Röda rummet / Lilla Teatern, HKT 25.11.2023

Kaj Korkea-ahon muutaman vuoden takainen romaani Punainen huone odottaa lukemistaan hyllyssäni. Mutta nyt sitten tuli nähtyä dramatisointi ennen kirjan lukua, käyhän se näinkin päin. Röda rummet päättää ohjaaja Milja Sarkolan trilogian maukkaasti. Bolla sai ensi-iltansa 2021, Minä valitsin sinut 2022 ja nyt sitten tämä. Yhteinen nimittäjä kaikille on HLBTQ+-yhteisön kuvaaminen kotimaisten tuoreiden romaanien kautta, tai siis niistä tehtyjen dramatisointien. Vallan onnistuneita esityksiä kaikki, eli hatunnosto kaikille asianosaisille.

Tapahtumat alkavat kun nuori Kaj Erik (Mikko Kauppila) laittaa puoliksi vitsillä orkesterikaverinsa yllyttämänä asunnonetsintäilmoituksen lehteen. Takana on väkivaltainen parisuhde HIV-positiivisen miehen kanssa ja asumisjakso Berliinissä. Vastineeksi asunnosta hän lupaa kirjoittaa kirjan. Vanhempi varakas herra Aimo Kangas (Riko Eklundh) vastaa ilmoitukseen ja tarjoaa asuntoa Ullanlinnasta. Miehet tapaavat, keskustelevat, tutustuvat. Päästään sopimukseen ja alkaa muistelmien läpikäyminen. Aimo haluaa kirjoituttaa Strindbergin romaanin Röda rummet, mutta Helsingistä. Pikkuhiljaa varakkaan suomenruotsalaisen herran salaisuudet paljastuvat, jolloin kirjailijanuorukainen alkaa perääntyä diilistä, vaikka asuntohan on ihana. Epävakaa jääkiekkoilija Emmanuel (Alexander Wendelin) toimii vanhemman miehen assistenttina, autokuskina sekä hoitelee S/M tarpeetkin. 

Röda rummet on intensiivinen näytelmä, monellakin tapaa. Näyttelijät, erityisesti Kauppila ja Eklundh, ovat huikean hyviä ja uskottavia. Miesten keskinäinen kemia on hienoa katsottavaa. Eklundh hurmasi minut viimeksi ÅST:n Draculan nimiroolissa, ja jotain samaa hienostuneisuutta ja pinnan alla kuplivaa vaarallisuutta tässäkin roolissa on. Kauppila teki suuren vaikutuksen jo opiskeluaikoinaan ja jatkaa tässä taas tarkkanäköistä ja vahvasti läsnäolevaa tyyliään. Kahden eri-ikäisen ja eri tavoilla karismaattisten miesten kohtaaminen lavalla on nautinto meille katsomossa istuville.

Musiikki ja kirjallisuus ovat myös vahvasti läsnä, ja yleensäkin kulttuuri ja sivistys. Sormenpäitään myöten hienostuneen Aimon taustalla kummittelee pitkäaikainen (ja katasrofiksi muuttunut) suhde Uskon kanssa ja Helsingin nahkahomopiirit. Ja sitten on Neitsytpolun asunnon merkitys punaisine huoneineen tässä kaikessa. 

Röda rummet on näytelmä valtapeleistä, alistamisesta, ja vallasta ylipäätään. Kontrollista ja siitä luopumisesta. Näytelmä syntisestä ja salatusta Helsingistä, jonka pimeillä kaduilla ja kujilla on aina tapahtunut enemmän kuin valtaväestö on tiennyt. Paljon puhetta, keskustelua taiteesta ja homoseksuaalisuuden historiasta. Aimo muistelee elämäänsä, halauksen merkitystä ja alistumisen teema alkaa jo lapsuudesta. Paalinaruilla sitomisesta se alkoi, löytöretki omaan seksuaalisuuteen. Seksi, varsinkaan S/M seksi, ei ole mitään ihmeellistä tai tirkisteltävää. Aimolle se on ollut luonnollista ja normaalia, eikä siitä tässä näytelmässäkään tehdä mitään elämää suurempaa numeroa. Lähinnä asia nousee esiin puheissa, ja yhdessä kohtauksessa. Joka kieltämättä voi olla rankka joillekin katsojille.

Helsinki valoineen ja varjoineen herää eloon myös ohikulkijoiden, naapurien ja kiinteistönvälittäjien hahmoissa. Erityisesti Joachim Wigeliuksen viilipyttymäinen hienostoravintolan tarjoilija ja Aino Sepon eläinkuoseihin pukeutunut kiinteistövälittäjä ovat mainioita tyyppejä. 

