Valkoinen perkele / Hämeenlinnan teatteri 20.9.2024

Valkoinen perkele on Veera Tyhtilän käsikirjoittama ja Aino Kiven ohjaama uusi kotimainen näytelmä. Piti mennä katsomaan tämä jo viime keväänä Helsinkiin, mutta se jäi muiden kiireiden jalkoihin. Onneksi nyt Hämeenlinnassa nähtiin muutama esitys, ja sain tämän mahtumaan oman kalenteriini. Teatteri Siperia, Hämeenlinnan Teatteri ja Koko-teatteri ovat tehneet yhteistyötä esityksen kanssa.

En oikein tiedä mitä mieltä tästä olisin. Tarinan keskellä on neljä nuorta opiskelijaa, jotka tekevät yliopistolle kurssin harjoitustyöksi tieteellisen kokeen. Asiat kuitenkin lähtevät laukalle ja pian projekti karkaa selvästi omille teilleen. Valkoinen perkele on sekoitus ihmissuhdedraamaa, dokumenttiteatteria ja ihmismielen analysointia. Puhetta on paljon ja välillä katsoja hautautuu tekstimassan alle. Manipulointi on päivän teema - kuka manipuloi ja ketä?

Esiintyjissä ei ole todellakaan mitään vikaa. Jasmin Ahsanullah, Santeri Helinheimo Mäntylä, Tuukka Huttunen ja Anu Palevaara tekevät tarkkaa työtä. Nämä ovat ihan fiksuja nuoria ihmisiä, mutta silti jokaisella on oma motiivi mikä ajaa mukaan tähän manipulointiprojektiin. Oli se sitten holhoavan äidin ikeestä poispyristely tai tuplamaisterin tutkinto. Symppiksin on kyllä ehdottomasti Helinheimo Mäntylän esittämä Matti-Pekka, jolle äiti lähettää jatkuvasti kodinsisustustavaroita, vaikkei poikaraasu ole saanut kerrottua että luuhaa vaan muiden nurkissa. Pienissä cameorooleissa videolla vilahtavat myös Marika Heiskanen ja Anna Veijalainen.

Anne Laatikaisen puvustus ja lavastus on aika pelkistettyä ja arkista, mutta on mukana kimallustakin. Istuinkuutiot ovat luovassa käytössä. Pietari Salmi vastasi valosuunnittelusta. Von Hertzen Brothersin musiikki sopi mainiosti mukaan tähän esitykseen ja onpa mukana ihan tähän varta vasten sävelletty biisikin! Heidi Bergström on tehnyt videot, ja ne kuuluvat oleellisesti tähän visuaaliseen ilmeeseen. Hämeenlinnan teatterin Verstas-sali on tosi pieni ja intiimi, ja sehän sopii tähän mainiosti.

Digitaalisuus ja virtuaalimaailma ovat esityksessä vahvasti läsnä. Välillä tulee esiintyjien nykimistä ja jumittamista, ja valot räpsyvät. Todellisuuden raja hämärtyy, ovatko nämä sittenkin jonkunlaisia koe-eläimiä ja näytelmäkirjailijan marionetteja?

Minulle jäi silti vähän epäselväksi mitä tällä näytelmällä haluttiin kertoa. Ihminen haluaa kuulua ryhmään, mutta toisaalta erottua joukosta. Kaikki ovat omalla tavallaan kunnianhimoisia, mutta mihin asti sitä on valmis menemään menestyäkseen. Empatia ja sen puute on varmaan ihan todellinen ongelma nykyään. Nuoret pohtivat miten saavat hyvät ihmiset käännytettyä pahoiksi, ja Nobel-haaveitakin väläytellään. Välillä pyöritetään pulloa välillä lauletaan ja sitten taas puhutaan lisää.

Valkoinen perkele on hyvää perusteatteria, mutta ehkä liikaa vatvontaa ja vatulointia. Tekstiä oli vaan jotenkin liikaa muuhun nähden, vaikka se näppärää ja nokkelaa dialogia sisälsikin.

Lopuksi vielä muistutus kaikille että tsekatkaa esityksen alkamisaika, jopa vähän ennen kuin olisitte normaalisti kotoanne lähdössä esitykseen. Ettei käy kai niinkuin minulle että meinasi tulla "hieman" kiire. Superkiitos Hämeenlinnan teatterin vakseille hienosta asiakaspalvelusta, en lopulta myöhästynyt kuin ehkä 2 minuuttia (saumat oli puolisen tuntia).

Esityskuvien copyright Heidi Bergström.

Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen työväen teatteri 14.9.2024

Mummun saappaassa soi fox on Sirkku Peltolan vanha näytelmä, joka on katsojien riemuksi tullut taas Tampereelle katsottavaksi. Alunperin sitä esitettiin Työviksellä 2000-luvun alussa, ja se on kiertänyt ympäri ämpäri Suomenmaata vuosikaudet. Näin sen Riihimäen teatterissa 2016 ja Tampereen Komediateatterissa 2020. Tämä versio on Komediateatterin versiosta muokattu, näyttelijäkaartikin on pitkälti sama. 

Sirkku Peltolan ohjauksessa upea näyttelijänelikko syttyy loistamaan. Aimo Räsänen perheen isänä, Miia Selin äitinä sekä Marika Heiskanen teini-ikäisenä tyttärenä ja poliisina ja Tuukka Huttunen 8-vuotiaana Tarmo-poikana sekä tämän opettajana. Ihan tavattoman tarkkaa ja taitavaa työtä kaikilta, ei voi kun ihailla. Hannu Lindholmin lavastuksen keskellä on perheen omakotitalon nuhjuinen sohva, jossa lomautettu isä viettää päivät pitkät, telkkaria katsellen. Eletään vuotta 1999, mutta näytelmän teemat ovat ihan tätä päivää. Koulu- ja työpaikkakiusaaminen, lomautus ja siitä seuraava arjen niukkuus, kommunikointiongelmat vanhempien ja lasten välillä... 

Näytelmä on samalla ihan hillittömän hauska ja todella surullinen. Ei meinaa ihan pokka pitää näyttelijöilläkään, ja siitä yleisössä riemu repeää. Peltola osaa kirjoittaa pienen, tavallisen ihmisen arjesta niin osuvasti ja taitavasti ettei Suomessa kukaan. Jokainen tuntee tämmöisiä tyyppejä mitä lavalla nähdään. Valjuihin väreihin puettu perhe sulautuisi tapettiin ellei Janita-tyttärellä olisi niin punaista tukkaa. Kaisa Savolaisen puvustus on ehtaa ysäriä, Janitan napapaitaa myöten. Nostalgia on iso valtti tätä katsoessa. 

Mummon kasikympppiset ovat tulossa, niitä vatvovaan pitkä tovi, kuka sinne tulee tai ei tule, mitä ostetaan. Arjen "kiireissä" unohtuvat koko kekkerit, ja sitten onkin liian myöhäistä. Tämä kuvastaa oikeastaan kaikkea: puhetta piisaa ja menneitä muistellaan, mutta todellisuus on hämärtynyt johonkin ihan taustalle. Kumpikaan ei huomaa että Tarmo-poika on yksinäinen ja kiusattu, pakenee kirjoihin ja potkii palloa mielikuvitusystävän kanssa. Tai sitä että Janitalla on poikaystävä, saatikka että tämä eräänä päivänä putoaa heidän yläkerran ikkunastaan. Vanhemmat ovat niin syvällä omassa kuplassaan että ulkomaailman on sinne vaikea ulottua. Vasta poliisin ja Tarmon opettajan vierailut saavat aikaan jotain reaktiota, ja sekin unohtuu kaikenlaisten peräkärrykeskustelujen alle. Ja opettaja-ressukin tulee jyrätyksi, kunnes hänessä ratkeaa pato. Tämä romahdus on muuten huikeaa näyttelijäntyötä Tuukka Huttuselta, bravo!

Vanhemmat ovat jotenkin reppanoita, avuttomia ja kädettömiä. Silti varmaan ihan hyvää tarkoittavia. "Ollaan oltu saatavilla" - tähän isän tokaisuun kiteytyy kaikki. Juu, niin ehkä ollaan, mutta silti ihan pihalla elämästä ylipäätään ja lasten elämästä erityisesti.

Mummun saappaassa soi fox on sellaista ihanaa perusteatteria mitä katsoessa saa itkeä ja nauraa, kokea tunteita laidasta laitaan. Ei tämä maailmaa mullista, mutta tarjoaa reiluksi kahdeksi tunniksi hienon teatterielämyksen. Suosittelen, muillekin kuin Peltolan faneille. Esityksiä on joulukuun puoliväliin asti.

Esityskuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Suhteellisen vapaata / TTT-Klubi 9.11.2023

Piti äkkiä kiiruhtaa katsomaan tämä Suhteellisen vapaata ennenkuin loppuu. Esityksiä on enää nimittäin muutama jäljellä. Miksikö pitäisi tämä nähdä, saattaa siellä joku kysellä. Noooh, koska tämä on raikas, pienimuotoinen esitys, ja upeat näyttelijät loistavat TTT Klubin piskuisella lavalla. Aihe eli naisen halu/ttomuus ei kovin usein teatterilavoille pääse. Ja on toki tärkeä aihe, itse kullekin pitkässä parisuhteessa keikkuvalle ja vanhenevalle naiselle.

Suhteellisen vapaata on Aino Pennasen sovitus Riikka Suomisen kirjan pohjalta. Kirjaa en ole lukenut, mutta hyvin tämä kahteen tuntiin tiivistyy. Aino Kiven ohjauksessa saamme seurata kolkyt ja risat ikäisen Klaaran (Eriikka Väliahde) arkea. Arkeen kuuluu luotettava ja kiltti puoliso Ilmari (Tuukka Huttunen) sekä hyperaktiivinen tytär Alma (Maiju Saarinen). Näyttelijänelikon täydentää Saska Pulkkinen, jonka esittämät monenlaiset hurmurit ovat, nooh, kerrassaan hurmaavia. Kaikilla paitsi Väliahteella on tukku monenlaisia rooleja urakoitavanaan ja vaihdot ovat kyllä hengästyttävän nopeita. 

Kiinnostava työ freelancer-valokuvaajana vie Klaaraa paikasta ja maastakin toiseen; kuvaahan hän lähinnä häitä. Mutta yksi puuttuu ja se on seksi. Ilmarin kanssa yhteistä taivalta on takana "peräti" kuusi vuotta ja vaikka muuten arki sujuukin, niin sängyssä Klaara tylsistyy. Erotakaan ei haluta, terapeuttikäynti vaan syyllistää, joten mikäpä ratkaisuksi? Avataan avioliitto eli käydään luvan kanssa vieraissa.

Siitäpä alkaakin sitten erilainen arki, vuoron perään kumpikin treffailee muita ja se tuo uutta piristystä myös avioliittoon. Siinä missä Klaara syttyy loistamaan ja saa energiaa sivusuhteista, tuntuu Ilmari nääntyvän. Hänelle kun lankeaa lapsenhoito ja arjen pyörittäminen Klaaran rientäessä työkeikoilla ja treffeillä. Klaaran oman kaveriporukan keskuudessa nämä uudet käänteet herättävät paheksuntaa ja kateutta; kukapa ei nyt Tinderiin haluaisi tutustua. Mutta nähtyäni lavalla hersyvän äijägallerian en ainakaan tunne syvempää tarvetta tutustua siihen sen enempää. 

