La Fille du Laitier: Macbeth Muet / Hällä-näyttämö, Mukamas-festivaali 13.9.2024

Jos ajattelin edellisen päivän huimassa Macbeth-tanssiesityksessä että miten on mahdollista puristaa Macbeth 1,5 tuntiin, niin nyt sitten selvittiin alle tunnissa! Erittäin hyvin mahdollista näemmä sekin. Kanadalainen kaksikko La Fille du Laitier tekee Macbethistä suorastaan ratkiriemukkaan esityksen, nukketeatteria mykkäelokuvaestetiikalla. Ihan huippua että Mukamas-festivaali on tämän Suomeen tuonut. En muista koska olisin nauranut missään esityksessä näin paljoa. Ja kyseessä on kuitenkin tragedia!

Marie-Hélène Bélanger Dumas ja Simon-Pierre Lambert ovat huipputaitavia esiintyjiä, jotka vetävät kahdestaan kaikki näytelmän roolit. No, aika paljon rooleja on karsittu, mutta toimiva esitys tämä on. Apunaan heillä on iso liuta rekvisiittaa eli paperilautasia, patakintaita, kananmunia (paljon!), tekoverta, taskulamppuja... Paperirullan avulla luodaan tekstiplansseja, kuin mykkäelokuvissa ikään. Hahmot esitellään myös sillä. Tunnelma on muutenkin hyvin elokuvamainen. Banquo on paperilautanen mihin on maalattu kaksi pyörylää, Macduff lätkähanska ja rouvansa patakinnas ja sitä rataa. Paphvista ja paperista saa ihan toimivia nukkeja. 

Vain mielikuvitus on ollut rajana kun Bélanger Dumas ja Jon Lachlan Stewart ovat tämän esitykseen luoneet ja jälkimmäinen ohjannut. Hän vastaa myös äänisuunnittelusta mikä onkin hienosti mietitty. Pieni ping-ääni aina kun kohtaus vaihtuu - vaan mitä tapahtuu kun pingausääni juuttuu päälle ja kohtaus ei vaihdukaan?

Esiintymisasuina on kokovalkoiset ja päällä kumiessut. Ihan fiksu ratkaisu, nuo suojapuvut. Tässä monenlaiset tavarat roiskuvat ja sottaavat. Ja valkoinen toimii hienona kontrastina punaiselle. Hällän lavakin on fiksusti verhoiltu pressulla. Varsinaiset verikekkerit siis, ja aika munarikkaatkin. Varsinkin lopussa kun aletaan riisumaan vaatteita ja varautumaan uimalaseilla koska nyt lentää veri!

Esiintyjät ovat tarpeistopöydän takana kuin kokkiohjelmassa ikään, ja ehkä tämä vähän sellaistakin muistuttaa. Cédric Lord on suunnitellut lavastuksen. Tekstiplanssit ovat englanniksi, mutta vilahtaa siellä suomikin. Kuvissa on muuten toinen esiintyjäkaksikko, eivät nämä Tampereella nähdyt.

Macbethin juonikuviot käydään kaikki läpi, vaikkei puhutakaan mitään. Sen sijaan musiikki puhuu! Biisejä, tai oikeastaan pätkiä niistä, kuullaan kymmeniä ja kymmeniä. Klassista, diskoa, jazzia, säkkipillejä. Björkin It's Oh So Quiet ja Simon & Garfunkelin Sound of Silence sekä alkuperäinen Ghostbusters-tunnari (toki kun Banquon haamu näyttäytyy ensimmäisen kerran). Ihan himpskatin hienosti mietittyjä nämä musiikit.

Vaikka tämä on periaatteessa nukketeatteriesitys niin nukettajat ovat itsekin varsin aktiivisesti mukana ihmishahmoinakin. Hienoja oivalluksia ja ideoita koko esityksen ajan, sai hykerrellä katsomossa onnesta. Prologeissa esitetään Macbethien arki ensikohtaamisesta seksielämään (aggressiivista panemista) ja siihen kontrastina Banquon ja Macduffien perhearki (herkkää ja hellää lintujen liverryksen säestyksellä). Ne munat ovat tässä avainasemassa (ne ovat siis lapsia, jotka joko saavat kölliä isossa kimppapedissa sisarusten kanssa, tai vastaavasti rikkoutua jo heti synnyttyään).

Ei tämä pelkkää naurua ja auringonpaistetta toki ole. Macbethin ja Ladynsä lapsettomuus kalvaa pariskuntaa selvästi ja vallanhimo toki myös. Mutta oli tämä kyllä hilpein versio näytelmästä minkä olen nähnyt kirjaimellisesti kymmeniä kertoja lavalla. Aivan huippu! Esitys on jo kiertänyt useita vuosia maailmalla, ja toivon hartaasti että sen vielä joskus jossain kohtaisin. Meni heittämällä mun Macbeth-suosikkitulkintojen kärkijoukkoon.

Esityskuvien copyright La Fille du Laitier. 
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Fanny ja Alexander /Helsingin kaupunginteatteri 17.11.2022

Heti kärkeen nolo tunnustus: en ole nähnyt Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexanderia. Noin, tuli heti kärkeen kerrottua tämä. Muitakin isoja aukkoja sivistyksessäni toki on, mutta ruotsalaisen kulttuurin tuntemukseni on kyllä luokattoman huonoa. Bergmanin elokuvista olen nähnyt kyllä Seitsemän sinettiä, ja varmaan muutaman muunkin, ainakin Mansikkapaikka tuli mieleen. Vaan eipä hätiä mitiä, sillä tämän Helsingin kaupunginteatterin näytelmäversion jälkeen tunnen olevani sivistynyt ja sivistetty, monellakin tapaa. Ehdottomasti yksi vuoden 2022 teatteritapauksia!

Ja miten tästä voisi olla pitämättä! Yksi suosikkiohjaajistani Paavo Westerberg, upea näyttelijäporukka, taitavat muut tekijät. Ainoa pieni miinus todella pitkästä esityksestä, mutta aika kului niin nopsaan ettei sekään haitannut. Ensi-illassa päästiin about 3 tuntiin ja 40 minuuttiin mikäli oikein muistan. Älkää silti antako sen karkoittaa teitä katsomosta, koska tämä esitys pitää otteessaan liki koko keston ajan!

Fanny ja Alexander kertoo Ekdahlien laajasta ja monimuotoisesta perheestä, lähinnä sisarusten Fanny (Elena Leeve) ja Alexander (Olavi Uusivirta) näkökulmasta. Taiteellinen, värikäs ja iloinen lapsuudenkoti rikkoutuu Oscar-isän (Pekka Huotari) äkillisen kuoleman jälkeen. Emilie-äiti (Anna-Maija Tuokko) päättää mennä uudelleen naimisiin ankaran piispa Vergeruksen (Eero Aho) kanssa. Ja näin ollen villit ja vapaat lapset joutuvat jättämään entisen elämänsä ja muuttamaan todella ankeaan ympäristöön, jossa piispan sukulaiset piinaavat lapsia. Talossa asuu piispan äiti (Aino Seppo), sisar (Helena Haaranen) sekä kotiapulainen Justina (Leena Rapola) jotka ovat kaikki syvästi uskonnollisia ja kieroonkasvaneita näemmä muutenkin, ainakin lapsen (ja katsojan) silmin nähtynä.

Riehakkaan monimuotoisesta perheidyllistä (missä toki on omat koukeronsa, mutta lapsen silmiin elämä on huoletonta ja täynnä tapahtumia) siirrytään suoraan maanpäälliseen helvettiin ja äitikin tuntuu vain liehakoivan uutta puolisoaan. Lapset jäävät vähän oman onnensa nojaan ja isäpuolensa rangaistaviksi. Monen mutkan, kiemuran ja vippaskonstin jälkeen he pääsevät paikasta pois ja päätyvät piilotetuiksi mystisen juutalaisen perhetutun Isak Jacobin (Jouko Klemettilä) ja tämän yhtä outojen sukulaisten Ismaelin (Emmi Pesonen) ja Aronin (Rauno Ahonen) luokse. Isak onkin aika sutki kauppamies!

Fanny ja Alexander on varsinainen runsaudensarvi, josta riittää ammennettavaa varmasti useammallekin katsomiskerralle. Mukana on paljon teatterintekemistä (Ekdahlien perhe pyörittää teatteria), taikaa, maagisia elementtejä, viittauksia Bergmanin elokuviin, todella paljon silmäkarkkia ja visuaalista viihdettä. Se on sukukronikka mutta ennenkaikkea tarina muuttuvasta lapsuudesta, mielikuvituksen voimasta. Lasten näkökulma on vahva ja moni asia näyttäytyy siten outona, maagisena tai todella pelottavana. 

