A Number / Bridge Theatre 11.3.2020

Lontoonreissuni viimeinen näytelmä oli Caryl Churchillin kirjoittama A Number. Tunnin ja 4 minuutin (en kyllä mitannut aikaa, vaan tämä oli teatterin ilmoittama) tiivis näytelmä Bridge Theatressa. Olen nähnyt tästä yhden version NVAP-arkistossa (The National Video Archive of Performance) monta vuotta sitten. Siinä 2002 Royal Courtissa esitetyssä versiossa isää näytteli Michael Gambon ja poikaa Daniel Craig, ja mietteitäni esityksestä voit lukea täältä.

Nyt vuorossa oli Polly Findlayn ohjaus ja pääosissa Roger Allam ja Colin Morgan. Viimeksi näin heidät yhdessä lavalla Globen The Tempestissä vuonna 2013. Ja tunnustan heti että koska tästä näytelmästä en ihan kauheasti viimeksikään pitänyt, niin nuo herrat mut teatteriin tällä kertaa vetivät.

Niin, tämä on ehkä hieman hankala esitys. Lyhyitä episodeja missä vanhempi mies (Allam) kohtaa poikansa (Morgan) sekä tästä tehtyjä klooneja (Morgan). Tapahtumapaikkana on olohuone, selvästi miehen oma, mutta joka kohtauksessa miljöö vaihtuu. Todella nopeasti ja taidokkaasti, koska pieni lava (missä on olohuoneen sisustus) kiertyy aina 90 astetta ja taustalla oleva tila (milloin keittiö, milloin olohuoneen takaseinä) vaihtuu. Pieni pimennys ja tadaa, uusi huone. Näppärä on Lizzie Clachanin lavastus siis. En kyllä tiedä miten se on toteutettu, liukuelementeillä kai. Toinen kysymys on, että jos kerran ollaan miehen omassa olohuoneessa, miksi se vaihtuu joka kerta?

Viidessä lyhyessä kohtauksessa ruoditaan isän ja pojan suhdetta, miehen suhtautumista koko kloonausprosessiin ja pojan mietintää siitä kun hän ei olekaan uniikki. Syyllisyys painaa miestä ja hänen poikansa käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Klooni on ärhäkkä ja riidanhaluinen, ja alkuperäinen sovittelevampi. Viimeisin tuntee olevansa onnellinen ja tasapainoinen, mutta muilla on hieman hankalampaa. Isä koittaa lepytellä poikia ajatuksella oikeudenkäynnistä; soluja on varastettu klinikalta ja käytetty kloonaukseen.

Näytelmä pohtii ihmisen ainutkertaisuutta, mutta pojat/kloonit toteavat "none of us is original". Ovatko kaikki isänsä poikia jos kyse on klooneista? Voiko isä tuntea rakkautta myös näihin kopioihin? Katsoja voi koittaa samaistua poikaan joka miettii "I'm just a copy". Tässä on myös valta-asetelma, koska isä asettuu selittelevän ja alistuneen hahmon nahkoihin. Turhaan hän mussuttaa "I wanted the same but different" kun ensimmäinen poika oli hankala ja laitettiin myöhemmin laitokseen, ja tilalle tehtiin kopio.

Kahden hienon näyttelijän työtä on ilo seurata. Varsinkin Morgan on todella taidokkaan muuntautumiskykyinen, koska hän muuttaa aksenttiaan ja koko tapaa näytellä niin monta kertaa. Ihan kuin kyseessä olisivat eri henkilöt. Allam on anteeksipyytävä ja alistuva. Pukeutuminenkin heijastelee henkilöiden dynamiikkaa; isä on arkinen ja hieman nukkavieru villatakissaan, poika (ja kloonit) nahkatakissa ja katuvaatteissa.

A Number on näytelmä isyydestä, kloonauksesta ja sen moraalisesta seurauksesta, identiteetistä ja sen kadottamisesta. Ei tämä ole helpointa katsottavaa mutta ajatuksia herättävää. Ja kahden hyvän näyttelijän työtä on aina ilo katsoa. Ja ainahan sitä voi sulkea silmät ja kuunnella Allamin kuuloelimiä hyväilevää ääntä. Tämä oli myös kolmas näytelmä missä näen Morganin livenä ja viides Allamilta (plus muutama teatteritallenne). Esityskausi loppui kolme päivää vierailuni jälkeen, ja olisi toki loppunut seuraavalla viikolla muutenkin koronatilanteen takia.



Kuvien copyright Johan Persson.

Leopoldstadt / Wyndham's Theatre 10.3.2020

Vahvasti omaelämäkerrallinen Tom Stoppardin uusi (ja kenties viimeinen) näytelmä Leopoldstadt on massiivinen. Sukukronikka, historiatutkielma, perhetarina, ja samalla tarina juurista ja juutalaisuudesta. Se kosketti ja nauratti, sai pohtimaan, ja sai myös mielen haikeaksi. Hyvä näytelmä toimii monella eri tasolla, ja Leopoldstadt oli juuri sellainen. Ohjaaja Patrick Marber on tehnyt hienoa työtä.

Näytelmässä seurataan Wienissä asuvaa paremmin toimeentulevaa juutalaisperhettä useina puolen vuosisadan ajan. Kaikki alkaa 1899, kun Merzin ja Jakoboviczin perhekunta on kokoontunut viettämään joulua. Kattokruunu loistaa, pöydät notkuvat herkkuja ja lapsille on paketti poikineen.  Valokuva-albumeja selattaessa puhutaan miten tärkeää olisi kirjata nimet kuviin - ne kun unohtuvat niin pian, jo seuraava sukupolvi ei ehkä tunne keitä kuvissa on. Juutalaisuus on yksi näytelmän kantavia teemoja ja sitä asiaa pohditaan moneen otteeseen ja monelta kantilta. 1800-luvun puolivälissä juutalaiset olivat toisen luokan kansalaisia, getot, pogromit ja vaatteisiin ommellut keltaiset tähdet olivat jo silloin arkea. Juutalainen voi olla mitä hyvänsä muuta, mutta hän ei voi olla ei-juutalainen. Jos nyt aiemmin on ollut vaikeaa, niin asiat ovat hyvin.

Vuoden 1900 kohdassa luodaan taustaa tulevalle, kuinka yhden sotilaan tapaaminen voi vaikuttaa perheen dynamiikkaan paljon paljon myöhemmin, siinä vaiheessa kun juutalaisuudesta on tullut hengenvaarallinen tila 1940-luvulla. Fritz (Luke Thallon) ei voi pyytää anteeksi suvun päämieheltä Hermannilta (Adrian Scarborough), koska juutalaisilta on viety jo kunnia syntymässä eli heitä on mahdotonta loukata. En ymmärrä moista logiikkaa, mutta ilmeisesti tämä oli yleinen asenne, ilmeisesti joillain vieläkin. Juutalaisuus, sen pohdinta ja traditiot ovat jatkuvasti esillä Leopoldstadtin edetessä.

Vuonna 1928 sota on käyty, amerikkalainen jazz soi ja koti on muuttunut moderniksi. Flyygeli hallitsee tilaa. Tehtaan perijä, Hermannin poika Jacob (Sebastian Armesto) on menettänyt kätensä ja toisen silmänsä sodassa ja katkeroitunut - mutta Itävalta ei tule hänen mukaansa koskaan joutumaan Saksan alle. Osa perheestä on muuttanut Amerikkaan. Naapurihuoneessa ympärileikataan vauvaa. Juutalaisuuden ja kristinuskon välinen valtataistelu perheessä jatkuu.

Sota on tehnyt kaikista patriootteja, ja juutalaisten piti tulla osaksi yhteiskuntaa. Kommunismin ja sosialismin pelko vaivaa ainakin osaa perheen jäseniä. Hienosti valokuvien ja äänisuunnittelun kautta siirrymme vuoteen 1938. Ihmiset ovat kääriytyneet kuka mihinkin, on ankeaa ja kylmää. Kadulta kuuluu ääniä ja ampumisia. Nellien sulhanen Percy (Sam Hoare) on brittilehtimies ja haluaa viedä perheen pois maasta, turvaan. Percy ennustaa että asiat menevät vielä paljon huonompaan suuntaan, mutta osa perheenjäsenistä haluaa jääräpäisesti jäädä Wieniin. Natsien vierailu, nimenhuutoineen ja asunnon sekä tehtaan takavarikoimisineen, on karmaiseva kohtaus ja lopun alku.

Käsiohjelmassa on onneksi perheen sukupuu piirrettynä, auttaa hieman hahmottamaan ihmisten suhteita toisiinsa. Visuaalisesti tämä on toimiva ja eri aikakausia hienosti kuvaava esitys, niin Richard Hudsonin hienon lavastuksen kuin Brigitte Reiffenstuelin pukujen ansiosta. Myös Adam Corkin äänisuunnittelu ja musiikki ovat todella taidokkaat.

