Uuteen nousuun - laman lasten elämä ja teot / Q-teatteri 24.2.2024

Ja taas uusi loppuunmyyty hitti Q-teatterille. Tämä(kin) oli ennalta-arvattavissa, joten niinpä kerrankin kaukoviisaana hankin lippuni jo marraskuussa. Nämä katsojien nostalgian kaipuuta kutkuttelevat esitykset ovat menestyksiä joka teatterissa, mutta Q-teatterilla ohjauksesta vastaava Juho Mantere tuo oman kierteensä tarinaan. Viime aikoina kaikki hänen ohjauksensa ovat olleet hittejä: Q-teatterin Toksinen kabaree, Vanhan Jukon Tuntematon sotilas, Turun kaupunginteatterin  Rakkaani, Conan Barbaari... Uuden sukupolven kultanäppiohjaaja siis ja Q-teatterin uusi taiteellinen johtaja. Mantereen kanssa käsikirjoittamassa on ollut Anna Brotkin, joka on kunnostautunut enemmän tv-tuotantojen puolella.

Uuteen nousuun -näytelmän alaotsake on laman lasten elämä ja teot. Ja joo, lamasta tämä aika lailla kertookiin, tai 90-luvusta, johon lama oleellisesti liittyy. Alussa neljä hipsteriä on kokoontunut vanhaan kouluunsa, tai oikeastaan yksi heistä on kutsunut heidät sinne etkoille. Koulu on rapistunut, puolilaho ja täynnä rotanpaskaa, mutta jotain ihmettä (eli kanttori Korhosen soitto) tapahtuu ja heidät imaistaan takaisin 90-luvulle, lapsuuteen. Tästä alkaakin varsinainen seikkailu, sillä lapsuus ysärillä ei olekaan mikään helppo nakki, ainakaan tällä nelikolla. 

Satu Tuuli Karhu, Anna-Sofia Tuominen, Olli Riipinen ja Miro Lopperi ovat hirmuisen taitavia sekä lapsina että myös kaikissa aikuisrooleissaan. Viides tärkeä rooli on muusikko Henri Lyysaarella, joka karmaisevassa muovinaamarissaan soittelee nurkassa, ja välillä vähän muuallakin. Hän vastaa esityksen musiikista, mutta on siellä mukana vähän aikakauden musaakin. En ehkä voi koskaan kuunnella Madonnan Frozen-biisiä näkemättä eroottista Prätkähiiriactionia!

Ysärillä lasten kohtalona on mm. aivan kamala natsityylinen jumppamikka Tarmo Puukko pilli kaulassaan; veren maku suussa on sinun kilpaa hiihtämän. Viihdemaailman ärsyketulva tunkeutuu lasten arkeen ja siihen väliin Esko Aho selittää lamasta ja rahojen tuhlauksesta. Kuinka sivari opastaa netin käytössä (oi mikä tuttu valintaääni!), kuinka lapset kokevat vanhempien taloudellisen ahdingon, karvaaseen loppuun asti. Varsinkin pankkimaailmassa työskentelevän Pyryn isän. Lapset näkevät paljon sellaista mitä ei pitäisi, mutta onneksi he eivät ihan kaikkea ymmärrä. Katsoja kyllä ymmärtää. Tosin viisaus "jos sitä on saatavilla, sitä katsotaan" on taivaan tosi, ja senkin saamme katkerasti huomata.

Visuaalisesti esitys on näyttävä ja erilaisten ärsykkeiden tulva on hillitön, kiitos lavastuksesta ja videosuunnittelusta Ville Seppänen. Myös Riina Leea Niemisen puvut ovat ah niin kamalia ja ihania, täydellinen pastissi. Välillä tulee jo melkein ähkykin, mutta sitten sopivasti kevennetään. Huumori on paikoitellen pikimustaa ja sellaista saako tälle edes nauraa -osastoa. Käsikirjoittajat osaavat asiansa ja ysärinsä.

Pitää kiittää myös Riikka Virtasen maskeerausta, varsinkin ne aikuisten käyttämät muoviset osamaskit naamoilla ovat ihan kauhuleffakamaa.

William Ilesin valot ja Pekka Kiiliäisen äänet ovat molemmat tärkeitä elementtejä näin visuaalisessa teoksessa. Myös livekuvausryhmä on isossa osassa sillä sokkelomainen lavastus tarjoaa osan kohtauksista videon kautta. En ehkä ole tämän metodin suurin fani, mutta jotenkin tähän ärsyketulvaan se sopii.

Nämä lapset opettelevat netin käyttöä, kokeilevat spiritismiä (kukapa ei, mutta moniko kohtaa yksisarvisen demoni-Esko Ahon?), katsovat Prätkähiiriä (erityisesti Olli Riipisen Jesse näkee mielenkiintoisia haaveunia aiheesta), tutustuvat naisen malleihin (kun äiti laulaa tyttärensä kanssa "Meillä Hännisillä on päärynävartalo" niin siitä on kuulkaa leikki kaukana, mutta silti naurattaa hillittömästi). On AÝ-peikkoja konkurssisuossa, koulun diskoa ja hitaiden tanssimista ja pahamaineinen viinatamponi. Välillä on vaikea käsittää miten paljon niitä ysärikliseitä (tai aiheita) on saatu mahdutettua yhteen vajaan kolmen tunnin esitykseen. Vaikka olisi tästä ehkä voinut hieman nipistää, 18-vuotisbileistä vaikka?

Uuteen nousuun oli meluisa, hälyisä ja nostalginen. Vaikkei kaikki ysärillä ollut niin hienoa, niin tässä onnistutaan nostamaan pinnalle niitä hyviäkin asioita paljon. Lapsen mielikuvitus on ihmeellinen asia ja myöskään teatterintekijöiden mielikuvitusta ei voida väheksyä. Näytelmä oli hieno elämys missä sai nauraa, nostalgisoida ja myös kokea vähän vakavampia tunteita. Ehdottomasti yksi kevään helmiä eli jos onnistut saamaan lipun niin suosittelen.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Joitakin keskusteluja merkityksestä / Q-teatteri 6.10.2023

Taas kerran esitys minkä kanssa meinasi käydä ohraisesti. Tiesin jo keväällä, kun Q-teatteri julkaisi näytelmän tiedot, että haluan sen nähdä. Vaikka en ehkä kuulu Akse Petterssonin fanclubiin ja ole lumoutunut hänen töistään kuten niin moni muu (esim. Kaspar Hauser ei kolahtanut lainkaan, ja Jeppe Niilonpoikakin oli aika sekava) niin silti. 

Lavalla oikea Q-teatterin huipputiimi, niin eikö se jo riitä. Mutta sitten liput tulivat myyntiin, en saanut aikaiseksi varattua, ensi-ilta koitti ja olin edelleen ihan saamaton. Hesarin hyvä kritiikki siivitti liput loppumaan alta aikayksikön, ja siinähän olin, ilman lippua. Eikä muuten ole eka kerta kun näin käy; miksi sitä ihminen onkin niin saamaton nysväke? Onneksi ihana Jyrki Karttunen riensi apuun ja sain kuin sainkin lippuni. Lämmin kiitos Jyrki! 

Joitain keskusteluja merkityksestä on energinen, pursuava, hauska, mutta aika outo. Ankeassa takapihamiljöössä notkuu kolme tyyppiä, odottaen, keskustellen, häröillen ja säätäen omia kuvioitaan. Kyseessä on kolme ikääntyvää (sivuosa)näyttelijää, jotka ovat kuvauspaikalla odottelemassa. Tekisi mieli sanoa että odottamassa Godota, joka ei koskaan saavu, mutta ei nyt ehkä sentään häntä. Mutta kuitenkin, tunnelma on sekä pysähtynyt että optimistinen - ehkä jotain kohta tapahtuu! Kuvaukset jatkuvat, heitä tarvitaan. Tai ainakin tullaan kertomaan ettei tänään enää tarvitakaan.

Tässä siis lähtötilanne. Alussa ollaan juhlatamineissa, sitten vaihdetaan verkkareihin. Ja puhutaan. Tehdään lähtöä, ja ei tehdä. Kolmikko on tavallaan tiivis, mutta sitten rivit taas rakoilevat. Keskinäisistä väleistä on hankala ottaa selkoa. Dynamiikka muuttuu jatkuvasti. Keskustelu on rönsyävää ja ajelehtivaa, välillä hyytävän hauskaa ja välillä melko sekavaa tajunnanvirtaa. Pihan reunassa nököttää telttakatos, jossa nuori nainen (Ringa Manner) käy aina välillä lurittelemassa syntikoistaan säveliä, outoa elektronista musiikkia, ja sitten jatkaa pötköttelyään kuulokkeet korvillaan, muistikirjaan jotain raapustellen. Mutta häntä ei ehdottomasti saa häiritä, sanoo Tommi Korpelan esittämä mies muille. Miksi ei saa?

Ja sitten aina välillä näyttämön poikki liikkuu outo ja salaperäinen mies, mitä oudoimmissa vaateparsissa ja mitä erilaisia tanssikuvioita esitellen. Tanssija Jyrki Karttunenhan se siinä, herättää näyttelijäkolmikossa, ja miksei katsojissakin, hämmennystä. Miksi hän onnistuu saamaan termarista kahvia kun muut eivät siinä onnistu? Ja miksi hän ei odota muiden joukossa, vaan käy härnäävästi siinä vaan hypähtelemässä?

