Hansard / National Theatre, Finnkino 10.2.2020

Olin ensin vähän skeptinen tämän näytelmän suhteen. Hyvät tekijät, joo, mutta aihe! Pariskunta torailemassa, eikä mitään muuta. Viitsisikö tuota mennä edes katsomaan. Vaan vähänpä tiesin. Hansard oli aivan hitsin hieno näytelmä joka kiristi ruuvia loppuun asti. Ei lavalla tarvita näemmä kun kaksi hyvää näyttelijää ja hyvä teksti. Siinä se. Teatterin taikaa. Poistuin salista pala kurkussa ja täysin tarinan pauloissa.

Simon Woods on enemmän tunnettu näyttelijänä (mm. Bingleyn rooli vuoden 2005 leffaversiossa, siinä missä on Keira Knightley) ja viime vuosina puolisonsa urasta (Christopher Bailey oli muotitalo Burberryn pääsuunnittelija toissavuoteen asti), ja Hansard on hänen ensimmäinen näytelmänsä. Ja mikä startti uralle! Näytelmä National Theatreen ja ohjaajana arvostettu Simon Godwin, mies monien hienojen Shakespeare-tulkintojen takana. Hansard sai myös kohtuumukavia kritiikkejä brittilehdistöltä. Tästä on hyvä jatkaa.

Esitys on aika lyhyt, vain tunnin ja 20 minuuttia, ja tämä tallenne on kuvattu 7.11.2019 (en tiedä miksi esityspäivä Suomessa oli vasta nyt). Tapahtumapaikkana on pariskunnan Cotswoldin maalaisasunto, eräänä toukokuisena aamuna vuonna 1988. Robin (Alex Jennings) on Thatcherin hallituksen apulaisministeri, Etonin kasvatti ja konservatiivipuolueen aktiivi. Hän on palannut viikonlopuksi kotiin, jossa vaimo Diana (Lindsay Duncan) kuljekelee aamutakissa, vaikka naapurit ovat kohta tulossa lounaalle. Aamupalan tekemisen ja syömisen lomassa alkaa sanailu joka pikkuhiljaa puuttuu yhä purevammaksi ja piikittelevämmäksi. Sarkasmia, verbaalista mittelyä ja terävää sanailua, kielenkäyttöä parhaimmillaan. He ruotivat suhteensa alkua, Diana on ollut alunperi  se toinen nainen, ja alemmasta yhteiskuntaluokasta. Sopeutumisvaikeuksia niin konservatiivipoliitikon edustusvaimoksi kuin miniäksikin nuivalle anopille. Diana kritisoi miestään snobismista ja sivistymättömyydestä ja Robin pistää takaisin kommenttia vaimon oletetusta alkoholismista ja vasemmistosympatioista. Vaan aina asiat eivät ole sitä miltä ne näyttävät.

Pikkuhiljaa meille selviää enemmän mikä heitä hiertää. Kaiken keskiössä tuntuu olevan pariskunnan erilainen suhtautuminen lakipykälään eli Local Government Act Section 28, minkä äänestys oli juuri ollut. Tämä pykälä kielsi esim. päiväkodeissa ja kouluissa kaikenlaisen seksuaalisten poikkeavuuksien tukemisen. Laki esti siis opettajaa kertomasta nuorelle että on ihan hyväksyttävää olla erilainen. Diana ei hyväksy sitä että hänen miehensä äänesti lain sen puolesta. Riitelyyn kietoutuu myös uskottomuusepäily, koska Robin ei ollut kaupunkiasunnossa paikalla kun Diana oli siellä käynyt.

Tunnelma on aika surumielinen ja ahdistava, miten näiden kahden liitto on ajautunut tähän pisteeseen? He ovat etäisiä ja suorastaan vihamielisiä toisilleen. Heidän ainoa poikansa on kuollut vuosia aiemmin. Molemmat ovat pitäneet surunsa ja syyllisyytensä yksityisenä. Nyt selviää että Diana ei ole tiennyt isän käyvän säännöllisesti Norfolkissa yksin suremassa, paikalla missä poika hukkui. Robin ei taas tiennyt että Diana on ottanut omalletunnolleen pojan ajamisen itsemurhaan. Yllättäessään pojan pukeutuneena omaan mekkoonsa hän halaamisen ja hyväksymisen sijasta meni vessaan oksentamaan, eikä nähnyt teini-ikäistä poikaa enää koskaan. Tuntuu erityisen pahalta kun hetkeä aiemmin Robin on syyttänyt että äidin ylirakastaminen teki pojasta homon. Isä oli myös pettynyt kun ei poikaa kiinnostanut kriketti tai muut miehiset lajit, vaan tämä oli herkkä ja taiteellinen.

Ei ihme että Diana ottaa todella raskaasti miehensä äänestyspäätöksen. Mies perustelee asiaa sillä että miten vaikeaa elämä erilaisilla ihmisillä on. Helpompi olla kuin kaikki muutkin. Konservatiivipuolueessa ollaan sitä mieltä etteivät ihmiset halua minkään muuttuvan ja on helpompaa olla enemmistön joukoissa. Niinpä niin. Näytelmässä vatvotaan paljon Thatcheria ja politiikkaa. Vastakkain ovat myös vanhemmuus ja johtaminen.

Niin kovin surullinen tarina. Kaikki vuodet menneet hukkaan kummankin osapuolen käpertyessään  syvälle omaan suruunsa. Pariskunta katsoo kaitafilmiltä poikaansa pienenä urheilukarnevaalissa ja kumpikin itkee. He would have thrived. Niin olisi, ainakin ilman Section 28:n voimaantuloa.

Kumpikin näyttelijä tekee aivan järisyttävän hienoa työtä joka menee ihon alle ja suoraan sieluun. Kamera näyttää lähikuvia kasvoista joilla näkyy niin monenlaisia tunteita. Varsinkin Lindsay Duncan on ilmiömäinen. Loppukiitoksissa huomaa miten molemmat ovat itkeneet.

Woods tietää mistä kirjoittaa, itsekin Etonin ja Cambridgen kasvattina ja vuonna 1980 syntyneenä Section 28 on vaikuttanut hänenkin elämäänsä. Vahva ja vaikuttava teksti. Joku miettinee mitä hansard tarkoittaa. No, se on kaiken brittiparlamentissa käydyn puheen viralliset muistiinpanot.


Esityskuvien copyright Catherine Ashmore.

Met Opera Akhnaten / Finnkino 27.11.2019

Tämä Philip Glassin ooppera Akhnaten pyöri Lontoossa viimeksi keväällä 2019 ja olisin kovasti halunnut nähdä sen. Olisi jopa ollut yhtenä iltana kalenterissa tilaa, mutta jäljellä oli enää vain kalleimpia paikkoja, joten se sitten jäi. Iloni olikin melkoinen kun se siirtyi Metropolitan oopperaan ja oli mukana myös leffateatterisarjassa. Eli pääsin kuin pääsinkin katsomaan, vieläpä suht edullisesti ja mukavasti. Villasukat jalassa ja omien eväiden kanssa. Olin päivänäytöksessä niin oli muutenkin väljää.

Ja niin hieno kokemus tämä olikin että oksat pois. En ole vastaavaa kokenut ennen, siis sekä musiikillisesti että visuaalisesti aivan uniikki. Muinaiseen Egyptiin liittyvät asiat ovat aina kiehtoneet minua, ja tämä Akhnatenin tarina on erityisen kiinnostava jakso Egyptin historiassa.

Glassin musiikki on, no, Glassin musiikkia. Eteeristä, viipyilevää, vahvaa. Ei ehkä kovin tyypillistä oopperamusiikkia, mutta hypnoottisesti katsojan syliinsä kietovaa. Sellaista meditatiivista ja samalla alkuvoimaista. Laulajat olivat kaikki taitavia, mutta kontratenori Anthony Roth Costanzo oli aivan jotain muuta, kuin toiselta planeetalta. Tämän ääni soljui kirkkaana ja kuulaana, korkean kauniina. Mies kävi läpi melkoisen muodonmuutoksen nimirooliinsa muutenkin, ankaralla dieetillä ja kuntokuurilla ja kaikkien karvojen ajelulla. Todellista heittäytymistä roolihenkilön ihon alle. Hän on esittänyt roolia useammassa eri tuotannossa, niin Lontoossa kuin LA:ssa ja Metropolitanissa.

Kuoro-osuudet olivat myös näyttäviä niin visuaalisesti kuin äänellisesti. Laulua kuultiin englannin lisäksi myös egyptin, heprean ja akkadin kielillä, eli mitään ei niistä ymmärtänyt. Osassa esitystä oli englanninkielinen tekstitys, niissä kohdissa missä puhuttiin ja laulettiin englanniksi. Toisaalta, laulu oli paljon pelkkiä äänteitä, ilman sanoja, ja sitä ei ollut edes niin paljoa. Eri asia oli sitten Amenhotep III (Zachary James) rooli, joka oli puherooli ja hän toimi englanninkielisenä kertojana. Tapahtumista pysyi kyllä hyvin mukana - kaikki oli hidastempoista ja viipyilevää. Hauskaa muuten että Zachary James on esittänyt Addams Familyssä Lurchia. No, hän on 198 cm pitkä ja aika raamikas, ettei ihme sinällään. Mies on muhkeaääninen bassobaritoni ja olisin mielelläni kuullut hänen myös laulavan.