Mietin millaista Tom Stoppardin pojan Ed Stoppardin tuntui näytellä tässä, hän esittää matemaatikko Ludwigia. Tämä on kuitenkin hänenkin sukutarinaansa, vaikkakin toki hieman muuteltuna. Vaikka isä Stoppard oli tsekki, niin taustat ovat hyvin samanlaiset kuin näytelmän Leopoldilla, jolle lopussa selviää oma tausta, unohdetut muistot ja sukutarina. Ja itseään aina perienglantilaisena pitänyt poika onkin juutalainen, tavallaan myös holokaustin selviytyjä. Käsiohjelmassa Stoppard kertoo omasta historiastaan, miten hän ei oikeasti tiennyt juutalaisista juuristaan aiemmin (kuin vasta aikuisena siis). Hänen äitinsä ei halunnut puhua menneistä. On varmaan aika hurjaa kuulla että kaikki isovanhemmat kuolivat sodassa saksalaisten toimesta.

Loppunäytös sijoittuu vuoteen 1955; perheen selvinneet jäsenet ovat palanneet asuntoon. Seurannut keskustelu ja menneisyyden muistelu saa palan kurkkuun. Loppu on hyytävä, kun perheen kohtaloita käydään luettelomaisesti läpi. Auschwitz, Auschwitz, itsemurha, Auschwitz, Auschwitz...

Monellakin tapaa vaikuttava esitys, ja 2,5 tunnin mitta on juuri sopiva. Kauheasti ei yksittäisiin kohtaloihin kyllä ehditty syventyä kun henkilöitä oli nelisenkymmentä, mutta se kokonaisuus, perheen ja suvun tarina tuli kyllä hienosti esille. Suuria tunteita ja pieniä kohtaloita. Historian ja juurien tunteminen korostuu.

Esityksiä on Lontoossa 13.6. asti, että hyvin ehtii vielä katsomaan. Suosittelen.


Kuvien copyright Marc Brenner.

Endgame / Old Vic Theatre 9.3.2020

No nyt se on lopullisesti todistettu - Samuel Beckettiin näytelmät eivät ole mua varten. Olkoonkin Waiting for Godot näytelmäkirjallisuuden klassikkoja, en oikein ole koskaan sitäkään ymmärtänyt, ja sama koskee No Man's Landia. Nyt oli vuorossa kaksi lyhyttä näytelmää Old Vicissä, 25-minuuttinen Rough For Theatre II ja liki puolitoistatuntinen Endgame. Ilta olkoon lopullinen naula Beckettin arkkuun: ei enää minulle kiitos. Olin tylsistynyt, ja ellen olisi häirinnyt muita katsojia, olisin varmaan kävellyt ulos.

Mikä ihme näissä Becketteissä sitten riivaa? Ehkä se on se abrurdius ja/tai abstraktius mikä häiritsee.  Ei nyt niin että näytelmässä tarvitsee välttämättä olla joku selkeä narratiivi, mutta kyllä se hieman auttaisi. Siis näen ongelman olevan ensisijassa tekstissä.

Rough For Theatre II oli lyhyt, mutta sekin tuntui ikuisuudelta. Kokoajan odotin milloin tämä niinkuin alkaisi, missä se juttu on, mutta sitä ei koskaan tullut. On vain pieni huone, missä suuri ikkuna taustalla. Ikkunalaudalla seisoo mies selkä katsomoon, kuin poseeraten, tai valmistautuen hyppäämään ulos. Koko ajan, siis liikkumatta, koko sen vajaan puoli tuntia mitä esitys kestää. Aika vaativaa, siis ihan jo lihasjännityksen ja puutumisen takia. Pisteet tästä Jackson Milnerille, joka siinä seisoi. Huoneessa on kaksi pöytää, pöytälamppuineen. Kaksi miestä tulee sisään, istuvat, selaavat papereita, rämpläävät lamppuja päälle ja pois. Sanailevat jotain outoa. Lakimiehiä kenties, mies heidän asiakkaansa? Käyvät läpi ikkunalaudalla seisovan miehen tapausta. Rekvisiittaan kuuluu myös kanarialintu häkissä. Siinä se. Välillä harpotaan pitkin lavaa, toinen (Alan Cumming) on hieman neuroottisen oloinen. Ei järjen häivääkään koko esityksessä.

En ihmettele lainkaan että tätä esitetään hyvin harvoin. Enkä ihmettele lainkaan ettei esitys ollut loppuunmyyty. Ehkei Daniel Radcliffekään enää vedä innokkaita nuoria faneja? Hän oli nimittäin se toinen papereita pläräävä heppu.

Ainoa mikä esityksessä oli hyvää oli valosuunnittelu. Ankeassa asunnossa seinälle heijastuvat varjot pöydistä ja miehistä oli tyylikästä. Adam Silvermanille siis kiitosta siitä.

Palasin kuitenkin väliajan jälkeen, jospa se Endgame olisi parempi. No ei ollut. Pidempää piinaa vaan. Nyt Cummingsin esittämä Hamm istuu koko esityksen ajan valtaistuinmaisella tuolillaan. Kuihtunut ja sairas, sokea mies. Jalatkin ovat tikkumaiset (tekojalat). Huone on korkea ja ikkunat ovat aivan katonrajassa. Klenkkaava kyttyrämäinen palvelija Clov (Radcliffe) kiipeilee tikkailla, availee verhoja, touhuilee. Roolityö tuo mieleen muutaman vuoden takaisen The Cripple of Inishmaanin, missä Radcliffe näytteli, no, sitä rampaa. Henkilöiden välinen valtasuhde ja dynamiikka lienee tässä kai keskiössä. Näyttämön vasemmassa laidassa on myös upotettuna kaksi metallista roskapönttöä. Toisessa asuu Hammin isä Nagg (Karl Johnson) ja toinen lienee hänen äitinsä Nell (Jane Horrocks). Välillä tyypit avaavat pönttöjen kannet osallistuvat hetkikseksi esitykseen. Hukkaan menevät hyvät veteraaninäyttelijätkin tässä.

Kyllä katsomossa ihmiset nauravatkin, ja ehkä ympäri lavaa klenkkaavassa miehessä ja tämän tuolissa kököttävässä isännässä onkin jotain hauskaa, mutta minua vain hymähdyttää muutaman kerran. Tutkailenkin itseäni: miksi ei naurata? En osaa sanoa. Ei vaan ole hauska, vähän myötähäpeää aiheuttavaa korkeintaan. Kai minussa on joku vikana. Valosuunnittelu tässäkin oli parasta.

Varmaan ohjaaja Richard Jones noudattaa Beckettin tunnetusti piinaavan tiukkoja ja tarkkoja ohjeita miten esitys pitää tehdä, mutta se saa minut entistä vakuuttuneemmaksi että saivat olla viimeiset Beckettit minulle. En halunnut mennä edes stage doorille, en olisi voinut valehdella näyttelijöille että olipas hyvä juttu. Kritiikit lienevät olleet aika ristiriitaisia. Ehkä Beckett on teatteria älyköille, mutta minulle ei avaudu.


Kuvien copyright Manuel Harlan.

The Visit / National Theatre 5.3.2020

Mikä ihme näissä näytelmissä missä Tony Kushner on osallisena, että pituus on aina 3 tuntia ja rapiat? Tällä kertaa vuorossa oli sveitsiläisen Friedrich Dürrenmattin näytelmä Der Besuch der alten Dame eli The Visit or The Old Lady Comes To Call. En liene törmännyt hänen teoksiinsa ennen, joten siinäkin mielessä avartavaa. Ja tämä oli kyllä hieno esitys!

Ohjaajana Jeremy Herrin, jonka töitä olen nähnyt aika paljon viime vuosina. Ja hienosti tämäkin on ohjattu! Suuria joukkokohtauksia, upeasti hyödynnetty Olivier-näyttämön pyöröä ja sen hissirakennetta, ja kaikkea mahdollista. Tony Kushner vastaa tekstin sovittamisesta, ja tuloksena on napakkaa dialogia ja kiinnostavia moraalisia pohdintoja.

Olemme pikkuisessa Slurry-nimisessä pienessä amerikkalaisessa hiipuvassa teollisuuskaupungissa, 1950-luvun puolivälissä. Taantuma koittelee, kirkon ja aseman kellotkin on jo myyty keräilijälle. Juutalaisten ja kommunistien vikaa kaikki. Junatkaan eivät juuri enää pysähdy pikkuisella asemalla, pyyhältävät ohi jättäen pölypilvet jälkeensä. Ukkelit miettivät omaa ja kaupungin kohtaloa; ovat yhtä elossa kuin sammaleet ja jäkälät (miten ihana vertauskuva jotenkin). Mutta nyt on tapahtumassa jotain jännittävää! Nimittäin kaupungista lähtöisin oleva multimiljönääri Claire Zachanassian (Lesley Manville) on palaamassa paikkakunnalle! Kuoro on valmiina tervetuloseremoniaan ja kaikki kaupungin päättäjät myös. Miksi nainen nyt yhtäkkiä palaa, miettivät sekä kaupungin asukkaat että katsojat. Mutta kaikki selviää... Pasmat menevät sekaisin kun pikajuna yhtäkkiä pysähtyykin asemalla ja elegantti vanhempi rouvashenkilö saapuu, vanavedessään aviomies nr 7 ja vanhalta korppikotkalta näyttävä hovimestari Boby (Richard Durden) knallissaan. Hätäjarrusta vedetään silloin kuin halutaan junan pysähtyvän, ainakin jos on rahaa...

