmeisesti salanimellä Karja Tulho operoiva on kuitenkin aika hellämielinen, sillä Tarjalta tulee ymmärrystä niin latua sotkevalle hiihtäjälle, vihjailevalle somepäivittäjälle ja ehkä vähän jopa hevi-tiskin avokadopuristelijalle. Kyllä sitä rakentavaa käytöstä voi löytyä vaikka olisikin vihanhallinnassa pieniä puutteita. Samaistun kyllä Tarjan sosiaaliseen kyvyttömyyteen ja spontaaniin heittäytymiseen. Nämä arjen ärsyttävät asiat mihin Tarja haluaa puuttua ovat kyllä oikeasti rasittavia. Vai riittääkö sinulta suopeutta joogassa paukuttelevalle naiselle tai astianpesukonetta väärin täyttävälle puolisolle?

Katsomossa saa hykerrellä, nauraa ääneen, hymähdellä että "just tommoset ihmiset onkin ärsyttäviä" ja yksinkertaisesti viihtyä. Välillä jopa joutui hätkähtämään intensiivistä raivokohtausta (vielä on Kulholla töitä vihanhallinnassa). Väliahde heittäytyy rooliinsa täysillä ja varsinkin Karja Tulhon purskahtavat tuohtumiset milloin mistäkin osuvat nauruhermoon (ja kirvoittavat väliaplodeja katsomosta). Välillä hän vaanii katsomossa kuin pantteri ja ottaa ihmisiä piinapenkkiin ja välillä liihottaa punaisissa crocseissaan ja Kanariansaarten pyyheviitassaan kuin myöhempien aikojen bätmän. 

Samaan aikaan Tarjan arkisten kostoretkien kanssa pääsemme seuraamaan hulvattoman Sinikka Miinan julkisuuspyrkimyksiä koko kansakunnan terapeutiksi. Ihanan överi hahmo, jota Alaspää tulkitsee juuri sopivalla intensiteetillä. Siinä missä Tarja Kulho on rahvasta, vähän juntti ja sellainen tuulipukukansan edustaja, on Sinikka Miina tyylikäs ja hieman snobahtava. Ihanat vastavoimat!

Christian Blombergin valo- ja äänisuunnittelu sopii hyvin TTT-klubin intiimiin tilaan. Erilaisia ääniefektejä kuullaan kun Tarja saa vaikkapa postia. Ja sitten on toki voimaannuttava musiikki - "Korsolla päähän joka vanhoja muistelee"! Unohtamatta Tarjan voimabiisiä Frederikin Tsingis Khan tarjamaisine lyriikoineen.

Työryhmä on yhdessä suunnitellut lavastuksen, jonka keskiössä näemme sohvan. Tapahtumat siirtyvät Kulhon asunnosta muualle sujuvasti, ja Eirtovaaran ohjaamilla videoklipeillä laajennamme vielä miljöitä lisää. Niissä jo mainitun terapeutin lisäksi puhuvina päinä kommentoivat Tarjan poika Pyry (Arttu Järvinen), hupsuhko puoliso Reijo (Samuli Muje), empaattinen Esimies-Erja (Hanna Suutela) ja mystinen Jukka "Jute" Jansson (Mika Eirtovaara).

Soolokomedia on haastava laji, ja ainakin vielä ensi-illassa oli meno hetkittäin aavistuksen jähmeää. Mutta taatusti vetreytyy siitä ajan kanssa. Kyllä tämä sellainen pieni hitti tulee olemaan, on meitä nostalgiannälkäisiä Kulho-faneja maailmassa sen verran. Lisäksi pitää mainita että meille näkymättömille keski-ikäisille, keskiäkäisille ja vaihdevuosiensa kanssa kamppaileville naisille ja perheenäideille ei liiemmälti hersyviä rooleja ole kirjoitettu. Tarjalla on näitä omia hokemiaan kuten Terse ja I love Reijo, eikä näitä "hokemanaisia" suomalaisessa komediakentässä liiemmälti ole.

Melkein yhtä hauskaa kuin seurata edesottamuksia lavalla, oli seurata Paula Norosen naurua, tämä kun sattui istumaan katsomossa mun edessä. 