Alkuperäistekstin on dramatisoinut Tuomas Timonen Sarkolan käännöksestä. Kieli on aika autenttisen suomenruotsalaista, eli väliin on ripoteltu sopivasti suomeakin. Milja Sarkolan ohjaus on tarkkanäköistä ja tilaa-antavaa, kuten aina. K. Rasila on lavastanut mustavalkoisen, metallisilla verkko-ovilla ja loisteputkilla pelaavan maailman, aika kalsean ja kolkon. Siihen sopii Pekka Pitkäsen kylmät loisteputkivalot ja videosuunnittelu. Valoilla luodaan hienosti tunnelmaa ja Aleksi Sauran klassiseen musiikkin nojaava äänimaisema täydentää tätä. Tunnelma on hetkittäin ahdistavakin.

Samu-Jussi Koski vastaa pukusuunnittelusta ja se tarjoaakin hienoja visuaalisia elämyksiä. Erityisesti Kaj Erikin muusikkoystävä Lotta (Minna Gråhn) pukeutuu upeisiin trendiluomuksiin, mutta eivät ne muutkaan kirppislöytöihin ole vaatetettu. Kaj Erikillä on monenlaista asua ja kuosia, ja aina tyylikästä.

Ehdottomasti tämän halusin nähdä syksyn näytelmäkattauksesta. Röda rummet tarjoilee kauniin ja vahvan esityskokemuksen sekä ajattelemisen aihetta. Monella tasolla upea näytelmä, ja pituuskaan ei haittaa koska esitys tempaisee sisäänsä niin tiiviisti.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Minä valitsin sinut / Helsingin kaupunginteatteri 14.1.2023

Hyvä tarina on hyvä tarina, vaikka sen voissa paistaisi. Milja Sarkola on tällä kertaa tarttunut Laura Lehtolan vuonna 2020 ilmestyneeseen kirjaan, ja yhdessä he ovat dramatisoineet siitä pienimuotoisen intiimin, toimivan ja kauniin draaman. Minä valitsin sinut kertoo yhden pitkän parisuhteen tarinan, alusta loppuun. Matkan varrelle mahtuu vaikka ja mitä, appivanhemmista syrjähyppyihin, opiskeluista mielenosoituksiin. Tavallista arkea siis.

Näytelmä on pitkä, liki kolme tuntia. Voisi sanoa että aivan liian pitkä, mutta toisaalta, kertaakaan en pitkästynyt tai ajatellut että loppuisipa jo. Dialogi oli nautinnollista ja samaistuttavaa, henkilöhahmot herkullisia, kiinnostavia ja heihin kiintyi helposti. Luin kirjan heti tuoreeltaan ja tykkäsin siitäkin. Tavallisesta arjesta voi olla haastavaa saada hyvää ja toimivaa draamaa, mutta Minä valitsin sinut onnistuu kyllä hyvin. Mukana on myös surullisia ja haikeita hetkiä, kun asiat eivät menekään kuten haluaa tai toivoo. Mutta myös paljon huumoria ja hulluttelua. Laatudraamaa siis.

Elisa (Misa Lommi) on säntillinen, maalta muuttanut, ehkä jopa hieman tiukkapipoinenkin kauppatieteen opiskelija, joka on pidättyväinen ja hillitty. Sen sijaan Saara (Wenla Reimaluoto) on hupsutteleva boheemi, josta tulee taiteilija, tietenkin. Sattuma heittää heidät samaan opiskelijakämppään ja siitä alkaa ystävyys, joka syvenee myöhemmin intohimoiseksi rakkaudeksi. Vuodet kuluvat, Elisan tavalliset vanhemmat pitävät Saaraa vain ystävänä, arki rullaa, intohimokin hiipuu arkiseksi parisuhteeksi. Perheen perustaminen on kiemuraisempaa kuin "normaalisti", mutta muuten eletään tavallista perhe-elämää. 

Lommi ja Reimaluoto ovat molemmat loistavia rooleissaan, niin erilaisina hahmoina ja niin symppiksina, kumpikin omalla tavallaan. Emilia Erikssonin mainio pukusuunnittelu korostaa hienosti naisten eroja. Elisa on alusta asti siististi pukeutuva bisnesnainen siinä missä Saara kulkee kauhtuneissa collegehousuissa ja tukka sekaisin. 

Pidin siitä miten asioille annetaan aikaa kehittyä rauhassa eikä vain pikakelata kaikkea nopeasti. Tässä se liki kolmen tunnin kesto auttaa; ei ole kiire mihinkään. Kun toisessa näytöksessä mukana kuvioissa on myös Matias-poika (aivan mainio Hanna Raiskinmäki) niin perheen dynamiikka muuttuu. Kaikki ei enää ole niin auvoista ja pilvenhattaraista, on riitoja, konflikteja ja muuta säätöä. Arjen riennoissa parisuhteen vaalinta on jäänyt sivuun, Elisa on kiireinen uranainen ja Saarakin menestynyt kirjailija. Toisen äidin asema lapsen arjessa on haastavaa. 