Varsinkin Alexander on hyvin vilkkaalla mielikuvituksella ja kapinahengellä varustettu poika, jonka nujertamisen isäpuoli tuntuu ottavan elämäntehtävänä. Alexander on saanut lahjaksi kaitafilmikameran ja hahmottaa maailmaa sen läpi kuvaamalla. Katsoja tulee temmatuksi pojan mielikuvitusmaailmaan, ja voi vain miettiä mitkä tapahtumat ovat oikeita, ja mitkä sepitettä. Uusivirta on kyllä pistämättömän hyvä roolissaan, sekä heittäytyvänä ja avoimena että myöhemmin pelokkaana ja uhmakkaana. Fanny jää monessa veljensä varjoon, mutta Leeve on aina niin raikas ja herkkä tulkitsija että olen silti ihan myyty.

Westerberg onnistuu todella hienosti luomaan värikkään ja boheemin Ekdahlien hurlumhein ja siihen kontrastina puritaanisen piispanlinnan. Ekdahleilla rakastetaan, petetään, juonitaan, juhlitaan ja riidellään. On rahapulaa ja rakastajattaria, lapsetonta liittoa ja tunteiden purskahtelua. Rea Mauranen suvun Helena-matriarkkana juonii taustalla, hyväntahtoisen lämpimästi, samalla eläen omaa elämäänsä "salarakkaansa" Isakin kanssa, kurittoman perheensä keskellä. Mainio roolityö! Helenan pojat eli heti alussa kuoleva Oscar palaa vielä lavalle ainakin muistoissa, huikentelevainen Gustav Adolf (Santeri Kinnunen) sotkeutuu naisiin - mm. nuoren sisäkön Maj'n (Veera Anttila) kanssa - ja tämän vaimo Alma (Raili Raitala) ei tunnu piittaavan puolisonsa kuvioista sekä kolmantena talousasioiden kanssa kamppaileva Carl (Jari Pehkonen), joka on onnettoman oloisessa liitossa saksalaisen Lydian (Sanna-June Hyde) kanssa. 

Ihana sekalainen sakki, vaikka aluksi on hieman haastetta teosta ennakkoon tuntematta selvittää kuka on kuka ja kenen kanssa. Onneksi tämäkin on huomioitu hyvin (mainiot kertojaratkaisut!), mutta käsiohjelmaan olisin kaivannut vaikka sukupuuta.

En ihan ymmärrä miksi tämä mielletään jouluiseksi tarinaksi; joulunviettokohtaus on kuitenkin aika pieni osa kokonaisuutta. Mainiota menoa siinä on kyllä. Hauska on ylipäätään seurata miten Fanny ja Alexander seuraavat aikuisten touhuja, kuvaavat niitä, leikkivät käsinukeilla seksiakteja, kuvittelevat itse loput kun heille ei kerrota asioita. Pienillä padoilla on korvat, ja myös silmät. Alexander on enemmän toimija, Fanny komppaa. Näemme paljon pysähtyneitä kohtauksia, jotka heräävät yhtäkkiä henkiin, kertojan toimiessa "käynnistäjänä". Tapahtumat sijoittuvat 1900-luvun alkuun, mutta tarinahan on aika ajaton. 

Alunperin tässä piti olla mukana myös Esko Salminen (Isak Jacobin roolissa) mutta hän joutui jäämään pois. Korona siirsi ensi-iltaa parilla vuodella ja osittain tämäkin vaikutti poisjääntiin. Olisi ollut kyllä mainio lisä loistavaan miehitykseen. Ensemble on kyllä mielettömän taitavaa sakkia. Eero Ahon sadistinen piispa jää mieleen todella hyytävänä suorituksena. Kun tämä ystävällisenä perhetuttuna kovistelee Alexanderia valehtelusta, niin katsoja jo aistii mitä miehen näennäisen tyynen pinnan alla kuplii. Silti se ei valmistanut siihen mitä tuleman pitää, millaiseen kauhulinnaan rakastunut Emilie lapsineen muuttaa. Ei ainoastaan se että ylellinen ja aika vauraskin elämä pitää jättää taakse, rakas teatteri mukaanlukien. Mutta lastenkin pitää luopua leluistaan. 

Mutta sitä se rakkaus kai teettää, koska Emilie suostuu kaikkeen. Ja pian piispalla on oiva kiristysväline häneen. Piispan taktiikka vaihdella lempeyttä äänessään julmaan huutoon on toimivaa, ja Aho on tässä ihan mestari. Rottinkinen mattopiiska ja risiiniöljy ovat lastenkasvatuksen kulmakivet tässä taloudessa, pimeästä komerosta puhumattakaan.

Kaikkien Bergman-elokuvaviittausten lisäksi Shakespeare ja erityisesti Hamlet ja Macbeth ovat isosti mukana. Jotenkin koko tarina vertautuu Hamletiin (missä Alexander on Hamlet) vai teenkö ylitulkintoja Shakespeare-päissäni? No, mä näin näissä paljon samaa. Ja loppu on hiljaisuutta, sanoo Alexanderkin kummitusjuttuja kerrottaessa.

Antti Mattilan huippulavastus on ihanan kaksijakoinen. Yltäkylläiset Ekdahlien huoneet pyörivät ympyrää (helkkarin huikeaa pyörön käyttöä) iloisesti ja kontrastina piispanlinna on karu ja tyly, sekä ennenkaikkea harmaa. William Ilesin valot tukevat tätä upeasti. Valojen ja varjojen vuoroleikki on tyylikästä. Lopuksi taas Jacobien talossa on mystiikkaa ja krumeluuria, mutta ei se mikään valoisa paikka ole, vaan sokkeloinen ja jännä. Valon ja äänen käyttö on karmivan hienoa piiskauskohtauksessa. Myös Anna Sinkkosen puvustus noudattaa tätä kaksijakoa: Ekdahlit pukeutuvat vaaleisiin ja juhlaviin asuihin, on ilmavuutta ja kauneutta. Piispan taloudessa kaikki on harmaan puritaanista. Siinä missä Ekdahlit juhlivat ja valvovat, piispalla ollaan aamuvirkkuja. Jaana Nykäsen naamiointi on myös nappisuoritus. Niin ja puvuista vielä sekin että nimihenkilöiden nykyaikainen nuorisovaatetus on hauska yksityiskohta; nyt ei olla merimiespuvuissa!

Sanna Salmenkallion säveltämä musiikki, ja äänisuunnittelu (jota Jaakko Virmavirta ollut myös tekemässä) on aivan mahtavaa. Sekin tukee tätä kaksijakoisuutta: iloista, hilpeää ja kevyttä alussa ja tummasävyistä piispalassa. Jacobien parissa kuullaan juutalaismusiikkia, ja kun Emilie purkautuu asioistaan niin sitä säestää lempeä huilu (Bachia?). Musiikki on siis monipuolista ja tarkkanäköisesti kaikkeen sovitettua. Huima teknokilkatus (Pacman-henkinen) loistavassa videopelikohtauksessa on piste iin päällä. Välillä äänisuunnittelu valtaa koko teatterisalin, upeaa! Harvinaisen hienoa näyttämömusiikkia kyllä koko esitys, ja monipuolinen livebändi myös, mistä iso kiitos.

Toinen näytös alkaa kolkosti: kaksi pientä harmaisiin puettua lasta valtavassa harmaassa salissa ypöyksin. Siitä siirrytään suoraan jo mainittuun Pacman-pelikohtaukseen missä mustapukuiset kirkonmiehet ajavat lapsia takaa, huh mitä menoa! Katsojan tunteita riepotellaan alhaalta alhosta korkealle taivaisiin ja takaisin. Koreografia ei ole käsiohjelmassa mainittu, mutta kuka liikekielestä vastaakaan niin kiitos siitä! Tanssivat viikatemiehetkin olivat mainioita.

Kun Gustav Adolf lopussa pitää hienoa puhettaan tuplaristiäisissä ja yhteen kokoontuvat Ekdahlit viettävät taas yhtä juhlahetkeä niin siinä saa taas pýyhkiä silmäkulmiaan katsomossa. Upea musiikki kruunaa tämänkin kohtauksen.Jos haluat hemmotella itseäsi visuaalisesti tyrmäävällä, maksimaalisesti kaikkea täyteen pakatulla esityksellä, niin suuntaa Helsingin kaupunginteatteriin. Odotukset olivat korkealla, ja ne todellakin täyttyviät - ja menivät varmaan vähän ylikin. Fanny ja Alexander on teatteria isolla T:llä. Se on valoisa, se on traaginen ja se on pakahtuttava. Hienoa ensemble-näyttelemistä ja myös yksittäisiä mieleenpainuvia roolisuorituksia. Westerberg on taas kerran näyttänyt osaamisensa koko kirjoa ja loihtinut aivan huipputaidetta. Ei tämä kyllä perheen pienimmille sovellu, mutta muille kyllä. 