On aina ihanaa nähdä monipuolisen lahjakasta Väliahdetta lavalla, erityisesti tälläisessä heittäytyvässä roolissa. On myös ihanaa nähdä että aiemmin vain kuulokuvissa itselleni materialisoitunut Tarja Kulho toimii myös lavalla. Mikä sitten on Tarja Kulhon perimmäinen viesti meille katsojille, sen viihdyttämisen lisäksi? No tietenkin saada myyjien työlle lisää arvostusta! Ei lainkaan huono päämäärä se. 



Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Peltienkelit / Tampereen teatteri 8.10.2024

Jos sanoisin että Tampereen teatterin Peltienkelit on täydellinen esitys, en oikeasti liiottele lainkaan. Nyt on näyttelijä Arttu Soilumo iskenyt kultasuoneen. Teatteri markkinoi tätä lauseella: "esityksellinen kaupunkikierros Tampereen sateenkaarihistoriaan", ja sitähän se on tiivistettynä. Aika monen kanssa olen esityksestä puhunut, ja olemme liikuttavan yksimielisesti: tätä voi vetää vuosikausia, niin kauan kuin Arttu jaksaa. Ja me kaikki toivomme että jaksaa, että mahdollisimman moni ihminen Peltienkelit saisi kokea. Jaa miksikö? No koska se on niin täydellinen esitys!

Miettikää nyt: joukkio ihmisiä (meidän tapauksessa lämpimästi pukeutuneita) paarustaa kolme tuntia pitkin Tampereen katuja, seuraten glittermekkoon pukeutunutta Arttua ja hänen diskohittejä suoltavaa kärryään, jota enimmäkseen vetää tyylikäs herrasmies lierihatussaan eli muusikko/äänisuunnittelija Paavo Leppäkoski. Keksittekö enää mitään parempaa esityskonseptia? En minäkään.

     

Välillä pysähdymme eri kohteissa ja kuulemme miten ne liittyvät Tampereen sateenkaarihistoriaan, välillä kohtaamme historiallisia ja fiktiivisiä henkilöitä (Eino Salmelainen on ihan mahtava!) ja muutamissa kohteissa vierailemme sisälläkin. 

Siinä illan mittaan laumaudumme, tanssahtelemme toppavaatteissamme, rupattelemme vieruskaverille kuin vanhalle tutulle. Ja tottakai kuulemme monenlaisista ihmiskohtaloista, opimme mistä ennen löytyi (seksi)seuraa ja missä tanssittiin, suudeltiin tai sekstattiin, vähemmistövinkkelistä siis. 

Sen lisäksi että saimme aimo annoksen historiatietoa, herkullisia anekdootteja ja aika surullisiakin tarinoita, niin huumori ja ilo olivat vahvasti läsnä.

Soilumo on erittäin karismaattinen esiintyjä ja pyöritti yleisönsä pikkurillinsä ympärille jo ensimetreillä. Tällä kertaa matkalle ei osunut huutelijoita tai änkyröitä, mutta veikkaan että nekin Arttu hoitelisi supliikkimiehenä matkoihinsa sujuvasti, ja vielä niin että kaikille jää kiva fiilis. Retkueen mukana kulkee toki muutama järjestyksenvalvoja ja vieläpä EA-iskuryhmäkin. Mutta maestro pysäyttelee itse tehokkaasti liikennettä kadunylityksissä. 

Musiikkivalinnat ovat ihan just eikä melkeen, jopa se Paavon pakollinen Popeda. Somewhere over the rainbow, Einin Yes sir, alkaa polttaa, Liisa Akimofin #lesbohuora, Irina Björlundin Une fille nommée Jean-Pierre, Pet Shop Boysin Always on my Mind... ja sitä rataa. Sellaista sateenkaariväen biisejä, jotka saivat seurueemme jalan nousemaan hieman korkeammalle, ja kädetkin.

Soilumo saa nämä tarinat heräämään eloon! Melkein näen Ossi Kostian ja Jaakko Katajakosken kävelemässä Hämeenpuistossa meitä vastaan, ja miten Tillikan henkilökunta piti kilteistä pojista. Välillä pysähdymme kuuntelemaan Artun omia äänimuistiinpanoja esityksen synnystä. Voin vain kuvitella minkä verran taustatutkimusta Peltienkelit vaati! Käsiohjelmassa onkin mainittu paljon lähteitä, mm. Tuula Juvosen mainio Varjoelämää ja julkisia salaisuuksia (josta sivumennen sanoen Tukkateatteri teki 2015 teatteriversion). 