Näyttelijäkolmikossa on Korpelan lisäksi Elina Knihtilä sekä Pirjo Lonka. Ja miten hieno trio onkaan kyseessä! Kokeneita konkareita, paljon yhdessä tehtyjä esityksiä takana. Se näkyy yhdessä tekemisen helppoutena, rentoutena. Uskalletaan olla ja irrotella. Teksti on välillä jopa runollista, mutta enimmäkseen nopeatempoista ja poukkoilevaa. Knihtilän vastakohtien luettelointi hengästyttävällä tahdilla todellakin ansaitsi aplodit ja kyllä jonkun yksittäisen verbaalitykityskohtauspalkinnonkin. Huima! 

Välillä kolmikko singahtaa sermin taakse ja tulee takaisin erilaisiin peruukkeihin ja muihin asusteisiin sonnustautuneina. Ja sitten arvuutellaan käsikirjoituksen sisältöä tai vedetään pieniä sketsimäisiä harjoitteita. Roolileikkejä, ajan tappamista, oman luovuuden irtipäästämistä. Knihtilä sotilaallisena tyyppinä on kyllä loistava. Aika kuluu, ja mitään ei oikein tapahdu. Roikutaan löysässä hirressä, koskakohan kuvaukset jatkuvat? 

Tämä esitys pitäisi melkein nähdä uudestaan että pystyisi prosessoimaan asioita paremmin. Mutta koska lisänäytöksetkin ovat myyneet loppuun varmaan minuuteissa niin turha toivo.

Ehkä Petterssonin työt vaativat katsojalta aivojen jättämistä narikkaan ja heittäytymistä vapaan pudotuksen varaan. Tai jonkunlaista vapaan assosiaation menetelmää. Juonellisuus ei ole niin oleellista vaan fiilis, tunne, flow. Ehkä ne siksi ovat näin juonivetoiselle ihmiselle haastellisia koettavia. Mutta silti tykkäsin tästä esityksestä, vaikka se olikin haastava. Hillittömiä naurupuuskia kyllä, mutta myös hämmennystä ja outouden tunnetta. Absurdius on käsinkosketeltavaa.

Anna Sinkkosen nuhruinen takapihalavastus, lennokkaat vaatteet ja outoja tavaroita sisältävä tarpeisto antaa hyvät kehykset esiintyjille temmeltää. Ja Anna Pölläsen valosuunnittelu on vinkeää, varsinkin irtospottivalot/valonheittimet.

Parasta esityksessä on Korpelan, Knihtilän ja Longan hulvaton heittäytyminen tilanteisiin ja se leikin ilo mikä heistä pursuaa. Sekä kokonaisvaltainen verbaalitykitys. Nautinnollista kokea! Ringa Manner laulaa ihanasti, mutta hänen läsnäolonsa ei ihan avaudu minulle. Eikä kyllä taida avautua näyttelijäkolmikollekaan. 

Kiinnostava esitys monellakin tapaa, ja ehdottomasti kokemisen arvoinen. Jos saat lipun, mene katsomaan appoisen avoimin mielin ja lähestyen vapaan assosiaation keinoin. Kyllä se siitä. Ja jos ei, niin nautit ainakin verbaalitykityksestä.

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The Pimpsons / Q-teatteri, Teatterikesä 8.8.2023

Lauri Maijalan kirjoittama ja ohjaama The Pimpsons sai ensi-iltansa helmikuussa Q-teatterissa. Koko esityskauden pohdin että kiinnostaisi mennä katsomaan. Koska Maijala ja Q:n porukka jne. Mutta nykyään on ajan ja rahan puolesta iso kynnys lähteä PK-seudulle teatteriin... ja koska minulle TV-sarja The Simpsons ei ole lainkaan tuttu. Joo, tiedän että siinä on keltasia tyyppejä, ja about muistan niiden nimet, mutta yhtään jaksoa en ole katsonut. Ja ajattelin esityksessä olevan niin vaikutteita kuin viittauksiakin sarjaan, joten ymmärtäisinkö siitä mitään? Jäi menemättä.

Onneksi universumilla (tai jollain teatteritaiteen pienemmällä jumalolennolla) oli näppinsä pelissä (tai tarkemmin ajatellen Teatterikesän taiteellisella troikalla) ja esitys kutsuttiin Teatterikesän pääohjelmistoon. Joten minulle tuli tilaisuus korjata erheeni ja mennä TTT:n suurelle näyttämölle katsomaan mistä tässä oikein on kyse. Ja joo, varmaan paljon esityksestä meni ohi, tai olisin saanut siitä vielä enemmän irti jos Simpsons olisi vähän tutumpi. Mutta pitää sanoa että toimi se näinkin! Aivan hulvaton kokemus!

Q-teatterin pieni lavaratkaisu on hyvin saatu isolle lavallekin, rakennettu vain siihen keskelle pieni "laatikko". Janne Vasaman pastellihenkinen joulukuvaelma esittää perheen olohuonetta. Keittiö jää takaosaan ja ikkunasta avautuu ydinvoimalamaisema. Amerikkalaista, hieman muovisen oloista, keskiluokkaisen perheen koti, jossa tapahtumat pyörivät ison sohvan ympärillä. Toisen näytöksen avaa pieni baarikohtaus, mutta muuten ollaan vain tässä olkkarissa, sitcom-perinteiden mukaisesti. Riina Leea Niemisen värikäs puvustus vie ajatukset johonkin 50-60 -luvuille. Erityismaininta Riikka Virtaselle maskeeraukesta. Esiintyjien keltainen iho ja mahtavat peruukit ovat kyllä silmiinpistävän huikeita. Tomi Suovankosken valot täydentävät visuaalisesti kauniin esityksen.

Niin, mistä tämä The Pimpsons sitten kertoo? Tämä fiktionaalinen perhe kokoontuu seitsemän vuoden tauon jälkeen taas yhteen, joulunviettoon. Yrmyttävä isä Homre (Eero Ritala) möllöttää sohvalla telkkaria katsoen ja on aikamoinen änkyrä, kömpelö ja juro. Hössöttävä ja kimittävä-ääninen äiti Magre (Ria Kataja) hössöttää ja säätää. Ensiksi saapuu perheen poika Brt (Lotta Kaihua) elämässä menestynyt, räyhäkkä ja ärsyttävä, sellainen reteän bisnesmiehen perikuva. Ja sitten lopulta kaukaa Lontoosta myös menestynyt tytär Ilsa (Satu Tuuli Karhu), diivailevan ensivaikutelman antava. Mehevänä sivuhenkilönä tapaamme myös pizzalähettihepun joka onkin Ilsan vanha heila (kun he olivat 8 v). Tämän ilmaantuminen näyttämölle käynnistää tai ainakin vauhdittaa lopun alkua.

Kaikki vaikuttaa olevan hyvin, mutta pikkuhiljaa totuudet ja salaisuudet paljastuvat ja kulissit kirjaimellisesti kaatuvat. Mitä tapahtui 7 vuotta sitten? Mitä tapahtui pikkusisko-Maddylle? Mikä ihmeen sairaus Homrella on? Entäpä äidin puutarhanhoito? Ja mikä onkaan "menestyvien" lasten tarina? Vuoristoratamainen meno vain kiihtyy ja katsoja saa välillä pidellä penkistään. Yllättäviä käänteitä seuraa sarjatulimaisesti, muutamia hieman pohjustetaankin. Kieli on räväkkää ja paljon myös englantia viljelevää. Paikoitellen tai ehkä vain aluksi tämä hieman häiritsee. Sitten siihen tottuu tai turtuu, eikä vitut särähdä korvaan.

Rakastin perheenjäsenten välien selvittelyä, mitä siellä pinnan alla kuplii, miksi perheen dynamiikka toimii näin. Maijala on hienosti poiminut erilaisia kipupisteitä ja muistoja ja tökkii niitä terävällä neulalla. Tunnistan itseäni ja sisarussuhteita ylipäätään esityksestä. Millainen lapsuus on ja miten se muokkaa meitä. Siinä mielessä teksti oli universaalia. Jotenkin nämä kaikki hahmot ovat onnettomia ja traagisia, kukin omalla tavallaan. Katkeroitua voi monella tapaa. Voiko jokainen muistaa oman lapsuutensa niin väärin...

The Pimpsons vie meidät kunkin omiin kipeisiin ja katkeriinkin lapsuusmuistoihin, miten aikuiset lapset taantuvat lapsuudenkotiin palatessaan ja miten vanhoista maneereista voi olla vaikea päästä eroon. Joskus aika tuntuu pysähtyneen vaikka ihmiset ovat kasvaneet ja ns. aikuistuneet. Naapurin perheen (ja heidän irtaimistonsa) kohtalo sai pohtimaan mitä meidän tavaroillemme tapahtuu kuoleman jälkeen. Minne ne joutuvat, roskiinko, vai pelastaako joku valokuva-albumit? Ketä kiinnostaa? Olisiko helpompaa viskata kaikki romukoppaan ja aloittaa alusta, vai pääseekö menneisyyttään enää pakoon? 

Kun Ilsa haluaa leikkiä totuutta ja tehtävää ilman tehtävää ollaan olennaisten kysymysten äärellä: mitä todellakin tapahtui. Voidaanko asioista puhua, voidaanko kissa nostaa pöydälle? Kukaan ei osaa käsitellä tunteitaan, ei silloin eikä nyt. Kun isä-Homre murehtii tuopilleen, ettei mitään saa enää sanoa ja kaikki loukkaantuu kaikesta, ollaan vanhenevan valkoisen heteromiehen ongelman ytimessä. Tavallaan symppaan näitä tyyppejä, kaikessa ärsyttävyydessäänkin, ja myös säälin. 

Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki hysteerisen erinomaisia. Millaisiin sfääreihin kaikki oikein yltävätkään, huh. Varsinkin Katajan Magre on aivan huippu pienine kädenliikkeineen ja silmienpyörittelyineen. Myös Ritalan uskovainen pizzakuski on mielettömän taitava roolityö. Kaikki vedetään vähän överiksi ja sitten vielä lisää. Kun lapset googlettavat Heimlichin otetta ja sillä välin Homre vetäisee kuolinkohtaustanssimuuvit, niin melkein pissaan housuihini nauramisesta. 