Haluan ehdottomasti nähdä tämän uudelleen, sen verran väkevän jäljen se jätti sieluuni. HKT mainostaa tätä sanoilla spektaakkeli täynnä elämänvoimaa - aika nappikuvaus. Mene ettet kadu. Niin hieno!!

Esityskuvien copyright Otto-Ville Väätäinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Something Rotten / Lahden kaupunginteatteri 9.10.2022

Ah, tämä on kyllä eittämättä yksi hulvattomimpia ja hauskimpia tuoreehkoja musikaaleja mitä olen päässyt näkemään. Mainiota että toiveeni toteutui näin pian, nimittäin kun Something Rotten nähtiin Seinäjoella Törnävän kesäteatterissa kesällä 2021, niin toivoin että joku toinenkin teatteri tarttuisi siihen ja tekisi vielä ei-kesäteatteriversionkin. Ja hienoa että Lahden kaupunginteatteri toteutti tämän! 

Juonihan on ihan hömppää, mutta kaiken ytimessä on musikaali, miten se saa taiteenlajina alkunsa ja millaisia kliseitä musikaalit sisältävät. Something Rotten nauraa remakkaasti itselleen ja koko genrelle. Mikko Koivusalon ansiokas suomennos jaksaa edelleen hykerryttää, ja Ilkka Laasonen ohjaa porukkaa taiten.

Shakespearen aika oli monellakin tavalla kiinnostavaa ja isot yhteiskunnalliset kontrastit tulevat tässäkin esityksessä hyvin esiin. Meillä on hanttihommia tekevä vähävarainen veljeskaksikko, ketkä koittavat saada jalansijaa Lontoon teatterimaailmassa. Mutta kun pahuksen Shakespeare (Tuomas Korkia-aho), tuo armoitettu lyyrikko ja kansan rakastama diiva, vie aina voiton, suosion - ja naiset. Vaan ovatko kaikki hienot näytelmät ja sonetit todellakin lähtöisin hänen omasta sulkakynästään, vai alkaisiko mestarin runosuoni hieman ehtyä? Ja mistä ihmeestä voisi löytää uutta hyvää kamaa julkaistavaksi?

Retu Perä (Mikko Pörhölä) on teatterimies ja Ruune Perä (Mikael Saari) tämän runoja rustaava velipoika, joka asustaa Retun ja tämän maanläheisen Bea-vaimon (Henna Wallin) nurkissa poikamiehenä. Veljekset kehittelevät musikaalihommia hieman ehkä arveluttavinkin keinoin, Retun turvautuessa asiassa jopa Nostradamukseen (Tomi Enbuska). Vaan ei siitäkään hyvää koidu, ja kieltämättä tulevaisuuden näkeminen voi olla vähän utuista ja näinpä Omelet-musikaali jää ilahduttamaan vain meitä katsojia. Sen lisäksi haluaisin kovasti nähdä musikaalin nimeltään Musta Surma.

Oman lisänsä maukkaaseen soppaan tuovat puritaanit ja erityisesti ihastuttava Portia (Tuuli Paju) johon Ruune kirjaimellisesti törmää, sekä tämän jyrkkämielipiteinen isä Veli Jeremia (Mikko Jurkka). Värikästä sakkia täydentää myös esiintyjänurasta haaveileva rahanlainaaja Shylock (Aki Raiskio), mesenaatti Lordi Clapham  (Teemu Palosaari) ja välisoittoja lurautteleva minstreli (Miikka Wallin). Ja sitten on vielä loistava 12-henkinen ensemble joka taipuu moneen, ennenkaikkea näyttäviin joukkokohtauksiin. Jyri Numminen on laatinut niihin lennokkaat koreografiat; erityisesti steppinumerot sykähdyttivät sydänalaa.

Näyttelijäjoukko tekee tasaisen varmaa työtä. Erityisesti Aki Raiskio teatteriin intohimoisesti suhtautuvana Shylockina iskee, samoin Mikko Jurkan kiihkoisa kirkonmies. Henna Wallinilla oli mukavasti lavakarismaa ja lauluääntä ja Mikael Saari on oivallinen hieman neuroottisena runosieluna.

Sari Suomisen värikylläinen, kekseliäs ja ajan henkeä kunnioittava puvustus on silmäkarkkia ja erilaisia pukuja kyllä nähdään valtava määrä. Erityisesti lordi Claphamin pinkki röyhelöpuku jäi mieleen. Ei kaikki toki pelkkää brokadia ja samettia ole, mutta rahvaankin rytkyt ovat pieteetillä suunniteltuja. Pekka Korpiniityn lavaste-elementit liikkuvat näppärästi ja luovat hyvin autenttisen Lontoo-tunnelman, pienellä Broadway-twistillä.

Something Rotten on erityisen hauska jos on musikaalien ja/tai Shakespearen ystävä (ja tietää tämän tuotannostakin jotain). Bongattavaa nimittäin löytyy. Musiikki on monipuolista ja tyylisuuntia laidasta laitaan edustavaa. Kyllä nämä biisit jäävät jopa päähän soimaan. Moitittavaa löydän paikoitellen heikosta miksauksesta/äänentoistosta, koska sanoista sai paikoitellen aika huonosti selkoa.

Kyllä nyt kannattaa siis piipahtaa Lahdessa nauttimassa. Svengiä ja silmäkarkkia koko rahalla!

Esityskuvien copyright Aki Loponen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Hamlet / Kansallisteatteri 5.3.2022

Shakespearen Hamlet, tuo minulle haastava näytelmä. Aina uudelleen ja uudelleen löydän itseni eri teattereista sitä katsomasta, vaikkei se minua kummemmin sykähdytäkään. Ja aina silti löydän siitä jotain uutta, jotain sellaista miksi se taas kannatti katsoa. Vaikka eikö tämä ole nyt niin nähty. No pakkohan se on aina käydä katsomassa, kun työryhmässä on aina joku kiinnostava juttu että miksi. Ohjaaja, lavastaja, näkökulma, näyttelijä... Tällä kertaa Kansallisteatteri on juhlavuonnaan tarttunut klassikkoon.

Eikä taaskaan tarvinnut katua. Ohjaaja Samuli Reunanen on dramatisoinut tekstin Aina Bergrothin kanssa käyttäen Matti Rossin suomennosta. Ja millä tavalla tätä onkaan tuoreistettu! Ensinnäkin kieli. No onhan se Shakespeare läsnä tottakai, mutta kieli on kokonaan uuditettu, käynyt raikkaan kasvojenkohotuksen. Mukana paljon englantia, katukieltä, uusia sanoja. Sopii tähän esitykseen ja tähän päivään kyllä hyvin, mutta saattaa siellä jokunen kielipuristi väännellä katsomossa käsiään! Kieltämättä ne jotkut jutut omaankin korvaan vähän takertuivat, mutta... Hyvä teksti kestää voimakkaampaakin muokkausta.

Kaisa Rasilan moderni lavastus yhdistelee rakennustelineitä, harsomaisia muovikankaita, teollista rouheaa ilmettä. Muutoksen ja keskeneräisyyden aika on vahvasti läsnä. Keskellä lavaa valtava kanto, jota sitten raijataan pois, kuin muistona kuolleen kuninkaan väistyvästä perinnöstä. Esitys tursuaa energiaa monellakin tavalla. Vähän kitschiä, vähän liikaa sitä ja tätä, mutta silti samaan aikaan pelkistettyä.

Välillä tuntuu että olisin eksynyt sisähuvipuistossa pidettyyn rockkonserttiin tai johonkin poikkitaiteelliseen spektaakkeliin. Menoa ja meininkiä lavalla riittää mutta sopivissa hetkissä on kyllä niitä tunnelmallisia suvantokohtiakin. Auli Turtiainen on ammentanut puvustukseensa teatterin arkistojen aarteita, kymmenistä vanhoista esityksistä. Hienoa kierrätystä! Paljon on myös uutta: vartaloa nuolevia kiiltäviä jumpsuiteja, kimallusta ja hörhelöä, rokki- ja klubimeininkiä.