Eriikka Väliahde heittäytyy rooliinsa kadehdittavalla intensiteetillä! Tämän Klaara on iloinen ja flirttaileva, suorastaan elämän (vai sanoisinko seksin)nälkäinen. Ilmari on ihana, mutta niin tuttu ja turvallinen, arkisen tylsä. Kaikki ei aina ole kultaa mikä kiiltää, sen saa Klaarakin tuta Köpiksen reissulla, varsinkin sillä toisella. 

Ei se ole kovin helppoa, pyörittää arkea ja ylläpitää seuranhakua ja treffeillä käyntiä. Monenlaisia käänteitä ja monenlaisia ihmisiä tässä keretään nähdä. Hulvattomia ja vauhdikkaita tilanteita, mutta myös hieman surumielisiä. Eivät parisuhdemarkkinat ole kauhean helppoja paikkoja; toiset ovat yksinäisiä, toiset kaipaavat vaihtelua arkeensa, ja joskus tuntuu että se oma parasta ennen -päiväys on jo mennyt. Suhteellisen vapaata tarjoaa hyvää pohdintaa parisuhdeasioista yleensäkin.

Esitys ei briljeeraa millään, vaan Laura Sariolan pukusuunnittelu nojaa arkiseen, ja hänen lavastuksessaan sohva ja pari tuolia muodostavat niin perheen kodin kuin barcelonalaisen terassin. Simppeliä ja kotoista. Christian Blombergin valot ja äänet eivät pomppaa silmille eikä korville. Musiikkivalinnat ovat kyllä mainioita, ja sopivat tunnelmaa luomaan hyvin. 

Suhteellisen vapaata kannattaa nähdä olit sitten sinkku, parisuhteessa tai jossain tarkemmin määrittelettömässä tilanteessa. Tässä on myös erittäin luovaa ja hauskaa vihannesten ja hedelmien hyödyntämistä! Ei siis tarvitse katsoa noloja seksikohtauksia, vaan ne ovat todella mainiosti toteutettuja.

Esityskuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tunkeilijat / Teatteri Siperia 4.10.2023

Teatteri Siperian uusin näytelmä Tunkeilijat sai ensi-iltansa syyskuussa TTT:n Kellariteatterissa, ja sieltä se jatkaa keväällä kiertueelle. Intiimi paikka sopii tälle pienimuotoiselle teokselle hienosti, ja kompaktin lavastuksen kanssa on helppo reissatakin. Marika Vapaavuori ohjaa Maria Peuran novellikokoelman lavalle. Monenlaisia kertomuksia, aika surumielisellä sävyllä. Elämän murjomia ja kaltoinkohtelemia ihmisiä. Maria Peuraa olen lukenut, mutta Tunkeilijat on jäänyt vielä tutustumatta. Onneksi sain nyt nähdä tämän lavalla, ja kuulla hienoa tekstiä.

Näyttelijäkolmikko lavalla muuntuu moneen. Yasmin Ahsanullah, Tuukka Huttunen ja Lari Halme tekevät taitavaa työtä ja vaihtavat roolia lennossa. Erityisesti mieleen jäivät Yasminin nuoret ja neuvokkaat tytöt, Larin lakoninen vastaanottokeskuksen sosiaalityöntekijä Paula joka kertoilee tarinoita omasta Ramistaan ja avioliitostaan sekä Tuukan viinitonkilla jumppaava pappi, joka kärsii naisenpuutteesta. 

Teemat ovat aika ahdistavia ja surullisiakin välillä, mutta sitten väliin mahtuu riemastuttavia kohtauksia ja tyyppejä (joraavat norjalaiset!) joka keventää hieman raskastakin tunnelmaa. Maahanmuuttajateemat, kotoutuminen, erilaiset tavat ja tottumukset sekä elämänmeno erilaisissa kulttuureissa. Monenlaisia ja isojakin teemoja. Tämä pitäisi melkein nähdä uudelleen että saisi kaikista langanpäistä kiinni, nyt saattoi mennä jotain ohi kun käännökset olivat niin nopsia. Monenlaisia rajoja ylitetään, ja sitä saa katsomossa pohtia kuka onkaan se tunkeilija. 

Vaikka maahanmuutto onkin yksi teemoista, niin aihe laventuu kyllä ihan muuallekin. Kun holhoojasta tuleekin holhottava ja hengityssuoja suojaa myös tunkeilevilta katseilta. Jokaisella on omat taistelunsa käytävänään, isoja ja pieniä. Jossain mielessä esityksestä tulee hetkittäin mieleen islantilaisen Hugleikur Dagssonin piirrokset, ja niistä kumpuava ajatus: saako tälle nauraa? Mutta kyllä, saa nauraa, itkeä ja kokea monenlaisia tunteita. 

Näyttelijät saavat hyvin tilaa. Kaikille on tarjolla monologeja, mutta myös herkullisia dialogeja ja joukkokohtauksiakin. Kyllä kolmekin ihmistä saa aikaan ison joukon hahmoja, joten lavalla tuntuu välillä aika ahtaaltakin. Paula Varis on suunnitellut toimivat puvut ja lavastuksen (alun futuristinen look vaihtuu realismiin aika pian). Elli Kujansuun valot ja äänet luovat illuusion erilaisista paikoista tehokkaasti. Mutta pääroolissa on ihminen, aina ihminen. Monimuotoinen ja kompleksinen, silti aina inhimillinen. Jopa vaimoaan turpaan pätkivä Rami, ketä emme edes lavalla näe.

Ja Maria Peuran kieli on herkullista! Vivahteikasta ja murteilla herkuttelevaa. Näyttelijät tekevät hyvin oikeutusta sille. Tunkeilijat on pienisuuri näytelmä, joka kannattaa käydä katsomassa, joko Työviksellä tai kiertueella. Antaa ajattelemisen aihetta ihan joka iikalle.

Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mieslive / Teatteri Siperia, Tampere-talo 21.4.2022

Ensin oli Tampereella UrosLive, sitten tuli Narttulive ja nyt sitten joukon jatkona Mieslive.

Olen käynyt katsomassa liki kaikki Teatteri Siperian esitykset aina vuoden 2014 Koneet! Tampereen nousu ja tuho -esityksestä asti. Pikaisen laskennan tuloksena saan niistä 13 esitystä, missä Siperialla on ollut näppinsä jollain tapaa pelissä. Monenlaista on siis nähty, mutta kaikille esityksille lienee yhteistä ajankohtaiset aiheet ja tinkimättömyys. 

Monenlaisia esityspaikkojakin on ollut ja nykyään ryhmällä ei ole omaa näyttämöä lainkaan. Kerran olen hakenut Siperialle jopa töihin (enkä toki tullut valituksi, koskapa tässä esityksistään edelleen kirjoittelen). Hyvä niin. On nimittäin nautinnollisempaa olla katsomossa, saa nähdä kaikkia näitä hienoja juttuja mitä siperialaiset lavoille loihtivat.

Tällä kertaa pääsi juhlalliseen Tampere-taloon. Nimittäin siellä Maestro-salissa sai kokea Anna-Elina Lyytikäisen ohjaama Miesliven. Ajankohtaista asiaa, ja vähän asiattomuuksiakin, miehisyyden sisimmästä olemuksesta. Kolme taitavaa näyttelijää lavalla: Marika Heiskanen, Pekka Heikkinen ja Tuukka Huttunen. Esitys koostuu lyhyistä pätkistä, sketsinomaisista välähdyksistä. Välillä naurattaa (varsinkin eturivin naisporukkaa), välillä meinaa kyynel karata silmäkulmasta. Oivaltavaa, hauskaa ja välillä vähän viiltävääkin. 

Pikaiset vaatteiden, peruukkien yms rekvisiitan vaihdot lavan sivuilla sermien takana ja taas on uusi porukka estradilla valmiina luotaamaan meille sitä miehuuden ja maskuliinisuuden syvintä ydintä. Välillä pidetään tauko ja haukataan kaffeleipää, ja sitten taas meno jatkuu. Kaksi tuntia on just passeli aika.

Näemme valmiiksi nauhoitettuja "miehisiä ratkaisumalleja", joissa Huttusen esittämä heppu ratkoo ongelmia ennemmin voimalla kuin hoksottimilla. Jonkunlainen käänteinen vastine Speden lanseeraamalle Naisen logiikka -sarjalle. Nähdään tasa-arvopaneelia, monenlaista baarikeskustelua, kotoaan heitetyn miehen keskustelua isänsä kanssa (tai lähinnä sen puutetta), äijämäistä lääkärissäkäyntiä (kun ei vaan kerkee hoidattamaan itseään kun on projekteja). Moni varmaan tunnistaa elämänsä läheisissä miehissä näitä piirteitä, siksipä ne niin naurattavatkin (ja liikuttavat).

Kuka muistaa Pekka Saurin vetämän Yöradion? No, siitäkin voi tehdä oman miesversion (sen Miesliven siis). Ja Mr Perus-Suomi 22 kisassa nähdään kyllä monenlaista viheltäjää, voi elämän kevät. Marika Heiskasen tulkinta Elviksenä Are you lonesome tonight on kyllä aika hämmentävä kokemus.

Välillä oli hieman tyhjäkäyntiä, ja ihan kaikki jutut ei naurata (vaikka kai tarkoitus olisi) mutta kokonaisuutena Mieslive kyllä viihdytti hyvin. Ja sai myös ajattelemaan, myös omaa suhtautumistaan koko miessukupuoleen. Käsikirjoituksesta vastaa työryhmä lisättynä Reidar Palmgrenilla ja Ville Majamaalla. Je Jere Riihinen videosuunnitteli!

Anna Rouhun suunnittelema skenografia on mallia yksinkertaisen eleetöntä.

Oon muuten ikuisuuden tiennyt miten loistavia näyttelijöitä duo Heiskanen ja Huttunen ovat, mutta nyt silmäni aukesivat näkemään myös miten taitava on Pekka Heikkinen! Vaikka olen hänet lavalla ennenkin nähnyt (useasti), niin en ole silti kokenut tätä oivallusta ennenkuin nyt. Aivan mielettömän hienoa näyttelijäntyötä.

Hyvä esitys jota kelpaa katsella vaikka pienellä porukalla, vaikkei ehkä ihan terävintä Siperian tuotantoa olekaan. Menkääpä siis Tampere-talolle, esityksiä vielä 7.5. asti.

Kuvien copyright Jere Riihinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Salaisuuksien ilta / Tampereen teatteri & Teatteri Siperia 1.9.2021

Ei sitä ohjaajaa välttämättä aina tarvita luotsaamaan näyttelijöitä. Teatteri Siperia on kokeillut metodia useasti, ja nyt myös Tampereen teatterin kanssa yhteistuotannossa. Salaisuuksien ilta syntyi porukalla, työryhmälähtöisesti niin kuin hienosti sanotaan. Ja ainakin tässä tapauksessa resepti toimii mitä parhaiten. Lopputuloksena on hersyvän hauska sekametelisoppa. 

