The Moderate Soprano / Duke of York's Theatre 9.6.2018

Mulla oli jo lippu olemassa tähän näytelmään, kun sitä esitettiin Hampstead Theatressa loppuvuonna 2015. Mutta jotain tähdellisempää ilmaantui (no se oli Ian Hallardin tähdittämä Alan Turing-näytelmä Love-Song of the Electric Bear) ja myin lipun kaverille. Harmitti, mutta näitä sattuu.

Iloni oli siis suuri kun selvisi myöhemmin että The Moderate Soprano siirtyy West Endille, ja vielä siten että olin muutenkin menossa Lontooseen. Ja vieläpä alkuperäismiehityksellä! Joskus käy tuuri.

    

Ystäväni Elisabet lähti ex tempore katsomaan uudelleen

Olen tykännyt paljon David Haren kirjoittamista näytelmistä, ja lisäksi myös Jeremy Herrin on yksi suosikkiohjaajani. Kun vielä päärooleissa olivat iki-ihanat Roger Allam ja Nancy Carroll, ja aihekin niin kiinnostava kuin Glyndebournen oopperajuhlat, niin eihän tämmöistä herkkupalaa voi olla katsomatta. Omat tietoni Glyndebournesta olivat hyvin rajoitetut, joten opin paljon uutta ja kiinnostavaa. Miten yhden miehen sinnikäs unelma voi saada aikaan yhden tunnetuimmista oopperatapahtumista. The Moderate Soprano kyllä pohjautuu paljolti historiallisiin faktoihin ja henkilöihin, mutta on Hare toki ottanut taiteellisia vapauksia.

Allam on erinomainen persoonallisena John Christienä. Christie oli äveriäs yläluokan mies ja ensimmäisen maailmansodan veteraani, joka peri Glyndebournen tilan ja päätti suurena Wagnerin oopperoiden ystävänä perustaa sinne oopperafestivaalin. Ja niin tapahtui. Toki kuvioon kuuluu hänen ihastuttava sopraanovaimonsa Audrey Mildmay (säkenöivä Nancy Carroll), joka lankesi itseään vanhempaan mieheen. Myös natseja paennut saksalainen kapellimestari Busch (understudy Lennox Greaves, koska Paul Jessonilla oli jotain aiemmin sovittua menoa!) - koska englantilainen kapellimestari ja ylipätään englantilainen klassinen musiikki on Christien mielestä kamalaa - saatiin houkuteltua mukaan perustamaan festivaalia. Kuten myös itävaltalaissyntyinen oopperaimpressaari Rudolf Bing (Jacob Fortune-Lloyd), jota Göring kuitenkin koitti houkutella johtamaan legendaarista Bayreuthin oopperafestivaalia ja saksalainen ohjaaja Carl Ebert (Anthony Calf). Tällä porukalla festivaalit potkaistiin käyntiin vuonna 1934.

Historiallisen näytelmän lisäksi tämä on myös lemmentarina, ja maailmanpoliittisiakin tapahtumia sivuutetaan aika tavalla. Suuruudenhullu ja käytännön asioista mitään ymmärtämätön Christie saa kaikki raivon partaalle, mutta tyyni ja fiksu vaimo kääntää asiat parhain päin. Konflikteilta ei tosiaan voida välttyä, ja yksi niitä aiheuttava asia on esitysten miehitys. Christien vaimon laululahjat eivät pääse ihan sille tasolle kun ammattilaiset edellyttävät, mutta rahoittajana Christie on eri mieltä. Onneksi Christie äänestetään kumoon myös taiteellisen johtajan asemasta. Monenlaista muutakin sattuu ja tapahtuu. Ja onhan tämä ihan Roger Allamin show, mutta helppoakos se on näytellä kun on niin eksentrinen ja räiskyvä hahmo ketä esittää. Upeaa työtä tekee myös Nancy Carroll herkkänä, mutta topakkana sopraanona.