Librettoon on Philip Glass neljän muun tekijän kanssa poiminut autenttisia tekstejä, niin Akhnatenin omasta Kuolleiden kirjasta kuin hänen hallintoaikansa kirjeistä ja asetuksista. Esitys käy läpi koko Akhnatenin 17-vuotisen hallintokauden, alkaen hänen isänsä Amenhotep III kuolemasta ja palsamoinnista, kruunajaisiin ja uuden uskonnon muodostamiseen, ja lopulta kuolemaan ja poikansa Tutankhamunin kruunajaisiin. Mukana nähdään hänen vaimonsa Nefertiti (J'Nai Bridges) sekä äitinsä kuningatar Tye (Disella Larusdottir) sekä lauma tyttäriä. Ensimmäiset hallintovuotensa hän toimi Amenhotep IV nimellä, mutta sitten julisti kaikki muut jumalat kielletyiksi ja vain auringonjumala Atonia sai palvoa. Siinä yhteydessä hän muutti nimensäkin Akhnateniksi (tai Akhnaton, kuten se myös kirjoitetaan). Amonin ylipappi (Aaron Blake), Horemheb (Will Liverman) josta tulee seuraava faarao sekä faaraon neuvonantaja Aye (Richard Bernstein) eivät moista harhaoppisuutta hyväksy ja lopulta syrjäyttävät faaraon ja palauttavat polyteistisen uskonnon. Upeasti tämäkin on toteutettu, koska aurinko lasketaan alas samalla kuin Akhnaten vangitaan. Jonglööriltäkin putoaa pallot symbolisesti. Miehen kuoltua tämän isä kantaa poikansa, samaan palsamointihuoneeseen missä hänetkin valmisteltiin.

Yksi hirmuisen hieno yksityiskohta tässä Phelim McDermottin ohjaamassa esityksessä olivat akrobaatit ja erityisesti jonglöörit! Jotenkin heidän pallottelunsa eri kohdissa sopi hienosti kokonaisuuteen. Jo heti alun eläinpäisistä varjohahmoista jotka kopittelevat vain yhtä palloa, kuin punniten kuolleen faaraon sielua. Ja sitten isoja "rantapalloja" heitellen. Miten nerokas oivallus koko jonglöörihomma.

Visuaalisesti Akhnaten on samaan aikaan pelkistettyä ja kultaloistokkaan prameilevaa katsottavaa. Varsinkin Kevin Pollardin suunnittelevat puvut ovat kertakaikkisen henkeäsalpaavia. Ja pääkoristeet! Suu saattoi loksahtaa auki muutamassakin kohdassa. Mielikuvitukselliset puvut, eikä pelkästään päähenkilöillä, vaan jokaisella kuorolaisella ja avustajallakin. Myös maskeeraukset ovat todella näyttäviä. Tom Pyen lavastus (ja projisoinnit) alkaa jo alussa, esirippuun heijastetuilla hieroglyfeillä ja symboleilla, tässä myös Bruno Poetin valot kuultavat hienosti kankaan läpi. Sitten esirippu nostetaan puoliväliin ja alaosan paljastamalla lavalla saamme seurata laboratorimaisissa huoneissa mm. palsamointirituaalia. Tyrmäävän näköistä on katsoa kuin Akhnaten nousee korostetun hitaasti rappuja ylös ja koskee hohtavan oranssia aurinkoa.

Esitys oli liki 4 tuntinen, kahdella väliajalla, mutta siitä nipistettiin hieman tyhjäkäyntiä pois. Siis väliaikoja lyhennettiin. Monia kiinnostavia esiintyjien haastatteluja kyllä nähtiin, mm. jonglöörien kouluttaja ja koreografi Sean Gandini ja hänen suomalainen vaimonsa Kati Ylä-Hokkala, joiden Gandini Juggling-ryhmän esiintyjät olivat siis mukana tässä. He kertoivat miten saivat levitettyä jongleerauksen ilosanomaa Metin porukkaan, koska todella monet olivat kiinnostuneita kokeilemaan. Haastatteluissa ohjaaja McDermott kertoi saaneensa idean jongleerauksesta kelluntatankissa. Hän halusi esityksellään avata portaalin muinaiseen Egyptiin. Ja mielestäni onnistui siinä erinomaisesti.

Epilogina siirrymme moderniin luentosaliin, missä professori (Zachary James) luennoi opiskelijoille muinaisesta Egyptistä ja Akhnatenista. Samaan aikaan palsamoijat asettavat Akhnatenin juhla-asussaan näytteille museoon. Näin historiasta tulee legendoja.

Kertakaikkisen hieno esitys, jonka olisin halunnut heti nähdä uudelleen. Elämys isolla E:llä ja monelle aistille.


Kuvien copyright Karen Almond.

A Midsummer Night's Dream / Bridge Theatre, Finnkino 28.10.2019

Kesäyön uni ei ole mikään suosikkinäytelmäni Shakespearen tuotannosta, mutta taas kerran löysin itseni sitä katsomasta. Mutta en kyllä pettynyt edelliselläkään katselukerralla Lontoon Globe-teatterissa, kun näin silloisen taiteellisen johtajan Emma Ricen ohjauksen (mikä herätti paljon kohua mm. sähkövaloillaan). Siinä oli sopivasti vaihdeltu sukupuolirooleja, ja tämä raikasti teosta mukavasti. Hieman samaa jujua oli tässäkin käytetty, nimittäin ohjaaja Nicholas Hytner oli vaihtanut hieman Oberonin ja Titanian repliikkejä, ja kääntänyt roolit oikeastaan päinvastoin. Sen sijaan että Oberon lumoaisi Titanian rakastumaan ja lempimään aasin kanssa, niin käykin päinvastoin: Oberon viettää kuuman lemmenyön aasiksi muutetun Nick Bottomin kanssa.

Hytner ohjasi vuosi sitten erinomaisen kiinnostavan Julius Ceasarin uudehkoon Bridge Theatreensa, ja se oli suuri menestys. Teatteritilaa käytettiin hienosti hyväksi ja esitys tuotiin kirjaimellisesti yleisön keskelle. Minäkin näin sen paikan päällä kahdesti, ja Suomessa se oli nähtävillä NT Live-sarjassa Finnkinolla. Nyt immersiivisyys oli viety ehkä vielä askeleen pidemmälle. Katsojat ovat tapahtuminen keskiössä ja lattiasta nousevat ja laskevat lavasteet (ja sängyt!) siirtävät yleisömassoja tieltään. Yksi brittien huippulavastajista eli Bunny Christie jatkaa Julius Ceasarista opittuja temppuja, mutta ilma-akrobatia tuo upean lisänsä kaikkeen. Akrobatia jos mikä sopii satumetsään ja keijujen liikkeiksi upeasti.

Livetallennus onnistuu kyllä hienosti tuomaan lähikuvien ja erilaisten kamera-ajojen kautta sitä sadunomaista tunnelmaa teatterista myös elokuvateatterin katsomoon. Ihan kuin olisi itse paikalla. Grant Oldingin säveltämä musiikki on kevyen ilmavaa ja keijujen laulu sopii kokonaisuuteen täydellisesti. Ja sitten on vielä taitava äänisuunnittelu (Paul Arditti) joka tuo öisen metsän erilaisine äänimaisemineen käden ulottuville.

Esitys alkaa hyvin ankean näköisissä puitteissa. Yleisön seassa psalmeja veisaavat naiset, nunnamaisissa asuissaan. Katsojat valuvat sisään. Hippolytaa tuodaan lavalle lasikopissa, puettuna harmaaseen nunnamaiseen kaapuun. Miehen, isän tai puolison auktoriteetti on ehdoton. Margaret Atwoodin klassikkokirja (tai lähinnä kai sen perusteelta tehty tv-sarja) A Handmaid's Tale on ollut aika ilmeinen vertailukohta tai inspiraation lähde, ja Hytner tämän kyllä auliisti myöntääkin. Naisen asema on alistettu ja nämä arvot näkyvät. Onneksi vain esityksen alussa, koska kyllä nunnakaavut ja alistuvat naiset jäävät unholaan kunhan esitys pääsee vauhtiin.

Taas kerran näytelmän miehitys/naisitus on nappiin valittu. Kaikenvärisiä, -kokoisia ja -muotoisia ihmisiä on mukana, kuten lontoolaisissa teatteriesityksissä on muutenkin tapana.  Diversiteetti sopii oikein hyvin juurikin Kesäyön uneen! Oliver Chris (Oberon) on viime vuosina tehnyt tasaisesti hyviä teatterirooleja Lontoossa ja hänen Oberoninsa on jäyhän kujeileva ja flirttaillessaan pistämätön. Tämän ja Aasi-Bottomin kosiotanssi on hulvaton -  todellakin funny and sexy kuten Hytner sitä itse kuvailee väliaikahaastattelussa. Mulle uusi näyttelijätuttavuus oli Gwendoline Christie, mutta aivan huikean upea Titania tämä on. Kumpikin näistä on 191 cm pitkä joten aika pitkänhuiskeita keijuja ollaan. Kaksoisrooleissaaan he esittävät myös Theseusta ja Hippolytaa.

