A Number / Bridge Theatre 11.3.2020

Lontoonreissuni viimeinen näytelmä oli Caryl Churchillin kirjoittama A Number. Tunnin ja 4 minuutin (en kyllä mitannut aikaa, vaan tämä oli teatterin ilmoittama) tiivis näytelmä Bridge Theatressa. Olen nähnyt tästä yhden version NVAP-arkistossa (The National Video Archive of Performance) monta vuotta sitten. Siinä 2002 Royal Courtissa esitetyssä versiossa isää näytteli Michael Gambon ja poikaa Daniel Craig, ja mietteitäni esityksestä voit lukea täältä.

Nyt vuorossa oli Polly Findlayn ohjaus ja pääosissa Roger Allam ja Colin Morgan. Viimeksi näin heidät yhdessä lavalla Globen The Tempestissä vuonna 2013. Ja tunnustan heti että koska tästä näytelmästä en ihan kauheasti viimeksikään pitänyt, niin nuo herrat mut teatteriin tällä kertaa vetivät.

Niin, tämä on ehkä hieman hankala esitys. Lyhyitä episodeja missä vanhempi mies (Allam) kohtaa poikansa (Morgan) sekä tästä tehtyjä klooneja (Morgan). Tapahtumapaikkana on olohuone, selvästi miehen oma, mutta joka kohtauksessa miljöö vaihtuu. Todella nopeasti ja taidokkaasti, koska pieni lava (missä on olohuoneen sisustus) kiertyy aina 90 astetta ja taustalla oleva tila (milloin keittiö, milloin olohuoneen takaseinä) vaihtuu. Pieni pimennys ja tadaa, uusi huone. Näppärä on Lizzie Clachanin lavastus siis. En kyllä tiedä miten se on toteutettu, liukuelementeillä kai. Toinen kysymys on, että jos kerran ollaan miehen omassa olohuoneessa, miksi se vaihtuu joka kerta?

Viidessä lyhyessä kohtauksessa ruoditaan isän ja pojan suhdetta, miehen suhtautumista koko kloonausprosessiin ja pojan mietintää siitä kun hän ei olekaan uniikki. Syyllisyys painaa miestä ja hänen poikansa käsittelevät asiaa kukin tavallaan. Klooni on ärhäkkä ja riidanhaluinen, ja alkuperäinen sovittelevampi. Viimeisin tuntee olevansa onnellinen ja tasapainoinen, mutta muilla on hieman hankalampaa. Isä koittaa lepytellä poikia ajatuksella oikeudenkäynnistä; soluja on varastettu klinikalta ja käytetty kloonaukseen.

Näytelmä pohtii ihmisen ainutkertaisuutta, mutta pojat/kloonit toteavat "none of us is original". Ovatko kaikki isänsä poikia jos kyse on klooneista? Voiko isä tuntea rakkautta myös näihin kopioihin? Katsoja voi koittaa samaistua poikaan joka miettii "I'm just a copy". Tässä on myös valta-asetelma, koska isä asettuu selittelevän ja alistuneen hahmon nahkoihin. Turhaan hän mussuttaa "I wanted the same but different" kun ensimmäinen poika oli hankala ja laitettiin myöhemmin laitokseen, ja tilalle tehtiin kopio.

Kahden hienon näyttelijän työtä on ilo seurata. Varsinkin Morgan on todella taidokkaan muuntautumiskykyinen, koska hän muuttaa aksenttiaan ja koko tapaa näytellä niin monta kertaa. Ihan kuin kyseessä olisivat eri henkilöt. Allam on anteeksipyytävä ja alistuva. Pukeutuminenkin heijastelee henkilöiden dynamiikkaa; isä on arkinen ja hieman nukkavieru villatakissaan, poika (ja kloonit) nahkatakissa ja katuvaatteissa.