Ei tämä ehkä kaikkia viihdyttänyt tai edes naurattanut, mutta kylmäksi ei voinut kyllä jättää ketään. Loppuratkaisu mietitytti, se ei ehkä toiminut kaikilta osin, mutta muuten esitys oli kyllä silkkaa tykitystä. Mitä siitä jos Simpsons-fanit saivat tästä paljon enemmän irti sarjaviittauksilla, hokemilla, ja lukuisilla yksityiskohdilla. Minä nautin omalla tavallani. Kun Janis Ianin seiskytluvun eteerinen biisi At Seventeen ("I learned the truth at seventeen, That love was meant for beauty queens") pärähtää soimaan, Brt ja Ilsa vetävät kokaiinia, rotanmyrkkyä ja vodkaa suloisena cocktailina ja haahuavat pitkin perheen olohuonetta... no, siinä on teille tunnelmaa!

Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Järjen hedelmät / Q-teatteri 23.11.2022

Saara Turusen Q-teatteritrilogia sai päätöksensä syyskuun loppupuolella, mutta ennätin vasta marraskuussa sitä katsomaan. Ei vaan oikein sopinut kalenteriin ja sitten kun olin menossa tulin kipeeksi. Lopulta ostin lipun Tallelta joka myös sairastui, kun alkoi näyttää siltä että jää kohta kokonaan näkemättä. Järjen hedelmät jatkoi kahden edellisen osan Tavallisuuden aave (2016) ja Medusan huone (2019) polkuja. Omaperäistä, visuaalisen pelkistettyä, oudohkoa, mutta samalla hienosti syvällä sisimmissäni resonoivaa teatteria.

Näyttämöllä on huone, visuaalisesti aika vaatimaton ja mitätön, jossa on useita ovia. Taustalla haitariovi, joka aina välillä avautuu paljastaen vihannes/hedelmämaalauksia tai sitten jotain aivan muuta. Milja Ahon lavastus on monellakin tapaa minimalistista. Näyttämöllä on muutenkaan vähän lavasteita. 

Ihmisiä (ja eläinpäisiä hahmoja) kulkee, välillä leikitään lasten tuolileikkejä, enimmäkseen ei edes puhuta. Katsoja saa havainnoida, miettiä, assosioida vapaasti. Turusen näytelmissä jätetään paljon tilaa katsojan omille ajatuksille, ei selitellä eikä väännetä rautalangasta mitään. Monesti ajatukset (ainakin omani) hurahtavat antiikin mytologioihin. Munakello tikittää, ja hiljaisuus kestää. Kun Pirkko Hämäläisen hahmo alkaa puhumaan, sitä melkein pelästyy, hiljaisuuteen on jo niin tottunut. 

Taas kerran musiikkivalinnat ja äänisuunnittelu (Tuuli Kyttälä) ovat napakymppi. Munakellon jatkuva tikitys sulautuu nakuttavaan musiikin rytmiin. Välillä kellojen tikityksen kakofonia tuo mieleen tuomiopäivän kellot. 

Järjen hedelmät on kokoelma irrallisia, absurdeja kohtauksia, missä oudot ihmiset tulevat, menevät, kohtaavat, eroavat. Välillä mätetään naamaan Nutellaa tai mokkapaloja, masturboidaan sohvalla tai lauletaan papin kanssa. Ja taustalla (biologinen) kello nakuttaa, aika loppuu ja lapsenteolla on kiire. Lopulta viikatemies johdattaa kaikki kuoleman tanssiin, mutta sitä ennen äitiys antaa odottaa ja haikara poikkeaa jos on poiketakseen. Onko työ tärkeintä, vai olisiko pitänyt miettiä lastenhankintaa aiemmin? Hedelmällisyys laskee ja katoaa lopulta. 

Yksi teema on ns. normaali elämä. Miten olla kuin muutkin, eikä erottua massasta? Hämmentynyt pappi sanoo "kun täällä ei sais", ja miksei Henna voi rukoilla sivistyneesti vaan pitää vääntelehtiä maanisesti? Se eläimellisyyden kitkeminen, ja miten pitää olla "ihmisiksi" toistuu moneen kertaan. Mutta kuka saa määrittää millaista se oikeanlainen elämä on, pappiko? 

Viisihenkinen ensemble sujahtaa roolista toiseen nopeasti ja tekee tarkkaa työtä. Katja Küttner, Anssi Niemi, Ylermi Rajamaa, Kreeta Salminen ja Pirkko Hämäläinen on sopiva seos nuorta energiaa ja vuosien tuomaa ammattitaitoa. Taitavat! Pidän kaikkien tavasta ottaa pitkiä katsekontakteja katsojiin, viipyileviä ja pohtivia. Katseet ottavat mukaan esityksen taikapiiriin, mukaan yhteiseen salaisuuteen. Ja olipas kivaa nähdä sekä Hämäläistä että Salmista pitkästä aikaa teatterin lavalla!

Roosa Marttiinin suunnittelema puvustus on vaalean hailakkaa, ja sitä hurjemmilta satunnaiset väriläiskät tuntuvat. Ada Halosen valot (ja välillä hienot varjokontrastit) eivät tee itsestään numeroa, vaan toimivat tarkoituksenmukaisesti, kaikkeen sulautuen ja sopeutuen.

Pidän Saara Turusen kirjoista ja myös näytelmistä. Jotain minimalistista ja anteeksipyytelemätöntä näissä on, absurdia ja hellää. Tunnelma on melankolinen ja viipyilevä, ja satunnaisesti näemme sellaisia hauskoja välähdyksiä. Tai huumori on katsojan silmissä ja omassa tulkinnassa. Ilman väliaikaa esityksen kesto on reilut 1,5 tuntia, ja hyvä ettei tässä ole taukoa.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.

Eriopis / Q-teatteri 5.3.2022

Muutama vuosi sitten osallistuin Maria Säkön vetämälle Nykyesitykset ja kritiikki -kurssille. Yksi näytelmä mitä käsittelimme oli E.L. Karhun uusin, Eriopis, joka sai ensi-iltansa Saksassa keväällä 2020. Katsoimme myös tallenteen harjoituksista ja saimme käsikirjoituksen luettavaksi. Olin pitänyt Karhun näytelmästä Prinsessa Hamlet kovasti. Tämäkin aihe herätti kiinnostukseni; Antiikin Medeia-myytti on kiinnostava monella tavalla.  

Kreikkalaisessa mytologiassa on montakin Eriopis-nimistä hahmoa. Tämä nimenomainen on noita Medeian ja sankari Iasonin tytär, joka ainoana jäi henkiin kun Medeia surmasi poikansa. Karhun versiossa tarina on tuotu nykyaikaan: Iason on megajulkkis, jonka elämää iltapäivälehtien lööpit seuraavat. Medeia pyörittää pohjoisessa matkailupalveluyritystä ja tarjoaa koiravaljakkoajeluita turisteille. Kun tragedia iskee, 12-vuotias Eriopis joutuu median myllytykseen - ja hän haluaa vaieta. Koska Eriopis ei kommentoi, media tekee sen hänen puolestaan. 

Näytelmän alaotsikko Medeian selviytyjätytär kertoo kaiken kuvastaa hyvin mistä on kyse. Lööppijulkisuudestakin. Pointti on se että Eriopis ei puhu, legendan mukaan hänen kielensä oli leikattu irti (Medeian työtä sekin). Syntetisoitu ääni, toimittajia pakeneva tyttö ja muiden sepittämät otsikot ja tarinat. Eriopiksen elämä vertautuu vetokoiran arkeen. Itse ei siihen voi vaikuttaa. Nämä koirat ovat muutenkin tärkeässä osassa esitystä. Kenestä on koiralauman johtajaksi? Eriopiksesta ei taida oikein olla; lauman johtajuus pitää ansaita. Äidin ja tyttären suhteen pohdintaa myös. Miksi veljet piti surmata mutta tytär sai pitää henkensä (vaikkakin ilman kieltä ja siten ilman ääntä)? Halusiko Medeia tyttärestään työnsä jatkajaa, vai eikö naispuolisella lapsella ole merkitystä. Samapa tuo jos jää henkiin, pääasia että miespuoliset perijät raivataa pois.

Akse Pettersson on ohjannut hälyisän ja poukkoilevan tulkinnan, jota ei voi kyllä suositella migreeniin taipuvaisille katsojille. Vääristettyjä ja muunneltuja ääniä, videokuvaa, käsivaraista livekuvaa lavalta ja sen takaa. On tapahtunut murhenäytelmä ja nyt eloonjäänyttä Eriopista painostetaan, suorastaan jahdataan. Meillä on neljä identtistä hahmoa, jotka kaikki sulautuvat yhteen. Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Elena Leeve ja Emmi Parviainen on Eriopis-nelikko, jotka muuntuvat nopeasti muihinkin rooleihin. Kultahiuksinen sankari-isä, blondi isän uusi naisystävä, toimittaja...

Matti Raita äänisuunnittelijana on esityksen keskiössä, yhdessä Ida Järvisen livevideosuunnittelun kanssa. Tilit Antamat on tehnyt kiinnostavaa työtä lavastuksen kanssa, ja erityisesti Medeian kodin pienoismalli livekuvattuna toimii upeasti. Karua ja pelkistettyä, nyt ei väreillä ilakoida. Kuten ei pohjoisen ääriluonnossakaan. Sanna Levon puvustus haaleanvärisine toppatakkeineen ja muineen korostaa pelkistettyä linjaa. Kristian Palmun ja Antti Viirkorven valosuunnittelu on välillä aika raakaa ja paljastavaa. Mikään ei jää piiloon jos ei niin haluta. 