Kuviot muuttuvat kun väitöskirjantekijä Antti (Pyry Nikkilä) haastattelee Saaraa sateenkaariasioista ja pikkuhiljaa he tutustuvat enemmänkin. Alunperin Lehtola ja nyt Sarkola kuvaavat Helsingin 2000-luvun lesbopiirejä ja -bileitä tarkkanäköisesti ja myös hauskasti. Näihin takaumiin päästään kätevästi Antin haastattelujen kautta. Saaralla on käsinkosketeltavan vaikeaa omien tunteidensa ja syyllisyydentuntonsa kanssa kun ei pääse irti Antista ja kotona keskustellaan toisen lapsen hankinnasta, ja lisääntymisklinikkakin painostaa. Se avuttomuus ja herkkyys, Reimaluoto on huikean hyvä!

Päähenkilöiden lisäksi mukana oli monta muutakin herkullista hahmoa. Elisan hyväsydämiset vanhemmat (Kaisa Torkkel ja Unto Nuora) ovat tosi symppiksiä, ja äiti on mummomainen hössö. Kun heille selviää naisten suhteen todellinen laatu niin pienen nikottelun jälkeen asia on ok. Siitä ei tehdä numeroa. Isä alkaa kertoa "miesten juttuja" Saaralle, kaikkea teknistä ja remppahommaa, mitä on hauska seurata. Vappu Nalbantoglu ja Katiana Chatta täydentävät näyttelijäryhmän. Baari- ja bilekohtauksissa sekä Pride-piknikillä on oivallisia pieniä sivuhenkilöitä.

K. Rasilan lavastus muuntuu nopeasti opiskelijakämpästä kahden hyvin toimeentulevan ihmisen hillityksi kodiksi, ja kahvilaksi, Antin asunnoksi, Pride-bileiksi - lavasteseiniä siirtämällä. Pyöröä käytetään myös hyvin. Kari Leppälän valosuunnittelu luo kuvioita ja sektoreita lavalle, ne ovat sopivan yksinkertaiset ja vaikuttavat. Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu luo harmonisen taustan esitykselle

Vieressäni istui noin kolmekymppinen pariskunta joilla ei ollut tietoa että näytelmä kertoo naisparista. Heidän kommentointiaan oli hauska kuunnella, ja parasta oli toki että selvästi tykkäsivät. Oivallista laatudraamaa, niin mikäpä tämmöistä on katsellessa.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bolla / Helsingin kaupunginteatteri 4.9.2021

Kauan odotettu Bolla, vihdoin. Pajtim Statovci on suomalaiseksi nykykirjailijaksi päässyt kiitettävästi myös teatterin lavoille. Esikoisteos Kissani Jugoslavia sai ensi-iltansa Kansallisteatterin Willensaunassa joulukuussa 2018 - ja teki valtavan vaikutuksen. Näin sen vuosi myöhemmin uudelleen, ja hieno oli edelleen. Jostain syystä Statovcin toinen romaani Tiranan sydän jäi ikäänkuin välistä, mutta toivon että sekin joskus johonkin teatteriin ilmaantuu. Kolmas kirja, myös vuoden 2019 Finlandia-voittaja, Bolla, pääsi lavalle nopeasti. Ei yllättävää toki. Ja kerrassaan hienosti Tuomas Timosen dramatisoimana.

Bolla on hieno tarina, tietenkin. Aika raskas ja ahdistavakin, mutta tarina joka elää ja hengittää päähenkilöiden tahdissa. Milja Sarkolan ohjaama draama seuraa kahden miehen kompleksista suhdetta, romanssiksikin sitä kai voisi kutsua. Arsim (Samuli Niittymäki) on naimisissa, haaveilee kirjailijan urasta, opiskelee - ja on albaani. Arsim tapaa kauniin nuoren miehen kahvilassa, ja se on menoa. Ei haittaa että Miloš (Mikko Kauppila) on serbi, ainakaan suhteen alussa. Tapahtumat venyvät pitkälle aikajänteelle, ja 1990-luvun lopun kriisit Kosovossa luovat synkeän taustan kaikelle. 

Arsimin kipuilu omissa nahoissaan on välillä haasteellista katsottavaa ja kaikkien sympatiat ovat hänen vaimonsa Ajshen (Jessica Grabowsky) puolella. Äkkiväärä Arsim on kovin ailahteleva ja antaa nyrkin puhua puolestaan. Ajshe on kulttuurinsa, sukupuolensa ja kasvatuksensa vanki. Mitä hän mahtaa kun mies käy kotona kirjaimellisesti vain vaihtamassa paitaa? Perheen lapset kärsivät taustastaan, erityisesti heidän muutettuaan pois Kosovosta. Kuinka monta polvea joutuu kärsimään sodan vaikutuksista?