Sami Hassisen äänisuunnittelu on vahvasti kytköksissä Timo Kämäräisen musiikkiin. Lavan reunalla on pienen bändin kotipesä, ja siinä Kämäräinenkin operoi instrumenttejään, samalla myös Horatiota esittäen. Minulle Horatio on aina ollut haasteellinen hahmo ja usein ohjaajat eivät oikein ole tienneet mitä hänen kanssaan tekisi. Nyt oli hyvä ratkaisu: Horatio keskittyi olemaan kyllä läsnä, mutta lähinnä soittaen. Hän on Hamletin muusikkokaveri, ja puhuu hyvin niukasti. Oivallisesti toteutettu! Ja kun nyt Kämäräisessä ollaan: hänen käsialaansa ovat ne noin parikymmentä biisiä mitä esityksessä kuullaan. Jes! On tässä toki ihan vanhoja tuttujakin biisejä, mutta hauskan sovitusmankelin läpi käyneinä.

Isossa osassa on myös Erno Aaltosen valot ja Pyry Hyttisen videot. Varsinkin loistevaloja hyödynnetään paljon; ne luovat osaltaan sitä karkeaa teollisuus/keskeneräisyysilmettä. Stroboja ja välkettä piisaa kyllä. Jännä valokohina Hamletin isää valaisemaan on kiinnostava (joskin ehkä pidemmän päälle silmille aika raskas) tehokeino. Tykkään miten hienosti projisoinnut heijastetaan röpelöisille rakennustelinepinnoille ja niistä roikkuville muoviriekaileille niin että lopputulema on epätasainen.

Tämä moderni Hamlet tavoittaa varmaan aika hyvin tämän päivän nuoret. Mukana on paljon viittauksia ja kädenojennuksia nykykulttuuriin ja kaikki on vedetty heteronormatiivisuuden luutuneet käsitykset romukoppaan heittäen. Siinä missä Ofelia on yleensä vähän taustapuolen statisti, on hänellä nyt iso rooli. Hän on toimija, ei alistettu Hamletissa roikkuva räsynukke. Aktiivinen ote asioihin, napakka sanavalmius ja oman elämänsä haltuun ottava Ofelia tarjoaa samaistumispintaa monenlaisille nuorille. Ja Fanni Noroila on ihan kamalan hyvä valinta tähän rooliin! Langanlaiha olemus kantaa itseään pystypäin, ja tuo lopulta myös Ofelian henkisen romahduksen hienosti esille. Siinä missä Hamlet saattaa esittää hullua, ei Ofelialla ole tätä mahdollisuutta. Hän vain murenee. 

Ja jos on Ofelia nostettu keskiöön, on selkeästi veljensä Laertes (Aleksi Holkko) saanut myös upgreidauksen. Laertes on Hamletin kaveri, ja ei tässä mitenkään edes vihjailla heidän lähemmästä suhteestaan, vaan näytetään suoraan. Hamlet-Ofelia-Laertes muodostaa tiiviin kolmikon, jossa leikitellään ja juhlitaan täysiä. Kimppakivamaista mallia hyödynnetään myös esityksen mainoskuvastossa. Ja taas saattaa konservatiivisimmat katsojat kävellä väliajalla ulos. Holkko on myös fyysisesti täydellinen veli Ofelialle; pitkiä, laihoja ihmisiä joita on puvustajan helppo pukea androgyynin näyttävästi. Laertes on näkyvästi mukana alussa ja taas lopussa.

Liikettä ja liikunnallisuutta, ja myös tanssillisuutta on paljon, koreografi Ari Nummista onkin konsultoitu (hyvä niin). Koko esitys on hyvin fyysinen. Hyvin yleisöä mukaan ottava myös. Jos kohta Horatio toteaa: "Armollinen herra, nyt on outoa menoa" - kuvastaa hyvin koko esitystä! Pieni hauska yksityiskohta on myös siinä kuka saa pitää ikonisen Olla vai ei olla -puheen. Aika on tosiaan sijoiltaan. 

Olavi Uusivirta on mielenkiintoinen, ja täysin nappivalinta Hamletin haastavaan rooliin. Hän on täysiverinen esiintyjä, rocktähti ja näyttelijä samassa hahmossa. Fyysinen Hamlet, joka osaa tuoda esille ne hahmon monet puolet. Hän osaa heittäytyä, ottaa yleisönsä. Taitavasti hän tuo taas jotain uutta tähän ikoniseen rooliin. Hieno työ! Ja totta puhuakseni, en vähempää odottanutkaan. On myös mielenkiintoista että hänen oma isänsä Matti Uusivirta nähdään Hamletin isänä. Tämän haamu on kömpelö, kostonhimoinen ja jotenkin säälittävän surumielinen. 

Siinä missä tämä Reunasen Hamlet-tulkinta korostaa nuorison rooleja, jäävät vanhemman polven edustajat hieman sivuosaan. Esa-Matti Longin Polonius on pöhköläinen reppana (as usual) ja tämän haudankaivaja lakonisen humoristinen (ja mikä kantribiisiveto!). Hamletin äitinä Gertrudena Paula Siimes jää eniten sivuun, ja äidin ja pojan merkittävät kohtaukset eivät säväytä isommin ainakaan minua. Heidän välisensä kemia jää ohueksi. Timo Tuominen on juonitteleva Claudius, ja tässä roolissa on jo yritystä.

gg

Paljon on juonta tiivistetty, muokattu, henkilöitä karsittu jne. Osa näistä ratkaisuista toimii paremmin, jotkut ehkä eivät. Kaikki Norja-kuviot, Marcellukset ja Fortinbrasit on hävitetty kokonaan. Näyttelijäseurueen deletointi on hyvä veto! Sen sijaan näytelmäkirjallisuuden takinkääntäjäkaksikoista tunnetuimmat kaverit eli Guildenstern (Ola Blick) ja Rosencrantz (Karlo Haapiainen) suorittavat muiden velvollisuuksiensa ohella nämä näyttelijäöseurueenkin hommat. Ihan kelvosti vielä! Punaiset klovninenät pienenä nyökkäyksenä Kansallisteatterissa samaan aikaan pyörivälle Red Nose Companyn Aleksis Kivelle?

Vaikka istunkin aika takana, tunnistan Ofelian mukanaan kantaman kirjan kansikuvasta (David Foster Wallacen Päättymätön riemu) - mitäköhän tulkintoja tästä voisi vetää? Monenlaista pientä juttua ja jippoa on haudattu mukaan koko esitykseen - varsinainen runsaudensarvi kyllä. Toisaalta onko kaikkea jo hieman liikaakin?

Reunasen Hamlet on 2020-luvun versio, queer, feministinen, nuorisoversio, rockversio, raikas ja ei vähäistäkään määrää tunkkainen. Aistikkuutta ja räväkkyyttä sopivassa suhteessa. Se on myös äänekäs ja hieman sekava, mutkia oikova ja paikoitellen ehkä liiankin räyhäkkä. Makuasioita. Varmasti tulkinta joka tulee jakamaan katsojien mielipiteet tehokkaasti kahteen leiriin. Paljon hienoa ja uutta. 

Tapahtumat etenevät välillä aika nopeasti, ja lavalla nähdään jo liekinheitintä, käsiasetta ja machete-veistä. Alan miettimään millainenkohan mahtaa olla lopun kaksintaistelukohtaus Hamletin ja Laertesin välillä. Mikä lie miekat korvannut, vai nähdäänkö tämmöistä lainkaan. 

Kolme tuntia on pitkä aika, ja jostain biletyskohtauksista olisi voitu hieman nipistääkin lyhyemmäksi. 

Kenelle tätä voi suositella? Nuorille, koululaisille, tämän päivän ihmisille. Niille jotka kaipaavat klassikoiltaan rouheita uusintatulkintoja ja ketkä eivät pelkää heittäytyä uuden vietäväksi. Kyllähän tämä hieman sulattelua vaatii tämmöiseltä paatuneemmaltakin Hamlet-katsojalta. Mutta vaikka jo pelkästään Olavi Uusivirran karisman takia kannattaa suunnata Kansallisteatteriin!

Esityskuvien copyright Yehia Eweis.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Shakespeare-symposiumi / Klockriketeatern 14.9.2020

Tämä tapahtuma siirtyi keväältä, koronan tieltä, mutta onneksi nyt sentään saatiin pidettyä. Iso kiitos Klockriketeaterenille organisoinnista! Ohjelma oli muutoksista huolimatta kiinnostava, ja tulossa myöhemmin kuunneltavaksi Klockrikenin podcastiin. Hyvä!