Christie on kyllä hersyvä tyyppi; pikkulapsen lailla kiukutteleva, mutta vaimoonsa ja oopperaan intohimoisesti suhtautuva mies. Surkuhupaisaa on myös se, että vaikka Wagneria hän olisi halunnut soitettavaksi, eikä missään nimessä Mozartia (tämän oopperat olivat kuulemma "like playing cricket with a soft ball"), niin arvatkaapa mitä oopperoita alkuvuosina vedettiin? Aivan oikein arvasitte. Käytännössä Mozart oli ainoa säveltäjä ketä alkuvuosina (sotaan asti) oopperassa kuultiin. No vähän Verdiäkin, mutta ei Wagneria.

Kuolemaanhan tämä näytelmä loppuu (Audrey kuoli 1953, Christie 1962), mutta Glyndebournen oopperafestivaali elää ja voi erittäin hyvin. Vaikka näytelmässä on raskaitakin hetkiä (Audreystä tulee sairastuessaan takertuva ja mariseva) niin kuitenkin jäi hyvä mieli. Upeaa näyttelijätyötä ja hyvin kirjoitettua (ja ohjattua) kamarihenkistä näytelmää on ilo katsoa. Lavastukset ovat minimaalisia, ja itse Glyndebournea ei nähdä oikeastaan lainkaan (liekö tekijänoikeudet syynä?) vaan oikeastaan kokoajan ollaan sisätiloissa. Mutta kaunista katsottavaa oli tämä.

  

Harmittaa että katsomossa oli puolityhjää, lauantai-iltakin vielä. Mutta se hyvä puoli siinä oli, että tuli upgreidaus paremmille paikoille! Ei ollut väkeä stage doorillakaan, meitä oli 3 henkeä! Roger Allamia on aina ihana nähdä, koska mies on herrasmies myös meille faneille. Ja Nancy Carrollkin malttoi sutaista nimmarit ennenkuin polki tiehensä. Allam muuten paljasti että kaljuperuukin päällelaittaminen kesti 1,5 tuntia, pois sen sai puolessa tunnissa. Huh.

Esityskuvien copyright Johan Persson, muut kuvat omia.

South Downs / (Harold Pinter theatre) V&A archive 17.7.2015

Kävin katsomassa tämän näytelmän ihan teatterissa livenä, ja tykkäsin kovasti, mutta muutamastakin eri syystä halusin nähdä uudelleen, ihan ajatuksella. Ja silloin yli 3 vuotta sitten kirjoittamani juttu oli alunperin toiseen blogiin, eli hyvin ylimalkainen. Mutta onneksi on arkisto ja mahdollisuus katsoa joitain juttuja uudelleen.

Niin. Jeremy Herrinin ohjauksia olen sittemmin nähnyt enemmänkin, ja tykästynyt niihin entistä enemmän; This House (NT), Wolf Hall &  Bring Up The Bodies (RSC & Aldwych Theatre), The Tempest (Globe). Ja David Haren näytelmistä pidän kovasti.

Vuoteen 1962 sijoittuva South Downs on koskettava ja paikoin aika surullinenkin näytelmä poikakoulun kuvioista, valtasuhteista ja erilaisuudesta. Blakemore (hirveän nuoren näköinen Jack Lawther) on erilainen poika, joka koittaa sopeutua porukkaan, mutta ei siinä oikein onnistu. Koulun housemaster (Nicholas Farrell) pyytää vanhempaa oppilasta Duffieldia (Jonathan Bailey) pitämään Blakemorea hieman silmällä, ja ehkä hieman auttaakin tätä sopeutumaan kouluun.

 

Aika alussa on kanssa mainio kohtaus missä pojat opiskelevat Alexander Popen runoutta. Jenkins (Bradley Hall) koittaa selittää opettajalle omaa analyysiaan, mutta se ei kelpaa. Blakemore on perehtynyt asiaan enemmän ja tarjoaa omaa näkemystään. Tämän seurauksena Jenkins ja Blakemore ystävystyvät; syövät eväitä yhdessä ja muuta. Mutta sekään ei tunnu muille pojille kelpaavan; Duffield ripittää Blakemorea että tämä olisi rakastunut Jenkinsiin, kun tämä puolusti luokkakaveriaan tunnilla. Blakemore ei millään ymmärrä miksei voi olla Jenkinsin kaveri, mutta tämä ystävyys on kuulemma poikkeus normista. Opetuksena on se että vaikka tykkäisikin toisesta, se pitää tapahtua salassa.