Näytelmä perustuu Paolo Genevesen italialaiseen elokuvaan Perfetti sconosciuti (Salaisuuksien illallinen) ja sovituksesta vastaa Juha Siltanen. Kaikki tapahtuu yhdessä huoneessa, yhden illan aikana. Kysessä on vanhojen kaverusten illanvietto, mukana myös puolisot. Pikkuhiljaa opimme lisää näistä ihmisistä, heidän työkuvioistaan ja elämistään, ja ennenkaikkea ihmissuhteistaan. Onko kellään puhtaita jauhoja pusseissaan, onko kukaan sitä miltä näyttää ja mitä roolia esittää? 

Salat alkavat paljastua, kun seurue pistää puhelimet pöydälle riviin ja päättää jakaa julkisesti kaikki illan aikana saapuvat viestit, puhelut ja muut. Seuraleikki se on tämäkin, mutta varsin riskialtis. Kuten arvata saattaa, alkaa arkaluontoisia ja selityksiä vaativia viestejä tulvia. Samaan aikaan porukka syö ja juo, humaltuu ja keskustelee elämän tärkeistä asioista. Ja kaiken taustalla häämöttää yhdessä ihailtava kuunpimennys.

Vastapainoa näiden keski-ikäisten ihmisten suhdesoppaan tarjoilee isäntäperheen tytär Sofia (Annuska Hannula), joka elää ensirakkauden huumaa ja pohtii jäädäkö poikaystävälle yöksi vai ei. Hän on ihanan raikas hahmo, joka palauttaa uskon rakkauteen ja parisuhteeseenkin. Nimittäin tämä usko on välillä koetuksella, kun yhä monimutkaisemmiksi osoittautuvia suhteita ja sekoiluita näyttämöllä seuraa.

Esityksen suola (hyvän käsikirjoituksen ohella) on muhevassa näyttelijätyössä. Hieno ensemble tekee hyvin töitä yhdessä. Rempseä isäntä Rocco (Esa Latva-Äijö) ja vaimonsa Eva (Elisa Piispanen) ovat menestyviä ja koulutettuja. Äiti ei oikein tule toimeen tyttärensä kanssa, joka taas on isänsä silmäterä. Pelimies Cosimo (Ville Mikkonen) ei tunnu pysyvän yhdessä työssä kauaa, mutta onneksi onni kukoistaa yksityiselämän puolella uuden vaimon Biancan (Eeva Hakulinen) kanssa. Vaan kelle ne uudet korvikset onkaan ostettu? 

Carlotta (Marika Heiskanen) ja Lele (Tuukka Huttunen) vihjaavat kumpikin jo kotona lähtöä tehdessään, että molemmilla on salattavaa. Siinä kun vaimo poistaa pikkuhousujaan niin mies viestittelee jonkun kanssa. Vaan salaisuudet olivatkin ihan muunlaisia kun kuvittelimme. Yksi valhe johtaa toiseen ja perääntyminen muuttuu mahdottomaksi. Lisäksi illanviettoseurueeseen kuuluu kömpelönoloinen Peppe (Jarkko Tiainen), jonka uusi hehkeä ystävätär onkin sairastunut viime tipassa. 

Salaisuuksien ilta kertoo hyvin meidän ajastamme ja meistä ihmisistä. Ilman vikoja ja puutteita ei ole meistä kukaan ja jotain salattavaa on oikeastaan kaikilla. Joskus voisi olla armollisempaa turvautua pieneen valkoiseen valheeseen ja jättää jotain kertomatta. Vai olisiko? Esityksen loppu tarjoilee vielä yhden yllätyksen!

Mikko Saastamoisen modernin kotoisa lavastus (mutta mikä ihme se punainen reikätuoli on?) saa tukea Mika Hiltusen valosuunnittelulta. Mari Pajulan puvustus on myös sopivaa tähän illanviettoon.

Katsomossa sai kyllä kikattaa ja tirskua, mutta välillä myös jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Myötähäpeäkään ei ole vieras tunne hetkittäin. Muutamassa kohdassa teki mieli nostaa nyrkkiä ilmaan ja huutaa jees! Varsinkin yksi tyypeistä oli niin ärsyttävä että sitä olisi mieli tehnyt vetää nenään. 

Salaisuuksien ilta on taitavasti rytmitetty ja imaisee hienosti mukaansa. Hyvin tehtyä pertsaa (eli perusteatteria) jota voi kyllä suositella riemumielin!

Kuvien copyright Maria Atosuo.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Vähemmän ihminen / Teatteri Siperia 29.1.2021

Vihdoin viimein onnistuin näkemään tämän Teatteri Siperian uusimmaisen. Vaikeaa se kyllä on ollut, kiitos koronan joka perui monta esitystä mihin olin menossa. Ja suurin moka oli tietysti omani: ensi-ilta lokakuussa meni ohi, koska näytökset alkavat jo klo 18. Siinä vaiheessa kun olin lähdössä kaupungille, oli esitys jo menossa.. Muutaman kerran ehti käydä jo mielessä että jääkö tämä nyt kokonaan näkemättä. Vaan ei, tammikuun lopulla esitykset taas jatkuivat, huraa!

Marika Heiskasen ja Tuukka Huttusen kirjoittama ja ohjaama Vähemmän ihminen on fragmentaarinen ja ajankohtainen, ajattelemaan haastava ja oivaltava. Näemme pieniä, inhimillisiä tarinoita vihapuheesta, rasismista, suvaitsemattomuudesta, ilmastonmuutoksesta - sekä sovussa elämisestä. Paljon ilahduttavia oivalluksia ja aika synkkääkin huumoria, mutta onhan nämä aiheet rankkoja ja vaikeita. Muutaman (no okei, monta) kertaa on pala kurkussa kun ihmisten kohtalot ja kokemukset lihallistuvat silmien edessä. Esitys pohtii paljon sitä kuka on enemmän tai vähemmän ihminen. Onko Donald Trump vähemmän ihminen kuin Äiti Teresa? Teksti on napakkaa ja paikoitellen aika viiltävääkin. Ja todellakin ajassa kiinni Marinin tissivako-kohuineen ja covidiootti-keskusteluineen. Siperialaiset ovat aina olleet kiinni päivän kuumimmissa aiheissa, ehkä vähän tabuissakin. 

Taitava viisikko muuntaa monitahoiset roolihahmot eläviksi. Anna Kankilan tilastoihin nojaava tutkija tykittää faktaa vihapuheesta, Pekka Heikkisen vammautunut ja katkeroitunut Risto ei sopeudu vammaisen alistuvaan ja hiljaiseen rooliin, vaan järkyttää henkilökohtaisia avustajiaan sekä pelottelee pikkulapsia. Vera Veiskolan sympaattinen Star Warsia fanittava pikku-Harri kokee "herätyksen" ja ajautuu rikolliselle tielle - mutta tulee pelastetuksi hyväsydämisen pizza-Anttonion ansiosta. Behnam Fard Sanei ja Moona Ranta täydentävät upean ensemblen. Tiedän että nämä ihmiset vain näyttelevät, mutta silti sydän sykähtelee näille eläviksi tuoduille hahmoille. 

Miten pienillä asioilla voi sanoa pahasti ja loukata toista, vaikkei just nyt sitä tarkoittaisikaan. Ihan ajattelemattomuuttaan. Sovittelukeskustelu saattaa puhdistaa ilmaa, mutta pyyhkiikö se kaiken pois? Voiko ihminen antaa anteeksi, syvällä sisimmissään.

Simpanssit ja bonobot tarjoavat hyvän tarkkailualustan myös ihmisen toimille ja johonkin heimoon kuuluminen on kovin tärkeää monille edelleenkin. Oli se sitten jalkapallojoukkueen kannattajat tai persujen äänestäjät. Kiusaajat ja häiriköt ovat ihan tavallisen näköisiä ihmisiä, heilläkin on perheet ja harrastukset. Miten ihmeessä sitten jollekin tulee mieleen lähettää tappouhkauksia toisille - onko se vain tapa päästellä paineita? Miten paljon sosiaalinen media on mahdollistanut anonyyminä kiusaamisen netissä!

Teatteritila Ratinan kauppakeskuksessa.

Esityksen tuominen Ratinan kauppakeskukseen, tyhjänä olevaan myymälätilaan, on kiinnostava ratkaisu. Toki Teatteri Siperian näytelmiä on totuttu näkemään vaihtelevan monipuolisissa tiloissa. Tämä on rohkea veto: tuodaan esitys sinne missä ihmiset parveilevat, näin koronan aikaankin. Missä eri kulttuurit törmäävät ja mahdollisesti sulautuvat. Tilaan ei kauheasti mahdu katsojia muutenkaan, ja näinä aikoina vain kourallinen eli kymmenen. Sitä tuntee olevansa osa eliittijoukkoa, suorastaan etuoikeutettu, kun pääsee teatteriin tammikuussa 2020. Vaikka kuinka ajatuksena olikin tuoda se esitys pois pompööseistä teatterisaleista. Toki paikkahan oli valittuna jo paljon ennen koronakriisejä.

Moe Mustafan videosuunnittelu sulautuu hienosti taustalla ikkunassa möllöttävään Ratinan stadioniin. Kaupunkinäkymiä, kaikille tuttuja ihmisiä. väliin välähdyksiä ajankohtaisista asioista (kuten vaikkapa kansanedustaja Mäkipään puhe "tehostetaan vieraslajien torjuntaa"). Toimivaa! Anne Kareman mustavalkoiset vaatteet ja monenlaiset pienet asusteet muuntavat hahmoja hyvin. Saija Raskullan äänisuunnittelu yhdessä Behnam Sanein musiikin kanssa luo harmonisen äänitaustan tapahtumille.

Vähemmän ihminen näyttää katsojalle peilin: tässä me ollaan, tämmöisiä tavallisia ihmisiä me kaikki ollaan, näitä samoja tyyppejä on meidän arki ja elämä täynnä. Suvaitsevaisuus tulisi olla myös tekoja. Esityksessä Adolf Hitler, Jeesus ja Greta Thunberg keskustelevat, ja jossain lopulta menee se kaiken anteeksiantavan Jeesuksenkin raja suvaitsevaisuudessa. Vaan silti: olihan Hitlerkin ihminen, ihan sataprosenttisesti, kuten me kaikki. Jokaisella meillä olisi korjattavaa asenteissamme ja käytöksessämme. 

Esitykset jatkuvat 5.3. asti, mutta tilannehan voi muuttua taas koronatilanteen eläessä. Katso Teatteri Siperian sivuilta ajantasaiset tiedot. Ja samasta paikasta saat kätevästi lunastettua lipun. Suosittelen kyllä, ensinnäkin koska esitys on todellakin hyvä, ja toisekseen koska elävää teatteria ei voita mikään, ja näinä aikoina se on hyvin harvinaista herkkua.

Kuvien copyright Moe Mustafa, teatteritilan kuva omani.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Mummun saappaassa soi fox / Tampereen komediateatteri 24.10.2020

Olen nähnyt tämän Sirkku Peltolan hieman vanhemman näytelmän Mummun saappaassa soi fox (2001) neljä vuotta sitten Riihimäen teatterissa, ja teksti teki vaikutuksen. Siispä ilman muuta katsomaan kun se nyt tuli taas Tampereelle, kirjoittajan itsensä ohjaamana ja upean näyttelijäjoukon esittämänä. Tämä on samaan aikaan haikea perhetragedia että hersyvä komedia.