Vieraina symposiumissa olivat Shakespearen tutkija ja opettaja Niko Suominen Tampereen yliopistolta, loppuvuodesta Julius Caesarin ohjaava Carl Alm sekä etäyhteyden päässä TTT:lle Hamletin juuri ohjannut Otso Kautto ja mm. RSC:lle paljon Shakespearea ohjannut John Caird. Kansallisteatterin dramaturgi Eva Buchwald toimi keskustelun vetäjänä. Ensin jokainen sai kertoa omasta aiheestaan, ja sitten saatiin ihan yhteistä keskustelua ja debattia aikaiseksi.

Niko Suominen puhui ensin Julius Caesar -näytelmästä ja siitä miten historia peilautuu näytelmässä. Shakespearen päälähde näytelmälle oli Plutarkhoksen tekstissä. Suomisen mukaan "Julius Caesar is a play about double standards and mansplaining". Caesarin ja Brutuksen suhteen laadusta saatiin aikaan pientä keskustelua Cairdin kommentoitua asiaa. Todella kiinnostava puheenvuoro Nikolta!

Carl Alm avasi kiinnostavasti siitä kuka oikein on näytelmän päähenkilö. Onko se Julius Caesar joka esiintyy vain kuudessa kohtauksessa ennen murhaansa. Vai Brutus, jolla on paljon repliikkejä. Vai kenties Marcus Antonius tai Cassius? Koska näytelmästä puuttuu Hamletin kaltainen selkeä päähenkilö, niin joidenkin mukaan kirjoittamisessa on suorastaan virhe. Mutta Alm on eri mieltä, kukaan henkilöistä ei voisi olla olemassa ilman toista. Näytelmässä on monta narratiivia ja voimme valita mitä niistä seuraamme. Hän löytää teoksesta myös paljon huumoria (ja lupaa tuoda sitä myös näyttämölle). Caird oli eri mieltä huumorista, mutta saapas nähdä. Almin ohjaama Julius Caesar nähdään Klockriketeaternissa 13.11. alkaen, ja myöhemmin suomeksi Espoon kaupunginteatterilla.

Alm on kiinnittänyt huomiota myös Brutuksen unettomuuteen ja miten tärkeä asia se on näytelmässä. Ja Shakespeare vitsailee siitä ympäröimällä Brutuksen ihmisillä jotka nukkuvat ja nukahtelevat jatkuvasti. Almista tässäkin on absurdia huumoria ja hänen mieleen tuli John Cleese Brutuksena ja muu Monty Python  -ryhmä nukkumassa ympärillä. Myös ajankäyttö sekä lapsien poissaolo näytelmästä ovat kiinnittäneet Almin huomion.

       

John Caird aloitti oman osuutensa kommentoimalla aiempia puheenvuoroja. Hänen mukaansa Shakespearen bi/panseksuaalisuudesta ei ole olemassa mitään konkreettisia todisteita. Kaikki mitä tiedämme, tai luulemme tietävämme, on saatu hänen kirjoittamistaan teksteistä, runoista ja näytelmistä. Ja koska Shakespeare oli myös näyttelijä, hänen oli helppo kuvitella olevansa joku muu. Oli se sitten nainen, homo, ulkomaalainen tai aristokraatti. Ja aristrokraateista puheenollen, nämä tiesivät hevosurheilusta ja villieläinten tappamisesta enemmän kuin kirjoittamisesta. Tämä liittyi taas siihen olisiko joku aatelinen kirjoittanut Shakespearen näytelmät, tai ylipäätään joku muu kuin Shakespeare.

Caird arvelee että Shakespeare kirjoitti näytelmänsä näyttelemällä kaikki roolit itse. Ja lisäksi hän oletettavasti kirjoitti kävellessään, kuten maanmiehensä Charles Dickens.

Näytelmien kategorisointi on vaikeaa. Missä on tragedia Julius Caesarissa tai komediallisuus Venetsian kauppiaassa? JC on oikeastaan näytelmä demokratiasta ja tyranniasta, ei niinkään henkilöstä nimeltä Julius Caesar. Ohjaajalle haastetta on tehdä näytelmästä kiinnostava, jos siinä ei ole selkeää sankaria tai päähenkilöä.

Caird kehui myös vuolaasti Ingmar Bergmania, myös Shakespeare-ohjaajana. Lisäksi saimme kiinnostavia näkökulmia Shakespearen kääntämisestä ja eri kulttuureissa esittämisestä. Caird on ohjannut paljon esityksiä Tukholman Dramateniin ja eri japanilaisiin teattereihin myös. Aiemmin Shakespearen näytelmät käännettiin saksasta ruotsiksi eli toisen kielen kautta. Itse hän oli tekemässä Tsehovin Vanja-enoa Japanissa, mutta ei ollut olemassa käännöstä venäjästä japaniksi, vaan teksti oli käännetty englanninkielisestä näytelmäversiosta. Shakespearen näytelmän kesto suoraan japaniksi käännettynä olisi 6-7 tuntia pitkä. Siinä on kääntäjille haastetta, löytää juuri ne oikeat sanat kohdekielellä. Maailma tarvitsee lisää Shakespeare-kääntäjiä!

Viimeisenä ääneen pääsi Otso Kautto ja hän avasi enemmän Työviksen Hamlet-versiossa olevaa Ofelian raskautta. Yrtit mitä Ofelia luettelee ja jakaa ihmisille, niin joitain niistä on muinoin käytetty abortin teossa. Siitä tuli ajatus ottaa asia mukaan esitykseen. Mitä kaikkea siitä seuraa jos Ofelia olisin raskaana Hamletille? Hamletin äiti Gertrude menettää tulevat lapsenlapsensa Ofelian kuoleman myötä. Samalla menee myös perijä kruunulle. Työviksen ratkaisussa Claudius on aika nuori, liki Hamletin ikäinen. Ja lisäksi haluttiin että Hamletin isä haamuna on läsnä lavalla paljon. Hamletissahan on monta perhettä; Hamletin oma, ja lisäksi Poloniuksen perhe, sekä toki Fortinbras sukuineen. Perhetarinat korostuvat Kauton Hamletissa.

Paneelikeskusteluosiossa puhuttiin kaikenlaista, siitä miten Cairdin mielestä yliopisto tappoi Marlowen luovuuden, all-female-cast Shakespeare-versioista. Kuinka äkäpussi kesytetään -näytelmä on Cairdin mielestä Shakespearen kostonäytelmä naisille (joku nainen kenkkuili tälle). No, aihanan voidaan toki kyseenalaistaa tätäkin tulkintaa, niin kiinnostava kuin se onkin. Puhuttiin myös naisista ja feminismistä ja miten Shakespeare muuttui vanhemmiten feministisemmäksi.

Yksi kiinnostava näkökulma oli teemojen syventäminen. Julius Caesar jatkaa samaa teemaa kuin Troilus ja Cressida, sitä vaan syventäen. Hamletissa katsoja miettii tietääkö Hamletin äiti Gertrude miehensä syyllisyydestä veljensä murhaan. Shakespeare pohti tätä, tekisikö Gertrudestakin syyllisen, mutta päätti sitten kuitenkin (Cairdin mukaan) jättää tämän viattomaksi tietämisen suhteen. Se olisi vasta toisen näytelmän aihe, ja niinpä Shakespere kirjoitti kuninkaanmurhan mukaan Macbethin ytimeksi.

Caird ei halua itse ohjata Julius Caesaria eikä Venetsian kauppiasta, koska ei tunne mitään sympatiaa yhtäkään niiden hahmoa kohtaan.

Hirveän kiinnostavan keskustelun (ja maukkaan välipalan) jälkeen saimme vielä nauttia Shakespearen tekstistä musiikin kera. Cembalisti-näyttelijä Elina Mustonen esitti englanninkielisen version (ensi-ilta!) Her Infinite Variety - Women of Shakespeare in Word and Music. Näin tämän muutama vuosi sitten, ja hieno oli silloin ja myös nyt. Upeasti esitetyt monologit useasta näytelmästä lomittuvat hienosti Elisabetin ajan musiikkiin, mitä Elina loihtii virginaalistaan. Tunnin mittaisen esityksen jälkeen vielä Klockriketeaternin taiteellinen johtaja Dan Henriksson haastatteli Mustosta ja teoksen toista dramaturgi/ohjaajaa Nely Keinästä. Johanna Freundlich on sitten se kolmas nainen tämän takana.

Kerrassaan mahtava iltapäivä ja ilta Shakespearen parissa. Paljon kiinnostuneita ihmisiä ja sellainen lämminhenkinen tunnelma. Kiitos järjestäjille!


Sain tapahtumaan ilmaisen pressilipun.
Kuvat otin itse.

Hamlet - rock-musikaali / Tampereen työväen teatteri 3.9.2020

Yhden asian voin taata: tämmöistä Hamletia ei ole ennen tehty!