Blakemore on utelias ja haluaa oikeasti tietää asioita. Valitettavasti muut pojat näkevät tämän enemmän haluna brassailla tiedoillaan. Jenkins ei ymmärrä minkälaatuista ystävyyttä Blakemore haluaa, ja alkaa ottaa välimatkaa. Hän näkee poikien ystävyyden tukahduttavana.

Blakemore on 14-vuotias, ja ikäisekseen kypsä. Hän käy vapaa-ajalla paljon teatterissa (poika minun mieleeni siis!) ja on tykästynyt kovin Duffieldin äitiin, joka on näyttelijätär (Anna Chancellor). Lomalla Blakemore pääsee teelle Belinda Duffieldin kanssa ja he käyvät pitkän keskustelun elämästä, perheestä, naisista. Belinda on raikas, ymmärtäväinen ja sympaattinen nuorelle pojalle. Vierailun jälkeen poika kuitenkin vetäytyy kuoreensa, eikä puhu enää muiden poikien kanssa. Nämä toki syyttävät poikareppanaa sosiaalisesta kiipimisestä tämä kun on köyhästä perheestä ja stipendillä koulussa. Mutta onneksi Duffield valvoo isovelimäisesti. Harmillisesti tältä vain on koulu loppumassa. Mutta ehkä tämän elämänohjeilla Blakemore onnistuu itsekin luovimaan koulun läpi. Katsoja jää kuitenkin lievän optimismin valtaan; ehkä asiat lutviutuvat parhain päin.

Alex Lawther on kamalan lahjakas näyttelijä, ja sympaattinen Blakemore. Nuorella miehellä on paljon repliikkejä mistä selviää kunnialla. Muutkin tekevät hyvää työtä.

Telegraphin Charles Spencer kirjoitti viiden tähden arvostelussaan: 

We think of Hare principally as an often indignant Left-wing playwright. But there is a rare tenderness about South Downs, and a sense that the troubled leading character, an unhappy, highly intelligent 14-year-old boy, is a self-portrait of Hare in his youth, which lends this play a moving resonance and depth.

The piece is beautifully directed by Jeremy Herrin, who captures the rituals, the hymns, and the routine cruelties of boarding school life with superb precision. And there are especially fine performances from the teenage actor Alex Lawther as the painfully vulnerable Blakemore, Anna Chancellor as the wise, kind-hearted mother and hilarious turns from Andrew Woodall as a sarky English teacher.

En silti voi olla pohtimatta kuinkakohan monta näytelmää mahtaa olla tehty aiheesta brittiläinen public school? Minäkin olen nähnyt niitä lukuisia. Mutta aihe vaan kiehtoo edelleen näytelmäkirjailijoita. Kai se on hyvä aihe mistä ammentaa, ja hyviä tekstejä niistä on saatu aikaiseksi, en minä sillä.

Kohtausten vaihdoissa pojat laulavat perinteisiä poikakouluissa laulettavia virsiä, sepä toimii tosi hyvin.


Kuvien copyright - no en löytänyt yhteenkään kuvaajatietoja!

Behind the Beautiful Forevers / National Theatre 13.1.2015

Tämä näytelmä oli mulla ohjelmistossa, kun tiesin että en pääse sitä katsomaan maaliskuussa Suomesa NT Live esityksessä. Ja halusin sen kuitenkin nähdä, eniten ehkä kun David Hare oli sen kirjoittanut (tosin muokannut Katherine Boon kirjasta).

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä tarina, mutta inasen ehkä liian pitkä. Ympärilläni istui torkkuvia eläkeläisiä, joista tosi monet poistuivatkin väliajalla. Itseäkin alkoi väsyttämään (tässä vaiheessa reissua oli jo 7 näytelmää/esitystä takana ja yksi elokuva ja lounaskonserttikin).