Yksi tärkeä lähde on myös Tanja von Knorringin haastattelu, ja Tanjan tarina seuraakin mukana koko illan. Tanja tuli vasta 58-vuotiaana julkisesti ulos kaapista ja on ollut sen jälkeen mm. järjestöaktiivi. Oli myös herkistävää nähdä Tanja ystävineen mukana ensi-illassa.

   

Pysähdyimme kosken partaalle ja Arttu pyysi meitä kuvittelemaan hetken, yhdessä "me voidaan kuulla ääniä menneisyydestä". Ja niin me kuultiin, tosi monta tarinaa, ihmiskohtaloa ja aika ahdistaviakin juttuja. Tuomiokirkko on oiva paikka käsitellä niin Magnus Enckellin taidetta kuin 80-luvun HIV-epidemiaakin. En tiedä oliko urkumusiikkikin tilattu meille, mutta hieno säväys. 

Vaikka AIDS-aika kasarilla on itselläkin hyvin muistissa, ja niin surullista ja ahdistavaa aikaa kuin se olikin, löytyy siitäkin ajasta huumorinpilkahdus. Vuonna 1981 kun homoseksuaalisuus poistettiin tautiluokituksesta, niin lääkintöhallitus ei ollut koskaan parantanut kerralla yhtä montaa ihmistä, Arttu veistelee.

      

Tuuppaamme homosaation vaunua ylös pitkin Golgatan mäkeä, Popeda pauhaa ja laulamme mukana. Muutama ohikulkija kääntyy katsomaan, ja heille vilkutamme iloisesti. Voisko tämmöstä "teatteria" olla joka viikko? 

Esitys alkoi kuudelta Eteläpuistosta, ja kun pääsimme perille ravintola Mixeihin illan loppuhuipennusta varten, oli jo pimeää. Mixeissä oli vielä varattu aikaa omalle dragshow'lle, joka viimeistään nosti tunnelman kattoon! Täydellinen päätös tälle kierrokselle.

Voin suositella Peltienkeleitä ihan kaikille, omaan sukupuoleen tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. Loppuunmyydyt syksyn esitykset menivät jo, ja jatkuvat keväällä. Toivon mukaan joko Arttu löytää allakastaan lisää päiviä jo keväälle tai sitten kannattaa kytätä peruutuspaikkoja. Ja toivoa että ensi syksylle saataisiin lisää! Sillä tästä ei enää esitys parane.

Lämmin kiitos Arttu ja Paavo, ja kaikki muutkin ketkä ovat tämän esityksen mahdollistaneet. Sekä mukava kanssakävelijöiden joukkomme!

Esityskuvat otin itse.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen työväen teatteri 14.9.2024

Mummun saappaassa soi fox on Sirkku Peltolan vanha näytelmä, joka on katsojien riemuksi tullut taas Tampereelle katsottavaksi. Alunperin sitä esitettiin Työviksellä 2000-luvun alussa, ja se on kiertänyt ympäri ämpäri Suomenmaata vuosikaudet. Näin sen Riihimäen teatterissa 2016 ja Tampereen Komediateatterissa 2020. Tämä versio on Komediateatterin versiosta muokattu, näyttelijäkaartikin on pitkälti sama. 

Sirkku Peltolan ohjauksessa upea näyttelijänelikko syttyy loistamaan. Aimo Räsänen perheen isänä, Miia Selin äitinä sekä Marika Heiskanen teini-ikäisenä tyttärenä ja poliisina ja Tuukka Huttunen 8-vuotiaana Tarmo-poikana sekä tämän opettajana. Ihan tavattoman tarkkaa ja taitavaa työtä kaikilta, ei voi kun ihailla. Hannu Lindholmin lavastuksen keskellä on perheen omakotitalon nuhjuinen sohva, jossa lomautettu isä viettää päivät pitkät, telkkaria katsellen. Eletään vuotta 1999, mutta näytelmän teemat ovat ihan tätä päivää. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen, lomautus ja siitä seuraava arjen niukkuus, kommunikointiongelmat vanhempien ja lasten välillä... 

Näytelmä on samalla ihan hillittömän hauska ja todella surullinen. Ei meinaa ihan pokka pitää näyttelijöilläkään, ja siitä yleisössä riemu repeää. Peltola osaa kirjoittaa pienen, tavallisen ihmisen arjesta niin osuvasti ja taitavasti ettei Suomessa kukaan. Jokainen tuntee tämmöisiä tyyppejä mitä lavalla nähdään. Valjuihin väreihin puettu perhe sulautuisi tapettiin ellei Janita-tyttärellä olisi niin punaista tukkaa. Kaisa Savolaisen puvustus on ehtaa ysäriä, Janitan napapaitaa myöten. Nostalgia on iso valtti tätä katsoessa. 