Vaikka niitä versioita on tullut nähtyä lukuisia erilaisia, niin Hamlet rock-musikaalina on kyllä ihan uusi aluevaltaus. Aivan mahtavaa että Tampereen työväen teatteri ja tuoreehko johtajansa Otso Kautto on valmis tämmöiseen uuteen ja raikkaaseen näkökulmaan. Toivotaan todellakin että riskinotto kannattaa ja yleisö löytää tiensä teatteriin näinä vaikeina aikoina. Ehkei tämä Työviksen Hamlet kolahda kaikille, mutta kannattaisi silti ennakkoluulottomasti lähteä katsomaan. Klassikkoteksti kestää kyllä vaikka minkälaisia tulkintoja ja muunnelmia.

Ensimmäisenä lavalta vyöryy päälle uskomaton visuaalinen ilotulitus mitä Kimmo Viskari on tiimeineen loihtinut. Valtava mehiläiskennomainen pääkallorakennelma keskellä suurta, tyhjää lavaa. Lopuksi kallo hajoaa, kuin pikkuhiljaa pirstoutuva Hamletin mieli. Punasävyiset vaatteet ovat kiehtova yhdistelmä itämaista samurailookia ja 1600-luvun brittimuotia myllynkivikauluksineen. Tilkkutäkkimäisyyttä, juhlavuutta, näyttävyyttä. Pisteenä iin päällä vielä koreat kengät. Ja mikä vaate voi näin äänekkäästi julistaa asiaansa ja Shakespearen nimeä! Muuten lavastus on pelkistettyä, vaneripinnoitettu lattia ja muutamia irtoelementtejä. Harvinaisesti pyöröä ei käytetä lainkaan, mutta lavan nousevia ja laskevia elementtejä sitäkin enemmän, erityisesti toisessa näytöksessä. Emmi Puukka vastaa upeista kampauksista ja maskeista, taas voimakkaasti japanilaishenkeä näissä. Mutta esimerkiksi Gertruden kampaukset tuovat mieleen Elisabet I - hiusten punaista väriä myöten. Miten taidokkaasti toteutettu. Silmäniskuja erilaisiin kulttuureihin ja aikakausiin on tarjolla jos osaa katsoa.

Eero Auvisen säkenöivä valosuunnittelu hyödyntää hienosti pääkallokennostoa. Spottivaloja on aseteltu kuusikulmaisten elementtien väleihin ja koko rakennelma vilkkuu ja välkkyy kuin jalokivi. Lavalla siis todellakin silmä lepää. Äänisuunnittelusta vastaava Kalle Nytorp on myös onnistunut tehtävässään. Niin puhe kuin laulukin kuuluu todella selkeinä, äänenvolyymit musiikissa ovat maltilliset (mutta silti riittävän rokkaavat) ja kaikki oivaltavat ääniefektit todella upeita. Kitaristikaksikko vääntää myös hienoja lisäefektejä äänimaisemaan.

Näyttelijävalinnat ovat osuneet hienosti maaliinsa. Saska Pulkkinen on nuori, jäntevä ja erittäin liikunnallinen Hamlet. Akrobaattisiin temppuihin yltävä mies osaa myös laulaa viimeisen päälle. Tämä Hamlet ei ole hullu, vaan pohdiskeleva ja kykenevä muuttamaan käytöstään ja mielialojaan silmänräpäyksessä. Isän haamulta saatu tehtävä kostaa tämän kuolema on tärkeänä mielessä. Pulkkinen on kyllä erinomaisen hyvä.

Monessa Hamlet-versiossa naiset jäävät hieman etäisiksi. Hamletin nuori lemmitty Ofelia (Inke Koskinen) on alussa epävarma kikatteleva teinityttö, mutta myöhemmin löytää vakavammankin puolen itsestään. Tämä Ofelia ei paljoa isäänsä tai veljeään kuuntele vaan pitää oman päänsä. Koskisella on kaunis lauluääni ja valovoimainen läsnäolo lavalla - hieno opinnäytetyö Nätylle tämä. Petra Karjalainen on aina erinomaisen hieno musikaaliesiintyjä, ja tämän Gertrude on kyllä hyvä roolityö. Aluksi tuoreen aviomiehensä puheita toisteleva, epävakaa häilyvä höpöttäjä muuttuu kyllä draaman edetessä. Äidin ja pojan suhde on myös mielenkiintoinen; hyvin läheinen mutta myös ailahteleva.

Työviksen luottomusikaalimies eli Jari Ahola jää tällä kertaa hieman vaisuksi Claudiuksen roolissa, vaikka muheva rockääni onkin tallella. Tämän Claudius koittaa kyllä olla äijä mutta sortuu omaan näppäryyteensä. Sen sijaan Polonius (Pentti Helin) on mies paikallaan! Kerrassaan hurmaavan roolin tekevä Helin teputtaa ja räppää, riimittelee ja liehakoi. Ihmeen elastisesti iso mies liikkuu ja varastaa kyllä kaikki kohtaukset missä esiintyy. Polonius on monesti jotenkin ressukka tai liian lipevä tai muuten vaan väritön, mutta ei tässä esityksessä. Ihana!

Jussi-Pekka Parviaisen Laertes on kuumakalle mutta symppis. Suvi-Sini Peltola vetää Hamletin uskollisimman ystävän Horation roolin pelkistetyllä taidolla. Petollinen kaverikaksikko Rosencrantz (Petrus Kähkönen) ja Guildenstern (Karoliina Vanne) taitavat ainakin nöyristelyn ja joka paikkaan kumartelun suvereenisti. Ja heidän äänensä soivat kauniisti yhteen. Ja sitten on vielä aina taitava Auvo Vihro! Tämän haamu on oudon läsnäoleva piipahtaessaan näyttämöllä - ja nyt huomaa mistä Hamlet on perinyt notkeutensa!

Sokerina pohjalla hyvin valitussa näyttelijäporukassa on huikea Gravediggers-porukka, Kristiina Hakovirta, Jari Leppänen ja Mika Honkanen etunenässään. Koko haudankaivajakohtaus oli riemastuttavan karnevalistinen ja sai jalan naputtamaan tahtia. Värikästä ja hauskaa, ja tämä on kuitenkin Hamlet mistä puhutaan! Muutenkin ne kaksi yleensä hieman piinaavaa ja liian pitkää kohtausta (eli tämä ja toisena näytelmäseurueen esitys) on vedetty lyhyesti, ytimekkäästi ja suorastaan nerokkaasti.

Tämä Hamlet on kyllä mielestäni iso sulka ohjaaja Otso Kauton hattuun. Riskejä ottava ja aika kuluneeseen näytelmään paljon uutta puhaltava teos on vaikuttava kombinaatio monenlaista. Minusta riskinotto kannattaa kyllä, erityisesti klassikoiden kohdalla. Se että "uskaltaa" jättää ikonisen ollako vai eikö olla -kohtauksen pois kokonaan on hieno veto.

Tykkäsin tosi monista ratkaisuista, esimerkiksi siitä miten kuolleet jäävät notkumaan lavalle elävien joukkoon, miten hienosti R & G kuolinkohtaus oli tehty, miten bändi on lavalla läsnä ja mukana esityksessä, ja miten moni näyttelijä soittelee omia instumenttejään siellä mukana tosta noin vaan. Haudankaivajakohtauksessa ollut nukketeatteriosuus luurangon kanssa vei sydämeni. Ylipäätään koko hautausmaakohtaus oli herkkua kaikille aisteille.

Tämä Hamlet on siis nimenomaan ROCK-musikaali. Kitaravirtuoosit Jarmo Saari ja Varre Vartiainen ovat yhdessä musikaalinero Eeva Kontun kanssa loihtineet musiikin ja soittavat myös lavalla, tiukasti mukana esityksessä. Vaikka välillä vilahdetaan progeen, lattariin ja hempeämpiin säveliin niin kyllä se rockpoljento on kaiken a ja o. Hyvä niin. Höttömusiikkia sisältäviä musikaaleja (katson sinuun Disney) kyllä piisaa, joten on kiva saada tämmöistäkin energiaa lavalle. Isoa bändiä lavalla luotsaa koskettimiensa takaa Joonas Mikkilä tai Ville Myllykoski.

Ja sitten taas mietin että onko tämä musiikillisesti väliinputoaja: yli kuusikymppiset kuuntelevat enimmäkseen iskelmää tai muuta, ja alle kolmikymppiset taas hiphop-suuntaisia juttuja. Toivon olevani väärässä ja että ihmiset ymmärtäisivät myös kunnon kitaravoittoisen musiikin päälle.