Behind the Beautiful Forevers kertoo Intian Mumbain slummeista, ja setvii siellä asuvien ihmisten elämänkohtaloita. Nuoret miehet keräävät ja lajittelevat roskia. Köyhien tulisijojen tuhkat varisevat saastuttamaan rikkaiden uima-altaita. Tämä lentokentän kupeessa asuva porukka on hylkiöitä, joiden kohtaloista ei tunnu kukaan välittävän. Porukat tappelevat roskista ja sokaisevat kilpailevan jengin roskankerääjän.

Poliisit tilastoivat kaikki tapot ja murhat muuksi, näin tilastot pysyvät kauniina, eikä slummeissa ole mitään ongelmia. Herrat haluavat kehittää ja laajentaa lentokenttää, ja se tarkottaisi slummien siivoamista pois. Korruptio kukoistaa.

Sellainen tarina, missä on kauheasti porukkaa, ja pieniä arkisia tapahtumia. Hetkittäin on vaikea seurata että mikäs perhe tämä nyt olikaan, ja mikä näiden suhde oli toisiin. Tytöt haaveilevat länsimaisista asioista, lukemalla Virginia Woolfin Mrs Dallowaytä ja opettelemalla englantia. Mutta ei auta, järjestetty avioliitto odottaa silti.

Epätasa-arvo, epäoikeudenmukaisuus, köyhyys, korruputio, perinteet. Paljon isoja ja koskettavia teemoja. Joita jää pureksimaan vielä jälkeenkinpäin.

Oikein hyvä perusnäytelmä, ja kun ei ollut oikein mitään odotuksiakaan, niin ei tullut pettymyksiä tai suuria elämyksiäkään sen puoleen. Kaikki näyttelijät olivat tasaisen hyviä. Ohjauksesta vastasi teatterin tuleva taiteellinen johtaja Rufus Norris. Lavastus oli runsaudensarvi, ja todella hyvin hyödynnetty koko lavaa. Värikästä ja pursuavaa. Lisäksi se lentokentän läheisyys on hyvin saatu videoprojisointien ja ääniefektien kanssa tuotua esiin.

Mä muuten pitkään jotenkin muistin että näytelmän nimi on Behind the Beautiful Flowers, olin aluksi kirjoittanut allakkaankin niin. Se olisi jotenkin järkeenkäyvämpi nimi kun tämä oikea :-)


Kuvien copyright Richard Hubert Smith

Skylight / NT Live 27.10.2014

Jätin tämän näytelmän väliin kesällä (ja menin katsomaan Donmarin Fathers & Sons sen sijaan), koska tiesin että tämä on mahdollista nähdä sitten NT Livessä myöhemmin. Mielelläni olisin livenäkin halunnut nähdä, mutta ensinnäkin hinnat olivat aika suolaisia ja tuota Donmarin näytelmää en olisi muuten nähnyt. Elämä on joskus valintoja täynnä.

David Haren näytelmät on sellaisia mistä olen tykännyt, eikä Skylight ollut mikään poikkeus. Ohjauksesta vastasi vanha konkari Stephen Daldry.

Vaikka tässä ei kauheasti tapahdu muuta kun yhden suhteen vatvomista, niin näyttelijätyö, tarina, ohjaus; kaikki toimii saumattomasti ja luo tästä hyvin toimivan kokonaisuuden.

Kyra Hollis (hirmuisen nuoren näköinen Carey Mulligan) asuu hieman nuhruisessa lähiössä itä-Lontoossa ja opettaa hieman "huonommassa" koulussa. Eräänä iltana hänen asuntoonsa ilmaantuu vuosien tauon jälkeen Edward (Matthew Beard), joka on Kyralle tuttu, mutta ei ehkä niin toivottu vieras. Edward syyttää Kyraa heidän perheensä hylkäämisestä, ja opimme että heillä on monivuotinen yhteinen menneisyys.