Hermia (Isis Hainsworth) ei halua naimisiin isänsä valitseman Demetriuksen (Paul Adeyefa) kanssa, mutta vaihtoehtona on luostari. Oma mielitietty Lysander (Kit Young) polttelee mielessä enemmän. Helena (Tessa Bonham Jones) on ihastunut Demetriukseen, mutta tämä ei huomaakaan "rumaa" tyttöä. Onneksi keijujen taiat, monenlaiset seikkailut ja parinvaihtosysteemit tuovat onnellisen lopun tälle nelikolle - ja kukin saa mennä naimisiin kenen kanssa haluaa. Näiden ylhäisten lisäksi näytelmässä oleellisena osana on myös Rude Mechanicals -ryhmä eli hieman simppelien käsityöläisten teatteriseurue, ketkä harjoittelevat Pyramus & Thisbe -klassikkoa metsän siimeksessä herttuaparin vihkiäisiin. Heistä isoimman roolin tekee Nick Bottom (Hammed Animashaun) joka joutuu keskelle Oberonin ja Titanian taisteluita, ja siten tulee muutetuksi aasinpäiseksi rakastajaksi Oberonille. Kerrassaan muikea roolityö.

Kaiken yllä keppostelee ihana punkkari-Puck (David Moorst) tuo Titanian assistenttikeiju, joka häärää, säätää ja sotkee. Kerrassaan riemastuttavan anarkistinen Puck! Käsittämätöntä että Moorst ei ollut koskaan ennen tehnyt mitään akrobatiaa. Ei uskoisi, sen verran sujuvasti mies köysitrapetseilla kiikkuu. Mikä energialataus! Ja miten elastiset varpaat! Interaktiivisuus ja flirttailu yleisön kanssa on juuri sopiva lisämauste Puckin hahmoon. Tosin kyllä Rude Mechanicals -seuruekin osaa napata katsojan kännyllä selfien...

Christina Cunningham on suunnitellut hienot puvut. Keijujen kimaltavat asut ja näyttelijäryhmän haalarit ja hupparit, mutta myös ankeat nunnakaavut ja Oberonin yltäkylläiset aamutakit. Ja Titanian ihanat asut! Näissä silmä lepää.

Koko keijujen unenomainen metsä on hieno vastapari totalitaarisen ankealle yhteiskunnalle. Metsässä  ja taian alla kaikki ovat vapaita, saavat irrotella ja toteuttaa salaisia haaveitaan. Kun on aika herätä unesta - what visions I have seen! - niin onneksi todellisuus onkin muuttunut. Lopuksi pidetään yhdessä bileet, katsojienkin kanssa. Mikä esitys ja mikä lopetus! Ei ihme että tätä ovat kaikki kehuneet. En kesällä saanut aikaiseksi vaihdella omia esityksiäni ja mennä katsomaan, mutta onneksi taltiointi ja Finnkino pelasti tilanteen. Herkkupala!


Kuvien copyright Manuel Harlan.

Macbeth / NT Live (National Theatre), Finnkino 14.5.2018

Macbeth on yksi mun ehdottomia suosikkeja Shakespearen näytelmistä, ja tässä National Theatren tuotannossa on vielä mielettömän hieno tekijätiimi. Harmikseni ei kesäkuun Lontoon reissupäiville osunut esityksiä, joten paikan päällä en tätä päässyt katsomaan. Kritiikit olivat hyvin vaihtelevia, ja monet mun arvostamat teatteri-ihmisetkin lyttäsivät. Mutta onneksi sentään pääsin katsomaan Finnkinolle. Meitä oli Tampereella valitettavasti vaan kourallinen ihmisiä.

Esityksen nähtyäni ymmärrän murskakritiikitkin. Olihan tämä aika... yhdenlaisensa tulkinta. Ei kyllä huono, mutta olin yllättynyt kuitenkin. Ei mene myöskään omien suosikkieni joukkoon. Onhan se tavallaan lohdullista, että tämmöiselläkin porukalla ja National Theatressa ei välttämättä onnistuta tekemään hittiä. Tulee vähän mieleen Kansallisteatterin Macbeth viime vuoden keväältä - omat odotukset oli suuret ja vähän pettyä sain silloinkin.

Vaikka Rufus Norris on huippuohjaaja, ja hyvin on mielestäni selvinnyt NT:ssä taiteellisen johtajan isoissa saappaissa Nick Hytnerin jälkeen, niin nyt mennään kyllä hieman metsään. Tämä Macbeth on sekava soppa, missä tuntuu katoavan punainen lanka muutamankin kerran. Punaista väriä sen sijaan hyödynnetään hyvin. Kuninkaallisten verenpunaiset vaatteet korostavat dramaattisuutta ja verisiä tekoja. Varsinkin kun muutoin kaikki pukeutuvat varsin maanläheisiin väreihin. Kyllä mä oikeastaan tästä Moritz Jungen puvustuksesta tykkään. Kuten myös paljon mielipiteitä jakaneesta Rae Smithin lavastuksestakin. Keskellä lavaa suuri kaarimainen rakennelma, kuin silta, joka yhdistää ja erottaa. Se pyörii ja liikkuu ja sitä käytetään erilaisissa kohtauksissa tehokkaasti, milloin taistelukenttänä, kukkulana tai ihan vaan siltana. Ehkäpä jopa porttina ylisen ja alisen maailman välillä - näytelmässähän on paljon yliluonnollisia elementtejä. Kaari on tehokas katseenvangitsija ja dominoi lavaa.

Norris kertoo ennen esitystä nähtävässä haastattelussa miten tämä Macbeth sijoittuu maailmaan missä kaikki turva on kadonnut, ja ympäristö tuhoutunut. Kaikki mahdollisuudet on käytettävä, jokaisen joka haluaa selvitä hengissä. Hän halusi tuoda esille mitä ihmisille käy paineen alla, mitä tapahtuu sisällissodan jälkeen, aina ja kaikkialla. Posttraumaattisesta stressihäiriöstä kärsivälle Macbethille realiteetit ovat nämä. Mitä ylipäätään tapahtuu yhteiskunnassa kun järjestys katoaa? Onko paluu vanhanlaisiin feodaalijärjestelmiin väistämätön, kun rakenteet murtuvat. Samaa pohti koko työryhmä ja se dystooppinen lavastus ja värimaailma tulee siitä taustasta. Lavalla nähdään arkkitehtuuristen rakenteiden jäänteitä, ja porukka hyödyntää kaiken löytämänsä. Tässä ei ole mikään ammattisotilasjoukko, vaan roskasakki, joka on keräillyt tavaroita ja aseita sieltä ja täältä. Aavemainen äänimaisema narinoineen tukee tätä dystooppista kuvaa.

Macbeth (Rory Kinnear) on jotenkin ajelehtiva sotilas, opportunisti ja kovasti vaimoaan Lady Macbethiä (Anne-Marie Duff) rakastava. Heidän keskinäinen suhteensa on jonkinlainen ankkuri tuhoutuneen maailman keskellä. Asuntona ovat rauniot, mutta rakkaus kantaa. Ainakin jossain määrin. Kun Macbeth epäröi, Lady kannustaa ja tsemppaa. Macbethin yksinpuhelut on toteutettu hienosti; muut äänet vaimenevat ja muiden näyttelijöiden liike lakkaa. Lopulta Macbethin pää alkaa lopullisesti seota; noidat ja vallanhimo ja veriset teot yhdistettynä traumaattisiin sotakokemuksiin. Ladyn itsemurha on se viimeinen niitti - kuulemme Tomorrow-puheen Macbethin silittäessä kuolleen vaimonsa hiuksia out, out brief candle...

Vaikka sekä Anne-Marieta että varsinkin Roryä olen nähnyt lavalla lukuisia kertoja ja ovat hienoja näyttelijöitä, niin oudon vaisuja olivat tällä kertaa. Tiedän että Rory on kärsinyt selkävaivoista ja  muutamia esityksiä jouduttiin vetämään understudyn kanssakin, mutta filmatisointiesitykseen hän halusi mukaan, ymmärrettävästi. Mutta esimerkiksi noitien tankoihin hän ei kiivennyt, vaikka aiemmin oli niin tehnyt. Selkävaivat saattavat selittää vaisuuden. Hän on kuitenkin tehnyt erinomaisia Shakespeare-rooleja ennen. Hienon Hamletin, hyytävän Jagon... Ja on kyllä muutenkin yksi mun suosikkiteatterinäyttelijöitä. Tomorrow-puhe oli tosi vaisu, eikä saanut mua itkemään - mittari siitä ettei tämän Macbeth nyt ihan toiminut. Ja yleensä niin loistava Anne-Marie heräsi kunnolla näyttelemään vasta unikohtauksessa loppupuolella.

Vaikka väkeä on porukasta vähennetty (esimerkiksi Duncanin pojat Malcolm ja Donalbain yhdistetty) niin ydinhenkilöt ovat toki mukana. Kuningas Duncan (Stephen Boxer) on ketterä ja hauska, ainakin omasta mielestään. Mun suosikiksi taitaa nousta Banquo (Kevin Harvey), joka on iloinen veikko ja aika hytisyttävä haamuna. Portinvartija (Trevor Fox) on ihan kilahtanut tyyppi. Macduff (Patrick O'Kane) puhuu ihastuttavalla skottiaksentilla ja hänen vaimonsa (Amaka Okafor) on muuten vaan herttainen. Macduff on varsinainen äijä kun kuulee perheensä murhasta. Murhaajaporukka on juoppoja narkkareita, ja tyhmiä, aivonsa juoneet. Kaljatölkkikin on kovaa valuuttaa näille! Noitien puheessa on kaikua ja äänissä on mukana lintumaisia kirskahduksia ja vihellyksiä. Sopii kyllä hyvin!