Näytelmä tapahtuu vuonna 1999, mutta Peltola ei halunnut päivittää tekstiä tähän aikaan. Niinpä moni asia kuulostaa korviin aikansa eläneeltä, mutta samalla jotenkin niin nostalgiselta. Eletään vielä markka-aikaa, asioidaan Tiimarissa ja Aholaidassa, levitetään leivän päälle Voimariinia, päällystetään hyllypaperilla kaapiston hyllyjä (tai saattaahan moni tehdä näin vieläkin). Mutta on niin paljon niitä juttuja mitkä ovat ihan tätä päivää. Perheen isän Veinin lomautus, vanhempien avuttomuus lastensa kanssa, perheen kommunikointiongelmat, koulukiusaaminen... Siinä mielessä hyvin ajaton näytelmä.

 

 

Perheessä on siis paljon sohvalla istuva Veini (Aimo Räsänen), hiirulaismainen kioskimyyjänä raatava äiti Moonika (Miia Selin), 17-vuotias kapinoiva ja maailmantuskaa poteva tytär Janita (Marika Heiskanen) sekä 8-vuotias taiteista kiinnostunut poika Tarmo (Leevi Rauhalahti). Vanhemmat ovat hyvää tarkoittavia, mutta täysin pihalla mitä lapsille oikeasti kuuluu ja tapahtuu. Kommunikointi on pinnallista ja hössöttävää, ja vaikka ulkopuolisetkin puuttuvat lasten asioihin, niin vanhemmat vaan muistelevat omia lapsuusjuttujaan ja höpisevät omiaan. Vanhemmuus on yhtälailla hukassa kuin elämäkin. Selvästi he tykkäävät toisistaan ja lapsistaan, mutta vailla ymmärrystä elämän realiteeteistä.

Valjunvärisessä rintamamiestalomiljöössä asuu perhe jolta on elämän eväät kadonneet jonnekin. Ei meidän poika ja ei meidän perheessä -argumentit kuulostavat aika ahdistavilta. Miksi nämä vanhemmat, vaikka kuinka paljon puhuvat, eivät puhu oikeista asioista? Miten voi olla niin vaikea uskoa ettei pojalla ole kavereita ja että tätä kiusataan? Sitten sitä pohditaan missä näitä ongelmanuoria oikein kasvaa - no jospa katsoisit Veini vaikka peiliin. Ihan vihaksi melkein pistää tämä vanhempien avuttomuus! Tunteisiin menee siis eli hyvän näytelmän merkki sekin.

Ja kun tytär noin vain ilmoittaa muuttavansa poikaystävän luo (siis ovella mennessään makuupussin kanssa ulos), niin äiti tuputtaa mukaan pöytäliinoja ja omenoita. Ehkä tämä on sellainen perisuomalainen reaktio. Kun ei osata sanoin kertoa välittämisestä niin koitetaan edes teoilla.

 

Hannu Lindholmin lavastus on hailakka ja aneeminen, kuvastaen hyvin koko tätä porukkaa. Tytär Janitan leiskuvanpunainen tukka on ainoa väriläikkä koko näyttämökuvassa. Rintamamiestalon valokuva taustalla sulautuu orgaanisesti kalliorinteen kautta keittiö/olohuoneeseen. Teksti on elämänmakuista ja todentuntuista, ja siten siis hyvin sirkkupeltosmaista. Samaan aikaan pakahduttavaa ja hersyvän hauskaa. Kaisa Savolaisen puvut ovat sopivan ysäriä (kuten myös Shakiran ja TikTakin biisit) ja sopivan valjuja tälle perheelle.

Näyttelijät ovat hyviä, tottakai. Aimo Räsänen on aina varma valinta, ja tuttuja maneereita katsoessa tulee turvallinen olo. Tasaisen hyvä ja juuri sellainen mitä odottaakin näkevänsä. Toisaalta se hieman ehkä ärsyttääkin, onko hän liian tuttu ja turvallinen? Miia Selin tekee tosi hienon roolityön vaisun ja alistuneen äidin roolissa. Upean suorastaan. Parin välillä on kemiaa ja lämpöä, Veini ja Moonika ovat hitsautuneet hyvin yhteen. Välillä kipinät sinkoavat, mutta sitten taas syödään appelsiineja yhdessä. Marika Heiskasen joraukset ja ahdistumiset ovat teinikäytöksen ytimessä. Tuukka Huttunen on liikuttava (liikunnallinen myös) opettaja, joka kokee romahduksen sohvalla sekä jämäkkä poliisi, jota mökin rakennushommat taitavat kiinnostaa sittenkin enemmän kuin huumekaupat. Opettaja tuo esille hyvin miten työyhteisöissäkin kiusataan ja miten vähän asiat ovat kouluyhteisössäkin muuttuneet parinkymmenen vuoden aikana.

Niin paljon turhaa puhetta, niin vähän oikeaa välittämistä. Ehkä siinä on kiteytettynä tämän perheen ongelma. 

 

Mutta tämä on silti ihana näytelmä katsoa! Ei ihme että esitykset ovat olleet loppuunmyytyjä järjestään.

Ainoa mikä jäi harmittamaan oli oman rivin päädyssä, siellä ei-käytävän-päässä, istuva mieshenkilö, jolla oli niin kiire väliajalle että halusi tunkea käytävälle ohitsemme. Sanoin että etkö näe että täältä poistutaan rivi kerrallaan, henkilökunnan ohjeistuksessa ja katsomosta takaapäin aloittaen. Mies ryysi silti ohitse, ennenkuin ehdin seisten antamaan tietä - ja jäi jumiin keskikäytävälle. Naispuoleinen seuralaisensa odotti fiksumpana omaa vuoroaan, kuten me kaikki muutkin. Toivottavasti hän antoi moukkamiehelleen palautetta (koska kuuli varmasti omat kommenttini aiheesta kävellessämme peräkkäin ulos katsomosta, mieshän kiiruhti edellämme). No, ehkä tyypillä oli vaan kiire vaikka vessaan, ajatellaan näin, niin ei ärsytä niin paljon. Käytöstavat (tai tässä tapauksessa niiden puute) oikein korostuvat näin korona-aikana.

 

Valokuvien copyright Harri Hinkka.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Apo Apponen / Teatteri Siperia, Nokian Kerhola 11.2.2020

Teatteri Siperian uusi lastennäytelmä Apo Apponen sai ensi-iltansa jo marraskuun alussa Lastenkulttuurikeskus Rullassa. Tänä vuonna se on kiertänyt ahkerasti pitkin poikin Pirkanmaata. Rullaan en koskaan kerennyt, mutta onneksi kiertue osui myös Nokialle, osana lasten Pirkkaset-festivaalia. Niinpä varasin ilmaisen lippuni hyvissä ajoin, ja suuntasin Nokian Kerholaan, ison lapsijoukon vanavedessä.

Apo Apponen perustuu Juhani Känkäsen lastenkirjoihin ja se kertoo samannimisestä aika vallattomasta poikaviikarista (Tuukka Huttunen) joka tuo vähän mieleeni Eemelin. Kuusivuotias Apo asuu äitinsä, isänsä, pikkusiskonsa ja kurittoman koiransa Käpälämäen (Maiju Saarinen) kanssa. Esitys alkaa jo aulassa kun Apo ja Käpälämäki kirmailevat ja leikkivät piilosta innokkaiden lasten seassa. Iloinen kirmailu jatkuu salin puolella, nin esiintyjien kuin katsojienkin taholta. 

Lastenteatteriesityksissä ehkä hauskinta on yleisön spontaanit reaktiot. Nytkin kun Apo pohtii ettei halua siivota, niin katsomosta kuuluu: ”Älä sitten siivoa, mene sänkyyn piiloon!”. Interaktiivisuus oli muutenkin valttia, sillä siivouspulmaansa Apo rekrytoi katsomosta kolmea vapaaehtoista. Lavalle saapuu valitut kolme, mutta myös neljä ylimääräistä innokasta. Seitsemälle kandidaatille pidetään työhaastattelu, ja yksi valitaan sitten siivoamaan, tai hänkin vähän niinkuin valitsee itse itsensä. Mahtoikohan katsomossa moni äiti ja isä toivoa vastaavaa siivousintoa kotonakin?

On muuten mahtavaa että on lauantai, ja voi tehdä mitä vaan. Kunhan ensin on saatu sankari hereille. Kyllä Käpälämäki kaikkensa tekee, ja katsojat hihkuvat innosta. Harmi vaan ettei keksi mitään tekemistä. Onneksi Apo Apponen keksii kyllä puuhaa. Välillä voi kuunnella Höpinätötterön hauskaa musiikkia ja joratakin.

     

Siivoamishommien lisäksi esityksessä syödään puuroa (josta se siivoamistarvekin syntyi) ja siihen liittyy olellisesti Kaaro Puttonen, jonkunlainen eläväksi muuttunut puuroheppu, ketä Riikka Papunen ansiokkaasti tulkitsee upeassa puuroasussaan. Aamupalakeskusteluun liittyy myös eräs pieni katsoja: "minä syön vain köyhiä ritareita"! Lisäksi Apo ja käsinukkepapukaijansa Kakka Duu päättävät karata merille, kunhan ensin on Maukka perustoukkana rummutettu angstit pihalle. Matkalla tavataan tietysti monenlaisia ”alkuasukkaita” ja kysellään monilta Do you speak?

Näyttelijäkolmikko on kyllä varsin muuntaumiskykyinen ja taitava. Herra Huttunen toteuttaa koomista, suorastaan akrobaattista, osaamistaan pukeutumisesityksellä (pitkävihainen paita!) ja Saarinen & Papunen vaihtavat roolista toiseen salamannopeasti. Huttusen ja Marika Heiskasen kirjoittama esitys on sopivan mittainen lapsikatsojille (45 minuuttia) ja siinä on ripaus pieru/kakka-huumoriakin, mikä tuntuu vetoavan lapsiin aina ja iänkaikkisesti. Laura Lipiäinen vastaa pukusuunnittelusta ja monta aika nerokasta juttua esityksessä nähdäänkin (mm. Sinikka Suti). Monessa kohtaa huumorista ja mielikuvituksen lennosta tulee mieleen sarjakuvat Lassin ja Leevin seikkailuista.

Tämmöistä kai hyvän lastenteatterin kuuluisikin olla. Hauskaa, rentoa, osallistavaa ja joustavaa. Yleisöllä oli mahdollisuus tulla ja mennä tarpeen mukaan. Matalan kynnyksen esitys monellakin tapaa, ja katsojia Nokialla oli kyllä aika paljon. Tosin tulevien esityksien löytäminen on hieman haasteellista koska Teatteri Siperian sivuilta tietoa ei löydy.


Esityskuvien copyright Eetu Keränen.

Nokian esitys oli ilmainen.