Mummon kasikympppiset ovat tulossa, niitä vatvovaan pitkä tovi, kuka sinne tulee tai ei tule, mitä ostetaan. Arjen "kiireissä" unohtuvat koko kekkerit, ja sitten onkin liian myöhäistä. Tämä kuvastaa oikeastaan kaikkea: puhetta piisaa ja menneitä muistellaan, mutta todellisuus on hämärtynyt johonkin ihan taustalle. Kumpikaan ei huomaa että Tarmo-poika on yksinäinen ja kiusattu, pakenee kirjoihin ja potkii palloa mielikuvitusystävän kanssa. Tai sitä että Janitalla on poikaystävä, saatikka että tämä eräänä päivänä putoaa heidän yläkerran ikkunastaan. Vanhemmat ovat niin syvällä omassa kuplassaan että ulkomaailman on sinne vaikea ulottua. Vasta poliisin ja Tarmon opettajan vierailut saavat aikaan jotain reaktiota, ja sekin unohtuu kaikenlaisten peräkärrykeskustelujen alle. Ja opettaja-ressukin tulee jyrätyksi, kunnes hänessä ratkeaa pato. Tämä romahdus on muuten huikeaa näyttelijäntyötä Tuukka Huttuselta, bravo!

Vanhemmat ovat jotenkin reppanoita, avuttomia ja kädettömiä. Silti varmaan ihan hyvää tarkoittavia. "Ollaan oltu saatavilla" - tähän isän tokaisuun kiteytyy kaikki. Juu, niin ehkä ollaan, mutta silti ihan pihalla elämästä ylipäätään ja lasten elämästä erityisesti.

Mummun saappaassa soi fox on sellaista ihanaa perusteatteria mitä katsoessa saa itkeä ja nauraa, kokea tunteita laidasta laitaan. Ei tämä maailmaa mullista, mutta tarjoaa reiluksi kahdeksi tunniksi hienon teatterielämyksen. Suosittelen, muillekin kuin Peltolan faneille. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Lutkovno Gledališče Ljubljana: Session Bulgakov / Teatteri Mukamas, Mukamas-festivaali 13.9.2024

No niin, mainion Macbethin jälkeen heti perään toisen klassikon kimppuun. Slovenialainen Lutkovno Gledališče Ljubljana tulkitsee Bulgakovin Mestari ja Margarita/Saatana saapuu Moskovaan -kirjaa antaumuksella. Kolme eläinkuoseihin ja epämääräisiin rytkyihin pukeutunutta äijänkörilästä, karvaisia ja rumia, saapuu täpötäyden katsomon eteen Mukamaksen näyttämötilaan. Lavalle on sullottu tavaraa rumpusetistä tavaroita pursuilevaan kirjoituspöytään. Tunnissa keretään kaikkea mahdollista - Session Bulgakov on varsinainen runsaudensarvi esitykseksi.

Runsaus on myös pieni haitta, koska kaikkea on niin paljon, niin katsoja on hieman hukassa mihin tarttua. Esitys oli paljon kaikkea ja nukketeatteri oli vain pieni osanen kokonaisuutta. Ehkä musiikillinen performanssi olisi lähin kuvaus. Nämä äijänkörilää Gašper Malnar, Miha Arh ja Filip Šebšajevič nimittäin musisoivat, samalla kun "tutkivat" tapausta, siis mitä Bulgakov oikein kirjoitti. Mukana vilisevät Ješua ja Pontius Pilatus, runoilija Bezdomnyi, Wolandin seurue ja muitakin kirjan hahmoja. 

Tämä omituinen esiintyjäkolmikko tutkii lähinnä kai Berliozin kuolemaa, mutta samalla tulee sivuttua kirjan tapahtumia muutenkin. Puhetta piisaa, sloveniaksi, mutta tekstitys juoksee taustakankaan yläosassa. Siis silloin kun se näkyy, koska valot heijastavat ikävästi tekstin päälle välillä.