A Number on näytelmä isyydestä, kloonauksesta ja sen moraalisesta seurauksesta, identiteetistä ja sen kadottamisesta. Ei tämä ole helpointa katsottavaa mutta ajatuksia herättävää. Ja kahden hyvän näyttelijän työtä on aina ilo katsoa. Ja ainahan sitä voi sulkea silmät ja kuunnella Allamin kuuloelimiä hyväilevää ääntä. Tämä oli myös kolmas näytelmä missä näen Morganin livenä ja viides Allamilta (plus muutama teatteritallenne). Esityskausi loppui kolme päivää vierailuni jälkeen, ja olisi toki loppunut seuraavalla viikolla muutenkin koronatilanteen takia.



Kuvien copyright Johan Persson.

Mojo / Harold Pinter Theatre 2.11.2013

 

Siinä missä vieläkin pohdin oliko Richard II kuinkakin hyvä, niin tän illan esityksestä ei tarvitse pohtia sekuntiakaan. Huh, aivan täysin huimaavan hienoa teatteria!! No, 6 erinomaista näyttelijää lavalla, näytelmä joka on hauska ja synkkä ja ihana...

Tarkempaa analyysiä kun laskeudun pilvistä!

Illan kohokohta (itse näytelmän ohella) se kun Ben Whishaw muisti että olen Suomesta, hmmm... No oli toki kolmas kerta tänä vuonna kun herran tapaan, ja joka kerta vienyt jotain tuliaisia ja kortinkin ja jutellut vaihtelevan pituisia aikoja. Mutta silti. Hei oikeesti, se tapaa kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä joka ilta stage doorilla.

************

No niin, muutamien tuntien yöunien jälkeen voisin kirjoittaa pari sanasta lisää näytelmästä. Kirjoitan siitä varmaan lisää tiistain jälkeen, kun käyn V&A arkistossa katsomassa alkuperäisen version Royal Courtista.

Mojo on Jez Butterworthin eka näytelmä, sama ohjaaja kuin 1996 versiossakin eli Ian Rickson. Tarina sijoittuu Lontoon Sohoon, erääseen kuumaan heinäkuiseen päivään 1958. Näytelmän tapahtumapaikka on rokkiklubi Atlantic. Sen omistaja Ezra (jota ei koskaan nähdä lavalla) ja kilpaileva klubinpitäjä/gangsteri Sam Ross (jota ei myöskään nähdä) kiistelevät 17-vuotiaasta lupaavasta rokkistara Silver Johnnystä (Tom Rhys Harries). Aina siihen pisteeseen että Ezra päätyy kahtia sahattuna klubinsa roskiksiin...

Siinähän sitten ollaan, mitä klubille tapahtuu. Ezran psykopaattinen poika Baby (Ben Whishaw) haluaisi toisaalta ottaa ohjat, mutta niin tekee myös Mickey (Brendan Coyle), joka on ollut jonkunlainen apulaisjohtaja paikalla. Lisäksi klubin henkilökuntaan kuuluvat pukumiehet Potts (Daniel Mays) ja Sweets (Rupert Grint), joista jälkimmäinen oli myös koko henkilökunnan huumediileri :-)

Kuudes henkilö on Skinny (Colin Morgan), myöskin työntekijänä klubilla, ja ainakin Babyn sanojen mukaan tähän ihastunut (ainakin pukeutuu samoin). Baby kiusaa muita, sekä miekalla että myöhemmin muutenkin. Enpäs kerro juonesta enempää... etten pilaa yllätyksiä. Mutta tokassa näytöksessä ollaan viettämässä yötä klubilla koska pelätään Sam Rossin kostoretkeä... Hyvin musta komedia, kaiken kaikkiaan.