Clairen saapumisesta alkaa kiinnostava tapahtumien ketju - ja pian selviää miksi hän on päättänyt palata, 45 vuoden jälkeen. Oikeudenjano ja kosto motivoivat naista, ja hän haluaa hyvitystä. Hän lupaa asukkaille ja kaupungille miljardi dollaria siitä hyvästä että joku päästää päiviltään hänen nuoruusvuosien heilansa, nykyään sekatavarakauppiaana toimivan Alfred Illin (Hugo Weaving). Jaa miksikö? Vuosikymmeniä aiemmin nuoret kohtasivat millon metsässä, milloin ladossa, ja siitä tuloksena oli tietenkin ei-toivottu raskaus. Oikeudenkäyntiin Ill hankki todistajat valehtelemaan puolestaan, ja Claire joutui poistumaan kaupungista nöyryytettynä, vauva kainalossaan. Ja nyt on maksun aika. 

Hänellä on rahaa ja aikaa odottaa että kaupunkilaiset miettivät moraaalisia valintojaan. Voidaanko uhrata yksi, vaikkakin ihan kelpo yhteiskunnan jäsen, kahden teini-ikäisen isä ja aviopuoliso, mutta kuitenkin menneisyydessään väärin toiminut. Kun vaakakupissa olisi vaurautta koko kuolevalle yhteisölle. Tätä sitten mietitään eri kanteilta muutama tunti. Sillä aikaa Claire ehtii jo potkaista ukkonsa pois ja naida seuraavan (numero 8), käydä fiilistelemässä vanhoja paikkoja ja keskustella Alfredin kanssa syntyjä syviä. Muistella menneitäkin. Ja vähän muutakin tapahtuu.

Kaupunkilaiset vakuuttavat aluksi Alfredille etteivät he todellakaan myy tätä, eivät edes miljardista. Silti yksi jos toinenkin ostaa velaksi uusia kenkiä, kirkonkelloja ja autoja. Jopa Alfredin poika hurahtaa tähän kulutushysteriaan. Milläköhän he kuvittelevat maksavansa kaiken tämän? Luotolla elämisessä on aina se huono puoli että laskut lankeavat maksettaviksi joskus. Jännitys säilyy loppuun asti - miten käy Alfredin, miten käy Slurryn? Hänelle suositellaan lähtöä paikkakunnalta, etteivät kaupunkilaiset sortuisi ahneudessaan murhaan... mutta mennäkö vai jäädä, vaikea kysymys.

Slurryssä asuu tavallisia ihmisiä mutta näistä kuoriutuu esille kyllä paljon raadollisia piirteitä kun mahdollisuus äkkirikastumiseen ilmaantuu. Poliisipäällikkö siirtyy Clairen palkkalistoille, pormestari (Nicholas Woodeson) koittaa selittää asioita parhain päin ja jopa pappi sekoaa uusiin kenkiin. Ja yhtäkkiä moni haluaa avata luotollisen tilin Alfredin sekatavarakauppaan... Kaikkea tätä tarkkailee huvittuneesti kylmänviileä Claire, joka on nyt siinä asemassa ettei sanoja tarvitse säästellä. Ja miten teräväkielinen nainen tästä on tullut. Tyttönä hän oli halveksittu ja köyhääkin köyhempi, juopon ja hullun isän ja karanneen äidin tytär, joka vielä häpeällisesti tuli raskaaksi teininä. Ehkä hän on kärsinyt tarpeeksi, myös liudasta tyhjäpäisiä (mutta ilmeisen varakkaita) aviomiehiä. Kokemuksia maailman turuilta, bordelleista ja vaikka mistä on kertynyt, ja hintana siitä on tekojalat ja toinen käsikin on irtomallia. Mutta kun vaurautta piisaa, ja silloin ei tarvitse nöyristellä enää kenellekään. Kantotuolilla pääsee kyllä hyvin eteenpäin. Moneen otteeseen katsojia muistutetaan että Claire ei ole filantrooppi vaan kylmä bisnesnainen. Ei hän hyvää hyvyyttään ole tullut entistä kotikaupunkiaan pelastamaan. Lesley Manville tekee upeaa ja herkullisen synkänhilpeää työtä. Aivan mielettömän hienoa seurattavaa. Tämä oli kolmas kerta kun näin hänet näyttömöllä ja aina ilo katsoa. 

Ja olipa myös tosi hienoa päästä vihdoin ja viimein näkemään australialainen Hugo Weaving teatterin lavalla! Niin monista leffoista tuttu mies ei juuri esiinny kuin Australiassa, joten tämä oli sikälikin harvinaista herkkua. Mies oli toki loistava Matrix-leffoissa, ja Taru Sormusten Herrojen Elrondina, mutta oma suosikkini on huikea road trip -leffa Priscilla - Queen of the Desert vuodelta 1994, jossa Weaving esittää sympaattista dragartistia antaumuksella. Hieman pelottavan synkeä mies, mutta aivan älyttömän karismaattinen teatterissa. Alfred Ill oli vähän tossukkamainen, katuikin tekojaan, mutta tuntui alistuvan pragmaattisesti kohtaloonsa. Tyypillä oli sotkuinen tukka ja jotain toppauksiakin kenties, ja jotenkin muistutti naapurimaan näyttelijää Sam Neilliä. Mutta stage doorilla paljastui, että kyllä se Hugo Weaving ihan hoikka ja vähätukkainen oma itsensä oli. Oikeastaan ihan saman näköinen kuin Priscillassa, muutaman vuoden vaan vanhempana. Kannatti jäätyä reilu tunti odottamassa että sain käsiohjelmaan nimmarin (ei siellä sitten muita enää ollutkaan kuin minä ja joku nuori heppu).

Niin ja bonuksena saimme myös pienen dueton a'la Weaving ja Manville! Melankolinen Just A Wearyin´ For You kuulostaa ahdistavalta, kun samalla Claire pyytää Alfredia suostumaan pyyntöönsä, että oikeus toteutuu ja velka tulee kuitattua. Saako rahalla oikeutta? Kaupunki järjestää asiasta lopulta äänestyksen.

Oli kyllä hieno kokemus tämä. Näyttämön ylhäällä viiden hengen bändi soitteli jazzahtavaa musiikkia sopivasti, ja kaikki äänisuunnittelu (Paul Ardittin käsialaa) oli tosi hienosti toteutettu. Varsinkin junaefektit! Vicki Mortimerin lavastus loihti semmoisen 1950-luvun amerikkalaisen pikkukaupungin silmiemme eteen kauppoineen, metsineen ja neonvalokyltteineen. Katon rajassa on metallinen kantosiltarakenne. Mainio yksityiskohta rouva Zachanassianin seurueessa on koristeellinen musta ruumisarkku jonka hän on tuonut mukaan rakasta Alfredia varten. Mukana on toki myös laatikossa matkaava lemmikkipantteri, josta saamme kuulla hienot ääniefektit. Pakko kehua myös Moritz Jungen upeaa vaatesuunnittelua, varsinkin Clairen pukuloisto häikäisee, hieman ankeasävyisten kaupunkilaisten asujen rinnalla erityisesti. Niin ja hyvin taittuu kaikilta jenkkimurrekin!

3,5 tuntia oli hieman pitkä rupeama, mutta 20 min ja 10 min tauot olivat ihan passelit, joten ei tuntunut niin pitkältä sitten kummiskaan. Ja hyvää draamaa katsoo ilokseen.

Pääsin tämän yhteydessä kokeilemaan myös National Theatren kehittämiä Smart Caption laseja, eli sellaisia mihin saa tekstityksen suoraan. Lasit saa varata ilmaiseksi ja käyttöön saa opastuksen. Tämä tosin oli niin pitkä näytelmä, että akku piti käydä vaihtamassa ekalla väliajalla. Teknologia perustuu siihen että jotenkin kone lukee näyttelijän replikoinnista vinkin milloin valmiiksi syötetyt replat näytetään. Tekstin paikkaa saa siirrettyä, kokoa, väriä jne muutettua sekä myös haluaako tekstin rivi kerrallaan vai jatkuvana juoksutuksena. Siis muutoksia voi tehdä missä vaiheessa näytelmää haluaakin. Palvelu on tarkoitettu ensisijassa kuulonsa kanssa kamppaileville, mutta toimii hyvin monessa muussakin tapauksessa. Kehitteillä on myös toiselle kielelle kääntävä versio, mutta ehkei suomi nyt ihan ensimmäinen kieli tule olemaan kunhan tämmöiset systeemit on valmiina. Lasit pystyy pitämään myös omien silmälasien päällä minulle kerrottiin, monenlaisia säätöjä oli myös sangoissa, nenäkappaleessa jne. Todella näppärä systeemi ja olen halunnut kokeilla siitä asti kun nämä joskus vuosi sitten tulivat saataville. Nyt myös tätä pilotoidaan elokuvissa, eli mainiota!