Niittymäki ja Kauppila ovat järjettömän hienot valinnat näihin haastaviin rooleihin. Niittymäen oma erikoinen lavaläsnäolo ja kulmikkuus saavat Arsimin särmikkään persoonan heräämään henkiin. Kauppila on taas ilmaisultaan herkkä ja fyysinen, tanssillinen jopa. Alun estyneisyys, ujon pälyilevät katseet, ja varsinkin esityksen loppupuolen mykkä ilmaisu on dramaattista ja surullistakin. Miesten ensimmäinen seksikerta on kömpelöä, hellyyttävää, samaistuttavaa. Se tunne kun et ehdi ottamaan edes sukkia jaloistasi etkä saa paidan hihaa ranteen läpi. Näyttelijät ovat sinut puolialastomien kehojensa kanssa, ja pikkuhiljaa Arsim ja Miloškin ovat.

On myös hienoa että intiimikohtauksiin on otettu mukaan oma koordinaattori (Sara-Maria Heinonen), toivottavasti tämmöistä käytetään teattereissa jatkossakin. Muutenkin kuin miesten välisten suhteiden esittämiseen siis.

Ahkerasti rooleista toiseen vaihtavat Ursula Salo, Otto Rokka ja Jouko Klemettilä tuovat omat tärkeät lisänsä henkilögalleriaan. Varsinkin Arsimin uusi lähimmäisenrakas vuokraisäntä on aivan pistämätön hahmo Klemettilän tulkitsemana. Ja tämän inhimillinen vanginvartija. Kovin pienillä eleillä roolit rakentuvat. Myös Salon kyyninen sairaalajohtaja on kovin todentuntuinen henkilö. Rokka tulkitsi hienosti Arsimin kompleksista treffiseuralaista.

      

Aleksi Sauran musiikki ja äänisuunnittelu ovat tärkeä osa esitystä. Pelkistettyä ja karua äänimaisemaa, veden solinaa, teollista tunnelmaa. Uhkaavaa ja painostavaa. Oli myös hienoa kun välillä ääni tuli katsojien takaa; se vei lähemmäksi tapahtumia, niiden keskelle ja sisään.

Helsingin kaupunginteatterin Pienellä näyttämöllä (ei todellakaan siis Studio Pasilassa minne ensin suuntasin) oli pyörö ahkerassa käytössä. Kaisa Rasilan ankean realistinen lavastus kuvastaa Bollan mielenmaisemaa hyvin. Kosovon rapistuminen näkyy seinillä. Myös Elina Kolehmaisen eri aikakausien puvustus vei ajatukset itäiseen Eurooppaan. Kaikki nämä visuaaliset elementit sulautuvat kuitenkin taustaksi johon ihmiset peilaavat omia inhimillisiä heikkouksiaan. 

Miksi on niin väärin rakastaa? Kumpi on pahempaa, se kuin albaani rakastaa serbiä vai kun mies rakastaa miestä?

Pidin myös siitä ettei sotakuvastolla revitelty. Se vain häälyi kaiken yllä ja taustalla ja näkyi erityisesti tietenkin Milošin kohtalossa. Pitkä esitys, mutta en tiedä mitä olisi voinut tiivistääkään.

Vaikka niin tarina kuin toteutuskin on kolkkoa ja alakuloista, niin hienosti näyttelijät puhaltavat hahmoihinsa myös aitoa välittämistä ja rakkautta. Ajshe on pitkät ajat alistuva ja uhriutuvakin, mutta lopuksi hän nousee henkisesti voittajana. Kipuiluvuosien jälkeen Arsim tekee mielestään oikean teon ja palaa oikean rakkautensa luo. Liian myöhäänkö - sen saa katsoja päättää. Kun sielu on tarpeeksi rikki, ja kun on kävellyt läpi helvetin, voiko sitä enää palata siihen rakkauteen mikä joskus oli. Kun roolit kääntyvät päälaelleen ja huolehtivasta tuleekin huollettava.

Ymmärrettävästi kaikki Bollan esitykset ovat tällä hetkellä loppuunmyytyjä, mutta kannattaa seurata lipputilannetta HKT:n sivuilla. Monellakin tapaa vaativa esitys, joka jättää hieman sekavan ja raskaan olotilan. Silti ehdottomasti katsomisen arvoinen.

Esityskuvien copyright Ilkka Saastamoinen.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Pääomani / Q-teatteri 13.2.2020

Tämä Milja Sarkolan uusin näytelmä Pääomani kannattaa nähdä monestakin syystä. Sen lisäksi että tarina on kiinnostava, suorastaan uraauurtava, niin esitys on tasapainoinen kokemus ja hauskakin vielä ja samalla voi ihailla mestarillista suoritusta. Nimittäin näyttelijä Eero Ritala tekee käsittämättömän ja henkeäsalpaavan roolisuorituksen näytelmän päähenkilönä.