Eikä kulu montaa päivää kun Edwardin isä Tom Sergeant (aina yhtä ihana Bill Nighy) pölähtää paikalle ihan puskista. Pikkuhiljaa sitten tarina etenee ja kuulemme mitä näiden kahden välillä on ollut kauan aikaa sitten. Tom on menestyvä ravintolayrittäjä, varsin varakaskin, ja tämän vaimo on kuollut vuosi sitten. Kyran ja Tomin ikäero on kymmeniä vuosia.

Loppuaika käytetäänkin sitten Tomin ja Kyran menneen suhteen ruotimiseen, ja siinä sivussa Kyra tekee ruokaa (resepti löytyy käsiohjelmasta), ja puhutaan paljon yhteiskunnallisista asioistakin. Hetkittäin teksti hirveän hauskaa, mutta koko perusvire on sellainen melankolinen. Miten nämä ihmiset ovatkin niin kaukana toisistaan? Nyt heidän suhteensa voisi toimiakin, kun Tomin vaimo on kuollut, mutta ajatusmaailmoiltaan tuntuvat olevan valovuosien päässä toisistaan.

Bill Nighy näytteli saman roolin jo vuonna 1997 (jolloin teksti oli aika ajankohtainen, koska näytelmä tapahtuu 90-luvun alussa) kun esitys siirtyi NT:stä Broadwayn kautta Vaudeville Theatreen. Voisin kuvitella että nyt kun ikää on tullut enemmän, rooli istuisi vielä paremmin, ainakin yhtä hyvin kun upea päällystakki näytelmässä...

Ihan kauhean hieno näytelmä jossa ei ole mitään moitittavaa. Taitavia näyttelijöitä on iloa katsoa, ja kun vielä ohjaus, puvustus, lavastus ja kaikki muukin on laatua, niin iltahan on yhtä nautintoa. Carey Mulligania olen nähnyt vain elokuvissa, ja vaikka hän saattaa näyttää vaatimattomalta tässä, niin hirveän hyvä näyttelijä. Matthew Beardkin on ihan vakuuttava pienessä roolissaan.

Mutta tietenkin vanha suosikkini Bill Nighy on mahtavin. Lukuisissa tv-sarjoissa ja elokuvissakin minut hurmannut Nighy on aivan tolkuttoman taitava. Tom on sulava, itsevarma ja aika itseriittoinenkin, mutta edelleenkin tuntuu välittävän Kyrasta. Kaiken tämän Nighy vaan loihtii esille, pienillä eleillä, ilmeillä ja äänellään. Taito!

No one could accuse Nighy of being natural. He has played the businessman part before, when the original production transferred from the National to the West End. Now he is at his remarkable, ornate best. A Dickensian cameo must be imminent. He behaves as though he has made himself up – which is pretty much what Hare's character has done. He scats around with jagged gestures and broken phrases. His bullying is the more effective because it is often oblique, and always stylish. Just look at the way he lopes over to the stove to take over his ex-lover's cooking. (Susannah Clapp: The Observer)

Given Hare's track record, you might expect the play to be a passionate defence of Kyra's social conscience against Tom's arrogant disdain – and so, in some ways, it is. But, as in all first-rate plays, you see both points of view. For all his wealth, Tom is needy, vulnerable and caustically funny in his attacks on the management guru to whom he is now answerable ("He's one of those people who's been told he's good with people").

But this is a play in which politics and passion are so tightly intertwined as to be inseparable; and what is so moving about Daldry's production is the encounter of two people who are socially on opposite planets yet keenly attuned to each other's responses. Bill Nighy, in his tight-fitting cashmere overcoat, is brilliantly full of stylish swagger and proprietorial vanity: watching Kyra prepare a pasta dish, he asks: "Are you putting the chilli in first?" with a groan of patronising disbelief. But Nighy, while patrolling the flat as if he owns it, also brings out the character's vulnerability. There's a heartbreaking moment when Kyra, while talking about the gap between them, offers a qualifying clause, at which point Nighy leans anxiously forward with a flicker of hope that is quickly dashed. (Michael Billington: The Guardian)