       

Kertakaikkisen antoisa ilta! Ja kastuneet kengätkin melkein kuivuivat pitkän esityksen aikana. Ennen näytelmää oli vielä hyvää aikaa tutustua teatterin aulan hienoon pukusuunnittelunäyttelyyn. Kyllä isolla talolla on isot resurssit, joka saralla.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

Dear Evan Hansen / Noel Coward Theatre 31.12.2019

Vuoden viimeinen esitykseni oli hittimusikaali Dear Evan Hansen, ja se oli myös se syy miksi halusin joululomasella Englannin maaseudulla poiketa myös Lontooseen. Jaa miksikö? Enhän tiennyt tästä mitään: en juonta, en aihetta, enkä ollut kuullut nuottiakaan musiikista. Uteliaisuus oli se suurin syy miksi löysin itseni uudenvuodenaaton iltapäivällä Noel Coward Theatresta.

Tämä musikaali on ollut supermenestys Broadwayllä heti alusta asti (ensi-ilta siellä joulukuussa 2016) ja se palkittiin runsain mitoin myös Tony-gaalassa vuotta myöhemmin (ehdokkuuksia 9 ja voittoja 6 kpl, mm. parhaan musikaalin Tony). Lontoossa se sai ensi-iltansa marraskuussa 2019 ja on ollut huippusuosittu.

No millainen sitten oli tämä menestysmusikaali? Steven Levensonin käsikirjoittama ja Benj Pasekin & Justin Paulin säveltämä & laulutekstittämä esitys kertoo Evan Hansen-nimisestä 17-vuotiaasta pojasta. Evan on sivutakatsoja, hieman ehkä kiusattu, introvertti nössykkä, joka asuu kaksin alvariinsa poissa olevan äitinsä kanssa ja käy terapiassa. Sattumien summa ajaa hänet valheiden verkkoon ja pian koko koulu, ja pikkuhiljaa muukin maailma, kuvittelee hänen olleen itsemurhaan päätyneen Connorin paras kaveri. Connorin perheestä tulee hänelle tärkeä, ja hänen ja Connorin sähköpostikirjeenvaihto suo näille suurta lohtua. Kohta Evan on niin syvällä valhesuossa ettei sieltä nousta enää millään, vai noustaanko?

Dear Evan Hansen kertoo nuorten itsemurhista ja mielenterveysongelmista, yksinäisyydestä ja erilaisuudesta sekä some/nykymaailman julmuudesta. Ja samalla myös ystävyydestä, perheistä, vanhemmuudesta ja rakkaudesta. Aika synkistä aiheistaan huolimatta se on myös hauska ja viihdyttävä. Se on myös tarina siitä pyhittääkö tarkoitus keinot - jos tekaistuista sähköposteista ja valheista on lohtua sureville - haittaako se etteivät ne ole totta? On kyllä aika kamalaa miten kuolleesta otetaan kaikki irti Connor Projectin avulla. Mutta jos siinä sivussa Evan saa kaikkea sitä mitä hänellä ei ole ollut eli ystäviä, rakastavan perheen, tyttöystävän ja mahdollisuuden "olla joku" (puhumattakaan mielenterveysongelmien poistumisesta) niin eikö Connorin traaginen kuolema jotenkin hyvity? On metkaa miten umpimielinen narkkaripoika muuttuu kuollessaan hyväksi pojaksi, kaveriksi, veljeksi ja ihmiseksi, ainakin somessa ja ventovieraiden mielikuvissa. Miten koko koulu ja kaikki yksinäiset reppanat saavat voimaa vainajan jalustalle nostamisesta.

Oikeastaan tämä oli aika siirappinen ja sentimentaalinen esitys. Musiikki oli balladinomaista ja tunteisiin vetoavaa, mutta ihan toimivaa. Folkhenkistä, soulia. Tulee jotenkin hieman mieleen toinen viime aikojen hittimusikaali Come From Away, minkä näin viime kesänä Lontoossa. Hyvin musikaalimaista tämä, hyvässä ja pahassa. Kuuntelin Broadwayn levytyksen kerran läpi, ja en jaksaisi toista kertaa. Mutta livenä toimi kyllä! Kaikki esiintyjät olivat kovin taidokkaita, kärjessä nimiroolin vetänyt Sam Tutty, verrattain uusi tulokas musikaalien lavoille. Mahtava ääni ja lavakarisma. Evanin äidillä (Rebecca McKinnis) on kiva rokkiääni. Tykkäsin myös Connorin (Doug Colling) hieman rouheammasta olemuksesta ja äänestä kaiken sokerikuorrutuksen lomaan.

Teksti on nokkelaa, nopeaa ja ajassa kiinni olevaa. Välillä dialogi on kuin tennisottelua katsoisi; pallo palautuu vastapuolelle huisin nopsaan.

Katsomossa oli kyllä melkomoiset itkumarkkinat. Mun vieressä istunut parikymppinen saksalaistyttö itki niin kovaa että penkki hytkyi ja mulla olisi pitänyt olla sadetakki päällä. Annoin hänelle väliajalla nenäliinan ja sain kiitokseksi hymyn. Parikymppiset tytöt olivat muutenkin aikamoinen enemmistö yleisössä, mutta oli siellä paljon perheitäkin. Kyllä tästä erityisesti teinien vanhemmatkin saa varmaan paljon irti.

David Korinsin lavastus koostuu pienistä liikuteltavista huonekaluryhmistä jotka lipuvat paikalle ja pois kuin taikavoimin. Mutta suurimman huomion saa lukuisat videoprojisoinnit ja erilaiset alustat mihin niitä heijastetaan. Somemaailma blogeineen, vlogeineen, ja erilaisine viestikanavineen täyttää koko lavan. Nämä Peter Nigrinin projisoinnit luovat hyvin modernin ja dynaamisen fiiliksen lavalle; tämä todellakin on musikaali 2010-luvun ihmisille. Ymmärrän hyvin miksi Dear Evan Hansen on suosittu erityisesti nuorten keskuudessa ja noussut niin isoksi ilmiöksi. Teatterilla oli myynnissä jos jonkinlaista fanikamaa t-paidoista pipoihin ja mukeihin.

Tällä hetkellä lippuja on myynnissä toukokuun 2020 loppuun asti, mutta eiköhän tuo jatkane vielä senkin jälkeen. Ja kirjakin on muuten suomennettu; Rakas Evan Hansen ilmestyi WSOY:ltä lokakuussa 2019. Jään odottelemaan musikaalin suomiversiota (Toiviaisen Miiko olisi aivan loistava pääroolissa)!


Kuvien copyright Matthew Murphy.

Cyrano de Bergerac / Playhouse Theatre 30.12.2019

Viikko Englannin maaseudulla ja siihen päälle pari yötä vielä Lontoossa, että pääsee vähän teatterin syrjäänkin vuoden lopuksi. Alunperin oli varattuna tälle päivälle ihan muut liput, mutta oli sitten pakko vaihtaa suunnitelmia kun tuli mahdollisuus nähdä Jamie Lloydin ohjaama Edmond Rostandin näytelmä Cyrano de Bergerac. En valitettavasti saanut myytyä (tai edes annettua ilmaiseksi pois) niitä toisia lippuja eli hukkaan menivät, mutta olivat onneksi aika edulliset. Kyseessä oli Conor McPhersonin näytelmä Girl from the North Country.

Cyrano de Bergerac on hieno näytelmäteksti ja oli kiinnostava nähdä se ensimmäistä kertaa englanniksi. Loistava elokuva oli ranskalainen (ja ihanan Gerard Depardieun tähdittämä) ja kolmesti sen olen saanut kokea Suomessa teatterin lavalla (Kansallisteatterin versio 1993, jossa nimiroolissa oli Esko Salminen, Tampereen teatterissa 2003, nimiroolissa Risto Korhonen ja Ryhmäteatterissa Suokissa 2010, nimiroolissa Carl-Kristian Rundman). Hyvin toimi englanniksikin, Martin Crimpin uudessa käännöksessä/muokkauksessa. Mutta ei tämä ihan tavallinen teksti ollut vaan hyvinkin railakkaasti modernisoitu. Koko esitys oli rap/hiphop-henkinen spoken word-esitys. Tätä oikein korosti käsimikrofonit mitä vaihdeltiin henkilöltä toiselle, kuin lavalausunnassa. Rap-battle? Oli esiintyjillä toki normaalit mikit myös. Aluksi olin kyllä kieltämättä hämmentynyt, että mitä hittoa. Kyllä tähän kaikkeen sitten siedättyi, ja loppua kohti korva tottui kiroiluun ja nykypuheenparteen ihan hyvin.

Esitys oli oikeasti enemmän lausuntajuttu kuin näytelmä. Legendaarisen Soutra Gilmourin lavastus oli nimellinen, siis lavalla ei ollut oikeastaan mitään. Muutama tuoli ja muutama korotusosa lavassa. Puvustus (myös Gilmourin käsialaa) oli myöskin minimaalista eli ihan normivaatteissaan kaikki olivat, siis nykyajan katumuotilookissa. Myös Jon Clarkin valot olivat hyvin pelkistettyjä, ei paljon vaihtelua niissä, paitsi himmennin kyllä löytyi. Toinen näytös mentiinkin melko hämärissä tunnelmissa, silloin kun ei pimentynyt kokonaan.