Välillä musisoidaan ja sitten taas vedetään jotain ihan sekopäistä meininkiä "tutkimuksen" nimissä. Ješuan ristinkanto toteutetaan urheiluselostuksena, ja kaikenlaista ihan himmeää touhua. Vaikka tämä on tosi sekavaa niin silti äärimmäisen hauskaa ja viihdyttävää. Trio on kuin sähköiskun saanut, sen verran säpäkkää menoa. 

Matija Solce on ohjannut mutta lopputulema on sellainen sillisalaatti että paha sanoa miten hyvää työtä hän on tehnyt. On tämä tosi kekseliäs, miten kaikkea tavaraa on saatu hyödynnettyä kertomuksen luomisessa. Puhuvia tupakka-askeja ja stetoskooppeja, varjoteatteria ja kippuraviiksiä. Ja perinteisiä kirjoituskoneita hyödynnetään paljon, kotoisaa naputusta.

Tarttee todeta että ihan kaikkea en ymmärtänyt, kielestä tai meiningistä, mutta se ei haitannut menoa lainkaan. Sen verran rosoista ja rouheaa oli että kyllä tästä nautti täysin siemauksin. Saimme iloksemme vielä upeita rumpu- ja bassosoolojakin. Yleisö oli kyllä ihan pähkinöinä miesten menosta. Hauskaa! Tämmöstäkin poikkitaiteellista voi nukketeatteri olla.

Esityskuvien copyright: Miha Fras & Jaka Varmuž.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

La Fille du Laitier: Macbeth Muet / Hällä-näyttämö, Mukamas-festivaali 13.9.2024

Jos ajattelin edellisen päivän huimassa Macbeth-tanssiesityksessä että miten on mahdollista puristaa Macbeth 1,5 tuntiin, niin nyt sitten selvittiin alle tunnissa! Erittäin hyvin mahdollista näemmä sekin. Kanadalainen kaksikko La Fille du Laitier tekee Macbethistä suorastaan ratkiriemukkaan esityksen, nukketeatteria mykkäelokuvaestetiikalla. Ihan huippua että Mukamas-festivaali on tämän Suomeen tuonut. En muista koska olisin nauranut missään esityksessä näin paljoa. Ja kyseessä on kuitenkin tragedia!

Marie-Hélène Bélanger Dumas ja Simon-Pierre Lambert ovat huipputaitavia esiintyjiä, jotka vetävät kahdestaan kaikki näytelmän roolit. No, aika paljon rooleja on karsittu, mutta toimiva esitys tämä on. Apunaan heillä on iso liuta rekvisiittaa eli paperilautasia, patakintaita, kananmunia (paljon!), tekoverta, taskulamppuja... Paperirullan avulla luodaan tekstiplansseja, kuin mykkäelokuvissa ikään. Hahmot esitellään myös sillä. Tunnelma on muutenkin hyvin elokuvamainen. Banquo on paperilautanen mihin on maalattu kaksi pyörylää, Macduff lätkähanska ja rouvansa patakinnas ja sitä rataa. Paphvista ja paperista saa ihan toimivia nukkeja. 

Vain mielikuvitus on ollut rajana kun Bélanger Dumas ja Jon Lachlan Stewart ovat tämän esitykseen luoneet ja jälkimmäinen ohjannut. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta mikä onkin hienosti mietitty. Pieni ping-ääni aina kun kohtaus vaihtuu - vaan mitä tapahtuu kun pingausääni juuttuu päälle ja kohtaus ei vaihdukaan?

Esiintymisasuina on kokovalkoiset ja päällä kumiessut. Ihan fiksu ratkaisu, nuo suojapuvut. Tässä monenlaiset tavarat roiskuvat ja sottaavat. Ja valkoinen toimii hienona kontrastina punaiselle. Hällän lavakin on fiksusti verhoiltu pressulla. Varsinaiset verikekkerit siis, ja aika munarikkaatkin. Varsinkin lopussa kun aletaan riisumaan vaatteita ja varautumaan uimalaseilla koska nyt lentää veri!

Esiintyjät ovat tarpeistopöydän takana kuin kokkiohjelmassa ikään, ja ehkä tämä vähän sellaistakin muistuttaa. Cédric Lord on suunnitellut lavastuksen. Tekstiplanssit ovat englanniksi, mutta vilahtaa siellä suomikin. Kuvissa on muuten toinen esiintyjäkaksikko, eivät nämä Tampereella nähdyt.