Mulla kävi hyvä tuuri, kun olin katsomassa heinäkuussa Shakespeare In Lovea, ja Noel Coward Theatren stage door on samalla kujalla kuin Wyndham's Theatrenkin. Ja mulla nyt "sattui" olemaan myös Skylightin käsiohjelma mukana, ja Skylight vaan sattui loppumaan juuri sopivasti samoihin aikoihin. Joten tungin sitten nimmarijonoon mukaan siihen vastapäätäkin :-) Varsinkin Nighy oli superkohtelias ja ihana mies. Mulligan vaikutti väsyneeltä tai muuten vaan vaisulta.


Esityskuvien copyright:
John Haynes (ylin)
Tristram Kenton (loput)

NT:n tulevaa ohjelmistoa

Tänään pidettiin lehdistötilaisuus, jossa julkistettiin National Theatren tulevaa ohjelmistoa. Lähinnä ensi syksylle, mutta pieniä maistiaisia keväästä 2015 myös!

Luvassa hirveä määrä (olikohan niitä 10) ensi-iltoja, mutta itseä kiinnostaa ehkä eniten nämä:

Muinaiskreikkalaista tragediaa a'la Euripides eli Medea (suomeksi Medeia). Pääroolissa ihastuttava Helen McCrory, jonka olen NT:n lavalla nähnyt The Last of The Haussmansissa muutama vuosi sitten. Tämä nähdään 4.9. NT Livessäkin (Suomessa varmaan sitten hieman myöhemmin). Carrie Cracknell ohjaa.

Syyskuussa Lontooseen siirtyvät myös kolme näytelmää Skotlannin kuninkaista eli The James Plays (James I, James II, James III). Näytelmien ensi-ilta Edinburghin festareilla elokuussa. Rona Munro on kirjoittanut ja Laurie Sansom ohjaa.

Yksi mitä odotan ihan kauheasti on David Haren uusi näytelmä Behind the Beautiful Forevers, jonka Rufus Norris ohjaa. Se pohjautuu Katherine Boon Mumbaihin sijoittuvaan kirjaan, mitä en ole kyllä lukenut, mutta mulle riittää että David Hare on jotenkin mukana.

Syyskuussa ensi-iltaan myös Enda Walshin Ballyturk, missä pääroolissa Cillian Murphy. Sekin tarttee varmaan nähdä.

Sitä ei vielä kerrottu millä näytelmällä syksyllä vietetään uuden Dorfman näyttämön (ent. Cottesloe) avajaisia. Sen sijaan tammikuussa Nicholas Hytner ohjaa sinne Tom Stoppardin uuden näytelmän. Tämä jää viimeiseksi Hytnerin ohjaustyöksi NT:n johtajan pallilla. On kuulemma jankuttanut Stoppardille vuodesta 2001 että sen pitää kirjoittaa uusi näytelmä :-)

Maaliskuussa 2015 tulee Dorfmaniin ensi-iltaan myös Sam Holcroftin uutuus Rules For Living, ja ohjaajana Marianne Elliott.

Ja viimeisimpänä sitten 2015 George Bernard Shaw'n näytelmä Man and Superman, pääosassa Ralph Fiennes ja ohjauksesta vastaa Simon Godwin.

The Judas Kissin ensi-ilta West Endissä

David Haren hieno näytelmä The Judas Kiss, minkä näin lokakuussa Hampstead Theatressa, sai nyt 9.1. ensi-iltansa (tosin press night on vasta 17.1. eli torstaina) Lontoon West Endillä, Duke of York Theatressa.  Ja sen myötä uudet kotisivutkin. Samalla myös lippujen hinnat vähintäänkin kaksinkertaistui...