Milja Sarkolan ohjaama, kirjoittama ja yhdessä Katariina Nummisen kanssa dramatisoima Pääomani on kertomus rahasta. Ja samalla toki paljon muustakin. Luokkayhteiskunnasta, perheestä ja taloussuunnittelusta. Sekä miten raha vaikuttaa mm. näihin asioihin. Se on samalla riemastuttava että pohtiva, analyyttinenkin.

Ritala esittää suomenruotsalaista, estoista, pikkutarkkaa ja jopa hieman neuroottista naista sellaisella tarkkuudella, että ihan kuin hän olisi syntynyt esittämään juuri tätä henkilöä, juuri tähän näytelmään. Pienten eleiden ja ilmeiden avulla Ritala esittää häveliäisyyttä, närkästystä, iloisuutta ja ties mitä.  Nimenomaan taika on näissä tosi pienissä jutuissa. Ne katseet! Ei sitä aina tarvita suurta meikkimäärää, koruja tai korkeita korkoja naisen rooliin. Tämä Ritalan Nainen on tyylikkäästi mustiin ja harmaisiin pukeutuva, ja kovin hillitysti naisellinen. Vain kaulassa roikkuva pallokoru ja käsilaukku on myönnytys naiseudelle.

Rahasta on niin vaikea puhua (edes pankkivirkailijalle) että siitä on kuiskattava. Puolison kanssa kaikki maksetaan puoliksi vaikka Naisella on varallisuutta. Niitä lukuja tämä ynnäilee tämän tästä. Rahaa on, ja monenlaiseen hyväntekeväisyyteen sitä menee, mutta kerjäläisille ei liikene. Suomen kaduilla pitää saada olla rauhassa! Raha-asiat aiheuttavat Naiselle stressiä ja unettomuuttakin; riittääkö rahat, entä se henkivakuutus, miten sijoitusrahastot tuottavat. Suhtautuminen rahaan ja työn hintaan näkyy myös oman siskon kanssa käydyssä saunanrakentamistalkoilukeskustelussa ja virolaisten siivoojien palkkaamisessa. Jotenkin Nainen tuo niin hyvin esille miten vaikea suomalaisten on puhua raha-asioista ylipäätään.

Samalla Nainen on myös jotenkin luojansa Milja Sarkolan heijastuma, ammattia myöten. Tätä taiteilijapuolta avataan enemmän toisen näytöksen residenssijaksossa taiteilijakollegoiden kanssa. Sarkola itse ruoti rahateemaa HS:n haastattelussa ensi-illan alla 12.2. näin: ”Peittäminen ja salailu oman varakkuuden äärellä tuottaa hiljaisuutta, ja se liittyy tietenkin myös hienotunteisuuteen. Minua kiinnostaa juuri se, miten ihmiset ratkaisevat päässään ne kysymykset, kun olemme kaikki sen äärellä, että raha tuottaa eriarvoisuutta meidän kaikissa ihmissuhteissamme.”

Muutkin näyttelijänelikosta ovat aivan oivallisia, hypellen roolista toiseen liki lennossa. Tommi Korpela Naisen pitkämielisenä puolisona on rento tyyppi, ja tämän premium-asiakkaita palveleva pankkiiri-sijoitusneuvoja käsienheilutteluineen hulvaton. Entä sitten amerikkalaisena valokuvaajana, hillitön! Laura Rämä on todella muuntautumiskykyinen mm. perheen poikana, pankkivirkailijana ja berliiniläisenä kuvataiteilijana. Lotta Kaihuan Naisen isä ja ennenkaikkea chicagolainen runoilija ovat mainioita tyyppejä. Kokoajan odotan milloin nahkahousuinen ja rintaliivitön runoilija saa vieteltyä Naisen mukaansa.

Eero Niemisen äänisuunnittelu on metkaa. Osa repliikeistä nimittäin tulee nauhalta, ihan muiden näyttelijöiden äänillä (Elmer Bäckistä Jessica Grabowskyyn). Ja täydellisessä huulisynkassa. Näytelmä on myös monikielinen. Suomea ja ruotsia käytetään suloisesti sekaisin ja vilahtaapa siellä siivoojien virokin. Toisessa näytöksessä ollaan taiteilijaresidenssissä Virginiassa joten esityskielikin vaihtuu enimmäkseen englanniksi. Kielillä leikittely on hauskaa, mutta kertoo myös syvemmistä asioista. Nainen puhuu isänsä kanssa ruotsia ja perheensä kanssa suomea, ja tämä korostaa erilaisia taustoja ja jopa hienoista luokkaeroa.