Päämäärä Tuntematon / Tampereen Komediateatteri 27.11.2019

Melko lailla kaksi vuotta sitten näin hienon sooloesityksen. Yksi ihminen esitti lukemattoman määrän rooleja, osan livenä ja osan etukäteen tehdyissä videoklipeissä. Mutta yhtä kaikki, niin hienolla läsnäololla ja karismalla, että tiesin heti että tämän haluan nähdä uudelleen. Ja hyvä esitys on hyvä; Päämäärä Tuntematon on kiertänyt monessa Suomen teatterissa jo pari vuotta. On aina hienoa jos joku esitys jatkaa elämäänsä näin kauan, vaikkakin satunnaisin esityksin. Nämä olivat niitä viimeisiä esityksiä siellä mistä kaikki sai alkunsa eli Tampereen Komediateatterilla. Onneksi oli vielä tilaisuus kokea tämä siis uudelleen.

Hyvin tämä toimii vielä toisellakin kerralla. Myös kanssakatsojat tuntuvat olevan todella innoissaan kun "salakuuntelen" väliajalla ja esityksen jälkeen. Aivan mahtavaa.

     

Panu Rajalan kirjoittama ja Panu Raipian ohjaama Päämäärä Tuntematon kertoo pienen pätkän kirjailija Väinö Linnan elämästä eli nimenomaan sen pätkän Tuntematon sotilas-romaanin ympärillä. Miten se syntyi, julkaisuprosessia, vastaanottoa ja jälkipyykkiä. Näemme myös otteita itse kirjastakin.

Kaikki hahmot heräävät henkiin hienosti virtuoosimaisen Tuukka Huttusen hyppysissä. Pienillä jutuilla ja parilla vaatekappaleella hän muuntuu hyvinkin erilaisiksi hahmoiksi. Ilo katsella. Esityksen loppu saa varmaan silmät kostumaan muillakin kuin minulla.

Jos tämä suorittaa paluun vielä jossain vaiheessa niin suosittelen vahvasti katsomaan!



Kuvan copyright oma ja Peero Lakanen.
Näin esityksen alennushintaisella lipulla (Kiitos Tuukka!)

Suuri Harppaus / Tanssiteatteri MD & Teatteri Siperia 23.3.2019

Olen vuosien varrella tykännyt kovasti niin Teatteri Siperian kuin Tanssiteatteri MD:n teoksista. Kun nämä kaksi tamperelaista kulttuurilaitosta lyövät hynttyyt yhteen, niin eihän siitä voi seurata mitään muuta kuin hyvä esitys. Suuri harppaus sai ensi-iltansa, mutta mitä kaikkea reilun tunnin mittaiseen esitykseen oli mahdutettu?

Vaikka mitä! Kun kyseessä ovat innovatiivinen ja rajoja rikkova tanssiteatteri sekä teoksillaan yhteiskunnallista keskustelua herättävä teatteriporukka, niin lopputulema on oltava kantaaottavaa ja taiteellisesti korkeatasoista yhteistyötä. Tätä saatiinkin. Esitystä on valmisteltu yhdessä nuorisojoukon kanssa, ja nuorison ääni minusta siinä kuuluukiin. Suuri harppaus on episodimainen esitys, missä pohditaan monenlaisia lähtöjä, uskaltamista, hyppyä tuntemattomaan, unelmia ja niiden toteuttamista. Kuka uskaltaa, kuka lähtee ja kuka toteuttaa - ja millä ehdoin? Näkökulma on nuorissa, joilla on teoriassa koko elämä kaikkine vaihtoehtoineen edessä.

Välillä menään tutustumaan Unelmien Leijonanluolaan, missä ihmiset saavat markkinoida unelmaansa nelihenkiselle raadille, joka sitten lähtee mukaan sponssaamaan, tai ei. Kun opinto-ohjaaja kyselee nuorelta mitä tämä haluaisi tehdä, ei ensin meinaa vastauksia löytyä. Mutta ihmiskunnan historiasta löytyy teemoja, aikamatkustuksesta aikuisuuteen. Oleellisia (tai sitten vähemmän) meidän kannaltamme.

Esityksen ohjaa Piia Peltola, joka on kolmen muun käsikirjoittajan (Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen ja Samuli Roininen) materiaalista myös dramatisoinut esityksen. Kun osa on näyttelijätaustaisia ja osa tanssitaustaisia, niin puuhaa on varmaan riittänyt. Esitys on kuitenkin hyvin eteenpäin rullaava, ja hieman sekalaisesta materiaalista huolimatta tasapainoinen. Roinisen koreografiat ovat näppäriä ja kaikki esiintyjät ovat hyvin liikunnallisia, taustoista viis. Toki tanssijoilla on hieman vaativampiakin juttuja, mutta eivät erot nyt niin silmiinpistäviä ole. Heiskasen Marikalta löytyy kummasti vääntöä lanteista ja Huttusen Tuukalla on hurjia loikkia. Jokainen pääsee sooloilemaan. Tällä kertaa Miro Purasen herkkä ja koskettava soolo (Leijonanluolassa, kun hän ei saanut sanallisesti ilmaistua itseään vaan tekee sen tanssillisesti) tekee suurimman vaikutuksen - kaunista ja mukaansatempaavaa (kirjaimellisesti).

Lavalla nähdään Huttusen, Heiskasen ja Purasen lisäksi myös Riikka Papunen, Suvi Eloranta ja Anniina Kumpuniemi - ja koko kuusikko osaa kyllä hommansa. Kun lavalla on kuusi monilahjakasta esiintyjää, jotka pelaavat näin hyvin yhteen, niin sitä tuppaa ihmettelemään mikseivät eri tahot tee enemmän tämänlaista yhteistyötä. Siis vaikkapa juuri tanssijat janäyttelijät. Tämä sakki osaa myös laulaa! Hieman Ultra Bra-henkinen yhteislaulu tulevaisuudesta iskee kyllä!

Mielikuvitus, tai pikemminkin sen puute, tuntuu olevan monelle aikuiselle ongelma. Missä vaiheessa nuoruuden ja aikuisuuden välissä se katoaa, kukapa sitä voisi määrittää.

Tony Sikström on säveltänyt tähän monipuolisen ja kiinnostavan musiikin, joka vaihtelee diskokompista eteerisiin säveliin. Tätä musiikin kaleidoskooppia sitten Roinisen liikekieli vie eteenpäin. Ina Ytterin lavastus on vaikuttava; seinäpinnat aaltoilevat ilmavirran niitä heiluttaessa, mutta eivät kahise. Vaikka näyttävät olevan A4-paperiarkeista tehtyä. Paperiseinät ovat täynnä tulostuksen jälkiä; iso tykkäys kierrätysteemalle. Valot (Sari Mayer) ovat aika lailla sinisävyisiä ja jotenkin sekin sopii tähän tosi hyvin. Olisiko sinihämyisyys maapallon ja haaveilun väri?

Ja tottakai mukana on roppakaupalla huumoria. Kukapa voisi olla rakastamatta Napalm Jesusta (Huttunen), joka virtuoosimaisella ilmakitarasoololla koittaa voittaa raatia puolelleen. Jotkut junat on vaan jo menny - kylmä tosiasia. Vaan miksi sen pitää olla niin? Kyllä aikuinen saa (ja jopa pitäisi) unelmoida. Jos sitä haluaa kitarasankariksi niin mitä se on joltakulta muulta pois?

Kyllä tämä oli kaunista katsottavaa, ja kuunneltavaa myös. Nostan isosti hattua koko työryhmälle loistavasta yhteistyöstä. 

Koskettavia ovat myös vanhempien kannustavat maljapuheet nuorille. Ja yleisökin pääsee miettimään millainen olisi se oma unelmien maailma. Ei se elämä mene useinkaan kun on suunniteltu, mutta silti se voi olla hyvä elämä. Erilainen vaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä unelmoida, sen ajatuksen vein mukanani kotiin.


Kuvien copyright Mikael Mattila.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Kylä / Teatteri Siperia & Tampereen työväen teatteri 27.10.2018

Kyllä nyt taas katsojia hemmotellaan. Teatteri Siperian ja Tampereen työväen teatterin kimppatuotanto Kylä vie meidät matkalle kaukaiseen Rutakon kylään jonnekin Pohjois-Savon paikkeille. Rutakossa asuu enää kolme ihmistä. Iäkäs muori Amelia (Tuukka Huttunen), tämän aikamiespoika Pärttyli (Marika Heiskanen) ja Amelian ystävä, entinen kunnaneläinlääkäri Kiisseli (Juha Junttu).

Yhteydet ulkomaailmaan ovat menneet; nettiyhteys ja puhelinkin hiljentynyt jo kuusi vuotta sitten. Kerran viikossa tulee ruokapaketti, mutta nyt sitäkään ei ole toviin näkynyt. Kiisselin vartoama bussi Las Palmasin seuramatkalle on sekin tainnut ohittaa kylän pikatietä pitkin. Oman onnensa nojaan jätetyt asukkaat sinnittelevät rutiiniensa turvin. On kahvia (tai sen puutteessa suodatettua vettä), on pilkkiperjantaita ja pullapäivää. Karaokeakin vedetään määräaikoina. Elämä soljuu eteenpäin tasaisena. Pikkuhiljaa esityksen edetessä alkavat rutiinit hajota. Kumpi mahtaa tulla ennemmin, Matka-Vekan bussi vaiko Amelialle kuolema?

Rutakonraittia kuvaa kuitenkin webbikamera. Joku siellä katselee siis, mutta kuka? Onko se Amelian ahne Juhani-veli, joka himoaa loppujakin perintömetsiä hakattaviksi? Vai voisiko sitä laittaa hampurilaistilauksen kameralle? Kuuleeko kukaan maaseudun viimeisiä sissejä? Sillä sissejä nämä ovat, kun ei kasvukeskukset houkuta. Tai kerran saattoi houkuttaakin Pärttyliä...

Välillä soudetaan aika syvissäkin vesissä ja haikeissa tunnelmissa. Kukin henkilö saa kertoa oman tarinansa, enkä tiedä kumpi on lohduttomampaa kuunneltavaa: Pärttylin työhaastattelureissu Helsinkiin vai Kiisselin kertomus kylän kaikkien eläinten lopettamisesta. Käsikirjoitus ja ohjaus on parivaljakko Huttunen & Heiskanen käsialaa, ja Junttu on tehnyt kieli poskella - henkiset biisit. Hyvin kotikutoista siis, vähän jopa harrastajateatterimaista menoa. Mutta hyvällä tavalla siis.

Vaikka tässä aika vakavia ja jopa lohduttomiakin asioita käsitellään, niin ei meno silti äidy liian melodramaattiseksi. Huumori rehottaa. Onneksi. Tekijäporukka on täysillä mukana. Huttusen mainio Amelia on suosikkihahmoni. Kärkkäästi kommentoiva ja kuolemaa vatvova vanhan liiton mummo, joka ikävöi menneitä aikoja. Mutta sujuu se Amelialta moottorisahan heiluttaminenkin. Symppis! Lakonisen tyyni Pärttyli on alistunut kohtaloonsa Rutakossa, mutta pieni kapinahenki elää.

Näytelmä mikä sisältää musiikkia muodossa tai toisessa on aina piirun verran parempi, ja varsinkin kun esiintyjät soittavat lavalla itse. Juntun hellyyttävät biisit tuovat mieleen takavuosien Papu ja Pojat -orkesterin lastenlauluhenkisen tuotannon. Ja se on kehu!