Teksti oli pääosassa, enemmän kuin näyttelijät. Oli myös metkaa että alussa heijastettiin seinälle nimenomaan vuosiluku 1640, eli haluttiin katsojien olevan katsomassa vanhaa näytelmää, ja se olikin übermoderni. Vai mitä sanotte tästä (Christian esittelee itsensä alussa): Look, I might not come from Paris, / but I work out and I'm pretty fit / and verse or no verse I'd like to point out right now / I don't take any shit.

Ensimmäinen näytös oli intensiivinen ja toimiva, toinen hieman ehkä laahaava ja jännite lässähti. James McAvoy on hyvin jännä valinta pääosaan, mutta suvereenisti ja valtavalla lavakarismalla mies tämänkin roolin selvitti. Skottiaksentti toimi hauskalla tavalla riimittelyssä. Tämä oli kolmas näytelmä missä näin miehen (Macbeth vuonna 2013 ja The Ruling Class vuonna 2015 - kumpikin myös Jamie Lloydin ohjaamia). ja joka kerta kyllä pistää itsensä hienosti likoon. Hämmennyn aina kun näyttelijä saa itsestään puristettua kyyneleet silmiinsä lavalla. McAvoy tuo rooliin aimo latauksen tunnetta. Tämän Cyrano on sanamiekkailija vailla vertaa.

Taustalle maalattava teksti: I love words, that's all tiivistää koko näytelmän hyvin. Sanoja, sanoja, sanoja (Hamletin sanoin) - ja vieläpä kokoajan riimissä ja runomitassa.

Hyvää työtä teki myös Anita-Joy Uwajeh kirjafani-Roxanena ja Eben Figueiredo tähän ihastuneena pöhkönä (mutta komeana) Christianina. Cyrano sitten taitavana sanaseppona auttaa tätä perusäijää sorvaamalla sulosäkeitä Roxanelle - vaikka on itse tähän kuolettavan rakastunut. Cyrano tuntuu uskovan että hänen huomattavan iso nenänsä on este rakkaudelle, ja riutuu sitten kuolemaansa asti siinä uskossa. On muuten metkaa ettei McAvoylla ole minkäänlaista nenälisuketta tms tässä. Kaikki pelataan mielikuvilla. Myös Cyranon oletettu rumuus täytyy tällä kertaa löytyä katsojan mielikuvituksesta. Enemmän on kyse henkisistä esteistä ja alemmuuskompleksisella minäkuvalla. Esityksessä on myös ripaus homoerotiikkaa, mikä oli ehkä hieman yllätys sekin. Ja vähän väkisin mukaan tungetut paidattomat miehet. Ei sillä, kivahan niitä oli katsella, mutta ilmankin olisi pärjätty.

Pidin kovasti myös räväkästä leipuri-Ragueneausta (Michele Austin) ja Tom Edden on aika ällö Roxanen kilpakosijana (eikö siellä ollut ketään muita naisia kun kaikki ovat Roxaneen ihastuneita?). Pitää myös mainita beatboxaajatar Vaneeka Dadhria, vaikka ei olekaan mun juttu myöskään beatboxaus. Tähän esitykseen se kuitenkin sopii kuin... nenä päähän.

On myös metkaa taas kerran huomata miten moninainen voi näyttelijäjoukko lontoolaisessa esityksessä olla. Valkoihoinen alkaa olla jo melkein vähemmistönä tässäkin esityksessä. Lavalla nähdään muutenkin kaiken kokoista ja näköistä näyttelijää hyvin lihavasta miehestä lyhytkasvuiseen naiseen (Kiruna Stamell on muuten ollut tosi monessa näytelmässä mukana viime vuosina, ainakin NT:n Everymanissa ja Great Britainissa olen hänet nähnyt).

Kyllä Cyrano oli kiva nähdä, rap/hiphop-jutuista (mitä en jaksa yhtään) huolimatta. Jamie Lloyd on kyllä mestarillinen ohjaaja, vaikka ihan kaikista ohjaustöistään en ole niin tykännyt (Richard III esimerkiksi ei kauheasti kolahtanut). Tämä oli 16. hänen ohjauksensa mitä näin teatterissa (mukana 6 lyhyttä Pinterin näytelmää). Aina hän keksii jotain erilaista ohjauksiinsa, jonkun tuoreen ja uuden näkökulman. Yleensä aina saa katsoja yllättyä. Cyranossa en pitänyt lopusta, mutta kyllä tämä imaisi mukaansa.

Aika hyviä kritiikkejä esitys on saanut, enimmäkseen neljää ja viittä tähteä, ja näytökset ovat olleet varsin täysiä eli loppuunmyytyjä. Olisi kiinnostavaa tietää kuinka moni lähtee pois pettyneenä, odottaen oikeaa miekkailua eikä vain sanansäilän heiluttelua, ja perinteisempää tulkintaa. Ja kuinka moni ilahtuu miten tässä ajassa tämä vanha klassikko voikaan olla!

Esityksiä on The Playhouse Theatressa 29.2.20 asti ja lippuja on kyllä saatavilla ihan hyvin. Cyrano de Bergerac on mahdollista nähdä myös Suomessa 16.3.20 NT Live-sarjassa eli Finnkinon leffateattereissa Helsingissä, Turussa ja Tampereella.

Stage doorilla piti valita kuvan ja nimmarin välillä, ja koska aiemmat yhteiskuvat Jamesin kanssa ovat olleet hämäriä tai tärähtäneitä tai jotain, niin valitsin tällä kertaa kuvan. Ja koska on nimmareitakin jo :-)


Kuvien copyright Marc Brenner, stage door kuva oma.

A Midsummer Night's Dream / Bridge Theatre, Finnkino 28.10.2019

Kesäyön uni ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannosta, mutta taas kerran löysin itseni sitä katsomasta. Mutta en kyllä pettynyt edelliselläkään katselukerralla Lontoon Globe-teatterissa, kun näin silloisen taiteellisen johtajan Emma Ricen ohjauksen (mikä herätti paljon kohua mm. sähkövaloillaan). Siinä oli sopivasti vaihdeltu sukupuolirooleja, ja tämä raikasti teosta mukavasti. Hieman samaa jujua oli tässäkin käytetty, nimittäin ohjaaja Nicholas Hytner oli vaihtanut hieman Oberonin ja Titanian repliikkejä, ja kääntänyt roolit oikeastaan päinvastoin. Sen sijaan että Oberon lumoaisi Titanian rakastumaan ja lempimään aasin kanssa, niin käykin päinvastoin: Oberon viettää kuuman lemmenyön aasiksi muutetun Nick Bottomin kanssa.

Hytner ohjasi vuosi sitten erinomaisen kiinnostavan Julius Ceasarin uudehkoon Bridge Theatreensa, ja se oli suuri menestys. Teatteritilaa käytettiin hienosti hyväksi ja esitys tuotiin kirjaimellisesti yleisön keskelle. Minäkin näin sen paikan päällä kahdesti, ja Suomessa se oli nähtävillä NT Live-sarjassa Finnkinolla. Nyt immersiivisyys oli viety ehkä vielä askeleen pidemmälle. Katsojat ovat tapahtuminen keskiössä ja lattiasta nousevat ja laskevat lavasteet (ja sängyt!) siirtävät yleisömassoja tieltään. Yksi brittien huippulavastajista eli Bunny Christie jatkaa Julius Ceasarista opittuja temppuja, mutta ilma-akrobatia tuo upean lisänsä kaikkeen. Akrobatia jos mikä sopii satumetsään ja keijujen liikkeiksi upeasti.

Livetallennus onnistuu kyllä hienosti tuomaan lähikuvien ja erilaisten kamera-ajojen kautta sitä sadunomaista tunnelmaa teatterista myös elokuvateatterin katsomoon. Ihan kuin olisi itse paikalla. Grant Oldingin säveltämä musiikki on kevyen ilmavaa ja keijujen laulu sopii kokonaisuuteen täydellisesti. Ja sitten on vielä taitava äänisuunnittelu (Paul Arditti) joka tuo öisen metsän erilaisine äänimaisemineen käden ulottuville.

Esitys alkaa hyvin ankean näköisissä puitteissa. Yleisön seassa psalmeja veisaavat naiset, nunnamaisissa asuissaan. Katsojat valuvat sisään. Hippolytaa tuodaan lavalle lasikopissa, puettuna harmaaseen nunnamaiseen kaapuun. Miehen, isän tai puolison auktoriteetti on ehdoton. Margaret Atwoodin klassikkokirja (tai lähinnä kai sen perusteelta tehty tv-sarja) A Handmaid's Tale on ollut aika ilmeinen vertailukohta tai inspiraation lähde, ja Hytner tämän kyllä auliisti myöntääkin. Naisen asema on alistettu ja nämä arvot näkyvät. Onneksi vain esityksen alussa, koska kyllä nunnakaavut ja alistuvat naiset jäävät unholaan kunhan esitys pääsee vauhtiin.