Tekstiä on vähennetty reippaasti ja kohtauksia siten poistettu. Esimerkiksi 3. näytöksen loppua lyhennetty. Mutta teksti menee täydestä ellei tuntisi näytelmää hyvin ei huomaisi että mitään tai ketään puuttuukaan. No ei kai tätä muuten olisi saanut kompaktiksi. Käsiohjelma sanoo kestoksi noin kolme tuntia, mutta minusta oli paljon lyhyempi, alkuhaastatteluidenkin kanssa.

Kaoottisen maailman luomisessa on onnistuttu hyvin. Lopputaistelu käydään viidakkoveitsillä, ja mitä käteen nyt on sattunut löytymään. Macbeth puhkuu vihaa ja kostoa. Noidat kiekuvat ja riekkuvat korkeissa tolpissaan, yllyttäen ja kannustaen. Kun Macbeth lopulta oivaltaa noitien huijanneen ja houkuttaneen ja pettäneen hänet, niin voi surku. Mutta myöhäistä se enää on. Niin makaa kuin petaa.

Näytelmän loppu on samanlainen kuin alkukin; tyrannin verinen pää sullotaan muovipussiin, kun se on ensin machetella leikattu irti. Noidat laskeutuvat alas tolpistaan, kriik kriik, niiden työ on nyt tehty.

Hieman hämmentynyt olo jäi, ja enää ei ehkä harmittanut etten nähnyt tätä teatterissa. Mutta kyllä olen tyytyväinen että tämän näin silti. Koska Macbeth on aina Macbeth.


Kuvien copyright Brinkhoff & Moegenburg.

Cinderella / New Adventures, Sadler's Wells, Finnkino 24.4.2018

Hei ihanaa, Finnkinolla jostain syystä muutakin balettia kun Bolshoista! Ei sillä että siinä mitään vikaa olisi, mutta kiva nähdä muutakin joskus. Ja teos vieläpä maanmainion Matthew Bournen New Adventures-porukalta! Ja vieläpä tämmöinen hieno Tuhkimo-versio. Vaikka meitä katsojia oli tosi vähän niin sitäkin enemmän sai nauttia. Aivan häikäisevän loistava esitys joka mittapuulla.

Mä olen nyt nähnyt... jo aika monta New Adventures-balettia. Tai ei kai ne mitään balettia oikein ole, vaan tanssiesityksiä. Swan Lake (jo kahdesti, ja ensi tammikuussa taas!), Edward Scissorhands, Sleeping Beauty ja The Red Shoes. Kaikki olleet ihan älyttömän hyviä. Cinderella sopii hyvin siihen jatkumoon. Tämä ei ole kyllä se ihan perinteinen tulkinta Tuhkimo-sadusta. Ensinnäkin sijoituspaikka on Lontoo, ja ajankohta toinen maailmansota, vuosi 1940. Mutta jotenkin hyvin tämäkin toimii. Sotaromanssina, satuna, ihan minä vaan. Varsinkin tanssiteoksena.

Cinderella (aina ihastuttava Ashley Shaw) on vekkihameeseen ja villatakkiin pukeutuva harmaa hiirulainen. Pyörätuolissa oleva sotasankari-isä on poissaoleva, niinpä tämän uusi rouva kaameine lapsineen saa kiusata tyttöreppanaa minkä kerkeää. Äitipuoli on karmaiseva alkoholisoitunut bitch, sitten on niljakas ja Cinderellan perän kuolaava pervoveli, toinen velipuoli taas harrastaa neulomista (ja toki myöhemmin löytää itselleen sopivan sotilaan - onhan tässä nyt joku miesten välinen romanssikin oltava, Bournen esitys kuiteskin!) ja kolmas veli on aika harmiton pikkupoika. Siskopuolet ovat vähintään yhtä kamalia. Onneksi tarinaan kuuluu hyvää haltiatarta markkeeraava Enkeli (taas kerran koko show'n varastava Liam Mower), joka liihottaa ja leijailee (ja ajaa sivuvaunullisella moottoripyörällä) ja taikoo hyviä asioita Tuhkimollekin. Näistä parhaana tietysti huisin komea ja hurmaava lentäjä (salskea Andrew Monaghan), joka haavoittuneena hakee talosta apua.

Vaan oliko se sittenkin vain unta? Muu perhe lähtee juhlimaan, mutta Tuhkimo ei tietenkään pääse mukaan. Kunnes sittenkin, kyllä enkeli auttaa! Upeita tanssihetkiä komeiden eri aselajien edustajien kanssa, ja Tuhkimoa ei meinaa tunnistaa enää samaksi. Valitettavasti vain pommi osuu Cafe de Paris -yökerhoon, kovin ikävine seurauksineen. Kellon lyödessä puoltayötä kaikki sortuu ja jäljelle jää vain kenkä. Loppukohtaukset dramaattisine käänteineen näytelläänkin sairaalassa, ja paikalla on myös kovin tutunoloinen kokovalkopukuinen lääkäri. Onneksi paha saa palkkansa ja lopussa kiitos seisoo ja muuta sellaista. Monta kertaa esityksen aikana sai pidätellä henkeä ja taisi sitä joutua pyyhkimään hieman silmiäänkin, siellä leffateatterin pimeydessä. Mutta sai nauraakin, paljon!

Tässä on huikeita joukkokohtauksia, vaikkapa kaasunaamaristen miesten tanssi tai sotapoliisit ja toki se koko yökerhokohtaus myös. Projisoinnit ja koko lavastus huippuluokkaa; sodanaikainen Lontoo on luotu pieteetillä. Ääniefektit ilmahälytyksineen ja muineen luovat autenttista tunnelmaa. Ja upea, upea puvustus sitten! Silmä lepää. Ja toki korvat myös, koska Prokofjevin musiikki on kaunista kuunneltavaa.

Traileri esityksestä antaa pientä esimakua siitä miten hieno kokonaisuus tämä Cinderella on

 

Sen lisäksi että koko porukka on mielettömän hienoja tanssijoita, niin kyllä näytteleminenkin sujuu. Tässä joutuu kuitenkin eläytymään rooleihin enemmän kuin normaalissa tanssiesityksessä. Satuelementtejä tuo mukanaan enkeli ja välillä ehditään piipahtaa taivaassakin (jossa on upeat taivaalliset sotajoukot!), mutta aika realistinen tämä on niinkun muuten. Taustatyöt sodanaikaisesta Lontoosta on tehty hyvin, juna-aseminen julisteita myöten. Teoksen inspiraationa on kuulemma toiminut toisen maailmansodan aikaan sävelletty Prokofjevin musiikki, eli siksipä tämä ajankohta Bournen mukaan. Mukana on paljon huumoria, alkaen aivan kaamean kliseisestä ja yliampuvasta perheestä aina koomiseen pelastusarmeijakaksikkoon. Erilaisia tanssityylejäkin on mukana monenlaisia ja varsinkin pääosan esittäjät pääsevät näyttämään osaamistaan monipuolisesti. Ja Liam Mowerin hypyt, hertsyykkeli! Eikä ne Monaghanin muuvitkaan huonoja ole ei.

Taas kerran aivan hurmaava tanssiteos Bournelta. Tämä kiertää parhaillaan Englantia, eli jos on mahdollisuus mennä katsomaan, niin suosittelen. Toivon mukaan julkaistaisiin dvd:lläkin joskus, tai tulisi vaikka Teemalta jouluna (kuten Prinsessa Ruusunen tuli) tai jotain. Katsoisin mielelläni uudelleenkin. Hahaa, New Adventures vastasikin nopsaan Twitterissä kun kysyin eli suunnitelmissa on!


Kuvien copyright Simon Annand ja Johan Persson.

Yerma / NT Live 25.9.2017

Kyllä mä tiesin että tämä on hyvä näytelmä. Mutta että näin hyvä! Kaverit hehkuttaneet, some ylistänyt, ja kaikki kriitikotkin. En saanut lippuja kesän 2016 esityksiin, silloin kun tätä ekan kerran Young Vicissä esitettiin. Tänä kesänä sitten uusintakierroksella, mutta silloin oli jo tiedossa että on tulossa NT Liveen. Niin en sitten koittanutkaan lippua, kun ei ollut oikein elokuun reissulla kalenterissa tilaakaan. Mutta nyt sitten maanantaina vihdoin ja viimein!

Kyseessä siis Simon Stonen ohjaama ja Federico Garcia Lorcan alkuperäistekstistä uudelleenmuokkaama versio Yerma. Tarina lapsettomuudesta ja mitä se tekee naiselle, miehelle, parisuhteelle, muille suhteille. En varsinaisesti tiennyt edes näytelmän aihetta etukäteen.