En oikein tiedä mitä tästä kaikesta ajattelin. Ilman taustatietojani olisin varmaan ollut vielä enemmän pihalla. Englantia käytetään paljon, Iason on selkeästi kansainvälisen tason julkkis. Q-teatterin Eriopis on outoa ja kokeellista, mutta se hieno antiikin legenda ja sen punainen lanka pysyy kokoajan taustalla. Iason ottaa kaiken irti julkisuudesta. Iso osa tapahtumista on jossain muualla ja seuraamme niitä vain livekameran kuvaamana. Julkisuus tuntuu olevan kuin huumetta näille ihmisille, mutta Eriopis ei halua olla osa sitä kaikkea. Hän ei halua hyötyä julkisuudesta, vaikka pitäisi takoa silloin kun rauta on kuumaa. Iasonin on nyt myöhäistä olla hyvä ja rakastava isä. Tytön unet sekoittuvat todellisuuteen. 

E.L. Karhun valtteja näytelmäkirjailijana tuntuu olevan vääntää klassikkoteos, antiikin taru, joku hyvin tunnettu kertomus uuteen muottiin, tarjota uusia näkökulmia siihen. Ei niinkään uudelleentulkintana vaan hieman sivusta tarkkaillen ja feministisellä otteella. Eriopis on näytelmätekstinäkin hieman erilainen: tekstissä ei ole määritelty kuka sanoo mitäkin. Petterssonin ratkaisu on tuoda lavalle neljä Eriopista, jotka puhuvat limittän, lomittain ja toistellen. Välillä teksti vyöryy päälle hengästyttävästi, mutta onneksi esityksessä on myös suvantopaikkoja, ja hetkittäin jopa huumoria. Muuten voisi olla kyllä aika raskas kokemus. Varsinkin kun mennään ilman väliaikaa.

Tämä ei ole teatteria sieltä helpoimmasta päästä, eikä voi ehkä varauksetta kaikille suositella. Mutta erittäin kiinnostava näkökulma - ja hengästyttävä kokemus.

Esityskuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pääomani / Q-teatteri 13.2.2020

Tämä Milja Sarkolan uusin näytelmä Pääomani kannattaa nähdä monestakin syystä. Sen lisäksi että tarina on kiinnostava, suorastaan uraauurtava, niin esitys on tasapainoinen kokemus ja hauskakin vielä ja samalla voi ihailla mestarillista suoritusta. Nimittäin näyttelijä Eero Ritala tekee käsittämättömän ja henkeäsalpaavan roolisuorituksen näytelmän päähenkilönä.

Milja Sarkolan ohjaama, kirjoittama ja yhdessä Katariina Nummisen kanssa dramatisoima Pääomani on kertomus rahasta. Ja samalla toki paljon muustakin. Luokkayhteiskunnasta, perheestä ja taloussuunnittelusta. Sekä miten raha vaikuttaa mm. näihin asioihin. Se on samalla riemastuttava että pohtiva, analyyttinenkin.

Ritala esittää suomenruotsalaista, estoista, pikkutarkkaa ja jopa hieman neuroottista naista sellaisella tarkkuudella, että ihan kuin hän olisi syntynyt esittämään juuri tätä henkilöä, juuri tähän näytelmään. Pienten eleiden ja ilmeiden avulla Ritala esittää häveliäisyyttä, närkästystä, iloisuutta ja ties mitä.  Nimenomaan taika on näissä tosi pienissä jutuissa. Ne katseet! Ei sitä aina tarvita suurta meikkimäärää, koruja tai korkeita korkoja naisen rooliin. Tämä Ritalan Nainen on tyylikkäästi mustiin ja harmaisiin pukeutuva, ja kovin hillitysti naisellinen. Vain kaulassa roikkuva pallokoru ja käsilaukku on myönnytys naiseudelle.

Rahasta on niin vaikea puhua (edes pankkivirkailijalle) että siitä on kuiskattava. Puolison kanssa kaikki maksetaan puoliksi vaikka Naisella on varallisuutta. Niitä lukuja tämä ynnäilee tämän tästä. Rahaa on, ja monenlaiseen hyväntekeväisyyteen sitä menee, mutta kerjäläisille ei liikene. Suomen kaduilla pitää saada olla rauhassa! Raha-asiat aiheuttavat Naiselle stressiä ja unettomuuttakin; riittääkö rahat, entä se henkivakuutus, miten sijoitusrahastot tuottavat. Suhtautuminen rahaan ja työn hintaan näkyy myös oman siskon kanssa käydyssä saunanrakentamistalkoilukeskustelussa ja virolaisten siivoojien palkkaamisessa. Jotenkin Nainen tuo niin hyvin esille miten vaikea suomalaisten on puhua raha-asioista ylipäätään.

Samalla Nainen on myös jotenkin luojansa Milja Sarkolan heijastuma, ammattia myöten. Tätä taiteilijapuolta avataan enemmän toisen näytöksen residenssijaksossa taiteilijakollegoiden kanssa. Sarkola itse ruoti rahateemaa HS:n haastattelussa ensi-illan alla 12.2. näin: ”Peittäminen ja salailu oman varakkuuden äärellä tuottaa hiljaisuutta, ja se liittyy tietenkin myös hienotunteisuuteen. Minua kiinnostaa juuri se, miten ihmiset ratkaisevat päässään ne kysymykset, kun olemme kaikki sen äärellä, että raha tuottaa eriarvoisuutta meidän kaikissa ihmissuhteissamme.”

Muutkin näyttelijänelikosta ovat aivan oivallisia, hypellen roolista toiseen liki lennossa. Tommi Korpela Naisen pitkämielisenä puolisona on rento tyyppi, ja tämän premium-asiakkaita palveleva pankkiiri-sijoitusneuvoja käsienheilutteluineen hulvaton. Entä sitten amerikkalaisena valokuvaajana, hillitön! Laura Rämä on todella muuntautumiskykyinen mm. perheen poikana, pankkivirkailijana ja berliiniläisenä kuvataiteilijana. Lotta Kaihuan Naisen isä ja ennenkaikkea chicagolainen runoilija ovat mainioita tyyppejä. Kokoajan odotan milloin nahkahousuinen ja rintaliivitön runoilija saa vieteltyä Naisen mukaansa.

Eero Niemisen äänisuunnittelu on metkaa. Osa repliikeistä nimittäin tulee nauhalta, ihan muiden näyttelijöiden äänillä (Elmer Bäckistä Jessica Grabowskyyn). Ja täydellisessä huulisynkassa. Näytelmä on myös monikielinen. Suomea ja ruotsia käytetään suloisesti sekaisin ja vilahtaapa siellä siivoojien virokin. Toisessa näytöksessä ollaan taiteilijaresidenssissä Virginiassa joten esityskielikin vaihtuu enimmäkseen englanniksi. Kielillä leikittely on hauskaa, mutta kertoo myös syvemmistä asioista. Nainen puhuu isänsä kanssa ruotsia ja perheensä kanssa suomea, ja tämä korostaa erilaisia taustoja ja jopa hienoista luokkaeroa.

Pääomani avaa hieman myös suomenruotsalaisten mentaliteettiä, tai ainakin sitä mitä itse kuvittelen sen olevan. Kun pariskunta on tekemisissä Miehen junttimaisen veljen (Laura Rämän huikeasti tulkitsemana) kanssa ja tämä utelee raha-asioista, niin luokkaero näkyy erityisen vahvana. On epäsopivaa udella suoraan mitä asunto maksoi, härreguud! Naisen puoliso on sentään melkoisen sivistyneen oloinen, eittämättä Naisen monivuotisen koulimisen tuloksena. Mies on nainut ylöspäin avioituessaan Naisen kanssa, ja vastaavasti Nainen on nainut alaspäin (minkä Mies naureskellen toteaa).

Kaisa Rasilan moderni lavastus yhdistelee ensimmäisessä näytöksessä valkoista, kromia ja pleksiseiniä. Pieniä vitriineitä on sijoiteltu muiden neliömuotojen keskelle. Pleksi toimii hienosti tilojen jakajana ja myös kirjoitusalustana laskelmille ja numeroille. Toisessa näytöksessä kaiken keskiössä on valtava ruokapöytä. Heikki Paasosen valosuunnittelu tukee hyvin pelkistettyä ja valoisaa lavastusta. Riitta Röpelinen on suunnitellut ison määrän pukuja, ja ne kyllä sulautuvat kokonaisuuteen mainiosti, pikkupojan ylisuuresta hupparista taiteilijoiden värikkäisiin luomuksiin.

Esitys saa pohtimaan myös omaa rahankäyttöä, ja ennenkaikkea suhtautumista rahaan ja varallisuuteen. Se avaa monia keskustelukulmia. Mikä on tärkeää jos kuolema äkkiä koittaa, puhtaat vaatteet vai siisti koti, vai kenties joku muu asia? Tekeekö taiteilija töitä intohimosta taiteeseen vai intohimosta rahaan? Tätä samaahan voisi soveltaa joka alalle. Ja se oivallus etteivät rikkaat tee asioita (esim. veronkiertoa) ilkeyttään vaan koska yhteiskunta mahdollistaa sen. Niinhän se menee. Varsinkin toisessa näytöksessä pohditaan paljon alkuperäisyyttä ja tekijänoikeutta taiteessa ja voidaanko etiikka erottaa taiteesta. Ja voiko taiteella tavoitella voittoa, minkä verran raha vaikuttaa taiteen tekemiseen (paljonkin!). Paljon tärkeitä ja kiinnostavia asioita ja ajatuksia, ja hienoa että näistä nyt puhutaan myös ääneen!