Kaikki näyttelijät olivat rooleissaan tosi hyviä. Tom Rhys Harrisin rooli oli pienin, eikä kovin montaa repliikkiä sanonutkaan. Suurimman osan ajasta kun oli lavalla roikkui nilkoistaan ketjuissa katosta... Daniel Mays oli tosi tosi hyvä, just hiljan näin sen Donmarissa The Same Deep Water As Me:ssa (josta kirjoitan ihan pian). Positiivinen yllätys oli myös Rupert Grint, joka nyt oli ensimmäistä kertaa teatterilavalla. Sweets on epävarma ja vähän nössykkä hahmo, joka hermoilee kovasti kuolevansa. Rupert oli oikeasti kyllä hyvä, eli kai se Harry Pottereissa näytteleminen on ollut opettavainen kokemus.

Brendan Coyle on varmaan nykyään tunnetuin Downton Abbey-sarjan hovimestarina, ja tämä oli kyllä hyvin erilainen rooli :-) Mickey on se aikuinen joka koittaa pitää tätä poikalaumaa ruodussa. Ei aina niin onnistuneinen seurauksin. Ja itselläkin on luurankonsa kaapissa, mikä käy ilmi toisessa näytöksessä.

Tosin hienon show'n tekee myös Colin Morgan (allaolevassa kuvassa rappusilla). Viimeksi näin hänet kesäkuussa Globen Tempestissä Arielin roolissa, ja tämä oli tottakai hyvin erilainen rooli. Torttutukkamalli ei kyllä sovi Colinille, koska sillä on niin isot hörökorvat :-) Varsinkin lopun kuolinkohtaus on erinomainen! Ja tarttee sanoa että ei se hullumpi kroppa ollut Colinillakaan...

Mutta tietenkin paras kaikista on Ben Whishaw. Enkä sano tätä nyt pelkästään siksi että on mun suosikkimies. Babyn psykopaattinen rooli on vaan tosi herkullinen. Hetkittäin tämä on ihan järkevän oloinen tyyppi, mutta pikkuhiljaa tämä ulkokuori murenee... Useita kertoja Whishaw myös laulaa pätkiä, ja ekan näytöksen lopun tanssikuviot on vaan jotain huikeaa. Ihan älyttömän hieno esitys. Piti vielä lisätä että mies on kyllä tainnut käydä salilla, koska ei ollut ihan kamalan rimpula, vaan tosi timmissä kunnossa. Ilman paitaa liihottaminen lavalla oli mukava bonus.

Pidin tästä siis kovasti paljon. Lavastus oli oikein passeli ja musiikki yllättäenkin pienessä roolissa vaikka kyseessä oli kuitenkin musiikkiklubille sijoittuva näytelmä. Muutama äkillinen ja yllättävä kohtaus. Whishaw heiluttamassa miekkaa oli näky mikä ei hetkeen unohdu!

Esityksen jälkeen stage doorille, jossa oli useita ihmisiä jo siinä vaiheessa kun menin hakemaan ennen kuutta lippujani! Siellä oli turva-aidat ja kymmeniä ja kymmeniä ihmisiä. Ehkä toista sataakin. Mä aattelin strategisesti jäädä sinne laitamille odottamaan. Mutta näyttelijät kävivät kukin about vuorollaan siinä raapustamassa nimmareitaan, ja menivät takaisin! Lopulta turvamies alkoi keräämään aitoja pois ja sanoi että menkää koteihinne.

Stage door on siis tuolla kaukana, valolyhdyn kohdalla (vika vaalea talo oikealla)

No, siirryin takaisin teatterin edustalle, missä kaikki näyttelijät olivatkin, tekemässä lähtöä. Sain siitä sitten bongattua kaikki muut paitsi Daniel Maysin. Ja itseasiassa Brendan Coyle oli kadonnut kanssa jonnekin, mutta siltä mä sain nimmarin sieltä oven edustalta, koska siinä vaiheessa oli vähentynyt väki jo hieman. Rupert Grintille annoin suklaata, samoin kuin Colin Morganille.