Macbethin juonikuviot käydään kaikki läpi, vaikkei puhutakaan mitään. Sen sijaan musiikki puhuu! Biisejä, tai oikeastaan pätkiä niistä, kuullaan kymmeniä ja kymmeniä. Klassista, diskoa, jazzia, säkkipillejä. Björkin It's Oh So Quiet ja Simon & Garfunkelin Sound of Silence sekä alkuperäinen Ghostbusters-tunnari (toki kun Banquon haamu näyttäytyy ensimmäisen kerran). Ihan himpskatin hienosti mietittyjä nämä musiikit.

Vaikka tämä on periaatteessa nukketeatteriesitys niin nukettajat ovat itsekin varsin aktiivisesti mukana ihmishahmoinakin. Hienoja oivalluksia ja ideoita koko esityksen ajan, sai hykerrellä katsomossa onnesta. Prologeissa esitetään Macbethien arki ensikohtaamisesta seksielämään (aggressiivista panemista) ja siihen kontrastina Banquon ja Macduffien perhearki (herkkää ja hellää lintujen liverryksen säestyksellä). Ne munat ovat tässä avainasemassa (ne ovat siis lapsia, jotka joko saavat kölliä isossa kimppapedissa sisarusten kanssa, tai vastaavasti rikkoutua jo heti synnyttyään).

Ei tämä pelkkää naurua ja auringonpaistetta toki ole. Macbethin ja Ladynsä lapsettomuus kalvaa pariskuntaa selvästi ja vallanhimo toki myös. Mutta oli tämä kyllä hilpein versio näytelmästä minkä olen nähnyt kirjaimellisesti kymmeniä kertoja lavalla. Aivan huippu! Esitys on jo kiertänyt useita vuosia maailmalla, ja toivon hartaasti että sen vielä joskus jossain kohtaisin. Meni heittämällä mun Macbeth-suosikkitulkintojen kärkijoukkoon.

Esityskuvien copyright La Fille du Laitier. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Macbeth / Tampereen työväen teatteri & Tero Saarinen Company, 12.9.2024

Tero Saarinen Companyn ja Tampereen työväen teatterin edellinen yhteistyö Hamlet syksyllä 2020 oli huikea spektaakkeli, joten odotukset olivat korkealla uuden Shakespeare-teoksen tiimoilta. Macbethin ensi-ilta Tanssin talossa oli keväällä ja nyt sitten Tampereella kourallinen näytöksiä. Ja kyllä, tämäkin rokkaa, mutta hieman eri tavalla. Siinä missä Hamlet oli rock-musikaali tanssillisilla elementeillä, on Otso Kauton ohjaama Macbeth tanssiteos teatteritwistillä. Ihan sairaan hieno teos kaikin puolin kyllä!

Suomentaja Michael Baran on lähtenyt työstämään tekstiä niukkuus edellä eli miten saada Macbeth tulkittua niin vähillä sanoilla kuin mahdollista. Kyllä se onnistuu hyvin, mutta toisaalta olen nähnyt näytelmän kymmeniä kertoja lavalla ja lukenut useaan kertaan eli se on varsin tuttu. Mietin siis miten paljon teosta tuntematta saa tästä irti. Toisaalta, silloin voi katsoa vain taitavaa tanssia, iloita upeasta valosuunnittelusta ja puvustuksesta eli unohtaa taustalla kulkevan tarinan. Tekstissä ei ole kauheasti runollisuutta, ainoastaan kaikuja Shakespearen tekstistä. Pelkistys on päivän, tai ainakin tämän esityksen, sana. Ja toimii tälläisenään hyvin.

Teoksessa on kolme näyttelijää ja neljä tanssijaa. Tai no, yksi heistä eli Emil Dahl on jonglööri. Toisaalta, kaikki ovat huikean taitavia kehonsa hallinnassa ja kaikki liikkeet ovat osa tanssia. Tampereen ensi-illassa esiintyivät Auvo Vihro, Suvi-Sini Peltola ja Misa Lommi sekä tanssijoina David Scarantino, Emmi Pennanen ja Mikko Lampinen. Näyttelijäkolmikko vaihtui puolivälissä esityskautta. Puheroolit olivat enimmäkseen näyttelijöillä, mutta heiltä sujuivat myös tanssilliset osuudetkin saumattoman hienosti. Repliikeissä oli paljon toisteisuutta, kiinnostava tehokeino. Kun sanoja on vähän ja nekin toistetaan. Toisteisuus toistuu myös liikkeissä.