Raha määrittelee niin paljon asioita, ja Pääomani auttoi näkemään tämän selvemmin kuin aiemmin.

Pääomani on 2,5 tuntia pitkä, mutta ei se tunnu lainkaan pitkältä. Näytökset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta sama Nainen niissä seikkailee, ja samoja asioita pohditaan, hieman eri näkövinkkelistä ehkä. Odotan kyllä kovasti sisarteosta eli Sarkolan samannimistä pian ilmestyvää kirjaa. Romaani oli ensin, ja näytelmä on sen pohjalta dramatisoitu. Esityksiä on Q-teatterissa toukokuun lopuille asti, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, liput lienevät aika kysyttyjä.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Medusan huone / Q-teatteri 21.2.2019

Jos Saara Turunen onnistui viettelemään sinut edellisellä Q-teatterissa esitetyllä menestysnäytelmällään Tavallisuuden aave, niin tykkäät taatusti myös uudesta Medusan huoneesta. Aavettahan esitettiin loppuunmyydyille katsomoille vielä jatkokaudellakin, ja se oli Lea-palkintoehdokkaana vuoden parhaasta näytelmästä.

Medusan huoneessa on paljon yhtäläisyyksiä Tavallisuuden aaveeseen, mutta ei se mitenkään jatko-osa ole. Sisarteos ennemminkin. Monta samaa ihmistä tekijäryhmissä, samanlaisia käsittelytapoja, mutta eri teemoja. Repliikkien määrä on pudotettu aika minimiin tässäkin, mutta ne vähät sanat ovat painokkaita ja tärkeitä. Muistan jostain lukeneeni tai kuulleeni että käsikirjoitus on vain 8 sivua pitkä.

Tärkeässä roolissa on virtuoosimainen näyttelijäntyö, eleet, ilmeet, katseet, pitkät tauot ja hiljaisuudet. Ja musiikki. Nytkin onneksi käsiohjelmaan on painettu musiikkitiedot, siitä iso kiitos. Musiikki soljuu kautta esityksen, luo tunnelmaa ja toimii liimana esiintyjien välillä. Ei aina tarvita niin paljon puhetta ja sanoja puheteatterissakaan. Varsinkin Agnes Obelin hypnoottinen Chord Left toistuu läpi teoksen, tauostoittaen monia kohtauksia.

Saara Turunen kirjoittaa napakasti, yhteiskuntakriittisesti mutta samalla jotenkin lämpimän humoristisesti. Vaikka näytelmän aihepiirit ovat vakavia, niin tämä on myös aivan hillittömän hauska näytelmä. Tragikoominen. Välillä hymyillään vaikka hammasta purren, ja välillä jotkut nähdyt kohtaukset ja tilanteet ovat vain niin kamalia, ahdistavia tai ankeita ettei katsoja voi muuta kuin hymyillä tai kikattaa.

Tulee jotenkin myös mieleeni islantilaisen pilapiirtäjän Hugleikur Dagssonin Saako tälle nauraa -piirrokset. Olisi voinut odottaa tuomitsevaakin tekstiä tai kriittisempää otetta, mutta Turunen käsittelee aihettaan aika lempeästi, loppujen lopuksi. Teksti ja toteutus herättää kyllä hyvin paljon ajatuksia ja mielipiteitä, ja jää kummittellemaan takaraivoon pitkäksi ajaksi. Kannattaa lukea Turusen mietteitä teoksen synnystä ja lähtökohdista näytelmän blogista; sama erinomainen kirjoitus löytyi myös käsiohjelmasta.

Medusan huone on myös feministinen näytelmä. Naisten näytelmä. Miehillä on oma tärkeä roolinsa esityksessä, mutta kyllä tässä on nainen keskipisteessä. Ja hyvä niin.

        

Medusan tarusta muistuttavat lukuisat pitkähiuksiset peruukit, joita Tommi Korpelan esittämä vanhempi, surumielisen oloinen nainen keräilee. Yksi niistä on kumman sinivihreä, takkuinen, vaikka myytin Medusalla olikin kullanväriset kutrit. Käärmeperuukki olisi kyllä ollut vaikuttava näky. Tarun Medusa saattoi katsellaan muuttaa ihmisiä kiviksi, ja se katse, eri muodoissaan, on tärkeä osa Medusan huonettakin.

Miehen katse ja siihen liittyvä valta, naisen hiljentäminen ja häirintä eri muodoissaan muodostuvat Medusan huoneen ytimeksi. Näemme lavalla lukuisia esimerkkejä miten erilaisen perusmiehen prototyypit vähättelevät, litistävät, väheksyvät, pilkkaavat ja nauravat naisille. Oli se sitten naisen ulkomuoto, mielipiteet, harrastukset, puheet tai oikeastaan mikä hyvänsä. Tämmöinen yleispätevä naisen mitätöiminen ja siinä samalla miehelle nauraminen, tai miehen tekeminen naurunalaiseksi on näytelmässä jonkunlainen ohjenuora, punainen lanka. Ehkei kuitenkaan liian tylysti, vaan rakentavasti, mikäli sellainen on mahdollista. Kysyin esityksen jälkeen teatteribloggaajakollega Pasilta tunsiko hän sukupuoleensa kohdistuvan kritiikin, tai miten hän esityksen koki, miehenä. Mutta Pasin mietteistä voitte lukea lisää hänen blogistaan Pessin ja Illusian luona, kunhan juttu sinne ilmestyy.

Taas kerran Milja Ahon lavastus on pelkistettyä ja värimaailmaltaankin laimea. Vanhanaikaisia ovia, iso ikkuna jota harsoverho peittää, pariovista näkyy turkoosi huone amppelikasveineen. Kaikki huonekalutkin ovat kirpputorilookia, sellaista samettiplyysiä mitä vanhempien ihmisten, tai perus-suomalaisten kodeissa näkee (enkä tarkoita sen puolueen jäseniä tässä). Katse pääsee lepäämään kun ei tarvitse tukahtua yltäkylläisyyteen. Samalla tavoin minimalistisesti toimii Ada Halosen valosuunnittelu. Eleetöntä ja vaikuttavaa.

Suvi Matinaro on onnistunut puvustamaan viisihenkisen ensemblen luovasti ja taitavasti. Toisaalta on sitä tapettiin sulautumista, ankeaa ruskeaa ja anonyymiä pelkistystä, mutta sitten taas loistavan keltainen leninki tai kukkamekko tai punainen jakku-hame kombo toimii väripilkkuina. Kehunpa vielä Tuuli Kyttälääkin äänisuunnittelusta; linnunlaulut rauhoittivat. Ja sitten sokerina pohjalla lavastuksessa hyödynnettiin sensuellin kauniita Georgia O'Keeffen kukkamaaluaksia.

        

Mietin jossain vaiheessa esitystä että kaikkien omasta kehostaan epävarmojen naisten tulisi nähdä tämä esitys. Mietin myös että oliko näyttelijät valittu mukaan jo kirjoittamisvaiheessa tai sitä ennen, ja ovatko he inspiroineet Turusta kirjoittamaan heille tietynlaisia asioita. Jotenkin ounastelisin asian olleen näin. On tavattoman voimaannuttaa itsekin hieman ylipainoisena ja keski-ikäisenä naisena katsella, kuinka Elina Knihtilä ja Katja Küttner sonnustautuneina puuterinvärisiin, suorastaan rumiin alusasuihin onnistuvat täydellisesti.

Erinomaisesta näyttelijäporukasta onkin mainittu jo muut paitsi Ylermi Rajamaa ja Aksinja Lommi, joista jälkimmäinen on minulle enemmän tanssiesityksistä tuttu. Kyllä tämä porukka osaa näytellä, herranjestas. Ihan pienillä asioilla luodaan sitä jännitettä ja tunnelmaa. Olen ihan mykistynyt tämän viisikon taidon edessä. Jo ensimmäinen repliikki: Muistan lapsuudestani yksinäisen naisen vie ajatukset matkalle. Tykkään kovasti sukupuolirooleilla leikittelystä. Mutta missään vaiheessa ei ole nolostuttavan huvittavaa katsella ehkä Suomen maskuliinisinta näyttelijää Tommi Korpelaa mekossa tai Aksinja Lommia viiksissä ja miesten puvussa. Se vaan sopii tähän ja piste.

Miesroolit on vedetty ihan överiksi. Kymmeniä herkullisia hahmoja ja kohtauksia, jotka jäävät mieleen ja muistiin pitkäksi aikaa. On ämpäreitä jakavaa ja purkkaa jauhavaa pimatsua, on Säkkijärven polkan tahdissa joraava sika, on formulakisoja toljottavia äijiä, on ämpärit päässä konttaavia hahmoja. Ja sitten on se mieskaksikko, jotka lukevat äijäklassikoita (Bukowskista Saarikoskeen) ja sen jälkeen ekstaasissa kierivät niissä. Kirjoissa siis. Ei niitä kirjoja sukupuolielimillä kirjoiteta - eipä tosiaan.

Esityksessä on paljon absurdiutta, outoja ja ihan päättömiä asioita, kohtauksia ja tunnelmia. Mutta se varmaan tekikin siitä niin kiehtovaa katsottavaa. Koskaan ei katsoja osaa ennakoida mitä seuraavaksi tapahtuu ja millaisia ihmisiä tai hahmoja näemme lavalla seuraavaksi. Ja on oikeastaan ihanan rauhoittavaa katsella esitystä missä ei ole kiire mihinkään, ei videoskriinit vilku ja välky ja sitä voi vaan istua ja nauttia, vaipua kummalliseen nirvanaan, mutta silti aistit terävinä. Pidin myös siitä ettei väliaika rikkonut esityksen hypnoottista poljentoa.