Näytelmä alkaa hilpeissä tunnelmissa. Pariskunta kippaa kuohuvaa, juhlivat talon ostamista. Puhuvat seksistä, lasten hankinnasta, tulevaisuuden suunnitelmistaan. Mies on kiireinen yrittäjä, jonka työ vaatii paljon matkustamista. Nainen on suosittu bloggaaja ja journalisti. Arki rullaa ja aika kuluu, mutta lasta ei vaan ala kuulua. Nainen käy tutkimuksissa, mutta vikaa ei löydy. Mies on matkoilla. Yhteistä aikaa lapsen alkuunsaattamisellekaan ei tunnu löytyvän, ei vaikka kellon ja kalenterin kanssa koitetaan. Asiaa ei lainkaan helpota kun sisko saa vauvan, tai oma äiti joka keskittyy mieluummin uraansa kuin lapsiinsa (ja vertaa omia raskauksiaan Alien-elokuvien monsteriin).

Naisen eksäkin vuosien takaa ilmestyy kuvioihin ja mahtaako vanha suolakin vähän janottaa. Varsinkin kun aikaa kuluu, vuosia, ja mitään ei vauvarintamalla tapahdu. Blogin lukijamäärät laskevat, kunnes nainen alkaa hyödyntämään omiaan ja lähipiirinsä intiimeitä (lapsi)asioita. Välithän siinä rikkoutuvat. Kohta tuntuu että kaikki hajoaa pirstaleiksi. Lapsettomuus repii pariskuntaa, ja rahatkin ovat huvenneet jatkuviin lapsettomuushoitoihin. Hyvinhän tämä tarina ei pääty, mutta sitä ennen on revitty sielut rikki niin pariskunnalta kuin katsojiltakin.

Vaikken itse ole koskaan halunnut lapsia, enkä siten voi ehkä täysin samaistua naisen tuntemuksiin, niin kyllä tämä esitys iskee luihin ja ytimiin. Se tuska ja turhautuneisuus mitä nainen tuntee joka kuukausi kun lasta ei vaan kuulu. Kun koko elämä pyörii vain yhden asian ympärillä ja kaikki muu on toisarvoista; työpaikat, ihmissuhteet, kaikki. Pakkomielteinen paniikki ikääntymisestä ja biologisen kellon tikityksestä täyttää elämän 24/7. Billie Piper on niin uskottava pääroolissa että ihan sydämestä koskee. Muutamia kertoja olen hänet teatterin lavoilla nähnyt ennenkin, mutta tämä rooli on ihan toista. Viimekeväinen Olivier-palkinto parhaasta naispääosasta on erittäin ansaittu, kuten kaikki muutkin Brittien teatterialan palkinnotkin. Hän käy todellakin läpi kaiken sen tuskan mitä lapsettomuus naiselle aiheuttaa.

Liki yhtä hienon rolin tekee aviomiehenä Brendan Cowell. Kiireinen uraohjus koittaa ymmärtää vaimoaan, mutta jossain vaiheessa kärsivällisyys ja ymmärrys loppuu. Pidin kovasti myös Maureen Beattiesta (naisen äiti) ja Charlotte Randlesta (naisen sisko). Maanläheiset naiset, jotka koittavat ymmärtää ja tukea Yermaa, omien kykyjensä mukaan. Nuorena kollegana Thalissa Teixeira hurmaa ja vie naista myös hunningolle. Ja sitten on vielä John Macmillan ymmärtävänä eksänä - joka myös löytää onnen ja sen myötä lapsen.

Esitys tapahtuu lasiseinien sisällä, kaksipuoleisen katsomon välissä. Pääsemme katsomaan pariskunnan elämää kuin terraariossa pyristelevien olentojen, tarkkaillen ja tutkiskellen. Kiinnostava ratkaisu. Kohtausten vaihdot tapahtuvat vanhoista mykkäelokuvista tuttujen tekstiplanssien ja voimakkaan kuoromusiikin avulla. Muuten ajankulua olisikin vaikea seurata, koska tapahtumat venyvät vuosiin. Nainen istuttaa uuden talon pihalle puun, joka loppuvaiheissa on yhtä kuollut ja kuivunut kuin naisen kohtukin. Koskettavaa, että espanjan sana yerma tarkoittaa mahoa, hedelmätöntä, karua.

En ole lukenut Lorcan alkuperäistekstiä, joten en osaa sanoa minkä verran alkuperäistä lyyristä teksitä on jäljellä. Minusta tämä oli hyvin moderni näytelmä, niin kieleltään kuin muutenkin. Simon Stone ja koko työryhmä on tehnyt todella taitavaa jälkeä. Kaikin puolin erinomainen, vaikkakin raastava, katsomiskokemus.

Ennen näytelmää katsoimme lyhyen haastattelun missä Young Vicin taiteellinen johtaja David Lan (jonka seuraaja Kwame Kwei-Armah muuten julkistettiin eilen; Lan on johtanut Young Viciä ennätykselliset 18 vuotta) haastatteli Simon Stonea näytelmästä ja Lorcasta. Stonen mielestä näytelmä kertoo naisesta, joka haluaa jotain mitä yhteiskunta ei voi hänelle antaa. hmmm... Näytelmän nainen ei halua adoptoida vaan lapsen pitää olla oma. Missä loppuu yhteiskunnan velvollisuus?


Kuvien copyright Johan Persson.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

Obsession / NT Live 15.5.2017

Tämä Viscontin 1943 leffaan Ossessione perustuva näytelmä oli kuudes Ivo van Hoven ohjaustyö minkä näin. Jokainen niistä on herättänyt ristiriitaisia tunteita, ja oikeastaan en ole pitänyt kuin loistavasta A View From the Bridgestä. Hyvin... erikoisia (paremman sanan puutteessa) esityksiä ja vaikka van Hove työskentelee paljon Lontoossa, ja vaikka esitykset ovat usein hyvin suosittuja ja loppuunmyytyjäkin, niin kriitikot ovat myös hyvin jakautuneita mielipiteissään. Kuten myös paikalliset teatteribloggarit sekä muut paljon teatteriesityksiä siellä näkevät tuttuni. Mutta taas kerran annoin mahdollisuuden. Tunnustan että aika lailla viime tippaan tämän näkemistä pohdin ja jahkailin, koska muutakin menoa maanantai-illalle olisi ollut. Nyt jälkikäteen tietysti harmittaa kun en valinnut niitä muita menoja (eli Kansallisteatterin Bloggariklubia). Mutta eipä sitä ihminen ole selvännäkijä ei.

Oikeastaan se suurin syy mennä katsomaan tämä oli Jude Law. Monesta elokuva- ja tv-roolista tuttu mies. Tykkään miehestä kovasti, ja siksi jouduinkin hieman pettymään (vieläpä kahdesti) kun kävin katsomassa häntä teatterissa joulukuussa 2013 ja tammikuussa 2014. Lähinnä petyin miehen surkeaan äänenkäyttöön teatterissa. Ei se tainnut olla sitten flunssakaan, koska molemmissa esityksissä oli sama juttu. Sen sijaan tässä Barbican-teatterin taltioinnissa sitä äänen heikkoutta ei silleen kuullut, kun oli mikit ja ääni tuli jotenkin suoraan. Mutta oli se sellanen himmeä silti. Ääni siis. Eli summa summarum; Law on edelleen hieno ja karismaattinen näyttelijä, mutta joku sen äänessä livetilanteissa tökkii. Polyyppejä?

Mutta siis. Obsession kertoo intohimosta, suorastaan pakkomielteisestä sellaisesta. Ennen varsinaista esitystä katsoimme lyhyen haastattelupätkän The South Bank Show'sta (NT Liven sponsori Sky Arts tv-kanavan kulttuuriohjelma). Siinä ohjaaja van Hove kertoo valtavan suuresta intohimosta, ja sen eri puolista, mitä näytelmässäkin nähdään. Siinä mielessä lähestytään jo kreikkalaista tragediaa. Jude Law puhuu puolestaan intensiivisestä tekstistä. Teksti oli aika niukkaa ja siinä oli pitkiä taukoja. Obesission käsittelee henkilöiden välisiä alkukantaisia intohimoja. Mistä tämmöinen alkukantainen ja eläimellinen intohimo kumpuaa? Siihen kummallakaan miehellä ei ole vastausta. Mielenkiintoista on sekin etteivät päähenkilöt suutele lainkaan. Koska eivät eläimetkään suutele... Hmmm...

Barbicanin lava on valtava, mutta van Hoven luottolavastaja Jan Versweyveld kaiketi pitää suurista tiloista, sillä niitä voi täyttää minimaalisen vähillä tavaroilla. Ainakin kaikki mitä minä olen nähnyt luottaa tähän avaraan tyyliin, missä on hyvin niukasti mitään lavasteita ja tilaa tilaa tilaa. Vanhempi mies Joseph (Gijs Scholten van Aschat) korjaa katosta vaijereilla ripustettua auton runkoa, tämän nuori kaunis vaimo Hanna (Halina Reijn) puunaa kynsiään. Kaukaa kuuluu huuliharpun ääni. Vieras mies kävelee sisään, kyselee ruokaa. Tämä nuhruinen kulkumies Gino (Jude Law) asettuu sitten taloksi, koska on kätevä käsistään ja Joseph tarvitsi näemmä apulaista. Mutta polttava intohimo Hannaan taitaa painaa vaakakupissa enemmän. Eikä tämmöisestä koskaan seuraa mitään hyvää.