Kylää vedetään TTT:n Kellariteatterissa pitkälti Vakavuusongelma -näytelmän lavasteissa. Amelian keinutuoli ja Kiisselin mauttomilla jouluvaloilla koristetut urut ovat keskiössä kuitenkin. Vaatteet on vähän sen näköiset että niitä on haalittu kirppareilta. Kiisselin kokonaisuuden kruunaa valkoinen kapteeninhattu ja tekoturkistakki - ja Pärttyli on ruutupaitalookissaan kuin ilmetty naapurin nuori isäntä.

Eikä tämä olisi Teatteri Siperian näytelmä ellei kantaa otettaisi, ja tiukasti. Maaseudun autioituminen on se pääteema. Mutta myös luonnonsuojelu ja eläinten oikeudet ovat tärkeä asia. Kipsisakka-allas on vuotanut paikalliseen järveen ja tappanut kaikki kalat, jo vuosia sitten. Silti pilkillä istutaan, joka perjantai, tuli kalaa tai ei. Rutiinit pitävät kaikki järjissään. Talven tuiskuissa myös Amelia vajoaa horrokseen ja vierailee tulevaisuudessa. Barbinukke-Ameliaa elvytetään (tämä on muuten mainiosti toteutettu kohtaus) - ja vielä huonommaksi asiat ovat tulevaisuudessa menneet.

Välillä Kylä muistuttaa verkkaudessaan Tankki täyteen -sarjaa ja välillä taas jotain hupsua lastenohjelmaa (Kiisselin ja Pärttylin leipomiskohtaus!). Välillä taas jotain ihan muuta. Absurdi ja viihdyttävä, sellainen kivalla tavalla nyrjähtänyt esitys.

Lopussa jätetään roolit sikseen ja hieman vakavahenkisesti ladellaan faktaa tiskiin. Ehkä tämän osuuden olisin voinut jättää pois. Kyllä se maaltapako ja kaupungistuminen tuli jo selväksi itse esityksessäkin. Mutta kiva tutustua Sonkajärveenkin hieman enemmän; se kun webbikameroineen toimi inspiraation lähteenä koko esitykselle. Kiitos taas siperialaiset!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Linnan juhlat / Tampereen komediateatteri 19.9.2018

Aika tuoreeltaan Satu Rasilan ja Tuomas Parkkisen kirjoittama Linnan juhlat saapui Naantalin Emma-teatterin (kesällä 2016) jälkeen Tampereen komediateatteriin. Ja hyvä niin, hauska esityshän tämä onkin, ja varsinkin alkavaa pikkujouluaikaa ajatellen. Ei mitään elämää suurempaa, vaan kepeää, iloittelevaa ja hetkittäin pientä piikittelyä sisältävää komediaa.

Naantalissa ohjaajana toimi Mikko Kouki, ja nyt puikkoihin tarttui Tuomas Parkkinen. Samalla näytelmän tekstiä on hieman lokalisoitu (mm. Turku-vitseistä tehty Tampereelle sopivia ja osa Turun julkkiksistakin vaihdettu manselaisiin) ja tuotu tähän päiväänkin (mm. lisätty presidenttiparille lapsi). Hyvä että näytelmä muuntuu ajan ja paikan mukana. Juonihan se ei ole Linnan juhlien pääjuttu, vaan näyttelijänelikon imitointi- ja näyttelijälahjojen monipuolinen esittely. Enemmän tämä on tämmöinen sketsiviihdeshow yhdistettynä parodiaan. Hyvä ehdokas olisi myös, jos jossain järjestettäisiin kilpailu kuinka monta roolia voi näyttelijä yhdessä esityksessä vetää.

Iso hatunnosto lavan taakse myös: hahmovaihdot ovat salamannopeita ja vaativat puvustukselta ja maskeerausosastolta paljon työtä. Kaiken on oltava tarkassa järjestyksessä. Kiitosta satelee pukusuunnittelusta Elina Vättö ja Osuuskunta Hengari sekä maskeerauksesta ja kampauksista Johanna Vänttinen. Taitavaa työtä!

Onhan tässä pieni tarinakin. Ensinnäkin hieman reppananoloinen oopperalaulaja Antero Rinne (Jere Riihinen) joka pyrkii linnan juhliin, keinolla millä hyvänsä. Ja sitten on Kaisa Helan esittämä tavis, joka on suuntaamassa juhliin aivan hillittömässä koltussaan, päämääränään poseerata mahdollisimman monen julkkiksen kanssa. Mutta kuinkas sitten käykään. Näiden kahden illanviettoa sitten seuraillaan pitkin esitystä. Ja loppu esitys on hillitöntä hahmokavakaditykitystä. No toki väliin mahtuu Kaapo Linnainmaan vetämä Haluatko linnan juhliin -telkkarivisailu, missä yleisökin pääsee osallistumaan (yksi haastavimmista kysymyksistä on Tarja Halosen puolison etunimi: Pertti vai Pentti!).

Kyllähän tämä naurattaa ja viihdyttää koko kaksituntisen. Eniten sitä jaksaa ihmetellä näyttelijöiden muuntautumiskykyä ja venymistä. Alussa tuntuu että kylpyammeesta nouseva Sauli Niinistö (Tuukka Huttunen) ei ole kyllä Saulin näköinen lainkaan, mutta taas kerran sain olla väärässä. Kun Tuukka ottaa Ilmeen, niin ihan ilmetty Saulihan se siinä. Uskomatonta mutta totta. Kun Ilme otetaan pois, niin siinä on taas Tuukka Huttunen, yksi Suomen parhaimmista näyttelijöistä. Saija-Reetta Kotirinta on myös hyvä Jenni Haukiona, ja muissa rooleissaankin.

Tuukka on myös oivallinen Antti Tuisku ja Jorma Uotinen, maailman isoimmissa rilleissä. Ja entäs Tuukka ja Alli Paasikiven allit! Kyllä ne värisee. Mutta kyllä Jere Riihisen Pate Mustajärvikin kannattaa nähdä, isohuulisesta Sofi Oksasesta puhumattakaan. Jere tuo lavalle myös Jonna Tervomaan omaa elämäänsä elävät nännit. Tottakai kun Tampereella ollaan, niin kutsuvieraina on myös Tapolan mustamakkara, puolukkahillolaahuksella (mikä puku!). Kaisa Hela on myös aivan mainio Jeppiksen nuoriso-orkesterin (?) puuhakkaana edustajana. Isot kiitokset todella taitaville näyttelijöille. Kyllä neljäkin tyyppiä voi vetää toistasataa (tai kuinka paljon niitä lieneekään) roolia suvereenisti.

Kun on aika ottaa neljästä viimeisimmästä presidentistämme yhteiskuva niin Manulla on selässään pienet siivet. Se kyllä liikutti. Myös Laura Huhtasaaren hyvistä kopiointitaidoista heitetään läppää. Paljon samanlaista, tässä ajassa kiinni olevaa juttua saadaan kyllä.

Ei Linnan juhlat mikään sen syvällisempi näytelmä ole, mutta ei kaikkien tartte ollakaan. Oivallista viihdettä mikä kannattaa katsoa sopivassa pikkujouluporukassa. Ennenkaikkea se on hyvä kattaus monipuolista ja hengästyttävätahtista näyttelijätyötä.


Kuvien copyright Peero Lakanen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Siinä näkijä missä tekijä / Teatteri Siperia ja Projektori-ryhmä, Tampereen teatteri 17.4.2018

Vuosi 1918-teemaiset esitykset jatkuivat kohdallani Hannu Salaman kirjoittaman Siinä näkijä missä tekijä -teoksen näyttämöversiolla. Tosin dramatisoijat Juha Luukkonen ja Ari-Pekka Lahti ovat hyödyntäneet muitakin kirjallisia lähteitä, niin Salamalta kuin muiltakin. Tamperelainen teatteri Siperia ja helsinkiläinen Projektori-ryhmä löivät hynttyyt yhteen ja ohjauksesta vastasi Juha Luukkonen.

Olin esityksen pressitilaisuudessa helmikuussa, mutta itse esitystä ennätin katsomaan vasta huhtikuun puolivälin paikkeilla (ensi-ilta oli jo 27.2.). No, ehtihän sitä vielä, varsinkin kun tämä onneksi jatkuu vielä syys- ja lokakuussa. Ehtivät vielä minuakin hitaammat katsojat.

Ja kyllä kannattaakin ehtiä. Vaikka aluksi monella äänellä kerrottu tarina vaikuttaa sekavalta. Ihmisiä ja niiden ääniä on paljon, ja kun useammalla näyttelijällä on vielä monta eri roolikian vedettävänä. Mutta pikkuhiljaa sitä tulee imaistuksi mukaan kertomukseen. Siihen kertomukseen mitä kirjailija Harri Salminen (Jukka Peltola) loihtii naputellessaan kirjoituskonettaan. Oman perheensä ja sukunsa sekä näiden tuttujen kohtaloita, menneisyyttään ja lapsuuttaan. Paljon on työstettävää, ja menneisyys herää henkiin. Omilla vanhemmilla (Sakari Tuominen ja Hanna Gibson) on tärkeä roolinsa, ja erityisesti Lonkasen Jaskan (Sami Lanki) muistelmilla. Vastarintaliikkeessä toimi yksi jos toinenkin, ja niitä kohtaloita ja tapahtumia käydään läpi koko yli 2,5 tuntisen esityksen.

Yhdeksänhenkinen ensemble toimii saumattoman upeasti yhteen. Kahdesta näyttelijäporukasta koottu ryhmä elää ja hengittää kuin hyvinöljytty koneisto. Kukin tietää paikkansa ja ottaa tilansa. Kaikilla on sanottavaa, ja painavaa sanottavaa onkin. Vaikka periaatteessa Jukka Peltola (joka muuten muistuttaa hämmästyttävän paljon kahden loistavan näyttelijän eli Michael Fassbenderin ja Miska Kaukosen rakkauslasta, jos nämä sellaisen olisivat joskus saaneet) on pääosassa kirjailijana, niin jokaisen panos on oleellinen osa esitystä. Tämä jos mikä on ensemble! Vaihdot ovat nopeita, suorastaan salamannopeita, ja esimerkiksi radioantennin hidas aukikelaus, missä koko sakki on mukana, toimii kaikessa verkkaisuudessan. Muutenkin sellaisia suvantokohtia on paljon; annetaan tilaa katsojan omille ajatuksille ja esityksen prosessoinnille.

Siinä missä Siperian porukka alkaa olla jo aika tuttu näky lavalla, niin Projektorilaiset olivat vieraampia. Mutta huikean hienoa näyttelijäntyötä nähdään jokaikiseltä. Esimerkiksi Sami Lanki on tuttu jo Q-teatterin Pirun Kauniista Tytöstä (vuodelta 1992), joka on edelleenkin yksi elämäni vahvimpia teatterikokemuksiani. Näin sen neljästi (viimeisen kerran vielä Teatterikesässä) ja minulla on näytelmän julisteita seinällä vieläkin. Vaikka aika monta näytelmää on tullut vuoden 1992 jälkeen nähtyä. Niin siis, takaisin asiaan. Lanki on vaikuttava vastarintaliikkeen jäsen; elämää on nähty. Tuukka Huttunen, Marika Heiskanen ja Riikka Papunen ovat aina täydellisiä, ja niin nytkin. Ja oli kiva kuulla myös Tuukan kitarointia!