Shakespearen sanoista on syntynyt hyvät lyriikat biiseihin (Baranin ja Kontun lisäyksillä).

Vai mitä sanotte tästä ensimmäisen näytöksen päättävästä biisistä:

Tähän aikaan yöstä
käyvät noidat töihinsä,
haudat haukottelevat ja
helvetti hönkii huurujaan.

Tero Saarinen on koreografi joka ei varmaan tarvitse esittelyjä, ja hän vastaa Hamletin liikeidentiteetistä Satu Halttusen kanssa. Odotin kovasti mitä lavalla nähdään. Ensimmäinen huomio kiinnittyi näyttelijöiden käsiin ja niiden lintumaisiin eleisiin. Värisevät, väpättävät ja lepattavat kädet. Monessa kohtaa muu liikkuminen oli hidastettua, viittä vaille pysähtyvää, vastakohtana kolibrikäsille. Itse Hamletin tapa liikkua on kissapetomainen, hypähtelevä ja akrobatiaa lähentelevä. Mies kiipeilee toisten päälle (tämän ja Poloniuksen pariakrobatianumero on ihan huippu) ja viipyy niskaseisonnassa niin kauan että pelkään jo Pulkkisen niskanikamien puolesta. Samalla toki "puhuen" jaloillaan. Hamletin ja Laerteksen kaksintaistelu oli hidastettua tanssia. Kyllä koko teoksesta huomasi että siihen liikkeeseen ja keholliseen ilmaisuun oli kiinnitetty huomiota ihan eri tavalla. Liikekin omalla osallaan vei ajatukset Japaniin.

Jos nyt jotain kritisoitavaa löytyy niin se on kieli. Michael Baranin suomennos ja sovitus on hyvin suoraviivaista puhekieltä, josta riimitys ja runomitta on hävinnyt lähes kokonaan. Eli se yksi elementti mikä tekee minulle Shakepearesta niin hienoa on poissa. Tämä on varmaan nykykatsojalle helpompaa kun ei tarvitse pelätä ettei sitä muinaista kieltä ymmärrä. Sen lisäksi että kieli on modernia niin kaikki on myös jotenkin simppelöity. Eli vedetty juonen mutkat suoriksi ja selitetty auki. Ei minua haittaa että Fortinbras-kuviot on siivottu juonesta kokonaan pois (niinkuin moni muukin sivuhenkilö) mutta välillä tulee fiilis selkokielisestä esityksestä. Kyllä kai katsojat ovat kykeneviä ymmärtämään näytelmän kulkua ilman että kaikkea väännetään rautalangasta. Tai ehkä Shakespeare on kielellisesti niin iso peikko että se karkottaa potentiaalisen tulijan?

Oli muuten muistini mukaan ensimmäinen Hamlet, jossa annetaan selkeästi ymmärtää Hamletin ja Ofelian lihallisesta suhteen johtaneen myös ei-toivottuihin seurauksiin. Kiinnostava tulkinta joka lisäselittää Ofelian onnetonta kohtaloa - ja myös sitä miksi Hamlet haluaisi tämän menevän luostariin. Mielenkiintoinen ratkaisu.

Summa summarum: menkää katsomaan tämä hieman erilainen Hamlet. Ei jätä kylmäksi.

Ensimmäisessä ensi-illassa torstaina esitys kesti 3 h 15 min, sisältäen toki puolen tunnin väliajan. Yleisö istui väljästi ja henkilökunta huolehti erinomaisen hyvin saliin menot ja poistumiset.


Esityskuvien copyright Kari Sunnari, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Verigreippi: Troilus ja Cressida / Lainsuojattomat-festivaali 21.8.2020

Joskus vuosia sitten asetin itselleni tavoitteeksi nähdä kaikki Shakespearen näytelmät elävänä teatterissa. Ja nyt sain sitten tämän yleensä aika vähän esitetyn Troilus ja Cressidan haaviini, jes! Juha Hurmeen hulvattomasti dramatisoima ja ohjaama näytelmä oli Verigreippi-ryhmän juhlaa. Alunperin viime joulukuussa ensi-iltansa saanut kuopiolaisen Tanssiteatteri Minimin proggis kiertelee pitkin poikin Suomea, joten tämä osuu matkallesi (seuraavan kerran esimerkiksi Vantaalla 12.9.!) niin suuntaa äkkiä katsomoon. Ei todellakaan jätä kylmäksi, eikä edes haaleaksi.

Reilussa tunnissa laukatttiin läpi koko troijalaisten ja kreikkalaisten monimuotoiset yhteenotot ja ihmissuhdekiemurat. Neljän taitavan ja muuntautumiskykyisen näyttelijän käsissä homma toimi. Johanna Keinänen, Anja Lappi, Liisa Ruuskanen ja Miko Kivinen on tämä Verigreipin huippunelikko.

Lavalla hyppelehtii kymmeniä henkilöitä, mutta pienillä vinkeillä kyllä pysyi hyvin kärryissä ketkä ovat troijalaisia (pipot housuissa ja kaulukset skarppina) ja ketkä kreikkalaisia (pipot päässä ja löysä olemus). Muutoin Jaana Kurttilan visuaalinen suunnittelu oli pelkistettyä; mustat t-paidat, kuviolliset sukkahousut (Shakespearea sukkahousuissa, jee) ja ne valkoiset myllynkivikaulukset loivat ihan tarpeeksi kontrastia. Joillain päähahmoilla oli paidassaan nimikin, mutta ei sekään olisi ollut tarpeellista. Groteskit kasvomaalaukset toivat oman absurdin lisänsä esitykseen. Ja kyllä saippuakupliakin voidaan ottaa mukaan esitykseen hyvillä mielin. Lavalla ollut teltta muuntautui kääntämällä Troijaksi tai Kreikaksi, tarpeen mukaan. Hyvä lavastus.

Kieli oli sopivasti Hurme-mankelin läpikäynyttä, letkeää ja hauskaa. Välillä runomitassa, ja sitten taas ei. Vaikka oikeastihan tämä on näytelmänä tragedia, niin Hurmeen jäljiltä vähintäänkin tragikomedia, jopa farssi. Eihän tämä mikään paras Bardin tuotannon edustaja ole, mutta Verigreipin tulkinta on niin omaperäinen ja viihdytysarvoltaan suuri, että kannattaa silti katsoa. Kielen ei todellakaan kannata antaa pelottaa pois! Seksiä, väkivaltaa ja juonitteluja, kaksintaisteluja, sotaa ja verikekkereitä. Bonuksena humoristinen sivuhahmo narri Thersites. Hyvät aineet toimivaan esitykseen siis. Lopuksi vielä lavan valtaavat mainiot myrmidonit, pehmoeläimillä vuoratut myyttiset tyypit.

Ja jos et muuten tiedä mikä sairaus oli winchesteriläisen hanhen purema, niin sekin esityksessä selviää (hieno Shakespeare-esitelmä mukana siis).

Shakespeare tulkitsi historiaa omalla tavallaan, ja Verigreippi Hurmeen johdolla vielä siitä omalla twistillään. Railakasta, raikasta ja erittäin reipasta. Anarkiaa ja hulvattomuutta, niin että välillä sai nauraa ääneen ja lopun aikaa hykerrellä itsekseen. Musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu (Vesa Kivisen) olivat juuri passelit, vai mitä tuumaatte Rocky-elokuvien tunnarista miesten palatessa taistelukentältä? Testosteronin tuoksua saattoi liki kosketella. Myös sopiva annos zorbas-musiikkia kuului asiaan, kansantanssejakin toki. Hyvin sopi myös kitara Kivisen käteen!

Ah, hurmaava ilta, kiitos Hurme, Verigreippi ja Lainsuojattomat!

Kulttuuritehdas Kehräämölle oli tehty katsomoon viihtyisiä pöytäryhmiä eli koronarajoituksia noudatettiin hyvin. Osalla katsojia oli maskit, osalla ei, mutta missään vaiheessa katsomossa ei ahdistanut.



Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Promokuvan copyright Jenny Juntunen, kiitoskuvat omia.

Hamlet All Inclusive / Teater Viirus 28.2.2020

Monta monituista Hamletia on tullut teattereissa nähtyä tässä vuosien varrella, mutta tämmöistä en ole kyllä koskaan kokenut! Viiruksen ja Nya Rampenin yhteistuotanto Hamlet All Inclusive pilkkoo Shakepearen Hamletin pieniksi osasiksi, ja kokoaa sen sitten uudelleen. Jakob Öhrmanin dramatisoima ja ohjaama esitys saattaa muuttaa käsitykseksi tästä klassikosta ikiajoiksi.