Pääomani avaa hieman myös suomenruotsalaisten mentaliteettiä, tai ainakin sitä mitä itse kuvittelen sen olevan. Kun pariskunta on tekemisissä Miehen junttimaisen veljen (Laura Rämän huikeasti tulkitsemana) kanssa ja tämä utelee raha-asioista, niin luokkaero näkyy erityisen vahvana. On epäsopivaa udella suoraan mitä asunto maksoi, härreguud! Naisen puoliso on sentään melkoisen sivistyneen oloinen, eittämättä Naisen monivuotisen koulimisen tuloksena. Mies on nainut ylöspäin avioituessaan Naisen kanssa, ja vastaavasti Nainen on nainut alaspäin (minkä Mies naureskellen toteaa).

Kaisa Rasilan moderni lavastus yhdistelee ensimmäisessä näytöksessä valkoista, kromia ja pleksiseiniä. Pieniä vitriineitä on sijoiteltu muiden neliömuotojen keskelle. Pleksi toimii hienosti tilojen jakajana ja myös kirjoitusalustana laskelmille ja numeroille. Toisessa näytöksessä kaiken keskiössä on valtava ruokapöytä. Heikki Paasosen valosuunnittelu tukee hyvin pelkistettyä ja valoisaa lavastusta. Riitta Röpelinen on suunnitellut ison määrän pukuja, ja ne kyllä sulautuvat kokonaisuuteen mainiosti, pikkupojan ylisuuresta hupparista taiteilijoiden värikkäisiin luomuksiin.

Esitys saa pohtimaan myös omaa rahankäyttöä, ja ennenkaikkea suhtautumista rahaan ja varallisuuteen. Se avaa monia keskustelukulmia. Mikä on tärkeää jos kuolema äkkiä koittaa, puhtaat vaatteet vai siisti koti, vai kenties joku muu asia? Tekeekö taiteilija töitä intohimosta taiteeseen vai intohimosta rahaan? Tätä samaahan voisi soveltaa joka alalle. Ja se oivallus etteivät rikkaat tee asioita (esim. veronkiertoa) ilkeyttään vaan koska yhteiskunta mahdollistaa sen. Niinhän se menee. Varsinkin toisessa näytöksessä pohditaan paljon alkuperäisyyttä ja tekijänoikeutta taiteessa ja voidaanko etiikka erottaa taiteesta. Ja voiko taiteella tavoitella voittoa, minkä verran raha vaikuttaa taiteen tekemiseen (paljonkin!). Paljon tärkeitä ja kiinnostavia asioita ja ajatuksia, ja hienoa että näistä nyt puhutaan myös ääneen!

Raha määrittelee niin paljon asioita, ja Pääomani auttoi näkemään tämän selvemmin kuin aiemmin.

Pääomani on 2,5 tuntia pitkä, mutta ei se tunnu lainkaan pitkältä. Näytökset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta sama Nainen niissä seikkailee, ja samoja asioita pohditaan, hieman eri näkövinkkelistä ehkä. Odotan kyllä kovasti sisarteosta eli Sarkolan samannimistä pian ilmestyvää kirjaa. Romaani oli ensin, ja näytelmä on sen pohjalta dramatisoitu. Esityksiä on Q-teatterissa toukokuun lopuille asti, mutta mikäli vanhat merkit paikkansa pitää, liput lienevät aika kysyttyjä.


Kuvien copyright Pate Pesonius.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

I would prefer not to / Svenska Teatern, Teatterikesä 12.8.2018

No nyt tarttee sanoa että pihalla olin tämän nähtyäni. Ehkä olisi auttanut jos olisin lukenut etukäteen Herman Melvillen (1819-1891) novelli Bartleby, the Scrivener, jota vapaasti mukaillen Milja Sarkola tämän I would prefer not to -teoksen on kirjoittanut. Mun piti mennä tämä keväällä Svenska Teaterniin katsomaan, mutta sattuminen summana en sitten koskaan päässyt. Ei sillä, yhtä pihalla olisin ollut sielläkin :-) Mutta hienoa kun Teatterikesä mahdollisti nyt tämän katsomisen minullekin.

Mitä tässä sitten tapahtuu? Harmaat pukumiehet (Patrick Henriksen ja Simon Häger) puurtavat konttorissa pomonsa (Hellen Willberg) alaisina. Kaikki samankaltaisissa harmaissa puvuissa ja samoja kuvioita toistaen. Toistoa toistoa. Sitten työnsä aloittaa uusi tyyppi, tämä Bartleby (Joanna Haartti). Mutta hänpä onkin erilainen! Onko hän toisinajattelija vai vastarannankiiski? Tekeekö hän tätä tahallaan vai vahingossa vai miksi? Tai siis ei tee. Koska hän kieltäytyy töistä. Kaikkeen vedoten: Mieluummin en. Tai samma på svenska. Ei auta pomon maanittelut tai uhkaukset. Asiat eskaloituvat nopeasti. Alainen ei siis suoranaisesti kieltäydy työtehtävistä, hän vaan mieluiten ei tee niitä. Eikä siis tee. Eikä selittele motiivejaan, mieluiten ei siis tee sitäkään.