Haluaisin nähdä Medusan huoneen uudelleen, ja toivon että esitykset jatkuvat syksyllä (tai myöhemmin) jotta pääsen kokemaan tämän uudelleen. Q-teatteri teki taas esityksen mikä möi loppuun heti ensi-illan jälkeen. Suosittelen siis kyttäämään peruutuspaikkoja ja/tai lisänäytöksiä. Se kyllä kannattaa.


Esityskuvien copyright Aino Nieminen, muut omia.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Father Fucker / Hype-Kollektiivi, Q-teatteri 6.6.2017

HYPE-kollektiivin viime vuonna Baltic Circle-festivaaleilla debytoinut Father Fucker jäi silloin näkemättä, mutta ei hätiä mitiä, koska ilmoitettiin sen tulevan Tampereen Teatterikesään elokuussa. Ja koska mulla se Teatterikesäviikko on kiireistäkin kiireisin, niin riemuni oli vielä suurempi, kun bongasin kesäkuun alun 5 esitystä Q-teatterilla. Sinne siis, ja vähän "helpompaa" viikkoa elokuussa!

Teatterikesän infotilaisuuden jälkeen tämä oli yksi oudoimman kuuloisista, ja siten varmaan odotetuimmista, Teatterikesän esityksistä omassa allakassani. Eikä tarvinnut pettyä. Father Fucker oli absurdi, erikoinen, outo, kiehtova ja kaikin puolin ihan omassa sarjassaan painiva.

Sara Melleri on nuoremman polven teatterialan monitaituri. Father Fucker on hänen kolmas ohjaustyönsä. Yhdessä työryhmän käsikirjoittama fantasiakuvaus kahdesta muotisuunnittelija Gianni Versacen tyttärestä, jotka käyvät läpi omaa tyrkkyjulkkiselämäänsä kaikkine lieveilmiöineen. Liv (Melleri) ja Claudia (Markku Haussila) tilittävät elämäänsä, miessuhteitaan Backstreet Boys-poikabändin tyyppien kanssa, katsovat silmät ymmyrkäisinä ja vaahtokarkkoja mussuttaen leffoja, vaihtavat vaatteita sen kymmeniä kertoja - ja elävät julkisuudessa ja julkisuudesta. Milloin poseerataan kameroille, huojutaan korkeilla koroilla catwalkilla tai koitetaan vetää vielä överimmäksi kuin sisko. Teemoina lisäksi seksuaalista hyväksikäyttöä ja ennenkaikkea vaikeaa isäsuhdetta. Kuulostaa sekavalta, ja sitä se hieman olikin. Mutta joku punainen lanka tässä säilyi kaiken näennäisen sekoilun jälkeenkin.

Ja tämä kaikki tapahtuu kuolevan/kuolleen isän sisäelinten seassa ja suolistossa pyöriskellen. Pinkit keuhkot koittavat rohisten pumpata ilmaa (hetkittäin se tasainen ääni rauhoittaakin) ja maksa on oudon piikikäs. Pienten lyhtyjen valaisemissa verisuonissa on kiva kiikkua. Keuhkot toimivat hyvin myös myyttisen tarinankertojan telttana, jossa voi vaikka vaihtaa asua. Epävarmana voi kietoutua isän suoliin kuin turvasatamaan. Ja sisäelinten joukosta löytyy aina uutta päällepantavaa! Corinna Helenelundin suunnittelema lavastus on visuaalisesti aivan tyrmäävän hieno. Julia Jäntti on tehnyt näyttävät valot. Kaiken kruunaa Minttu Vesalan laatimat stylistijutut. Överiys on se juttu! Mutta kaiken näiden maskien, peruukkien ja kimaltavien vaatteiden alla on kaksi hyvin epävarmaa nuorta ihmistä.

  

Sekä Melleri että Haussi tekevät huikean upeat roolit. Löytyy tanssitaitoa, lauluääntä, provokatiivista poseerausasennetta ja itsensä täysillä likoon laittamista. Mutta myös se herkempi puoli näkyy. Kumpikaan ei ole ihan sellainen supermalli habitukseltaan, mutta se on just se juttu. Ei tarvitsekaan, koska mielikuvilla ja mielikuvituksella tässä pelataan. Puolitoista tuntia tykitetään täysillä, ja englanti sujuu kummaltakin loistavasti.

Musiikki on aivan olennainen osa esitystä, ja on mahtavaa kuulla Linda Fredrikssonin saksofonien monimuotoisia ääniä ja Jussi Östermania muiden äänien takaa. Soundtrack sisältää myös kaikenlaisia isä-teemaisia biisejä (kuten Boney M:n muinainen diskohitti Daddy Cool, Hank Williamsin kantrirenkutus I'm a Long Gone Daddy ja Madonnan Oh Father.) joissa käsitellään jollain tavalla vinksahtanutta isäsuhdetta.

Isäsuhde niin. Todellisuudessahan Versacella ei ollut omia lapsia, ja nämä Liv ja Claudia ovat vain kahden oman isäsuhteensa kamppailevien nuorten luomat hahmot, joiden kautta he peilaavat omaa ankeaa elämäntilannettaan. Varhaisteininä Sara Melleri pakeni omaa isäsuhdettaan Voguen, MTV:n ja muiden julkkisten elämää esittelevien medioiden mielikuvitusmaailmoihin ja loi niistä tavallaan omaa maailmaansa. Hän toimitti englanninkielistä Hype-lehteä, jossa Liv ja Claudia seikkailivat. Tästä kaikesta jalostui vuosikausia myöhemmin myös Father Fucker. Johannes Ekholm on ollut mukana dramaturgin roolissa, ja kyllä tässä muutakin puidaan kuin Mellerin isäsuhdetta. Luulisin.

Jotenkin se nykypäivänä kaikkialle tunkeutuva seksi on kyllästänyt tämänkin esityksen. Mutta se menee jo niin överiksi, ettei sitä voi kun nauraa. Livin ja Claudian jatkuva muodonmuutos peruukkien, asusteiden ja muiden avulla on hengästyttävää, ja kun he lopussa ovat paljaina, henkisesti alasti, itsensä kanssa ehkä sovinnon tehneenä, niin katsojakin kokee jonkunlaisen katharsiksen. Ei tämä oikein "pelkkää" teatteria ole, vaan outo miksaus kaikkea muutakin. Toimiva sekoitus yhtä kaikki.

Katsomon takarivissä oli nimetyt penkit mm. Tom Cruiselle ja Mariah Careylle - mutta taisivat jäädä näistä julkkisbileistä pois tällä kertaa.

Father Fucker on ehdottomasti yksi viime aikojen merkittävimpiä teatteritapauksia. Jos et pääse katsomaan Q-teatterille (12.-14.6.), niin Tampereen Teatterikesään elokuussa sitten!


Kuvien copyright Hype-kollektiivi

Prinsessa Hamlet / Q-teatteri 16.2.2017

Onko Q-teatterin Prinsessa Hamletilla mitään tekoa sen hieman kuuluisamman Hamletin kanssa? On ja ei. Tarkkakorvainen ja Hamletinsa tunteva poimii sieltä kyllä viittauksia tekstiin kamelinmuotoisista pilvistä alkaen. Ja kertoohan ne roolihahmojenkin nimetkin jotain. Tanskan hovissa ollaan jne. Mutta jos et tiedä Hamletin tarinaa sen kummemmin, ei sekään mitään haittaa. Tämmöinen Shakespeare-fani vaan intoilee kaikesta mikä edes etäisesti liittyy herraan.

Kyllä tämä E. L. Karhun teksti ja Linda Wallgrenin ohjaus ihan uniikki oma itsensä on. Ei se tarvitse Hamletia kuin korkeintaan yhdeksi inspiraation lähteeksi. Virginia Woolfin Mrs Dalloway tuntuu olevan toinen, ainakin käsiohjelmassa siteerataan teosta ahkerasti.

Kauhu työntää käden Hamletin kurkkuun ja puristaa sen nyrkkiin.

Aluksi meille kerrotaan tämä olevan sarjakuvatragedia kolmessa näytöksessä. Tapahtumia ja ihmisiä selostaa, kommentoi ja esittelee punaisessa polkkatukassaan kertoja (aina sädehtivän ihana Emmi Parviainen). Hamlet (syötävän suloinen Lotta Kaihua) on kapinallinen prinsessa, jolla on sairaalloinen viehtymys tuleen. Tytärtään ymmärtämätön äiti-Gertrud (hulvaton Leea Klemola) ja tähtitieteeseen hupsahtanut eno (Hannu Kivioja) muodostavat melkein hysteerisen koomisen kuninkaallisparin. Haukkoihin hurahtanut Horatia (Elena Leeve) on taas Hamletin paras kaveri ja hovineito, josta sitten tulee uusi Hamlet... Lisäksi ollessaan Lontoossa "vieraana" Hamlet tapaa Ofelion (Eero Ritala), joka liimaantuu tähän kiinni ja stalkkerimaisesti seuraa aina Tanskaan asti. Siinä missä näytelmän naiset ovat voimakkaita persoonia, niin kumpikin miesrooli on aika nysväkkä. Toinen palvoo Hamletia sokeasti spanielinsilmillään, ja toinen köpöttelee ja mussuttaa kanankoipeaan ja höpisee mystisiä tähtitiedefraasejaan eetteriin.