Taas kerran näytelmän miehitys/naisitus on nappiin valittu. Kaikenvärisiä, -kokoisia ja -muotoisia ihmisiä on mukana, kuten lontoolaisissa teatteriesityksissä on muutenkin tapana.  Diversiteetti sopii oikein hyvin juurikin Kesäyön uneen! Oliver Chris (Oberon) on viime vuosina tehnyt tasaisesti hyviä teatterirooleja Lontoossa ja hänen Oberoninsa on jäyhän kujeileva ja flirttaillessaan pistämätön. Tämän ja Aasi-Bottomin kosiotanssi on hulvaton -  todellakin funny and sexy kuten Hytner sitä itse kuvailee väliaikahaastattelussa. Mulle uusi näyttelijätuttavuus oli Gwendoline Christie, mutta aivan huikean upea Titania tämä on. Kumpikin näistä on 191 cm pitkä joten aika pitkänhuiskeita keijuja ollaan. Kaksoisrooleissaaan he esittävät myös Theseusta ja Hippolytaa.

Hermia (Isis Hainsworth) ei halua naimisiin isänsä valitseman Demetriuksen (Paul Adeyefa) kanssa, mutta vaihtoehtona on luostari. Oma mielitietty Lysander (Kit Young) polttelee mielessä enemmän. Helena (Tessa Bonham Jones) on ihastunut Demetriukseen, mutta tämä ei huomaakaan "rumaa" tyttöä. Onneksi keijujen taiat, monenlaiset seikkailut ja parinvaihtosysteemit tuovat onnellisen lopun tälle nelikolle - ja kukin saa mennä naimisiin kenen kanssa haluaa. Näiden ylhäisten lisäksi näytelmässä oleellisena osana on myös Rude Mechanicals -ryhmä eli hieman simppelien käsityöläisten teatteriseurue, ketkä harjoittelevat Pyramus & Thisbe -klassikkoa metsän siimeksessä herttuaparin vihkiäisiin. Heistä isoimman roolin tekee Nick Bottom (Hammed Animashaun) joka joutuu keskelle Oberonin ja Titanian taisteluita, ja siten tulee muutetuksi aasinpäiseksi rakastajaksi Oberonille. Kerrassaan muikea roolityö.

Kaiken yllä keppostelee ihana punkkari-Puck (David Moorst) tuo Titanian assistenttikeiju, joka häärää, säätää ja sotkee. Kerrassaan riemastuttavan anarkistinen Puck! Käsittämätöntä että Moorst ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään akrobatiaa. Ei uskoisi, sen verran sujuvasti mies köysitrapetseilla kiikkuu. Mikä energialataus! Ja miten elastiset varpaat! Interaktiivisuus ja flirttailu yleisön kanssa on juuri sopiva lisämauste Puckin hahmoon. Tosin kyllä Rude Mechanicals -seuruekin osaa napata katsojan kännyllä selfien...

Christina Cunningham on suunnitellut hienot puvut. Keijujen kimaltavat asut ja näyttelijäryhmän haalarit ja hupparit, mutta myös ankeat nunnakaavut ja Oberonin yltäkylläiset aamutakit. Ja Titanian ihanat asut! Näissä silmä lepää.

Koko keijujen unenomainen metsä on hieno vastapari totalitaarisen ankealle yhteiskunnalle. Metsässä  ja taian alla kaikki ovat vapaita, saavat irrotella ja toteuttaa salaisia haaveitaan. Kun on aika herätä unesta - what visions I have seen! - niin onneksi todellisuus onkin muuttunut. Lopuksi pidetään yhdessä bileet, katsojienkin kanssa. Mikä esitys ja mikä lopetus! Ei ihme että tätä ovat kaikki kehuneet. En kesällä saanut aikaiseksi vaihdella omia esityksiäni ja mennä katsomaan, mutta onneksi taltiointi ja Finnkino pelasti tilanteen. Herkkupala!


Kuvien copyright Manuel Harlan.

Present Laughter / Old Vic 9.7.2019

Aina ei esitys vaan toimi, vaikka kuinka osatekijät olisivat kunnossa. Tai sitten mussa on joku vika, koska kyllä muu yleisö nauroi paljon ja katketakseen ja pomppasi seisoen aplodeeraamaan. Mutta kun farssi ei ole mun juttuni, ja taas kerran se tuli todistettua. Miksi mä sitten niitä änkeän katsomaan? Todella hyvä kysymys, mihin en ole sieluani tutkittuani löytänyt mitään vastausta. Täytyy tunnustaa että nyt tämä farssius tuli puskista.

    

Noel Coward oli hyvin tuottelias näytelmäkirjailija ja paljon hänen juttujaan olen lavalla nähnyt. Mutta en muista että tämänkaltaista perusfarssia olisin ennen. Näin jälkikäteen pohdittuna olisin voinut elää ilmankin tätä, mutta ei sitä aina voi tietää, siis millainen esitys on luvassa. Ja kun ohjaajana on Old Vicin taiteellinen johtaja, suuresti kunnioittamani Matthew Warchus ja pääosassa aina ihana Andrew Scott, niin sitä jotenkin ajattelee että hyvä siitä tulee. Ja olihan Present Laughter "ihan kiva". Jos on farssin ystävä.

Päähenkilö on nelikymppinen näytelmädiiva Garry (Scott) jonka ympärillä kaikki pyörii ja tapahtuu. Lavalla on hänen kotinsa olohuone, vinkeästi sisustettu, ja siihen johtaa viisi (5) ovea. Ensimmäinen vihje siitä mihin suuntaan mennään. Koska ei niin isoa ovimäärää tarvita kuin farssissa.

Afrikankiertue odottaa, mutta sitä ennen hän kerkeää sotkeentua monenlaisiin ihmissuhteisiin, niin naisten kuin miestenkin kanssa. Tässä tosin sovittaja (oletettavasti Warchus) on ottanut moderneja vapauksia näytelmän (alunperin nimeltään Sweet Sorrow) kanssa. Koska siinähän ei toki miessuhteita ollut. Tässä on, enemmänkin. Tämä on hyvin omaelämäkerrallinen näytelmä, mutta Coward ei vaan voinut näitä siihen aikaan näin suoraan sanoa. Näytelmä valmistui alunperin jo 1939, mutta sota keskeytti harjoitukset ja siksi se pääsi lavalle vasta 1942. Joka tapauksessa, useamman henkilön sukupuolta on tällä kertaa muutettu, joten teksti ehkä resonoi enemmän tätä aikaa. Kaikilla tuntuu olevan suhteita toistensa kanssa nimittäin.

Keski-iän kriisissä kamppaileva Garry aiheuttaa itse kaikki suhdesolmunsa, mutta pitää silti itseään syyttömänä kaikkeen. Näyttelijät tekevät kyllä hyvää työtä, ja tyylistä tulee mieleen joku vanha mustavalkoinen elokuva. Hieman sellaista yliartikuloivaa ja liioiteltua, karikatyyrimäistä näyttelemistä. Sopii tähän kyllä. Sophie Thompson on ihan mainio sihteeri, joka on äitihahmona Garryn ankkuroiva voima. Indira Varma on myös ihana ex-vaimona mistä Garry nyt vaan ei ole saanut aikaiseksi erota.

Scott on aivan oivallinen hyvin teatraalisena ja kaikkeen ylinäyttelemisellä reagoivana. Välillä tämän maneerit kyllä jo hieman häiritsevätkin. Ne on nähty jo niin monta kertaa lavalla (kauheaa, saako tämmöisestä valittaa). Abdul Salis managerina tekee myös huikean hienon roolisuorituksen, varsinkin saadessaan hysteerisen kohtauksen. Ja sitten on superlipevä Joe (Enzo Cilenti) - joka sotkee pakkaa säätämällä vähän kaikkien sängyssä.

Rob Howellin lavastus on jotenkin art deco-tyylinen, ja saman miehen puvustuskin tosi hienoa. Hyvin se Garryn luksuselämä tulee esille kaikessa. Musiikkivalinnat toimivat, jos kohta esityksen päättävä Queenin Somebody to love tuntui hieman kliseiseltä. Joo, Garry on sisimmässään yksinäinen, huolimatta menestyksestään niin teatterimaailmassa kuin ihmisten sänkykumppaninakin. Mutta kyllä se selviää ilman alleviivaustakin.

En tiedä miksei tämä nyt vaan oikein iskenyt minuun. Olinko liian väsynyt vai odotinko jotain muuta? Ja loppu on tosi tökerö, ja äkillinen. Ja vieläpä hyvin erilainen kuin alkuperäisessä. No, summa summarum, aina ei voi kaikki näytelmät olla minun mieleeni. Olihan tämä varmaan hauska ja kepeä, ja jos tykkää farssista niin... eikun lippuostoksille. Ja toki ellei ole nähnyt koskaan Andrew Scottia lavalla, niin kannattaa siinä mielessä katsoa.