Tämä on hyvin absurdi, hyvin outo, jotenkin kiehtova esitys. Miten yhden niskurointi saa kaiken sekaisin. Pienistä kehon liikkeistä alkaen. Ei enää synkronisoitu rytmi pysykään. Esimies ei saa Bartlebytä ruotuun, tämä vaan toteaa kaikkeen I would prefer not to. Hyvin kohteliaasti. Työmoraalikin uhkaa jo rapistua. Niinpä toimisto muuttaa ja jättää miehen taakseen. Mutta ei sekään oikein auta.

Välillä lavalla nähdään eläinhahmoja joraamassa, ja välillä kaikki kertovat mitä he suosivat ja valitsevat. Mutta Bartleby ei avaudu eikä suostu yhteistyöhön. Kilpaa tunnustaminen on huvittavaa sekä absurdia. Uskonnollinen hurmos valtaa esiintyjät, ja hysteerisinä he haluavat avautua yleisölle. Kesken kaiken saamme kuulla hieman Händelin sulosäveliä eli duettona Lascia ch'io pianga oopperasta Rinaldo laulettuina (ihanaa!!!).

Näyttelijänelikko teki taitavaa työtä. Vaatii se heittäytymistä ja eläytymistä, että pystyy vaihtamaan kaavoihin kangistuneesta toimistorotasta superspontaaniin avautujaan. Ja Joanna Haartti onnistui tuomaan sellaisen välinpitämättömän, alistuneen miehen lavalle Bartlebynä. Vai nauroikohan tämän Bartleby kuvitteelliseen partaansa; menittepä kaikki lankaan? Onko hän lusmujen lusmu, vai henkisesti sairas? Emme saa tietää, sillä mies nuupahtaa vankilassa kokonaan. Eikä enää syökään. Mieluummin ei sitäkään siis. Ja sitten tykästyin kovasti Simon Hägerin tapaan olla läsnä lavalla. Minulle uusi näyttelijä, mutta menee taatusti seurantaan.

Esitys on kolmekielinen, eli sujuvasti sukkuloidaan suomen, ruotsin ja englannin välillä. Tekstitys onneksi toimii myös, sillä ruotsia taitaa olla eniten.

Kaisa Rasilan laatikkomainen  toimistolavastus on hyvin pelkistetty ja toistuvat asiat junnaavat hyvin kehikossa. Kunnes lopulta se avataan. Tom Laurmaan valosuunnittelu tuki ristikkomaista ja mustavalkeaa maailmaa.

Milja Sarkolan ohjaukset eivät kyllä ole koskaan olleet helppotajuisia tai suoraviivaisia. Ehkä se on osa sitä viehätystä? Katsoja joutuu kerta toisensa jälkeen haastamaan itsensä. Joskus on hyvä poistua mukavuusalueeltaan muualle, ja tämä näytelmä oli minulle sellainen kokemus. En tiedä mitä siitä ajattelisin tai sanoisin - enkä tiedä edes pidinkö siitä. Ymmärtämisen laitakin on hyvin hataraa. Mutta silti olen iloinen että näin sen.


Kuvien copyright Cata Portin.
Näin esityksen ilmaisella pressilipulla.

Bloggariklubi / Kansallisteatterin lavaklubi 30.11.2015

Glögiä ja salaattia, kiinnostava ohjelmaa ja mukavaa seuraa. Niistä oli marraskuun Bloggariklubi tehty. Tämä oli toinen kerta kun pääsin mukaan (kolmas kerta kun klubi järjestettiin). Ihan mukavasti meitä teatteri/kirja/kulttuuribloggareita oli taas kerääntynyt paikalle.

Myöhästyin vartin, mutta kerkesin juuri ohjaaja Paavo Westerbergin osuuden alkuun. Paavo jutusteli keväällä ensi-iltaan tulevasta Mahdolliset maailmat -näytelmästä. Voi himpura mä odotan sitä ihan kauheasti! Tulee olemaan jo kolmas juttu mitä tekevät liki samalla porukalla (Kauppamatkustajan kuolema ja Vanja-eno oli ne kaksi edellistä), joten tutustumisvaihe on jo ohitettu ja porukka pääsee nopeammin liikkeelle. Näytelmä on ollut pitkään (kymmenkunta vuotta) työn alla; ja lopulta palaveri Mika Myllyahon kanssa sai sen valmistumaan.