Kuvan perusteella puvustuskin on uudelleen tehty. Saas nähdä onko muita oleellisia uudistuksia. Olen menossa maaliskuussa katsomaan tätä uudelleen :-)

The Judas Kiss / Hampstead Theatre 12.10.2012

Hampstead Theatre sijaitsi suht uudessa teatterirakennuksessa (10 v) eli hyvin moderni oli. Pienehkö. Paikat oli tosi hyvät, olikohan se nyt neljännellä rivillä keskellä tai jotain. Valokuvaus oli ehdottomasti kielletty - ja ymmärrän nyt hyvin miksi :-)

David Haren näytelmä The Judas Kiss kertoi kahdesta päivästä Oscar Wilden elämässä. Ensimmäisessä näytöksessä se päivä jolloin hän päätti jäädä Englantiin ja joutui pidätetyksi. Toinen näytös sitten kuvasi yhtä päivää Napolissa, missä asuivat Bosien kanssa joitain kuukausia sen jälkeen kun Wilde pääsi vankilasta.

Mä pidin kovasti Haren näytelmästä The South Downs jonka näin kesäkuussa. Ja tämä ei ollut yhtään huonompi, päinvastoin. Australialainen Neil Armfield ohjaa kaikkia seitsemää näyttelijää taidokkaasti. Lavastus on aika pelkistetty; ensin hotellihuone, ja sitten nuhruinen ja köyhä napolilaishuone.

Näyttelijät on kaikki erinomaisia. Mutta tietysti show'n päätähti on ihana Rupert Everett, joka tekeekin todella upean roolisuorituksen Wildenä. Jostain luin että käyttää "läskipukua", koska olisi muuten ollut liian solakka Wildeksi. Everett on pitkä mies (193 cm), joten senkin puolesta sopii hyvin Wildeksi. Joka oli suht saman pituinen. Oli se loistava, ei ihme että on kehuttu...

Toinen joka teki huikean tulkinnan itsekeskeisestä ja suoraan sanottuna aika hirveästä persoonasta eli Wilden rakastaja Bosiesta oli Freddie Fox. Siitä asti kun näin tämän kerubikasvoisen nuoren näyttelijän viimeisimmässä Kolme Muskettisoturia leffassa, niin olin myyty. Huh. Fox oli varsinainen keikari, joka esitti Bosieta ääreishyvin. Ja koska se on vähän sellainen hippiäismallinen, niin sopi oikein hyvin Everettin pariksi.

Wilden ensimmäistä rakastajaa Robbie Rossia esittää myös varsin mallikkaasti Cal MacAninch. Lisäksi nähdään kolme hotellityöntekijää sekä toisessa näytöksessä Bosien italialainen rakastaja Galileo (Tom Colley). Kukaan ei ollut kyllä huono ja erityisesti pitää nostaa hattua Tom Colleylle, koska Galileo oli käytännössä koko toisen näytöksen ilkosillaan.

Ja sen lisäksi että pelkästään italiaa puhuva rakastaja on alasti, niin on sitä aatamin puvussa myös Freddie Foxkin. Kun toinen näytös alkoi ja sänky valaistiin, ja sieltä mönki alaston valeitaliaano sekä alaston Fox. Luulin että siinä vaiheessa lähtee joko järki tai taju. Onneksi melko pian tämä (Fox siis, ei mun järki eikä taju) kääriytyi lakanaan, mutta sekin oli mun mielenterveydelle pikkasen liikaa... Siis herttileijaa sentään. Oli sillä ihana takamus(kin) :-)

No mutta täydellisestä vartalosta huolimatta Fox oli roolissaan erinomainen. Ihan oikeasti.

 

Rikoin kuvauskieltoa loppukumarrusten aikana.

Kaikki esitykset on jo kauan olleet loppuunmyytyjä ja itse asiassa tänään maanantaina näytelmä lähtikin maakuntakierrokselle Hampstead Theatren jälkeen. Ja sen jälkeen se siirtyy Duke of York's Theatreen WestEndille. Koitan mennä katsomaan uudelleen, sen verran hieno oli. Kaivelen tähän vielä kritiikkejä myöhemmin mukaan.