Stage doorilla oli meitä vaan 22 henkeä eli hyvin rauhallista. Old Vic on remontissa (rakentavat vihdoin lisää vessoja!) joten tilapäisesti vessat ovat sivukadulla konteissa. Konttien takia stage door -järjestelytkin on hieman erikoiset. Kaikki muut näyttelijät ja henkilökunta poistuu siitä oikeasta ovesta mutta Andrewille on tehty oma alue, pois liikenteen seasta. Eli pakko valita haluaako yhden tähden nimmarin vai kaikkien muiden. Olin jotenkin niin pettynyt esityksestä, että en meinannut mennä koko stage doorille, vaan lähteä suoraan kotiin. Menin silti, kun nyt olin tuonut suklaata miehelle. Ja olihan se aika mieltä lämmittävää kun hän (taas kerran) muisti minut! Jotenkin me ollaan aina niin valokuvauksellisia yhdessä :-D

Esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omia, stage door kuvan otti Andrew Scott.

The Moderate Soprano / Duke of York's Theatre 9.6.2018

Mulla oli jo lippu olemassa tähän näytelmään, kun sitä esitettiin Hampstead Theatressa loppuvuonna 2015. Mutta jotain tähdellisempää ilmaantui (no se oli Ian Hallardin tähdittämä Alan Turing-näytelmä Love-Song of the Electric Bear) ja myin lipun kaverille. Harmitti, mutta näitä sattuu.

Iloni oli siis suuri kun selvisi myöhemmin että The Moderate Soprano siirtyy West Endille, ja vielä siten että olin muutenkin menossa Lontooseen. Ja vieläpä alkuperäismiehityksellä! Joskus käy tuuri.

    

Ystäväni Elisabet lähti ex tempore katsomaan uudelleen

Olen tykännyt paljon David Haren kirjoittamista näytelmistä, ja lisäksi myös Jeremy Herrin on yksi suosikkiohjaajani. Kun vielä päärooleissa olivat iki-ihanat Roger Allam ja Nancy Carroll, ja aihekin niin kiinnostava kuin Glyndebournen oopperajuhlat, niin eihän tämmöistä herkkupalaa voi olla katsomatta. Omat tietoni Glyndebournesta olivat hyvin rajoitetut, joten opin paljon uutta ja kiinnostavaa. Miten yhden miehen sinnikäs unelma voi saada aikaan yhden tunnetuimmista oopperatapahtumista. The Moderate Soprano kyllä pohjautuu paljolti historiallisiin faktoihin ja henkilöihin, mutta on Hare toki ottanut taiteellisia vapauksia.

Allam on erinomainen persoonallisena John Christienä. Christie oli äveriäs yläluokan mies ja ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka peri Glyndebournen tilan ja päätti suurena Wagnerin oopperoiden ystävänä perustaa sinne oopperafestivaalin. Ja niin tapahtui. Toki kuvioon kuuluu hänen ihastuttava sopraanovaimonsa Audrey Mildmay (säkenöivä Nancy Carroll), joka lankesi itseään vanhempaan mieheen. Myös natseja paennut saksalainen kapellimestari Busch (understudy Lennox Greaves, koska Paul Jessonilla oli jotain aiemmin sovittua menoa!) - koska englantilainen kapellimestari ja ylipätään englantilainen klassinen musiikki on Christien mielestä kamalaa - saatiin houkuteltua mukaan perustamaan festivaalia. Kuten myös itävaltalaissyntyinen oopperaimpressaari Rudolf Bing (Jacob Fortune-Lloyd), jota Göring kuitenkin koitti houkutella johtamaan legendaarista Bayreuthin oopperafestivaalia ja saksalainen ohjaaja Carl Ebert (Anthony Calf). Tällä porukalla festivaalit potkaistiin käyntiin vuonna 1934.

Historiallisen näytelmän lisäksi tämä on myös lemmentarina, ja maailmanpoliittisiakin tapahtumia sivuutetaan aika tavalla. Suuruudenhullu ja käytännön asioista mitään ymmärtämätön Christie saa kaikki raivon partaalle, mutta tyyni ja fiksu vaimo kääntää asiat parhain päin. Konflikteilta ei tosiaan voida välttyä, ja yksi niitä aiheuttava asia on esitysten miehitys. Christien vaimon laululahjat eivät pääse ihan sille tasolle kun ammattilaiset edellyttävät, mutta rahoittajana Christie on eri mieltä. Onneksi Christie äänestetään kumoon myös taiteellisen johtajan asemasta. Monenlaista muutakin sattuu ja tapahtuu. Ja onhan tämä ihan Roger Allamin show, mutta helppoakos se on näytellä kun on niin eksentrinen ja räiskyvä hahmo ketä esittää. Upeaa työtä tekee myös Nancy Carroll herkkänä, mutta topakkana sopraanona.

Christie on kyllä hersyvä tyyppi; pikkulapsen lailla kiukutteleva, mutta vaimoonsa ja oopperaan intohimoisesti suhtautuva mies. Surkuhupaisaa on myös se, että vaikka Wagneria hän olisi halunnut soitettavaksi, eikä missään nimessä Mozartia (tämän oopperat olivat kuulemma "like playing cricket with a soft ball"), niin arvatkaapa mitä oopperoita alkuvuosina vedettiin? Aivan oikein arvasitte. Käytännössä Mozart oli ainoa säveltäjä ketä alkuvuosina (sotaan asti) oopperassa kuultiin. No vähän Verdiäkin, mutta ei Wagneria.

Kuolemaanhan tämä näytelmä loppuu (Audrey kuoli 1953, Christie 1962), mutta Glyndebournen oopperafestivaali elää ja voi erittäin hyvin. Vaikka näytelmässä on raskaitakin hetkiä (Audreystä tulee sairastuessaan takertuva ja mariseva) niin kuitenkin jäi hyvä mieli. Upeaa näyttelijätyötä ja hyvin kirjoitettua (ja ohjattua) kamarihenkistä näytelmää on ilo katsoa. Lavastukset ovat minimaalisia, ja itse Glyndebournea ei nähdä oikeastaan lainkaan (liekö tekijänoikeudet syynä?) vaan oikeastaan kokoajan ollaan sisätiloissa. Mutta kaunista katsottavaa oli tämä.

  

Harmittaa että katsomossa oli puolityhjää, lauantai-iltakin vielä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että tuli upgreidaus paremmille paikoille! Ei ollut väkeä stage doorillakaan, meitä oli 3 henkeä! Roger Allamia on aina ihana nähdä, koska mies on herrasmies myös meille faneille. Ja Nancy Carrollkin malttoi sutaista nimmarit ennenkuin polki tiehensä. Allam muuten paljasti että kaljuperuukin päällelaittaminen kesti 1,5 tuntia, pois sen sai puolessa tunnissa. Huh.

Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

Quiz / Noel Coward Theatre 9.6.2018

James Graham (s. 1982) on varmaan ajankohtaisimpia ja myös yhteiskunnallisimpia nykynäytelmäkirjailijoita Briteissä tällä hetkellä. Yhteiskunnallisella tarkoitan sitä, että näytelmät käsittelevät politiikkaa, lähihistoriaa ja yhteiskunnan asioita, pohjautuen useimmiten tositapahtumiin. Liki kaikki hänen tällä vuosikymmenellä kirjoittamansa näytelmänsä ovat olleet sekä yleisö- että arvostelumenestyksiä, siirtyen West Endillekin eri teattereista.

Tällä kertaa paikka kaukana piippuhyllyllä, mutta eipä ollut kalliskaan.

Olen tykännyt jokaikisestä näkemästäni (Labour of Love, Ink, The Vote, Privacy, This House) ja usein miettinyt että mahdetaanko näitä nähdä koskaan Suomessa. Teksti on terävää ja tarkkanäköistä, ja hauskaakin, mutta niin täynnänsä brittihistoriaa ja -politiikkaa, että tekstien toimiminen Suomessa, tai missään muuallakaan, voisi olla haastavaa. This House käsitteli politiikan kiemuroita 70-luvulla, Privacy taas tietosuoja-asioita ja yksityisyyttä. The Vote oli siitä erikoinen, että sitä esitettiin vain muutama viikko, ja koska esityspaikka oli pikkiriikkinen Donmar Warehouse, niin katsojia ei paljoa mahtunut (ja nekin vähät pääsijät arvottiin). Mutta se näytettiin onneksi suorana televisiosta, 7.5.2015 yleisvaalipäivänä, ja hauskinta oli se että näytelmä tapahtui juuri samana ajankohtana. Paikkana oli kuvitteellinen äänestyspaikka ja "reaaliajassa" siellä kävi sitten kaikenlaista äänestäjää jne. Ink oli Rupert Murdochin henkilökuva ja Labour of Love taas pureutui yhteen fiktiiviseen Labour-puolueen kansanedustajan elämään 25 vuoden ajalla. Varsinkin nämä kaksi viimeisintä olivat todella nerokkaita tekstejä, ja hyviä näytelmiä muutenkin.