Ahdistavuudelta ja surultakaan ei voida välttyä. Kun lavalle kannetaan kuolleita vauvoja ja lapsia pinoon, niin katsomossa moni pyyhkii silmiään. Ja tähän sopii erinomaisesti taustalle Huttusen Tuukka laulamaan Uriah Heepin Come away Melinda - kuunnelkaapa sanoituksia. Sota ei kosketa vain aikuisia miehiä, vaan myös pieniä sivullisia. Ohjaaja Luukkonen on oivaltanut että pienimuotoinen on useimmiten kauneinta. Jotenkin tämä esitys avaa minulle hyvin lisää sitä, miten nämä lahtari/punikki-ajattelun siemenet kylvettiin jo 1918 keväällä, ja miten sitä satoa sitten niitetään myöhemmin. Näemmä vielä vuonna 2018. Ja miten hämmästyttävää on että toisessa maailmansodassa ihmisten taistelivat rinnakkain taustoistaan huolimatta. No, ei siellä aina niin yhdenmukaiset mielipiteet olleet. Esitys sai minut pohtimaan sitäkin, miten hankalassa tilanteessa kommunistit ja muut Venäjä/Neuvostoliitto-myönteiset ihmiset olivat talvisodan puhjetessa. Yhtäkkiä olisi pitänyt sotia omia aatetovereitaan vastaan. Mutta toisaalta, piti puolustaa omaa isänmaataan. En voi edes kuvitella miten kukin sen ristiriidan päässään ratkaisi. Eivätkä kaikki sotimaan pystyneetkään, mikä tässäkin teoksessa hyvin tulee ilmi.

Noora Salmen, Saija Raskullan ja Juha Luukkosen yksinkertainen lavastus toimii, vaikka lavalla nähdään lähinnä vain tuoleja. Lava on jaettu kolmeen eri tasoon, ja tämmöinen pelkistys ja ne tuolit toimivat kyllä. Salmi on loihtinut myös ajan hengen mukaisen puvustuksen, mitä on ilo katsella.

Yksi esityksen tenhoavista elementeistä on musiikki. Koko loistava ensemble laulaa ja soittaa, ja kummasti nämä modernimmat biisit toimivat historiallisten tapahtumien taustalla. John Lennonin Working class hero (pieni pätkä siitä tässä, pressitilaisuudessa 22.2. kuvattuna), R.E.M.:in Losing my religion tai Manic Street Preachersin If you tolerate this your children will be next sopivat kontekstiin loistavasti, kun sanoituksia kuuntelee. Ja miten upeat musiikin sovitukset (kiitos Juha Lagström ja työryhmä)! Niin ja pakko mainita vielä Leonard Cohenin The Partisan! Paikoitellen tästä oivaltavasta musiikin nivouttamisesta esityksen sisälle tuli mieleen Red Nose Companyn punanenäklovnit Mike ja Zin, ja miten heidän esityksissään hyödynnetään musiikkia. Lyriikoiltaan ja sovituksiltaan kuin täsmätehtyjä juuri siihen juttuun. Ja vielä musiikista: Pekko Käppi ja jouhikko - loistava bonus äänimaisemaan. Jouhikko tihentää tunnelmaa entisestään. Sitä vainoa, kidustusta ja syyllisten etsintää mihin kommunistit joutuivat.

Musiikin lisäksi myös taitavasti Saija Raskullan suunnittelemat valot rytmittävät esitystä. Jokaisella on oma hetkensä valokeilassa, kirjamellisesti. Pidin myös monipuolisesta äänisuunnittelusta; sekin Raskullan käsialaa. Osa musiikista tuli myös nauhalta, kuten kaikenlaiset ääniefektitkin. Nykyaika limittyy taitavasti mukaan juurikin äänten avulla. Kun puolustusministeri Jussi Niinistö toteaa, ettei Suomessa ollut keskitysleirejä, oli vain vankiloita missä pidettiin huolta kommunisteista, niin se istuu kokonaisuuteen mallikkaasti. Ja mainitaan siellä tekstissä muuten aktiivimallikin.

Kaiken kurjuuden ja kuoleman jälkeenkin tämä näytelmä loppuu varovaiseen toiveikkuuteen. Nyky-yhteiskunnassakin on edelleen nämä samat asiat pinnalla. Tasa-arvo, tavallisen ihmisen toimeentulon ja elämisen turvaaminen. Ihmisyys ja inhimillisyys. Finlandia-hymnillä aloitettiin ja siihen on myös hyvä lopettaa. Taidanpa haluta katsoa tämän syksyllä uudelleen.


Esityskuvien copyright Aki Loponen, paitsi viimeinen omani lehdistätilaisuudesta, kuten myös näyttelijäryhmäkuva.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pasi Was Here / Tampereen työväen teatteri 7.4.2018

Kun näkee samaa näytelmää useampia kertoja, se tapahtuu yleensä siksi koska siitä pitää niin kovasti. Näin ainakin itselläni on Veikko Nuutisen näytelmän Pasi was here kanssa. Olen ehkä eniten hurmaantunut näytelmätekstiin. KOM-teatterin versio oli myös toteutukseltaan liki täydellinen. Kaksi vuotta myöhemmin Tampereen Työviksessä meno on hyvin erilaista, ja tekstiinkin on lisätty kohtia. Ensi-illassa olin vaikuttunut monestakin asiasta, ja vaikka vertailuilta KOMin versioon ei voi välttyä, niin ihan omilla jaloillaan tämäkin seisoo. Entäpä nyt sitten toisella kerralla, 2,5 kuukautta myöhemmin?

Näyttelijät ovat sisäistäneet roolinsa entistäkin tarkemmin. Irrottelua ja luovaa hölmöilyä oli nähtävissä. Enemmän kuin ensi-illassa siis. Näytelmän alussa Pasi pikkuhiljaa ryöstäytyy menneisyydestä nykyaikaan, muovikelmun läpi taistellen ja Hemmon nykytodellisuuteen ilmaantuen. Pasi ja Hemmo lapsina tarhassa vaatii esittäjiltään Tuukka Huttuselta ja Janne Kallioniemeltä hurjaa heittäytymistä rooleihinsa. Ne eleet ja ilmeet ovat toisaalta yliampuvia, mutta toisaalta niin pikkupoikamaisia. Varsinkin näihin lastentarhakohtauksiin on tullut lisää kohellusta ja slapstickiä.

Tuukka Huttunen on oikeasti aivan ilmiömäisen muuntautumiskykyinen näyttelijä, ja tässä kun päästään seuraamaan hahmon kasvua ja kehitystä pikkupojasta aikuisuuteen, niin tämä kyky vaan korostuu. Äänenmurroksen ja heräävän seksuaalisuuden kanssa kamppaileva teini-Pasi, riiviömäisen kujeileva pikkupoika-Pasi, nenään puhuva koulu-Pasi, vahvempiaan mielistelevä-Pasi, kaikissa näissä Huttunen tuo hahmon lihaksi ja vereksi silmiemme eteen.

Ja kyllä mä jaksan ihmetellä miten huikeat roolityöt myös Tommi Raitolehto vetää. Lapsia vihaavasta lastentarhantädistä hupaisaan lörtsymieheen ja totiseen Pasin isään, huikeaa Laktoosilerssiä unohtamatta. Varsinkin tää koko "sankarilla ei saa olla heikkouksia" -kohtaus saa aikaan valtavat naurut.

Jäin miettimään mikä oli totta ja mikä vain Hemmon haave tai unelma asioista mitkä eivät toteutuneet, siis menneisyydestä. Tapahtuiko nämä kaikki jutut, vai muistaako Hemmo väärin, vai kaunistellen, vai jopa toivoen että ne olisivat tapahtuneet? Mene ja tiedä, mutta kun Pasi ja menneisyyden haamut ja muistot putkahtavat pintaan Hemmon ja Turnajaiskepin Savonlinna-visiitillä, niin jäin pohtimaan toden ja mielikuvituksen välistä, usein aika häilyvääkin, rajaa.

Harmikseni Pasi was here ei tainnut Tampereella olla suurikaan menestys. Ainakaan samassa mittakaavassa kuin KOM-teatterissa. Mulle tämä oli edelleen loistava näytelmä, vaikka ei toisella katsomiskerralla samalla tavalla kolahtanutkaan kuin ensi-illassa. Mutta se on saletti; kun ja JOS tätä esitetään jossain päin niin sinne suuntaan katsomaan!


Kuvien copyright Kari Sunnari.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pasi Was Here / Tampereen työväen teatteri 31.1.2018

Monestakin eri syystä Pasi was here on mulle todella tärkeä näytelmä. Kun se debytoi KOM-teatterissa helmikuussa 2016, istuin ensi-illassa, odotukset korkealla. Esityksen jälkeen olin enemmän kuin haltioissani - tässä on helmi! Kävin sen sitten lopulta katsomassa kuudesti, ja joka kerta siitä löysi jotain uutta ja hienoa. Mikä tästä Veikko Nuutisen kirjoittamasta tekstistä tekee niin hyvän? Osittain se nostalgia-aspekti; kukapa meistä ei haluaisi palata lapsuuteen ja nuoruuteen, fiilistelemään niitä kivoja hetkiä, ja ikävämmät muistot sivuuttaen. Mutta oli siinä paljon muutakin. KOMin versiossa kaikki vaan kolahti paikoilleen; ohjaus, näyttelijät, lavastus, musiikkivalinnat jne.

Mutta oliko se vain tämä tietty esitys, vai toimisiko teksti muutenkin? Hyvä teksti on hyvän näytelmäesityksen kivijalka ja perusta, sen varassa useimmiten näytelmä toimii tai sitten ei. Ja onneksi en ollut yksin tykkäämisieni kanssa, sillä Pasi was here voitti parhaan kotimaisen näytelmän Lea-palkinnon tammikuussa. Ja se myönnetään nimenomaan tekstille, ei siitä tehdylle esitykselle. Itse asiassa raadin jäsenet eivät olleet edes nähneet KOM:in versiota! Pasi ilmestyy painettunakin tänä keväänä eli siitä pääsee jokainen lukemaan sen ihan näytelmänä, ilman lisukkeita.

Kun kuulin että Tampereen työväen teatteri tuo Pasin lavalle alkuvuonna 2018, oli ensimmäinen ajatus suuri ilo. Jes, nyt pirkanmaalaisetkin pääsevät näkemään ja kokemaan tämän (koska kaikki eivät hehkutuksistani huolimatta suunnanneet aikoinaan Helsinkiin KOMille sitä katsomaan). Ja innoissani odotin miten tämä muuttuu ja minkälainen elämys tämä Pasi on lavalla.

Lea-palkintogaalassa kuultiin muutamia kohtauksia näytelmästä luettuna. Mitä ihmettä, ei tämmöisiä ollut KOMin lavalla! Mutta Tampereellapa olikin. Eli teksti muuttuu ja kehittyy. Veikko Nuutinen oli hieman muokannut tekstiään, ja kirjoittanut hieman lisääkin TTT:n esitystä varten. Mainiota. Näytelmä elää ja muuttuu. Jos, ja toivottavasti kun, Pasia esitetään vielä tulevina vuosina paljon, eri puolella maata, se muuntuu aina kuhunkin esitykseen. Hyvä teksti on hyvä teksti.