Tarinassa on 12-vuotias lapsitähtipoika 80-luvulla, jonka vanhemmat eroavat ja tämä löytää uuden henkisen kodin teatterista. Toisaalta tässä ajassa on keski-ikäinen teatteriohjaaja/käsikirjoittaja. Ja tokihan teksti ja aihe flirttailee omakohtaisuuden kanssa, sanoo Paavo. Minuus, taiteilijuus, fatalismi. Paljonko elämässä on sattumaa ja paljonko valintaa. Mitä jos taiteilija kadottaa kykynsä leikkinä, mitä hänelle sitten jää? Se jää nähtäväksi, mutta Mahdolliset maailmat on ainakin itselle yksi kevään odotetuimpia ensi-iltoja. Moniääninen, sinfoninen näytelmä! Mutta lopuksi Paavo kyllä varoitti että kaikki mistä hän puhui on tämän päivän tilanne ja kuukauden päästä näytelmä voi olla hyvinkin erilainen.

Legendaarinen kirjailija Hannu Mäkelä jutusti leppoisalla tyylillään mm. kirja-alan murroksesta, omasta urastaan Otavalla, Herra Huun alkuhistoriasta. Tätä tarinointia olisi kuunnellut vaikka kuinka pitkään, mutta pitää lukea lisää sitten uunituoreesta muistelmien neljännestä osasta Otavan aika.

Omista joulutraumoistaan uutuudessaan Mantelimaa kirjoittaa Miina Supinen. Oli hauska kuulla hänen kertovan viime vuosistaan "lapsiperhehelveteissä" :-) Hänen mukaansa joulu on iso teatteri mitä esitetään joka vuosi läheisille ja rakkaille. Miten totta! Ehkä Supisten perheen viime jouluinen siskonpetisysteemi olkkarissa olisi toteuttamisen arvoinen idea moneen suomalaiseen kotiin?

Illan viimeisenä vieraana oli ohjaaja Milja Sarkola, jonka uutuusohjausta Olipa kerran minä siirryimme katsomaan sitten Pienelle näyttämölle. Milja köy kuulemma esityksen alkupuolella useinkin valvomassa teosta, muuten se yhteinen taival tekijöiden kanssa loppuu kuin seinään. Näyttelijät kuulemma arvostavat tätä. Ja siten voi antaa vielä palautetta. Sen jälkeen hän käy yksi tai kaksi kertaa kuussa. Mutta miten Miljasta tuli ohjaaja? Toki hän on kasvanut teatterissa, ja ollut paljon mm. kuiskaajana ja ohjaajan assarina. Mutta hän oli arka ja ujo eikä voinut kuvitella vetovastuuta. Mutta sitten kun löysi ohjaamisen niin on nauttinut siitä kovasti. Yhteistyö näyttelijöiden kanssa on työssä parasta. Näyttelijän työn katsominen on inspiroivaa ja ihanaa (tässä komppaan kyllä Miljaa täysillä, vaikka minä katsonkin yleisön edustajana).

Olipa kerran minä -näytelmästä Heini Junkkaala on sanonut että siinä on jonkun verran omakohtaisuutta myös. Ei siis patologista, sairasta narsismia, vaan sellaista "normaalia". Sekä ystävä että kirjailija ovat jollain tasolla Heinin alter egoja. Milja puhui paljon myös omasta narsismikäsityksestään, ja miten näytelmätekstistä sai paljon oivalluksia. Itsensä jatkuva vähättely ja pienentäminen on jollain tavalla käänteistä narsismia. Onko teatterin maailmassa enemmän narsismia kuin meidän tavallisten kuolevaisten joukossa? Hyvä kysymys... Varmaan monet ihmiset hakeutuvat esiintymisaloille, siis sellaiset jotka haluavat jatkuvaa ihailua ja huomiota. Käytetäänkö narsismi sanaa liikaa tai väärin? Onko narsisti sama asia kuin kusipää? Nykyajan trendi tuntuu olevan että kaikki ikävä käytös leimataan narsismiksi, mutta eihän se niin ole. Rehellinen kusipää voi silti olla ihan sellainen, olematta narsisti.

Milja kertoi että oli vaikea löytää kirjallisuutta aiheesta, erityisesti narsistin näkökulmasta. Uhrien näkökulmasta on paljonkin materiaalia olemassa. Harvoin kukaan narsisti kokee manipuloivansa muita. Ehkä itsessään on vaikea tunnistaa niitä piirteitä, ja myöntää olevansa narsisti.

Ooh, sain Paavo Westerbergin raapustamaan nimensä Vanja-enon näytelmätekstiin!

Kaikenkaikkiaan taas kerran superkiinnostava bloggariklubi. Vaikka vieraiden määrä oli nyt reilusti vähemmän kuin ekalla kerralla viime keväänä, niin silti tuli kiire. Ehkä aikaa pitäisi olla enemmän. Sitä seurusteluaikaa muiden bloggarien kanssa kaipasin myös (no nyt oli ollut se vartti alussa minkä olin myöhässä itse).

Lämmin kiitos niin Kansallisteatterille kuin Tammi, WSOY & Johnny Kniga.


Kuvat ovat ihan omia!