Rakastavaiset ovat epätoivoisia, ajelehtivia, jumissa nykyisessä elämässään, missä kumpikaan ei ole tyytyväinen. Gino haluaa paeta Hannan kanssa, mutta tämä ei uskalla... No, lopulta Gino lähtee, mutta ei selkeästi pääse pakoon (vaikka lavalla on ihan juoksumattokin), koska törmää myöhemmin pariskuntaan näiden ollessa matkalla laulukilpailuun (Joseph lurauttaa pienen näytteenkin La Traviata-oopperasta). Kaikki kolme palaavat kotiin vanhalla kuorma-auton rähjällä, ja kas kummaa kun Joseph saakin sopivasti surmansa onnettomuudessa. Kotona piisaa epäileviä tuomaita - niin "onnettomuutta" kuin Ginon ja Hannan suhteen laatuakin epäillään. Ja ihan aiheesta. Gino haikailee kulkurielämäänsä ja tuntee olevansa vangittu. Mutta kumpikaan ei voi päästää toisestaan irti, se on se intohimo kuin liima.

Vaikka tämän pitäisi kertoa kaiken nielevästä intohimosta, niin jotenkin tämä on vaisua. Näyttelijät ovat ihan hyviä, mutta jotenkin tämä on... tylsä? Ei se intohimo ihan välity katsomoon asti. Mutta kyllä paidatonta Jude Law'ta ihan katselee ilokseen. Valitettavasti se ei kyllä pelasta kokonaisuutta.

Seuraavaa Ivo van Hove-ohjauksen näkemistä täytyy kyllä harkita tarkkaan.


Kuvien copyright Jan Versweyveld.
Lipusta iso kiitos Savolaisen Jukalle!

Romeo and Juliet /Kenneth Branagh Company, Finnkino 9.8.2016

Ei tämä(kään) näytelmä ole mun suosikki-Shakespearejä, joten ehkä siksi en käynyt katsomassa sitä Lontoossa livenä heinäkuussa. Ja koska tiesin että se tulee Finnkinolle myöhemmin. Tämä kiinnosti eniten Kenneth Branaghin ohjauksen takia, ja hieman myös siksi, että Mercution roolissa nähtiin 77-vuotias Derek Jacobi. Jotta pitäähän se nähdä, miten ihmeessä on saatu uskottavaksi, että teini-Romen paras kaveri on pappaikäinen Mercutio. Myönnän että oli kovasti epäilyitä sen suhteen.

Hieman yllättäen (tai sitten ei niinkään yllättäen) Jacobi olikin tässä näytelmässä ihan parasta! Hän oli sellainen hyvin nuorekas ja trendikäs Mercutio, joka lauloi ja tanssahteli ja oli muutenkin oikein mallikas. Tykkäsin, sittenkin! Epäilyksistäni huolimatta. Mercution Queen Mab monologi oli upea.

Tämä Romeo ja Julia oli sijoitettu toisen maailmasodan jälkeiseen Italiaan, ja se näkyi lavastuksessa ja puvustuksessa hyvin. Ja italiaa vilisevässä tekstissä. Lisäksi näimme tallenteen mustavalkoisena, joka sopi mainiosti tähän henkeen. Juhlissa juodaan skumppaa, teknomusa raikaa ja osallistujilla on naamiot. Juliakin laulaa. Mafiosoja! Julia jatkaa skumpan kippaamista vielä kuuluisassa parvekekohtauksessakin.

Tässä vielä naurattaa! Mercutio, Romeo ja Benvolio lasillisella

Itse pääpari - jalkansa loukannut Richard Madden Romeona ja Lily James Juliana eivät nyt mitään kauhean vakuuttavia olleet. Maddenin jalan takia oli tätäkin esitystä (taltioitu 7.7.) hieman muokattu, ehkä taistelukohtauksia lievennetty tms. Jalan takia Madden joutui sitten luopumaan roolistaan kokonaan, ja koska hänen understudynsä oli myös loukkaantunut, jouduttiin roolia paikkaamaan hälyttämään Freddie Fox! Se olisikin ollut paljon kiinnostavampi nähdä Romeona kuin Madden.

Jaa miksipä Fox? Koska hän oli juuri viime syksynä esittänyt roolin Sheffieldin Crucible Theatressa, ja kalenterissa oli kai sitten tyhjää. Joo, Madden oli vähän vaisu ja Romeon ja Julian välinen kemiansa oli aika olematonta. Millonkohan näkisi ihan oikeasti hyvät päänäyttelijät tässä näytelmässä? Juliakin oli vähän sellainen hysteerinen bimbo. No, niinhän se onkin, mutta oikeesti. Voishan sen tehdä hieman... jotenkin uskottavamminkin. Mutta kuiteskin Julia oli parempi kuin väritön, hajuton ja mauton Romeo.

Jack Colgrave Hirst oli hyvä Benvolio, samoin pidin kovasti Julian isästä (Michael Rouse). Ja Meera Syal oli todella taitava ja hauska imettäjänä. Tykkäsin myös Isä Laurencesta (Samuel Valentine) kovasti. Sen sijaan Paris (Tom Hanson) oli ihan pökkelö ja Hanson tekee roolista aika ällöttävän ja lipevän.

Suomennoksessa oli käytetty Paavo Cajanderin käännöstä, ja suomennoksesta vastasi Jari Vikström. Vähän se vanha kieli näytti paikoitellen aika koomiselle. Esim. fishified = kalamustunut :-) No, se oli kyllä aika symppis ja sopiva käännös. Mutta esimerkiksi "vielä yksi suutelo" :-O.

Filmitaltioinnin aluksi oli haastateltu joukkoa erilaisia teinejä, nuoruudesta ja rakkaudesta ja sen sellaisesta. Ja myös heidän tiivistyksensä näytelmästä. Osa vastauksista oli aika liikuttaviakin, ja oli kiva kun oli vähän "erilaisiakin" nuoria mukana. Ja sitten oli myös Sir Branaghin höpötyksiä miksi hän tarttui tähän näytelmään (tämä oli ensimmäinen Shakespeare mitä hän itse näki teatterissa, sekä myös ensimmäinen Shakespeare mitä hän ohjasi).

Ja siinä haastattelussa selvisi sekin miksi hän halusi Derek Jacobin Mercution rooliin. Nimittäin opiskeluaikoinaan Branagh luki DH Lawrencen kirjeitä, ja niissä oli tarina rappeutuneesta Oscar Wildesta Pariisissa. Siitä tuli sitten idea tämmöisestä kaiken kokeneesta ja nähneestä vanhemmasta Mercutiosta, joka voisi olla Romeolle kuin neuvova setä. Hyvin se toimi. Hän myös halusi La Dolce Vita -leffan tyylistä henkeä koko teatteriesitykseenkin, ja siksipä leffataltiointikin on mustavalkea. Alkutekstitkin olivat sellaiset 50-luvun väpäjävät ja sopivalla fontilla.

Väliajalla oli myös "diashow" erilaisia Italiaan liittyviä kysymyksiä ja vastauksia. Ja faktoja naisista ja seurustelusuhteista. Siis niiltä sodanjälkeisiltä ajoilta.

Ihan kiva versio juu, mutta ei mikään elämää suurempi näytelmä. Kiva kuitenkin että kävin katsomassa, oli tässä ihan hetkensä! Sitäpaitsi Patrick O'Doylen musiikki ja Christopher Oramin lavastus ja pukusuunnittelu olivat hienot. Toisena ohjaajana Sir Branaghin lisäksi oli Rob Ashford.


Kuvien copyright Johan Persson

One Man, Two Guvnors / NT Live 20.6.2016

Jostain syystä tämä jäi aikoinaan teatterissa näkemättä, ja silloin kun sitä esitettiin leffateattereissa edellisellä kierroksella. Joten aika paikata tämä aukko ja mennä katsomaan kun nyt ystävällisesti Finnkino toi tämän encore-sarjassa uusintana näytille. One man, two guvnors oli iso hitti teatterissa, ja nyt sen nähtyäni ymmärrän kyllä miksi. Siis farssikin naurattaa minua, kun se on hyvin tehty.

Tämä Richard Beanin kynäilemä komedia pohjautuu alunperin Carlo Goldonin komediaan Kahden herran palvelija tai Kaksin kauniimpi (Il servitore di due padroni), joka ilmestyi jo 1746. Beanilta olen nähnyt aiemmin kaksi näytelmää, Toast ja Great Britain ja molemmat olivat varsin toimivia. Suomessakin tätä on esitetty, viimeksi ainakin TTT:llä ja Helsingin kaupunginteatterissa, mutta en ole onnistunut näkemään. Osittain koska farssit ei ole mun juttuni.

No, pyörrän puheeni. Hyvin tehty farssi selkeesti on mun juttuni! Nicholas Hytner ohjasi tämän National Theatrelle 2011, ja kyllä on napakkaa ja taitavaa. Vaikka tässä on paljon improvisaatiotakin, niin hyvin pysyy paketti käsissä. Oman lisämausteensa tuo loistava nelihenkinen skiffle-bändi, jotka vetää Grant Oldingin säveltämiä originaalibiisejä. Ennen esitystä, kohtausten välillä jne. Kun sanoja kuuntelee, niin saa vielä lisämaustetta näytelmään. Välillä näyttelijätkin tulevat vetämään jonkun soolon, mitä kummallisimmilla instumenttivalinnoilla.