Hamlet vastailee fanipostiin, käy paljon kallioilla ja itsetuhoisesti palvoo tulta. Tulella leikittely johtaa myös Ziggy Stardust-mäisen arven palamiseen kasvojen poikki (vai Harry Potterko se siellä kummittelee). "Minä palan soihtuna". Mikä ajaa Hamletin lumoutumaan tulesta? Tai korkeille paikoille? Kyllä jossain vaiheessa Hamlet tajuaa olevansa sairas, mutta mitä se sitten enää auttaa. Do not forget Hamlet. Hamlet pyytää Horatiaa olemaan se prinsessa joka hän ei ollut. Täyttävätkö tyttäret koskaan äitiensä odotuksia? Horatia muuttuu pikkuhiljaa Hamletiksi, vai muuttuuko. Voiko hän olla Hamlet omissa silmissään, tai kansan silmissä? Ofelio ainakin on innoissaan: ajatella nyt minä olen naimisissa idolini kanssa. Nyt todellakin murtuu jalo sydän!

"Viimeinen asia mitä me tarvitaan on yksi hullu lisää tässä linnassa". Kukapa lisää hulluja kaipaa.

Hamlet Lontoossa, palatsissa, vankina vai hoidossa. Punanuttuinen ja karhunnahkalakkinen vartija (Emmi Parviainen) laulaa ja laulattaa - London bridge is falling down... Vai saiko sitä enää laulaakaan. Hamletilla tuntuu olevan vaikeuksia sopeutua hoviin, sen elämään, äitisuhdekin on ongelmallinen. Mutta hankala tytär on helppo lakaista maton alle kuin roska ja lähettää Lontooseen. Pois silmistä, pois mielestä. Kyllä Gertrudekin voi allekirjoitella Hamletin fanipostia. Yhdessä vaiheessa kyläilemään tulee kova kolmikko: Prinsessa Diana, Elton John sekä Norma Jean! Ja sitten kuullaan Candle in the wind, tietenkin ja diskopallojen laskeutuessa katosta! Camp!

Gertrudin puhe yleisölle, herranjee miten Klemola on upea (ja saa täysin ansaitusti väliaploditkin). Jos on Klemola hieno niin sitä on kyllä Kaihuakin. Tämän Hamlet on jotenkin maaninen, ja itsetuhoisuudessaan samaistuttava. Kaihuan ilmeikkäät kasvot painuvat mieleen. Ja voisin kyllä viedä tämän Hamletin kotiini paijattavaksi. Myös Leeve tekee varsin upean roolin Horatiana.

Pitää kehua kampauksia (Eija Kuokkanen) ja peruukkeja (Ari Haapaniemi) koska hiuksisto on näyttävää. Varsinkin Horatian lettikampaus! Myös Annika Salorannan pääsääntöisesti mustavalkoinen puvustus on vaikuttavaa. Ina Saarisen pelkistetyssä lavastuksessa valtavat eivät minnekään johtavat rappuset dominoivat lavaa ja muuntuvat moneksi. Tulta käytetään monipuolisesti, ja elävän tulen katsominen on aina kiehtovaa.

Prinsessa Hamlet on kaunis ja monisyinen näytelmä - ja paljon syvällisempi kuin mitä antaa aluksi ymmärtää. Pureksittavaa riittää kyllä vielä seuraavaksikin päiväksi. Pitääköhän tämäkin nähdä vielä toisen kerran? Esityksiä on 13.5. asti, että vielä tässä kerkeää.


Kuvien copyright Pate Pesonius
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

The 24 HR plays / Q-teatteri 18.12.2016

Monta kertaa on pitänyt käydä katsomassa, kun näitä 24 Hour Plays-konseptin juttuja on Suomessa esitetty. Porissa Rakastajien toimesta ja Q-teatterissa. Mutta syystä tai toisesta en ole ennen päässyt. Mutta tällä kertaa onneksi allakassa oli vielä tilaa, ja kun kuitenkin olin tulossa Helsinkiin samana päivänä... Niin johan oitis lippukaupoille!

The 24 Hour Plays on mielenkiintoinen konsepti. Kootaan porukka eli käsikirjoittajia, ohjaajia ja näyttelijöitä. Arvotaan näyttelijät kullekin kirjoittajalle. Kirjoitetaan näytelmät. Arvotaan ohjaajat. Harjoitellaan. Esitetään. Ja kaikki tämä vuorokauden sisällä.

Teatteri Takomon taiteellinen johtaja Akse Pettersson ja Q-Teatterin taiteellinen johtaja Antti Hietala avasivat illan. Ekaksi katsottiin lyhyt dokkari viimeisten 22 tunnin kulusta. Katsomosta kuului nauruntyrskähdyksiä. Arvannette varmaan että paikalla oli alan ihmisiä varmaan enemmän kuin ns. tavallisia katsojia. Sinällään ja tavallaan siis hieman sisäänpäinlämpiävää, mutta suotakoon se teatterintekijöille, kun kerran päästiin me suuri yleisökin paikalle vaklaamaan.

Taas osuttiin Tallen kanssa samaan esitykseen!

Ensimmäinen esitys oli Salla Viikan käsikirjoittama ja Juho Kuosmasen ohjaama Pyhiinvaellus. Elokuvamies Kuosmanen päätti näin laajentaa teatterin puolelle. Ja aika mainio startti olikin! Tarinassa on 4 tyyppiä pyhiinvaellusmatkalla Espanjassa, ja sitten eksytään, koska kukaan porukasta ei olekaan opas. Mitä muille tapahtuu kun liikkeenjohdonkonsultti lähtee omille teilleen.

Seuraavaksi Jussi Sorjasen ohjaama ja Riikka Ala-Harjan kynäilemä Taloyhtiön pihalla Garila ja Borg, sekä kolmas. Erikoinen nimi, mutta erikoinen oli näytelmäkin. Tai absurdi olisi ehkä parempi sana. Kaksi tyyppiä lojuu aurinkotuoleissaan pihalla, aurinkoa ottamassa. Siinä juttu ja herja lentää. Dialogi on surrealistista. Paikalle ilmaantuu makkaraa grillaava naapuri. Turkulaiset saavat kyytiä (verbaalisesti). "Sulla on homepää ja mulla on roikkotissit". Ja lopussa ammutaan, tottakai. Ihan himmeä mutta helkatin hauska. Ei meinannu Iikka Forssin ja Geoffrey Eristan pokka pitää...

Naisvihan neljä vuodenaikaa syntyi Elina Kilkun kynästä ja ohjauksesta vastasi Juhana von Bagh. Tässäkin on grilliparty, ja sukupuolirooleilla leikittelyä ja vaikka mitä; näytelmän tekoa. Niin, ja taas turkulaiset saavat kyytiä. Mulla meni yli hilseen pitkälti. Pirjo Lonka on ihan huikea viiksimachomies aluspaidassaan! Lopuksi rap-sessio yhdessä.

Väliajan jälkeen neljäs mininäytelmä eli Todellisuus etsii tekijää. Pärttyli Rinne kirjoitti ja Mika Leskinen ohjasi. Toinen mitä en ymmärtänyt lainkaan. Evoluutiota pikakelauksella, gorilloita, bensakanistereita. Onko taiteilijan tehtävä tuoda lohtua? Perhe senkun näpyttää puhelimiaan kun talo palaa ympäriltä.

Seitsemän on Ilja Lehtisen kynäilemä ja Riikka Oksasen ohjaama. Haa, Toblerone mainittu! Onkohan tämä hieman scifihenkinen, jotenkin ainakin alussa. Dystopiaa. Nopanheittoa. Ajavat naisen yli... tämäkin meni multa jotenkin yli hilseen. Olenkohan mä liian tyhmä näille, vai missä mättää? Kyllä tämä(kin) viihdytti. Ja yleisö ulvoi naurusta.

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Lauri Maijalan kirjoittama ja Leea Klemolan ohjaama Devade. Tässä neljä nuorta näyttelijää kokoontuu teatterille lakkauttamaan Vorwärts-yhdistystä. Siinä sitä sitten muistellaan menneitä tähtihetkiä ja mietitään mitä kukin jatkossa tekisi (Kotkan ja Imatran kaupunginteatterit mainittu!). Hulvattomia kohtia tässäkin on roppakaupalla.

Kuusi hyvin erilaista ja mielenkiintoista esitystä. Kylä näitä mielellään katseli! Ja oli tosi kiva nähdä paljon sellaisia teatterintekijöitä, joita ei ole ollut ennen ilo lavalla nähdä. Ensi kerralla taatusti uudelleen.


Kuvasta kiitos Jarmolle!

Kevyttä mielihyvää / Q-teatteri 15.9.2016

Nyt olen nähnyt sellaisen esityksen mistä en tiedä osaanko sanoa yhtään mitään. Ainakaan mitään järkevää (ei sillä että mun kirjoitukset muutenkaan olisivat järkeviä). Antti Hietala on vastuussa monesta loistavasta Q-teatterin näytelmästä, niin ohjaajana kuin kirjoittajanakin. Tällä kertaa tuloksena on hyvin hämmentävä esitys. Kevyttä mielihyvää ei ole kevyttä, mutta mielihyvää, no joo, kyllä.

Esitys on kyllä mielenkiintoinen. Päähenkilö (Tommi Korpela) on jotenkin tuuliajolla, ja ei tainnut hän sen paremmin kuin katsojakaan tietää missä mennään. "Todellisuus on suurin manipulaatio". Mies käy hypnoosihoidossa, ja sieltä aukeaa jotenkin polku näihin toisiin vaihtoehtoisiin todellisuuksiin. Sieltä löytyy myös uusi rakkaus. Vai löytyykö? Mikä lie totta ja mikä ei. Kuinka paljon näistä kuvitelmista on vain miehen päässä. Poteeko hän vain jotain eksistentialistista kriisiä?