 Freddie vaatteet päällä ja ihana tukka peitettynä :-(

Näytelmän jälkeen jäätiin hengaamaan siihen aulaan, koska paikassa ei ole mitään stage dooria erikseen. Tosi pian herrat saapuivatkin ulos. Mutta sitten kamera temppuili ja kuvaaja sössi ja multa meni hermo. Sain sentään pääosamiehiltä nimmarit käsiohjelmaan ja kummastakin huonot kuvatkin. Kumpikin oli kireän oloisia ja kiireisiä. Ja tämän jälkeen olin minäkin.

 Ainoa kuva Rupertista...

The Judas Kiss kuvasatoa

Mä NIIN odotan että pääsen ensi kuussa katsomaan tämän Lontooseen! Kritiikit on olleet aika  haltioituneita... Ja liput menneet kuumille kiville (taisi juurikin myydä tänään loppuun).

Tässä Freddie Fox poseeraa Bosiena.

 Ja Rupert Everett Oscar Wildena

Ja lehdistöillasta pari random kuvaa... Vaikkeivat Rebecca Hall ja Stephen Fry tässä näytelmässä olekaan... Fry esitti kyllä Oscar Wildeä leffassa...

 Ihastuttava Rebecca Hall.

Ja Stephen Fry sekä Freddie Fox.

South Downs & The Browining Version / Harold Pinter Theatre 12.6.2012

Tiistai-iltana oli vuorossa Harold Pinter Theatre ja siellä 2 lyhyttä näytelmää. Mulla oli hyvä paikka, parvekkeella ekassa rivissä. Oli joku halvempi lippu, kun oli kaide ja näköalarajoitteinen, mutta loistava paikka ja ei se kaide haitannut siinä mitään. Koko teatteri oli aika pieni ja intiimi, ja ei läheskään täynnä.

Illan teemana oli käyttää samoja näyttelijöitä molemmissa. Päärooleissa Anna Chancellor ja Nicholas Farrell. Ohjauksesta vastasi Jeremy Herrin.

Ensimmäinen näytelmä South Downs oli David Haren käsialaa, vartavasten kirjoitettu pariksi Rattiganin The Browning Versionille. Se sijoittui vuoteen 1962 ja poikakouluun. Tarina kertoo epävarmuudesta, pojasta joka on erikoinen ja ei oikein sopeudu kouluun ja kavereihin. Siitä epävarmuudesta mitä erilainen nuori joutuu kokemaan. Vähän surullinenkin tarina ja koulukiusatun kohtalot on aina vähän ahdistavia.

David Hare sanoo, että näytelmä kuvaa uskonnollista koululaitosta, ja sitä miten uskonto muokkaa juurikin koululaisia. John Blakemore (jota nuori Alex Lawther näyttelee) saa apua/sympatiaa vanhemman opiskelukaverin äidiltä. Tämä äiti (Anna Chancellor) on myös Blakemoren idoli (näyttelijätär). Tärkeimpiä hetkiä näytelmässä on kun Blakemore toteaa luokkatoverilleen Jenkinsille "I don't like me either. But it's the character I've been given and I can't do anything about it". Emme voi valita ketä olemme tai muuttaa itseämme, se on jokaisen kohtalo. Blakemore ei pysty sopeutumaan ja muuttamaan itseään poikakoulun normeihin sopivaksi. Mutta tarinalla ei kuitenkaan ole vallan onneton loppu.

Hare kirjoitti näytelmän nimenomaan Rattiganinille tribuutiksi ja siksikin se käsittelee samoja teemoja kuin The Browning Version.

Väliajan jälkeen päästiin Terence Rattiganin kimppuun. The Browning Version sijoittuu 1940-luvulle ja poikakouluun, tai oikeastaan eläkkeelle jäävän opettajan Andrew Crocker-Harris (Nicholas Farrell) ja vaimonsa Millien (Anna Chancellor) kotiin. Samoja teemoja tässä kun muissakin Rattiganin näytelmissä: rakkautta, uskottomuutta, epävarmuutta, miten ei voi paeta itseään.

Tykkäsin molemmista kovasti, mutta tällä kertaa South Downs vei hienoisesti voiton.

Illan lopuksi kävelin öisen Trafalgar Squaren poikki, metrolla Waterloohon ja siitä junalla Wokingiin.