Tärkeintä oli kuitenkin tavata Ben, että sain annettua hienot tuliaiseni sille. Olin tilannut Minjalta käsintehdyt kissatyynyliinat ja ne olikin tosi makeat. Ei Ben tietty avannut pakettia, mutta oli oikein otettu, halusi kätellä sun muuta. Ja muisti että mä olen Suomesta :-) Juteltiin siinä muutenkin hetki niitä näitä. Tarttee mennään nyt alkuviikosta uudelleen stage doorille kysymään mitä tykkäsivät siippansa kanssa personoiduista tyynyliinoistaan. Niiden lisäksi oli suklaata ja karpalolikööriä (koska Tennant ei huolinut :-) ).

Harold Pinter on kiva teatteri, kaunis ja kompakti. Vai mitä sanotte, kuva on otettu permannon tokalta riviltä taaksepäin. Mulla oli älyhyvä paikka, tokan rivin keskellä, ja onneksi vieressä ei istunut ketään, koska mulla oli niin paljon tavaraa (tulin siis suoraan Stratford-upon-Avonista).

Lippu maksoi muistaakseni £42, mikä on oikein edullinen. Muuten lippujen hinnat 10-85. Laitan sitten kritiikkejä kunhan niitä ilmestyy. Muutama kaveri on käynyt jo katsomassa, ja ainakin Revstanin blogissa tästä useampiakin kirjoituksia: ensimmäiset mietteet, seuraavat ajatukset ja kolmas kerta, enemmän analyysiä Babyn hahmosta. Myös The Other Bridge Project bloggasi aiheesta.

 

Ehdottomasti vuoden valopilkkuja mitä tulee teatteriin. Esityksiä on tammikuun loppupuolille, joten voisin lämpimästi suositella kaikille Lontoon kävijöille. Lippuja saa vielä ihan hyvin, mutta veikkaan että ei ehkä kauaa, kun sana kiirii ja kritiikit ilmestyvät (press night on 13.11.).

Muut kuvat on omia ottamia, mutta noi viralliset kuvat harjoituksista/esityksestä copyright Simon Annand.

Mojo-liput myyntiin ja uusi näyttelijä!

MOJO!

Ettei sitten Ben Whishaw ja Rupert Grint ois pelkästään riittänyt tähän näytelmään, mutta että vielä Colin Morgankin :-O HUH! Eli siis toinen kerta kun nään senkin teatterissa tänä vuonna (oli Globen Tempestin Ariel).

Liput kaikkiin esityksiin myynnissä nyt. Mulla on kyllä lippu jo 2.11. näytökseen, kun sain vähän niinkun salavitiä ja ennakkoon sen hankittua ennen julkista myyntiä. Tarkoitus on mennä joulukuussa sitten uudelleen katsomaan, koska uskon/tiedän tämän olevan erinomainen!

Colin Morgan, Rupert Grint, Daniel Mays,
Ben Whishaw, Tom Rhys Harries, Brendan Coyle

Valokuvan © Kevin Cummins

The Tempest / Globe Theatre 12.6.2013

Kunhan vaan kerkeän muilta kiireiltä niin päivitän kyllä tämänkin!!

Roger Allamin Independent-haastattelu

Roger Allam jutustaa Shakespeareasta ja muusta, mutta ei muista vanhoja asioita lainkaan :-) Ihana haastattelu ihanasta miehestä 7.4. sunnuntain Independent-lehdessä! Globe-teatterin The Tempest harjoitukset kovasti vauhdissa, maltan tuskin odottaa 10.6. kun nään sen livenä.

Colin Morgan ja Roger Allam harjoittelevat Tempestiä

He does, however, recall the last time he played the Globe: his turn as Falstaff won him an Olivier best actor award. "The only way is down," he deadpans about his prospects as Prospero. Falstaff was also his first role at the Globe, essentially because he shunned the theatre when it re-opened in 1997. "I was always rather against the Globe really," he confesses, blaming his affinity with the RSC, which collectively saw the South Bank upstart as a pretender to the Bard's great crown. "The words 'thatched-cottage Shakespeare' were bandied around," he admits sheepishly.