Matrix, anyone? Tai onhan tästä vaihtoehtoistodellisuuksien mahdollisuuksista tehty lukuisia elokuvia, kirjoja ja varmaan näytelmiäkin. Elämmekö oikeasti tässä todellisuudessa vai jossain muussa? Samoja kohtauksia käydään läpi monesta eri vinkkelistä. Onko katsojakin lumottu tai vaivutettu hypnoosiin? Olemmeko kaikki hypnoosiviruksen saastuttamia!? Onko yhteiskunnan kohtalona jäädä junnaamaan samaan kohtaukseen aina uudelleen ja uudelleen!?

Pia Andersson on hoivaava hypnoositerapeutti. Hillittömän roolin tekee Jani Volanen mystisenä Tuomona, ja tanskalaisena silmänkääntäjä-hypnoosiguruna! Vai onko tämä sama henkilö sitten kuitenkin. Se peruukki!! Kanavoiko Volanen tällä lookilla sisästä Tom Hardyään? Piinaava katse ja venyttelevä puhetyyli iskevät johonkin hermoon. Tommi Korpela on aina hyvä ja niin nytkin. Jussi Nikkilä ja Minna Haapkylä tekevät kumpikin vahvan roolin pariskuntana. Varsinkin Nikkilä hermostuessaan on suorastaan hyytävän pelottava.

Valosuunnittelu oli tosi tosi tärkeässä roolissa, kiitos siitä Jani-Matti Salo. Punainen ja sininen valo vuorottelevat, kertoen ehkä jotain siitä missä ollaan. Tässä vaiko jossain vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Kohtauksesta toiseen siirrytään tosi vaikuttavasti, valojen avulla. Oikeastaan se valo- ja äänimaailma (jälkimmäinen Johanna Stormin käsialaa) on isompi osa esitystä kuin normaalisti.

Välillä tarina saa aivan käsittämättömän absurdeja muotoja, esimerkiksi kun Tuomo selittää erinäisiä tarinoita (ihmissyöjäisoisästä koomaan) miksi hän ilmaantuu juhliin. Ja pidin myös Sherlock Holmes -viittauksista. Henkilöhahmojen välinen dynamiikka ja suhteet ovat se ydin minkä ympärillä tarina pyörii. Ja pyörii. Ja pyörii. Ad infinitum.

Kyllä tämä kannattaa käydä katsomassa. Outoa kyllä, mutta samalla jotenkin kummallisen kiehtovaa.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Tavallisuuden aave / Q-teatteri 19.2.2016

Kyllä Q-teatterissa osataan, kerta toisensa jälkeen. Saara Turusen uusi näytelmä (kirjoitus & ohjaus) Tavallisuuden aave marssittaa esiin kavalkadin ankeita, tavallisia suomalaisia. Mutta silti ihanan epätavallisia. Välistä sitä ei tiedä itkisikö vai nauraisiko, koska tämä käy jotenkin ytimiin.

Beigeä, pliisua, väritöntä. Kuin suodattimen läpi vedettyä. Joukko irrallisia kohtauksia, mitä kuitenkin yhdistää joku punainen lanka. Onko se sitten se suomalaisuuden lanka? Häpeän tunne, mitättömyys, ihmisen pienuus. Värittömyys. Mitä se tavallisuus on? Mitä kenellekin. Mun tavallinen arki on taatusti erilainen kuin sinun. Oliko joskus kultaisilla 50-60-70-luvuilla kollektiivista kansakunnan omaksumaa tavallisuuden arkea, yhtenäiskulttuuria? Kaikki kerääntyivät samanlaisissa vaatteissaan tuijottamaan lauantaisaunan jälkeen samoja ohjelmia telkkareista? Kun ei ollut vaihtoehtoja. Vai onko tämä vaan myytti suomalaisuudesta? Yksi niistä lukemattomista suomikliseistä. Saara Turunen kirjoittaa tavallisuudesta näytelmän käsiohjelmassa oivaltavasti. Se on luettavissa myös näytelmän blogissa! Kuten muutkin käsiohjelman tekstit.

Kaikki lähtee verkkaisesti, viipyillen liikkeelle, ihanan musiikin eli Gabriel Fauré:n Pavane, op. 50:n soljuessa korviimme. Näyttämöllä tyyppi saksii lehdestä kuolinilmoitusta irti ja länttää seinälle. Jaahas.

Erilaisia hahmoja, sellaista pysähtyneen ajan estetiikkaa, telkkarissa lentävät papukaijat yhä uudelleen ja uudelleen. Pottakampaukselliset jäyhät tyypit kekkosajan rilleissään ja kaikkialle tunkeutuva BEIGE. Laura Haapakangas on todellakin sukeltanut puvuissaan beigeyden ytimeen. Iso kiitos siitä hänelle, ja myös Maija Poskiparralle rekvisiittalöydöistä.

Puhuvatko nämä tyypit ollenkaan? Puhuvat, sillon kun on asiaa: "Sä olet ihmisenä tosi tilaavievä". Niin kai suomalaisetkin tekevät. Yleensä ottaen. Eivät siis ole tilaavieviä, vaan puhuvat vain silloin kun on asiaa.

Kalsarit lipputankoon, Ylermi Rajamaan ihanasti yrmyilevä pikkutyttö sukkiksissaan ja mekossaan, natsitervehtivät perheenjäsenet. Ja miten helppo se toinen on syyllistää (just se tilaavievän ihmisen kommentointi ja myöhemminkin).

Suomalaiset "perinteiset" häät - kukapa meistä niissä ei olisi ollut vieraana, jotkut jopa juhlakaluina. Miten eteerisen kauniista Laura Birnistä on saatu näin väritön, hän melkein katoaa tapettiin? Onpas todella hauska häävisailu, herranjee!

Koko sisustus on sellaista mitä kaikki ovat nähneet jossain. Suomalaista minimaalisuutta vaiko ankeutta, sitä "tavallisuutta". Tapetit, puuviilutetut ovet, kattolevyt, kukkataulu, puunväriset huonekalut. Vanhanaikaista ja pysähtynyttä. Milja Ahoa saa kiittää hienosti onnistuneesta lavastuksesta. Katsoja pääsee ikään kuin kurkkaamaan huoneeseen missä nämä kaikki kummallisuudet (eikun, eikös tämän pitänytkin kertoa tavallisuudesta eikä kummallisuudesta?) tapahtuvat. Ja Von Wrightin veljesten lintumaalaukset kuuluvat jokaisen suomalaisen kollektiiviseen taidemuistiin, eikö?

Vähäpuheista, absurdia - ja musiikki on isossa roolissa. Monta kohtausta mennään liki ilman sanoja, jolloin musiikki johdattaa katsojan tunnelmaan. Bonusmaininta siitä että musiikkikappaleet on listattu käsiohjelmassa! Kun kirjoittaa myöhemmin blogia, on kiva kuunnella niitä ja samalla fiilistellä esitystä, palata niihin kohtauksiin uudelleen. Tässä toimii hyvin perinteisemmät biisit kuten Sibeliuksen Jääkärimarssi ja Allegrin Miserere, kuin myös Erik Satien vähän itselle tuntemattomammat pianokappaleet.

Välillä sudenpäinen mies kulkee, suorastaan hiipii, näyttämön poikki. Flamencomies hakee värittömän naisen tanssiin kesken arjen. Kerrankin iloa ja väriä elämään. Mutta kyyneliinhän kaikki päättyy. Hautajaisissa luetaan adresseja. Vainaja olisi halunnut kuulla kaikki kauniit sanat eläessään. Kukapa ei. Ja mies kantaa mattokääröä!

Kotibileet, kaljanjuontia, kasaridiskoliikkeitä. Teinipoika-Birn. Höyheniä. Nainen lääkärin vastaanotolla, susimies tulee sinnekin. Voisiko susimies (jota lääkäri ei näe) viedä naisen pois tästä arjesta ja elämästä? Lintunaamiot. On tässä paljon visuaalista ilotulitusta. Perheen joulunvietto...

Yksi häkellyttävimmistä kohtauksista on höyhentyynyjoukkoraiskaus/silpomiskohtaus. Dirlandaa vaan sullekin. Ja lopun hautajaiset valtavine kukkamäärineen.

Valoilla luodaan hienosti niin tunnelmaa kuin ajankuvaakin. Jotenkin haikean haaleaa Erno Aaltosen suunnittelemissa valoissakin on.

Rooleja piisaa. Ylermi Rajamaassa on niin ihanaa poikamaista charmia, ettei kovin monessa toisessa. Laura Birn on herkkä ja hauras. Pyry Nikkilä on myös tasaisen hyvä. Antti Heikkiselle esitys on TeaKin opinnäytetyönsä - ja näillä meriiteillä ei liene olevan ongelmia valmistua. Elina Knihtilä on aivan loistavan taitava värittömänä perheenäitinä, joka syttyy ja sammuu. Elää hetkittäin ja vaipuu takaisin tapettiin. Taitavaa porukkaa, koko viisikko!

Kyllä tämä oli hieno. Ja hämmentävä. Ja outo, mutta kaikessa outoudessaan kiehtova. Tekisi mieleni sanoa että menkää kokemaan, mutta kaikki kevään esitykset ovat loppuunvarattuja (mutta kyselkää Q-teatterilta lippuja, jos vaikka lykästäisi. Tai tulisi lisäesityksiä.).

Ylen pieni juttu aiheesta. Ja yksi syy lippujen nopeaan loppumiseen lienee Sanna Kangasniemen HS:n 5 tähden kritiikki. No, myyhän ne Q-laisten esitykset loppuun yleensä muutenkin, ei sillä.

Tässä vielä lukijan pyynnöstä tiedot musiikeista.

Hedelmä/vihannesluokituksessa tämä on kookospähkinä. Päältä aika tylsän näkönen, arkinen, mutta sisus maistuva ja mehevä.


Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.
Kuvien copyright Pate Pesonius