Toivoa sopii että katsojalla olisi ennakkotietoa Hamletista, ja sitä varten aulan seiniltä löytyy juonitiivistelmiä. Ei kai se ehkä haittakaan, siis ellei ole nähnyt, mutta kenties Hamlet All Inclusive näyttäytyy siinä tapauksessa vieläkin sekavampana. Hamlet henkilöineen ilmaantuu näkyville vasta teatteriseurueen kertoessa kuulumisia Tanskan hovista. Nyt ollaan nimittäin Teneriffalla, ökyhotellissa, sen uima-altaalla ja pingispöydän ääressä. Päähenkilönä seikkailee Norjan prinsessa Fortinbras, joka siinä "oikeassa" Hamletissa on sivuhenkilö, monesta teatteritoteutuksesta kokonaan karsittu hahmo. Eikä hän toki ollut mikään prinsessakaan alunalkujaan. F-linjalla mennään, nimittäin mukana ovat äiti Fertrud, tyttöystävä Fofelia, kaverit Frosencrantz ja Fildenstern ja sitä rataa. Juonenkulku noudattelee välillä jotain samankaltaista kronologiaa kuin Hamletissa, mutta sitten se lähtee ihan omiin sfääreihinsä, hipaisten joskus taas samaa näytelmää. Välillä kuulemme pienen pätkän ihan toisestakin näytelmästä, nimittäin Tom Stoppardin Rosencrantz ja Guildenstern ovat kuolleet. Hauska yksityiskohta.

Kaikki tässä Teneriffan helteessä on kuin vääristynyttä peilikuvaa Hamletista, tai toinen todellisuus. Näytelmä näytelmän näytelmässä tai jotain. Fortinbras on Hamletin peilikuva, toisinto. Hahmot puhuvat tutun kuuloisia sanoja, mutta ihan totaalisesti erikoisessa järjestyksessä ja mielivaltaisen oloisestikin repliikit on eri ihmisten suihin sovitettu. Tulee mieleen että sanat, repliikit ja kohtaukset on palasteltu osiin, laitettu pussiin ja sieltä sitten summamutikassa kukin on vedellyt omansa. No ei sentään, kyllä tässä oma logiikkansa on, vaikka sen seuraaminen vaatiikin hieman heittäytymistä. Annan periksi ymmärtää ja annan virran vain viedä.

Katsomo on sijoitettu kahden puolen estradia jonka toisessa päässä sijaitsee hotelli ja toisessa päässä valkokangas. Välillä sitä tuntee olevansa kuin pallopeliä katsomassa, koska iso osa asioista tapahtuukin hotellin sisällä ja välitetään meille livekameran välityksellä, siihen skriinille. Hieman hankalaa hetkittäin, seurata ruudulta mitä kamera näyttää ja mitä lavalla silmien edessä puuhataan. Ja tämmöinen ummikko kun joutuu vielä tiiraamaan sylissä olevasta puhelimestaan suomenkielistä tekstitystäkin (joka harmikseni välillä pätkii pahasti). Jonna Järnefeltin operoima kamera tallentaa kiinnostavia tuokiokuvia, ja toki ilman sitä jäisi kaikki sisätiloissa tapahtuvat jutut näkemättä. Ja jotenkin kiinnostavaa että hän on murhattuna kuningattarena läsnä sitä kautta, koko ajan tarkkailemassa tilannetta, ja mykällä tavalla kommentoiden.

       

Iida Kuningas on hämmentävän hyvä Fortinbras. Impulsiivinen, jotenkin itsensä asioista etäännyttävä hahmo, joka häilyy rakkaudessaan Fofeliaan (Jessica Raita) ja heiluu aseensa kanssa turhankin holtittomasti. Mustan ison päivänvarjon alle piiloutuva nuori nainen ja samalla sotilaallisen kurinalainen. Fortinbras ei pohdi olemisen mielekkyyttä ja vatvo ikuisuuden mysteereitä Hamletin tavoin, vaan tarttuu toimeen rivakasti. Raikas ja räväkkä tulkinta! Tiina Weckström juonivana Fertrudina ja Martin Bahne hieman hömelönä eno-Flaudiuksena ovat aina takuuvarmoja esiintyjiä. Bahne saa hypätä moneen muuhunkin rooliin, ja esimerkiksi hänen ja Oskar Pöystin pingispallosorminukketeatteri on järisyttävän hauska. Huumoria ei ole kyllä unohdettu muutenkaan, mutta se kumpuaa pienistä jutuista, kuten nilkkoihin kiinnitetyistä tamburiineista tai sovelletusta tekstistä ("Jotain mätää Teneriffalla"). Varsinkin Hamletinsa tunteville Hamlet All Inclusive tarjoaa monta tekstillistä herkkupalaa. Musiikki on integroitu hienosti mukaan esitykseen. Hotellin respa Heikki Turppo soittaa instrumenttiä jos toistakin.

Heti alussa näyttelijäkaksikko (Pöysti ja Bahne) pohtii mitä mahdollisuuksia punainen samettiverho tarjoilee, toimiiko se portaalina kahden maailman välillä. Miehet luikahtavat verhojen läpi, niin minne? Teneriffalle, Fortinbrasin maailmaan. Myöhemmin näyttelijäseurue (samat miehet) vetävät reippaasti näytelmänsä Gonzagon murhan ja samalla myös kertovat mitä Helsingörin hovissa tapahtui.

Mukana on monia klassisia Hamlet-kohtauksia, kaksintaistelu, kaikkien kuolema, Poloniuksen murha ja näyttelijäseurueen vierailu, luostariinmenokäsky Ofelialle ("Gå i kloster") ja muuta, mutta kuitenkin hyvin hyvin erilaisina. Välillä skriinilläkin nähdään ruotsinkielinen tekstitys, välillä puhe pomppaa englantiin tai pitkään kiinankieliseen tilitykseen. Niin ja tanskaa unohtamatta, tai ruotsia varsin tanskalaisella korostuksella. Kielellinenkin sekametelisoppa siis.

Veri roiskuu, kirjaimellisesti, ja monin eri tavoin. Ismo Alangon Hetki hautausmaalla sopii tunnelmaan kuin nenä päähän. Ja kun Fortinbrasin äidin haamu laulaa lopuksi kauniin En plats på jorden -biisin Eva Dahlgrenilta, olemme päässeet jonnekin, perille, rauhaan, loppuun. Resten är tystnad. Vai onko.

Pingispalloja kuluu, kuten tekovertakin, mutta antaa tulla vaan. Viimeinen sana onkin pingispallokoneella.

         

Kristian Ekholmin monimuotoinen äänisuunnittelu on merkittävässä roolissa ja sitä on kiinnostava kuunnella. Miten hienosti nitinät, natinat, liveääni ja nauhoitetut efektit asettuvat osaksi kerrontaa. Hetkittäin saadaan kyllä kovia ääniäkin; lipunmyynnissä on myös korvatulppia. Myös Ada Halosen valot vaikuttavat. Alussa sisääntulokäytävällä tapahtuva salamurhakohtaus vastavaloineen ja savuineen on upeaa katsottavaa. Lasse Idmanin lavastus ja puvustus pitää sisällään tekopalmuja ja -puskia, liikuteltavan pingispöydän ja kliseisiä hotellihuoneita. Teneriffalla ollaan, ja ihmisten asusteetkin ovat sitä luokkaa: sandaaleja, aamutakkeja, sortseja. Yläluokka rentoutuu pukeutumalla rennosti.

Kolme tuntia ja rapiat on pitkä aika ja ehkä jotain tästä ylitsepursuavasta tekstimassasta olisi voinut karsiakin. Mutta sellainen hurlumhei tämä esitys oli ettei koskaan tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu, joten jännite kyllä säilyi loppuun asti ihan kiinnostavasti. Ja jännitys siitä nähdäänkö nyt ehkä maailmanhistorian ensimmäinen Hamlet-versio ilman To be or not to be -monologia.

Kannattaa muistaa että esitys alkaa jo 18.30, eli Jätkäsaareen kannattaa suunnata normaalia aiemmin. Hamlet All Inclusive on jännittävä seikkailu, mielettömän visuaalinen ja vauhdikas tulkinta klassikosta, ja ei kyllä jätä ketään kylmäksi. Suositellaan erityisesti heille ketkä ovat nähneet jo sen seitsemän tulkintaa näytelmästä, ja myös heille jotka kaipaavat teatteri-illaltaan rohkeaa uudistumista ja reipasta heittäytymistä!



Esityskuvien copyright Ernest Protasiewicz, muut kuvat omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.