Tarinahan pohjautuu identiteettikiemuroille. Hieman kömpelö reppana Francis Henshall on se päähenkilö, joka joutuu sattumien summana kahden isännän palvelijaksi. Ja koska kaikki ovat jonkinsortin rikollisia, niin isännille ei saa paljastua, että kummallakin on sama assistentti. Sotkua ja säätöähän siitä tulee. Tämä on oikein kunnon perinteinen commedia dell'arte -spektaakkeli eli paljon ylinäyttelemistä, koheltamista, säätämistä - ja naurua, sitä riittää. Katsomossa siis. Jotenkin käsittämätöntä on että näyttelijöillä pitää pokka. Tässä on monia improkohtauksia, missä otetaan yleisöäkin mukaan. Nekin toimivat. Ja kun brittiyleisö on niin mukana, ja kannustavaa ja ihanaa.

  

James Corden on ihan luokattoman hyvä tässä pääroolissa. Siis jotenkin hellyyttävä nallekarhumainen olemus yhdistettynä pistämättömään ajoitukseen ja loistaviin improvisointikykyihin. Huh, olen vaikuttunut. Myös Jemima Rooper on aivan huikean hyvä, esittäessään gangsterimiestä. Oliver Chris uskomattoman liikkuvine kulmakarvoineen ei voisi olla enää yläluokkaisempi brittimies toisena isäntänä. En voi olla ajattelematta Monty Pythonin klassikkosketsiä, muistattehan sen upper-class twit of the year kilpailun?

Lisäksi Tom Edden on seniilinä tarjoilijana slapstick-komedian mestari. Sitten tässä on bimbon roolissa mainio Claire Lams, ja tämän kihlattuna aivan loistava Daniel Rigby. Viimeksimainittu esittää amatöörinäyttelijää, joka todellakin NÄYTTELEE. Kokoajan ja herkeämättä. Ja tämän musiikkisoolo (rinnanläpsytys) on jotain... ihan muuta. "Bugger me, it's Errol Flynn!"

Tarina on siirretty 1963 vuoden Brightoniin, ja hyvin se toimii siinä miljöössä. Lavastus ja puvustus on aivan nappivalintoja, ja se musiikki toimii todella hyvin. Helkatti että välillä oikeasti luulin tikahtuvani nauruun. Kun Henshall raahaa matka-arkkua. Ja Dustin Pubsign. Ja kun Henshall-raasulla on kokoajan kamala nälkä! Kyllä tarttee miettiä mitä kaikissa tuopeissa oli kun pystyi vetämään niistä tehdyn cocktailin ihan pokkana. Ja se klassinen ruuantarjoilukohtaus. On kyllä hassua miten tästä on saatu kovin brittihenkinen, parhaita Shakespeare-juttuja mukaillen, mutta vaan turbovaihteella. No, Goldonin esikuva oli Moliere...

Väliajalla juontaja Emma Freud haastattelee Nick Hytneriä ja pääsemme myös kurkkaamaan NT:n kulissien taakse. Missä James Corden nyyhkii näyttelijäkollegoilleen, kuinka hän vaan haluaisi syödä ja yleisö vaan nauraa :-)

Tämä oli iso hitti niin alunperin NT:llä esitettynä, kuin sitten West Endille siirtyneenäkin. Ja sitten brittikiertueella ja Broadwayllä, ja kiertueella vähän muuallakin. Ja kamalan määrän palkintojakin tämä kahmi, molemmin puolin merta. Aivan älytön harmi että Tampereella oli meitä vain 15 katsojaa, vaikka olisi suonut salin olevan ihan täysi. Jos tämä tulee vielä joskus uusintakierrokselle, niin en voi kun suositella lämpimästi. Ihan huikea!


Valokuvien copyright Johan Persson, paitsi alin on Tristram Kenton..

The Winter's Tale / Branagh Theatre Company Live (Garrick Theatre) 12.1.2016

Mulla oli ilo ja kunnia nähdä tämä lokakuun lopussa Lontoossa ihan livenä. Mutta kuten usein/aina hienoja esityksiä katsoessa käy, niin tekee mieli katsoa uudelleen. Ja onneksi StoryHill toi tämänkin Suomen valkokankaille, jossa se oli mahdollista nähdä 12.1.

Mikäli missasit esityksen, on monella paikkakunnalla uusintaesitys 4.2., katso lisätietoja täältä. Branagh Theatre Companyllä on tänä vuonna pari muutakin esitystä tulossa (toivon mukaan Suomenkin) valkokankaille, lisätietoja täällä.

Niin, no, hyvä tämä oli näin valkokankaallakin. Tietysti kamera kuvaa ja rajaa asioita ulkopuolelle, ja katsojalle näytetään mitä lähetyksen ohjaaja (tässä tapauksessa Benjamin Caron) haluaa meille näyttää. Mutta pääsääntöisesti kaikki toimii taltioinnissakin. Tosin esimerkiksi sitä kun alussa porukka marssii lavalle katsomon reunoja, salin takaosasta, ei tietenkään näy.

Edelleenkin tässä oli suurta tunnetta (ehkä välillä hieman liikaakin, koska teatterinäytteleminen on aina vähän eri kuin elokuvanäytteleminen, jollonka näin valkokankaalla touhu saattaa hetkittäin mennä hieman överiksi) ja suurta paatostakin.

  

Vaikka omat paikat katsomossa lokakuussa olivat erinomaiset, eli permannolla suht edessä, niin tässä oli tietenkin lähikuvia, jotka olivat vielä lähempiä. Ja ehkä nyt kiinnitti huomiota hieman eri asioihin kun viimeksi. Hiki ja kyyneleet näkyivät hyvin. Se on kyllä liikuttavaa miten niinkin kokenut konkari kun Sir Kenneth Branagh saa tiristettyä oikeasti tipan silmäkulmaan tilanteen niin vaatiessa (lopussa kun Hermione herää henkiin, ja kaikki on taas hyvin).

Jostain syystä moni suomalaisista Shakespeare-tutuistani ei tykännyt tästä juuri lainkaan, mutta toki aika moni myös piti. Branaghin tapa puhua ja tulkita Shakespearea tuntuu jakavan mielipiteitä, mutta toki Judi Denchiä kaikki taitavat palvoa.

Tosin ymmärrän hyvin Tuula Viitaniemen kommentit nuoremman polven puheilmaisusta.

Esityksessä nähtiin myös hieman ekstramateriaalia, Branaghin haastattelua, tulevien esitysten trailereita.


Kuvien copyright Johan Persson

3 x Pähkinänsärkijä (Kansallisbaletti, Bolshoi, Royal Ballet) / 19.-21.12.2015

No niin, kolme päivää ja kolme eri versiota Pähkinänsärkijä-baletista on nyt takana. Olipas se mielenkiintoinen ja mieltä avartava kokemus! Miten samasta tekstistä (E.T.A. Hoffamanin tarinasta Nußknacker und Mausekönig) voi saada aikaan kolme näin erilaista tulkintaa! Ihanaakin ihanampi Tšaikovskin musiikki sen sijaan on sama kaikissa.

Maratonin aloitti Kansallisbaletin Pähkinänsärkijä ja Hiirikuningas lauantain matineanäytöksessä (oli muuten 149. esitys!). Sunnuntaina kävin katsomassa viime vuotisen taltioinnin Moskovan Bolshoi baletista Finnkinon Kinopalatsissa ja tänään sitten Royal Ballet'n esitys Lontoosta (taltioitu viime viikolla), jonka näin Hämeenlinnan BioRexissä. En tiedä minkä verran se sitten vaikuttaa tykkäämisiini, että vain yksi oli livenä ja muut leffateatterissa.

Kaikissa oli toki eri sovitukset ja koreografiat. Suomen nykyinen versio (jota on esitetty vuodesta 2002 asti) pohjautuu Wayne Eaglingin ja Toer van Schaykin koreografiaan vuodelta 1995 - ja jälkimmäinen herroista on vielä suunnitellut lavastuksen ja puvutkin. Bolshoi-versio on Juri Grigorovitshin käsialaa vuodelta 1966, Marius Petipan koreografian pohjalta. ROH-version taas on laatinut Peter Wright vuonna 1984, Lev Ivanovin mukaan (mutta Petipan alkuperäiskoreografiasta), mutta hänkin on muutellut sitä reilun 30 vuoden aikana. Miten erilaisia nämä ovatkaan! Eivätkä vain tanssillisesti vaan myös juonellisesti.

Käytän tässä muuten sitten aina sitä nimeä kustakin henkilöstä mitä kukin tuotanto käyttää. Näissä on eroja, koska hahmotkin vaihtelevat! Suomi-versiossa päähenkilö on Klaara, Bolshoissa Marie ja Royal Ballet -versiossa Clara. Tämän pikkuveli on Pekka tai Fritz. Samoin esittäjät vaihtuvat (siis tottakai esittäjät vaihtuvat, mutta...); Bolshoissa sama tyyppi esittää sekä Pähkinänsärkijää että Prinssiä, mutta kahdessa muussa näissä rooleissa on eri tanssijat.