Jos näkee samaa näytelmää monta kertaa, joko monena eri tulkintana, tai kuten tässä Pasin tapauksessa, saman teatterin esittämänä, siihen muodostuu omanlaisensa side ja suhde. Väkisinkin aiempi tulkinta vaikuttaa aina seuraaviin katsomiskokemuksiin, ja vertauksilta ei voi välttyä. Ei päätään voi nollata unohtamaan asioita. Joten ne aiemmat versiot kummittelevat aina taustalla. Ja ei se haittaakaan. Jokaisella paljon teatteria nähneenä on ne omat suosikki-Hamletinsa tai suosikki-Kauppamatkustajan kuolemansa.

Mimmoisena minä TTT:n Pasin sitten koin? Iskikö se? Pystyinkö olemaan vertailematta KOMin versioon? Vastaan viimeiseen kysymykseen ensin. En tietenkään pystynyt. Enemmän kuitenkin tyyliin "ahaa, nämä ovat ratkaisseet tämän kohdan näin" ja "Kas, tässä on kylpyhuone, onpas mielenkiintoinen juttu". Onneksi kuitenkin TTT:n versio oli niin omanlaisensa ja uniikki, että ei sen vertailussa tarvinnut mitenkään kalveta tai hävetä. Ja vaikka periaatteessa näytelmä oli hyvinkin tuttu, niin uudet kohtaukset ja hyvin erilainen lähestymistapa pitivät mielenkiinnon ja innostuksen yllä alusta loppuun. Kyllä tämäkin Pasi iski, kuin metrinen halko.

Ohjaaja Milko Lehto työryhmineen on tehnyt tdella hienoa työtä esityksen kanssa. Kun helsinkiläinen hipsterimies Hemmo kuulee lapsuudenystävänsä Pasin, tuon masentuneen ja työttömän LVI-asentajan kuolleen oman käden kautta, alkaa tästä Pasin muistelemisesta nostalginen matka. Matka lapsuuteen, nuoruuteen, Savonlinnan Kellarpellon lähiöön. Hemmo tekee matkaa Savonlinnaan junalla yhdessä Turnajaiskepin kanssa, tuon jo tarhasta asti tutun tytön. Näytelmässä siirrytään aika vaivatta Hemmon ja Turnajaiskepin tämän ajan nostalgiamatkasta, sinne menneisyyteen, ja taas takaisin.

Roolitus on erittäin onnistunut. Janne Kallioniemi on oivallinen Hemmo, varsinkin tarhaikäisenä ja lapsena. Se epävarmuus ja miellyttämisenhalu mitä Helsingistä Savonlinnaan muuttanut yliopistotutkija-yh-äidin poika kokee. Kun puhuu väärin, kun äiti ei tee oikeita töitä vaan on tuplalesbo ja kotonakin saa katsella vain sivistäviä tv-ohjelmia kuten Cosby Show'ta. Mutta Pasilla kaikki on toisin! Pasin perhe on normaali ja Pasi on juuri sellainen poika millaiseksi Hemmokin haluaa. Se Hemmon monologi on huikea (missä tämä ylistää Pasin kotia ja vanhempia ja kritisoi omia olojaan). Niinpä Hemmo tekee kaikkensa ollakseen Pasin kaveri. Pasi on sellainen yleispätevä, hieman surullisen hahmon ritari. Se poika joka keksii kaikki kolttoset ja jumiutuu pienelle paikkakunnalle. Hemmo lähtee pois, opiskelemaan, mutta Pasi ei. Viina vie ja loppu on onneton. Tuukka Huttunen on aivan mestarillisen loistava Pasi. Jos ei muuten ole kiinnostusta nähdä tätä näytelmää, niin Huttusen roolityön takia kannattaa. Ne pienet ilmeet ja eleet (tarkkailkaapa kasvojaan kun Pasi joutuu avustamaan Hemmon äitiä reisienvenytyksessä!) ja kaikenlaiset pienet jutut millä roolia rakennetaan. Huttunen on yksi Suomen parhaimmista ja lahjakkaimmista näyttelijöistä, joten sinällään ei ollut mikään yllätys että hänen Pasinsa on näin monisyinen hahmo. Upea roolityö!

Miehityksen iloisin ja isoin yllätys ehkä on Tommi Raitolehto. Hän on tehnyt paljon isoja ja vakavia draamarooleja viime vuosina kuninkaasta Kekkoseen, joten mietin miten nämä aika överitkin henkilöhahmot sujuisivat. Mutta turhaan murehdin. Lastentarhanopettaja Sinikka Pillukka-Pallukka-Pollukka on aivan hulvattoman hauska, siis oikeasti loistava. Ja myös aika raju; Pasi lentää seinään kuin märkä rätti! Laktoosilerssi taas kiljuineen, pornokasetteineen ja kurkipotkuineen on ehkä vieläkin säälittävämpi hahmo kuin Pasi. Tai ei säälittävä vaan sellainen mitä katsellessa ei tiedä itkeäkö vai nauraa. Nauraa siksi että tämä on niin överiksi vedetty stereotypia, ja itkeä... no, aika lailla samasta syystä.. Aika monta Laktoosilerssinkin tapaista tyyppiä on tullut tavattua. Myös sadistinen opettaja ja Pasin isä, varsinkin siinä lopun koskettavassa monologissa, ovat huikean upeita rooleja.

Koska Pasi was here on vähän äijänäytelmä, niin Maija Lang jää väkisinkin hieman pienempään rooliin. Tai moneen pienempään rooliin. Turnajaiskeppi on se poikien ihastuksen ja kiusaamisen kohde (tulee välillä mieleen Lassi ja Leevi-sarjakuvassa oleva tyttö Susanna, ketä Lassi jatkuvasti kiusaa, milloin lumipalloilla, milloin eväskauhutarinoillaan. Ehkä Pasissakin on hieman Lassia) joka koittaa ankkuroida aikuisena Hemmoa todellisuuteen, kun Hemmo uhkaa lipsua muistoissaan liikaa sinne nostalgian puolelle. Mutta Hemmon naistutkijaäitinä (se reisienvenytyskohtaus!) ja pornonäyttelijä Sarah Youngina Lang pääsee venymään aikamoisiin roolisuorituksiin. Tämän Turnajaiskeppi toimii matkaoppaana Hemmolle, menneeseen ja nykyiseen.

Muutama lisäkohtaus tähän oli saatu mukaan. Yhdessä niistä Hemmo ja Turnajaiskeppi matkaavat junalla Helsingistä Savonlinnaan ja juttusille änkeytyy paikallinen heppu, joka tarjoilee lörtsyjä ja filosofoi kaikenlaista. Ehkä tämä avasi tietynlaisten ihmisten sielunmaisemaa, ja naurattihan se äijän markka/europohdinta. Ja näytelmän lopussa Hemmo ja Turnajaiskeppi vierailevat Surmavuorella, mihin on monen kaverin elämä päättynyt, muistamassa Pasia. Lisäksi luokkakuvasta tyyppien tunnistamista ja kuka nykyään tekee mitäkin kohtaus oli uusi.

Teppo Järvisen lavastussuunnittelu on tavattoman hieno ja bonuspisteet muovikelmun käytöstä! Se herätti monenlaisia ajatuksia, niin alussa kuin lopussakin. Ja miten näppärästi elementit avautuivat milloin Pasin huoneeksi, milloin Hemmon kodiksi, tai Pasin kellariksi... Se kaikki kasariestetiikka on tavoitettu niin lavastuksessa kuin Paula Variksen suunnittelemissa vaatteissakin. Se Sinikan liila kolttu, puuhelmet, paituli ja kukkatrikoot on kyllä aika lyömätön yhdistelmä. Mutta kyllä tuohon maailmanaikaan käytettiin juuri noin rumia vaatteita. Erityismaininta upeista peruukeista TTT:n kampaamoon, Sari Raution johdolla.

Musiikkivalinnat ovat myös kiinnostavia. No ne Panterat ja Sepulturat mitä Pasi kuunteli toki. Mutta myös tilanteisiin sopivat Freud, Marx, Engels & Jungin Mystinen metsätyömies soimassa taustalla kun Pasin isä on tehnyt pannaria ja Panteran Cemetery Gates kun Hemmo ja Turnajaiskeppi menevät Surmavuorelle.

On kyllä jännää taas kerran todeta miten samasta tekstistä saa näin erilaisia tulkintoja. Tämä oli ehkä jotenkin haikeampi ja surumielisempi sävyltään kuin KOMin versio. Kyllähän tässäkin sai nauraa, hetkittäin tosi holtittomasti, mutta tämä nosti ehkä selkeämmin esiin niitä synkempiä sävyjä. Masennus, alkoholismi, yksinäisyys, erilaisuus... Pasi on epävarma, herkkä ja ehkä ujokin poika, mutta eihän sellaista sovi päällepäin näyttää. Lisäksi tässä tulee selkeämmin esille se Hemmon ja Pasin välinen (seksuaalinen) jännite. Todella monessa kohdassa. Mutta ei 80/90 luvulla voinut ajatellakaan moisia ajatuksia parhaasta kaverista, vaikka nämä ajatukset Hemmoa valvottavatkin. Koska homoja vedetään turpaan, ja homoksi tullakseen riittää kun on vääränlaiset lenkkarit. Vaikkei se kerrasta vielä napsahdakaan niin silti. Sellaista nutaamista ja muuta Pasin ja Hemmon välillä on paljon, patjasotaa ja painia. Ja tietty joystickeillä pelaaminen ja Laktoosilerssillä kiljun juonti ja pornon katsominen ja muut. Kumpikaan ei tietenkään tee asialle mitään, mutta se jännite on siellä.

Vaikka teksti on välillä roisia ja kuvasto myös, niin tämä on sillä tavalla aika kilttiäkin. Edes saunakohtauksessa ei nähdä oikeasti alastomia tyyppejä. Sarah Young rehottavine pöheikköineen (puhumattakaan mitä kaikkea sieltä bodyn alta löytyy) saattaa tiukimpia moraalinvartijoita askarruttaa, mutta meitä muita se naurattaa. Vaikka siinäkin kohtauksessa on jotain surullista; Hemmon päässä pyörii vaan Pasi, vaikka pitäisi ajatella Sarah Youngia ja neljää munaa pesässä. Mutta ei, normista ei poiketa.

Niin, kyllä tämä vakuutti, iski, ja ravisteli. 2,5 tuntia meni kuin siivillä. Sama Nuutisen näytelmä tämä on kuin ennenkin, mutta kuin ihan uusi! Onhan tämä uudelleen nähtävä, ja ehkä useastikin. Pasi was here on räväkkä ja herkkä, nostalginen ja kiinni nykyajassa, helkkarin hauska ja surumielinen. Sillain niinkun aika täydellinen näytelmäteksti.

Kiitos TTT ja ennenkaikkea kiitos Veikko Nuutinen.



Kuvien copyright Kari Sunnari
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.