Quiz sitten taas. No, sepä käsitteleekin taas kerran historiallista tapahtumaa, nimittäin Who wants to be a millionaire? -ohjelmassa tapahtunutta skandaalia vuonna 2001, kun armeijaheppu Charles Ingram voitti yhtäkkiä päävoiton. Tiesikö hän oikeasti niin hyvin, vai oliko taustalla mahtava salaliitto, jossa yskivät apurit katsomossa auttoivat miehen voittoon? Tätä pohditaan esityksessä, ja yleisökin pääsee sanomaan mielipiteensä, koska jokaisella on sähköinen äänestysvekotin. On meillä myös tietokilpailu mihin pääsemme osallistumaan. Tätä samaa yleisön aktivointia ja osallistamista oli myös aikoinaan Privacyssä. Osa ihmisistä istuu myös lavalla, lisäten sitä fiilistä että olemme tv-studiossa ja osana ohjelmaa. Samaa tunnelmaa tukee räikeät valot ja äänekäs meno ja meininki. Monitoreja on siroteltu teatterin seinille ja niistä voi myös seurata kun "ohjelmaa" kuvataan lavalla. Voisi laukaista migreeninkin, jos sellaiseen olisin taipuvainen, kaikki strobovalot ja muut.

Toki näytelmä olisi avautunut aavistuksen enemmän, jos olisi joskus katsonut brittiläisiä visailuohjelmia. Niin monesta vanhasta juontajasta ja henkilöstä oli tehty karikatyyrimäisiä hahmoja, joita yleisö kyllä hanakasti tunnisti. Ne olivat kuitenkin vain pieniä osioita näytelmästä, onneksi. Lähinnä näyttämöllä käydään oikeudenkäyntiä, missä sitten takautumien avulla palataan taustoihin ja oveliin systeemeihin millä visailuohjelmassa voi huijata. Oikeasti tosi jännä ja kiinnostava juttu, vaikkei tv-tietokilpailuiden maailma olekaan sydäntäni lähellä. Tässä käydään läpi ylipäätään miten tämä tv-show sai alkunsa, ja huijaavan yskijämajurin taustoja ja muuta. Graham kirjoittaa niin koukuttavasti, että tahtomattaankin sitä tulee imaistuksi mukaan. Tätä näytelmää esitettiin alunperin Chichesterissä, ja kun se siirtyi Lontooseen, niin Graham kirjoitti näytelmää uuteen uskoon. Paremmaksi uskoisin, koska hän sai huijaustapauksesta paljon lisätietoa näytelmää katsomassa käyneiltä Who wants to be a millionaire? -tyypeiltä. Teksti on kyllä näppärää ja nokkelaa!

Ohjaaja Daniel Evans on ohjannut paljon kaikenlaista, mutta mä en muista olenko teatterissa nähnyt häneltä mitään. Nykyään hän toimii Chichester Festival Theatren taiteellisena johtajana, ja sitä ennen Sheffieldissä. Nopeatempoinen ja räväkkä esitys, mutta onneksi oikeudenkäyntikohdissa tempo hieman rauhoittuu. Näytelmästä on tehty leikkaukseltaan tv:n visailuohjelmien kaltainen. Toimii ihan hyvin kyllä. Aikoinaan tämä on ilmeisesti ollut tosi iso mediaspektaakkeli, ja majuri, vaimonsa ja kaverinsa tuomittiin kaikki osallisina huijaukseen.

Näytelmä jättää katsojat pohtimaan olivatko he sittenkään syyllisiä, vai olivatko ääninauhat väärennettyjä; oliko koko ohjelman luoja kaiken takana! Jo vain taitava sanankäyttäjä onnistuu tässäkin. Hän saa yleisön muuttamaan epäilynsä ja sympatiansa päälaelleen, koska yleisö saa äänestää syyllisyydestä kahdesti, ennen väliaikaa ja näytelmän lopuksi. Kyllä muuten muuttuu tulokset (meillä olivat tulokset syyllisyyden puolesta 80/20 ennen väliaikaa ja 48/52 näytelmän lopuksi)!

Katsojat saivat osallistua äänestyksiin sekä pubivisaan!

Näyttelijät olivat kaikki tasaisen taitavia ja muuntautumiskykyisiä. Who wants to be a millionaire?-juontaja Chris Tarrant (loistava Keir Charles) oli todella ärsyttävä naamanvääntelijätyyppi, mutta yleisön reaktioista päätellen roolityö oli omaksuttu erinomaisesti. Gavin Spokes ja Stephanie Street olivat hyviä keskiluokkaisena Ingramin pariskuntana.

Ei tämä nyt ollut ihan James Grahamin parasta tuotantoa, mutta kuitenkin oikein katsottava näytelmä. Kyllä tarina vei mukanaan.


Esityskuvien copyright Johan Persson, muut omia.

Julius Caesar / Bridge Theatre 10.3.2018

Aivan mahtavaa että Englannin koirareissun yhteydessä oli mahdollisuus mennä Lontooseenkin yhdeksi illaksi. Näin ollen pääsin katsomaan uudelleen Bridge Theatren mainiota Julius Caesaria. Näin sen tammikuussa ensimmäisessä ennakossa, lavanvierus/seisomapaikalta, joka oli hyvin intensiivinen kokemus. Nyt sitten 2 kuukautta myöhemmin istumapaikoilta, melkeinpä teatterin parhailta paikoilta. Erittäin mielenkiintoista nähdä oliko esitys muuttunut parissa kuukaudessa, ja saada myös hieman eri näkökulma esitykseen.

Esitys oli edelleenkin hyvin reilut 2 h, vaikka teatteri kuinka koittaa väittää sen olevan kaksituntinen. Ehkä parikymmentä minuuttia yli. Ei sillä sinänsä ole väliä, mutta pitkähkö aika istua ilman väliaikaa. Toisaalta, moni elokuva mainoksineen kestää pidempään... Kun ihmiset siirtyivät katsomoon, niin näyttelijöistä koostuva bändi aloitti soittelemaan. Mutta siinä missä ennakossa he soittelivat jo hyvissä ajoin ennen 19.45 alkavaa esitysaikaa, nyt soitto alkoi vasta 19.40 (kyllä, oikein katsoin kellosta). Oasiksen Rock'n'Roll Star aloitti minikeikan, joka oli hurmoshenkinen Julius Caesarin kamppistilaisuus, ja punaliput heiluivat. Tunnelma oli siellä alhaalla rokkikonserttimainen ja volyymit aika kovalla. Survivorin Eye of the Tigerin aikana verkkariasuinen Mark Antony (David Morrissey) tuli huudattamaan yleisöä bändin lavalle.

Pikkuhiljaa bändi lopetti ja varsinainen esitys alkoi. Oli kiinnostavaa katsoa erityisesti sitä upean lavasuunnittelun ja yleisön siirtelyn logistiikkaa! Kun lavanosat nousivat ja laskivat, ja silmänräpäyksessä huonekalut ja muu rekvisiitta ilmestyi ja katosi. Ja miten upeasti ihmismassat siirtyilevät. Miten hienosti koko tilaa hyödynnettiin muutenkin. Kyllä näyttämöhenkilökunta venyi moneen.

Brutus on vastahankainen Caesarin syrjäyttämiseen, koska rakastaa tätä. Mutta lopulta Cassius onnistuu suostuttelemaan Brutuksenkin mukaan hankkeeseen. Brutus rakastaa kuitenkin Roomaa enemmän, ja uskottelee ehkä itselleenkin että Caesarin syrjäyttäminen on Roomalle parhaaksi. Ben Whishaw on kyllä erinomainen viileän tyylikkäänä ja älykkömäisenä Brutuksena, josta sitten kuitenkin löytyy se kapinan palo. Ja syvä katumuskin, kun ymmärtää mitä tuli tehtyä.

Adjoa Andoh oli aivan erinomainen Casca, tämän kulmakarvojen nostelu ja pitkät katseet tekivät vaikutuksen. Siinä missä roomalaiset ovat ensin Brutuksen ja tämän salamurhaajaporukan puolella niin Mark Antonyn loistava hautajaispuhe saa heidät viimeistään kääntymään Ceasarin murhaajia vastaan. Seurannut sota on kovin äänekäs ja varsinkin valoilla pelataan paljon. Korvatulpat olisivat ehkä olleet ihan viisas hankinta.

Ylhäältä katsottuna punaisen kankaan vetäminen koko permanto-osuuden yli oli hienon näköistä. Ja en muista että viimeksi salamurhauskohtauksen aikana olisi kaikki seisomassa olleet laitettu "turvamiesten" toimesta alas kyykkyyn tai polvilleen, mutta nyt sekin nähtiin. Hyvin erilainen näkökulma koko näytelmään. Vaikka välillä vähän väsyttikin niin tämä oli sen verran intensiivinen että hereillä kyllä pysyi.

Olin erittäin tyytyväinen että sain mahdollisuuden uusintakatseluun. Seuraava mahdollisuus tämän kokemiseen olisi sitten 26.3. Finnkinon leffateattereissa Turussa, Tampereella ja Helsingissä. Suosittelen vahvasti. Tämä on moderni, äänekäs, populistinenkin tulkinta, mutta räväkkyydessään hyvin ajankohtainen kannanotto.

Bridge Theatre on mukava paikka, mutta viime kerran narikkakaaoksesta viisastuneena nyt oli takki mukana katsomossa. Ja ihanaa oli myös treffata teatterituttuni Kerstin ja ennenkaikkea Anke, jotka olivat katsomassa samaa esitystä. Hyvä ilta.


Virallisten esityskuvien copyright Manuel Harlan, muut kuvat omiani.