ROH-versiossa Gandalfmainen herra Dosselmeyer on tavallaan pääroolissa, koska tämä suuri taikuri ja silmänkääntäjä on läsnä melkein koko esityksen ajan, orkestroiden koko spektaakkelia. Hän häärii taustalla, koordinoiden ja vetäen temppuja hihastaan yhtä helposti kun hän loihtii maagisia kuvaelmia Claralle. Bolshoi-versiossa hän on aluksi Marien kummisetä, mutta muuttuu sittemmin velhoksi. Kakkosnäytöksessä herraa ei kauheasti enää nähdä Suomen ja Bolshoin versioissa.

On aika mainiota, että kun hollantilaiskaksikko sovitti teosta Suomeen, niin joulukuusi jätettiin pois (koska sellaisia ei ollut yleisesti käytössä 1800-luvun alussa mihin tämä versio sijoittuu) mutta sen sijaan joulupukin apulaisena häärää vuohipukki! Ja joulupukkikaan ei ole mikään punanuttu, vaan sellainen perinteinen, kelsiturkki nurin -mallinen.

Ylimalkaisehkot juonitiivistelmät kustakin: Kansallisbaletti, Bolshoi ja Royal Ballet. Ja tarkemmat esiintyjälistat myös, kustakin näkemästäni versiosta: Kansallisbaletti, Bolshoi ja Royal Ballet.

Hassua miten hiirien/rottien osuus pieneni esitysten myötä. ROH-versiossa Hiirikuningas ja armeijansa nähdään vain pienen hetken 1. näytöksessä. Kansallisbaletin versiossa hiiret hyppäävät lavalla alvariinsa. Tai jostain syystä ne ovat rottia, joita kuitenkin johtaa Hiirikuningas.

No mitä sitten tanssijoista?

Tiina Myllymäki (joka nimitettiin heti meidän esityksen jälkeen Kansallisbaletin Tähtitanssijaksi!) oli ihastuttava Klaara. Sergei Popov (toinen uunituore Tähtitanssija!) oli sekä Drosselmeierin sisarenpoika että prinssi, ja hyvinpä tuokin esiintyi. Klaaran riiviömäistä pikkuveljeä, punatukkaista Pekkaa esitti Xiaoyu He, ja Henrik Burman taas herra Drosselmeyeriä. Raamikasta Pähkinänsärkijää tulkitsi yhtä raamikas Jani Talo.

Bolshoi-versiossa Anna Nikulina oli Marie ja kamalan tekorusketuksen omaava Denis Rodkin tuplaroolissa sekä Pähkinänsärkijänä että Prinssinä. Tässä isoimman vaikutuksen teki kiinalaisen tanssin miestanssija Egor Sarkov ja tämän leiskuvan korkeat hypyt. Ihan kuin miehessä olisi jouset jalkapohjissa!

ROH-versiossa oli vanha konkari Gary Avis Drosselmeyerinä, ihanan mystinen viitanheiluttaja! Francesca Hayward jotenkin hyvin nuoren ja raikkaan näköisenä Clarana. Hans-Peterin (Drosselmeyerin kummipoika) ja Pähkinänsärkijän tuplaroolissa nuori Alexander Campbell. Prinssinä Nehemiah Kish, joka oli kyllä hyvin kuninkaallinen, mutta varsin jäyhäilmeinen, Ja Sugar Plum Fairynä ihanan ihana Lauren Cuthbertson, joka tanssii aina niin kauniisti.

Näissä tuotannoissa on isoja eroja esimerkiksi sillä osallistuuko Clara/Marie/Klaara toisessa näytöksessä tansseihin mukaan, vai tyytyykö vain katselemaan. Lontoon versiossa on paljon kaikkia maagisia "taika"temppuja (esim. ilmaan nouseva Fritz, painovoimaa uhmaava Drosselmeyer) ja Bolshoin versiossakin Drosselmeyer lentää. Alla olevalla videolla paljastetaan muutamia temppuja.

Yksi ehkä kaunein kohtaus (niin tanssissa kuin musiikissakin) on 2. näytöksen Grand Pas Des Deux, missä tanssivat eri versioissa eri henkilöt. Prinssi ja Sugar Plum Fairy TAI Klaara ja Prinssi... Ainakin ROH-versiossa se oli upean upea kohtaus.

Kaikissa on tietenkin satumaisen kauniit, hyvin jouluiset ja maagiset lavastukset ja puvustukset - miten eri näköisenä joulukin näyttäytyy! Ja kaikki projisoinnit ja muut, upeaa. Mä tykkään kauheasti niistä erimaalaisten tansseista, ja niissäkin saadaan näemmä valtavasti variaatioita. Kansallisbaletilla oli upea adonis-Fauni Kreikkalaisessa tanssissa ja ruoskaa heiluttavamimmi Espanjalaisessa tanssissa, Bolshoilla taas hauskin Kiinalainen tanssi.

En ymmärrä enkä hyväksy näitä karkinrapistelijoita ja popkorninmussuttajia kun ollaan katsomassa balettia. En elokuvateatterissa, enkä varsinkaan kun ollaan katsomassa elävää esitystä. Kai lapsikin voisi olla vajaan tunnin (minkä yksi näytös Kansallisbaletissa kestää) syömättä jotain? Voiko? Tai jos on pakko syödä, niin voisiko ne rapisevat kääreet ottaa pois karkeista ennen esitystä, ja rapisevan pussin kanssa. Anteeksi jos olen niuho, mutta kyllä se rapina ja massutus häiritsee vielä enemmän kun on katsomassa balettia tai teatteria, kuin elokuvissa. Nytkin joka esityksessä oli joku äänekkäästi syövä, Hämeenlinnan BioRexissä vieressäni istui ihan aikuinen (ja selkeästi baletin ystävä, joka kävi väliajalla juttelemassa muualla istuville kavereilleenkin koreografioista) joka söi maailman rouskuvimpia leffasnacksejä ikinä, sellaisia hot rod-tyyppisiä. Ja kun kauhean nätisti väliajalla otin asian puheeksi, niin oli kovin loukkaantuneen oloinen. Huoh.

 

  

Sattui niin upeasti että uusien tähtitanssijoiden (Tiina Myllymäki ja Sergei Popov) kukituksen lisäksi oli Kansallisbaletin iltapäivän esityksen jälkeen oopperatalolla myös taiteilijatapaaminen. Myllymäen ja Talon lisäksi lasten uteluihin vastailivat Atte Kilpinen ja Terhi Räsänen. Lapsilla oli tosi hauskoja ja kiinnostavia kysymyksiä. Kauanko kukin on tanssinut (Tiina n. 22 v, Terhi n. 25-26 v, Atte n. 3 ja Jani 33v), ja miltä tuntuu olla Tähtitanssija (Tiina: lisää töitä!). Miten tanssija pystyy olemaan niin kauan paikoillaan (paljon harjoittelua) ja miten näkee hiirikypärän läpi (hyvin kun ei niistä punaisista silmistä katsota). Miksi teidän pitää harjoitella? Onks teillä hiki? Miten vois päästä jännityksestä eroon? Miksi joka vuosi esitetään Pähkinänsärkijä? Paras tuli melko lopussa: miksi nhiiripuvussa on niin paljon karvaa (Atte: "haluuksä tulla koskemaan mun karvaa?" - ja pieni tyttö meni paijaamaan).

Lopuksi sai nimmareita (kyllä, minäkin) ja ottaa kuvia itsestään tanssijoiden kanssa (tätä en sentään kehdannut, koska kaikki muut siinä jonossa oli n. 5-9 -vuotiaita). Tämmöisiin tilaisuuksiin on aina kiva päästä osallistumaan!

        

Mikä sitten oli paras Pähkinänsärkijä näistä kolmesta? Kyllä mä melkein taivun kotimaisen kannalle. Ehkä se vaikutti, että oli ainoa minkä näin livenä. Veikkaan että kärjessä olisi saattanut olla ROH-versio, JOS olisin nähnyt sen livenä ja JOS se olisi ollut semmoinen ilta että suosikkitanssijani Steven McRae olisi vetänyt Prinssin roolin. Muutama viikko sitten katsoin niiden version (vuodelta 2009, missä McRae tanssii nimiroolin) DVD:ltä (kiitos vaan Tampereen Metson kirjaston. Siellä on muuten kiva valikoima muitakin Royal Ballet -esityksiä, peräti kolme missä McRae tanssii). ja olihan se nyt huippu. Mutta näistä versioista Bolshoin on selkeästi "huonoin". Siis eihän se huono ole sekään, mutta kaksi muuta nyt on vaan parempia :-)

Ehkä ensi jouluna on mahdollisuus nähdä tämä Lontoon Covent Gardenissa, ja ehkäpä McRae tanssisi sinä iltana Prinssinä. Aina voi haaveilla...



Ensimmäiset 4 kuvaa Royal Ballet-versiosta, kuvaajana Tristan Kenton
Seuraavat 2 kuvaa Kansallisbaletista, kuvaajana Sakari Viika
Viimeiset 3 kuvaa Bolshoista, kuvaajasta ei mitään tietoa.

Taiteilijatapaamisen kuvat omia.

Näin Kansallisbaletin esityksen ilmaisella pressilipulla, ja Royal Ballet'n version ilmaisella lipulla.