Valaistus on Mikki Kuntun käsialaa ja se toimii tärkeänä elementtinä koko teoksen ajan. Valot luovat tiloja ja tunnelmia, liki käsinkosketeltavia elementtejä. Mielettömän hienoa katsottavaa. Hienoja geometrisiä muotoja. Välillä stroboja ja välillä jotain muuta.

Samu-Jussi Kosken puvustus tuo mieleen samurait ja itämaiset vaikutteet, mutta toisaalta myös perinteiset haarniskat ja miekkailuasut toppauksinneen. Jokaisella esiintyjällä on omanlaisensa puku, mutta niissä on sama henki. Yllättäen ne ovatkin käänteiset, eli sisäpuoli on musta. Näin saadaan kahdenlaista tunnelmaa samoilla vaatteilla. On tässä sitten hieman muunkinlaisia vaatteita, aika erikoisia, ja äänekkäitäkin. 

Värimaailma on pelkistetyn tyylikäs koko teoksessa muutenkin. Mustavalkoista, johon punaiset valot tuovat dramaattisen vaikutelman. Esitys on monella tapaa hypnoottinen, välillä verkkainenkin.

Marko Nybergin musiikki on välillä painostavaa, ja hetkittäin soi niin matalilla taajuuksilla että se tuntuu rintalastassa. Välillä musiikki muuttuu teknobiitiksi, välillä elektronista ambientia, tai diskoksi - ja kaiken aikaa se tukee tanssijoiden liikkeitä hienosti. Rytmiä löytyy.

En olisi ikinä ajatellut että Macbethin voi tiivistää puoleentoista tuntiin, mutta hyvin onnistuu. Väliaika olisi turhaan katkaissut tunnelman. Ja tunnelma, se oli ihan henkeäsalpaavan hieno. Taistelukoreografiat on enemmän viitteellisiä kuin verisiä. Tykkään kovasti myös siitä että roolitus on hyvin joustava. Jokainen voi esittää Macbethiä tai rouvaansa, sillä onhan meissä kaikissa ripaus kumpaakin. Kertojan näkökulma myös muuttuu. 

Valkeat muovirinkulat toimivat kruunun symbolina ja monena muuna. Ja miten huikaisevalla taituruudella Emil Dahl niitä käsittelee! Taitava jongleeraus on kyllä sykähdyttävää katsottavaa. Se ei kuitenkaan ole mitään irrallista vaan nivoutuu hienosti tanssiin ja tarinaan. Välillä tanssi muistuttaa sirkusesitystä muutenkin, ihmispyramidit ovat oivaltavia. Sormien liikkeet tuovat mieleen pienet hämähäkit tai ravut hiekalla.

Tyylilajitkin vaihtelevat, vaikka tämä toki ennenkaikkea on nykytanssiteos. Mutta esimerkiksi kun seurue kuulee Duncanin kuolemasta tulee mieleeni lastennäytelmä. Rivitanssimainen teputtelu on myös aika hulvatonta. Ja välillä on aika diskotanssimuuvit. Mukana on muutenkin huumoria, hyvin pieninä ripauksina. Ladyn kommentti miehelleen illallispöydässä: "näytät joltain jakkaralta". Mutta ainahan Shakespearen näytelmissä, niissä tragedioissakin, on mukana huumorielementtejä. Dramatiikkaa tästä ei kyllä puutu! 

Kun Lady Macbeth toteaa: "Muutama pisara vettä pesee syyllisyytemme puhtaaksi - niin helppoa se on" - ah kuinka väärässä hän onkaan. Syyllisyys koituu hänen kohtalokseen. Taustalla kuuluva koputus vie ajatukset portinvartijakohtaukseen, joka on tästä karsittu kokonaan. Mutta se on siellä, taustalla kuitenkin. Banquon haamun kohtaamisesta on otettu kyllä kaikki irti, mainiota! Ja onhan esityksessä hieno muotinäytöskohtauskin. Suosikkini eli Macbethin Tomorrow-monologi kuullaan  tuplana, limittäin menevänä.

Hyvin kaunis ja vaikuttava, ja toki erilainen Macbeth. Arvostan suuresti tätä lähestymistapaa ja toteutusta. Macbeth on melko tummasävyinen teos joka taipuu erilaisiin tulkintoihin ja tämä on yksi hienoimpia näkemistäni. Iso kiitos Otso Kautto ja Tero Saarinen sekä muu taiteellinen tiimi!

Esityskuvien copyright Mikki Kunttu
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.